Äänet kuuluivat yhä.
Ne olivat todellisia — hän ei ollut siis nähnyt unta.
Mutta iskut kaikuivat hänen talonsa oveen.
Cethegus otti kypäränsä ja kilpensä.
Samassa Syphax ja Lucius Licinius syöksyivät huoneeseen.
"Ylös, päällikkö!"
"Ylös, Cethegus!"
"Ei vielä ole kahta tuntia kulunut.
"Aion hyökätä vasta kahden tunnin kuluttua."
"Niin, mutta gootit!
"Ne ehtivät ennen.
"Ne hyökkäävät!"
"Kirotut!
"Mihin ne hyökkäävät?"
"Satamaan.
"Virransulun luokse.
"Hän on lähettänyt polttolaivoja jokea ylöspäin.
"Dromooneja, joiden kannella on palavia torneja täynnä pihkaa, pikeä ja tulikiveä.
"Ensimmäinen, palkeista tehty virransulku ja sen yläpuolella olevat venheet ovat ilmitulessa.
"Salvius Julianus on haavoittunut ja joutunut vangiksi.
"Katso! Liekit näkyvät tänne saakka."
"Ketjusulku?
"Onko se ehyt?"
"On.
"Mutta jos se katkeaa?"
"Silloin olen minä, kuten kerran ennenkin, Rooman sulkuna.
"Eteenpäin!"
Syphax toi korskuvan ratsun esille.
Cethegus hyppäsi sen selkään.
"Oikealle!
"Missä on veljesi Marcus?"
"Torin luona sijaitsevassa linnoituksessa."
Heitä vastaan tuli palkkasotureita, isaurilaisia ja abasgeja, jotka pakenivat satamakaupungista päin.
"Paetkaa", huusivat he.
"Pelastakaa prefekti!"
"Missä on Cethegus?"
"Täällä — hän pelastaateidät.
"Kääntykää!
"Joelle!"
Hän ajoi edellä. Palavien palkkien ja laivojen loimu valaisi tietä.
Päästyään joen rannalle Cethegus hyppäsi hevosensa selästä.
Syphax kätki sen huolellisesti tyhjään tavaravajaan.
"Tulisoihtuja tänne!
"Venheisiin!
"Tuolla on kymmenkunta pientä venhettä.
"Olen varannut ne aikoja sitten tällaisen tapauksen varalle.
"Jousimiehet niihin.
"Seuratkaa minua!
"Licinius, mene toiseen venheeseen.
"Soutakaa ketjusulun luo.
"Asettukaa aivan sulun yläpuolelle.
"Jos joku lähestyy sulkua alapuolelta, niin ampukaa.
"He eivät voi laskea maihin sulun alapuolella. Torninkorkuiset muurit ulottuvat molemmilla puolilla jyrkästi jokeen.
"Heidän täytyy tulla tänne saakka."
Muutamia pieniä goottialuksia oli koetteeksi tullut sululle.
Mutta muutamat syttyivät palkkisulun ja venheiden tulesta.
Toiset kaatuivat tungoksessa.
Eräs laiva, joka oli saapunut puolen jousenkantaman matkan päähän varustetusta ketjusulusta, ajelehti heti taas ohjaamattomana virtaa alas. Koko miehistön olivat abasgien nuolet kaataneet.
"Katsokaa!
"Tuolla menee kuolon laiva!
"Kestäkää!
"Ei mitään ole menetetty.
"Hankkikaa tänne tulisoihtuja ja polttoaineita!
"Sytyttäkää laivatelakka!
"Tuli tulta vastaan!"
"Katso tuonne, herra", virkkoi Syphax, joka ei luopunut isännästään.
"Sieltä tulee ratkaisu!"
Näky oli komea.
Gootit olivat huomanneet, etteivät he voineet päästä ketjusulun ohi pienillä aluksilla.
He olivat sen vuoksi kirveillä hakanneet palavaan palkkisulkuun keskelle jokea niin leveän aukon, että suuri goottilainen sotalaiva pääsi siitä kulkemaan.
Mutta yksistään soutajien voimalla ei suurta laivaa voitu saada liekkien läpi abasgien nuolisateessa paremmin kuin "kuolon laivaakaan".
Gootit pysyttelivät epätietoisen näköisinä palkkien alapuolella.
Silloin rupesi äkkiä puhaltamaan voimakas etelätuuli, joka sai joen laineet virtaamaan ylöspäin.
"Tunnetteko tuulen suhinaa?
"Se on voitonjumalan henkäys.
"Nostakaa purjeet!
"Seuratkaa nyt minua, gootit", huusi iloinen, nuorekas ääni.
Purjeet lensivät ylös ja levittäytyivät suurina siipinä goottien kuninkaanlaivan "Villin Joutsenen" molemmille puolille.
Komeata oli katsella, kun mahtava alus kaikkien purjeittensa ja sadan soutajan eteenpäin kiidättämänä lensi jokea ylöspäin.
Sitä valaisivat kamalasti molemmilla puolilla palavat palkit ja venheet.
Hillittömästi, turmiota tuottavan näköisenä laiva kiiti eteenpäin.
Yläkannen molemmilla puolilla, soutajien suojaksi rakennetulla katolla oli goottisotureita polvillaan vieri vieressä, kilpi kilvessä kiinni muodostaen siten kuparisen seinän nuolia vastaan.
Laivan keulassa oli jättiläismäinen joutsen siivet levällään.
Siipien välissä joutsenen selässä kuningas Totila seisoi miekka oikeassa kädessään.
"Eteenpäin", komensi hän.
"Soutakaa, pojat!
"Voimainne takaa!
"Olkaa varuillanne, gootit!"
Cethegus tunsi tuon nuorekkaan vartalon.
Hän tunsi äänenkin.
"Antakaa laivan tulla lähelle.
"Aivan lähelle.
"Kahdenkymmenen askeleen päähän.
"Ampukaa silloin vasta.
"Ei vielä.
"Nyt.
"Nyt. Ampukaa!"
"Suojatkaa itseänne gootit!"
Nuolisade lensi laivaa kohti.
Mutta kilpilinnasta nuolet kimposivat takaisin.
"Kirous", huusi prefektin takana seisova Piso.
"He aikovat katkaista ketjusulun laivansa kovan vauhdin avulla.
"Heidän aikeensa onnistuukin varmasti, vaikka kaikki kannella olevat miehet kaatuisivat.
"Soutajathan ovat näkymättömissä.
"Ja etelätuulta emme voi pysähdyttää."
"Tuli purjeisiin!
"Tuli laivaan!
"Kekäleitä tänne", komensi Cethegus,
Yhä lähemmäksi tuli uhkaava joutsen.
Yhä lähempää uhkasi laivan keula kireälle jännitettyä sulkua.
Kekäleistä, joita rannalta heitettiin, lensivät jo muutamat laivaan.
Yksi lensi fokkipurjeeseen. Se leimahti tuleen ja paloi poroksi.
Toinen — Cethegus itse oli sen heittänyt — hipaisi goottikuninkaan liehuvaa tukkaa.
Kekäle putosi hänen viereensä.
Hän ei huomannut sitä.
Silloin hänen luokseen juoksi nuorukainen, jolla puolustus- ja hyökkäysaseena oli vain paimensauva.
Nuorukainen polki kekäleen sammuksiin.
Muut kekäleet kimposivat kiivistä jokeen ja sammuivat.
Laivan keula oli enää vain kahdeksan askeleen päässä ketjusta.
Roomalaiset odottivat vapisten iskua.
Silloin Cethegus astui venheensä keulaan, otti raskaan heittokeihään ja tähtäsi tarkasti.
"Huomio", huusi hän.
"Heti kun barbaarien kuningas on kaatunut, heittäkää uusia kekäleitä!"
Hän tähtäsi tarkasti.
Heitettyään kätensä vielä kerran taaksepäin hän singahdutti keihään vihansa ja käsivartensa koko voimalla.
Hänen miehensä odottivat henkeään pidättäen.
Mutta kuningas ei kaatunut.
Hän oli katsonut tarkoin heittäjää.
Siitä huolimatta hän heitti pitkän, kapean kilpensä kannelle.
Hän katsoi tarkoin keihään kärkeen, vasen kilvetön käsi ojolla.
Keihäs lensi suhahtaen sitä paikkaa kohti, jossa paljas kaula alkaa.
Kun se oli aivan iskemäisillään kaulaan, kuningas sieppasi sen kiinni vasemmalla kädellään ja — — heitti sen saman tien takaisin prefektiin päin, jonka vasempaan käteen kilven yläpuolelle se sattui.
Cethegus lysähti toiselle polvelleen.
Samassa silmänräpäyksessä laivan keula sattui kiinteään ketjuun.
Se katkesi.
Roomalais-venheet, jotka olivat olleet sen vieressä, kaatuivat — sekin, jossa Cethegus oli — tai ajelehtivat virtaa alas.
"Voitto", huusi Totila. "Antautukaa, palkkasoturit!"
Cethegus pääsi haavoistaan huolimatta uiden Tiberin vasemmalle rannalle.
Hän näki, miten goottilaivasta laskettiin kaksi venhettä, joista toiseen kuningas astui.
Hän näki, miten kokonainen laivasto pieniä goottilaisia aluksia tuli kuninkaan laivan jäljessä, mursi hänen jousimiestensä venherivin ja laski miehiä maihin molemmille rannoille.
Hän näki, miten hänen abasginsa, jotka eivät olleet aiotut eivätkä aseistetutkaan käsikähmää varten, antautuivat joukottaan muutamille goottilaisille miekkamiehille.
Hän näki, miten kuninkaan laivasta ammuttiin vasemman rannan puolustajia.
Hän näki kuninkaan pienen venheen laskevan maihin samalle rannalle, jonne hän oli läpimärkänä päässyt.
Hän oli kadottanut uidessaan kypäränsä. Kilven hän oli vapaaehtoisesti upottanut päästäkseen nopeammin maihin.
Hän aikoi rientää miekkoineen maalle nousevaa kuningasta vastaan.
Samassa goottinuoli hipaisi hänen kaulaansa.
"Sattui, Hadusunt", iloitsi nuori ampuja, "paremmin kuin silloin marmorihaudan luona."
"Hyvin, Guntamund."
Cethegus horjui.
Syphax saapui hänen luokseen.
Samalla kertaa joku laski kätensä hänen olkapäälleen.
Se oli Marcus Licinius.
"Sinäkö täällä?
"Missä ovat miehesi?"
"Kuolleet", virkkoi Marcus.
"Nuo sata roomalaista kaatuivat Caesarin linnoituksessa.
"Teja, hirmuinen Teja ryntäsi sinne.
"Puolet isaurilaisista kaatui matkalla Kapitoliumiin.
"Jäännökset puolustavat Kapitoliumin porttia ja talosi edustalla sijaitsevaa puolilinnoitusta.
"Minun voimani ovat lopussa.
"Tejan kirves tunkeutui kilpeni läpi kylkiluihin.
"Voi hyvin, suuri Cethegus!
"Pelasta Kapitolium!
"Mutta joudu!
"Teja on nopea."
Marcus kaatui maahan.
Liekit nousivat öistä taivasta kohti Kapitoliumin vuorelta.
"Täällä joella ei ole enää mitään tekemistä", virkkoi prefekti vaivoin.
Hänen verenvuotonsa oli kovin runsas ja se heikensi häntä.
"Minä pelastan Kapitoliumin.
"Sinulle, Piso, uskon barbaarikuninkaan tuhoamisen.
"Olet jo kerran ennenkin palauttanut goottikuninkaan Rooman kynnykseltä.
"Palauta toinenkin, mutta palauta vainajana.
"Sinä, Lucius, kosta veljesi puolesta!
"Älä lähde mukaani!"
Cethegus katsahti vielä kerran vihaisesti kuningasta, jonka jalkojen juureen abasgit olivat polvistuneet armoa anomaan.
Hän huokasi syvään.
"Sinä horjut, herra", virkkoi Syphax huolissaan.
"Rooma horjuu", vastasi Cethegus.
"Kapitoliumiin!"
Lucius Licinius puristi vielä kerran kuolevan veljensä kättä.
"Lähden sittenkin hänen mukaansa", virkkoi hän tälle.
"Hän on haavoittunut."
Sillä aikaa kun Cethegus, Syphax ja Lucius Licinius katosivat yön pimeyteen, asettui Piso erään basilikan pylvään taa, jonka ohi kuninkaan piti joelta tullessaan kulkea.
Kuningas oli jättänyt antautuneet abasgit seurueensa huostaan.
Hän astui muutamia askeleita maalle päin osoittaen miekallaan liekkejä, jotka nousivat Kapitoliumista.
Sitten hän kääntyi joelle katselemaan goottien maalle nousua.
"Eteenpäin", kehoitti hän. "Rientäkää!
"Tuo tulipalo on sammutettava.
"Taistelu on päättynyt.
"Nyt, gootit, on teidän suojeltava Roomaa, sillä se on teidän."
Tätä hetkeä Piso käytti hyväkseen.
"Apollo auttajani", mietti hän, "salli nyt miekkani sattua yhtä terävästi kuin jambini ovat muinoin sattuneet."
Hän hyökkäsi paljain miekoin pylvään takaa kuninkaan kimppuun, joka seisoi selin häneen.
Mutta kun hän oli aivan kuninkaan vieressä, pudotti hän kiljaisten miekkansa.
Navakka kepinisku oli lamauttanut hänen käsivartensa.
Samassa nuori paimen hyökkäsi hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan.
Voittaja pani polvensa hänen rinnalleen.
"Antaudu roomalainen susi", huusi nuorukainen heleällä äänellä.
"Kas, Piso, jambimestari…
"Hän on vankisi, poika", virkkoi kuningas käännyttyään heihin päin.
"Hänen on maksettava kalliit lunnaat.
"Mutta kuka sinä oikein olet, paimenpoika ja hevoseni taluttaja?"
"Sinun henkesi pelastaja hän on, herra", virkkoi Hadusunt-vanhus.
"Me näimme roomalaisen hyökkäävän kimppuusi.
"Mutta olimme liian kaukana voidaksemme huutaa sinulle tai muuten joutua apuun.
"Poikaa saamme kiittää hengestäsi."
"Mikä sinun nimesi on, nuori sankari?"
"Adalgot."
"Mitä täältä haet?"
"Rooman prefektiä, Cethegus-roistoa.
"Missä hän on, herra kuningas?
"Sano se minulle.
"Minut ohjattiin tänne.
"Täällä sanottiin hänen koettavan torjua rynnäkkösi."
"Hän oli täällä.
"Hän on paennut.
"Hän on kai kotonaan."
"Aiotko kukistaa helvetin kuninkaan tuolla kepillä", kysyi Hadusunt.
"En", huudahti Adalgot. "Onhan minulla nyt miekka."
Hän otti maasta vankinsa miekan, heilutti sitä ilmassa ja katosi yöhön.
Totila jätti Pison goottien haltuun, joita oli joukottain laskenut maihin Tiberin molemmille rannoille.
"Rientäkää", virkkoi hän.
"Pelastakaa Kapitolium, jonka roomalaiset ovat sytyttäneet."
Sillä välin prefekti oli jatkanut matkaansa rannalta Kapitoliumille.
Porta Trigeminan kautta hän meni Forum boariumille.
Janustemppelin luona väkijoukko pidätti häntä hiukan.
Haavastaan huolimatta hän kulki niin nopeasti, että Syphax ja LuciusLicinius jaksoivat töintuskin seurata häntä.
Useita kertoja he kadottivat hänet näkyvistään.
He saavuttivat hänet taas.
Hän aikoi mennä Porta carmentaliksen läpi ja päästä sitenKapitoliumille takaapäin.
Mutta portilla oli suuri goottijoukko.
Siellä oli myöskin Vakis.
Hän tunsi prefektin jo kaukaa.
"Kostoa Rautgundiksen puolesta", huusi hän ja heitti suuren kiven, joka sattui prefektin kypärättömään päähän.
Cethegus kääntyi pakoon.
Hän muisti erään paikan, jossa muuri oli murtunut.
Se oli portista koilliseen.
Hän pyrki sinne päin mennäkseen muurin yli.
Mutta kun hän lähestyi muuria, leimahtivat Kapitoliumilta liekit korkealle ilmaan.
Häntä vastaan juoksi muurinmurtuman yli kolme miestä.
Ne olivat isaurilaisia.
Ne tunsivat hänet.
"Pakene, herra!
"Koko Kapitolium on mennyttä.
"Musta goottipiru!"
"Onko hän — onko Teja sytyttänyt tulen?"
"Ei, me itse sytytimme puumuurin, jonka gootit olivat vallanneet.
"Gootit sammuttavat."
"Barbaarit pelastavat Kapitoliumin."
Katkerassa tuskassaan Cethegus nojasi keihääseen, jonka eräs palkkasoturi oli hänelle antanut huomatessaan hänen horjuvan.
"Minun täytyy vielä mennä kotiini."
Hän kääntyi oikealle päästäkseen suorinta tietä talonsa pääportille.
"Oi herra, se on kovin vaarallista", varoitti eräs palkkasotureista.
"Pian ovat gootitkin siellä.
"Minä kuulin, miten musta goottiruhtinas kyseli alinomaa sinua.
"Hän haki sinua joka paikasta Kapitoliumilta.
"Pian hän tulee taloosi."
"Minun täytyy vielä kerran käydä kotonani." S
Mutta tuskin hän oli mennyt pari askelta eteenpäin, kun kaupungista päin tuli häntä vastaan joukko gootteja ja roomalaisia tulisoihduilla ja kekäleillä varustettuina.
Etumaiset tunsivat hänet.
"Prefekti!"
"Rooman tuhooja!"
"Hän on sytyttänyt Kapitoliumin!"
"Alas! Alas!"
Häntä vastaan lensi nuolia, kiviä ja keihäitä.
Yksi palkkasotureista kaatui, jäljelle jääneet pakenivat.
Nuoli sattui Cethegukseen ja haavoitti lievästi hänen vasenta olkapäätään.
Hän veti sen pois haavasta.
"Roomalaisnuoli! Minun leimallani varustettu", virkkoi hän katkerasti nauraen.
Vaivoin hän pääsi lähimmälle kapealle kujalle joukkoa pakoon.
Hänen talonsa edustalla rähisi väkijoukko koettaen turhaan särkeä vahvaa pääovea.
Heidän miekkansa ja keihäänsä eivät olleet tarpeeksi vahvoja.
Cethegus tiesi sen kuullessaan heidän voimattoman vihansa purkaukset.
"Portti on luja", sanoi hän itsekseen.
"Ennenkuin he saavat sen murretuksi, olen minä jo kaukana täältä."
Kapeata sivukatua myöten hän meni talonsa takaovelle, painoi salaista jousta, meni pihalle ja riensi sisään jättäen ovet jälkeensä auki.
"Kuulkaa!"
Pääportilta alkoi kuulua toisenlaisia, voimakkaampia iskuja kuin tähän saakka.
"Sotakirves", virkkoi prefekti.
"Siellä on Teja!"
Cethegus riensi kapealle aukolle, josta voi nähdä pääkadulle.
Siellä oli Teja.
Hänen musta, pitkä tukkansa liehui tuulessa.
Hänellä ei ollut kypärää.
Vasemmassa kädessä oli hänellä Kapitoliumilta siepattu tulikekäle.
Oikeassa oli pelätty sotakirves.
Hän oli kauttaaltaan veren vallassa.
"Cethegus", huusi hän joka iskun jälkeen.
"Cornelius Cethegus Caesarius!
"Missä olet?
"Hain Kapitoliumilta sinua, Rooman prefekti.
"Missä olet?
"Täytyykö Tejan hakea sinua kotilietesi äärestä?"
Samassa Cethegus kuuli kiireisiä askelia takaa päin.
Syphax oli päässyt taloon samaa tietä kuin isäntäkin.
Hän katsahti isäntäänsä.
"Pakene, herra!
"Minä suojelen kynnystäsi hengelläni."
Hän riensikin monien huoneiden läpi talon pääovelle.
Cethegus lähti oikealle.
Hän pysyi tuskin pystyssä.
Hän pääsi vielä Zeus-saliin.
Siellä hän kaatui.
Mutta samassa hän hypähti pystyyn.
Sillä pääportilta päin alkoi lähetä meteli.
Vahva portti oli saatu vihdoin rikki.
Ryskyen se kaatui sisäänpäin, ja Teja meni vihollisensa taloon.
Kynnyksellä hyökkäsi hänen kimppuunsa väijyksissä olleen pantterin tavoin mauri, joka tarttui vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa.
Oikeassa välkkyi puukko.
Gootti pudotti kirveensä.
Hän sieppasi maurin kiinni oikealla kädellään ja heitti tämän pallon tavoin ovesta ulos.
Vauhti oli niin kova, että Syphax kieri yhtä päätä kadulle saakka.
"Missä olet, Cethegus", kertasi Tejan ääni kysymystään yhä lähempänä.Nyt hän oli eteisessä, nyt atriumissa.
Ovet, jotka kirjuriorja Fidus oli lukinnut, hän mursi kirveellään.
Molemmat viholliset olivat vain muutaman askeleen päässä toisistaan.
Suurella vaivalla Cethegus oli ryöminyt keskelle Zeus-salia.
Hän toivoi vielä pääsevänsä kirjastohuoneeseensa ja saavansaCaesar-patsaan sisästä kirjoituksensa ja aarteensa.
Samassa hän kuuli taas erään oven murtuvan ja Tejan äänen kajahtavan kirjastohuoneessa:
"Missä olet, Cethegus?"
Prefekti kuunteli henkeään pidättäen.
Hän kuuli, miten Teja kulki kirjastossa patsaalta patsaalle ja murskasi koko rivin kirveellään.
"Missä on isäntäsi, vanhus", kuului Teja kysyvän Fidukselta.
Kirjuriorja oli nimittäin paennut hädissään kirjastohuoneeseen.
"En tiedä, kautta sieluni autuuden."
"Hän ei ole täälläkään.
"Cethegus! Pelkuri!
"Missä sinä piileksit?"
Koko joukko tuntui saapuneen kirjastoon.
Cethegus ei jaksanut enää seistä.
Hän nojasi marmoriseen Jupiteriin.
"Mitä tälle talolle tehdään?"
"Poltetaan", vastasi Teja.
"Kuningas on kieltänyt talojen polttamisen", sanoi Torismut.
"Niin on, mutta tämän talon hän on jättänyt minun haltuuni.
"Se poltetaan ja tasoitetaan maahan.
"Alas paholaisen temppeli!
"Alas hänen kaikkein pyhimpänsä — hänen epäjumalansa!"
Kuului ankara isku.
Ratisten, paukkuen Caesar-patsas suistui mosaiikkilattialle mennen palasiksi.
Kultarahoja, rasioita ja papyruskoteloita lensi lattialle.
"Voi barbaaria", huusi Cethegus.
Unohtaen kaiken hän aikoi syöksyä miekka kädessä kirjastoon.
Mutta hän kaatuikin tiedottomana suulleen Jupiter-patsaan juureen.
"Kuunnelkaa! Mitä se oli", virkkoi poikamainen ääni.
"Prefektin ääni", huudahti Teja ja syöksyi kirjaston ja Zeus-salin väliselle ovelle.
Kekäle kädessä ja sotakirvestään heiluttaen hän ryntäsi saliin.
Se oli tyhjä.
Jupiter-patsaan vieressä oli suuri verilätäkkö ja akkunan luo johti leveä verijälki.
Akkuna oli pihalle päin.
Mutta pihakin oli tyhjä.
Sinne rientäneet gootit huomasivat, että takaportti oli suljettu ulkoapäin.
Avain oli ulkopuolella lukossa.
Kun tämäkin portti kovalla työllä saatiin murretuksi, — melkein samaan aikaan ehtivät muutamat gootit, jotka olivat juosseet pääportista kadulle ja kiertäneet talon kulman, kapealle sivukadulle portin ulkopuolelle — tutkittiin katu ja sen varrella olevat rakennukset tarkoin.
Eräässä kulmassa löydettiin prefektin miekka, jonka Fidus tunsi.
Synkännäköisenä Teja otti sen ja meni takaisin kirjastoon.
"Kootkaa tarkoin kaikki, mitä prefektin epäjumalan sisässä oli.
"Kuuletteko? Kaikki!
"Kirjoituksetkin ovat otettavat talteen ja vietävät kuninkaalle.
"Missä kuningas on?"
"Hän lähti Kapitoliumilta roomalaisten ja goottien seuraamana Pyhän Pietarin kirkkoon, missä koko kansa on kokoontunut kiitosjumalanpalvelukseen."
"Hyvä on! Hakekaa hänet kirkossa käsiinne ja antakaa hänelle nämä.
"Viekää paenneen miekkakin.
"Sanokaa, että Teja lähetti sen."
"Tapahtukoon tahtosi.
"Mutta sinä — etkö lähde kuninkaan kanssa kirkkoon?"
"En."
"Missä sinä vietät tämän voittoyön ja kiitosjumalanpalveluksen?"
"Tämän talon raunioilla", virkkoi Teja.
Hän sytytti vuoteen purppuraverhot tuleen.
Kuningas Totila asettui hovineen Roomaan.
Sodan vaikein tehtävä oli onnellisesti suoritettu.
Rooman antauduttua pienemmätkin rannikolla ja Apenninien vuoristossa sijaitsevat linnoitukset avasivat porttinsa gooteille. Vain muutamat täytyi väkirynnäköllä valloittaa.
Sotaiset tehtävät hän jätti päälliköilleen Tejalle, Guntarikselle, Gripalle, Markjalle ja Aligernille jääden itse Roomaan hoitamaan valtiomiehen vaikeata tehtävää. Hänen oli saatava pitkällisen sodan johdosta rappeutunut valtakunta rauhoitetuksi ja järjestetyksi, melkeinpä uudistetuksi.
Hän lähetti kaikkiin maakuntiin ja kaupunkeihin herttuoitaan ja kreivejään, jotka toteuttivat kuninkaan suunnitelmat kaikilla valtiollisen elämän aloilla ja etenkin suojelivat italialaisia voitokkaiden goottien kostonaikeilta.
Hän oli Kapitoliumilta julkaissut kaikkia koskevan anteeksiannon.
Vain erääseen anteeksianto ei ulottunut: entiseen prefektiin CorneliusCethegus Caesariukseen.
Kaikkialla hän rakennutti uudestaan kaatuneet kirkot — sekä katolisten että areiolaisten.
Hän tutkitutti tarkasti maanomistusolot ja jakoi uudestaan verot — alentamalla niitä entisestään.
Näiden puuhien siunausta tuottavat hedelmät tulivat pian näkyviin.
Jo heti sen jälkeen, kun Totila oli tullut kuninkaaksi ja laatinut ensimmäisen julistuskirjansa, olivat italialaiset ryhtyneet kaikissa maakunnissa kauan lamassa olleeseen maanviljelykseen.
Goottisoturit olivat saaneet ankaran määräyksen, ettei italialaisia saanut näissä töissä häiritä, vaan heitä oli päin vastoin suojeltava kaikin voimin bysanttilaisilta.
Peltojen ihmeellinen hedelmällisyys ja kuulumattoman hyvä syksysato viljasta, viinistä ja öljystä olivat ihmisten mielestä taivaan armonosoitus nuorelle kuninkaalle.
Tieto Napolin ja Rooman antautumisesta levisi nopeasti länsimaihin, jotka olivat jo pitäneet goottien valtakuntaa Italiassa kukistuneena.
Kiitollisina ja ihmetellen kertoivat kauppiaat, jotka taas saapuivat niemimaan autioihin satamiin ja kaupunkeihin voimakkaan järjestyksen suojassa, josta maalla pitivät huolta kuljeksivat sajoonit ja ratsujoukot sekä merellä goottien aina valpas laivasto, nuorekkaan kuninkaan oikeamielisyydestä ja lempeydestä, hänen valtakuntansa kukoistuksesta, hänen Roomassa sijaitsevasta loistavasta hovistaan, jonne paenneet ja kapinalliset senaattorit kokoontuivat hänen ympärilleen. — Kansalle hän jakoi runsaasti viljaa ja hankki sirkusnäytäntöjä.
Frankkien kuninkaat saivat myöskin tietää olojen muutokset. He lähettivät lahjoja, mutta niitä ei otettu vastaan, he lähettivät sanansaattajia, mutta Totila ei huolinut niitä puheilleen.
Länsigoottien kuningas tarjoutui liittolaiseksi Bysanttia vastaan ja tarjosi tyttärensä Totilalle puolisoksi. Rosvoavat avarit ja sklavenit kukistettiin itärajalla. Lukuunottamatta Ravennan, Perusiumin ja muutamien pienempien piiritettyjen linnoitusten ympäristöjä vallitsi koko goottien valtakunnassa samanlainen rauha kuin Teoderikin parhaina päivinä.
Menestyksestään huolimatta kuningas ei tullut ylimieliseksi.
Hän tunnusti Itä-Rooman etevämmyyden ja koetti saada aikaan rauhan keisarin kanssa.
Hän päätti lähettää Bysanttiin rauhanvälittäjän. Keisarin piti tunnustaa goottien valta Italiassa. Sen sijaan hän saisi pitää Sisilian, jossa ei ollut nykyjään ainoatakaan goottia — saarella ei ollut koskaan ollut runsaasti gootteja, — sekä bysanttilaisten valtaaman osan Dalmatiaa. Keisarin olisi luovutettava Ravenna, jota gootit eivät olleet saaneet millään tavoin valloitetuksi.
Tämän rauhan ja sovinnon sanoman saattajaksi kuningas valitsimiehen, jonka viisauden ja kunnianarvoisuuden maine oli kulkeutunutItä-Roomaankin ja joka rakasti sekä italialaisia että gootteja —Cassiodorus-vanhuksen.
Vaikka hurskas vanhus olikin aikoja sitten luopunut valtioasioiden hoidosta, sai kuninkaan kaunopuheliaisuus hänet luopumaan joksikin ajaksi luostarin yksinäisyydestä ja lähtemään vaivalloiselle ja vaaralliselle Bysantin matkalle.
Mutta tällaista työtä ja huolta ei voitu laskea yksistään vanhuksen hartioille. Kuninkaan oli haettava hänen seurakseen nuorempi niinikään kristillismielinen, lempeä mies.
Muutamia viikkoja Rooman antautumisen jälkeen kuninkaallinen sanansaattaja vei cottisten alppien yli Provenceen seuraavan kirjeen:
"Julius Manilius Montanukselle Totila, jota kutsutaan goottien ja italialaisten kuninkaaksi.
"Tule, rakas ystävä! Tule takaisin luokseni!
"Vuosia on kulunut. Paljon verta, paljon kyyneliä on vuotanut. Siitä lähtien, kun viimeksi kättäsi puristin, ovat olot täällä muuttuneet monesti, milloin ilokseni, milloin surukseni.
"Kaikki täkäläiset olot ovat muuttuneet, mutta eivät meidän välimme.
"Kunnioitan vielä niitä jumalia, joiden alttareilla me yhdessä uhrasimme nuoruutemme ensimmäiset unelmat. Nuo jumalat ovat vanhentuneet yhtä rintaa kanssani.
"Sinä lähdit Italiasta, kun pahuus, väkivalta, petos ja muut pimeyden vallat raivosivat täällä.
"Nyt ne ovat kadonneet, poispuhalletut, sulaneet. Voitetut pahat henget pakenevat vimmoissaan. Sateenkaari kohoaa kauniina tämän valtakunnan yli.
"Minua on taivas siunannut — vaikka paremmat voimat ovat joutuneet perikatoon — ja suonut minun nähdä tuon hirmuisen ukkosmyrskyn päättyvän ja kylvää uuden ajan siemenen.
"Tule, Julius, auttamaan minua tuumieni toteuttamisessa, tuumieni, joita sinä muinoin hymyillen sanoit unelmiksi.
"Auta minua muodostamaan gooteista ja italialaisista uusi kansa, joka omaksuu molempien hyveet, mutta hylkää viat.
"Auta minua oikeuden, rauhan, vapauden ja kauneuden valtakunnan rakentamisessa, valtakunnan, jota Italian sulo aateloi ja germaanien voima puolustaa.
"Sinä olet, Julius, rakennuttanut kirkolle luostarin, — auta nyt minua rakentamaan ihmisyyden temppeliä.
"Yksinäni olen minä, ystävä hyvä, onneni kukkulalla.
"Yksin morsiameni odottaa lupaukseni lopullista täyttämistä.
"Sota on riistänyt minulta uskollisen veljen.
"Etkö tule, dioskurilainen veljeni?
"Kahden kuukauden perästä odotan sinua Valerian luona Taginaen luostarissa."
Julius luki kirjeen.
Liikutetuin mielin hän sanoi:
"Ystäväni, minä tulen!"
* * * * *
Ennen Roomasta Taginaehen lähtöään kuningas Totila päätti maksaa erään kiitollisuudenvelkansa ja saattaa taas entiselleen suhteensa kansansa uljaimpaan sankariin, Tejaan.
He olivat olleet poikavuosista alkaen ystäviä.
Vaikka Teja olikin useita vuosia vanhempi, oli hän kunnioittanut nuoremman iloisen ulkokuoren alla piilevää neroa.
Heitä oli vetänyt yhteen pyrkimys yleviin ja ihanteellisiin asioihin.
Myöhemmin epäsuotuisat olosuhteet olivat vieneet nämä alkujaan erilaiset luonteet aivan erilleen toisistaan.
Totilan aurinkoinen luonne oli vaikuttanut häikäisevästi, melkein häiritsevästi Tejan öiseen synkkyyteen.
Nuori, tulinen Totila piti äänettömän ystävänsä synkkämielisyyttä, jota hänen luonteensa ei käsittänyt ja jonka syytä hän ei tiennyt, sairaalloisuutena, josta oli pysyteltävä erillään.
Poikavuosien aikaisen ystävän olivat syrjäyttäneet lempeä, vaikka samalla vakavaluonteinen Julius sekä sitten rakkaus.
Mutta viimeiset vaiherikkaat vuodet öisen veli- ja veljesliiton solmimisen jälkeen, kärsimykset ja vaarat Valeriuksen ja Mirjamin kuoleman jälkeen, Napolin valloitus, Rooman edustalla kärsitty hätä, Ravennan ja Castra Novan edustalla koetut petokset sekä viimein kuninkaan velvollisuudet ja huolet olivat niin kypsyttäneet iloisen nuorukaisen, että hän oppi arvostelemaan ystäväänsä aivan toiselta kannalta.
Mitä oli tämä ystävä tehnyt ja saanut aikaan liittoyön jälkeen.
Kun kaikki muut väsyivät — hurja Hildebad, innokas Totila, tyyni Vitiges ja jäisen levollinen Hildebrand — ei Teja ollut koskaan huoannut, vaan aina toiminut, ei koskaan toivonut, vaan aina uskaltanut.
Regetassa, Rooman edustalla, Ravennan kukistumisen jälkeen ja taas Rooman edustalla — mitä kaikkea hän olikaan tehnyt? Millaisessa kiitollisuudenvelassa valtakunta olikaan hänelle!
Hän ei huolinut kiitoksista.
Hän oli loukkaantunut siitä, että Vitiges aikanaan tarjosi hänelle herttuan arvoa sekä rahaa ja tiluksia.
Yksin ja ääneti hän käveli surullisen näköisenä Rooman kaduilla, viimeisenä varjona Totilan läheisyydessä.
Mustat silmät maahan luotuina hän seisoi aina kuninkaan valtaistuimen vieressä.
Ääneti hän hiipi kuninkaan juhlista. — Hän ei koskaan riisunut varuksiaan.
Vain taistelussa hän joskus nauroi. Hän näytti tyytyväiseltä syöksyessään kuolemaa halveksien tai etsien bysanttilaisten keihäitä vastaan. Silloin hän oli vain eloa, reippautta ja tulta.
Useat gootit tiesivät, — Totilakin muisti nuoruusajoiltaan — että synkkämieliselle sankarille oli suotu ihana laulun lahja.
Mutta sen jälkeen, kun hän oli palannut vankeudestaan Kreikasta, ei häntä enää saatu muitten kuullen esittämään ainoaakaan tulisista, syvämietteisistä lauluistaan. Sittenkin tiedettiin, että pieni kolmikulmainen harppu oli hänen seuralaisenaan sekä sodassa että rauhassa yhtä erottamattomasti kuin hänen miekkansa.
Hyökkäysten aikana taisteluissa kuultiin hänen joskus laulavan katkonaisia säkeitä goottitorvien säestämänä.
Jos hänen jälkeensä hiivittiin öisin, jotka hän mieluimmin vietti Rooman sisäpuolella olevissa raunioissa, kuultiin hänen soittavan harppua ja laulavan uneksien sen säestyksellä.
Jos häneltä kysyttiin — mitä muuten harva uskalsi tehdä — mikä häntä vaivasi, hän kääntyi tavallisesti pois päin.
Rooman valloituksen jälkeen herttua Guntaris kysyi kerran, mitä häneltä puuttui. Teja vastasi: "Prefektin pää".
Ainoa, jonka kanssa hän useimmin seurusteli, oli nuori Adalgot, johon hän oli viime aikoina kiintynyt.
Kuningas oli korostanut nuoren paimenen kuuluttajakseen ja juomanlaskijakseen kiitokseksi tämän rohkeasta teosta Tiberin rannalla Rooman valloitusyönä.
Adalgotilla oli suuri taipumus laulamiseen ja satujen kertomiseen, vaikka hän ei ollut saanut sanottavasti opetusta.
Teja oli ilokseen huomannut nuorukaisen lahjakkuuden. Hänen kerrottiin salaa opettavan tälle laulutaitoa, vaikka he sopivat yhteen yhtä huonosti kuin yö ja aamurusko.
"Sen vuoksi juuri", oli Teja sanonut, kun urhoollinen Aligern huomautti siitä.
"Jotakin täytyy jäädä jäljelle, kun yö päättyy."
Kuningas tiesi, että hän saattoi tarjota sen ainoan palkinnon, jonka tämä mies ottaisi vastaan, mutta se ei ollut kultaa, tiluksia eikä arvonimiä.
Eräänä iltana — tähdet ilmestyivät jo nopeasti pimenevälle taivaalle — kuningas jätti iltaseuransa palatsiinsa (Pincioiden taloon, jossa Belisariuskin oli asunut) ja lähti yksinään hakemaan synkkää sankaria autiosta ja rappeutuneesta Sallustiuksen puutarhasta, missä Teja tavallisesti oleskeli Roomassa käydessään.
Juomanlaskija Adalgot oli pyytänyt täksi illaksi vapautusta tehtävistään. Kuningas arvasi, että nuorukainen aikoi viettää — kuten usein ennenkin — iltahetket harppumestarinsa seurassa.
Kuningas tiesi siten myöskin, että hän tapaisi Tejan mainitussa puutarhassa.
Opettaja ja oppilas viettivät todellakin tämän yön ikivanhain roomalaisten pinjojen ja sypressien varjossa harjoittaen goottilaisten laulu- ja soittotaitoa.
"Kuuntele, kreivi Teja", virkkoi nuorukainen, "millä tavalla olen jatkanut äskettäin alkamaasi runoa.
"Sinä laadit kaiken surulliseksi.
"Olen muuttanut lopun, jossa kerroit toivottomasta virtaan syöksymisestä, paljon iloisemmaksi ja toiveikkaammaksi."
"Onko runosi yhtä tosikin?"
"Mitäpä siitä, kunhan se vain on kaunis! Tosi! Onko vain se, mikä on surullista, totta?"
"Valitettavasti on."
"Eikö maailmassa ole ollenkaan iloa?"
"On, mutta se ei kestä kauan.
"Loppu on aina surullinen."
"Niin, mutta usein vasta hyvin myöhään.
"Eikö ole siis minkään arvoista se, mikä on alun ja lopun välillä?"
"On, joskus."
"No, kuule siis!
"Olen säilyttänyt alun samanlaisena kuin sinäkin, keskellä on surullista, mutta loppu on voitokas.
"Loppusi olen jättänyt pois.
"Sinun runossasi syöksyvät miehet toivottomina Ister-virtaan.
"Mutta minä olen pannut runooni vanhan asemestarimme Hildebrandin —"
"Jospa hän saisi Ravennan haltuunsa!"
"Ja suuren kuninkaamme Didrik berniläisen lapsena, pelastettuna perillisenä.
"Laulan koko runon rakkaalle kuninkaallemme ensi juhlassa.
"Mutta ota huomioon! Olen laatinut sen uudella runomitalla, jonka sinä olet opettanut minulle ja joka hivelee korvaa ja ilahduttaa sielua enemmän kuin vanha tavurunomitta, jolla sankarilaulumme ja sananlaskumme ovat laaditut.
"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"
"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa. Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin. Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin. Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani. Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui erinomaisesti."
"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten — kuten kypärä päähän — kuten miekka huotraan.
"Kuten huulet huuliin suudellessa."
"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"
"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen punastuen.
"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."
"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.
"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa puun toisensa jälkeen."
"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.
"Tietämättäsi ja tahtomattasi kumpuavat niiden lomasta suloiset sanat ikäänkuin kieli vaatisi ja mieli kaipaisi niitä.
"Minkälaiseksi siis olet muodostanut laulun, jonka sepitin goottien urhoollisuudesta?"
"Alan samoin kuin sinäkin:
"Oli Teodemer, kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen."
"Jatkokin on samanlaista.
"Mutta kun sitten kaikki epäilevinä ja toivottomina aikovat syöksyä virtaan, olen minä muuttanut runoni tulevaisuuteen ja pelastukseen luottavaksi. Se kuuluu näin:
"Oli Teodemer kuningas goottiennyt lyöty ja murrettu voima sen.
Verikentällä korpit koikkuivatja korppikotkatkin ahnahat.
Oli tuuli kylmä ja paistoi kuu,susi ulvoi metsässä hurmesuu.
Aron polkua kolme ratsastajaakypärit säpäleinä nyt kiiruhtaa.
Ja keihäs murtunut kuninkaanon heistä yhdellä aarteenaan.
Kuninkaan sotakruunu, min pertuskaon halkaissut, tallell' on toisella.
Salaisuus on vaipassa kolmannenja uskollisna hän suojaa sen.
Syvän Isterin luo kun kaikki he saa,pysähtyy etummainen ja huudahtaa:
'On goottien vallasta jäljellävain taittunut keihäs ja kypärä.'
Ja toinen huutavi ratsulta:'Ne haudan saakohot aalloissa!
Jäljest' itse syöksymme sinne myös.Sinä, Hildebrand, heti täytä työs!'
— 'Te kuninkaan keihään ja kypäränpelastitte — mulla on enemmän.'
Hän avaa vaippansa: 'Povellanäin valtaa goottien kannan ma.
Te kruunun ja keihään saitte vain.On kuninkaan poika mun povellain.
Minä kohotan nuoren Didrikin.Kuninkaana, laps, sua tervehdin.'"
"Se ei ole hullumpaa, mutta totta —"
"Totta on kai mielestäsi vain se, mikä näyttää kaikista surullisimmalta.
"Mutta sano nyt, miten tuo toinen, unirunosi jatkuu?"
"Se ei ole kokonaan unta.
"Eikä se ole kokonaan runoa.
"Minä pelkään, että se on totta."
"Kerro sentään!"
"Olin ennen maata menoani ajatellut kauan vandaalien viimeistä kuningasta Gelimeriä, urhoollista miestä, jolle ei lopuksi jäänyt komeasta valtakunnastaan jäljelle kuin harppunsa, jonka säestyksellä hän lauleli surujansa Afrikan vuoristoissa.
"Vähitellen vaivuin unenhorroksiin tai kenties uneen.
"Silloin näin erään Campanian maiseman, ihanamman kuin useimmat tämän ihmeellisen maan ihanuuksista.
"Napolin lahti ja Bajaen siniset laineet loistivat auringonvalossa.
"Taustana oli mahtava vuori, joka hengitti tulta ja savua —"
"Mikä sen vuoren nimi onkaan", kysyi nuorukainen uteliaana.
"Vesuvius.
"Sen rinnettä kulki surullisen näköinen, mutta kuolemaa uhmaileva sotajoukko goottilaisissa varusteissa. Miehet olivat veren tahraamat, kypärät rikki, kilvet murskana.
"He kantoivat tammikeihäiden päällä kuollutta — kuningastaan."
"Totilaako", kysyi nuorukainen kauhistuneena.
"Ei! Rauhoitu toki", virkkoi Teja hymyillen surullisesti, "kalpean vainajan hiukset olivat aivan mustat.
"Kunniaa tekevien, ihailevien vihollisten lomitse surusaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti meren rannalle.
"Siellä oli suuri, komea laivasto, mutta se ei ollut goottien eikä kreikkalaisten. Laivojen keuloista kohosivat lohikäärmeenpäät.
"Näille laivoille aiottiin vainaja viedä.
"Samassa kuulin surulaulun, kuninkaan kuolinlaulun sanat.
"Ne olivat:
"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.
Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.
On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. —"
"Niin pitkälle kuulin laulua.
"Silloin herätti minut torvea toitottaen goottivartiosto, joka järjestystä rakastavan kuninkaamme käskystä kulkee öisin pitkin kaupungin katuja.
"Pane tämä alku muistiin. Kenties saat vielä kerran lopunkin laulaa.
"Sinähän olet lyhyessä ajassa oppinut niin paljon, että olet heti taitavampi laulaja ja harpunsoittaja kuin minä."
"Kun vain opettaisit minua käyttelemään miekkaakin yhtä hyvin kuin itse käytät."
"Se taito tulee vuosien, kenties jo viikkojen mukana. Sinä olet tehnyt aivan tarpeeksi ollaksesi seitsemäntoistavuotias.
"Jos urhoollisella Vitigeksellä olisi ollut vierellään auttaja silloin, kun roomalainen runoilija paiskasi häntä kivellä Hadrianuksen haudan luona — kuten sinä pelastit kuningas Totilan saman miehen uhkaavasta iskusta — niin olisimme jo silloin saaneet Rooman käsiimme ja karkoittaneet prefektin, joka, valitettavasti, nytkin on päässyt käsistämme."
"Niin, valitettavasti! Tiedätkö, että seikkailu, johon jouduin samana yönä prefektin talossa, vieläkin väikkyy mielessäni. Se olisi erinomainen laulunaihe — mutta loppu puuttuu."
"Odota vain. Kenties elät niin kauan, että lopunkin näet. Silloin ei sinun tarvitse luoda sitä mielikuvituksestasi.
"Lähdin muuten jo voittoyön jälkeisenä aamuna prefektin talon raunioilta ajamaan takaa pakoon päässeitä legioonalaisia. En tiedä mitään asioiden kulusta. Kerro ne minulle."
"Kuule siis.
"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.
"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.
"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja kaikenlaisia kirjoituksia.
"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.
"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'
"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille ja roomalaisille:
"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:
"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."
"Miten se tuli selville?"
"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan epäluulonalaiseksi.
"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.
"Minä huusin lisäksi:
"Balti Alarik on syytön.
"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.
"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.
"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä kuninkaalle.
"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.
"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?
"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua Alarikia tai hänen laillista perillistään.
"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen, maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."
"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"
"Ei. En ole sitä ajatellut.
"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."
"Kenties sentään löydämme nuoren.
"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.
"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa, joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.
"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias poikanen oli.
"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.
"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä kaupungissa valenimisenä, — sillä tuomio koski koko sukua — kuulee kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.
"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'. Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu hullummalta."
"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."
"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse laadit herättyäsi unestasi."
"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.
"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta. Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa vastaan tahansa!"
"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa tai miten niitä voi puolustaa."
"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:
"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon.
Maanmies ei, ei paimen, varastohdi sinne poiketa;kaikkein onkin kiertää paraskammottavaa rotkoa.
Onko täällä kansain veri vuodatettu sodassa? Vaiko haamunsa se perii vastaisilta ajoilta?"
Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. — Adalgot vastasi hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.
Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.
Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut, kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan sisäosaan.
Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.
"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. —
"Mitä etsit, kuninkaani?"
"Sinua, Teja", vastasi tämä.
Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.
"Taisteluunko siis!"
"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."
Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä marmoripatsaalle.
"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.
"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.
"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."
"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta samalla suloinen."
Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.
"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä on taivaan Herra siunannut työni.
"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?
"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa — hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.
"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?
"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut sinua.
"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei sydämesi.