"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"
"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja."
"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö niin?"
"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta — Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan — joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.
"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."
"Sen hän saa."
"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa — toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku — jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.
"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.
"Mutta lue ensin kuningattaren kirje — se on luullakseni hyvin tärkeä."
Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!"
"Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sepä omituinen arvonimi!"
"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat tässä maassa.
"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.
"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista sukuperää.
"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.
"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.
"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.
"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto — keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen — muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään vahva linnoitus.
"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.
"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale."
Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.
"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja goottien valtakunnan."
Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.
"Henkivartiasto — sen hän saa. — Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius, johdat niitä."
"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sisään. "Tässä on avain."
Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetillä.
"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta, tavallista äänekkäämmin.
Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.
Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.
Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"
Hän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.
Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.
Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.
Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän, epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi tuoreena ja hurmaavana.
Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.
Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.
Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä orjattarella joka päivä suuri puuha.
Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin.
Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia. Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat väsymystä.
Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.
"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.
Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.
Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.
Se oli liian myöhäistä.
Keisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.
"Me ihailemme", sanoi keisari hämillään, "puitteiden kauneutta."
Ja hän ojensi punastuen kuvan hänelle.
"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista.
"Mutta kuva ei ole huono.
"Varmaankin goottiruhtinatar?"
Lähettiläs nyökäytti päätään.
"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"
"Noin neljänkymmenen viiden."
Justinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.
"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros.
"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä vuonna tehty."
Syntyi kiusallinen hiljaisuus.
"No", änkytti lähettiläs, "silloin imartelevat maalarit kuten —"
"Kuten hovilaiset", täydensi keisari.
Mutta Teodora tuli hänen avukseen.
"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"
"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän, sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."
Silloin Narses sanoi levollisesti:
"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin säästää sanamme."
"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?"
"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä kielestään kuolinhaavan."
"Olet hyvin varomaton, Narses."
"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta.
"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.
"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."
Keisari hymyili:
"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen."
Narses meni hänen luoksensa.
"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."
Keisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.
"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."
Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.
"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."
"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."
"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.
"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.
"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot — ja onneksi heitä on kaksi.
"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"
"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."
"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."
"Kenet sinne lähetät?"
"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."
"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"
"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." —
"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."
"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."
"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."
"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.
"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."
"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.
"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."
"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."
"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.
"Ja vielä eräs asia" — nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.
"Minä aavistan, mutta puhu."
"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.
"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi — mutta tiedäthän sinä.
"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.
"Mutta onko taivas siitä tyydytetty — kuka tietää?
"Hävittäkäämme" — ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta — "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."
Justinianus puristi hänen kättään.
"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."
"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi — ei maan päällä eikä taivaassa.
"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.
"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."
Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.
"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?
"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.
"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?
"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."
"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"
"Sinä saat selittää tämänkin unen.
"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" — hän katsahti huolestuneena vaimoonsa — "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."
"Tietysti! Ne lähettää Jumala. — Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.
"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala — Italiaa.
"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.
"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.
"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.
"Hän heräsi ja huusi nimeäni.
"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."
"Entä nainen?"
"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."
"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa aaltoili.
"Unesi on hyvin onnellinen.
"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.
"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota toisensa."
"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."
"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaaItaliakin täydellisesti valtakuntaasi."
"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan — Belisarius lähteköön."
Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.
"Vielä yksi asia."
Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.
"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".
"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan — mitä — mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"
"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."
Justinianus hengitti vapaammin.
"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."
Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.
"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."
"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."
"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."
"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."
"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."
"Mutta kuka virittää verkon?"
Teodora mietti hetkisen ja sanoi:
"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."
"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."
"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."
Hän mietti kauan.
"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan — lähetä hänet."
"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus — Petros — Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"
Seuraavana aamuna kaunis keisarinna heräsi hyvällä tuulella hyllyvällä vuoteellaan, jonka pehmeät silkkipäällyksiset patjat olivat täytetyt pontilaisen haikaran pehmeillä kaulauntuvilla.
Vuoteen vieressä oli kolmijalalla Okeanosta esittävä hopeamalja, jossa oli puhtaasta kullasta tehty kuula.
Keisarinna otti laiskasti kuulan kauniiseen käteensä ja pudotti sen hopeamaljaan. Siitä syntynyt kirkas ääni kutsui makuuhuoneeseen syyrialaisen orjattaren, joka oli nukkunut etuhuoneessa.
Kädet ristissä rinnalla hän tuli vuoteen viereen ja veti syrjään sen raskaat, sinipunertavasta kiinalaisesta silkistä tehdyt verhot.
Sitten hän tarttui pehmeään iberialaiseen pesusieneen, joka oli aasinmaidolla täytetyssä kristallimaljassa, ja poisti sillä huolellisesti öljymäisen taikinan, joka yöllä peitti keisarinnan kasvoja ja kaulaa.
Sitten hän polvistui vuoteen ääreen, painoi päänsä maahan ja ojensi oikean kätensä ylös.
Teodora tarttui tähän käteen, asetti hitaasti pienen jalkansa polvistuneen niskaan ja hypähti notkeasti maahan.
Hän istahti sitten palmupuisen vuoteensa laidalle vain hienoimmasta pellavasta ommeltuun alus-tunikaan puettuna. Orjatar nousi ja heitti hallitsijattarensa hartioille hienon, ruusunpunaisen aamuvaipan.
Hän kumarsi, kääntyi oveen päin, huusi: "Agave" ja katosi.
Agave, nuori, kaunis tessalialaistyttö, tuli sisään. Hän siirsi aivan keisarinnan viereen sitruunapuiden pesupöydän, jolla oli lukematon joukko pieniä pulloja ja purkkeja, ja rupesi hieromaan hänen kasvojaan, niskaansa ja käsiään hienoilla, kaikenlaisiin viineihin ja seoksiin kastetuilla liinoilla.
Teodora nousi sitten vuoteen laidalta ja siirtyi pantterinnahkalla päällystetylle tuolille, katedralle.
"Suuri kylpy vasta puolenpäivän tienoissa", sanoi hän.
Agave toi esille soikean, terebinti-puusta tehdyn, ulkopuolelta kilpikonnanluulla päällystetyn kylpyammeen, joka oli täynnä suloiselta tuoksuvaa vettä, ja siirsi hallitsijattarensa hohtavan valkoiset jalat siihen.
Sitten hän irroitti kultalankaverkon, joka oli yöllä pitänyt koossa keisarinnan siniseltä kimaltelevaa tukkaa, joka nyt valahti hartioille ja rinnalle mustina, pehmeänä aaltoina.
Hän sitoi vielä leveän purppuraisen rintavyön keisarinnan ympärille, kumarsi ja meni tiehensä huutaen: "Galatea!"
Hänen sijaansa tuli iäkäs orjatar, Teodoran imettäjä ja hoitajatar ja, ikävä sanoa, Teodoran parittaja niinä aikoina, jolloin tämä oli vain Akaciuksen, sirkuksen jalopeuran vartijan kiemaileva tytär ja, vaikka olikin vielä lapsi, suuren sirkuksen syvälle langennut ilotyttö.
Galatea oli uskollisesti ollut mukana seikkailijattaren kaikissa vastoinkäymisissä ja voitoissa, kaikissa rikoksissa ja petoksissa tämän vaiherikkaalla uralla keisarinkruunuun saakka.
"Kuinka olet nukkunut, kyyhkyseni?" kysyi hän ojentaen Teodoralle merenpihkapikarissa hyvänhajuista seosta, jota Kilikiassa sijaitsevan Adanan kaupungin täytyi lähettää vuotuisena verona suuret määrät keisarinnaa varten.
"Hyvin. Minä näin unta hänestä."
"Aleksandroksestako?"
"En, narri. Kauniista Aniciuksesta."
"Mutta kutsuttu on jo kauan odottanut tuolla salaisessa komerossa."
"Hän on kärsimätön", hymyili pieni suu. "No, laske hänet sisään."
Hän heittäytyi pitkälleen sohvalle vetäen purppurasilkkisen peitteen päälleen, mutta jättäen kauniiden jalkojen hienot terät näkyviin.
Galatea veti salvan pääoven eteen, josta hän itse oli tullut sisään ja meni sitten vinoon kamarin yli siihen nurkkaan, jossa oli suunnattoman suuri, vaskinen Justinianuksen kuvapatsas.
Patsas, joka näytti mahdottomalta liikutella, kääntyi syrjään, kun Galatea painoi erästä jousta, ja sen takana seinässä oli kapea aukko, jonka patsas tavallisissa oloissa täydellisesti peitti ja jonka edessä oli tumma verho.
Galatea nosti verhon syrjään ja Aleksandros, nuori lähettiläs, riensi sisään.
Hän heittäytyi polvilleen keisarinnan eteen, tarttui hänen kapeaan käteensä ja peitti sen tulisilla suudelmilla.
Teodora veti sen hiljaa pois.
"On hyvin varomatonta, Aleksandros", sanoi hän nojaten kaunista päätään taaksepäin, "laskea rakastaja sisään pukeutumisen aikana. Kuinka runoilija sanookaan: 'Kaikki kelpaa kauneuden lisäämiseen. Mutta ei ole hauska katsella sen syntymistä, joka vasta täydellisesti valmiina miellyttää.'
"Mutta lupasin sinulle ennen Ravennaan lähtöäsi, että saisit kerran tulla luokseni vieraisille aamulla.
"Ja sinä olet hyvin ansainnut tämän palkkion. Olet uskaltanut paljon vuokseni.
"Kiinnitä palmikot lujemmalle!" huudahti hän Galatealle, joka oli alkanut erikoistyönsä, keisarinnan komean tukan järjestämisen.
"Sinä olet pannut alttiiksi henkesi minun vuokseni." — Ja hän ojensi hänelle kaksi oikean kätensä sormea.
"Oi, Teodora", huusi nuorukainen, "tämän hetken vuoksi kuolisin kymmenesti."
"Mutta", jatkoi keisarinna, "miksi et ole hankkinut minulle jäljennöstä viimeisestäkin Amalasuntan Justinianukselle lähettämästä kirjeestä?"
"Se oli aivan mahdotonta. Kaikki kävi niin nopeasti. En voinut enää lähettää sanansaattajaa laivaltani. Töin tuskin sain eilen rantaan saavuttuani lähetetyksi sinulle sanoman, että lahjojen joukossa oli Amalasuntan kuva. Tulit sisään oikealla hetkellä."
"Mihin joutuisinkaan, jollen maksaisi Justinianuksen ovenvartijalle kahta kertaa suurempaa palkkaa kuin hän itse. Mutta sinä, varomattomin kaikista lähettiläistä, mitä hulluttelit Amalasuntan iästä."
"Oi, kaunein Kypron tyttäristä! En ollut kuukausimääriin nähnyt sinua.En ajatellut muuta kuin sinua ja sinun hurmaavaa kauneuttasi."
"Täytynee kai sinulle antaa anteeksi.
"Musta otsanauhani, Galatea!
"Sinä olet parempi rakastaja kuin valtiomies. Senvuoksi pidänkin sinut täällä.
"Sinun olisi taas pitänyt lähteä Ravennaan.
"Mutta minä mietin: minä lähetän vanhemman lähettilään Ravennaan ja pidän nuoremman itseäni varten. Oliko se oikein?" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä puoleksi.
Aleksandros, jonka nämä sanat olivat hurmanneet ja tehneet rohkeammaksi, hypähti pystyyn ja painoi suudelman Teodoran punaisille huulille.
"Seis, majesteetinrikkoja", torui tämä ja löi häntä hiljaa flamingonsulalla poskelle. "Nyt riittää jo tämän päivän osalle.
"Huomenna saat taas tulla kertomaan minulle tuosta barbaarikaunottaresta. Ei, sinun täytyy mennä. Minun on vielä tänä aamuna otettava toinenkin vastaan."
"Toinenkin!" huusi Aleksandros peräytyen. "On siis totta, mitä Bysantin kylpypaikoissa ja voimistelusaleissa hiljaa kuiskaillaan. Sinulla iäti uskottomalla on —"
"Teodoran ystävä ei saa olla mustasukkainen", nauroi keisarinna.
Hänen naurunsa ei ollut kaunista.
"Mutta tällä kertaa voit olla huoletta — hän tulee vastaasi. Mene!"
Galatea tarttui Aleksandrokseen, vei hänet vastustelemisista huolimatta patsaan luo ja työnsi salaovesta ulos.
Teodora nousi istumaan kiinnittäen vyöllä poimullisen alushameensa.
Samassa Galatea tuli sisään tuoden mukanaan pienen, kumaraharteisen miehen, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta.
Viisaat, mutta liian terävät piirteet, tuijottavat silmät, parrattomat, yhteen puristetut huulet — kaikki todistivat epämiellyttävää viekkautta.
Teodora vastasi päätään nyökäyttäen tulijan matelevaan tervehdykseen.Galatea alkoi maalata hänen kulmakarvojaan.
"Keisarinna", sanoi mies peloissaan, "minä ihmettelen sinun rohkeuttasi. Jos minut täällä nähtäisiin! Yksi ainoa silmänräpäys turmelisi yhdeksän vuoden viisauden hedelmät."
"Mutta sinua ei kukaan näe täällä", sanoi Teodora levollisesti.
"Tämä hetki on ainoa, jolloin olen rauhassa Justinianuksen tunkeilevalta hellyydeltä.
"Nyt on hänen rukoushetkensä.
"Minun täytyy käyttää sitä parhaani mukaan hyväkseni.
"Jumala varjelkoon hänen hurskauttaan.
"Galatea! Aamuviinini. Mitä? Pelkäätkö jättää minut kahden kesken tuon vaarallisen viettelijän kanssa?"
Vanhus meni pahasti irvistäen ja palasi heti takaisin kantaen toisessa kädessään tuopillisen lämmitettyä kios-viiniä ja toisessa vesi- ja hunajapikareita.
"En voinut tavallisuuden mukaan keskustella kanssasi kirkossa, jonka pimeässä rippituolissa sinä olet erehdyttävästi papin näköinen. Keisari tahtoo puhua kanssasi jo ennen kirkkoaikaa ja sinun täytyy olla selvillä asioista sitä ennen."
"Mitä on tekeillä?"
"Petros", sanoi Teodora mukavasti nojautuen sohvan selustaan ja hitaasti ryyppien Galatean sekoittamaa makeata juomaa, "tänään on se päivä, joka palkitsee monivuotisen vaivamme ja viisautemme ja joka tekee sinusta suuren miehen."
"Jo olisikin aika", arveli Petros.
"Ole kärsivällinen, ystäväni.
"Galatea, hiukan enemmän hunajaa.
"Valmistaakseni sinua tämän päivän tehtäviin pidän tarpeellisena muistuttaa sinua menneistä ajoista, muistuttaa siitä kuinka — ystävyytemme alkoi."
"Mitä varten? Miksi se olisi tarpeellista?" sanoi Petros vastenmielisesti.
"Monesta syystä.
"Sinä olit veriviholliseni Narseksen serkku ja puoluelainen.
"Siis myöskin minun viholliseni.
"Vuosikausia olet sinä serkkusi palveluksessa työskennellyt minua vastaan, mutta se ei ole minua paljon vahingoittanut eikä liioin sinua hyödyttänyt.
"Sillä Narses, siveellinen ystäväsi, oli päättänyt oman kunniansa vuoksi, viekkaasti kyllä, olla tekemättä mitään sukulaistensa hyväksi, ettei häntä, kuten tämän valtakunnan muita hovilaisia, voitaisi syyttää sukulaisten suosimisesta.
"Pelkästä varovaisuudesta ja maineensa vuoksi hän jätti sinut koroittamatta.
"Sinä elit suuressa puutteessa ja pysyit halpana kirjurina.
"Mutta niin teräväpäinen mies kuin sinä osasi auttaa itseään.
"Sinä väärensit keisarin veroluettelot tekemällä ne kaksinkertaisiksi.
"Maakuntalaisten täytyi Justinianukselle tulevan veron ohella maksaa toinenkin vero, jonka Petros ja veronkantajat tasasivat keskenään.
"Jonkin aikaa kävi kaikki erinomaisesti. Mutta kerran —"
"Keisarinna, minä rukoilen —"
"Kertomukseni on pian lopussa, ystäväiseni. Mutta kerran sinun onnettomuudeksesi eräs uusista veronkantajista piti tärkeämpänä keisarinnan suosiota kuin sinun tarjoamaasi osaa saaliista.
"Hän oli suostuvinaan ehdotukseesi, antoi sinun väärentää luettelot ja — toi ne minulle."
"Tuo heittiö", murisi Petros.
"Niin, se oli tietysti sinusta pahasti tehty", hymyili Teodora asettaen pikarin pöydälle.
"Minä olisin nyt voinut saattaa ilkeän viholliseni, vihatun kuohilaan uskotun, päätä lyhemmäksi ja minun täytyy tunnustaa: minun tekikin jo mieleni.
"Mutta minä uhrasin lyhytaikaisen kostonilon pysyväisemmän edun vuoksi.
"Kutsuin sinut luokseni. Sinä sait itse valita, tahdoitko kuolla vai ruveta minun uskolliseksi palvelijakseni.
"Olit kyllin järkevä valitaksesi viimemainitun vaihtoehdon, ja niin olemme me, jotka maailman nähden olemme katkerimpia vihamiehiä, salaisuudessa toimineet yhdessä vuosikausia. Olet edeltäpäin kertonut minulle suuren Narseksen kaikki suunnitelmat ja minä olen sinua palkinnut runsaasti. Sinä olet nyt rikas mies."
"Eipä siitä juuri kannata puhua."
"Ole vaiti, kiittämätön. Rahastonhoitajani sen parhaiten tietää. Sinä olet hyvin rikas."
"Olkoon niin, mutta minulla ei ole arvonimiä eikä yhteiskunnallistaasemaa. Opintotoverini ovat patriiseja, prefektejä, ylhäisiä herrojaItä- tai Länsi-Roomassa, kuten Cethegus Roomassa ja ProkopiusBysantissa.
"Kärsivällisyyttä. Tästä päivästä alkaen kiipeät nopeasti kunnian portaita ylöspäin. Kuule: huomenna matkustat sinä lähettiläänä Ravennaan."
"Keisarillisena lähettiläänäkö?" kysyi Petros iloissaan.
"Niin, minun välitykselläni. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.
"Sinä saat Justinianukselta tarkat ohjeet goottien valtakunnan hävittämiseksi ja tien raivaamiseksi Belisariukselle Italiaan."
"Toiminko minä näiden ohjeiden mukaan, vai niitä vastaan?"
"Niiden mukaan.
"Mutta sinä saat vielä erään toimen, jonka Justinianus erityisesti panee sydämellesi, nimittäin että Teoderikin tytär on millä tavalla tahansa pelastettava vihollistensa käsistä ja tuotava Bysanttiin.
"Tässä on minulta kirje, jossa häntä kutsutaan tänne ja hänelle tarjotaan turvapaikka luonani."
"Hyvä on", sanoi Petros aikoen pistää kirjeen povelleen. "Minä siis tuon hänet tänne."
Silloin hypähti Teodora sohvalta kuin hyökkäävä käärme. Galateakin peräytyi pelästyneenä.
"Vihani uhalla, Petros, et tuo. Sinut lähetän aivan toista tarkoitusta varten. Hän ei saa tulla Bysanttiin, hän ei saa elää."
Hämmästyksissään Petros pudotti kirjeen lattialle. "Oi, keisarinna", kuiskasi hän, "— murha".
"Hiljaa, Petros", sanoi Teodora käheällä äänellä, silmissä hurja ilme."Hänen täytyy kuolla."
"Kuolla! Miksi?"
"Miksi? Sitä ei sinun tarvitse kysellä. Mutta sama se — ehkä sinun on hyvä se tietää, että pelkuruutesi saisi hiukan kannustusta — tiedä siis —", hän tarttui kiivaasti Petroksen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Justinianus, petturi, on rakastumaisillaan häneen."
"Teodora!" huusi kaunopuhuja pelästyneenä ja peräytyi pari askelta.
Keisarinna vaipui takaisin sohvalle. "Mutta eihän keisari ole nähnytkään häntä", änkytti Petros toipuen pelästyksestään.
"Hän on nähnyt hänen kuvansa. Hän näkee jo hänestä unta."
"Sinulla ei ole tähän saakka ollut kilpailijatarta."
"Senvuoksi pidän huolta, etten saakaan sellaista."
"Sinä olet niin kaunis."
"Amalasunta on nuorempi."
"Sinä olet niin viisas, sinä olet hänen neuvonantajansa, hänen uskottunsa."
"Siksi juuri olen hänelle vaivaksi. Ja" — hän tarttui taas Petroksen käsivarteen — "ota huomioon: hän on kuninkaantytär, syntyperäinen hallitsijatar, minä taas olen jalopeurojen vartijan halpasäätyinen tytär.
"Ja — niin mielettömän naurettavalta kuin se kuuluukin — Justinianus unohtaa purppurakaavussaan olevansa dardanilaisen vuohipaimenen poika.
"Hän on perinyt kuningasten mielettömyyden, vaikka itse onkin seikkailija. Hän uneksii syntyperäisestä majesteetillisuudesta ja kuninkaallisen veren mysteereistä.
"Sellaisia päähänpistoja vastaan ei ole mitään keinoa. Ketään muuta naista en pelkäisi, mutta tuo kuninkaantytär — —"
Hän hypähti vihoissaan pystyyn ja puristi pienen kätensä nyrkkiin.
"Varo itseäsi, Justinianus!" sanoi hän kävellen edestakaisin.
"Teodora on näillä silmillään kesyttänyt ja tällä kädellään hallinnut jalopeuroja ja tiikereitä. Saa nähdä, kykeneekö hän pitämään tuota purppuraan puettua kettua uskollisena itselleen."
Hän istuutui taas.
"Lyhyesti, Amalasunta kuolee", sanoi hän äkkiä taas tyyntyen.
"Olkoon niin", vastasi kaunopuhuja, "mutta minun käteni ei häntä surmaa. Sinulla on kyllin paljon veritöihin tottuneita palvelijoita. Lähetä ne. Minä olen kaunopuhuja —"
"Sinä olet pian vainaja, jollet tottele minua. Juuri sinun, viholliseni, täytyy se tehdä. Jos joku ystävistäni sen tekisi, herättäisi se epäluuloja."
"Teodora", suostutteli Petros varomattomasti, "suuren Teoderikin tyttären, syntyperäisen kuningattaren murhaaminen olisi —"
"Haa", nauroi Teodora pirullisesti, "syntyperäinen kuningatar häikäisee sinutkin, kurjan.
"Kaikki miehet ovat enemmän narreja kuin heittiöitä.
"Kuule, Petros, sinä päivänä, jolloin kuolinsanoma saapuu Ravennaan, tulee sinusta senaattori ja patriisi."
Petroksen silmät välähtivät.
Mutta pelkuruus tai omantunnon ääni olivat voimakkaampia kuin kunnianhimo.
"Ei", sanoi hän päättäväisesti, "mieluummin luovun hovista ja tulevaisuudentoiveistani".
"Elämästäsi sinä luovut, kurja!" huudahti Teodora raivoissaan. "Sinä luulit olevasi vapaa ja vaaratta siksi, että silloin silmiesi edessä poltin väärennetyt asiakirjat.
"Hullu! Ne eivät olleet oikeat.
"Katso — tässä on henkesi."
Hän sieppasi eräästä asiapapereita sisältävästä kotelosta kellastuneen pergamentin.
Hän näytti sitä pelästyneelle Petrokselle, joka vaipui masentuneena polvilleen.
"Käske", änkytti hän, "minä tottelen".
Kamarin pääovelle koputettiin.
"Mene tiehesi", huusi keisarinna. "Ota goottiruhtinattarelle menevä kirje lattialta ja mieti tarkoin: Patriisi, jos hän kuolee, kidutus ja kuolema, jos hän elää. Tiehesi!"
Ja Galatea työnsi puolipyörryksissä olevan miehen salaovesta ulos, käänsi pronssisen Justinianuksen paikoilleen ja meni avaamaan pääovea.
Sieltä tuli komea nainen, suurempi ja vankempirakenteinen kuin pieni, hento keisarinna, ei niin hurmaavan kaunis kuin tämä, mutta nuorempi ja kukoistavampi. Hänen ihonvärinsä oli terve ja hänen käytöksensä teeskentelemätön.
"Terve tuloa, Antonina, rakkahin sisar! Tule luokseni!" huudahti keisarinna käyden syvästi kumartavaa tulijaa vastaan.
Belisariuksen puoliso totteli ääneti.
"Kylläpä silmänalukset ovat kuopalla", ajatteli hän ojentautuessaan ylös.
"Kylläpä tuolla sotamiehen vaimolla on jykevät jalat", sanoi siro keisarinna itsekseen silmäillessään ystävätärtään.
"Sinä olet kukoistava kuin Hebe", sanoi hän ääneen Antoninalle. "Kuinka lisääkään valkea silkki raikkaiden poskiesi kauneutta.
"Onko sinulla mitään uutta kerrottavana — hänestä?" kysyi hän ottaen välinpitämättömän näköisenä käteensä pesupöydältä hirmuisen esineen, teräväkärkisen, norsunluiseen sauvaan kiinnitetyn lansetin. Tällä vihastunut hallitsijatar pisti usein tuumankin syvyisiä haavoja orjattarensa hartioihin ja käsivarsiin tämän taitamattomuuden, vieläpä tälle sattuneen tapaturmankin vuoksi.
"Ei tänään", kuiskasi Antonina punastuen, "en nähnyt häntä eilenkään".
"Sen kyllä uskon", tuumi Teodora itsekseen salaperäisesti hymyillen.
"Oi, kuinka katkerasti minä tulen sinua pian kaipaamaan", sanoi hän sivellen Antoninan täyteläistä käsivartta. "Kenties jo ensi viikolla lähtee Belisarius merille ja sinä, vaimoista uskollisin, tietysti seuraat häntä. Kuka ystävistänne tulee mukaanne?"
"Prokopius", sanoi Antonina, "ja — ja Boëthiuksen molemmat pojat", lisäsi hän luoden silmänsä maahan.
"Vai niin", sanoi keisarinna hymyillen, "kyllä ymmärrän.
"Leirielämän vapaudessa toivot saavasi häiritsemättä iloita kauniin nuorukaisen kanssa, sillä aikaa kun Belisarius-sankari taistelee voitokkaasti ja valloittaa kaupunkeja —"
"Oikein arvasit. Mutta minulla on sinulle eräs pyyntö.
"Sinulla on hyvät olot. Aleksandros, kaunis ystäväsi on tullut takaisin. Hän jää luoksesi ja on oma herransa ja kypsynyt mies.
"Mutta Anicius on vielä nuorukainen ja on, kuten tiedät, vanhemman veljensä Severinuksen ankaran komennon alaisena.
"Tämä, joka ajattelee vain kostoa barbaareille ja vapaudentaistelua, ei koskaan suvaitsisi tätä hellää — ystävyyttä. Hän häiritsisi seurusteluamme tuhansin keinoin.
"Tee minulle senvuoksi hyvä työ: älä salli Severinuksen tulla mukaan.Kun Anicius ja minä olemme päässeet laivaan, pidätä vanhempi veliBysanttiin viekkaudella tai väkivallalla — sinähän voit sen helpostitehdä — sinä, keisarinna."
"Ei hullumpaa", sanoi Teodora hymyillen. "Millaisia sotajuonia. Huomaa sinun olleen Belisariuksen oppilaana."
Silloin karahti Antonina tulipunaiseksi.
"Älä mainitse hänen nimeään, äläkä ivaa! Sinä itse tiedät parhaiten, kuka minua on opettanut tekemään sellaista, jonka vuoksi tarvitsee punastua."
Teodora loi leimuavan katseen ystävättäreensä.
"Taivas tietää", jatkoi tämä välittämättä keisarinnasta, "ettei Belisarius ollut uskollisempi kuin minä siihen saakka, kun tulin hoviin.
"Sinä, keisarinna, olet minulle opettanut, että nuo itsekkäät miehet, jotka puuhaavat sota- tai valtion toimissa ja työskentelevät oman kunnianhimonsa vuoksi, laiminlyövät meidät aviomiehiksi päästyään, eivätkä enää anna meille arvoa, kun olemme heidän omikseen joutuneet.
"Sinä olet opettanut minulle, ettei ole synti eikä väärinkään ottaa vastaan toivovan ja senvuoksi vielä nöyrän ystävän viaton kunnioitus ja imarteleva ihailu, jota tyrannimaiset aviomiehet eivät meille enää suo.
"Jumala on todistajani, etten Aniciukselta tahdo muuta kuin tuollaista ihailun suloista uhrisavua, jota Belisarius ei minulle suitsuta, mutta jota heikko, turhamainen sydämeni ehdottomasti vaatii."
"Onnekseni se muuttuu minusta vähitellen ikäväksi", sanoi Teodora itsekseen.
"Ja kuitenkin — minä pelkään, että tämäkin on jo rikos Belisariusta vastaan. Oi, kuinka hän on suuri ja jalo ja ihana. Kunpahan hän vain ei olisi liian suuri tälle pienelle sydämelle."
— Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Surkuteltava ihminen", ajatteli keisarinna, "hän on liian heikko nauttiakseen elämästään ja voidakseen olla siveä."
Silloin tuli huoneeseen Agave, kaunis, nuori tessalialaistyttö, tuoden suuren ruusukimpun.
"Häneltä!" kuiskasi hän keisarinnalle.
"Keneltä?" kysyi tämä.
Antonina katsahti juuri heihin, ja Agave teki merkin silmillään.
Keisarinna ojensi ruusukimpun Antoninalle kääntääkseen hänen huomionsa muualle.
"Ole hyvä ja vie tämä tuonne marmorimaljakkoon", sanoi hän.
Sillä aikaa, kun Belisariuksen puoliso täyttäessään keisarinnan käskyä, käänsi heille selkänsä, kuiskasi Agave:
"No häneltä, joka oli eilen koko päivän täällä luonasi kätkössä — kauniilta Aniciukselta —" lisäsi rakastettava lapsi punastuen.
Mutta tuskin hän oli sanonut nämä varomattomat sanat, kun hän kovasti kiljaisten tarttui vasempaan käsivarteensa.
Keisarinna löi häntä vielä verisellä lansetilla kasvoihin.
"Minä opetan sinua katselemaan ovatko miehet rumia vai kauniita", kuiskasi hän vimmastuneena.
"Sinut suljetaan neljäksi viikoksi kehruuhuoneeseen — heti — etkä saa enää koskaan tulla etuhuoneeseeni. Tiehesi!"
Tyttö meni ulos itkien ja pitäen käsiään kasvojensa edessä.
"Mitä hän on tehnyt?" kysyi Antonina kääntyen toisiin päin.
"Hän pudotti pienen hajuvesipullon lattialle", sanoi Galatea nopeasti ottaen ylös matolle pudonneen pullon. — "Hallitsijatar, tukkasi on valmis."
"Laske pukijanaiset sisään ja kaikki muutkin etuhuoneessa olijat. Ole hyvä ja silmäile sillä aikaa näitä runoja, Antonina. Ne ovat Aratorin uusimmat runot apostolien elämästä. Se on hyvin mieltä ylentävä kirja. Varsinkin tämä kohta pyhän Stefanuksen kivittämisestä. Mutta lue itse ja sano sitten arvostelusi."
Galatea avasi pääovet selko selälleen ja etuhuoneesta virtasi sisään kokonainen parvi orjattaria ja vapautettuja.
Muutamat siirsivät pois huoneesta jo käytetyt pukeutumistarpeet, toiset suitsuttivat hyvää hajua pienistä hehkuvista hiilipannuista tai pirskoittelivat ympäri huonetta palsamia kapeakulmaisista pulloista.
Mutta useimmat puuhasivat keisarinnan ympärillä, joka nyt pukeutui täydellisesti.
Galatea otti keisarinnan päältä ruusunpunaisen aamuvaipan.
"Berenike", huusi hän, "tuo tänne purppurareunuksilla ja kultakoristeilla somistettu milesiläinen tunika. Tänään on sunnuntai."
Sillä aikaa kun näppärä vanhus, joka yksin sai koskea keisarinnan tukkaan, kiinnitti erittäin taitavasti siihen kultaneulan, jonka nuppina oli jalokivinen Venus, kysyi Teodora:
"Mitä uutta kuuluu kaupungilta, Delfine?"
"Sinä olet voittanut, hallitsijatar", vastasi kysytty polvistuen asettamaan kultasandaaleja keisarinnan jalkoihin. "Sinun värisi, siniset, ovat eilen sirkuksen kilpa-ajoissa voittaneet viheriäiset."
"Mainiota", riemuitsi Teodora. "Olen voittanut vedossa kaksi sentneriä kultaa.
"Onko tietoja? Mitä? Italiastako?" huusi hän kirjeitä tuovalle palvelijattarelle.
"Italiasta juuri, hallitsijatar, Florentiasta goottiruhtinatarGotelindikselta — minä tunnen Gorgon-sinetin — ja diakoniSilveriukselta."
"Anna tänne", sanoi Teodora, "minä otan ne mukaani kirkkoon. Peili,Elpis."
Nuori orjatar tuli esille kantaen soikeata, kolmen jalan pituista, sileäksi kiilloitetusta hopeasta tehtyä levyä, jota reunustivat runsaasti helmillä koristetut kultakehykset. Levyä kannatti vahva norsunluinen jalka.
Elpis raukalla oli kova työ.
Hänen täytyi pukeutumisen kestäessä kääntää raskasta levyä levottoman hallitsijattarensa liikkeiden mukaan niin, että tämä aina voi nähdä kuvansa siinä. Jollei hän ehtinyt tarpeeksi nopeasti seurata jokaista liikettä, rangaistiin häntä.
"Mitä on kaupan, Zefyris?" kysyi keisarinna tummaihoiselta libyalaiselta vapautetulta tämän ojentaessa hänelle aamuhyväilyä varten kesyn kotikäärmeen, joka makasi pienessä korissa pehmeällä sammalella.
"Ei mitään erikoista", vastasi libylialainen, — "tule, Glauke", jatkoi hän ottaen vaatearkusta hohtavan valkoisen, kullalla kirjaillun vaipan ja piti sitä huolellisesti käsivarsillaan, kunnes kutsuttu otti sen vastaan ja heitti keisarinnan hartioille siten, että se heti laskeutui kauniisiin poimuihin. Sitten hän sitoi vaipan kiinni valkoisella vyöllä kiinnittäen sen toisen pään valkoisen olan yli kultasoljella, joka ennen oli esittänyt Venuksen kyyhkystä, mutta kuvasi nyt pyhää henkeä.
Glauke, erään ateenalaisen kuvanveistäjän tytär, oli useita vuosia tutkinut poimuttamistaitoa, jonka vuoksi keisarinna maksoi hänestä monta tuhatta solidia. Hänellä ei ollut päivän mittaan muuta tekemistä kuin keisarinnan pukujen poimujen järjesteleminen.
"Hyvänhajuista espanjalaista saippuaa on taas saapunut", kertoiZefyris.
"Uusi milesiläinen satu on taas ilmestynyt ja vanha egyptiläinen on taas täällä", jatkoi hän hiljaa, "kaupaten Niilinvettään. Hän sanoo, että se auttaa ehdottomasti. Persialaisten kuningatar, joka jo kahdeksan vuotta oli ollut lapseton — —"
Huoaten kääntyi Teodora pois päin ja hänen kasvoilleen ilmestyi varjo.
"Käske hänen mennä pois", sanoi hän, "minulla ei ole enää toivoa —"
Tämä näytti olevan arka kohta. Hetken aikaa hän oli kovin synkän näköinen.
Mutta hän toipui pian, meni Galatealle viitaten vuoteensa luo, otti päänalaiselta rutistuneen murattiseppeleen ja antoi sen vanhukselle.
"Lähetä tämä Aniciukselle", kuiskasi hän vanhukselle. "Erigone, koristeeni!"
Erigone laahasi kahden muun orjattaren avulla esille raskaan pronssisen arkun, jonka kansi, johon oli pakotetusta kuparista tehty Vulkanuksen työpajoja esittävä kuva, oli lukittu keisarinnan sinetillä.
Erigone näytti, että sinetti oli rikkomaton, ja avasi kannen. Uteliaina orjatytöt nousivat varpailleen saadakseen edes heittää silmäyksen noihin kimalteleviin aarteisiin.
"Tahdotko vielä kesäsormuksesi, hallitsijatar?" kysyi Erigone.
"En", sanoi Teodora valiten, "niiden käyttämisaika on jo lopussa. Anna minulle raskaammat, smaragdeilla koristetut."
Erigone ojensi hänelle korvarenkaita, sormuksia ja rannerenkaita.
"Kuinka hyvin", sanoi Antonina jättäen sikseen hurskasten runojen lukemisen, "helmien valkoinen ja jalokivien viheriä väri sopivat yhteen."
"Se on eräs Kleopatran koristeista", sanoi keisarinna välinpitämättömästi. "Juutalainen on valalla vakuuttanut helmien sukupuun oikeaksi."
"Mutta sinä viivyttelet kovin kauan", huomautti Antonina. "Justinianuksen kultainen kantotuoli oli jo odottamassa, kun tulin tänne."
"Niin, hallitsijatar", huudahti eräs nuori orjatar peloissaan, "aurinkokellon luona seisova orja huusi jo neljännen hetken. Kiiruhda, hallitsijatar."
Lansetin pistos oli vastauksena.
"Neuvotko sinä keisarinnaa?"
Mutta Antoninalle hän kuiskasi:
"Miehiä ei pidä opettaa pahoille tavoille. Heidän pitää aina odottaa meitä, me emme saa koskaan odottaa heitä.
"Kamelikurjen sulkainen viuhkani, Thais. Mene, Ione, sanomaan, että tahdon kappadokialaiset orjat kantotuolia kantamaan."
Hän yritti lähteä.
"Oi, Teodora", huusi Antonina hänelle, "älä unohda pyyntöäni".
"En", sanoi tämä äkkiä seisahtuen, "en tietystikään. Ja sinä saat itse nähdä määräykseni, että olisit aivan varma asiastasi", jatkoi hän hymyillen.
"Vahatauluni ja kirjoituspuikko!"
Galatea toi ne nopeasti.
Teodora kirjoitti ja kuiskasi sitten ystävättärelleen: "Sataman prefekti on vanha ystäväni, hän tottelee minua sokeasti. Lue, mitä olen kirjoittanut."
Prefekti Aristarkokselle keisarinna Teodora.
Jos Severinus, Boëthiuksen poika, tahtoo nousta Belisariuksen laivaan, niin pidätä hänet — hätätilassa väkivalloin — ja lähetä hänet minun huoneisiini. Hänet on nimitetty kamariherrakseni.
"Oletko tyytyväinen, rakas sisko", kuiskasi hän.
"Tuhannet kiitokset", sanoi tämä loistavin silmin.
"Mutta", huudahti keisarinna koetellen äkkiä kaulaansa, "pääasian olimme unohtaa. Taikakaluni, Mercuriukseni. Antonina, ole hyvä ja anna se minulle. Se on tuolla."
Tämä meni nopeasti noutamaan parasta matkatoveria, pientä kultaistaMercuriusta, joka riippui silkkinauhassa keisarinnan vuoteen vieressä.
Mutta sillä aikaa pyyhkäisi Teodora nopeasti kultaisella kirjoituspuikollaan pois sanan "Severinus" ja kirjoitti sen sijaan "Anicius". Hän pani taulut vastakkain, sitoi ne nauhalla ja painoi niiden päälle sinettisormuksellaan merkin.
"Tässä on taikakalu", sanoi Antonina tullen keisarinnan luo.
"Ja tässä käsky", sanoi Teodora hymyillen. "Anna se lähtöhetkelläAristarkokselle.
"Ja nyt", huudahti hän, "kirkkoon".