Ihana — ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan — on laakso, jossa pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan Atesikseen.
Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää kohden.
Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtolaMansio Majae.
Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.
Nykyjään on paikan nimenä Merano.
Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.
Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä paikkakunnalla.
Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja — taikka "bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan — jotka asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.
Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria, sijoittunut asumaan useita goottisukuja.
Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.
Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä itägoottien jäännöksiä.
Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.
Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä edelleen.
Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.
Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.
Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.
Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.
Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään maata.
Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä, kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.
Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista naapuruutta epämukavana.
Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia, Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. —
Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.
Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että naispalvelijoita.
Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän alle.
Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningasVitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.
Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.
Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja lännessä ovat Etsch-laakson rajana.
Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.
Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti askel askeleelta lapsi — vai oliko hän jo neito — ajaen edellään lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa auringonlaskua.
Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat:
Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat. Helppo niit' on kaita, johtaa herra Kuun.
Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän vettä.
"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.
"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä tuolla rinteellä.
"Kukkani kuihtuvat pian."
Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi suuri joukko kauniita alppikukkia.
Hän alkoi sitoa seppelettä.
"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän sitoen uutterasti.
"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.
"Mistähän se johtuu?
"Jalkojani polttaa.
"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.
"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.
"Aurinko ei polta enää."
Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun asemesta.
Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.
Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko, joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä nahkavyö.
Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.
"Hänen päänsä on suurempi.
"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."
Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla, hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan, otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.
"Ei, jääkää tänne odottamaan.
"Sinäkin, rakas Lumikko.
"Palaan pian."
Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.
Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin, näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.
Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä uhkaavaa, terävää sähinää.
Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet olivat kai herättäneet sen unestaan.
Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."
Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:
"Alarik! Alarik!"
Se kuului aivan sotahuudolta.
Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.
Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään seivästäen sen maahan.
Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan ympärillä.
"Goto, oletko vahingoittumaton?"
"Olen, sinun ansiostasi."
"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu — se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."
Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli seuraavan ikivanhan käärmeluvun:
"Varro, sa käärme! Kimpuile, koira! Kuolasi myrkky purkaos maahan; miehet ja immet jättäös rauhaan. Tyhjäksi vaivu, kelvoton konna, uppoa yöhön! Ylväsnä yli käärmeiden päitten kulkee voittaen goottien suku!"
Kun hän oli lopettanut lukunsa ja kumartui katselemaan kuollutta käärmettä, painoi pelastettu seppeleensä hänen kullanruskeille, kiharaisille, sankoille hiuksilleen.
"Terve, sankari ja auttaja!
"Katso! Voitonseppele oli jo edeltäkäsin sidottu.
"Eijaa! Sininen kruunu sopii sinulle erinomaisen hyvin."
Hän löi iloissaan kätensä yhteen.
"Jalastasi vuotaa verta", sanoi nuorukainen huolissaan. "Salli minun imeä veri haavastasi, jos käärme on purrut sinua."
"Sen sain terävästä kivestä.
"Parempiko olisi, jos sinä kuolisit?"
"Mielelläni kuolisin sinun tähtesi, Goto!
"Mutta myrkky olisikin suussa vaaratonta.
"Salli minun sentään pestä haavasi. Minulla on mukanani etikkaa ja vettä.
"Päälle panen sitten voidetta tai parantavia ruohoja."
Hän painoi tytön hellästi kivelle istumaan, polvistui hänen eteensä, otti paljaan jalan varovaisesti vasempaan käteensä ja hoiteli haavaa kaataen siihen kurpitsipullostaan jotakin sekoitusta.
Sitten hän hypähti pystyyn, etsi jotakin ruohostosta, palasi löytämänsä yrtti mukanaan ja sitoi lehdet huolellisesti pienen haavan päälle nahkahihnalla, jonka hän irroitti jalastaan.
"Sinä olet niin hyvä", virkkoi tyttö silitellen auttajansa päätä.
"Salli minun kantaa sinut rinnettä ylös", pyyteli nuorukainen.
"Pidän sinua niin mielelläni sylissäni."
"Mitä vielä", vastasi toinen nousten seisoalleen.
"En minä ole haavoittunut karitsa.
"Katsos, miten voin juosta!
"Missä vuohesi ovat?"
"Tuolta ne tulevat juuri näkyville katajapensaiden takaa.
"Kutsun ne tänne."
Hän otti paimenpillinsä ja puhalsi sillä kimeän äänen pyörittäen sitten vuorisauvaansa ympäri päänsä.
Vankkarakenteiset vuohet riensivät paikalle niin pian kuin voivat. Ne pelkäsivät rangaistusta.
Kylväen taskustaan maahan ohuelta suolaa, jota vuohet ahnaasti nuoleksivat, lähti hän nousemaan rinnettä käsi hellästi tytön kaulalla.
"Sano, rakkaani", virkkoi tyttö, päästyään ylös ja koottuaan lampaansa, "miksi tänään taas kävit käärmeen kimppuun huutaen: 'Alarik! Alarik!'
"Samoin teit äskettäin peloittaessasi Lumikkoni kimpusta vuorikotkan, joka jo oli iskenyt siihen kyntensä."
"Se on sotahuutoni."
"Kuka sen on sinulle opettanut?"
"Isoisä opetti sen minulle ensimmäisellä sudenajoretkelläni, jolloin otin tämän turkin mestari Isgrimmin kylkiluilta.
"Hyökkäsin miekka kädessä suden kimppuun, joka ei enää päässyt pakoon, vaan tuli minua kohti, ja huusin samalla: 'Iffa! Iffa!' — kuten olin kuullut hänen tekevän.
"Hän sanoi silloin:
"'Adalgot! Sinä et saa huutaa 'Iffa!' — kuten minä. Kun sinä käyt sankarin tai pedon kimppuun, niin huuda 'Alarik!'
"'Se tuottaa sinulle siunausta.'"
"Mutta eihän esi-isiemme eikä sukulaistemme joukossa ole ainoatakaan sen nimistä, veljeni. Tiedämmehän me heidän nimensä."
He olivat puhellessaan saapuneet karjamajan luo ja vieneet elukat suojaan. Sitten he menivät istumaan akkunan alle puupenkille, joka oli talon etusivulla.
"Ensin on isämme Iffamer", luetteli tyttö miettiväisenä, "sitten setämme Wargs, joka tuhoutui vuorenvieremän alle, isoisä Iffa, toinen setä Iffamut, tämän poika, serkkumme Iffasunt, isoisän isä Iffarik ja taas Iffa, mutta ei ainoatakaan Alarikia."
"Mutta sittenkin tuntuu minusta, että olen sen nimen kuullut — se on kuin epämääräinen uni sen suuren vuorenvieremän ajoilta, joka hautasi alleen setämme Wargsin, niiltä ajoilta, jolloin aloin juoksennella pitkin vuoria. Se miellyttää minua.
"Ja isoisä on kertonut minulle sen nimisestä sankarikuninkaasta, joka ensimmäisenä kaikista germaanisankareista valloitti Romaborgin; tiedäthän: sen kaupungin, jonka edustalta isämme ja setä Iffanut ja serkku Iffasunt eivät ole vielä palanneet — ja joka sitten kuoli nuorena, kuten lohikäärmeen tappaja Sigfrid ja pakanakuningas Baltar.
"Hänen hautansa on syvän joen pohjassa.
"Siellä hän makaa kultakivellä aarteidensa alle haudattuna. Pitkä kaisla kahisee hänen päällään.
"Nyt on valittu uusi kuningas, jonka nimi on Totila, kuten sotilaat, jotka olivat vaihtamassa vahteja Terioliksen linnassa, kertoivat.
"Hän kuuluu olevan samanlainen kuin Alarik ja Sigfrid. Hän kuuluu olevan kuin auringonjumala.
"Isoisä on sanonut, että minustakin tulee sotilas. Minä liityn kuningasTotilan joukkoihin ja hyökkään vihollisen kimppuun huutaen: 'Alarik!Alarik!'
"Olen jo aikoja sitten ikävystynyt tähän vuoria pitkin kiipeilemiseen ja vuohien paimentamiseen. Täällä ei ole voitettavana muita vihollisia kuin susi ja parhaissa tapauksissa karhu, joka käy varastelemassa viinirypäleitä ja hunajaa.
"Te kaikki kiittelette minua taitavaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi.
"Mutta minä tunnen, ettei se ole paljon arvoista, ja tiedän, ettei vanhuksella ole enää minulle opettamista.
"Tahtoisin laulaa paljon komeampia lauluja.
"En koskaan kyllästy kuuntelemaan tuolla linnassa olevien sotilaiden kertomuksia aurinkokuninkaan Totilan voitoista.
"Äskettäin lahjoitin vanhalle Hunibadille, jonka kuningas oli lähettänyt tänne hoitamaan rauhassa haavojaan, kaatamani komean vuorikauriin siitä, että hän kertoi kolmannen kerran Paduksen sillan taistelun.
"Kuningas Totila voittaa synkän helvetinkuninkaan, hirmuisenCetheguksenkin.
"Olen jo laatinut laulunkin, joka alkaa seuraavasti:
"Vapise vihdoin, synkkä Cethegus. Täällä ei auta metkusi alhat. Uhkasi murtaa urhoisa Teja. Voittava päivä, aurinko aamun usvasta, yöstä kirkasna kohoo taivahan Herran suosikki suuri."
"Mutta pidemmälle en pääse.
"En osaa runoilla yksin.
"Tarvitsen taitavan mestarin harpun soiton ja runoilemisen opastajaksi.
"Keihään heittäjästä Tejasta, jota kutsutaan mustaksi kreiviksi ja joka kuuluu soittavan erinomaisesti harppua, olen myöskin tehnyt runon, joka ei vielä ole valmis ja jonka aion päättää.
"Olisin jo aikoja sitten — tämän sanon vain sinulle — lähtenyt täältä hiiskumatta mitään isoisälle, joka aina sanoo minua liian nuoreksi, ellei eräs seikka olisi minua pidättänyt täällä."
Hän hypähti pystyyn.
"Mikä, veljeni", kysyi Goto jääden rauhallisesti istumaan ja katsellen häntä ihmeissään suurilla, heleänsinisillä silmillään.
"Jollet sinä sitä tiedä", vastasi Adalgot melkein vihaisena, "niin en voi sitä sinulle sanoa. Lähden pajaan takomaan itselleni uusia nuolenkärkiä. Anna minulle suudelma! Kas niin!
"Anna nyt minun suudella silmiäsi ja vaaleata tukkaasi.
"Hyvästi, rakas sisar, illalliseen saakka!"
Hän riensi tytön luota läheiseen rakennukseen, jonka ovella oli pihdit ja kaikenlaisia työkaluja.
Goto nojasi poskeaan käteensä ja sanoi ääneen katsellen eteensä:
"En minä sitä arvaa.
"Silläminuthän tietystikin ottaisi lähtiessään mukaansa.
"Emmehän me voi elää ilman toisiamme."
Hän nousi hiljaa huoahtaen ja lähti talon viereiselle niitylle katsomaan pellavaa, joka oli siellä valkenemassa.
Asuinhuoneessa vanha Iffa nousi avonaisen akkunan äärestä.
Hän oli kuullut nuorten puheet.
"Tämä ei käy enää laatuun", tuumi hän kynsien korvallistaan.
"Minulla ei ole ollut sydäntä erottaa noita lapsia toisistaan.
"Hehän ovat olleet lapsia!
"Olen aina odottanut hiukan.
"Nyt jo huomaan odottaneeni hiukan liian kauan.
"Sinä, Adalgot, saat lähteä täältä!"
Hän lähti tuvasta ja meni hitaasti pihan yli pajaan.
Poika oli uutterassa työssä.
Hän puhalsi kaikin voimin ahjossa olevia hehkuvia hiiliä ja pani sitten sinne nuolenpään tekeleet, saadakseen ne pehmeämmiksi ja siten helpommiksi muovailla.
Sitten hän otti ne pihdeillä ahjosta, pani alasimelle ja takoi ne taitavasti oikeanmuotoisiksi.
Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi herkeämättä työstään.
Hän iski vasaralla niin ahkerasti, että säkenet lentelivät.
"No", ajatteli vanhus, "nyt hän ajattelee ainoastaan nuolia ja rautaa."
Mutta äkkiä nuori seppä iski viimeisen lyönnin, heitti moukarin nurkkaan, pyyhkäisi hien otsaltaan ja kysyi äkkiä kääntyen Iffaan päin:
"Isoisä, mistä ihmiset tulevat?"
"Jeesus, Wodan ja Maria", huudahti vanhus peräytyen pelästyneenä.
"Poika, mistä sinä olet saanut päähäsi tuollaisia ajatuksia?"
"Mistä sen tiedän. Ajatukset tulevat vain.
"Minä tarkoitan, mistä ensimmäiset ihmiset ovat tulleet, kaikkein ensimmäiset?
"Pitkä Hermegisel tuolla ylhäällä Terioliksessa, hän, joka on karannut Veronan areiolaisesta kirkosta, osaa lukea ja kirjoittaa, sanoo, että kristittyjen jumala oli tehnyt eräässä puutarhassa savesta miehen ja tämän nukkuessa hänen kylkiluustaan naisen.
"Mutta sehän on naurettavaa.
"Eihän suurestakaan kylkiluusta saa tehdyksi pientäkään naista."
"En minäkään sitä usko", myönsi vanhus hiukan mietittyään.
"Sitä on vaikea uskoa.
"Minä muistan, että isäni kertoi kerran takkavalkean ääressä istuessamme ensimmäisten ihmisten kasvaneen puissa.
"Hildebrand-vanhus, joka oli isäni ystävä, vaikka olikin paljon vanhempi — hän oli tullut Tridentumista tänne partioretkelle villejä bajuvareja vastaan — ja joka istui lähinnä takkaa, — oli kevättalvi ja ilma oli vielä hyvin kylmä ja raaka — myönsi puujutun oikeaksi.
"Mutta ihmiset eivät olleet kasvaneet puissa, vaan kaksi pakanajumalaa — Hermegisel kutsuu niitä pahoiksi hengiksi — olivat kerran löytäneet merenrannalta saarnin ja lepän ja muodostaneet niistä miehen ja vaimon.
"Tästä on vanha laulukin.
"Hildebrand-vanhus osasi vielä pari säkeistöä.
"Isäni ei enää osannut."
"Sen minäkin voin pikemmin uskoa.
"Mutta joka tapauksessa oli alussa hyvin vähän ihmisiä."
"Niin kai."
"Alussa oli vain muutamia sukuja."
"Tietysti."
"Ja vanhat kuolivat yleensä ennen nuoria."
"Kyllä kai."
"Silloin sanon sinulle jotakin, isoisä.
"Ihmisten täytyi siis kuolla sukupuuttoon tai, koska ihmisiä vielä on olemassa, — siihen minä tahdoin päästäkin, isoisä — täytyi veljien ja sisarten mennä naimisiin, kunnes useampia sukuja syntyi."
"Adalgot, sinä olet päästäsi vialla."
"En ollenkaan.
"Lyhyesti: se, mikä saattoi käydä päinsä ennen, saattaa tapahtua nytkin.
"Tiedä siis, että tahdon sisareni Goton vaimokseni."
Vanhus syöksyi hänen luokseen aikoen sulkea kädellään hänen suunsa, mutta nuorukainen hypähti nopeasti syrjään.
"Tiedän mitä sinä aiot sanoa.
"Tridentumin papit sekaantuisivat täällä asiaan.
"Ja sitten kuninkaan kreivi.
"Mutta voinhan lähteä hänen kanssaan vieraaseen maahan, missä meitä ei kukaan tunne.
"Hän lähtee varmasti mukaan."
"Vai olet sinä varma."
"Olen."
"Mutta sitä sinä et vielä tiedä", vastasi vanhus vakavan ja päättäväisen näköisenä, "että tämä on viimeinen yö, jonka vietät Iffinger-vuorella.
"Liikkeelle, Adalgot! Minä, isoisäsi ja holhoojasi, käsken sinua.
"Sinulla on kuningas Totilan hovissa ja hänen sotajoukossaan täytettävä verivelvollisuutesi, koston velvollisuus — setäsi Wargsin, joka makaa vuorenvieremän alla, sinulle uskoma pyhä tehtävä.
"Olet jo tarpeeksi kehittynyt ja väkevä sen täyttämiseen.
"Huomenna auringon noustessa lähdet etelään, Italiaan, jossa kuningasTotila rankaisee vääryyttä, auttaa oikeuden voitolle ja kukistaaCethegus-konnan.
"Tule huoneeseeni.
"Siellä uskon käsiisi erään setäsi Wargsin jättämän korun ja annan sinulle muutamia neuvoja, joista voi olla hyötyä matkan varrella.
"Neuvon ja koston sanoja sinulle annan.
"Mutta älä puhu niistä Gotolle.
"Älä raskauta hänen sydäntään.
"Jos noudatat minun ja setäsi Wargsin neuvoja, tulee sinusta voimakas, kuuluisa sankari kuningas Totilan hoviin.
"Ja sitten, mutta vasta sitten, saat taas nähdä Goton."
Nuorukainen muuttui totiseksi ja kalpeaksi kuullessaan nuo sanat.
Hän seurasi isoisäänsä.
He puhelivat kauan hiljaisella äänellä isoisän huoneessa.
Adalgot ei ollut illallisella.
Hän pyysi isoisän sanomaan sisarelle, että hän oli ollut enemmän väsynyt kuin nälkäinen ja mennyt senvuoksi jo nukkumaan.
Mutta yöllä, kun Goto nukkui, hän hiipi hiljaa tämän huoneeseen.
Kuu loi vienon valonsa tyttösen enkelimäisille kasvoille.
Adalgot pysähtyi kynnykselle.
Hän ojensi oikean kätensä Gotoa kohti.
"Näen vielä sinut, Gotoni", kuiskasi hän.
Heti sen jälkeen hän meni vaatimattoman alppitalon kynnyksen yli.
Tähdet alkoivat vähitellen vaaleta. Vuoriston yöilma siveli hänen ohimoitaan raikkaana ja terästävänä.
Hän katseli taivaalle.
Samassa tähti lensi hänen päänsä päällä suurena kaarena.
Se lensi etelään.
Nuorukainen puristi oikeassa kädessään olevaa paimensauvaa ja virkkoi:
"Sinne kutsuvat tähdet minua.
"Varo itseäsi, Cethegus-konna."
Prefekti oli Paduksen sillan taistelun jälkeen lähettänyt jäljessä tuleville joukoilleen käskyn, jonka mukaan sekä palkkasoturien että Ravennan porvarien oli mitä pikemmin palattava mainittuun kaupunkiin.
Demetriuksen pakenevat joukot hän jätti oman onnensa nojaan.
Totila oli anastanut kahdentoistatuhannen kaikki liput ja merkit, "jollaista ei roomalaisille ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Prokopius vihoissaan.
Cethegus itse riensi pienen seurueensa mukana Aemilian läpi Italian länsirannalle. Populoniumissa hän nousi nopeakulkuiseen sotalaivaan, jonka voimakas pohjoisluoteinen — minkä hänen sanojensa mukaan Latiumin vanhat jumalat olivat lähettäneet — vei Rooman satamaan Portukseen.
Maantietä myöten hän ei enää olisi päässytkään Roomaan, sillä Paduksen sillan luona tapahtuneen Totilan voiton jälkeen koko Tuscia ja Valeria olivat joutuneet goottien käsiin, linnoittamattomat paikat ja kaupungit, joissa ei ollut voimakasta bysanttilaista varusväkeä, järjestään.
Mucellan luona, päivämatkan päässä Florentiasta, kuningas voitti toisen suuren bysanttilaisjoukon, joka oli koottu Tuscian kaupunkien varusväestä ja jota yksitoista erimielistä päällikköä komensi. Töin tuskin ylipäällikkö Justinus pääsi pakoon Florentiaan.
Kuningas kohteli lukuisia vankejaan niin hyvin, että useat italialaiset ja keisarilliset palkkasoturit rupesivat hänen palvelukseensa.
Kaikki Keski-Italian tiet olivat tulvillaan uudestaan aseisiin rientäneitä gootteja ja uudisasukkaita, jotka marssivat Totilan jäljessä Roomaa kohti goottien johdolla.
Cethegus oli Roomaan saavuttuaan ryhtynyt tarmokkaisiin puolustuspuuhiin.
Se olikin välttämätöntä, sillä kaupunkia lähestyi kiireesti kuningas Totila, jota Mucellan luona saavutetun voiton jälkeen pidättivät vain tien varressa olevien kaupunkien ja linnoitusten kunnianosoitukset. Kaikki kilpailivat saadakseen vastaanoton mahdollisimman komeaksi ja melkein joka paikassa olivat portit hänen tullessaan seppelöidyt.
Niiden harvojen linnojen ympärille, joissa oli voimakas varusväki ja jotka sen vuoksi tekivät vastarintaa, jätettiin pienet, Totilan italialaisista muodostamat joukko-osastot, joissa oli ytimenä pienet määrät gootteja.
Hän saattoi tehdä tämän, sillä matkan kuluessa hänen sotajoukkonsa paisui virran tavoin joka taholta rientävistä, suuremmista ja pienemmistä italialais- ja goottijoukkueista.
Tuhansittain italialaiset uudisasukkaat, jotka hän oli julistanut vapaiksi, riensivät hänen lippujensa ympärille.
Vieläpä Belisariuksen palkkasoturitkin, jotka eivät tämän poistuttua olleet saaneet palkkojaan keisarillisilta logoteteilta, tarjoutuivat rupeamaan goottien palvelukseen.
Totilalla oli siis saapuessaan Rooman edustalle muutamia päiviä prefektin tulon jälkeen melkoinen, gooteista ja italialaisista kokoonpantu sotajoukko.
Suurella riemulla toivotettiin pian sen jälkeen goottien leirissä tervetulleiksi urhoollinen völsungi, herttua Guntaris, bandalarius Visand, kreivi Markja ja vanha Grippa, jotka Totila oli vaihtanut Ravennan päälliköiltä Constantinukselta ja Johannekselta Paduksen sillan luona vangittua keisarillista ylipäällikköä ja useita alipäällikköjä vastaan.
Cetheguksen ratkaistavaksi jäi melkein mahdoton tehtävä, tarpeellisten miesten hankkiminen suurenmoisiin varustuksiin.
Häneltä puuttui koko Belisariuksen sotajoukko sekä suuri osa palkkasotureitaankin, jotka vasta vähitellen saapuivat meritse Ravennasta Portukseen.
Saadakseen edes välttämättömimmän varusväen laajoille valleille ja moniin linnoituksiin täytyi Cetheguksen pakottaa roomalaiset legioonalaiset tavattomiin ja odottamattomiin ponnistuksiin raskaan vahtipalveluksen suorittamisessa ja ryhtyä pakkokeinoihin niiden määrän lisäämiseksi.
Hän kutsui "kaikki Romuluksen, Camilluksen ja Caesarin pojat aseisiin isien pyhättöjen suojelemiseksi barbaareita vastaan". Kutsua oli kuudentoista ja kuudenkymmenen vuoden välillä olevien miespuolisten roomalaisten toteltava.
Mutta hänen kuulutustaan tuskin luettiinkaan ja vapaaehtoisia saapui kovin vähän. Hän näki päinvastoin, että goottikuninkaan julistuskirjaa, jota lensi joka yö muurien yli, luettiin hartaasti. Vimmastuneena hän määräsi silloin, että jokaista, joka korjasi maasta, luki tai levitti sitä, rangaistaisiin omaisuuden menettämisellä.
Mutta sitä luettiin sittenkin kaikkialla ja hänen listansa vapaaehtoisten merkitsemistä varten olivat yhtä tyhjät kuin ennenkin.
Silloin hän lähetti isaurilaisensa käymään talosta taloon ja antoi raastaa väkisin valleille pojat ja ukot. Pian pelättiin ja vihattiinkin häntä enemmän kuin rakastettiin.
Vain hänen rautainen kovuutensa ja vähitellen saapuvat isaurilaiset palkkasoturit pitivät tyytymättömiä roomalaisia kurissa.
Ilosanoma toisensa jälkeen saapui goottileiriin.
Teja ja Hildebrand olivat ajaneet bysanttilaisia takaa melkein Ravennan edustalle.
Kaupunkia ja Classista puolustivat Demetrius, verinen Johannes jaConstantianus Hildebrandia vastaan, joka oli ohimennen saanutAriminumin haltuunsa. Kaupungin asukkaat olivat näet riistäneet aseetArtasineen armenialaisilta ja avanneet portit hänelle.
Teja voitti ja tappoi kaksintaistelussa urhoollisen bysanttilaisen päällikön Veruksen, joka pisidialaisten ja kilikialaisten palkkasoturien valiojoukon kanssa koetti estää häntä menemästä Santernuksen yli, ja kulki koko Pohjois-Italian halki Totilan manifesti vasemmassa ja uhkaava miekka oikeassa kädessä. Muutamassa viikossa kaikki kaupungit ja linnat Mediolanumiin saakka olivat antautuneet hänelle.
Totila ei ensimmäisestä piirityksestä viisastuneena tahtonut panna sotajoukkoaan alttiiksi hyökätessään prefektin suurenmoisia varustuksia vastaan, sitäpaitsi hän tahtoi säästää tulevaa pääkaupunkiaan väkirynnäköltä.
"Puusilloilla, pellavasiivillä menen Roomaan", huudahti hän eräänä päivänä herttua Guntarikselle, jolle hän jätti piiritysjoukon ylipäällikkyyden ja lähti ratsumiehineen Napoliin.
Täällä oli heikosti miehitetty keisarillinen laivasto.
Totilan marssi Etelä-Italiaan oli riemukulkua eikä sotaretki.
Nämä seudut, jotka olivat kauimmin kärsineet bysanttilaisten ikeestä, olivat halukkaimmat ottamaan vastaan gootit vapauttajina.
Terracinan neitoset tulivat kaunista goottikuningasta vastaan kukkakiehkurat käsissä.
Miturnaen väestö saapui häntä vastaan mukanaan kultaiset vaunut, nosti hänet ratsulta ja veti riemuhuudoin vaunuissa kaupunkiin.
"Katsokaa", huudettiin Casiliumissa, campanian Dianan vanhassa pyhätössä, "Phoebus Apollo on tullut taivaasta ja saapuu sisarensa kaupunkiin."
Capuan porvarit pyysivät, että hän lyöttäisi ensimmäisen kuvansa heidän kultarahoihinsa, joihin tulisi kirjoitus: "Capua revindicata".
Siten mentiin Napolia kohti samaa tietä, jota hän oli saapunut pakolaisena ja haavoittuneena.
Armenialaisten palkkasoturien päällikkö, urhoollinen Phaza, Arsakeen poika, ei voinut luottaa väestöön, jos piiritys syntyisi.
Hän vei palkkasoturinsa ja Napolin asestetut porvarit avoimelle kentälle kuningasta vastaan.
Ennen taistelun alkua ratsasti goottien rivistä mies valkoisella hevosella, otti kypärän päästään ja huusi:
"Ettekö enää tunne minua, Napolin miehet?
"Olen Totila.
"Te piditte minusta, kun olin satamanne merikreivi.
"Siunatkaa minua kuninkaanannekin.
"Ettekö enää muista, miten kuljetin laivoillani vaimonne ja lapsenneBelisariuksen hunneja pakoon?
"Ottakaa huomioon: vaimonne ja tyttärenne ovat taas käsissäni. He ovat vankejani eivätkä suojattejani.
"Te olitte lähettäneet ne lujaan Cumaen linnaan suojellaksenne niitä bysanttilaisilta, kenties minultakin.
"Mutta nyt on Cumae antautunut minulle ja kaikki pakolaiset joutuivat käsiini.
"Minua neuvottiin pitämään niitä panttivankeina pakottaakseni teidät ja muutkin kaupungit antautumaan. Mutta se ei miellyttänyt minua. Vapautin heidät kaikki. Rooman senaattorien vaimot ja tyttäret lähetin Roomaan.
"Vain teidän vaimonne ja lapsenne, Napolin miehet, ovat minun leirissäni, eivät panttivankeina, vaan vierainani.
"Katsokaa, tuolta he tulevat.
"Avatkaa sylinne heitä vastaanottaaksenne. — He ovat vapaat.
"Tahdotteko vielä taistella minua vastaan.
"Sitä en usko.
"Kuka teistä heittää ensimmäisen keihään rintaani?"
Hän avasi valkoisen vaippansa.
"Terve, hyvä kuningas Totila", oli riemuisa vastaus.
Kuumaveriset napolilaiset viskasivat aseensa maahan, riensivät tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan ja suutelivat Totilan vaipan lievettä.
Palkkasoturien päällikkö ratsasti hänen luokseen.
"Keihääni ovat liian heikot yksin taistelemaan. Tässä, kuningas, on miekkani. Olen vankisi."
"Ei suinkaan, urhoollinen Arsakeen poika.
"Sinua ei ole voitettu, siis et ole vankikaan. Mene joukkoinesi minne tahdot."
"Sydämesi ylevyys ja silmiesi ihana loiste ovat minut vanginneet ja voittaneet. Salli meidän tästä lähtien taistella sinun puolestasi."
Totila oli näin saanut puolelleen valiojoukon, joka pysyi hänelle uskollisena.
Kukkassateessa Totila ajoi kaupunkiin Porta nolanan kautta.
Ennenkuin satamassa olevan laivaston amiraali Aratius ehti nostaa sotalaivojen ankkurit, hyökkäsivät niiden vieressä olevien kauppalaivojen lukuisat matruusit, jotka olivat Totilan vanhoja ihailijoita ja suojatteja, sotalaivojen miehistön kimppuun ja valtasivat laivat.
Goottikuningas oli ilman verenvuodatusta näin saanut haltuunsa laivaston ja valtakunnan kolmannen kaupungin.
Mutta hän poistui huomaamatta juhlapäivällisiltä, jotka kaupunkilaiset samana iltana toimeenpanivat hänen kunniakseen.
Ihmeekseen goottivahdit näkivät yön hiljaisuudessa kuninkaansa menevän ilman seuraa vanhaan, melkein kaatuneeseen muuritorniin lähellä Porta capuensaa. —
Seuraavana päivänä ilmestyi Totilan julistuskirja, jossa Napolin juutalaisten vaimot ja tyttäret vapautettiin ainaiseksi pääverosta ja oikeutettiin kunniamerkkinä kantamaan rinnallaan kultaista sydäntä. — Tähän saakka oli heiltä korujen pitäminen ollut kiellettyä. —
Umpeen kasvaneeseen puistoon, missä villiruusut ja viiniköynnökset melkein peittivät korkean kiviristin ja syvälle vajonneen hautakiven, ilmestyi pian parhaasta mustasta marmorista hakattu muistokivi, jossa oli kirjoitus "Mirjam Valeria."
Napolissa ei kukaan voinut selittää sen merkitystä.
Joka taholta, Campaniasta, Samniumista, Bruttiasta, Lucanista, Apuliasta ja Calabriasta saapui Napoliin kaupunkien lähetystöjä, jotka pyysivät goottikuningasta vapauttajakseen.
Tärkeä, lujasti varustettu Beneventum antautui, samoin läheisetAsculumin, Canusian ja Acheruntian linnoitukset.
Näissä maakunnissa sattui tuhansittain sellaisia tapauksia, että uudisasukkaat saivat omikseen kaatuneiden, paenneiden ja Bysanttiin tai Roomaan muuttaneiden isäntiensä maatilat.
Paitsi Roomaa ja Ravennaa oli suurista kaupungeista bysanttilaisten käsissä vain Florentia Justinuksen, Spoletium Bonuksen ja Herodianuksen sekä Perusia hunni Uldugutin komennossa.
Muutamassa päivässä meritaitoinen kuningas, johon oli liittynyt paljon italialaisia niemimaan eteläosasta, oli miehittänyt bysanttilaisilta valloitetun laivaston ja vienyt sen lipuilla koristettuna satamasta. Ratsuväki lähti maitse (Via appiaa myöten) pohjoiseen.
Rooma oli sekä laivaston että ratsuväen päämäärä. Teja marssi Cetheguksen kaupunkia kohti Via flaminiaa myöten kolmannen sotajoukon johtajana.
Hän oli valloittanut ja saanut haltuunsa Ravennan ja Tiberin välisen osan Italiaa, — Petran ja Caesenan lujat linnat antautuivat ilman miekan iskua — nimittäin Aemilian ja molemmat Tusciat — annonarisen ja suburbicarisen.
Prefekti huomasi, että nyt oli tosi kysymyksessä.
Hän aikoi puolustautua hurjasti kuin lohikäärme luolassaan.
Ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli varustuksiaan ja vallejaan ja taistelutovereilleen, jotka olivat huolissaan goottien tulosta, hän sanoi:
"Olkaa huoleti! Heidän voimansa murtuu toistamiseen näitä valleja vastaan."
Mutta sisimmässään hän ei ollut yhtä levollinen kuin puheissaan.
Hän ei suinkaan katunut tekojaan eikä vieläkään pitänyt yritystään mahdottomana.
Mutta Cetheguksenkin rautaisiin voimiin vaikutti se seikka, että hänen päämääränsä, jonka hän jo oli aivan saavuttamaisillaan, taas Totilan kuninkaaksi tulon johdosta näytti siirtyvän kauemmaksi.
"Pisara kaivaa lopuksi kallioon kolon", vastasi hän, kun Licinius kerran kysyi hänen synkkämielisyytensä syytä.
"Ja sitä paitsi — en voi enää nukkua yhtä hyvin kuin ennen."
"Mistä alkaen?"
"Siitä alkaen, kun Totila tuli kuninkaaksi.
"Tuo vaaleaverinen kuningaspoikanen on vienyt uneni."
Cethegus oli tuntenut olevansa varmempi ja etevämpi kuin kaikki hänen vihollisensa ja vastustajansa, mutta tuon nuorukaisen aurinkoinen, avomielinen luonne, Sigfrid-luonne ja leikkien saavutettu menestys kiihoittivat hänen vihaansa niin, että hänen jäinen levollisuutensa monesti suli intohimojen tulesta.
Totila meni tuota kaikkien pelkäämää miestä vastaan voiton varmana, ikäänkuin hänen kukistumisensa olisi ollut edeltä päin taattu.
"Maitoparralla on hyvä onni", sanoi Cethegus vimmoissaan saadessaan tiedon Napolin omituisesta valloituksesta.
"Hyvä onni kuten Akilleksella ja Aleksanteri Suurella.
"Mutta nuo ikuiset nuorukaiset eivät onneksi elä kovin vanhoiksi.
"Heidän sielujensa pehmeä kulta hajoaa tuhkaksi — me kuparimöhkäleet kestämme paljon kauemmin.
"Olen nähnyt tuon uneksijan ruusut ja laakerit, toivottavasti näen pian hänen sypressinsäkin.
"En voi kukistua tuon tyttömäisen ihmisen edessä.
"Onni kohottaa hänet nopeasti huimaavan korkealle.
"Äkkiä hän sieltä putoaakin.
"Kuljettaakohan se hänet Rooman muurien yli? —
"Lennä vain, nuori Ikarus, vaivatta kuumimmassa auringonpaisteessa.
"Minä hiivin askel askeleelta varjossa veren ja taistelun tietä.
"Mutta riemuiten seison korkealla silloin, kun onnen petollinen auringonpaiste sulattaa vahan rohkeista siivistäsi.
"Lentotähden tavoin sammut allani."
Mutta tämä ei näyttänyt tapahtuvan aivan pian.
Levottomasti Cethegus odotti vahvan laivaston saapumista Ravennasta.Sen mukana piti nimittäin tulla runsaasti ruokatavaroita ja loputpalkkasotureita sekä niin paljon legioonalaisia ja muita joukkoja kuinDemetrius saattoi luovuttaa.
Kun nuo apujoukot saapuisivat, voisi hän laskea viimekerralla puoliväkisin palvelukseen kutsutut, napisevat roomalaiset koteihinsa.
Viikkomääriä hän oli lohduttanut vihastuneita roomalaisia tällä laivastolla.
Vihdoin pikapurjehtija saapui Ostiasta ilmoittamaan laivaston tulosta.
Cethegus käski torventoitottajien ja julistajien ilmoittaa kaduilla ilosanomaa, että ensi lokakuun iduksena laskettaisiin kahdeksan tuhatta porvaria valleilta koteihinsa, sekä lähetti muureilla oleville roomalaisille kaksinkertaiset viiniannokset.
Lokakuun iduksena sakea sumu peitti Ostian ja meren.
Seuraavana päivänä pieni purjevene saapui Ostiasta Portukseen.
Sen vapiseva miehistö, jona oli Ravennan legioonalaisia, ilmoitti:
Kuningas Totila oli hyökännyt Napolin laivastolla sumun suojassa ravennalaisten kolmisoutujen kimppuun sekä polttanut ja upottanut kahdeksastakymmenestä laivasta kaksikymmentä ja vallannut kuusikymmentä sotajoukkoineen ja ruokavaroineen.
Cethegus ei uskonut tätä.
Hän lähti Tiberiä alas nopealla purjeveneellään "Sagittalla".
Töin tuskin hän pelastui kuninkaan laivojen tieltä, jotka sulkivat parhaillaan Portuksen sataman ja lähettivät pieniä risteilijöitä pitkin Tiberiä.
Kiireimmän kautta prefekti viritti Tiberin yli kaksi virran sulkua nuolenkantaman päähän toisistaan, toinen oli katkaistuista mastoista, toinen rautaketjuista tehty, kuten Belisariuksenkin aikana.
Näiden sulkujen välisen alan hän täytti pienillä venheillä.
Tämä oli Cethegukselle hyvin ankara isku.
Hänen hartaasti odottamansa apujoukot ja ruokavarastot olivat joutuneet vihollisen käsiin.
Hän ei voinut myöntää kiroaville roomalaisille lupaamaansa helpotusta, vaan hänen täytyi päinvastoin lisätä palvelusvuoroja, sillä nyt oli joen puoleistakin osaa suojeltava goottilaisten laivojen alituisilta rynnäköiltä.
Sitä paitsi Cethegus näki kauhukseen vaarallisimman vihollisen — nälän — hitaasti, mutta varmasti lähestyvän.
Vesitie, jota myöten ensimmäisen piirityksen aikana saatiin runsaasti ruokatavaroita, oli nyt suljettu.
Italiassa ei ollut kolmatta laivastoa.
Napolin ja Ravennan laivastot piirittivät goottien apuna Roomaa.
Viimeiset ratsumiehet, jotka Marcus Licinius oli lähettänyt tiedusteluretkelle ja ruokaa hankkimaan flaminilaisen tien varsilta, palasivat kauhistuneina ja ilmoittivat, että kaupunkia lähestyi rientomarssissa suuri goottijoukko pelätyn Tejan johdolla.
Hänen etujoukkonsa olivat jo Reatsessa.
Seuraavana päivänä Rooma oli piiritetty täydellisesti pohjoispuoleltakin.
Sen puolustajina olivat vain kaupungin porvarit.
Nuo voimat olivat heikot, vaikkakin prefektin muurit olivat vahvat.
Viikkoja, jopa kuukausiakin piti Cetheguksen rautainen pakko niskoittelevia roomalaisia vastoin heidän tahtoaan valleilla.
Odotettiin, että nälkä ennemmin kuin rynnäköt lopettaisi piirityksen.
Silloin sattui odottamaton tapaus, joka herätti piiritetyissä toiveita ja pani nuoren kuninkaan taidon ja onnen kovalle koetukselle.
Sotanäyttämölle ilmestyi taas — Belisarius.
Kun Bysantin keisarien kultaiseen palatsiin saapuivat sanomat tappioista Paduksen sillan ja Mucellan luona, Rooman uudesta piirityksestä, Napolin ja melkein koko Italian menettämisestä, heräsi keisari Justinianus, joka jo luuli yhdistäneensä Länsi-Rooman Itä-Roomaan, säikähtyneenä ihanista unelmistaan.
Belisariuksen ystävien oli silloin helppo saada todistetuksi, että sankarin poiskutsuminen oli ollut onnettomuuksien syynä.
Päivän selvää olikin, että niin kauan kuin Belisarius oli Italiassa, oli saatu voitto voiton jälkeen, mutta kun hän sieltä lähti, tuli onnettomuuden sanoma toisensa jälkeen.
Italiassa olevat bysanttilaispäällikötkin myönsivät julkisesti, etteivät he voineet korvata Belisariusta.
"En voi", kirjoitti Demetrius Ravennasta, "lähteä Totilaa vastaan avoimella kentällä. Tuskin voin puolustaa tätä suolinnaa.
"Napoli on menetetty.
"Rooma voi milloin tahansa antautua.
"Lähetä meille taas mies rohkea kuin jalopeura, vandaalien ja goottien voittaja, jonka veroiset luulimme ylpeydessämme olevamme."
Ja Belisarius, joka tosin oli juhlallisesti vannonut, ettei koskaan enää palvelisi kiittämätöntä keisaria, oli unohtanut kaiken vääryyden heti, kun Justinianus taas hymyili hänelle.
Ja kun Justinianus Napolin antauduttua syleili häntä ja sanoi "uskolliseksi miekakseen" sekä vakuutti, ettei hän todella ollut epäillyt hänen uskollisuuttaan, hän ei muka vain ollut kärsinyt hänen kuninkaan tapaista asemaansa, eivät Antonina eikä Prokopius saaneet enää häntä pidätetyksi.
Mutta kun keisari pelkäsi toisen Italiaa vastaan suunnattavan sotaretken kustannuksia, — varsinkin kun Narseksen menestyksellinen taistelu persialaisia vastaan nieli suuria rahasummia — taistelivat kunnianhimo ja ahneus hänen rinnassaan ja olisivat kai taistelleet kauemminkin kuin Rooma ja Ravenna barbaareita vastaan, jolleivät prinssi Germanus ja Belisarius olisi yhteisesti tekemällään ehdotuksella saaneet sitä päättymään.
Jaloa Germanus-prinssiä veti sydän Ravennaan Matasuntan haudalle kostaakseen tämän puolesta barbaarikansalle.
Cethegus oli nimittäin selittänyt Matasuntan surullisen lopun aiheutuneen siitä, että pakollinen avioliitto Vitigeksen kanssa oli himmentänyt hänen järkensä.
Belisariusta taas harmitti se, että Totilan menestys himmensi hänenItaliassa saavuttamiensa voittojen loisteen.
Hänen kadehtijansa hovissa kyselivät nimittäin pilkallisesti, oliko kansa, joka vuoden kuluttua oli niin uljaasti noussut kapinaan, kukistettu.
Hän oli luvannut kukistaa gootit ja lupauksensa hän aikoi täyttää.
Germanus ja Belisarius lupasivat sen vuoksi keisarille valloittaaItalian omalla kustannuksellaan tämän hyväksi.
Prinssi tarjosi koko omaisuutensa laivaston varustamiseksi jaBelisarius taas täysilukuisen henkivartiostonsa ja keihäsmiehensä.
"Se on Justinianukselle mieluinen ehdotus", huudahti Prokopius, kunBelisarius kertoi hänelle tuumasta.
"Hänen ei tarvitse maksaa solidiakaan, mutta mahdollisesti hän saa kokonaisen maakunnan ja maallista kunniaa sekä suorittaa Jumalalle otollisen teon kukistamalla kerettiläiset ja saavuttaen Teodoran ja taivaan suosion.
"Hän hyväksyy varmasti ehdotuksenne ja antaa isällisen siunauksensa.
"Mutta ei mitään muuta.
"Minä tiedän, ettei sinua voi nyt pidättää sen paremmin kuin orittasi Balania, kun sotatorvi on soinut, mutta minä en lähde katsomaan surullista tappiotasi."
"Tappiotaniko? Mitä sanot, sinä onnettomuuden korppi?"
"Tällä kertaa sinun on taisteltava sekä italialaisia että gootteja vastaan.
"Ethän sinä saanut gootteja kukistetuksi, vaikka koko Italia oli puolellasi."
Belisarius haukkui toisen pelkuruutta ja lähti Germanuksen seurassa merelle.
Keisari ei todellakaan antanut heille kuin siunauksensa ja pyhänMazaspeen isonvarpaan.
Italiassa olevat bysanttilaiset hengittivät vapaammin saadessaan tiedon keisarillisen laivaston saapumisesta Salonaan Dalmatiaan.
Cetheguskin, jolle vakoilijat toivat tiedon laivaston tulosta, huokasi:"Parempi Belisarius Roomassa kuin Totila."
Goottikuningas oli levoton.
Hänen täytyi ennen kaikkea saada tarkat tiedot Belisariuksen joukkojen suuruudesta voidakseen sitten tehdä päätöksensä Rooman piirityksen jatkamisesta tai lopettamisesta.
Salonasta Belisarius purjehti Polaan, missä laivat ja miehistö tarkastettiin.
Siellä kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa herulilaisia palkkasotureita, saapui hänen luokseen. He osasivat siis goottien kieltä, mutta puhuivat sitä paitsi puhtaasti latinaa.
He olivat Spoletumin toisen päällikön Bonuksen lähettiläitä.
He olivat onnellisesti päässeet pujahtamaan goottien piiritysjoukon läpi ja kehoittivat Belisariusta joutumaan nopeasti avuksi.
He pyysivät häneltä tarkkoja tietoja laivojen, ratsumiesten ja jalkaväen määrästä voidakseen kertoa niistä piiritetyille ja siten pitää vireillä heidän rohkeuttaan.
"Niin, ystäväni", sanoi Belisarius, "teidän täytyy kaunistella kertomustanne.
"Sillä totta puhuen keisari on jättänyt minut omien joukkojeni varaan."
Kokonaisen päivän Belisarius näytteli miehille laivastoaan ja joukkojaan.
Seuraavana yönä he katosivat.
Miehet olivat Torismut ja Aligern, jotka uskollisesti saattoivat kuningas Totilalle tarvittavat tiedot.
Tämä oli huono alku.
Koko sotaretki tuotti sangen vähän kunniaa urhoolliselle päällikölle.
Hän pääsi Ravennan satamakaupunkiin ja toi sinne runsaasti ruokavaroja.
Siellä prinssi Germanus, joka oli saanut vanhan tautinsa puuskan, kaatui kaupunkiin tulopäivänään Matasuntan sarkofagin ääreen.
Matasunta oli haudattu palatsin hautaholviin nuoren veljensä, kuningasAtalarikin viereen.
Germanus kuoli.
Viimeisen toivomuksensa mukaan hänet haudattiin rakastettunsa viereen.
Mutta eräässä hautaholvin syrjäkomerossa lepäsi toinenkin sydän, joka oli ollut uskollinen kaunokaiselle ruhtinattarelle.
Numidialainen Aspa ei ollut elänyt rakasta hallitsijatartaan kauemmin.
"Kotimaassani", hän oli sanonut, "menevät auringon jumalattaren palvelijattaret usein roviolle, jonne jumaluus laskee.
"Aspankin kaunis, loistava, hyvä auringonjumalatar on laskenut.
"Aspa ei elä kylmässä ja pimeässä. Aspa seuraa aurinkoaan."
Hän oli koonnut kasottain väkevätuoksuisia kukkia hallitsijattarensa kuolinhuoneeseen — paljon enemmän kuin samassa huoneessa oli hääyönä — ja sytyttänyt palamaan oudon afrikkalaisen pihkalajin, jonka tukahduttava haju pakotti toiset orjattaret pois huoneesta.
Aspa viipyi koko yön pienessä kammiossa.
Seuraavana aamuna Syphax, jonka vanhastaan tuttu, mutta vaarallinen, kotoisia uhrijuhlia muistuttava haju oli houkutellut paikalle, hiipi hiljaa tähän palatsin osaan.
Viimein hän osui kuolinhuoneeseenkin, jossa vallitsi haudan hiljaisuus.
Hän löysi Matasuntan jalkapuolesta kukkien keskeltä tuon antiloopin kuolleena.
"Hän kuoli jumalattarensa mukana", sanoi Syphax Cethegukselle. "Nyt ei minulla ole enää maan päällä muita kuinsinä." —
Germanuksen hautajaisten jälkeen Belisarius lähti laivastoineenRavennasta.
Mutta heti ensimmäinen yritys, hyökkäys Pisaurumia vastaan, lyötiin verisesti takaisin.
Päin vastoin valloittivat partiojoukot, jotka kuningas Totila oli lähettänyt kreivi Wisandin johdolla itärannikolle, saatuaan tiedon Belisariuksen joukkojen pienuudesta, muutamain laivain avustamana melkein Belisariuksen silmien edessä Firmumin linnan.
Bysanttilaiset Bonus ja Herodianus luovuttivat tärkeän Spoletumin kreivi Grippalle, kun kolmekymmentä päivää, jotka he olivat päättäneet odottaa Belisariuksen apua, olivat kuluneet.
Assisiumissa oli päällikkönä goottilainen luopio Sisifrid, joka oli kuningas Vitigeksen onnettomuuden päivinä liittynyt bysanttilaisiin.
Hän tiesi, mikä kohtalo hänen osakseen olisi tullut, jos hän olisi joutunut Hildebrandin käsiin, joka oli piiritysjoukon johtajana. Vanhus oli saapunut tänne Ravennaa piirittämästä vimmoissaan luopiolle.
Gootti puolustautui uljaasti.
Mutta kun vanhan asemestarin kivikirves murskasi erään hyökkäyksen aikana hänen päänsä, pakottivat kaupungin porvarit varusväen antautumaan.
Varusväkenä oli useita ylhäisiä roomalaisia, katakombien salaliiton jäseniä sekä kolmesataa illyrialaista ratsumiestä ja Belisariuksen henkivartijaa. Grippa vei heidät vankeina kuninkaan luo.
Heti sen jälkeen Placentia antautui, Aemilian viimeinen paikka, joka vielä oli keisarillisten sotajoukkojen hallussa, kreivi Markjan johtamalle pienelle piiritysjoukolle.
Bruttiassa rohkea Aligern sai käsiinsä Thuriin tärkeän satamapaikanRuscian.
Belisarius epäili lähteä maata myöten Roomaan.
Hän koetti nyt, saatuaan tiedon Rooman lisääntyneestä hädästä, mennä viivyttelemättä kaupungin avuksi meritse ja murtaa goottien piirityslinjan tältä puolelta.
Mutta Calabrian eteläniemen ympäri purjehtiessaan hänen laivastonsaHydruntin kohdalla joutui myrskyn käsiin, joka hajoitti sen kokonaan.Itse hän ajelehti muutamia kolmisoutuja mukanaan Sisiliaan saakka.
Suurin osa laivastoa oli mennyt myrskyä pakoon Crotonin lahteen, mutta siellä sen kimppuun hyökkäsi goottien laivasto, jonka kuningas Totila oli lähettänyt Roomasta sitä vastaan ja joka oli ollut väijyksissä Squillaciumin luona, ja valtasi sen.
Täten gootit saivat hyvän lisäyksen laivastoonsa, joka, kuten myöhemmin näemme, kykeni siten lähtemään ryöstöretkille bysanttilaisiin saariin ja rannikkokaupunkeihin.
Tämän iskun jälkeen Belisariuksen alkujaankin heikko sotajoukko oli kykenemätön mitään toimittamaan.
Päällikkötaito ja rohkeus eivät voineet korvata laivoja, miehiä ja ratsuja.
Toivo italialaisten yhtymisestä keisarin sotapäällikköön, kuten ensimmäisenkin sotaretken aikana, ei toteutunut.
Yritys epäonnistui siis aivan täydellisesti.
Avun pyyntöihin keisari ei vastannut mitään.
Kun Antonina sitten hartaasti pyysi, että Belisarius saisi ainakin palata Bysanttiin, vastasi keisarinna ivallisesti, ettei sankaria uskalleta kutsua toistamiseen pois kesken voittoretkeä.
Belisarius eleli siis Sisiliassa kalvavan toimettomuuden ja neuvottomuuden aikaa.