Voittojuhla oli määrätty vietettäväksi kesäkuun kolmantena päivänä.
Rooman asukkaat olivat aamusta varhain liikkeellä. He kulkivat pitkin kaupungin koristeltuja katuja ja toreja Aventinuksen kukkulaa ja jokea kohti. Venheitä vilisi joella. Huvilan ympärille oli pystytetty telttoja, lehtimajoja ja pöytiä, joiden ääressä Rooman kansaa ruokittiin.
Kun Cassiodorus oli Pyhän Pietarin kirkossa areiolaisen ja katolisen papin — viimemainittu oli Julius — rukoillessa luovuttanut vanhan ystävänsä tyttären kuninkaalle ja kun nuoret olivat vaihtaneet sormuksia, pariskunta lähti juhlallisen, loistavan seurueen saattamana Janiculus-kukkulan yli oikealle Tiberin rannalle, kulki joen yli juhlallisesti koristettuja, kunniaporteilla varustettuja Teodoruksen ja Valentinianuksen siltoja myöten ja saapui Emporiumin alapuolella sijaitsevaan huvilaan.
Täällä kokoutuneen sotajoukon läsnäollessa kuninkaan keihään päähän ripustetun kultakilven alla roomalaisnainen astui goottisulhasensa vasempaan kenkään ja tämä laski panssaroidun kätensä hänen tummalle, läpinäkyvän harson peittämälle tukalleen.
Näin oli kihlaus päätetty kirkollisen, roomalaisen ja goottilaisen tavan mukaan.
Morsiuspari asettui nyt terassin keskimmäisen pöydän ääreen, Valeria jalosukuisten roomalais- ja goottinaisten, Totila sotajoukkonsa herttuoiden ja kreivien ympäröimänä.
Kreikkalaiset ja roomalaiset huiluniekat soittivat, roomalaisten tanssien ohessa goottinuorukaiset esittivät miekkahyppyä. Joella, molemmilla rannoilla ja huvilan ympärillä kuninkaan roomalaiset ja goottilaiset vieraat söivät ja toivottivat onnea lempeälle hallitsijalleen ja hänen kauniille morsiamelleen.
Valeria katseli totisena avaruuteen. Hänen huulensa liikkuivat.
"Minkä nimen mainitsit", kysyi kuningas ojentaessaan hänelle pikarinsa.
Valeria maisteli pikarista ja sanoi antaessaan sen takaisin.
"Mirjam."
"Mirjamille kiitos ja kunnia", sanoi kuningas kohottaen pikarinsa.
Silloin kuului harpun ääni. Heidän eteensä astui Adalgot puettuna valkoiseen, kultapäärmäiseen juhlapukuun, laakerista ja tammenlehdistä sidottu seppele päässään. Hän katsahti kysyvästi soiton- ja miekkailunopettajaansa, kreivi Tejaan, joka istui kuninkaan oikealla puolella, ja lauloi sitten heleällä äänellä:
"Kuulkaa kaikki kansat lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumilla.
"Kauas Tiberin rannoilta on karkoitettu Belisarius-sankari. Cethegus ei ole enää Rooman, vaan Manalan prefekti.
"Mistä lehdistä on kuningas Totilalle seppele tehtävä? Hänen rinnallaanValeria loistaaruusuisena.
"Rauhaa ja oikeutta hänen miekkansa ja kilpensä suojelee.Oliivi, anna lempeät lehtesi rauhanruhtinaalle.
"Kuka johti peloittavaa kostosotaa Bysanttiin saakka? Tule,laakeri, voitonyrtti, tule seppeleeseeni.
"Mutta hänen voitokas voimansa ei kasvanut Rooman mailla.Germanialainentammisiksi palkitkoon hänen sankaruutensa.
"Kuulkaa, kaikki kansat, lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumillä."
Äänekkäät hyvä-huudot palkitsivat laulajaa. Sillä välin saapui morsiusparin eteen roomalaispoika ja goottityttö, kummallakin ruusuista, oliivista, laakerista ja tammesta sidottu seppele käsissään. Polvistuen he ojensivat seppeleensä.
"Meidänkin laulajamme osaavat kauniita sanoja, Valeria", sanoi Totila hymyillen. "Sitä paitsi on heissä voimaa ja uskollisuutta. Hengestäni saan kiittää tätä laulajaa."
Hän laski kätensä Adalgotin pään päälle.
"Armottomasti hän löi maamiestäsi Pisoa, virkaveljeään Apollon palveluksessa, taitavasti runoileville sormille rangaistukseksi siitä, että nuo sormet olivat kai kirjoittaneet Valerialleni monta runoa ja sama käsi yritti heittää tappavan raudan minua kohden."
"Yhtä olisin tahtonut kuulla vielä mieluummin kuin riemulauluasi", sanoi Teja hiljaa Adalgotille.
"Mitä, opettajani?"
"Prefektin kuolinhuutoa. Valitettavasti lähetit hänet Manalaan vain laulussa."
Goottisoturit huusivat Adalgotin luokseen ja pidättivät häntä kauan, sillä Totilan taistelutoverit osasivat antaa arvon tälle laululle.
Herttua Guntaris syleili ja suuteli häntä ja sanoi vieden hänet syrjään;
"Nuori sankarini.
"Omituinen yhdennäköisyys!
"Joka kerta kun näen sinut, huudahdan: Alarik!"
"Sehän on sotahuutoni", vastasi Adalgot.
Yhdessä he hävisivät väkijoukkoon.
Samassa kuningas katsahti taakseen huvilan pylväskäytävään päin, sillä sinne asetetut huilunsoittajat lopettivat äkkiä soittonsa.
Hän huomasi syynkin ja hypähti seisoalleen ihmetyksestä huudahtaen.
Köynnösten koristamien keskuspatsaiden aukossa seisoi olento, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin.
Ihmeen kaunis valkopukuinen tyttö, jolla oli sauva kädessä ja valkoisista kukista punottu seppele päässään.
"Mikä se on? Elääkö tuo ihastuttava kuva", kysyi kuningas ihmeissään.
Ja kaikki vieraat, kaikki naiset ja miehet kääntyivät katsomaan kuninkaan osoittamaan suuntaan.
Kapeassa aukossa kukkaköynnösten välissä seisoi olento, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet.
Lapsi tai neitonen oli kiinnittänyt hohtavanvalkoisen pellavapukunsa vasemmalle olalle safiirisoljella. Komeat safiirit koristivat leveää kultavyötä. Pitkät, valkoiset hihat valahtivat siipien tavoin olkapäiltä. Muratti kiersi koko vartaloa. Oikeassa kädessä oli hänellä kukilla koristettu käyrä paimensauva, vasemmassa erinomaisen kaunis metsäkukista tehty seppele. Vasenta kättään hän piti suuren, ruskean koiran päällä, jonka kaulassa niinikään oli kukkakiehkura. Pelottomana, ajatuksiinsa vaipuneena ja tutkivasti hän katseli loistavaa seuraa.
Ihmetellen vieraat katsoivat, tyttö seisoi liikkumattomana.
Silloin kuningas lähti valtaistuimeltaan, meni tytön luo ja sanoi:
"Terve tuloa goottien kuningassaliin, jos olet mainen olento.
"Mutta jos olet — kuten olen halukas otaksumaan — valkoisten keijukaisten ihmeellinen kuningatar, niin ollos sittenkin tervetullut. Silloin laaditaan sinulle valtaistuin kuninkaan istuimen yläpuolelle."
Miellyttävästi tervehtien hän viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi.
Hän astuikin pylväskäytävän kynnyksen yli terassille ja virkkoi punastuen:
"Sinä puhut rakastettavasti, herra kuningas, vaikkakin hassunkurisesti.
"En ole kuningatar.
"Olen paimentyttö Goto.
"Mutta sinä olet — näen sen paremmin kauniista otsastasi kuin sillä olevasta kultarenkaasta — sinä olet Totila, goottien kuningas, jota kutsutaan ilokuninkaaksi.
"Tässä on sinulle ja kauniille morsiamellesi kukkia — kuulin, että tänään vietetään kihlajaisjuhlaanne — Gotolla ei ole muuta antaa. Poimin ne viimeisen puiston läpi kulkiessani.
"Ja nyt, kuningas, orpojen holhooja ja oikeuden suojaaja, kuule minua ja anna minulle suojeluksesi."
Kuningas istuutui taas Valerian viereen. Tyttö seisoi heidän välissään. Morsian tarttui hänen käteensä ja kuningas pani kätensä hänen päänsä päälle sanoen:
"Oman ihmeellisen pääsi kautta vannon antavani sinulle suojaa ja oikeutta. Kuka olet ja mitä minulta tahdot?"
"Herra, olen erään vuoristolaisen lapsi.
"Olen kasvanut Iffa-vuorella yksinäisyydessä kukkien kanssa.
"Minulla ei ole koko maailmassa ollut muuta rakasta kuin veljeni.
"Hän lähti kotoa sinun luoksesi.
"Ja kun isoisä oli kuolemaisillaan, hän lähetti minut luoksesi sanoen sinun antavan minulle veljeni ja suojaa sekä ratkaisevan kohtaloni.
"Saattajakseni hän antoi Hunibad-vanhuksen Terioliksesta. Hänen haavansa eivät olleet vielä täysin terveet ja ne saattoivat hänet jo Veronassa tautivuoteelle.
"Kauan aikaa hoidin häntä, kunnes hän kuoli.
"Ja sitten lähdin minä aivan yksin uskollisen koirani kanssa kulkemaan tämän laajan, kuuman maan läpi, kunnes vihdoin saavuin Rooman linnaan ja löysin sinut.
"Hyvä on järjestys valtakunnassasi, kuningas, kiitos sinulle siitä.
"Sajonisi ja keihäsmiehesi vartioivat yötä päivää valtateitä.
"Kovin ystävällisiä ja hyviä he olivat yksinäistä, kulkevaa lasta kohtaan.
"He neuvoivat minut joka yö johonkin hyvään goottitaloon, jossa emäntä piti minusta huolta.
"Ja he sanoivat sinun pitävän sellaisen järjestyksen, että valtateille voi pudottaa kultasolkia ja että ne löytyvät samasta paikasta monen päivän kuluttuakin.
"Eräässä kaupungissa — luullakseni se oli Mantua — oli suuri väentungos juuri kun olin menossa kauppatorin yli.
"Sajonisi kuljettivat keskellään erästä roomalaista mestattavaksi ja huusivat: 'Marcus Massurius kuolee kuningas Totilan käskystä. Kuningas oli laskenut Massuriuksen vapaaksi, mutta tämä oli heti ryöstänyt juutalaistytön. Kuningas Totila on uudistanut suuren Teoderikin lain.'
"Ja he löivät hänen päänsä poikki avoimella torilla ja koko kansa huomasi kuningas Totilan oikeamielisyyden.
"Nyt, koirani, saat jo levätä. Täällä ei minulle kukaan tee pahaa.
"Senkin kaulaan olen teidän kunniaksenne pannut kukkakiehkuran."
Hän kosketti hiljaa koiran takkuista päätä. Koira silmäsi ymmärtäväisen näköisenä tyttöä, meni sitten valtaistuimelle ja nosti tuttavallisesti vasemman etukäpälänsä kuninkaan polvelle.
Kuningas antoi sen juoda matalasta kultamaljasta.
"Kultaisesta uskollisuudesta", sanoi hän, "kultainen pikari.
"Mutta kuka on veljesi?"
"Niin", sanoi tyttö ajatuksissaan, "päättäen Hunibadin puheista sairasvuoteella, en luule hänen entistä nimeään oikeaksi.
"Mutta hänet on helppo tuntea", jatkoi hän punastuen.
"Hänen tukkansa on kullanruskea, hänen silmänsä ovat siniset kuin tämä jalokivi, hänen äänensä heleä kuin leivon. Ja kun hän koskettaa harpun kieliä, katsoo hän ylös kuin näkisi taivaan avoinna —"
"Adalgot", huusi kuningas.
"Adalgot", toistivat kaikki gootit.
"Niin, Adalgot on hänen nimensä."
Samassa tämä riensi kuultuaan nimeään huudettavan portaita ylös.
"Gotoni", huusi hän riemuiten.
He syleilivät toisiaan.
"Nuo kuuluvat yhteen", sanoi herttua Guntaris, joka oli seurannut nuorukaista.
"Kuten aamurusko ja aamuaurinko", sanoi Teja.
"Mutta salli minun nyt täyttää tehtäväni", virkkoi tyttö irroittautuen toisen syleilystä, "kuolevan isoisän käsky.
"Tässä, herra kuningas, ota tämä käärö ja lue se.
"Siinä on Adalgotin ja Goton kohtalo; menneisyys ja tulevaisuus, sanoi isoisä."
Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:
"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu, entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.
"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti kirjoitettu.
"Siis: Nyt se tulee.
"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.
"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.
"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin kieltä.
"Siis. Nyt se todella tulee.
"Näin vanha Iffa puhuu:
"'Herra kuningas Totila.'
"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs — vaan oli hänen nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua —'"
Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.
Kuningas pysähtyi.
Herttua Guntaris sanoi silloin:
"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista kaupungeista.
"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän jaAdalgot-pojan välinen."
"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien pojan syliinsä.
Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:
"Siis ei veljeni.
"Oi, Jumalani —
"Terve, Apulian herttua.
"Hyvästi! Ainaiseksi!"
Hän kääntyi aikoen lähteä.
"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.
"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.
"Pysähdy" — huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:
"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni — tässä on herttuattareni."
Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi hymyillen:
"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. —Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."
Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen käsivarsilleen.
Gooteille hän puhui:
"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina — tunsin hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä — ja lyhyesti selittää herttuan testamentin sisällys.
"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."
"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris."En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."
"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.
"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.
"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen. Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa seuraavat sanat:
"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä, ei saa elää.'
"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'
"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.
"Missä hän on?"
"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon", virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.
"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän katkerasti hymyillen.
"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."
"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."
Kuningas luki kääröstä:
"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.
"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva poikani puhtaan syntyperän todistuksena."
"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.
"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot, "ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."
Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa rinnallaan.
"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:
"'Baltille —Haukalle —Hädässä —Ystävälle —"
"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö ottaen poveltaan toisen kappaleen. — "Katso, tässä ovat sanat:
"— amali, — kotka, — ja kuolemassa — ystävä."
"Baltille amali,Haukalle kotka,Hädässä ja kuolemassaYstävälle ystävä."
Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.
Kuningas jatkoi:
"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt, että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen minä kirjoittanut.'
"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut Pohjois-Italian kuninkaaksi.
"Minut tuomittiin.
"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. — Minun oli onnistunut pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle ystävälleni. — Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja sanoi:
"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'
"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.
"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.
"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen ja minulta riistettiin perintömaani.
"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme, kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen mukanani muutamia sukumme kalleuksia.
"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan Wargsin — maanpakolaisen — nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää minut.
"Siellä kätkössä elin monet vuodet.
"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan petturi Cethegukselle.
"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.
"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta Cethegus Caesariukselle.
"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."
"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä, "kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.
"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen kostolta.
"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään, ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.
"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.
"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika, sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin vahingoittaa.
"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.
"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.
"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.
"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa,Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.
"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin kirjoittamaan kaikki nämä asiat.
"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)
"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle ilmoittaa lapsi kaiken.
"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän pojan.
"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja ettäGoto ei ole hänen sisarensa — silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.
"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.
"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."
"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta säästänyt, Apulian herttua."
"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."
"Teidänkihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta, avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."
"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä kuin kuningasparin — emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"
"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.
"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.
"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne. Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille jumalille."
"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme häämme". — Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä kaikille. — "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."
"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."
Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista tyttöä.
"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa mies."
"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.
"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.
"Ja Rautgundis-rouva aikoi — sen tiedän aivan varmasti — vapauttaa tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen luona sijaitsevaan taloonsa.
"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.
"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä — hänen isänsä Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa lumivyöry haudannut taloineen päivineen — on Liuta nyt joutunut kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja —"
Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:
"Sinä olet uskollinen, Vakis.
"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.
"Antakaa minulle kultaraha!"
"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."
Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:
"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi, ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan suostumuksella."
Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:
"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä.Tahdotko ruvetaminunkilvenkantajakseni?"
Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan käteen.
Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:
"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta, mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges, Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien aviopuolisoiden jaloa muistoa.
"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden muistolle juon tämän maljan."
Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan kuullen:
"Hän olisi sen ansainnut — minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen kunnia."
Kun hän oli istuutunut — molemmat muut parit olivat myöskin istuutuneet kuninkaan pöytään — nousi Thuriin kreivi Torismut (urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet) portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:
"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.
"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet lähestyväksi, on laskenut Portukseen.
"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä kaukaisesta Thulen maasta.
"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat kuvat herättävät pelkoa.
"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.
"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.
"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:
"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa) tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'
"Tuokaa heidät tänne.
"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreiviGrippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."
Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin panssareihin.
Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.
Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.
Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka, kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.
Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat koristivat sekä samalla suojelivat.
Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.
Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.
Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.
Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin tarpeen vuoksi.
Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien joustavasti hänen hengittäessään.
Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu talvisen jäniksen valkoisista karvoista.
Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.
Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen haukka.
Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.
Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.
"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija, "sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".
Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen sotakintaan.
"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.
Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.
Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.
"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".
"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.
Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.
"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti, "niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".
"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.
Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten paikalleen.
"Ei ole vielä tullut miestä, joka olisi voittanut Haraldan käden ja sydämen. Vain veljeni Harald taivuttaa käteni, hyppää korkeammalle ja heittää keihästä pitemmälle kuin minä."
"Kärsivällisyyttä, pikku sisareni. Minä ennustan, että voimakas mies pian kukistaa tyttömäisen ylpeytesi.
"Katso tuota. Hän näyttää lempeältä kuin Balder, mutta sittenkin hän muistuttaa Sigfridiä, Fafnirin tappajaa.
"Teidän pitäisi kilpailla keihään-heitossa."
Haralda katsoi pitkään goottikuningasta, punastui sitten ja suuteli haukan sileätä päätä.
Totila vastasi:
"Huono seuraus oli tarun mukaan Sigfridin ja kilpi-neitosen välisestä taistelusta.
"Tervehtiköön pikemmin rauhallisesti nainen naista. Ojenna, Haralda, kätesi morsiamelleni."
Hän antoi merkin Valerialle, jolle herttua Guntaris oli parhaansa mukaan selostanut keskustelun latinankielellä.
Valeria nousi jalona, vaatimattoman ylväänä istuimeltaan. Hän oli pukeutunut valkoiseen, pitkään, laahukselliseen roomalais-kreikkalaiseen pukuun, jota kiinnitti kultavyö ja olkapäällä solki. Päässä oli hänellä vain laakerinoksa, jonka Totila oli ottanut Adalgotin seppeleestä ja pujottanut morsiamensa mustaan tukkaan. Hänen kauneutensa, hänen pukunsa poimujen ja liikkeittensä rytmi muistutti musiikkia. Hän ojensi ääneti kätensä pohjoismaiselle sisarelleen.
Tämä heitti roomalaisnaiseen terävän — eikä suinkaan ystävällisen — katseen. Mutta ihailu karkoitti vihamielisyyden hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi:
"Kautta Frejan kaulakoristeen, sinä olet kaunein nainen, mitä olen nähnyt.
"Epäilen, onko Valhallassa ainoatakaan niin kaunista neitosta kuin sinä.
"Tiedätkö, Harald, ketä tuo ruhtinatar muistuttaa?
"Kymmenen päivää sitten hyökkäsimme sinisellä Kreikan merellä erään saaren kimppuun ja ryöstimme siellä pylvästemppelin. Siinä oli valkoisesta kivestä tehty korkea marmorinainen, jonka jalkojen juuressa istui pöllö ja joka oli puettu poimulliseen vaippaan.
"Sven löi sen, valitettavasti, palasiksi silminä olleiden jalokivien vuoksi. Tuo marmorikuva muistuttaa kuninkaallista morsianta."
"Tämä minun täytyy tulkita sinulle", sanoi Totila hymyillen rakastetulleen, "sillä runollinen ihailijasi Piso ei olisi voinut imarrella sinua sen kauniimmin kuin tuo Pohjolan Bellona.
"He ovat — kuten meille on kerrottu — laskeneet maihin Melossaarella ja särkeneet siellä Feidiaan ihanan Athena-patsaan.
"Te olette hävittäneet ja ryöstäneet hurjasti", jatkoi Totila kääntyen vieraidensa puoleen, "Kos, Kios ja Melos saarilla, kuten olen kuullut. Miksi tulitte meidän luoksemme rauhallisissa aikomuksissa?"
"Sen sanon sinulle, veljeni.
"Mutta ensin vielä siemaus viiniä."
Hän ojensi Adalgotille suuren pikarinsa.
"Ei — en tahdo vedellä turmella tätä jaloa nestettä.
"Pidän vain suolaisesta vedestä — sillä silloin sitä ei voijuodamuut kuin haikalat ja valaskalat.
"Vesi on hyvää vain sikäli, että se kantaa laivojamme. Mutta se ei ole luotu sitä varten, että kantaisimme sitä vatsoissamme.
"Ja teidän rypäleoluenne onkin vallan ihmeellistä juomaa.
"Simastamme olen minä aina tullut heti kylläiseksi — se on kuin täyttävää imelää ruokaa.
"Mutta tämä rypälesima on aivan toisenlaista. Kuta enemmän sitä juo, sitä janoisemmaksi siitä tulee.
"Ja jos sitä joisikin liiaksi — mikä muuten on vähän luultavaa — niin eivät sen seuraukset ole samanlaiset kuin olut- tai simahumalan jälkeen, jolloin tekisi mieli rukoilla Asatoria, että hän takoisi vasarallaan rautarenkaan ihmisparan pään ympärille. Ei, rypälehumala on runoilijoiden suloisen mielettömyyden kaltaista. Ihminen luulee olevansa autuaiden jumalain vertainen.
"Se viinihumalasta.
"Nyt kerron, minkävuoksi olemme tänne tulleet."
"Siis: Olemme kotoisin Thulemaasta, kuten runoilijat sitä nimittävät, eli Götanmaasta, kuten itse sanomme.
"Sillä Thulemaa on sellainen maa, jossa emme asu, jossa ainoastaan, yhä kauemmaksi jäävuoriin päin, asuu muita ihmisiä.
"Valtakuntamme ulottuu auringon nousuun päin mereen ja saareemmeGotlandiin.
"Auringon laskuun päin se ulottuu Halliniin ja Skioldunga-lahteen.
"Keskiyön maahan päin Sveanmaahan.
"Keskipäivään päin Smålandiin, Skåneen ja tanskalaisten saariin.
"Kuninkaana on isäni Frode, jota Odin rakastaa.
"Hän on paljon viisaampi kuin minä.
"Mutta hän on kruunauttanut minut kanssakuninkaakseen Kung-Salan pyhillä kivillä, sillä hän on jo heti sadan vuoden vanha ja sokea.
"Meidän saleissamme kertovat vielä laulajamme vaellustarinaa, kuinka te gootit amaliruhtinainenne ja balteinenne olitte alkujaan veljiämme, ja kuinka te erehdyksestä jouduitte vaeltamaan yhä enemmän etelään. Te seurasitte haikaran lentoa Kaukasus-vuorelta, me taas seurasimme suden juoksua."
"Jos niin on ollut, niin pidän haikaraa parempana oppaana", vastasiTotila.
"Siltä se saattaa sinusta vielä nyt näyttää, täällä komeassa simasalissa", sanoi kuningas Harald totisena.
"Mutta viisas isäni Frode on toista mieltä.
"Miten lieneekään — en tosin siihen oikein luota, sillä silloin ymmärtäisimme paremmin toistemme puheen — mutta me ainakin kunnioitamme vanhaa veriyhteytta ja pidämme sen uskollisesti pyhänä.
"Ja kauan aikaa saapuikin vain iloisia, ylpeitä suurimman maineen sanomia lämpimästä goottimaastanne kaukaiseen maahamme. Ja isäni ja kuninkaanne Thidrekr, jota laulajamme ja harpunsoittajamme ylistävät, vaihtoivat keskenään lahjoja ja tervehdyksiä merenpihkavirolaisten välityksellä, jotka asuvat meistä itään päin. Nämä veivät sanomamme vendein luo Wyzlan varsille, nämä longobardeille Tisian varsille, nämä heruleille Dravuksen luona ja viime mainitut Savian kautta Salonaan ja Ravennaan."
"Sinä tunnet hyvin maat ja tiet", tuumi Totila.
"Merenkulkijan on ne tunnettava.
"Muuten hän ei pääse eteenpäin.
"Ja usein ei takaisinkaan.
"Kauan aikaa tuli teiltä vain onnen ja loiston sanomia meille.
"Mutta kerran ja sitten yhä useammin saapui luoksemme kauppiaita, — jotka ostavat meiltä turkiksia, haahkanuntuvaa ja merenpihkaa viedäkseen ne friiseille, sakseille ja frankeille, ja myyvät meille taideteoksia sekä kultaa ja hopeaa — tuoden yhä surullisempia sanomia teidän maastanne.
"Kuningas Thidrekr oli kuollut ja hänen mentyään oli valtakuntanne saanut kovia kokea. Kuulimme kertomuksia huonosta sotaonnesta, petoksesta, kuninkaan murhasta, goottien sodasta gootteja vastaan ja Kreikanmaan petollisten ruhtinaiden menettelystä.
"Kerrottiin, että useat tuhannet teistä ovat lyöneet päänsä mäsäksi oman Rooman linnanne muureja vastaan, jotka kuitenkaan eivät olleet teidän hallussanne. Siellä hallitsi mies kuin Asator ja toinen vielä pahempi kuin pahanilkinen Loki.
"Ja me tiedustelimme, oliko kukaan niistä kuninkaista ja ruhtinaista, jotka olivat kerjänneet Ravennan Thidrekrin suosiota, antanut teille minkäänlaista apua.
"Mutta silloin frankkilainen kauppias, joka isäni salissa tarjoili hienoa Vahalassa kudottua kangasta halvalla, nauroi ja virkkoi:
"'Kun onni pettää, pettää uskollisuuskin. Kaikki ovat luopuneet kovaonnisista goottisankareista, länsigootit ja burgundit, herulit ja tyyringit ja ennen kaikkea me frankit.'
"'Sillä me olemme viisaampia kuin muut.'
"Silloin isäni, kuningas Frode heitti vihoissaan sauvansa maahan ja huusi:
"'Missä on väkevä poikani Harald?'
"'Tässä isä', vastasin tarttuen hänen käteensä.
"'Oletko kuullut', kysyi hän, 'nuo jutut etelän kuningasten uskottomuudesta?'
"'Sellaista ei saa laulaa eikä sanoa Götanmaan miehistä. Vaikka kaikki muut lienevätkin uskottomia Gardankin ja Ravennan gooteille, niin me olemme uskollisia ja autamme heitä hädässä.'
"'Tartu toimeen, väkevä Harald ja sinä, rohkea Haralda. Varustakaa sata lohikäärmelaivaa ja ottakaa ne täyteen miehiä ja aseita — kouraiskaa syvältä Kung-Salassa olevaa kuninkaan aarrettani, älkää säälikö koottuja kultarenkaita — ja lähtekää Odinin tuulella merelle.'
"'Konghallasta ensin saaritanskalaisten ja juuttien ohi länteen päin, sitten pitkin friisien ja frankkien rannikoita kapean meren läpi.'
"'Purjehtikaa sieltä edelleen sveevien valtakunnan ympäri vuorimaahan, jota kutsutaan Asturiaksi ja siitä länsigoottien valtakunnan ohi etelään. Kulkekaa sitten suuren meren salmen läpi, johon Asator ja Odin ovat asettaneet kaksi patsasta.'
"'Silloin olette saapuneet Midilgardmerelle, missä on lukemattomia saaria alinomaa viheriöivine pensaineen ja puineen, joiden lomista loistavat valkoiset korkeiden, pyöreiden kivipölkkyjen varassa olevat marmorihallit.'
"'Ryöstäkää noita saaria. Ne kuuluvat Kreikanmaan viekkaille ruhtinaille.'
"'Menkää sitten Rooman linnaan tai Ravennaan ja auttakaa Thidrekerin kansaa sen vihollisia vastaan ja taistelkaa heidän puolestaan maalla ja merellä ja auttakaa heitä uskollisesti siksi, kunnes he ovat voittaneet viimeisenkin vihollisensa.'
"'Mutta puhukaa sitten heille:'
"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode, joka on pian nähnyt sata talvea ja useiden ruhtinasten ja kansojen nousevan, muita sitten taas katoavan. Hän on nähnyt etelämaatkin nuorena merenkulkijana.'
"'Näin neuvoo teitä kuningas Frode:'
"'Lähtekää etelämaasta, vaikka se onkin ihana.'
"'Te ette kestä sitä.'
"'Yhtä vähän kuin jäävuori, joka on ajautunut etelämereen.'
"'Sitä sulattavat alinomaa aurinko, ilma ja hiljaa syövyttävät aallot.'
"'Vaikka te olisitte kuinkakin mahtavat, niin te joudutte perikatoon ja teidän olemuksestanne ei jää sinne jälkeäkään.'
"'Parempi on elää köyhässä Pohjolassa, kuin kuolla rikkaassa etelässä.'
"Nouskaa lohikäärmelaivoihimme ja tehkää itsekin niitä. Kootkaa sitten koko kansanne, miehet, vaimot, lapset, rengit ja piiat, hevoset ja raavaseläimet, aseet ja kalleudet ja lähtekää tuosta kuumasta maasta, joka teidät muuten nielee. Lähtekää sieltä tiehenne ja tulkaa meidän luoksemme.'
"'Me asumme sitten yhdessä tai valloitamme suomalaisilta, vendeiltä ja virolaisilta niin paljon maata kuin te tarvitsette.'
"'Ja te pysytte elossa terveinä ja voimakkaina.'
"'Täällä etelässä kuihdutte ja palatte kuuman auringon paahteessa.'
"'Niin neuvoo teitä kuningas Frode, jota viisikymmentä vuotta sitten kutsuttiin viisaaksi.'
"Kun me saavuimme Midilgardin mereen, kuulimme merenkulkijoilta, että teidän hätänne oli poistanut uusi kuningas, jota kuvailtiin Baldur-jumalan tapaiseksi. Hän oli taas valloittanut Rooman linnan ja koko Gardarikin valtakunnan ja voitokkaasti käynyt ryöstöretkillä Kreikanmaalla.
"Ja me näemme nyt omin silmin, ettei meidän apuamme tarvita.
"Te vietätte ihanaa ja suloista elämää näissä simasaleissa. Kaikkialla on täällä runsaasti punaista kultaa ja valkoista kiveä.
"Mutta sittenkin toistan isäni sanat ja neuvon. Totelkaa sitä, sillä hän on viisas. Jokainen joka on halveksinut kuningas Froden neuvoa, on saanut sitä katua."
Kuningas Totila pudisti vain hymyillen päätään ja vastasi:
"Me kiitämme sydämestämme kuningas Frodea ja teitä jalosta, harvinaisesta uskollisuudesta.
"Unohtumattomana säilyy goottien lauluissa tuo Pohjolan sankarien veljellinen uskollisuus.
"Mutta, kuningas Harald, seuraa minua ja katsele hiukan ympärillesi —."
Hän nousi seisomaan, tarttui vieraansa käteen ja vei hänet teltan ovelle työntäen oviverhot syrjään. Siinä heidän silmiensä edessä välkkyi virta ja kaupunki laskevan auringon hohteessa.
"Katso tuota maata, jonka taivas, maa ja taide ovat vertaa vailla.
"Katso tuota Tiber-virtaa, joka nyt on mustanaan onnellisia, juhlivia, kauniita ihmisiä. Katso noita laakeri- ja myrttilehtoja, katso pylväspalatseja, jotka ilta-auringon hohteessa näkyvät Roomasta, katso noiden portaiden korkeita marmorikuvapatsaita.
"Sano sitten itse, luopuisitko sinä tästä maasta, jos se olisi omasi? Vaihtaisitko tämän ihanuuden Pohjolan petäjiin ja kuusiin, sen hyiseen kevääseen, sen savun mustuttamiin hirsimajoihin ja sen sumuisiin nummiin?"
"Sen tekisin, kautta Torin vasaran.
"Täällä on tosin hyvä ryöstää, mässätä ja hankkia voittoja, mutta täältä on nopeasti purjehdittava voittosaaliin kera kotiin.
"Te olette joutuneet tänne, kuten vesipisara kuumalle raudalle.
"Ja jos kerran me Odinin pojat hallitsemme etelämaata, niin täytyy täällä olijoiden saada tukea muilta Odinin pojilta.
"Mutta te — te olette muuttuneet aivan toisenlaisiksi kuin me.
"Teidän isoisänne, teidän isänne ja te itsekin olette menneet naimisiin italialaisten kanssa. Jos sitä edelleen jatkuu, muututte te muutamissa sukupolvissa italialaisiksi. Te olette jo nytkin pienempiä kuin me, teillä on jo tummempi iho, silmät ja tukka kuin meillä. Ainakin hyvin usealla.
"Minä ikävöin tästä kuumasta, veltostuttavasta ilmasta pohjoistuulen pakinoille, joka suhisten kulkee metsiemme ja aaltojemme yli.
"Niin, minä kaipaan savun mustuttamaan hirsihalliinkin, missä jumal-runoja on poltettu seinähirsiin ja runoilijain harput riippuvat puukeihäissä ja pyhä takkavalkea aina vieraanvaraisesti leimuaa.
"Minä ikävöin takaisin Pohjolaamme — sillä se on meidän kotimme."
"Salli sitten meidänkin rakastaa kotiamme, tätä Italian maata."
"Se ei ole teidän kotinne, vaan kenties hautanne.
"Te olette vieraita täällä ja vieraina pysyttekin.
"Tai menetätte kansallisuutenne.
"Mutta Odinin poikina te ette pysy tässä maassa."
"Veljeni Harald", vastasi Totila hymyillen, "salli meidän ainakin koettaa.
"Totta on, että olemme muuttuneet näiden kahden miespolven aikana, jotka kansamme on asunut laakerien alla.
"Mutta olemmeko huonontuneet?
"Täytyykö välttämättömästi olla puettu karhunnahkaan ollakseen sankari?
"Täytyykö ryöstää kultaisia jumalankuvia ja lyödä säpäleiksi marmoripatsaita? Eikö niistä voi muutenkin nauttia?
"Täytyykö olla barbaari tai italialainen?
"Emmekö voi säilyttää germaanien hyveitä, luopua heidän vioistaan ja omaksua italialaisten hyveet ilman heidän vikojaan?"
Mutta Harald pudisti päätään.
"Minua ilahduttaa, jos onnistutte.
"Mutta en sitä usko.
"Kasvi omistaa sen maan ja sen taivaan tavat, jonka alla se kasvaa.
"Enkä tahtoisi muuttua sillä tavalla, vaikka koe onnistuisikin minulle ja kansalleni.
"Minusta ovat meidän vikamme paremmat kuin italialaisten hyveet — jos heillä niitä ollenkaan onkaan."
Totilan mieleen välähtivät samanlaatuiset sanat, jotka hän itse oli aikoinaan sanonut Juliukselle.
"Pohjolasta lähtee kaikki voima — Pohjolan kansoille kuuluu maailma."
"Sano se heille lempilaulusi sanoilla", virkkoi hänen sisarensa.
Hän ojensi veljelleen harpun. Harald soitti ja lauloi tavuriimirunon, jonka Adalgot tulkitsi Valerialle seuraavasti:
"Tor seisoi keskiyön päässä maailmaa. Hän heitti raskaan sotakirveensä ja lausui: Niin laajalle kuin suhiseva vasarani putoo, ovat maat ja meret minun omaisuuttani.
"Ja vasara lensi hänen kädestään, lensi yli kaiken maan ja putosi kaukaisimman etelän ääreen. Kaikki tämä tuli hänen omaisuudekseen.
"Siitä alkaen on germaaneilla ollut oikeus aseella maata valloittaa. Me olemme vasara-jumalan sukua ja tahdomme hänen perintönsä valloittaa."
Goottilaiset kuulijat kiittivät äänekkäin suosionosoituksin kuninkaallista laulajaa, joka näytti voivan toteuttaa ylpeän laulunsa.
Harald tyhjensi vielä kerran syvän kultapikarin.
Sitten hän huudahti:
"Nyt lähdemme, pikku sisareni Haralda, nyt lähdemme, te muutkin toverini.
"Meidän on oltava Midgardkäärmeen kannella ennen kuun nousua.
"Pitkäaikainen ystävyys — äkillinen lähtö, sellainen on Pohjolan tapa."
Totila tarttui vieraansa käsivarteen.
"Onko todella niin kiire?
"Pelkäätkö sinäkin muuttuvasi?
"Jää vielä tänne. Eihän teillä niin kiirettä ole. Ja hyvää sinä vain viipymiselläsi saat aikaan."
"Olet oikeassa, roomalaisten kuningas", virkkoi jättiläinen nauraen, "ja kautta Torin vasaran, kunnia-asianani sen pidän.
"Meidän täytyy lähteä.
"Meillä on täällä kuningas Froden käskyn mukaan kolme asiaa toimitettavana.
"Autettava teitä taistelussa.
"Mutta te ette tarvitse apuamme.
"Vai tarvitsetteko vielä meitä? Jäämmekö tänne odottamaan uutta taistelua?"
"Ette", sanoi Totila hymyillen. "Me odotamme parhaillaan rauhantekoa emmekä uutta taistelua.
"Ja jos vielä sota syttyisikin — niin pitäisikö minun myöntää, veliHarald, että me gootit olemme liian heikot pitääksemme Italiaa yksinhallussamme? Emmekö ole voittaneet vihollisiamme ilman kenenkään apua?Emmekö me gootit enää jaksaisi yksin voittaa heitä uudestaan?"
"Sen kyllä uskon", vastasi Harald.
"Toinen tehtävämme oli tuoda teidät mukanamme Pohjolaan.
"Siihen ette suostu.
"Ja kolmanneksi käskettiin meitä hävittämään Kreikanmaan keisarin saaria.
"Se on erittäin hauskaa työtä, josta emme ole vielä saaneet tarpeeksemme. Tulkaa mukaan auttamaan meitä ja samalla kostamaan."
"Ei, kuninkaan sana on pyhä. Meillä on vielä kuukausi aselepoa.
"Kuule, Harald ystäväni.
"Älä vain erehdy ja sekoita meidän saariamme keisarin saariin.
"Minusta olisi ikävää —"
"Älä ole huolissasi", vastasi Harald hymyillen.
"Me olemme huomanneet erotuksen.
"Teidän satamanne ja rannikkonne ovat hyvin vartioidut.
"Siellä täällä on rannoilla korkeita hirsipuita, joihin kiinnitetyissä tauluissa on latinankielinen kirjoitus. Panormuksen merikreivi selitti meille sen sisällyksen seuraavasti:
"'Maarosvot hirtetään, merirosvot hukutetaan. Se on rosvojen osaTotilan valtakunnassa.'
"Silloin merimieheni saivat huomattavan vastenmielisyyden hirsipuihisi, tauluihisi ja määräyksiisi.
"Voi hyvin goottien roomalaiskuningas. Olkoon onnesi pitkäaikainen. Voi hyvin sinäkin, tumma kuningatar.
"Hyvästi, kaikki sankarit. Valhallassa tavataan, jollei aikaisemmin."
Jättäen nopeasti jäähyväiset pohjoismaalaiset lähtivät tiehensä.
Haralda heitti haukkansa ilmaan.
"Lennä edellä laivaan, Snotr!"
Nuolen nopeana viisas lintu lähti lentoon suunnaten kulkunsa Portusta kohti.
Kuningas ja Valeria saattoivat vieraita viimeisen edelliselle portaalle saakka, missä vielä vaihdettiin viimeiset kädenpuristukset.
Pohjolan neitonen loi vielä kerran silmänsä kuninkaaseen.
Harald huomasi sen ja kuiskasi, kun he olivat jääneet kahden kesken:
"Pikku sisareni, sinun tähtesi lähdin juhlista niin pian.
"Älä sure tuota kaunista kuningasta.
"Sinä tiedät, että olen perinyt isäni kyvyn tuntea kuolemaan merkityt miehet.
"Minä sanon sinulle. Tuon kuninkaan päivänpaisteisilla kulmilla oli kuoleman merkki.
"Hän ei enää näe kuun vaihdetta."
Uljaan, sotaisan neitosen silmiin kohosi kyyneleitä.
Kreivi Teja, herttua Guntaris ja herttua Adalgot saattoivat vieraita rantaan saakka ja odottivat siellä, kunnes venheet laskivat vesille.
Totisena Teja katseli vieraiden jälkeen.
"Niin, kuningas Frode on viisas", sanoi hän.
"Mutta usein on hulluus paljon suloisempaa kuin totuus ja viisaus.
"Ja suurenmoisempaa.
"Mene edellä takaisin telttaan, herttua Guntaris.
"Minä näen kuninkaan sanansaattajalaivan rientävän jokea ylös.
"Odotan sen tietoja."
"Minä jään luoksesi, opettajani", lausui Adalgot huolissaan. "Sinä olet peloittavan totisen näköinen. Mikä sinulla on?"
"Aavistus, Adalgot", vastasi Teja laskien kätensä nuorukaisen kaulalle.
"Katso, miten nopeasti aurinko laskeutuu.
"Minua puistattaa.
"Menkäämme sanansaattajalaivaa vastaan. Se laskee maihin alapuolellamme, tuonne vanhojen, luhistuneiden marmoripatsaiden luo."
Totila ja Valeria olivat sillä välin saapuneet takaisin telttaan.
"Koskivatko muukalaisen sanat sinuun, rakkaani", kysyi Valeria huolissaan.
"Se oli hyvin vakavaa — Guntaris ja Teja ovat minulle selittäneet sen."
Totila kohotti nopeasti päänsä, jonka hän oli ajatuksissaan taivuttanut.
"Ei, Valeria, se ei ole säikyttänyt minua.
"Olen ottanut hartioilleni suuren Teoderikin suuren työn.
"Tahdon elää ja kuolla nuoruuden-unelmani, ihannevaltakuntani puolesta.
"Tule! — Missä viipyy juomanlaskijani Adalgot?
"Tule! — maistakaamme vielä kerran pikarista, Valeria. — Juokaamme goottivaltakunnan onneksi."
Hän kohotti pikarinsa.
Mutta hän ei ehtinyt vielä viedä sitä huulilleen, kun hän näki Adalgotin juoksevan huutaen portaita ylös ja Tejan seuraavan hänen kantapäillään.
"Kuningas Totila", huusi Adalgot hengästyneenä, "valmistaudu kuulemaan kamalia sanomia, rohkaise —"
Totila laski pikarin pöydälle ja kysyi kalveten:
"Mitä on tapahtunut?"
"Sanansaattajalaivasi on tuonut tietoja Anconasta.
"Keisari on rikkonut aselevon — hän on —"
Samassa oli Tejakin perillä. Hänen pitkä, musta tukkansa liehui tuulessa. — Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen silmistään hehkui kamala tuli:
"Toimeen, kuningas Totila", huusi hän. "Heitä seppele päästäsi ja ota kypärä sijaan.
"Senogallian kohdalla lähellä Anconaa keisarillinen laivasto on hyökännyt meidän laivastomme kimppuun, joka luottaen aselepoon ei ollut mitenkään varustautunut.
"Meillä ei ole enää laivastoa.
"Neljästäsadastaseitsemästäkymmenestä laivastamme on vain yksitoista pelastunut.
"Suuri sotajoukko on laskenut maihin.
"Päällikkönä on — prefekti Cethegus."