Mutta Cethegus tunsi metkun, jonka vuoksi hän joi varovaisesti ja ojensi pikarin takaisin.
"Pidän enemmän kuivista sukkeluuksistasi, Piso", nauroi hän ja sieppasi tämän rintapoimuista täyteen kirjoitetun vahataulun.
"Anna se takaisin", sanoi Piso, "ei siinä ole runoja — vaan päinvastoin — siinä on vain viinin ja hevosten aiheuttamien velkojeni summa."
"Mutta minä olen ne nyt anastanut", väitti Cethegus, "siis — ne ovat minun. Saat käydä huomenna perimässä kuitin luotani. Mutta et sinä sitä ilmaiseksi saa. Korvaukseksi on sinun tuotava pureva epigrammi hurskaasta Silverius-ystävästäni."
"Oi, Cethegus", huusi iloinen runoilija, jota Cetheguksen menettely imarteli, "vähemmästäkin kuin neljästäkymmenestä tuhannesta solidista ihminen voi olla pureva! Varokoon nahkansa tuo pyhä Jumalan mies."
"Entä syöminen — kuinka pitkälle olette siinä päässeet?" kysyiCethegus. "Joko olette ehtineet omeniin? Ovatko nämä niitä?"
Ja hän viittasi kahteen palmunniinestä kudottuun hedelmäkoriin, jotka kukkuroillaan hedelmiä sijaitsivat norsunluisilla jaloilla varustetulla pronssipöydällä.
"Haa, voitto", huusi nauraen Marcus Licinius, Luciuksen nuorempi veli, joka luuli olevansa taiteilija sen ajan muodin mukaisessa vahanmuovailussa. "Siinä näet, Kallistratos, kuinka taitava olen. Prefekti luuli oikeiksi vahaomeniani, jotka sinulle eilen lähetin."
"Oh, todellakin", huusi Cethegus teeskennellen hämmästystä, vaikka aikoja sitten oli tuntenut epämiellyttävän vahanhajun. "Niin, taide pettää parhaatkin. Kenen johdolla olet opiskellut? Tilaisin mielelläni sellaisia cyzigeniläiseen saliini."
"Olen oma mestarini", sanoi Marcus ylpeänä, "ja huomenna lähetän sinulle uusia persialaisia omeniani — koska näyt pitävän taidettani arvossa."
"Onko päivällinen jo päättynyt?" kysyi prefekti nojaten vasemman kyynärpäänsä sohvan patjoihin.
"Ei", huudahti isäntä, "minulla on eräs tunnustus tehtävänä. Kun tiesin, että juhlakuninkaamme saapuisi tänne vasta juominkien aikana, olen varannut juomisen lomaan vielä hiukan syötävääkin."
"Oi, sinä kurja petturi", huudahti Balbus pyyhkien lihavia, kiiltäviä huuliaan purppuranvärisellä samettihihallaan, "ja minä kun söin niin hirmuisen paljon viikunoilla täytettyjä rastaitasi."
"Se on vastoin sopimustamme", huusi Marcus Licinius.
"Se turmelee minun tapani", sanoi iloinen Piso totisena.
"Sano, onko tämä helleenistä yksinkertaisuutta?" kysyi Lucius Licinius.
"Rauhoittukaa, ystäväni", sanoi Cethegus lohduttaen toisia sananparrella: "Roomalainen kestää levollisena odottamattomatkin onnettomuudet."
"Helleenisen isännän täytyy mukautua vieraittensa tapoihin", sanoi Kallistratos anteeksi pyytäen, "pelkäsin, ettette te enää toiste tulisi talooni, jos kestitsisin teitä maratonilaisella ruoalla."
"No, mutta tunnusta ainakin, mikä meitä vielä uhkaa", käski Cethegus, "sinä, nomeclator, luettele minulle ruokalajit. Sitten määrään, mitä viinejä minkin ruokalajin kanssa juodaan."
Orja, kaunis lyydialainen poika puettuna pelusialaisesta pellavakankaasta tehtyyn, polviin asti ulottuvaan takkiin, nousi aivan Cetheguksen vieressä olevalle kypressipuiselle pöydälle ja luki pienestä taulusta, jota hän kantoi kaulassaan kultaisissa vitjoissa:
"Tuoreita britannialaisia ostereita, toonikalakastiketta ja vihanneksia."
"Sen kanssa juodaan fundilaista falerno-viiniä", sanoi Cethegus miettimättä. "Mutta missä on tarjoilupöytä pikareineen? Oikeata juomaa pitää juoda oikeista astioista."
"Tuolla", sanoi isäntä ja hänen viittauksestaan vedettiin syrjään esirippu, joka oli peittänyt vastapäätä vieraita olevan huoneen nurkan.
Hämmästyksen huutoja kuului joka suunnalta pöytien äärestä.
Pöydällä näytteillä olevien kallisarvoisten ja aistikkaasti järjestettyjen koruastioiden näkeminen hämmästytti näidenkin, kaikenlaiseen komeuteen tottuneiden miesten silmiä.
Pöydän marmorilevyllä oli avara hopeainen vaunu, jonka pyörät olivat kullasta ja aisat ja valjaat vaskesta. Se oli roomalaisissa voittokulkueissa käytettyjen saalisvaunujen kaltainen. Vaunussa olikin nyt arvokkaana saaliina kaikenmuotoisia ja kaikenlaisista aineista tehtyjä pikareja, laseja ja maljoja näköjään aivan epäjärjestyksessä, mutta todellisuudessa ne olivat taiteellisen käden järjestämät.
"Kautta Marsin, voitonjumalan", huusi prefekti nauraen. "Ensimmäinen roomalainen triumfi kahteensataan vuoteen. Harvinainen tapaus! Saanko tämän voittokulun hajoittaa?"
"Sinä olet mies paikallasi palauttamaan voittokulut", sanoi LuciusLicinius tulisesti.
"Niinkö luulet? Koettakaamme sitten. Siis falernoviiniin käytämme tuota terebinti-puusta tehtyä kupposta."
"Tagulaisia rastaita ja tarentumilaista parsaa", luki lyydialainen edelleen.
"Sen päälle juomme punaista sinuessalaista massikoa tästä ametisti-pikarista."
"Nuoria trapezuntilaisia kilpikonnia ja flamingonkieliä —"
"Pysähdy, pysähdy, pyhän Bakkuksen nimessä", huusi Balbus. "Minä kärsin Tantaluksen tuskia. Minulle on aivan samantekevää mistä juon, terebinti- tai ametisti-maljasta, mutta en jaksa enää kuivin suin kuunnella näiden jumalaisten ruokalajien luettelemista.
"Alas, tyranni Cethegus, hän kuolkoon, jos hän aikoo antaa meidän nähdä nälkää."
"Minusta tuntuu kuin olisin imperator ja kuulisin uskollisen Rooman kansan ääniä. Pelastan henkeni myöntymällä. Kattakaa pöytä, orjat."
Silloin kuului etuhuoneesta huilujen ääni ja sisään astui soiton tahdissa kuusi punaisiin vaippoihin ja valkoisiin tunikoihin puettua orjaa murattiseppeleet kiiltävillä kiharoillaan, jotka olivat hajuvesillä voidellut.
He antoivat vieraille puhtaita pyyhinliinoja, jotka olivat tehdyt hienoimmasta sidonilaisesta pellavasta ja purppurareunuksilla koristetut.
"Oh", huudahti Massurius, nuori kauppias, joka etupäässä kaupitteli kauniita orjia ja orjattaria ja josta kaksimielisesti sanottiin, että hän oli sellaisen tavaran hienoin tuntija — "pehmein pyyhinliina on kaunis tukka" — ja hän kampasi sormillaan viereensä polvistuneen Ganymedeen pitkiä kiharoita.
"Mutta, Kallistratos, nämä huilunsoittajat ovat toivottavasti naispuolisia — nostata ylös esirippu — laske tytöt sisään."
"Ei vielä", komensi Cethegus. "Ensin juodaan, sitten suudellaan. IlmanBakkusta ja Cerestä — tiedäthän sinä —"
"Palelee Venus, mutta ei Massurius."
Silloin kajahtivat sivuhuoneesta lyyran ja kitaran säveleet soimaan ja sieltä marssi juhlallisesti sisään kahdeksan viheriäisiin, kimalteleviin silkkihameisiin puettua nuorukaista, etumaisena "järjestäjä" ja "leikkaaja". Kuusi muuta kantoi päänsä päällä eri ruokalajeja sisältäviä vateja. He marssivat ryhdikkäästi ja täsmällisesti vieraita kohti ja pysähtyivät sitruunapuusta tehdyn ruokapöydän ääreen.
Sillä aikaa kun he puuhailivat ruoan kanssa, kajahti erään seinän takaa kastanjettien ja symbaalien ääni. Suuret kaksoisovet kääntyivät kiiltävällä kuparilla vuorattujen, pylväsmäisten pieliensä ympäri ja huoneeseen virtasi parvi orjia, joiden kauniit puvut olivat samanlaisia kuin korinttolaiset efebit käyttivät.
Muutamat ojensivat vieraille leipää siroissa, silmustamalla tehdyissä pronssikoreissa; toiset ajelivat hyttysiä leveillä, kamelikurjen sulista tai palmunlehdistä laadituilla viuhkoilla; muutamat kaatoivat miellyttävin liikkein seinälamppuihin öljyä kaksikorvaisista ruukuista; muutamat taas lakaisivat egyptiläisestä kaislasta punotuilla, siroilla vastoilla leivänmurut mosaiikkilattialta ja loput olivat Ganymedeen apuna täyttämässä pikareita, jotka ahkerasti kiertelivät vieraiden joukossa.
Keskustelu vilkastui ja lämpeni sitä mukaa kuin miehet päihtyivät, ja Cetheguskin näytti olevan täydellisesti hetken vaikutelman vallassa hurmaten nuorekkuudellaan juhlijat, mutta pysytellen kuitenkin tapansa mukaan aivan selvänä.
"Mitä vieraat arvelevat?" kysyi talon isäntä. "Emmeköhän pelaisi noppapeliä ruokalajien väliaikoina? Tuolla Pison vieressä on pikari noppineen."
"No, Massurius", tuumi Cethegus katsahtaen ivallisesti orjakauppiaaseen, "tahdotko vielä koettaa onneasi? Tahdotko pelata kanssani? Anna hänelle pikari, Syphax", lisäsi hän antaen maurilaiselle viittauksen.
"Mercurius varjelkoon minua siitä", vastasi Massurius ollen kauhistuvinaan. "Älkää ryhtykö peliin prefektin kanssa — hän on perinyt kantaisänsä Julius Caesarin onnen."
"Omen accipio!" sanoi Cethegus nauraen. "Otan sen vastaan Brutuksen tikarikin mukaan luettuna."
"Hän on loihtija, sen sanon teille! Aivan äsken hän voitti aivan mahdottoman vedon, jonka löi kanssani tuosta ruskeasta hirtehisestä."
Ja hän yritti heittää orjaa viikunalla kasvoihin, mutta tämä sieppasi sen taitavasti ilmasta kiiltävän valkoisilla hampaillaan ja söi sen levollisesti.
"Hyvä, Syphax", kiitteli Cethegus. "Sinä poimit ruusuja vihollisen okaista. Sinä voit ruveta ilveilijäksi, kun vapautan sinut."
"Syphax ei tahdo päästä vapaaksi, hän tahtoo olla sinun Syphaxisi ja pelastaa henkesi, kuten sinä pelastit minun henkeni."
"Mitä hän tarkoittaa — henkesi?" kysyi Lucius Licinius pelästynein katsein..
"Oletko sinä armahtanut hänet?" sanoi Marius.
"Vielä enemmän, olen ostanut hänet vapaaksi."
"Niin kyllä, mutta minun rahoillani", murisi Massurius.
"Sinä tiedät, että annoin hänelle heti sinulta vedossa voittamani rahat."
"Mitä se veto koski? Kertokaa! Kenties saan siitä aiheen epigrammiin."
"Antakaamme maurilaisen itsensä kertoa — puhu, Syphax, minä annan luvan."
Arvelematta nuori orja asettui pöytien muodostaman hevosenkengän sisäpuolelle selkä oveen päin käännettynä. Säihkyvin silmin hän katseli juhlavieraita ja lopuksi hänen katseensa pysähtyi hänen isäntäänsä. Kaikki katselivat ihaillen solakoiden jäsenien voimaa ja kauneutta. Tumman pronssin väristä ruumista peitti vain lanteiden ympärillä heleänpunainen vyöhyt.
"Helppoa on kertoa sen, joka on kovia kokenut. Olen kotoisin auringon lempimaasta, missä sadat palmut varjostavat iäti vihertäviä kosteikkoja, jotka paitsi meitä, vain jalopeura ja pilkukas pantteri tunsi.
"Mutta eräänä onnettomuudenyönä viholliset löysivät vanhan piilopaikkamme.
"Ne olivat vandaalilaisia ratsumiehiä eikä pelastusta tullut mistään.
"Mustana ja punaisena nousi teltoistamme savu seetrien latvojen yli, huutaen pakenivat naiset ja lapset. Silloin suhahtava keihäs osui minuun.
"Tulin tajuihini kreikkalaisella orjalaivalla, joka oli meidät ostanut, minut sekä useat muut heimoni miehistä ja vaimoista. En saanut muuta pelastetuksi kuin jumalani, valkoisen käärmekuninkaan, jota pidin vyöhöni kätkettynä. He veivät meidät Roomaan ja minut osti eräs, jonka nimi olkoon kirottu."
"Se oli ystävämme Calpurnius", selitti Cethegus toisille.
"Älköön ainoakaan tähti valaisko hänen öistä vaellustaan, hän menehtyköön janoon kuumalla hiekalla", huusi maurilainen vihasta hampaitaan kiristäen.
"Hän pieksi usein minua aivan syyttä ja antoi minun nähdä nälkää. En sanonut mitään, rukoilin vain jumalaltani hänelle kostoa.
"Häntä suututti, että niin levollisena kärsin hänen raivonsa.
"Hän ei tietänyt, että Syphax kantoi vyössään jumalaansa käärmeen muodossa.
"Hän tuli eräänä aamuna vuoteeni luo ja näki käärmeen kaulassani.
"Hän pelästyi. Sanoin, ettei sen purema ollut kuolettava, mutta kenties sen kosto.
"Silloin hän vihastui, löi minua ja huusi: 'Tapa heti tuo mato!'
"Turhaan rukoilin häntä ja anoin polvillani armoa käärmeelle.
"Hän löi minua ja yritti lyödä jumalaanikin, ja kun suojelin sitä ruumiillani, huusi hän yhä kiivaammin: 'Tapa tuo eläin!' Mutta kuinka olisin voinut totella.
"Silloin hän huusi orjiansa ja sanoi:
"'Ottakaa hänen petonsa kiinni ja keittäkää se elävänä. Hänen täytyy syödä jumalansa.'
"Minä pelästyin sellaista julmuutta.
"Ja orjat tarttuivat minuun kiinni ja koettivat saada käärmeenikin käsiinsä. Mutta jumala antoi minulle raivon voimat, nuolen haavoittaman tiikerin voimat. Ja minä karkasin huutaen heidän kimppuunsa.
"Iskin tuon kirotun maahan tällä nyrkilläni ja pääsin huoneen ovelle sekä sieltä ulkoilmaan, perässäni kolmekymmentä orjaa.
"Nyt oli kysymys hengestäni."
Vieraat kuuntelivat jännittyneinä kertomusta. Balbuskin laski pöydälle pikarin, josta hän juuri oli aikonut juoda.
"Juoksen jokseenkin hyvin. Usein olimme me, kolme serkkuani ja minä, ajaneet tuulennopean gasellin väsyksiin.
"Ja orjat olivat hitaat ja raskasjalkaiset.
"Mutta he tunsivat kaupungin ja sen kadut, joita minä en tuntenut.
"Niin tuli kilpailu epätasaiseksi.
"Takaa-ajajat jakautuivat kolme- tai nelimiehisiin ryhmiin ja pääsivät aina edelleni juoksemalla sivukatuja myöten ja pihojen läpi.
"Kaikeksi onneksi olin erään pajan ohi juostessani siepannut raskaan palohaan. Pari kolme kertaa käytin sitä peloittaakseni ja iskeäkseni vainoojiani, jotka tulivat vastaani edestäpäin.
"Tunsin, etten enää jaksaisi kauan paeta. Vaikka olinkin nopea ja he hitaat, täytyisi minun kuitenkin lopuksi joutua heidän käsiinsä.
"Silloin lähetti jumala, jota yhä pidin vasemmalla kädelläni rintaani vasten painettuna, hänet — ja orjan kauniit silmät säkenöivät — herrani, tuon voimakkaan, joka on mahtava kuin Abaritanan jalopeura ja viisas kuin elefantti, hyvä kuin vieno sade pitkän poudan jälkeen ja suloinen kuin —"
"Nyt kerrot huonosti, Syphax. Minä kerron tapauksen lopun. Olin juuri tulossa vallituksilta Aureliuksen portin ja Hadrianuksen haudan luota."
"Kauniista, jumalain kuvilla kaunistetusta lempipaikastasi", keskeyttiKallistratos.
"Ja käännyin Kapitoliumin juurella Trajanuksen torille päin. Siellä seisoi töllöttävä, hoilaava kansanjoukko, joka uteliaana katseli ihmismetsästystä. Maurilainen lensi kuin nuoli Nervan torilta päin paljon edellä takaa-ajajiaan.
"Mutta silloin tuli torille aivan minun viereeni vasemmalta viisi ja oikealta seitsemän Calpurniuksen orjaa, valmiina ottamaan hänet kiinni niin pian kuin hän saapuisi sinne.
"Hän on hukassa", sanoi vieressäni tuttu ääni. Se oli Massurius, joka oli juuri tulossa Augustuksen kylpylaitoksesta.
"Kenen oma hän on?" kysyin minä.
"Calpurnius on isäntämme", vastasi vieressäni seisova orja.
"Voi häntä silloin", sanoi Massurius minulle. "Calpurnius rankaisee orjiaan upottamalla ne kaulaa myöten kalalammikkoonsa, jossa hänen ankeriaansa ja haukensa syövät ne elävältä."
"Niin", sanoi orja, "Syphax iski hänet maahan ja herrani huusi pystyyn päästyään: viekää tuo koira ankeriaiden ruoaksi. Joka saa hänet kiinni, on vapaa."
Katsoin torille päin maurilaista, joka oli tullut aivan lähelle meitä.
"Tuo on liian hyvä kalojen ruoaksi", sanoin minä, "millainen vartalo!Lyön vetoa siitä, että hän pääsee karkuun."
Pakolainen oli juuri murtautunut sen orjajoukon läpi, joka oli häntä vastassa Via Julian suulla, ja juoksi suoraan meitä kohti.
"Ja minä lyön tuhannesta solidista vetoa, ettei hän pääse karkuun.Katso noita peitsiä tuolla", sanoi Massurius.
Aivan meidän edessämme oli viisi peitsillä ja heittokeihäillä varustettua orjaa.
"'Olkoon menneeksi', huusin minä, 'tuhat solidia.'
"Hän oli jo aivan edessämme.
"Kolme keihästä suhahti yht'aikaa häntä kohti. Mutta notkeana kuin pantteri nuorukainen kumartui niiden alle ja hyppäsi taas korkealle jäljellä olevien kahden keihään ylitse.
"Hengästyneenä hän putosi maahan aivan minun viereeni. Kivien ja nuolien haavoista vuoti verta, ja Forum Juliumilta päin tuli koko orjajoukko.
"Epätoivoisena hän katseli ympärilleen ja aikoi juuri lähteä Rauhantemppelinkatua pitkin, joka olisi vienyt hänet suoraan hänen isäntänsä taloon.
"Silloin huomasin, että aivan edessämme olevan Pyhän Laurentiuksen pienen basilikan portti oli auki.
"'Juokse tuonne!' huusin hänelle."
"Omalla kielelläni! Hän osaa minun kieltäni", huudahti Syphax.
"Minun luullakseni hän osaa kaikkia kieliä", arveli Marcus Licinius.
"'Tuonne päin, siellä on turvapaikka.'
"Nuolen nopeudella hän riensi portaita ylös. Hän oli jo päässyt viimeiselle portaalle, kun häntä kohti heitetty kivi kaatoi hänet maahan. Lähin takaa-ajajista oli myös perillä ja tarttui häneen kiinni.
"Mutta liukkaana kuin ankerias riistäytyi hän orjan käsistä, paiskasi tämän portaita alas ja juoksi kirkon ovesta sisään."
"Sinä olit siis voittanut", sanoi Kallistratos.
"Minä kyllä, mutta ei hän.
"Sillä Pyhän Laurentiuksen papit, jotka muuten niin kiivaasti puolustavat turvapaikka-oikeuttaan eivät ollenkaan sääli pakanaa.
"Yhden päivän he pitivät häntä kätkössä, mutta kun he kuulivat, että hän oli käärmeen vuoksi lyönyt isäntäänsä, antoivat he hänen valittavakseen joko kristityksi rupeamisen ja epäjumalasta luopumisen tai Calpurniuksen ja ankeriasten luo palaamisen.
"Syphax valitsi kuoleman.
"Kun sain sen tietää ostin hänet hänen isännältään ja pelastin näin tämän hoikan pojan, Rooman kauneimman orjan hengen."
"Se ei ollut huono kauppa", tuumi Marcus. "Maurilainen on sinulle uskollinen."
"Niin minäkin luulen", sanoi Cethegus. "Syphax, mene paikoillesi.
"Tuolta näkyy keittäjä tuovan meille mestariteoksensa maistettavaksi."
Se oli kuusi naulaa painava kampela, jota jo vuosikausia oli syötetty hanhenmaksalla Kallistratoksen merivesisäiliössä. Ylistetty "rhombus" tuotiin sisään hopeaisella vadilla, päässään pieni kultainen kruunu.
"Kaikki hyvät jumalat ja sinä, profeetta Joonas", lallatteli Balbus vaipuen pitkälleen patjoille, "kala on arvokkaampi kuin minä itse."
"Hiljaa, ystäväiseni", varoitteli Piso, "ettei Cato meitä kuule. Hän on sanonut: voi sitä kaupunkia, jossa kala on arvokkaampi kuin nauta."
Kaikuvat naurunhohotukset ja äänekkäät huudot Euge belle! tukahduttivat puoleksi humaltuneen Balbuksen vihanpurkaukset.
Kala leikeltiin ja huomattiin erinomaiseksi.
"Hei, orjat, viekää pois mieto massiko, jalo kala tahtoo uida jalossa nesteessä.
"Ylös, Syphax. Nyt on sopiva aika nauttia sitä, minkä minä olen tuonut juhlaa varten. Mene ja tuota sisään amfora, jonka orjat ovat ulkona asettaneet lumeen. Sitä juodaan keltaisista merenpihkapikareista."
"Mitä harvinaista viinilajia se on ja mistä maasta?" kysyiKallistratos.
"Kysy tältä paljon matkustaneelta Odysseukselta mistä maanosasta?" sanoi Piso.
"Teidän täytyy arvata. Ja sille, joka sen arvaa ja joka on ennen tätä viiniä maistanut, annan minä sitä yhtä suuren amforan kuin tämä."
Kaksi muratilla seppelöityä orjaa raahasi sisään valtavaa, omituisenmuotoista, tummaa ruukkua. Se oli kaiverrettu tummanruskeasta porfyyristä ja koristettu kaikenlaisilla hieroglyfeillä. Suu oli huolellisesti peitetty kipsikerroksella.
"Kautta Styxin. Tuleeko se Tartaruksesta? Se on musta peijakas", nauroiMarcus.
"Mutta sillä on valkoinen sielu", sanoi prefekti. "Näytä se, Syphax."
Nuubialainen kalkutteli huolellisesti kipsin irti mustapuisella vasaralla, jonka Ganymedes hänelle antoi, veti pronssitangolla palmunsyistä tehdyn korkin ulos, kaatoi päällimmäisenä uivan öljykerroksen pois ja täytti pikarit.
Voimakas, huumaava tuoksu levisi tästä valkeasta tahmeasta nesteestä.
Kaikki joivat tunnustellen.
"Jumalien juomaa", huudahti Balbus laskien pikarin kädestään.
"Mutta voimakasta kuin sula tuli", sanoi Kallistratos.
"Ei, minä en tunne tätä viiniä", sanoi Lucius Licinius.
"En minäkään", vakuutti Marcus Licinius.
"Mutta minä olen iloinen, että olen oppinut sen tuntemaan", huusi Piso ja ojensi Syphaxille tyhjän pikarinsa täytettäväksi.
"No", sanoi isäntä kääntyen viimeisen, oikealla puolellaan olevan vieraan puoleen, joka tähän saakka oli ollut ääneti, "no, Furius, suuri merenkulkija, seikkailija, Intian tutkija, maailman ympäri purjehtija, joutuuko sinun viisautesi häpeään?"
Puhuteltu kohottautui hiukan sohvaltaan. Hän oli kaunis, atleettimainen, noin kolmikymmen-vuotias mies. Hänen auringonpaahtamat kasvonsa olivat pronssinväriset, pikimustat silmät olivat syvällä pään sisässä, hampaat hohtavan valkoiset ja täysiparta itämaiseen tapaan leikattu.
Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, huudahti Kallistratos:
"Mutta, Zeus Xenioksen kautta, minä luulen, ettette te tunne toisianne."
Cethegus katseli tätä huomiota ansaitsevaa miestä tutkivasti.
"Minä tunnen Rooman prefektin", sanoi Furius.
"No, Cethegus, ja tämä on tulinen ystäväni Furius Ahalla Korsikasta, Länsi-Rooman rikkain laivanomistaja, tutkimaton kuin yö ja kuuma kuin tuli, hänellä on neljäkymmentä taloa, huviloita ja palatseja kaikilla Europan, Aasian ja Afrikan rannikoilla, kaksikymmentä laivaa, pari tuhatta orjaa ja merimiestä ja —"
"Eräs hyvin kielevä ystävä", keskeytti korsikalainen. "Prefekti, minun käy sinua sääli, mutta amfora on minun. Minä tunnen viinin." —
Ja hän otti hyypänmunan ja löi sen rikki hopealusikalla.
"Tuskin vain", sanoi Cethegus ivallisesti hymyillen.
"Varmasti. Se on isis-viiniä. Egyptistä Memfiistä." Ja hän joi levollisesti keltaisenruskean munan.
Hämmästyneenä Cethegus katseli häntä. "Oikein arvattu", sanoi hän sitten. "Missä sinä olet sitä juonut?"
"Luonnollisesti samassa paikassa kuin sinäkin. Sitä juoksee vain yhdestä lähteestä", sanoi korsikalainen nauraen.
"Te olette ladelleet kylliksi salaisuuksia. Ei mitään arvoituksia ruusujen keskellä", huusi Piso.
"Missä olette te kaksi näätää joutuneet samalle pesälle?" kysyiKallistratos.
"Saatte sen pian tietää", sanoi Cethegus.
"Vanhassa Egyptissä, pyhän Memfiin edustalla oleskelee vielä näinä päivinä aivan kristillisten erakkojen ja munkkien naapurina erämaassa lujauskoisia miehiä ja varsinkin naisia, jotka eivät tahdo luopua Apiksesta eikä Osiriksesta, jotka uskollisesti säilyttävät etenkin suloisen Isiksen palvelemisen.
"He pakenevat maan päältä, mihin kirkko on voitokkaasti pystyttänyt lihankiduttamisen ristin, syvyyteen, suuren maa-äidin salaiseen poveen, jossa he harjoittavat pyhää, kallista jumalanpalvelustaan.
"Erääseen Keopsin pyramidin alla olevaan labyrinttiin he ovat kätkeneet muutamia satoja ruukkuja tätä voimakasta viiniä, jolla aikoinaan Isiksen palvelijat huumasivat itsensä ilon ja rakkauden orgioihin.
"Säilytyspaikan salaisuus kulkee suvusta sukuun. Yksi papitar kerrallaan tietää kellarin paikan ja säilyttää sen avainta.
"Minä suutelin papitarta ja hän vei minut sisään — hän oli villi kissa, mutta hänen viininsä oli hyvää — ja hän antoi minulle lähtiessäni viisi ruukkua viiniä eväiksi.
"Niin pitkälle en minä päässyt Smerdan kanssa", sanoi korsikalainen. "Hän antoi minun juoda kellarissa, muistoksi hän antoi vain tämän" — ja hän paljasti ruskean kaulansa.
"Mustasukkaisuuden tikarin pistos", nauroi Cethegus. "Olen iloinen kuullessani, ettei tyttärestä tullut äitiään huonompi. Minun aikanani, silloin kun äiti minua juotti, juoksi pikku Smerda vielä lapsenvaatteissa. Eläkööt siis pyhä Niili ja suloinen Isis."
Molemmat joivat toistensa maljan.
Mutta molempia suututti se, että toinenkin tiesi salaisuuden, jonka kumpainenkin luuli yksin tietävänsä.
Mutta muut olivat hurmaantuneet jäisen prefektin hyvästä tuulesta. Hän laverteli heidän kanssansa iloisesti kuin nuorukainen. Lopuksi kun päästiin aiheeseen, joka on nuorille miehille pikarin ääressä mieluisin — rakkausseikkailuihin ja naisjuttuihin — oli hänellä tyhjentymätön varasto leikillisiä ja rivoja kertomuksia, joissa hän itse useimmiten näytteli pääosaa. Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Korsikalainen vain oli ääneti ja näytti kylmältä.
"Sano", huudahti isäntä viitaten juomanlaskijalle, kun sellaisen kertomuksen johdosta syntynyt naurunremakka oli tauonnut, "sano, sinä monia kokenut mies — sinä, joka tunnet egyptiläiset Isis-neidot, gallialaiset druidinaiset, Syyrian mustakutriset tyttäret ja sulavaliikkeiset helleeniläiset sisareni — ja osaat niille antaa arvon, sano, oletko koskaan rakastanut germaanilaista naista?"
"En", sanoi Cethegus maistellen isis-viiniään. "Ne ovat aina olleet mielestäni ikäviä."
"Ohoh", tuumi Kallistratos, "se oli liian rohkeasti sanottu. Minä sanon teille, että viime Calendaena minä mielettömästi rakastuin erääseen germaanilaisnaiseen, joka ei suinkaan ollut ikävä."
"Kuinka, sinä, korintolainen Kallistratos, Aspasian ja Helenan kotimaan mies, voit rakastua barbaarinaiseen? Oi, sinua, viekas Eros, miesten viekoittelija, mielten kiihoittaja!"
"Niin, olkoon mielen kiihoitusta, jos haluat — sellaista en ole ennen kokenut."
"Kerro, kerro", pyytelivät toiset.
"Olkoon menneeksi", sanoi isäntä, "vaikken seikkailussa näytellytkään kovin loistavaa osaa.
"Viime Calendaena tulin kahdeksannella hetkellä kotiin Abaskantoksen kylpylaitoksesta.
"Kadulla taloni lähellä oli maahan laskettuna naisen kantotuoli ja sen vieressä neljä orjaa, luullakseni sodassa vangittuja gepidejä.
"Aivan taloni oven ääressä seisoi kaksi hunnutettua naista, calantica yli pään heitettynä.
"Toisella oli slaavilainen puku, mutta toinen oli hyvin komeasti ja aistikkaasti puettu ja se hitunen, minkä voin vartalosta ja ruumiinmuodoista nähdä, oli kerrassaan jumalallista. Millainen notkuva käynti, millaiset sirot sääret, millainen korkea, kaareva jalka.
"Kun tulin lähemmäksi nostattivat he itsensä kantotuoliin ja lähtivät pois.
"Mutta minä — te tiedätte, että kaikissa helleeneissä on kuvanveistäjän verta — minä näin koko yön unta siroista sääristä ja notkuvasta käynnistä.
"Kun seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan avasin oven mennäkseni tapani mukaan torin yli kirjakauppiaan luo, näin saman kantotuolin tulevan taloani kohti.
"Minä myönnän, olematta sanottavasti turhamainen, että tällä kertaa luulin todella tehneeni valloituksen, — ainakin toivoin tehneeni.
"Ja epäilykseni haihtuivat kokonaan, kun tullessani kahdeksannella tunnilla kotiin, taas näin kauniin tuntemattomani, tällä kertaa ilman seuraa, rientävän ohitseni kantotuoliinsa. Koska en jaksanut kulkea nopsajalkaisten orjien perässä, menin talooni pää täynnä iloisia ajatuksia.
"Silloin sanoi ostiarius: 'Herra, hunnutettu orjatar odottaa sinua kirjastossa.'
"Sykkivin sydämin riensin kirjastohuoneeseen. Aivan oikein! Siellä oli orjatar, jonka olin eilen nähnyt. Hän heitti poimuisen vaipan hilkan kasvoiltaan. Hän oli kaunis, älykäs maurilainen tai kartagolainen — minä tunnen sen rodun — ja katsoi minua viekkaasti.
"'Minä pyydän sanansaattajan palkkiota', sanoi hän. 'Kallistratos, tuon sinulle hyvän sanoman.'
"Minä tartuin hänen käteensä ja yritin silittää hänen ruskeita poskiaan — sillä sen, joka mielii emäntää, on suudeltava orjatarta —, mutta hän sanoi nauraen:
"'Ei, minut lähettää Hermes eikä Eros.'
"'Hallitsijattareni' — minä rupesin kuuntelemaan tarkkaavaisemmin — 'hallitsijattareni on taiteen intohimoinen ystävätär. Hän tarjoaa kolme tuhatta solidia Ares-patsaasta, joka on talosi oven viereisessä seinäkomerossa.'"
Nuoret miehet nauroivat ääneen, Cethegus ylinnä muita.
"Niin, naurakaa te vain", jatkoi Kallistratos itsekin siihen yhtyen, "mutta silloin minua ei naurattanut. Kaikki unelmani olivat kuin poispyyhkäistyt ja harmistuneena sanoin minä: patsas ei ole kaupan.
"Orjatar tarjosi viisi tuhatta, tarjosi kymmenen tuhatta solidia.Käänsin hänelle selkäni ja lähdin menemään ovea kohti.
"Silloin tuo kavala käärme sanoi:
"'Minä tiedän. Korinttolainen Kallistratos ei tahdo suostua ehdotukseen, sillä hän toivoi seikkailua, mutta huomasikin, että nyt on kysymys vain raha-asiasta.'
"'Hän on helleeni, hän rakastaa kauneutta ja hän on utelias näkemään emäntäni.'
"Tämä oli aivan totta enkä voinut muuta kuin hymyillä.
"'Hyvä', sanoi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'
"'Ja silloin uudistan viimeisen tarjoukseni.'
"'Jos sinä silloinkin hylkäät sen, olet ainakin saanut uteliaisuutesi tyydytetyksi.'
"'Huomenna kahdeksannella tunnilla tulee kantotuoli taas tänne.'
"'Pidä silloin Ares käsillä.'
"Hän riensi tiehensä. Minä jäin levottomana paikalleni.
"Myönnän, että uteliaisuuteni oli suuri.
"Olin vakavasti päättänyt, etten antaisi Arestani, mutta taiteen ystävättären halusin sittenkin nähdä. Malttamattomana odotin määrättyä hetkeä.
"Hetki tuli, kantotuoli saapui.
"Minä odotin ovella.
"Orjatar ilmestyi sieltä.
"'Tule', huusi hän, 'sinä saat nähdä hänet.'
"Mielenliikutuksesta vavisten menin minä kantotuolin luo, purppura-esirippu vedettiin puoleksi syrjään ja minä näin —"
"No?" huudahti Marcus kumartuen eteenpäin pikari kädessä.
"Jotakin, jota en koskaan unhota.
"Aavistamattoman kauniit kasvot, ystäväni. Kypris ja Artemis yhdistettyinä.
"Silmiäni häikäisi. En osaa kuvailla häntä.
"Esirippu laskettiin alas.
"Mutta minä juoksin ovelle, otin Ares-kuvan seinäkomerosta, ojensin sen orjattarelle, en ottanut rahoja vastaan, vaan hoipertelin talooni huumaantuneena ikään kuin olisin nähnyt metsänneidon."
"Tämä on jo liikaa", nauroi Massurius. "Eipä sinun pitäisi olla vasta-alkaja Eroksen ammatissa?"
"Mutta", kysyi Cethegus, "mistä tiedät, että tenhottaresi oli gootti?"
"Hänellä oli tummanpunainen tukka, maidonkarvainen iho ja mustat silmäripset."
"Kaikki jumalat!" ajatteli Cethegus.
Mutta hän oli vaiti ja odotti.
Ei kukaan läsnäolijoista maininnut nimeä.
"He eivät tunne häntä", tuumi Cethegus itsekseen. "Milloin tämä tapahtui?" kysyi hän isännältä.
"Viime Calendaena."
"Aivan oikein", laski Cethegus. "Hän oli silloin matkalla TarentumistaRooman kautta Ravennaan. Hän lepäsi täällä kolme päivää."
"Ja sinä olet siis", nauroi Piso, "myynyt Areksesi yhdestä ainoasta katseesta. Huono kauppa! Tällä kertaa olivat Mercurius ja Venus liittolaisia. Kallistratos parka."
"Ah", sanoi tämä; "tämä kuvapatsas ei ollut paljon arvoinen. Se olinykyaikaista työtä. Napolilainen Ion teki sen kolme vuotta sitten.Mutta, sen minä sanon, että olisin antanut siitä katseesta vaikkaFeidiaan veistämän kuvan."
"Oliko se ihannepää?" kysyi Cethegus näköjään välinpitämättömänä ja katseli ihaillen edessään seisovaa kuparista sekoitusastiaa.
"Ei, mallina oli eräs barbaari — joku goottilainen kreivi — Vatigis tai Vitigas — kukapa noita napaseutulaisten nimiä muistaisi", sanoi Kallistratos päättäen kertomuksensa ja alkaen kuoria persikkaa.
Miettiväisenä Cethegus ryyppi viiniään merenpihkapikaristaan.
"Niin, barbaarinaisiin voi kyllä mieltyä", huusi Marcus Licinius, "mutta manala nielköön heidän veljensä." Ja hän riuhtaisi kuihtuneen ruususeppeleen päästään — kukat eivät kestäneet huoneen ummehtunutta ilmaa — ottaen sijaan vereksen.
"He eivät ainoastaan ole riistäneet vapauttamme — he lyövät meidät laudalta silloinkin, kun on kysymys Hesperian tytärten rakkaudesta.
"Aivan äsken kaunis Lavinia sulki ovensa veljeltäni, mutta laski sisään ketunkarvaisen Aligerin."
"Barbaarien maku", tuumi halveksittu olkapäitään kohauttaen ja otti kulauksen isis-viiniä kuin lohduttaakseen itseään. "Sinähän tunnet hänet myöskin, Furius — eikö olekin huono maku?"
"En tunne kilpailijaasi", sanoi korsikalainen. "Mutta goottien joukossa on sellaisia poikia, jotka voivat käydä naisille vaarallisiksi.
"Nyt johtuu mieleeni eräs seikkailu, jonka todistajana äskettäin olin, vaikka en vielä ole saanut siihen lopullista selvitystä."
"Kerro, kerro", kehoitti Kallistratos pistäen kätensä haaleaan pesuveteen, jota juhlavieraille kannettiin korinttolaisissa kuparivadeissa. "Kenties me keksimme siihen selvityksen."
"Kertomukseni sankari on", jatkoi Furius, "goottien kaunein nuorukainen."
"Ah, nuori Totila", keskeytti Piso ja antoi täyttää pikarinsa jääviinillä.
"Sama mies. Olen tuntenut hänet jo useita vuosia ja pidän hänestä paljon, kuten kaikkien, jotka ovat nähneet hänen päivänpaisteiset kasvonsa, täytyy tehdä, sitäpaitsi" — ja korsikalaisen kasvoille ilmestyi vakavien muistojen varjo ja hän huokasi — "olen häneen suhteissa muullakin tavalla."
"Näyttää siltä, että olet rakastunut tuohon pellavapäähän", keskeytti Massurius ivallisesti heittäen samalla mukanaan tuomalleen orjalle nyytillisen picentiläisiä korppuja kotiin vietäväksi.
"En, mutta hän on osoittanut ystävällisyyttä minulle ja kaikille muillekin, joiden kanssa hän on tekemisissä, ja sitäpaitsi hän on hyvin usein ollut sataman vartijana niissä italialaisissa satamakaupungeissa, joissa olen sattunut käymään."
"Hän kuuluu suuressa määrässä parantaneen barbaarien meri-sotalaitoksia", sanoi Lucius Licinius.
"Entä heidän ratsuväkeään", puuttui Marcus Licinius puheeseen. "Tuo solakka poika on kansansa paras ratsastaja."
"No, tapasin hänet viimeiseksi Napolissa. Olimme kumpikin iloisia siitä, että olimme tavanneet toisemme, mutta turhaan koetin taivuttaa häntä tulemaan jonakin iltana laivalleni hupaiseen illanviettoon."
"Nuo hupaiset illanvietot laivallasi ovat jo kuuluisat", arveli Balbus, "sinä tarjoat aina tulisimpia viinejä."
"Ja siellä kuuluu aina olevan tulisimmat tytöt", lisäsi Massurius.
"Oli miten oli. Totila syytti joka kerta tärkeitä asioita eikä tullut.
"Ottakaa huomioon. Asioita Napolissa päivän kahdeksannen hetken jälkeen.
"Napolissa, jossa ahkerimmatkin ovat laiskoja. Ne olivat tietysti verukkeita.
"Päätin ottaa selvää hänen todellisista syistään ja rupesin iltaisin vartioimaan hänen Via latan varrella olevaa taloaan. Aivan oikein. Heti ensimmäisenä iltana hän tuli talostaan katsellen ympärilleen ja — ajatelkaas hämmästystäni — valepuvussa. Hänellä oli päällään puutarhurin puku, matkahattu syvälle silmille painettuna ja vaippa hartioillaan.
"Hiivin hänen jäljessään.
"Hän meni vinoon läpi kaupungin Porta capuanalle päin.
"Aivan portin vieressä on paksu torni. Siinä asuu portinvartija, vanha patriarkallinen juutalainen, jolle kuningas Teoderik oli hänen ehdottoman uskollisuutensa vuoksi uskonut portin vartioimisen.
"Gootti seisahtui tornin edustalle ja löi hiljaa käsiään yhteen. Silloin aukeni äänettömästi kapea, rautainen sivuovi, jota en ollut ennen huomannutkaan, ja Totila pujahti sisään notkeana kuin ankerias."
"Ahaa, ahaa", tarttui runoilija Piso vilkkaasti puheeseen. "Minä tunnen juutalaisen ja Mirjamin, hänen suloisen, kaunissilmäisen tyttärensä. Israelin kaunein tytär, auringonnousun maan helmi. Hänen huulensa ovat kuin granaatit, hänen silmänsä tummansiniset kuin meri ja hänen poskensa ovat punaiset ja pehmeät kuin kirsikka."
"Hyvä, hyvä, Piso", huusi Cethegus hymyillen — "runosi on kaunis."
"Ei", huudahti tämä. "Mirjam itse on runo, hän on elävää runoutta."
"Tuo juutalaisletukka on ylpeä", murahti Massurius, "hän on halveksinut minua ja kultaani sellaisin silmäyksin, että — ikäänkuin en olisi koskaan ennen naisen rakkautta rahalla ostanut."
"Kas vain", sanoi Lucius Licinius. "Siis on tämä ylpeä gootti, joka esiintyy joka paikassa niin kuin hän kantaisi kaikkia taivaan tähtiä kiharaisella päälaellaan, alentunut kosiskelemaan juutalaistyttöä."
"Niin arvelin ja päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ivata nuorukaista hänen mieltymyksestään myskin hajuun, mutta en saanut tilaisuutta.
"Pari päivää myöhemmin täytyi minun mennä asioilleni Capuaan.
"Lähdin kuumuutta välttääkseni liikkeelle jo ennen auringonnousua. Ajoin ulos kaupungista Porta capuanan läpi ensimmäisten auringonsäteiden näkyessä taivaalla. Ja kun matkavaununi kolisivat juutalaistornin kohdalla olevilla kovilla kivillä, ajattelin kateellisena Totilaa ja sanoin itsekseni: siellä hän nukkuu parhaallaan pehmeillä käsivarsilla.
"Mutta toisen penikulmakiven kohdalla portilta päin tuli vastaani — Totila matkalla kaupunkiin, puutarhurin puvussa ja kantaen sekä rinnallaan että selässään kukkakoreja, kuten silloinkin.
"Hän ei siis maannut Mirjamin käsivarsilla.
"Juutalaistyttö ei siis ollut hänen rakastajattarensa, vaan kenties hänen uskottunsa. Kuka tietää, missä se kukka kukoistaa, jota tämä puutarhuri vaalii. Hän on todella onnenpoika.
"Ajatelkaa vain! Via Capuanan varrella sijaitsevat kaikki Napolin ylhäisimpien perheiden huvilat ja kesäpalatsit. Niiden puutarhoissa kukoistavat ja loistavat kauneimmat naiset."
"Kautta kotijumalani", huusi Lucius Licinius kohottaen kukilla seppelöidyn pikarinsa, "siellä elävät Italian kauneimmat naiset. — Kirottu olkoon tuo gootti."
"Ei", huusi viinin kiihoittama Massurius. "Kirotut olkoot Kallistratos ja korsikalainen, jotka syöttävät meitä vierasten ihmisten rakkaustarinoilla aivan kuin kurki syötti kettua kirnusta.
"Anna, isäntä, vihdoinkin tyttöjesi tulla, jos olet niitä tilannutkaan.Ei sinun enää tarvitse tehdä odotustamme pitemmäksi."
"Niin", huusivat nuoret miehet yhteen ääneen, "tyttöjä, tanssijattaria, soittajia!"
"Seis", huudahti isäntä, "siellä, minne Afrodite saapuu vieraisille, täytyy hänen saada kukilla vaeltaa. Tämän lasin uhraan sinun kunniaksesi, Flora!"
Hän hypähti pystyyn ja paiskasi paneelikattoon kallisarvoisen kristallilasin, niin että se särkyi helisten pieniksi palasiksi.
Kun lasi oli koskettanut kattopalkkeja, nousi koko välikatto ylös ja hämmästyneiden vierasten päälle valahti runsas kukkassade. Paestumin ruusut, Thuriin orvokit, Tarentumin myrtit sekä mantelikukat peittivät tiheän lumipilven lailla tuoksuvina ryhminä mosaiikkilattian, pöydät, patjat ja vierasten päät.
"Venuksen tulo Pafokseen ei voinut olla kauniimpi", sanoi Cethegus.
Kallistratos löi kätensä yhteen.
Silloin aukeni lyyran ja huilujen soidessa se huoneen seinä, joka oli trikliniumia vastapäätä. Neljä tanssijatarta, valitun kauniita tyttöjä persialaisissa puvuissa, s.o. vain läpinäkyvä ruusunpunainen harso ruumiinsa verhona, juoksi symbaalejansa lyöden kukkivien oleanderien muodostamasta pensastosta.
Heidän jäljessään lähestyivät suuret näkinkengän muotoiset vaunut, joiden kultaisia pyöriä kahdeksan nuorta orjatarta työnsi. Neljä huilunpuhaltajatarta, lyydialaisissa puvuissa — purppuraa, valkoista ja kultakirjontaa — astui edellä. Ja vaunun pohjalla lepäsi ruusujen peittämänä puoliksi makaavassa asennossa Afrodite itse, jota erittäin kaunis, kiihoittava ja kukkea tyttö esitti. Hänen melkein ainoana pukunaan oli Afroditen vyö.
"Haa, pyhän Eroksen ja Anteroksen kautta!" huusi Massurius ja hypähti sohvaltaan mennen hoipertelevin askelin ryhmää kohti.
"Arvommeko tytöt?" huusi Piso, "minulla on aivan uudet gasellinluusta tehdyt arpanappulat. Vihkikäämme ne nyt."
"Antakaamme juhlan kuninkaan määrätä", ehdotti Marcus Licinius.
"Ei, vapaus, vapaus ainakin rakkaudessa", huudahti Massurius ja tarttui kiivaasti jumalatarta käsivarteen, "soittoa, hoi, soittoa — —"
"Soittoa", käski Kallistratos.
Mutta ennenkuin symbaalinsoittajattaret ehtivät laittautua kuntoon, repäistiin ulko-ovi kiivaasti auki ja sysäten syrjälle orjat, jotka yrittivät häntä pidättää, syöksyi sisään Scaevola kalmankalpeana.
"Täältä siis sinut vihdoinkin löydän, Cethegus, tällaisena hetkenä."
"Mitä on tapahtunut?" sanoi prefekti ja otti levollisesti ruususeppeleen päästään.
"Mitäkö on tapahtunut? Isänmaa horjuu Skyllan ja Karybdiin välillä.Goottilaiset herttuat Thulun, Ibba ja Pitza —"
"Mitä heistä?" kysyi Lucius Licinius.
"Ovat murhatut."
"Voitto on meidän!" huusi nuori roomalainen jättäen tanssijattaren, jonka hän oli siepannut kiinni.
"Kaunis voitto", sanoi lainoppinut vihoissaan. "Kun tieto tästä saapui Ravennaan, syytti koko kansa kuningatarta ja hyökkäsi palatsia vastaan, mutta — Amalasunta oli päässyt pakoon."
"Minne?" kysyi Cethegus hypäten nopeasti pystyyn.
"Minnekö? Eräällä kreikkalaisella laivalla — Bysanttiin."
Cethegus asetti ääneti pikarin takaisin pöydälle ja rypisti otsaansa.
"Mutta kaikkein pahinta on, että gootit aikovat erottaa hänet ja valita kuninkaan."
"Kuninkaanko?" kysyi Cethegus. "Hyvä, minä kutsun senaatin kokoon.Roomalaisetkin valitsevat."
"Kenet, mitä me valitsemme?" kysyi Scaevola ihmeissään.
Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.
Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"
"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."
"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."
Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.
Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.
Hänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.
Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.
Huoneeseen tuli himmeä valo.
Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä marmoripatsaita — kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen —. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti.
Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään, sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.
Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa.
Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla kädellään silmänsä.
Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni paljon sekä hyvää että pahaa.
Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän vaikutuksesta.
"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa.
"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?
"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi.
"Sinä olet kironnut unenselittäjät.
"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.
"Uskallanko minä?"
Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.
Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku, heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä rinnalla.
"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä."
"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."
Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä. Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.
Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.
Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä ilmaisivat.
"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian suhteen.
"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin, magister militum."
Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.
Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja hyväsydämisyyttä.
"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen."
"Hyvä on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellyttää minua suuresti.
"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?"
Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.
"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se on väärä teko."
Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitäRooman valtakunnalle kuuluu?"
"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-RoomanTeoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastajaOdovakarin kukistetuksi."
"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas."
"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi — joksi hänen täytyi tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija — on keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut hänet ja hänen kuningaskuntansa."
"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi, otan tunnustukseni takaisin."
"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi."
"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä politiikan kanssa tekemistä."
"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka."
"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar."
"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" — hän pysähtyi.
"No toiseksi."
"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri." —
Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."
"Aina, Justinianus."
Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun ajatuksesi, patriisi."
Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.
Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.
Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.
Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.
"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa — tällä kertaa."
Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.
"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.
"Minä sanoin: tällä kertaa."
"Miksi?"
"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."
"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.
"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"
"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.
"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."
"No, ja mitä se sitten merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."
Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"
"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."
Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.
"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.
"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.
"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.
"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän — ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan — sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."
Justinianus pudisti hiljaa päätään.
"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.
"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.
"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."
"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses — "mikä on hiukan arvokkaampi —, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."
"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyiJustinianus.
"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."
Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt sanoja.
"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.
"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, ettäBelisarius on suuri sankari, jota minä en ole.
"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö — jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."
Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.
Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:
"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut,Narses."
"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.
"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.
"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."
"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.
"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."
Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:
"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy —"
"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.
Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"
Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."
"Mutta kerrottiin — viimeiset tietosi — kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"
"Kaikki on sekasortoista.
"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."
"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"
"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.
"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.
"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."
"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat ovat?"
"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.
"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.
"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.
"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."
"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.
"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.
"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinutItalian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.
"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."
"Rohkea mies", huusi Belisarius.
"Vaarallinen mies", sanoi Narses.
"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.
"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.
"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.
"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."