"Me olimme ystäviä muinoin, Teja — tulkaamme taas ystäviksi, sillä minä en tule toimeen ilman sinua."
Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.
Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.
"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi halki Italian.
"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.
"Annasinäminulle anteeksi — olen tehnyt sinulle vääryyttä.
"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.
"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua.Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.
"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollistaVitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."
"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.
"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi kuningas.
"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä ilmojen kautta.
"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa, on sairaalloinen mielipuoli.
"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää nauramisen suloisen taidon."
Totila virkkoi vakavana:
"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä halveksii elämäniloja."
"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?
"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan kaihomielin.
"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste, kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä kuolemaa.
"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.
"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."
Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten tapahtumien varjot.
"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen sedältäni Wargsilta.
"Niin elämän onni kuin onnettomuuskin vain ihmisen tyhjiä haaveita on.
Kun täytännön vaativiiäinen tahto,niin nöyrät ja ylpeätpalvelevat."
"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykenetorjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme?Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia.Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"
"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.
"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan välttämättömyys.
"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.
"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien ylivaltaa.
"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.
"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon,mitäme olemme kestäneet, vaanmitenme olemme kestäneet."
Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.
"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.
"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.
"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko — tai näkökykyni.
"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan, joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian voittoon."
"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?
"Mitä minä itse ja —"
Hän vaikeni.
"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme erosimme."
"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.
"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.
"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja ajatukseni.
"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia säveliä".
"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.
"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.
"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.
"Lähde mukaani — jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena roomalaisnaisen rinnalla."
"Oi ei — se liikuttaa minua — se muistuttaa minulle — —
"Minä lähden mukaan."
Kuningas lähtikin heti kreivi Tejan, Adalgotin ja lukuisan seurueen saattamana pieneen Taginaen kaupunkiin, jonka yläpuolella, jyrkällä, metsäisellä vuorella sijaitsi Valeriusten luostari, missä Valeria edelleen oleili.
Hän ei enää pelännyt sitä. Hän sekä ulkonaisesti että sisäisesti oli tottunut siihen. Tämän paikan vakavat voimat saivat vaikutusvaltaa hänen vastustelevaan sieluunsa.
Kun hän meni kuningasta vastaan luostarin puutarhaan, olivat hänen kasvonsa kalpeammat, hänen käyntinsä hitaampi kuin ennen.
"Mikä sinun on tullut", kysyi kuningas hellästi.
"Kun lupaukseni näytti melkein mahdottomalta toteuttaa, olit rohkea ja toivehikas.
"Nyt, kun rakastettusi on tämän valtakunnan hallitsijana ja kun vihollisen hallussa on vain yksi Italian kaupunki, olet sinä alakuloinen."
"En ole alakuloinen, ystäväni", sanoi Valeria totisena. "Olen tehnyt päätöksen. Ei, kuuntele minua kärsivällisesti.
"Miksi salaat minulta sen, mitä koko Italia tietää kuninkaastaan.
"Länsigoottien kuningas Toletumista on tarjoutunut liittolaiseksesi bysanttilaisia vastaan ja luvannut tyttärensä puolisoksesi.
"Valtakunta toivoo, että sinä hyväksyt molemmat ehdotukset.
"En tahdo olla itsekkäämpi kuin kansanne jalomielinen tytär Rautgundis, vuoritilallisen lapsi, josta laulajanne jo kertovat teillä ja kujilla.
"Ja minä tiedän, että sinäkin voit tehdä samanlaisen uhrauksen kuin tuo vaatimaton mies, onneton kuninkaanne."
"Toivoakseni voisin sen tehdä tarvittaessa.
"Mutta onneksi on se tarpeetonta.
"En tarvitse vierasta apua.
"Katsele ympärillesi tai oikeammin, katsele maailmaa näiden luostarimuurien yli.
"Tämä valtakunta ei ole koskaan kukoistanut niin kuin nyt.
"Olen vielä kerran tarjonnut keisarille rauhankäden.
"Ellei hän siihen tartu, syntyy taistelu, jollaista hän ei ole ennen nähnyt.
"Piakkoin Ravenna joutuu haltuumme.
"Valtani ja mieleni eivät siedä nyt kieltäymyksiä.
"Mutta näiden muurien sisäpuolella asuva ilma on vihdoin murtanut voimasi.
"Sinun täytyy heti lähteä täältä. Valitse Italian kaunein kaupunki olinpaikaksesi — salli minun rakennuttaa uudestaan isiesi talo."
"Ei, salli minun jäädä tänne. Rakastan tätä paikkaa ja sen rauhaa."
"Se on haudan rauhaa.
"Tiedätkö, että minä kieltäytyessäni sinusta kieltäydyn elämäni ajatuksesta.
"Sinä olet suunnitelmieni elävä esikuva: sinä olet minulle Italia.
"Sinun on tultava goottikuninkaan omaksi täydellisesti, erottamattomasti.
"Ja gootit ja italialaiset ottavat kuninkaastaan ja kuningattarestaan esimerkkiä. He yhtyvät yhtä onnellisina kuin me.
"Ei — ei mitään vastaväitteitä — ei mitään epäilystä! Minä kukistan ne näin."
Hän syleili ja suuteli häntä.
* * * * *
Muutaman päivän perästä Julius Montanus saapui Genuan ja Urbinumin kautta.
Kuningas meni seurueineen häntä vastaan luostarin puutarhaan.
Ystävykset syleilivät kauan toisiaan.
Teja seisoi heidän vieressänsä ja katseli heitä totisena.
"Herra", kuiskasi Adalgot, "kuka on tuo mies, jonka silmät ovat tuolla tavalla sisäänpainuneet?
"Onko hän munkki?"
"Sisäisesti kyllä, vaan ei ulkonaisesti."
"Noin nuorella miehellä on jo vanhuksen katse. Tiedätkö, kenen näköinen hän on?
"Hän muistuttaa luostarin käytävässä olevaa kultapohjaista kuvaa."
"Aivan oikein, hiljaista, surullista päätä tuolla, apostoliJohannesta."
"Ennenkuin sain kirjeesi, olin jo päättänyt tulla tänne."
"Aioitko käydä minun luonani — Valerian luona?"
"En, Totila. Tulin tänne Cassiodoruksen tutkittavaksi ja sitten vihittäväksi munkiksi.
"Pyhä ja hurskas mies, joka on täyttänyt vuosisatamme ihmeillään, Benedictus Nursialainen on perustanut luostarin, joka vetää minua puoleensa."
"Julius! Sinä et saa tehdä sitä.
"Miksi ihmeessä kaikki läheisimpäni nyt pakenevat maailmaa.
"Valeria, sinä ja — Teja."
"En pakene ketään", vastasi viimemainittu, "en maailmaakaan".
"Miten sinä", jatkoi kuningas tarttuen ystävänsä käsivarteen ja vieden häntä luostariin päin, "olet saanut päähäsi tuollaisia itsemurhan ajatuksia nuoruutesi kukoistuksessa?
"Katso Valeriaa tuolla.
"Hän auttaa minua sinun käännyttämisessäsi.
"Jos olisit koskaan rakastanut, niin et kääntäisi selkääsi maailmalle."
Julius hymyili äänettömänä.
Hän tarttui levollisesti Valerian käteen ja meni hänen kanssansa luostarin ovelle, jossa Cassiodorus tuli heitä vastaan. —
Vaivoin kuningas sai ystävänsä suostutetuksi lähtemäänCassiodorus-vanhuksen seurassa Bysanttiin.
Juliusta ensin kammoksutti lähteä keisarihovin loistoa, melua ja syntisyyttä näkemään, mutta lopuksi hän taipui Cassiodoruksen antaman esimerkin johdosta.
"Luullakseni", sanoi kuningas lopuksi, "voidaan maailmassa tehdä paljon enemmän Jumalalle otollisia töitä kuin luostarissa.
"Sellainen otollinen työ on tämä lähettilästoimi, joka pelastaa kaksi valtakuntaa uudesta sodasta."
"Aivan oikein", sanoi Julius. "Kuningas ja sankari voivat palvellaJumalaa yhtä hyvin kuin munkki.
"En moiti sinun tointasi, mutta salli minun pitää omani.
"Minusta tuntuu, että tänä aikana, jolloin vanha maailma vajoaa kamalasti taistellen ja uusi kohoaa myrskyn tavoin, jolloin mädäntyneen pakanuuden kaikki himot yhtyvät barbaarien hurjuuteen, jolloin hekuma, lihanhimo ja verinen väkivalta täyttää sekä itä- että länsimaat, on hyvä perustaa kauas maailman melusta turvapaikkoja, joissa köyhyys, puhtaus ja nöyryys asuvat."
"Minusta taas ei loisto eikä rakkauden onni ole syntiä Jumalan edessä.
"Mitä mieltä sinä olet, Teja-ystäväni?"
"Kiistanne ei liikuta minua", vastasi tämä levollisesti, "sillä teidänJumalanne ei ole minun. Mutta lopettakaa se. Valeria tulee!"
* * * * *
Lähettilästen lähdön edellisenä iltana Cassiodorus vei ystävänsä kappeliin, jonka hän oli rakennuttanut aivan luostarin vieressä kohoavalle äkkijyrkälle kalliolle.
"Paikka miellyttää epäilemättä sinua, Totila", oli Valeria sanonut.
Vähän ennen auringonlaskua ystävykset saapuivat yksinäisen, pyöreän kallion laelle.
Täältä oli laaja näköala Picenumin kukoistaville vainioille.
Pohjoisessa ja idässä Apenninien komeat, suurenmoiset porrastukset rajoittivat katsetta.
Lännessä kimalteli laskevan auringon loisteessa komeana kultavyönä viheriäisten kenttien läpi juokseva Clasius-joki, johon täällä Sibola ja Rasina yhtyvät.
Etelästä päin Tinia-joki välkkyi Nucerian vuorten lomitse.
Etelän hymyilevän taivaan alla versoi runsas sato, Totilan ihmevuosi oli nopeasti ja täydellisesti pyyhkäissyt pois entisen hävityksen jäljet. Laakerien tummaa pohjaa vasten, oliivien hopean harmaiden lehtien ja määrättömien viiniköynnösten lomista näkyi sadottain valkoisia marmorihuviloita, linnoja, taloja ja ulkohuoneita.
Kukkulan etelärinteellä sijaitsi ikivanha vahtitorni, kenties muinaisroomalaiselta ajalta peräisin. Sen muurit olivat kokonaan muratin, viikunapuiden, viiniköynnösten ja kastanjain peitossa.
Nopeasti laskeutuva aurinko loi hehkuvaa tummanpunaista valoa purppuravaippana laajalle tasangolle. Kaukaisten kukkulain, italialaisen luonnon muodostaman pengerportaiston yllä oli taivas punasinervä.
Kaikki seisoivat järkytettyinä, häikäistyneinä.
Kukaan ei keksinyt sanoja ylistääkseen tätä kauneutta.
"Sellaiseksi aavistin Italian", kuiskasi Adalgot kreivi Tejalle, "katsellessani Iffinger-vuorelta tai Mentulalta lounaaseen. Mutta näin kauniiksi sitä en sentään aavistanut."
Kuningas huudahti:
"Enkö ole oikeassa, Teja, rakastaessani tätä maata kuin morsianta ja koettaessani millä hinnalla tahansa säilyttää sen kansalleni.
"Tämä paikka antaa oikeutuksen pyrinnöilleni.
"Taivaalliset tuulet, kultainen valo ympäröivät seutua — —"
Liikutettuna hän jatkoi: "Tänne, ystävä Cassiodorus, tahdon tulla haudatuksi."
Hän laski kätensä ikivanhalle sarkofagille, joka oli tehty mustasta, nyt jo rapautuneesta marmorista. Kansi oli vieressä maassa ja arkku oli aivan muratin peitossa.
"Omituinen sattuma", virkkoi Cassiodorus totisena.
"Tiedätkö, mikä tämän paikan nimi on?
"Spes bonorum, 'hyvien toivo'.
"Ja tiedätkö, kuka tuossa arkussa makaa tarun mukaan?
"Eräs toinen lempeä rauhanruhtinas, alkujaan kai joku tarunaikainen tuskialainen kuningas, josta satu on sitten tehnyt Numa Pompiliuksen.
"Tämä on ikivanha rauhan pyhäkkö ja pakopaikka, jota pakanatkin kunnioittivat. Äsken rakennuttamani kappelin olen pyhittänyt rauhanjumalalle Immanuelille.
"Osoittaisit pienelle kappelilleni suuren kunnian, rauhanruhtinas, jos valitsisit sen viimeiseksi leposijaksesi."
"Ei", huudahti Totila, "suo anteeksi, hurskas isä. En tahdo levätä kappelisi synkässä kuorikellarissa, vaan täällä avonaisen taivaan sinisen katon alla."
Hän kosketti sarkofagia.
"Täällä valoisalla kukkulalla, johon aurinko valaa kirkasta hohdettaan, jota laakerit peittävät ja jossa linnut virittävät suloisia laulujaan, tahdon levätä.
"Tulen kai toimeen rauhankuninkaan varjon kanssa.
"Se on tahtoni, ystäväni.
"Pane mieleesi se, Adalgot, rakkaani, sillä sinä kai nuorimpana elät kauemmin kuin me muut."
"Kuka ajattelee keskipäivällä yötä", huudahti Adalgot.
"Aavistelijat", sanoi Teja.
"Katsokaa, miten nopeasti aurinko ja sen lämmin, iloinen valo katosivat.
"Purppurapeite, joka muistuttaa punaista, veristä käärinliinaa, peittää jo Taginaen laaksoa.
"Sinipunervat varjot ovat äkkiä muuttuneet kylmän mustiksi.
"Paljon nopeammin kuin tässä maassa saapuu yö, iskee kaikissa maissa kohtalo ja kuolema."
Samana iltana, jolloin Adalgot katseli kuninkaan seurassa "hyvien toivon" vuorella auringon laskua, seisoi Iffinger-vuoren etelärinteellä paimentyttö Gotho sauvaansa nojaten ja katseli komeata auringonlaskua.
Lampaat hyppelivät hänen ympärillään näykkien tuon tuostakin ruohoa. Vähitellen ne väsyivät ja kokoutuivat paimenensa ympärille odottaen hartaasti navettaan lähtöä.
Mutta ne odottivat ja määkivät turhaan.
Kaunis lapsi kumartui nimittäin äkkiä sammaleiselle kivelle kirkkaan vuorilähteen reunalle. Hänen nahkaesiliinassaan oli kasottain vuoriston kauniita, ihanatuoksuisia kukkia: ajuruohoja, villiruusuja, myrttiä, jotka kasvavat virtaavan veden kostealla rannalla, ja tummansinisiä katkeroita.
Hän uneksi ja puheli itsekseen sekä kukkiensa ja nopeasti eteenpäin rientävien aaltojen kanssa.
Hän heitteli kukkia lähteestä virtaavaan puroon, milloin yksitellen, milloin kimppuina, milloin taas puolivalmiina seppeleinä.
"Miten paljon", virkkoi lapsi aaltoihin päin kääntyen ja heittäen pitkän, keltaisen palmikkonsa yli olkansa, "miten paljon olenkaan jo teitä lähettänyt hänelle terveisiä viemään.
"Sillä etelään päin hän lähti ja etelään nuo nopsat laineetkin juoksevat.
"Mutta en varmasti tiedä, oletteko te vieneet terveiseni perille, sillä hän ei ole vielä palannut kotiin.
"Tanssiessanne aalloilla viittaatte te minua seuraamaan itseänne.
"Jospa voisinkin seurata teitä.
"Tai pikku kaloja, jotka nopeina kuin nuolet välähtelevät aalloissa.
"Tai nopeita vuoripääskyjä, jotka kiitävät ilmassa vapaina kuin ajatus.
"Tai punertavia iltapilviä, kun vuoristotuuli ajaa niitä etelää kohti.
"Mutta varmimmin kai etsijättären sydän löytäisi hänet, jos uskaltaisin jättää karjani ja lähteä hänen jälkeensä kaukaiseen, päivänpaisteiseen maahan.
"Mitäpä minä siellä?
"Mitäpä paimentyttö tekisi sodan miesten, hovin viisaiden naisten parissa?
"Näenhän taas hänet.
"Yhtä varmasti kuin näen auringon, joka juuri katosi tuon vuoren taa.
"Sen näkee taas huomenna.
"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika täyttää mielen kaiholla."
Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.
Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi takkavalkea.
Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen päänsä karjamajaan päin.
Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.
"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran päätä.
"Ah — lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa ajatuksiinsa.
"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."
Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse, jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän katseli ylöspäin.
"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."
Samassa tähti lähti lentoon taivaalta ja putosi äkkiä etelään päin.
"Hän kutsuu minua! Tuonne etelään", virkkoi Gotho vavisten.
"Seuraisin niin mielelläni häntä."
Hän rupesi kiirehtimään lampaittensa kulkua, vei ne talliin ja meni suureen yksinäiseen huoneeseen talon alakertaan.
Silloin hän tapasi isoisänsä Iffan makaamassa kivilavitsalla tulisijan vieressä, jalat kahden suuren karhunnahan peitossa.
Hän näytti entistään kalpeammalta ja vanhemmalta.
"Istuudu tähän viereeni, Gotho", sanoi hän, "ja juo! Tässä on maidon ja hunajan sekoitusta. Kuuntele, mitä minulla on sanomista. Nyt on tullut se hetki, josta olen sinulle jo monesti puhunut.
"Meidän täytyy erota. Minä lähden kotiin.
"Vanhat väsyneet silmäni erottavat vain epäselvästi kauniit kasvosi.
"Ja polveni pettivät, kun eilen vielä itse yritin lähteä lähteelle vettä noutamaan.
"Silloin tiesin, että se on lähellä.
"Lähetin orjapojan viemään sanaa Teriolislinnoitukseen.
"Sinä et saa olla läsnä silloin, kun henki lähtee vanhan Iffan suusta.
"Ihmisen kuolema ei ole kaunis näky — tarkoitan vuoteella kuolemista.
"Etkä sinä ole nähnyt mitään surullista.
"Nuoreen elämääsi ei saa langeta varjoa.
"Huomenna ennen kukon laulua urhoollinen Hunibad saapuu Terioliksesta sinua noutamaan — hän on luvannut sen.
"Hänen haavansa eivät ole vielä kokonaan parantuneet — hän on vielä heikko, — mutta hän sanoo, ettei voi kestää enää toimettomuutta, kun huhuna kerrotaan, että vihollistemme kanssa alkaa pian taistelu uudestaan.
"Hän haluaa kuningas Totilan luo Roomaan.
"Sinne sinunkin on lähdettävä viemään tärkeätä sanomaa.
"Hunibad tulee oppaaksesi ja suojelijaksesi.
"Sido jalkojesi alle vahvat pyökinkuorijalkineet, sillä tiesi on pitkä.
"Rusko-koirani saattakoon teitä.
"Ota tuo vahvasta pukinnahasta ommeltu kukkaro. Siinä on kuusi kultarahaa, jotka ovat vielä jäljellä Adalgotin — isänne jättämästä omaisuudesta. — Ne ovat Adalgotin, — mutta sinä saat käyttää niitä tarpeisiisi. — Ne riittävät Roomaan saakka.
"Ota mukaasi myttynen tuoksuavaa vuoriheinää Iffingerin rinteeltä ja pane se öiksi pääsi alle. — Silloin nukut hyvin.
"Ja kun olet saapunut Roomaan, löytänyt sieltä kuninkaan kultaisen palatsin ja mennyt hänen komeaan saliinsa, niin katso, kenellä miehistä on kultainen rengas päässään ja kenen silmistä lempeys loistaa kuin aamuaurinko vuorenharjan takaa — hän on kuningas.
"Taivuta hänen edessään pääsi. — Mutta taivuta vain hiukan, äläkä polvistu, sillä sinä olet vapaan gootin vapaa lapsi.
"Anna silloin kuninkaalle tämä käärö, jota olen täällä säilyttänyt jo monta vuotta. — Sen on jättänyt jälkeensä setäsi Wargs, jonka vuorenvieremä hautasi."
Vanhus nosti tiilen kivisestä muurista, joka kannatti takkaa tallatusta savesta tehdyllä lattialla, ja otti sen taakse kätketystä synkästä lokerosta papyruskäärön, joka oli huolellisesti nauhoilla ja sinetillä suljettu sekä asetettu niinikään täyteen kirjoitetun ja omituisella sinetillä varustetun pergamentin sisään.
"Suojele näitä kirjoituksia hyvin", sanoi vanhus tyttöselle.
"Tämän ulomman — aasinnahalla olevan — olen kirjoituttanut pitkälläHermegiselillä, kotoisin Majaesta — sillä hän oli kirjoitustaitoinen.Hän vannoi, ettei kenellekään kertoisi tämän sisällyksestä, ja hän onpitänytkin valansa.
"Nyt hän ei enää voi puhua kirkonholvissa, jonne hänet on haudattu.
"Sinä et osaa lukea eikä Hunibadkaan.
"Se onkin hyvä.
"Sillä saattaisi olla vaarallista sinulle ja — eräälle toiselle, jos ihmiset pääsisivät selville näiden kääröjen sisällyksestä, ennenkuin lempeä ja oikeamielinen kuningas Totila on ne lukenut.
"Varsinkin italialaisilta varo näitä.
"Kun tulet johonkin kaupunkiin, niin kysy heti, oleileeko siellä Rooman prefekti Cornelius Cethegus Caesarius.
"Ja jos portinvartijat vastaavat myöntävästi — niin käänny pois kaupungin portilta, ja vaikka olisit kuinka väsynyt tahansa, vaikka ilta olisi myöhäinen tai keskipäivän aurinko kovin polttava, mene edelleen, kunnes kolme vettä on sinun ja tuon Cetheguksen välillä.
"Ja samalla tavalla kuin tätä kirjoitusta — sinä näet, että olen sinetin asemesta pannut siihen petäjän pihkaa ja painanut siihen merkkini, joka on kaikissa eläimissämme ja tavaroissamme — samalla tavalla suojele tätä vanhaa kallista kultaa!"
Hän otti lokerosta leveän kultarenkaan puolikkaan. Sellaisia goottisankarit kantoivat paljaissa käsivarsissaan.
Hän suuteli kunnioittavasti rengasta ja sen epätäydellistä kirjoitusta.
"Se on periytynyt suurelta kuninkaaltamme Teoderikilta ja sitten — rakkaalta — pojaltani Wargsilta.
"Tämä on Adalgotin oma.
"Se on hänen paras perintönsä.
"Toisen puolen rengasta — ja siinä olevaa kirjoitusta — annoin pojan mukaan silloin, kun lähetin hänet pois.
"Ja kun kuningas on lukenut kirjoitukset ja jos Adalgot on läheisyydessä, — kuten hänen täytyy olla, jos hän on noudattanut neuvojani — niin huuda Adalgotia, liittäkää renkaan puolikkaat toisiinsa ja pyytäkää kuningasta tuomitsemaan.
"Hän on oleva viisas ja lempeä ja kaikkinäkevä kuin auringonpaiste.
"Hän on tuomitseva oikein.
"Jollei hän tuomitse oikein, niin silloin ei tässä maailmassa kukaan sitä tee.
"Suutele nyt molempia silmiäni, jotka jo ovat niin väsyneet.
"Mene sitten nukkumaan.
"Taivaan ruhtinas ja kaikki hänen kirkkaat silmänsä aurinko, kuu ja tähdet suojelkoot sinua matkallasi.
"Ja kun olet löytänyt Adalgotin ja asut hänen kanssaan synkkien talojen pienissä kammioissa kapeiden katujen varsilla ja kun kaikki teistä tuntuu liian pieneltä, liian tukahduttavalta ja liian ahtaalta — niin muistelkaa lapsuudenpäiviänne täällä korkealla Iffingillä.
"Se virkistää teitä kuin raitis vuori-ilma."
Ääneti, pelkäämättä, kyselemättä paimentyttö kuunteli häntä.
"Jää hyvästi, isoisä", virkkoi hän suudellen tämän molempia silmiä.
"Kiitokset rakkaudestasi ja uskollisuudestasi!"
Hän ei itkenyt.
Hän ei tietänyt, mitä kuolema oli.
Hän lähti isoisänsä luota ja meni ulos. Hän katseli vuoristomaisemaa, joka oli muuttunut synkän näköiseksi.
Taivas oli kirkas ja vuorten huiput kimaltelivat kuutamossa.
"Jääkää hyvästi", huudahti hän, "sinä, Iffinger ja sinä, Sudenpää! Ja sinäkin, vanha Jättiläisenpää!
"Ja sinä, kirkas Passara!
"Joko tiedätte?
"Huomenna lähden luotanne.
"Lähden mielelläni.
"Riennän hänen luokseen."
Cassiodorus ja Julius viipyivät monta viikkoa Bysantin matkalla. He palasivat, mutta eivät tuoneet rauhansanomaa.
Cassiodorus lähti heti, kun he olivat laskeneet maihin Brundusiumissa, luostariinsa Apuliaan väsyneenä matkaan ja koko maailmaan. Julius sai yksin viedä sanoman kuninkaalle Roomaan.
Totila otti hänet vastaan Kapitoliumissa etevimpien päällikköjensä läsnäollessa.
"Alussa", kertoi Julius, "olivat rauhantoiveet sangen suuret.
"Keisari, joka ei aikaisemmin ottanut vastaan goottilähetystöä Vitigeksen aikana, ei voinut sulkea palatsinsa ovia länsimaiden suurimmalta oppineelta, jonka viisaus, hurskaus ja lempeys ovat laajalti tunnetut.
"Meidät otettiin hyvin kunnioittavasti ja ystävällisesti vastaan.
"Keisarin neuvostossa vaikutusvaltaiset miehet, kuten Tribonianus ja Prokopius, puhuivat rauhan puolesta ja keisari itsekin näytti olevan samaa mieltä.
"Hänen molemmat suuret sotapäällikkönsä Narses ja Belisarius olivat työssä valtakunnan itärajalla, jota saraseenit ja persialaiset alinomaa uhkailivat.
"He olivat sentään kumpikin eri paikassaan.
"Italian ja Dalmatian sotatoimet olivat kysyneet uusia suuria uhrauksia ja kestäneet niin kauan, että keisari oli jo aivan suuttunut niihin.
"Hänen oli vaikeata poistaa mielestään ajatus Italian takaisin valloittamisesta.
"Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tuuman toteuttaminen oli mahdotonta lähitulevaisuudessa.
"Hän ryhtyi siis mielellään rauhanneuvotteluihin ja otti vastaan ehdotuksemme harkitakseen sitä. Hän oli tosin, kuten hän itse meille sanoi, yhä hautonut suunnitelmaa Italian jakamisesta siten, että suurin osa niemimaata — Padus-joesta etelään päin — annettaisiin keisarille ja mainitun joen pohjoispuolella oleva osa jäisi goottien haltuun.
"Hyvin toivein lähdimme eräänä päivänä keisarillisesta palatsista.
"Keisarin ja meidän välinen keskustelu oli ollut lupaavampi kuin koskaan ennen.
"Mutta saman päivän iltana europalata Marcellus ällistytti meitä antamalla palatsin orjien jakaa meille tavanmukaiset jäähyväislahjat. — Se oli epäämätön merkki keskustelujen päättymisestä.
"Hämmästyneenä tästä äkillisestä asiain käänteestä", jatkoi Julius kertomustaan, "Cassiodorus päätti rauhan vuoksi turvautua viimeiseen mahdolliseen keinoon.
"Hän pyysi jäähyväislahjat annettuaan päästä vielä keisarin puheille.
"Arvossa pidetty Tribonianus, joka oli alusta alkaen ollut tämän sodan vastustaja ja joka oli Cassiodoruksen ihailija ja ystävä, lupautui pyytämään meille tätä ennen kuulumatonta armoa.
"Vastaukseksi saimme kovin epäsuosiollisen uhkauksen väkivalloin karkoittamisesta, jos vielä kerran tekisimme keisarin selvästi ilmaistua tahtoa vastaan sotivia pyyntöjä.
"Keisari ei tekisi koskaan, ei koskaan rauhaa barbaarien kanssa, ennenkuin nämä olivat luovuttaneet joka tuuman valtakuntaa. Hän tulisi aina kohtelemaan Italiassa olevia gootteja vihollisina.
"Turhaan koetimme", virkkoi Julius kertomuksensa lopuksi, "keksiä tämän äkillisen mielenmuutoksen syytä.
"Sen vain saimme tietää, että päivällä tapahtuneen keskustelumme jälkeen keisarinna, joka kuuluu olevan kovin sairaalloinen, oli kutsunut keisarin päivällisille huoneisiinsa.
"Senkin saimme tietää, että keisarinna, joka oli alussa ollut sodan innokkaimpia kannattajia, oli viime aikoina ruvennut vähitellen kannattamaan rauhaa."
"Ja mikä" — kysyi kuningas, joka oli kuunnellut kertomusta totisena, mutta enemmän uhkaavan kuin huolestuneen näköisenä — "mikä oli saanut sirkuslutkan muuttamaan siten mieltään?"
"Bysantissa kuiskaillaan, että hän on ruvennut yhä enemmän pelkäämään sielunsa autuuden puolesta. Sen vuoksi hän tahtoo, ettei rahoja käytettäisi sotaan, jonka loppua hän ei enää luule näkevänsä, vaan kirkkojen rakentamiseen, varsinkin Sofia-kirkon valmistamiseen, — tuon kirkon, jonka pohjapiirustuksen hän on määrännyt pantavaksi rinnoilleen ruumisarkkuun."
"Varmaankin kilveksi Jumalan vihaa vastaan kuolleiden ylösnousemuksessa.
"Tuo lutka aikoo kai pudottaa aseen rakkaan Jumalan kädestä satojen kirkkojensa avulla ja lahjoa hänet niiden rakennuskustannusten kuiteilla. Sellaisiin mielettömyyksiin tämä usko voi johtaa", tuumi Teja synkkänä.
"Me emme päässeet vastoinkäymisemme syyn jäljille.
"Sillä en voi sanoa siksi edes varjoa — kenties mielikuvitukseni synnyttämää varjoa, joka heilahti ohitseni."
"Mitä se oli", kysyi Teja.
"Kun myöhään illalla lähdin palatsista ajatellen Tribonianuksen ilmoittamaa surusanomaa, vilahti ohitseni kappadokialaisten orjien kuljettama keisarinnan kullattu kantotuoli, joka nähtävästi tuli Teodoran palatsista puistojen keskeltä.
"Kannettava nosti hiukan oviristikkoa — katsahdin sisään ja olin tuntevinani —"
"No", virkkoi Teja.
"Onnettoman isällisen ystäväni, kadonneen Cetheguksen", vastasi Julius surullisena.
"Tuskin", arveli kuningas.
"Hän on kaatunut. Erehdystä kai oli sekin, että Teja vielä luuli kuulleensa Cetheguksen äänen tämän talossa."
"Enkö tuntisi hänen ääntään? Ja mitä merkitsi hänen miekkansa, jonkaAdalgot löysi kadunkulmasta talon luota?"
"Sen hän oli voinut pudottaa rientäessään talostaan Tiberille.
"Näin selvästi hänen johtavan siellä puolustusta eräästä venheestä käsin.
"Hän singahdutti keihäänsä kaulaani kohti vihan parhaalla taidolla ja voimalla.
"Kun heitin keihään takaisin, näin, että se varmasti sattui häneen.
"Taitava ampujamme Guntamund sanoi myöskin varmasti osuneensaCethegusta kaulaan.
"Joen rannalta löydettiin hänen purppuralla päärmätty vaippansa, joka oli useiden nuolien lävistämä ja aivan veren tahraama."
"Hän kai kuolikin sinne", virkkoi siihen Julius hyvin totisena.
"Te olette muka hyviä kristittyjä", sanoi Teja, "ettekä tiedä, että paholainen on kuolematon".
"Olkoon vain", vastasi kuningas, "mutta onhan valokin kuolematon".
Kulmiaan rypistäen hän jatkoi:
"Liikkeelle, urhoollinen Teja! Nyt saa miekkasi uutta työtä.
"Kuulkaa, herttua Guntaris, Wisand, Grippa, Markja, Aligern, Torismut ja Adalgot! Voin antaa teille heti riittävästi työtä.
"Te olette kuulleet. Keisari Justinianus ei suo meille rauhaa eikäItaliaa.
"Hän tekee sen nähtävästi sen vuoksi, että hän pitää meitä liian rauhaa rakastavina.
"Hän luulee, ettei meidän vihamielisyytemme häntä vahingoita.
"Pahimmassa tapauksessa odotamme Italiassa levollisesti hänen hyökkäystään.
"Bysantti voi muka aina valita sopivan hyökkäysajan ja uudistaa yrityksensä, kunnes se viimein onnistuu.
"No hyvä! Näyttäkäämme hänelle, että leppymättöminä vihollisina voimme käydä hänelle hyvinkin vaarallisiksi.
"Että on viisainta sallia meidän olla rauhassa Italiassa, ettemme ärsyynny hyökkäykseen.
"Hän ei aio sallia meidän elää ja olla Italiassa.
"Hyvä on, nähköön siis jälleen gootteja omassa maassaan, kuten Alarikin ja Teoderikin aikana.
"Toistaiseksi muistakaa vain, että salaperäisyys on voiton äiti. —Pellavasiipien, puusiltojen avulla tunkeudumme, kuten äsken Roomaan,Itä-Rooman sydämeen.
"Puolusta nyt omaa liettäsi, Justinianus!"
Pitkä aika oli jo kulunut siitä, kun tieto rauhanehdotuksen hylkäämisestä saapui Roomaan. Siirrymme nyt Bysanttiin Forum Strategiin varrelle, erääseen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti rakennettuun ja sisustettuun taloon "Kultaisen sarven" lähellä, mistä on unohtumattoman kaunis näköala merelle sekä salmen toisella puolella sijaitsevaan uuteen, komeaan kaupunginosaan "Justinianaan".
Talon ruokasalissa tapaamme kaksi miestä tuttavallisesti keskustelemassa.
Talon isäntä oli vanha — eikä toivottavasti epämieluinen — tuttavammeProkopius, joka nykyjään eli Bysantissa arvossa pidettynä senaattorina.
Hän kaatoi uutterasti vieraalleen viiniä — vasemmalla kädellään.
Oikeasta kädestä oli jäljellä vain vaatteeseen kääritty pätkä.
"Niin", sanoi hän, "joka hetki oikean käteni tynkä muistuttaa minua eräästä hulluudesta.
"Mutta tuota hulluuttani en kadu. Tekisin saman työn vielä kerran, vaikka menettäisin silmät päästäni.
"Se oli sydämen hulluutta.
"Ja sellainen hulluus on ihmisen suurin onni.
"En ole vielä elämäni kuluessa ehtinyt rakastua naisiin.
"Rakkauteni esineenä on ollut ja vieläkin on — Belisarius.
"Tunnen vallan hyvin — sinun ei tarvitse ollenkaan hymyillä noin ivallisesti, ystäväni — tiedän hyvin sankarini heikkoudet ja huonot puolet.
"Mutta siinä onkin sydämen hulluuden suloisuus: se rakastaa suosittunsa virheitäkin enemmän kuin muiden ihmisten hyveitä.
"Minä — kertoakseni asian lyhyesti — varoitin taas viime persialaissodassa miestä, jolla on jalopeuran rohkeus ja lapsen sydän, lähtemästä pienen joukon saattamana erään epävarman metsän läpi.
"Se tapahtui Daran luona.
"Tietysti tuo tyhmä, rakas hullu teki vasta silloin uhkauksestaan toden.
"Ja tietysti Prokopius, tuo viisas hullu, lähti mukaan retkelle.
"Ja tietysti kävi kaikki niin kuin olin edeltäpäin jo sanonut.
"Koko metsä vilisi äkkiä pelkkiä persialaisia.
"Oli aivan kuin tuuli olisi puistellut puista kaikki kuivat lehdet.
"Mutta lehdet olivat nuolia ja keihäitä. Kävi aivan samalla tavalla kuin silloin kerran Tiburtiuksen portilla.
"Hänen uskollinen päistärikkö-oriinsa Balan jäi tälle matkalle.
"Se kaatui keihäiden lävistämänä.
"Nostin sankarin omalle ratsulleni.
"Samassa suuntasi eräs persialaisruhtinas, joka oli yhtä pitkä kuin nimensä — tuon rakastettavan miehen nimi oli Adrastaransalanes — magister militumia kohti iskun; jonka kiireessä saatoin torjua vain oikealla kädelläni.
"Vasemman käden kilvellä suojelin päällikköä erään saraseenin hyökkäystä vastaan.
"Isku oli navakka. Jos se olisi sattunut Belisariuksen kypärättömään päähän, olisi se haljennut kuin simpukka.
"Mutta minun kyynärvarteni se leikkasi pois aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan."
"Belisarius pääsi tietysti pakoon ja Prokopius joutui tietysti vangiksi", jatkoi vieras päätään pudistellen.
"Oikein arvasit kumpaisenkin seikan, oi älyn valtias, kuten ystäväniAdrastaransalanes olisi sinua kutsunut.
"Mutta tuo samainen mies, jolla oli pitkä vartalo, miekka ja nimi — sitä sinä et pystyisi lausumaan — oli niin liikutettu 'elefantintapaisesta jalomielisyydestäni', — kuten hän sanoi — että laski minut vapaaksi ilman lunnaita. Hän pyysi vain minulta muistoksi sormuksen, joka oli eräässä entisen oikean käteni sormessa.
"Siihen päättyivät minun sotaretkeni", jatkoi Prokopius totisena.
"Pidän kirjoituskätenikin menettämistä jonkinlaisena rangaistuksena.
"Olen kirjoittanut sillä paljon hyödytöntä ja joskus väärääkin.
"Vaikka, jos samanlainen rangaistus kohtaisi kaikkia Bysantin kirjailijoita, ei täällä kohta olisi ainoatakaan kaksikätistä, kirjoitustaitoista ihmistä.
"Nyt on kirjoittaminen paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa.
"Mutta siitä on hyötyäkin.
"Silloin tulee ajatelleeksi joka sanasta, onko se kirjoittamisvaivan arvoinen ja voiko se puolustaa paikkaansa kirjassa."
"Olen lukenut todellisella nautinnolla", virkkoi vieras, "kertomuksesi vandaalisodasta, persialaissodasta ja goottisodastakin, mikäli viime mainittu on jo valmis.
"Se oli hitaan toipumiseni aikana lempikirjani.
"Mutta se minua ihmetyttää, ettei sinua ole lähetetty ystävämmePetroksen luo ultziagristen hunnien alueelle tai Kersonin kaivoksiin.
"Kun Justinianus rankaisee niin ankarasti asiakirjojen väärentämisen, niin ankarammin kai hänen vielä pitäisi rangaista tällainen historiallisten asiakirjojen totuudenmukaisuus.
"Sinä olet ruoskinut niin säälimättömästi hänen horjuvaisuuttaan ja hänen erehdyksiään sotapäällikköjen ja virkamiesten valinnassa. — Minua ihmetyttää, että olet jäänyt rankaisematta."
"En ole jäänyt rankaisematta", sanoi historioitsija kiukuissaan.
"Keisari salli minun pitää pääni, mutta aikoo riistää kunniani.
"Hän ja varsinkin tuo kaunis naispaholainen.
"Olin näet huomauttanut, että Justinianus kulkee hänen talutusnuorassaan.
"Ja hän tahtoo edelleenkin säilyttää valtansa, mutta samalla salata sen.
"Hän kutsutti minut luokseen heti, kun kirjani oli ilmestynyt.
"Kun menin hänen huoneeseensa ja näin kirjani hänen sylissään, ajattelin: Adrastaransalanes otti käden, joka kirjoitti, tuo nainen ottaa pään, joka sen ajatteli.
"Mutta hän ojensi minulle pienen kultaisen kenkänsä suudeltavaksi, hymyili herttaisesti ja sanoi:
"'Sinä, Prokopius, kirjoitat kreikankieltä paremmin kuin kukaan aikalaisistamme.'
"'Niin kauniisti ja todenmukaisesti.
"'Minua on neuvottu heitättämään sinut Bosporon mykkien kalojen seuraksi.'
"'Mutta se mies, joka parhaiten sanoi totuuden siinä, missä se tuntui katkerimmalta, sanoo totuuden siinäkin, missä se meitä miellyttää.'
"'Justinianuksen parhaasta moittijasta tulee hänen paras kiittäjänsä.'
"'Rangaistukseksi Justinianuksen sotatoimista laatimastasi kirjasta saat kirjoittaa teoksen Justinianuksen rauhantöistä.'
"'Sinä saat keisarillisen valtuuden kirjoittaa keisarin rakennuksista.'
"'Sinä et voi kieltää, että hän on siinä suhteessa saanut suuria aikaan.'
"'Jos olisit parempi lainoppinut kuin miksi leirielämäsi suuren Belisariuksen seurassa on — valitettavasti — sinut tehnyt, täytyisi sinun kirjoittaa hänen suurenmoisimmasta mosaiikkirakennuksestaan, hänen pandekteistaan.'
"'Mutta siihen ei lainopillinen sivistyksesi riitä, sinä Belisariuksen urhoollinen kilvenkantaja.'
"Ja tuo kaunis paholainen on oikeassa."
"Siis sinä kirjoitat Justinianuksen rakennuksista, sinä, joka itse olet hänen jalomielisyytensä elävä muistomerkki.
"Sillä sinun täytyy myöntää, että edelliset keisarimme ovat paljon vähäpätöisemmistä syistä puhkaisuttaneet silmät tai leikkauttaneet korvat monelta kirjailijalta.
"Senkin kai myönnät, että ilman niitä on verraten ikävä elää.
"Ei yksikään keisari ole tätä ennen sallinut kirjoittaa niin suoraan, ei ainakaan palkinnut uusilla luottamustoimilla.
"MuttajolleivätJustinianuksen rakennukset mahdollisesti miellyttäisi sinua, niin vakuutan, ettet eläisi kauan osoitettuasi niin huonoa makua. — Jumalat rankaisevat sellaisen kiittämättömyyden pikaisella kuolemalla.
"Katsos, olen saanut toimitetuksi sinulle tällaisen palkinnon, — Justinianus aikoi vain nimittää sinut senaattoriksi — että sinulla olisi jotakin aihetta väitteeseesi Teodoran turmiollisesta ja rajattomasta vaikutusvallasta."
"Minun täytyi vielä kerran kumartua suutelemaan hänen jalkaansa, jolloin hän piloillaan potkaisi minua vasten suuta. —
"Olin tehnyt testamenttini ennen kuin menin keisarinnan puheille.
"Nyt näen, miten tuo paholainen naisen hahmossa on kostanut minulle.
"Justinianuksen rakennuksia ei voi todellakaan moittia. Niistä on vaiettava tai niitä on kiitettävä.
"Jos olen vaiti, se maksaa henkeni.
"Jos puhun niistä enkä niitä kiitä, maksaa sekin henkeni, jota paitsi totuuden rakkauteni joutuu huonoon huutoon.
"Minun on siis kiitettävä tai kuoltava.
"Ja minä olen niin heikko", virkkoi isäntä huoaten, "että mieluummin kiitän niitä — ja elän".
"Sinä olet nauttinut niin paljon Thukydidestä ja Tacitusta — sekä kuivaa että nestemäistä" — virkkoi vieras kaataen molempien pikarit täyteen — "eikä sinusta sittenkään ole tullut Thukydidestä eikä Tacitusta".
"Antaisin mieluummin pitkänimisen ystäväni hakata pois vasemmankin käteni, ennenkuin kirjoittaisin sillä rakennuksista."
"Pidä kätesi!
"Kirjoita sillä — laadittuasi julkisen ylistysteoksen rakennuksista — salainen teos Justinianuksen ja Teodoran häpeällisistä töistä."
Prokopius ponnahti ylös.
"Se on pirullinen tuuma, mutta joka tapauksessa suurenmoinen. Neuvo on arvoisesi, ystäväni.
"Siitä lahjoitan sinulle yhden kellarissani asuvista Herodotoksen yhdeksästä runottaresta — vanhimman, väärentämättömimmän ja jaloimman viinini.
"Tuo salateos tulee herättämään suurta huomiota ja — kauhua.
"Ikävä vain, etten kykene kertomaan roskaisimmista murhista ja teoista.
"Itse tukehtuisin kirjoittaessani.
"Sitäkin, jonka aion kertoa, pidetään varmaan suunnattomasti liioiteltuna.
"Ja mitä jälkimaailma sanoo Prokopiuksesta, joka on laatinutJustinianuksesta ylistyskirjan, arvostelun ja häväistyskirjoituksen?"
"Se sanoo: hän oli Bysantin keisarikunnan suurin historioitsija, mutta samalla sen poika ja uhri.
"Kosta puolestasi!
"Keisarinna salli sinun pitää viisaan pääsi ja vasemman kätesi.
"No hyvä! Eihän vasemman kätesi tarvitse tietää, mitä oikea kätesi on aikaisemmin tehnyt.
"Piirrä tuon keisarinnan ja hänen puolisonsa kuvat jälkimaailmalle.
"Silloin he eivät ole voittaneet rakennuksillaan, vaan sinä salaisella teoksellasi.
"He aikoivat rangaista kohtuullista suorapuheisuutta; rankaise sinä heitä ja paljasta totuus säälimättä.
"Kukin kostaa omilla aseillaan; härkä sarvillaan, sotilas miekallaan ja kirjailija kynällään."
"Varsinkin, jos hänellä on vain vasen käsi jäljellä", virkkoiProkopius.
"Minä kiitän sinua, Cethegus, ja noudatan neuvoasi.
"Minä kirjoitan kostoksi Justinianuksen rakennuksista tuon häväistysteoksen.
"Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa.
"Olen saanut tietää asiain kulun kirjeellisesti tai suullisesti Roomasta paenneilta tai Totilan vapauttamilta legioonalaisilta siihen hetkeen saakka, jolloin sinut viimeksi nähtiin talossasi tai oikeammin — jolloin sinun äänesi viimeksi kuultiin talossasi.
"Kerro, kaupungiton prefekti!"
"Aivan heti", vastasi Cethegus.
"Mutta sano nyt ensin, miten Belisariukselle kävi persialaissodassa?"
"Kuten ainakin.
"Miksi sitä kysytkään?
"Belisarius oli todellakin voittanut vihollisen ja olisi saanut persialaisten kuninkaan Kosroeen, Kabadeksen pojan, pakotetuksi pysyväiseen rauhaan.
"Mutta silloin simpukkaprinssi Areobindos ilmestyi hänen leiriinsä ja toi sinne Belisariuksen tietämättä Bysantissa laaditun asiakirjan, jonka mukaan aselepo oli päätetty puoleksi vuodeksi.
"Justinianus oli jo kauan ollut salaisissa keskusteluissa Kosroeen kanssa.
"Hän tarvitsi rahaa ja senvuoksi hän taas sanoi, ettei hän muka luota Belisariukseen. Viidestä sadasta sentneristä kultaa hän päästi persialaiskuninkaan verkostamme, jonka olimme kietoneet tiukasti hänen ympärilleen.
"Narses oli viisaampi.
"Kun simpukkaprinssi saapui hänen luokseen saraseenien alueen rajalle, hän selitti, että sanantuoja oli joko petturi taikka mielipuoli, otti tämän vangiksi ja jatkoi sotaa siksi, kun oli voittanut perinpohjin saraseenit.
"Sitten hän lähetti keisarillisen sanantuojan anteeksi pyyntöjen kera takaisin Bysanttiin. Hänen parhaina suosituksinaan olivat seitsemänkymmenen kaupungin ja linnoituksen avaimet ja aarteet, mitkä hän oli anastanut viholliselta sillä aikaa, kun Belisarius kuuliaisesti piti aselepoa."
"Tuo Narses on —"
"Aikamme suurin mies", sanoi Prokopius.
"Rooman prefektikin mukaan luettuna.
"Narses ei nimittäin tavoittele, kuten ystäväni Cethegus, mahdottomia.
"Mutta me, — se on Belisarius ja raajarikko Prokopius — me palasimme napisten ja haukkuen, mutta uskollisina kuin villakoirat ja yhtä tyhminä kuin ennenkin takaisin Bysanttiin kiristellen hampaitamme aselevon johdosta. Me odotamme taas täällä uusia tehtäviä, laakereita ja loukkauksia.
"Kaikeksi onneksi Antonina on luopunut mieltymyksestään toisten miesten kukkiin ja runoihin. Aviopari — jalopeura ja kyyhkynen — elää nyt täällä Bysantissa onnellisena.
"Belisarius miettii tietysti yöt ja päivät, miten hän taas saisi osoittaa keisarilliselle herralleen uskollisuuttaan ja sankarillisuuttaan.
"Justinianus on hänen hulluutensa samoin kuin minun on — Belisarius.
"Mutta kerro sinä nyt!"
Cethegus otti pitkän siemauksen edessään seisovasta kultapikarista, joka oli taottu tornin muotoiseksi.
Hän oli muuttunut sangen paljon Rooman valloitusyöstä lähtien.
Ohimoiden rypyt olivat tulleet syvemmiksi, suu oli vielä tiukemmin suljettu ja alahuuli kohosi ylöspäin. Vain harvoin leikitteli hänen huulillaan entinen ivahymy, joka häntä nuorensi ja kaunisti.
Silmät olivat tavallisuuden mukaan puoleksi kiinni.
Joskus ne vain aukenivat täydellisesti singahduttaakseen pelätyn katseen, joka oli käynyt yhä julmemmaksi ja läpitunkevammaksi.
Hän ei ollut tullut vanhemman, vaan rautaisemman, terävämmän ja säälimättömämmän näköiseksi.
"Sinä tunnet", alkoi hän, "tapaukset Rooman kukistumiseen saakka.
"Näin sinä yönä kaupungin, Kapitoliumin, taloni ja Caesarini sortuvan.
"Tuon kuvan romahdus koski sydämeeni polttavammin kuin goottien, vieläpä roomalaistenkin nuolet.
"Olin aivan suunniltani kivusta ja kiukusta.
"Aioin mennä rankaisemaan Caesarini murhaajaa.
"Kaaduin tiedottomana maahan Zeus-patsaan juurelle.
"Minut herätti tajuihini yötuulen henkäys ja Tiberin kohina, — — joka kerran ennenkin, kaksikymmentä vuotta sitten herätti uuteen eloon kuolettavasti haavoittuneen."
Synkkä pilvi ilmestyi mahtavalle otsalle.
"Siitä kenties toisella kertaa — kenties ei koskaan", sanoi hän huomatessaan isäntänsä aikovan kysyä jotakin.
"Tällä kertaa pelastivat minut Lucius Licinius — jonka veli Marcus kaatui Rooman ja minun puolestani — ja uskollinen mauri, joka vain ihmeen kautta pelastui mustan, raivoisan Tejan käsistä.
"Kun tämä oli paiskannut hänet ulos suuresta portista, — barbaari ei ehtinyt tappaa palvelijaa joutuakseen pikemmin isännän kimppuun — riensi Syphax takaportille.
"Siellä hän tapasi Lucius Liciniuksen, jonka väkijoukko oli erottanut minusta ja joka nyt vasta saapui takatietä talolleni.
"Yhdessä he riensivät avonaisten ovien läpi verijälkiäni seuratenZeus-saliin.
"Siellä he tapasivat minut tajuttomana. He saivat parahiksi hinatuksi minut kuin elottoman möhkäleen akkunasta pihalle.
"Syphax oli ensin hypännyt ulos ja ottanut minut vastaan tribuunin käsistä.
"Tämä hyppäsi myös pihalle, ja he käärivät minut vaippaani ja lähtivät kantamaan minua palavasta talosta joen rannalle.
"Kadut olivat jokseenkin autiot.
"Sillä kaikki gootit ja goottilaisystävälliset roomalaiset olivat menneet kuninkaan mukana Kapitoliumille tulipaloa sammuttamaan.
"Hän oli nimenomaan käskenyt, — toivoakseni omaksi turmiokseen — että sellaisia henkilöitä, jotka eivät ota taisteluun osaa, on ehdottomasti säästettävä ja suojeltava.
"Senvuoksi kantajani pääsivätkin taakkoineen rauhassa kulkemaan.
"Heidän luultiin kantavan vainajaa.
"Alussa he olivat itsekin siinä uskossa.
"Joen rannalta he löysivät kalastajavenheen, joka oli täynnä verkkoja.
"He nostivat minut siihen, — Syphax heitti verisen vaippani, jota koristivat 'princeps senatuksen' purppuraiset merkit, rannalle pettääkseen viholliset — peittivät minut purjekankaalla ja verkoilla ja lähtivät soutamaan jokea alas yhä palavien venheiden lomitse.
"Samassa tulin tajuihini. Syphax valeli päätäni vedellä.
"Katseeni osui palavaan Kapitoliumiin.
"He sanoivat, että huusin ensimmäiseksi: 'Kääntykää! Kapitolium!'
"Heidän täytyi käyttää kaikki voimansa hillitäkseen minua.
"Ensimmäinen selvä ajatukseni oli tietysti palaaminen, kosto ja Rooman takaisin valloittaminen.
"Portuksessa tapasimme erään italialaisen viljalaivan.
"Siinä oli seitsemän soutajaa.
"Pelastajani pysähtyivät sen luo ja pyysivät leipää ja viiniä.
"He olivat molemmat haavoittuneet.
"Soutajat tunsivat minut.
"Eräs heistä tahtoi, että minut jätettäisiin vangittuna goottien käsiin. Hän toivoi tietenkin siitä suurta palkintoa.
"Mutta kuusi muuta soutajaa olivat entisiä työmiehiäni Hadrianuksen haudan varustuksista. Olin elättänyt heitä vuosikausia.
"He iskivät kuoliaaksi seitsemännen, joka huusi gootteja paikalle, ja lupasivat pelastaa minut, jos se olisi mahdollista.
"He kätkivät minut suurten jyväsäkkikasojen lomaan, kun kuljettiin sataman suuta vartioivien goottilaivojen ohi.
"Lucius ja Syphax soutivat myös.
"Siten pääsimme pakoon.
"Mutta laivalla olin vähällä kuolla haavoihini.
"Vain maurin uskollinen hoito ja raitis meri-ilma pelastivat minut.
"Päiväkaudet olin toistanut vain sanoja: 'Rooma! Kapitolium! Caesar!'
"Me laskimme maihin Sisiliassa Panormuksen luona. Siellä bysanttilaisten turvassa toinnuin pian. Vanha ystäväni Cyprianus, joka ennen muinoin Ravennassa laski minut Teoderikin palatsiin, kun minusta tehtiin Rooman prefekti, otti minut vastaan.
"Heti kun olin hiukan tointunut, lähdin Vähään Aasiaan — tai, kuten te sanotte, Asianaan — tiluksilleni. — Sinähän muistat, että minulla oli ihania maatiloja Sardeen, Filadelfian ja Tralleen tienoilla."
"Eikö sinulla ole niitä enää? — Nuo kauniit pylväskäytävillä koristetut huvilat —"
"Olen myynyt.
"Minun täytyi saada pestatuksi uusia palkkasotureita Rooman ja Italian vapauttamiseksi."
"Tenax propositi" [Aikeessaan pysyvä], huudahti Prokopius hämmästyneenä.
"Etkö ole luopunut toivostasi?"
"Voinko luopua itsestäni?
"Kauppasumma mukanani — se oli melkoinen, sillä Furius Ahalla ostatti Efeson ja Jasson tienoilla sijaitsevat huvilani — menin entisten kestiystävieni luo isaurilaisten, armenialaisten ja abasgien alueilla.
"Minun täytyi tappaa eräs isaurilaisruhtinas, joka hiipi yöllä telttaani ja aikoi anastaa rahani antamatta muuta vastalahjaa kuin tikarin piston.
"Sitten pestasin suuren joukon miehiä.
"Mutta Narses on tehnyt ne kalliimmiksi. Hän hemmottelee ne pilalle ja turmelee kokonaan asiat.
"He eivät mene enää niin halvalla kuin ennen kuolemaan.
"Hän on saanut useita urhoollisia päälliköitä ystävikseen.
"Minun täytyi kääntyä muiden kansojen puoleen.
"Nykyjään asustaa harmoniassa pienenlainen, mutta hyvin villi ja urhoollinen germaaniheimo, jonka keksin vasta lukiessani sinun kuvauksiasi sen ja gepidien välisestä verisestä sodasta, ystäväiseni."
"Ahaa", huudahti Prokopius, "sinä tarkoitat villejä longobardeja.
"Jumala varjelkoon Italiaasi, jos ne pääsevät jalallaankaan sinne.
"Longobardi tulee käyttäytymään kultanahkaista lammastasi Italiaa kohtaan kuin susi verrattuna paimenkoiraan, goottiin."
"Mutta Roomasta tulee taas vanha naarassusi.
"Minä saan kyllä Alboinin barbaarit poistumaan isänmaastani.
"Olen lähettänyt Liciniuksen pestaamaan noita pitkäpartoja — sillä heidän nimensä kai merkitsee sitä.
"Minusta on hauskaa", sanoi hän, "tuhota germaanit germaanien avulla.
"Rooma hyötyy jokaisesta haavasta, jonka longobardit ja gootit iskevät toisiinsa."
"Sinä olet oppinut Tiberiuksen viisauden lukiessasi Tacitusta.
"Mutta anna Tacituksen olla — se on kovin karvasta.
"Tässä on erinomaista viiniä, jota minä kutsun AmmianusMarcellinukseksi.
"Se on hauska toveri."
"Mitenkähän 'Prokopiusta' kerran arvostellaan pikarin ääressä?"
"Hänen rakennuksensa — ummehtuneet", vastasi isäntä.