"Puolusta itseäsi, ennenkuin rupeat muita syyttämään."
"Minuako syytetään?" kysyi paavi hymyillen.
"Missä on pyhän Pietarin jälkeläisen syyttäjä tai tuomari?"
"Tuomari olen minä herrasi, keisari Justinianuksen sijaisena."
"Missä on syyttäjä?" kysyi Silverius.
Cethegus kääntyi puoleksi Belisariukseen päin ja sanoi:
"Minä olen syyttäjä.
"Minä syytän Silveriusta, Rooman piispaa, majesteetinrikoksesta keisaria kohtaan ja valtiopetoksesta Rooman valtakuntaa kohtaan.
"Minä todistan heti syytökseni.
"Silverius aikoo riistää keisari Justinianukselta hallinto-oikeuden Rooman kaupunkiin ja suureen osaan Italiaa ja — niin naurettavalta kuin se tuntuukin — perustaa pappisvaltakunnan Caesarien isänmaahan.
"Hän on jo ottanut ensimmäisen askeleen tämän — sanoisinko hullutuksensa tai petoksensa toimeenpanemiseksi.
"Tässä on sopimus, — tässä on hänen omakätinen allekirjoituksensa — jonka hän on tehnyt Teodahadin, goottien viimeisen ruhtinaan kanssa.
"Kuningas myy siinä tuhannesta kultanaulasta ikuisiksi ajoiksi pyhälle Pietarille ja hänen jälkeläisilleen siinä tapauksessa, että Silverius tulee Rooman piispaksi, Rooman kaupungin ja kihlakunnan sekä kaiken maan kolmenkymmenen penikulman piirissä siitä.
"Valtaoikeuksina on sopimuskirjassa lueteltu tuomio- ja lainlaadintavalta, hallinnon, verojen, tullien määrääminen, vieläpä sodan julistaminen.
"Tämä sopimus on tänään päivälleen kolmen kuukauden vanha.
"Siis samalla hetkellä, kun hurskas päädiakoni Teodahadin selän takana kutsui Italiaan keisarillisen sotajoukon, hän teki keisarin selän takana sopimuksen, joka riistäisi tältä kaikki ponnistusten hedelmät ja turvaisi joka tapauksessa paavin aseman.
"Jätän keisarin edustajan ratkaistavaksi, miten tällaista viisautta on arvosteltava.
"Herran valittujen joukossa pidetään käärmeiden siveysoppia suurena viisautena — me maallikot pidämme sellaista tekoa —"
"Mitä häpeällisimpänä petoksena", huusi Belisarius jyrisevällä äänellä ja otti asiapaperit prefektin kädestä.
"Tässä on sinun omakätinen allekirjoituksesi, pappi. Voitko vielä kieltää?"
Tämä syytös, tämä todistus vaikutti järkyttävästi kaikkiin läsnäoleviin.
Kaikkien kasvoilla kuvastui hämmästystä ja vastenmielisyyttä ja kaikki odottivat paavin puolustuspuhetta. Eniten hämmästynyt näistä vaarallisen liittolaisensa hallitsijasuunnitelmista oli Scaevola, tuo lyhytnäköinen tasavaltalainen.
Hän toivoi, että Silverius todistaisi vääräksi tämän häpäisevän syytöksen.
Paavin asema oli todella vaarallinen. Syytös näytti eittämättömältä ja Belisariuksen vihasta hehkuvat kasvot olisivat pelästyttäneet monen urhoollisen sotilaankin.
Mutta Silverius näytti tällä hetkellä, että hän oli prefektin jaBysantin sankarin täysin arvokas vastustaja.
Hän ei kadottanut mielenmalttiaan silmänräpäykseksikään. Vain silloin, kun Cethegus otti asiakirjat viittansa poimuista, hän loi silmänsä hetkeksi maahan kuin olisi saanut tuskallisen iskun.
Mutta Belisariuksen jyrisevän huudon ja säihkyvän katseen hän kesti levollisesti kasvonvärettäkään muuttamatta.
Hän tunsi, että hänen oli tällä hetkellä taisteltava elämänsä aatteen puolesta. Tämä antoi hänelle voimaa ja rohkeutta.
"Kuinka kauan aiot vaieta?" jatkoi Belisarius.
"Siksi, kunnes kykenet kuulemaan minua. Tällä hetkellä vallitsee mieltäsi Urchitophel, vihan henki."
"Puhu, puolusta itseäsi", sanoi Belisarius istuutuen paikalleen.
"Tuon jumalattoman miehen syytös", sanoi Silverius, "saattaa vain erään pyhän kirkon oikeuden päivän valoon aikaisemmin kuin kirkko itse olisi näinä rauhattomina aikoina tahtonut.
"Totta on, että tein sopimuksen barbaarikuninkaan kanssa."
Bysanttilaisten joukossa syntyi uhkaava levottomuus.
"En ryhtynyt goottien kuninkaan, kaupungin silloisen haltijan kanssa keskusteluihin maallisesta vallanhimosta enkä saadakseni uusia oikeuksia.
"En, kautta pyhimysten.
"Sen tein vain suojellakseni erästä pyhän Pietarin ikivanhaa oikeutta."
"Erästä ikivanhaa oikeutta?" kysyi Belisarius harmistuneena.
"Erästä ikivanhaa oikeutta", toisti Silverius, "jota kirkko ei ole tähän saakka tahtonut saada voimaan.
"Sen viholliset pakottavat sen tällä hetkellä toimimaan.
"Kuule siis, keisarin edustaja, kuulkaa, sotapäälliköt ja miekkamiehet! Se, minkä kirkko lunasti Teodahadilta, on ollut sen omaisuutta jo kaksi vuosisataa. Gootti on vain vahvistanut tämän omistusoikeuden.
"Samasta paikasta, mistä prefektin temppelin häväissyt käsi on tämän sopimuskirjan varastanut, olisi hän voinut saada käsiinsä senkin asiakirjan, johon oikeutemme alkuperäisesti nojautuu.
"Hurskas keisari Konstantinus, joka ensimmäisenä keisari Justinianuksen edeltäjistä kääntyi ainoaan autuaaksi tekevään oppiin, on autuaan äitinsä Helenan rukouksesta ja voitettuaan kaikki vihollisensa pyhimysten ja erittäinkin pyhän Pietarin silminnähtävällä avulla tunnustaakseen kiitollisuudella tämän avustuksen ja todistaakseen koko maailmalle, että kruunun ja miekan on kumarruttava kirkon ristin edessä, juhlallisella lahjoituskirjalla antanut ikuisiksi ajoiksi pyhän Pietarin omaisuudeksi Rooman kaupungin ja kihlakunnan läheisine kaupunkeineen ja maakuntineen sekä sen oikeus- ja poliisivallan, tullien ja verojen määräämisen ja kaikki maallisen hallituksen valtaoikeudet, että kirkolla olisi maallistakin valtaa voidakseen helpommin täyttää maailmallisia tarkoituksiaan.
"Tämä lahjoitus on vahvistettu kaikkia muotoseikkoja noudattaen laaditulla asiakirjalla. Gehennan kirouksella uhataan jokaista, joka sitä vastustaa.
"Ja minä kysyn kolmiyhteisen Jumalan nimessä keisari Justinianukselta aikooko hän tunnustaa tämän edeltäjänsä, Herrassa kuolleen keisari Konstantinuksen toimenpiteen vai aikooko hän maallisesta vallanhimosta kumota sen ja siten vetää päänsä päälle Gehennan kirouksen ja ikuisen kadotuksen?"
Nämä Rooman piispan sanat lausuttuina hengellisen arvokkuuden voimalla ja maailmallisen puhetaidon sääntöjen mukaan tekivät valtavan vaikutuksen.
Belisarius, Prokopius ja sotapäälliköt, jotka äsken aikoivat ryhtyä ankarasti tuomitsemaan petollista pappia, olivat nyt itse kuin. syytettynä tuon äkkiä esille tuodun oikeusvaatimuksen nojalla.
Keisari näytti auttamattomasti menettäneen Italian sydämen, joka joutuisi kirkon hallinnon alaiseksi.
Äsken vielä niin röyhkeät bysanttilaiset olivat aivan ääneti. Voiton hymy huulilla paavi seisoi heidän keskellään.
Lopuksi kysyi Belisarius, joka tahtoi siirtää toisen hartioille paavin kukistamisen tai tappion häpeän:
"Rooman prefekti, mitä sinulla on tähän sanottavaa?"
Tuskin huomattava ivanhymy huulillaan Cethegus kumarsi ja sanoi:
"Syytetty on puolustautunut erään asiakirjan perustalla.
"Luullakseni saattaisin hänet pahaan ahdinkoon, jos kieltäisin sen olemassa olon ja vaatisin häntä heti esittämään meille alkuperäisen asiakirjan.
"Mutta en tahdo käyttäytyä saivartelevan asianajajan tavoin miestä kohtaan, joka nimittää itseään kristikunnan pääksi.
"Myönnän, että asiakirja on olemassa."
Belisarius liikahti paikallaan voimattomasta kiukusta.
"Vielä enemmän.
"Olen säästänyt pyhältä isältä vaivan hankkia asiakirjan tänne — mikä muuten olisi hänelle ollut vaikea tehtävä — ja olen sen tuonut itse temppelin häväisseessä kädessäni."
Hän otti vaippansa poimusta esille kellastuneen pergamentin ja katseli hymyillen vuoroin sitä, vuoroin paavia ja Belisariusta nauttien näiden kasvoista kuvastuvasta jännityksestä.
"Niin, vielä enemmän.
"Olen päiväkausia tutkinut asiakirjaa niin tarkoin kuin vihollinen voi ja tarkastuttanut sen muodollisen kelpoisuuden joka kirjainta myöten terävimmillä lainoppineilla kuin itse, ikävä kyllä, olen. Muun muassa on nuori ystäväni Salvius Julianus sen tutkinut.
"Turhaan.
"Kunnioitettavan ja oppineen ystäväni Scaevolankaan tarkkanäköisyys ei voisi keksiä siinä mitään virhettä eikä vaillinaisuutta.
"Kaikki oikeudelliset muodot, kaikki asiakirjan kumoamattomuudelle välttämättömät väliehdot ovat lahjoituskirjaan hiuskarvalleen merkityt. Olisin halunnut tutustua keisari Konstantinuksen protonotariukseen, sillä hän on ollut ensi luokan lainoppinut."
Hän vaikeni katsellen ivallisesti Silveriusta, joka pyyhki hikeä ohimoiltaan.
"Siis", sanoi Belisarius kuohuksissaan, "asiakirja on muodollisesti aivan oikea — ja niin muodoin oikeudellisesti pätevä."
"Niin on", huokasi Cethegus. "Lahjoituskirja on oikein tehty.
"Ikävä vain, että —"
"No", sanoi Belisarius.
"Ikävä vain, että se on väärennetty."
Kaikki huudahtivat.
Belisarius ja Antonina hypähtivät pystyyn, muut läsnäolijat astuivat askeleen prefektiin päin.
Silverius vain peräytyi hiukan.
"Vääräkö", kysyi Belisarius. Ääni kajahti kuin riemuhuuto.
"Prefekti — ystävä — voitko sen todistaa?"
"Olisin kai muuten varonut sellaista väittämästä. Pergamentissa, jolle lahjoituskirja on kirjoitettu, on kaikki vanhuuden merkit, poimut, madonsyömät ja kaikenlaiset pilkut — kaikki mitä niin iäkkäältä pergamentilta voi vaatiakin. Onpa monin paikoin vaikea saada kirjaimista selvääkin.
"Mutta sittenkin on asiakirja vain olevinaan niin vanha. Yhtä taitavasti kuin useat naiset pysyttäytyvät nuoren näköisinä on tämä pyhyys laadittu vanhaksi.
"Se on oikeata pergamenttia vanhasta, Konstantinuksen perustamasta, vieläkin toimessa olevasta keisarillisesta pergamenttitehtaasta Bysantissa."
"Asiaan", huusi Belisarius.
"Mutta kaikki eivät tietäne — ja ikävä kyllä näyttää pyhä piispakin jättäneen sen huomioonottamatta — että näissä pergamenteissa merkitään valmistamisvuosi vasempaan alakulmaan leimaamalla tuskin huomattavilla kirjaimilla sen vuoden konsulien nimet.
"Katso nyt, päällikkö.
"Tämä asiakirja pitäisi olla laadittu, kuten sisällyksestä käy selville, Konstantinuksen hallituksen kuudentenatoista vuotena, samana vuonna, jona hän antoi sulkea pakanalliset temppelit, kuten tässä hurskaassa pergamentissa sanotaan, ja vuosi sen jälkeen kun Konstantinopoli koroitettiin pääkaupungiksi. Siinä mainitaankin oikeat sen vuoden konsulit, Dalmatias ja Xenofilos.
"Mutta nyt on vain ihmeen kautta selitettävissä, — mutta tässä kai Jumala on tehnyt ihmeen kirkkonsa hyväksi — että tuona vuonna, siis vuonna kolmesataa kolmekymmentä viisi jälkeen Kristuksen syntymän jo voitiin varmasti tietää, kuka olisi konsulina keisari Justinianuksen ja kuningas Teoderikin kuoleman jälkeisenä vuonna. Sillä katsokaa, täällä reunan alla on mainitsemani leima. Kirjoittaja ei ole sitä huomannut, — sitä onkin vaikea huomata, jollei pergamenttia pidetä tulta vasten — jokseenkin noin, näetkö Belisarius — vaan maalannut päälle kolme ristiä. Olen pessyt pois nämä ristit — kuinka se taas olikaan — 'temppelin häväisseellä', mutta taitavalla kädelläni. Siinä on, kuten näet: 'VI Indictio: Justinianus Augustus, yksin konsuli hallituksensa ensimmäisenä vuonna'."
Silverius hoiperteli ja tarttui tuoliin, joka oli häntä varten tuotu.
"Pergamentti, jolle keisari Konstantinuksen protonotarius pari vuosisataa sitten kirjoitti lahjoituskirjan, on siis vasta vuosi sitten nyletty Bysantissa aasin selästä.
"Myönnä päällikkö, että tähän päättyy käsitettävän piiri ja yliluonnollisen alkaa, että tässä ovat pyhimykset saaneet aikaan ihmeen. Kunnioita taivaan tekoja."
Hän ojensi asiakirjan Belisariukselle.
"Tällä hetkellä olemme eläneet hyvän kappaleen maailmanhistoriaa sekä pyhää että epäpyhää", tuumi Prokopius itsekseen.
"Oikeassa olet, kautta Justinianuksen unen", huudahti Belisarius iloissaan.
"Rooman piispa, mitä sinulla on tähän sanomista?"
Suurella vaivalla Silverius oli saanut itsensä levolliseksi. Hän näki elämäntyönsä vaipuvan maahan silmiensä edessä.
Masentuneella äänellä hän vastasi:
"Löysin asiakirjan muutamia kuukausia sitten kirkon arkistosta.
"Jos niin on, kuten on sanottu, olen pettynyt samoin kuin tekin."
"Mutta me emme ole pettyneet", väitti Cethegus hymyillen.
"En tiennyt mitään leimasta, sen vannon Kristuksen haavojen kautta."
"Sen uskon vannomattasikin, pyhä isä", vastasi Cethegus.
"Sinä kai ymmärrät, pappi", sanoi Belisarius nousten seisomaan, "että tämän asian johdosta toimeenpannaan mitä ankarin —"
"Sitä toivonkin", sanoi Silverius, "oikeutenani."
"Sitä ei sinulta kielletä, ole varma siitä!
"Mutta minä en voi tuomita tässä asiassa. Vain keisarin viisaus voi tämän ratkaista.
"Vulkaris, uskollinen herulini, sinun haltuusi uskon minä piispan.
"Sinä saatat hänet heti laivaan ja viet Bysanttiin."
"Minä panen vastalauseeni", sanoi Silverius.
"Minua ei voi maan päällä tuomita muu kuin oikeauskoisen kirkon edustajain kokous.
"Minut on saatettava takaisin Roomaan."
"Roomaa et enää koskaan näe.
"Vastalauseestasi saa keisari Justinianus, oikeuden keisari, päättää yhdessä Tribonianuksen kanssa.
"Mutta seuralaisesikin, Scaevola ja Albinus, prefektin väärät syyttäjät ovat kovin epäluulonalaiset, koska prefekti on osoittautunut keisarin uskollisimmaksi ystäväksi.
"Justinianus päättäköön, missä määrin he ovat syylliset.
"Viekää heidätkin kahleissa Bysanttiin.
"Laivoille.
"Menkää takaoven kautta, ei leirin läpi.
"Vulkaris, tämä pappi on keisarin vaarallisin vihollinen.
"Sinä vastaat hänestä hengelläsi."
"Minä vastaan", sanoi jättiläiskokoinen heruli laskien kätensä piispan olkapäälle.
"Laivalle, pappi!
"Hän pääsee vain kuolleena käsistäni."
Silverius näki, että vastustus olisi vain aiheuttanut hänen arvoaan alentavaa väkivaltaa.
Hän taipui ja lähti germaanin mukana, joka piti koko ajan kättään hänen olallaan, teltan peräovelle, jonka vahtisotilas avasi.
Hänen täytyi kulkea Cetheguksen ohi.
Hän painoi päänsä alas eikä katsonutkaan tähän, mutta kuuli tämän kuiskaavan:
"Silverius, tämä hetki on korvauksena voitostasi katakombeissa. — Nyt olemme kuitit."
Heti kun piispa oli poistunut teltasta, nousi Belisarius iloisena istuimeltaan, riensi prefektin luo sekä syleili ja suuteli tätä.
"Suuret kiitokset sinulle, Cethegus Caesarius", sanoi hän.
"Minä kerron keisarille, että olet tänään pelastanut Rooman hänelle.Hän on palkitseva sinua runsaasti."
Mutta Cethegus vastasi hymyillen:
"Tekoni palkitsevat itse itsensä."
Belisarius-sankaria oli näiden hetkien henkinen taistelu, jonka kuluessa nopeasti vaihtelivat viha, pelko, jännitys ja voitonriemu, väsyttänyt ja rasittanut enemmän kuin puolen päivää kestänyt taistelu kypärä päässä ja kilpi kädessä.
Hän toivoi virkistystä ja lepoa ja antoi sotapäälliköilleen luvan lähteä. Näistä ei yksikään poistunut teltasta, ennenkuin oli lausunut prefektille tunnustuksensa ja kiitollisuutensa.
Tämä huomasi, että kaikki, yksin Belisariuskin, tunnustivat hänen etevämmyytensä. Hänestä tuntui hyvältä, kun hän oli saanut muutamassa hetkessä viekkaan piispan kukistetuksi ja ylpeät bysanttilaiset nöyryytetyiksi.
Mutta hän ei ruvennut nauttimaan toimetonta voitoniloa.
Hän tiesi laakereilla lepäämisen vaarallisuuden. Laakeri huumaa.
Hän päätti heti täydentää voittoansa, käyttää parhaansa mukaan hyväkseen henkistä ylivaltaansa, joka hänellä tällä hetkellä kieltämättä oli Bysantin sankariin nähden, ja nyt vaikutelman tuoreimmillaan ollen suunnata kauan valmistetun, ratkaisevan iskun.
Kun hän näitä miettien tarkasti päällikköjen jonoa näiden poistuessa teltasta, ei hän huomannut, että kaksi silmää katseli häntä omituisesti.
Nämä olivat Antoninan silmät.
Edellisten hetkien tapahtumat, joiden todistajana Antonina oli ollut, olivat tehneet häneen omituisen vaikutuksen ja herättäneet sekavia tunteita.
Ensi kerran elämässään hän oli nähnyt ihaillun puolijumalansa, puolisonsa, olevan viisaan papin pauloissa kykenemättä auttamaan ja puolustamaan itseään. Vain tämän pirullisen roomalaisen etevämmyys oli pelastanut Belisariuksen.
Alussa hän oli tuntenut katkeraa vihaa tuota mahtavaa miestä kohtaan, joka oli nöyryyttänyt hänen puolisoaan ja loukannut siten hänen ylpeyttään.
Mutta tämä viha ei kestänyt kauan, ja kuta voimakkaammin Cetheguksen etevämmyys keskustelujen aikana ilmeni, sitä mukaa muuttui hänen vihastumisensa ihailuksi, peloksi ja alemmuuden tunteeksi. Hän käsitti vain yhden seikan. Kirkko oli nöyryyttänyt hänen Belisariuksensa, mutta Cethegus oli nöyryyttänyt sekä hänen Belisariuksensa että kirkon.
Hänen tunteisiinsa yhtyi erottamattomasti tuskallinen toivo, että tuo mies pysyisi hänen puolisonsa liittolaisena eikä koskaan tulisi tämän viholliseksi.
Lyhyesti sanoen, Cethegus oli Belisariuksen puolisossa tehnyt tärkeän henkisen valloituksen, jonka hän itsekin pian huomasi.
Silmät maahan luotuina tuo kaunis, muuten niin itseensä luottava nainen tuli hänen luokseen. Hän katsahti Antoninaan. Silloin tämä punastui ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.
"Rooman prefekti", sanoi tämä, "Antonina kiittää sinua sydämestään.
"Sinä olet tehnyt Belisariukselle ja keisarille suuren palveluksen.
"Olkaamme ystäviä."
Ihmetellen katseli Prokopius, joka oli jäänyt telttaan, tätä kohtausta.
"Odysseukseni taikoo itse Kirkenkin", ajatteli hän.
Mutta Cethegus huomasi heti, kuinka Antoninan henki taipui hänen edessään ja millaisen vaikutusvoiman hän näin sai Belisariukseen.
"Kaunis magistra militum", sanoi hän kohottautuen pystyyn, "ystävyytesi on voittoni kaunein laakeri.
"Panen sen heti koetukselle.
"Minä pyydän sinua ja Prokopiusta todistajikseni, liittolaisikseni neuvotteluun, jonka nyt aion alkaa Belisariuksen kanssa."
"Nytkö?" kysyi Belisarius tyytymättömänä.
"Tulkaa, viettäkäämme ensin ruoan ja cekubaviinin ääressä papin kukistumista."
Hän meni ovelle päin.
Mutta Cethegus jäi levollisesti seisomaan keskelle telttaa ja Antonina ja Prokopius olivat niin täydellisesti hänen vaikutusvaltansa alaisia, etteivät uskaltaneet seurata Belisariusta.
Tämä kääntyi takaisin ja kysyi:
"Täytyykö tuo neuvottelu välttämättömästi pitää tänään?"
"Täytyy", vastasi Cethegus taluttaen Antoninan takaisin istumaan.
Belisariuskin palasi takaisin.
"No, puhu siis, mutta lyhyesti."
"Niin lyhyesti kuin suinkin.
"Olen aina huomannut, että hyville ystäville ja suurille vihollisille täytyy olla avomielinen, avomielisyys on varmin side tai paras ase.
"Sen periaatteen mukaan toimin minä tälläkin hetkellä.
"Kun sanoin, että tekoni palkitsee itsensä, niin tahdoin sillä huomauttaa, etten riistänyt petolliselta papilta Rooman hallinto-oikeutta yksinomaan keisarin vuoksi ja hyväksi."
Belisarius tuli tarkkaavaisemmaksi.
Prokopius antoi säikähtäen ystävänsä liian rohkeaa avomielisyyttä tälle varoittavan merkin.
Antoninan tarkka silmä huomasi sen. Hän säpsähti ja rupesi katselemaan heitä molempia epäluuloisesti.
Cethegus tajusi tämän.
"Ei, Prokopius", sanoi hän Belisariuksen ihmeeksi, "ystävämme täällä huomaavat kuitenkin pian, että Cethegus on mies, jonka kunnianhimoa ei tyydytä Justinianuksen armollinen hymy.
"En ole pelastanut Roomaa keisarin vuoksi."
"Kenen vuoksi olet sen pelastanut", kysyi Belisarius totisena.
"Ensi sijassa Rooman vuoksi.
"Olen roomalainen. Rakastan ikuista Roomaani.
"Siitä ei saanut tulla pappien palvelija.
"Mutta se ei saa joutua keisarin orjattareksikaan.
"Olen tasavaltalainen", sanoi hän heilauttaen ylpeästi päätään.
Belisarius hymyili. Prefekti tuntui hänestä nyt vähäpätöisemmältä kuin tähän saakka.
Prokopius kohautti olkapäitään ja sanoi: "Käsittämätöntä."
Mutta Antoninaa miellytti tällainen avomielisyys suuresti.
"Olen kyllä tiennyt sen, että vain Belisariuksen miekan avulla voimme päästä vapaaksi barbaarien vallasta.
"Ikävä kyllä, ei aikamme ole vielä niin kypsynyt, että unelmani tasavaltalaisesta vapaudesta voitaisiin toteuttaa.
"Roomalaisten täytyy ensin taas muuttua Catoiksi, tämän sukupolven täytyy kuolla ja minä tunnustan, että Rooma toistaiseksi vain Justinianuksen kilven suojassa saa turvan barbaareita vastaan.
"Sen vuoksi kumarrumme tämän kilven edessä toistaiseksi."
"Ei hullumpaa", ajatteli Prokopius. "Keisarin on suojeltava heitä siksi, kunnes he ovat tarpeeksi vahvoja ajaakseen hänet pois Roomasta."
"Nämä ovat unelmia, prefekti", sanoi Belisarius sääliväisesti. "Mitä käytännöllisiä seurauksia niistä on?"
"Niistä on se käytännöllinen seuraus, ettei Rooman tarvitse antautua keisarille sidotuin käsin eikä ilman ehtoja.
"Justinianuksella on muitakin palvelijoita kuin Belisarius.
"Ajattele, jos sydämetön Narses tulee seuraajaksesi."
Sankarin otsa synkistyi.
"Senvuoksi mainitsen sinulle ehdot, joilla Caesarin kaupunki laskee sinut ja sotajoukkosi muuriensa sisään."
Tämä oli Belisariuksesta liikaa.
Kiukuissaan hän hypähti ylös, hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä salamoivat.
"Rooman prefekti", huusi hän leijonan karjumista muistuttavalla äänellä, "sinä unohdat itsesi ja asemasi.
"Huomenna vien Roomaa vastaan seitsemänkymmentä tuhatta miestä.
"Kuka minua estää tulemasta kaupunkiin ilman ehtoja?"
"Minä", vastasi Cethegus levollisesti. "Minä en houri, Belisarius.
"Katso tätä kaupungin ja sen varustusten asemakaavaa.
"Päällikönsilmäsi käsittää sen vahvuuden nopeammin kuin minun silmäni."
Hän otti esille pergamenttilevyn ja asetti sen telttapöydälle.
Belisarius silmäsi sitä välinpitämättömästi ja huudahti heti:
"Tämä asemakaava on väärä.
"Prokopius, anna meidän asemakaavamme tuolta kotelosta.
"Katsos nyt! Nuo haudat ovat täyttyneet, nuo tornit kaatuneet, nuo muurit revityt rikki, nuo portit ovat turvattomat.
"Sinun asemakaavasi esittää Rooman varustuksia niiden muinaisessa, peloittavassa kunnossa.
"Se on vanhentunut, Rooman prefekti."
"Ei, Belisarius, sinun asemakaavasi on vanhentunut. Nämä muurit, haudat, tornit ja portit ovat taas kunnossa."
"Mistä alkaen?"
"Viime vuodesta."
"Kuka ne on pannut kuntoon?"
"Minä."
Belisarius katsoi pelästyneenä asemakaavaa.
Antonina katseli huolestuneena puolisonsa kasvojen ilmettä.
"Prefekti", sanoi Belisarius vihdoin, "jos asiat ovat niin kuin sanot, olet sinä perillä sodasta, varsinkin linnoitussodasta.
"Mutta sotaan tarvitaan sotajoukkokin. Tyhjät vallisi eivät minua pidätä."
"Ne eivät ole tyhjät.
"Sinun täytyy myöntää, että kaksikymmentä tuhatta miestä voi puolustaa Roomaa, nimittäin tätä minun Roomaani, joka on kuvattu tähän asemakaavaan, toista vuotta Belisariustakin vastaan.
"Ja kun sen myönnät, niin voin ilmoittaa sinulle, että näissä varustuksissa on tällä hetkellä kolmekymmentäviisi tuhatta aseellista miestä."
"Ovatko gootit palanneet takaisin", huudahti Belisarius.
Prokopius tuli hämmästyneenä lähemmäksi.
"Ei, nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä ovat minun käskettävinäni.
"Olen jo vuosikausia opettanut veltostuneita roomalaisia aseiden käyttöön ja herättänyt heissä sotaisen harrastuksen.
"Siten on minulla tällä hetkellä käytettävänäni kolmekymmentä taistelukuntoista kohorttia, joissa kussakin on lähes tuhat miestä."
Belisarius koetti salata vihastustaan ja kohautti olkapäitään.
"Minä myönnän", — jatkoi Cethegus — "etteivät nämä joukot voisi avonaisella kentällä vastustaa Belisariuksen sotajoukkoa.
"Mutta minä vakuutan, että he puolustavat uljaasti näitä muureja.
"Sitäpaitsi olen omilla varoillani pestannut seitsemän tuhatta isaurilaista ja abasgilaista palkkasoturia — kaikki valioväkeä — ja kuljettanut ne vähitellen kenenkään huomaamatta pienissä joukoissa Ostiaan, Roomaan ja Rooman ympäristölle.
"Epäiletkö sitä? Tässä on luettelo noihin kolmeenkymmeneen kohorttiin kuuluvista miehistä ja tässä on isaurilaisten kanssa tehty sopimus.
"Nyt näet selvästi, millä kannalla asiat ovat.
"Jos suostut ehtoihini, niin ovat nuo kolmekymmentäviisi tuhatta miestä puolellasi, Rooma, minun Roomani, tämä Rooma, joka on tässä asemakaavassa kuvattuna ja jota sinä sanoit peloittavan vahvaksi, on puolellasi ja Cethegus on puolellasi.
"Mutta jollet sinä hyväksy ehtojani, niin estyy koko voittokulkusi, jonka onnistuminen riippuu suuressa määrässä nopeudestasi.
"Sinun on piiritettävä Roomaa kuukausmääriä.
"Gooteilla on runsaasti aikaa kokoontuakseen.
"Me itse kutsumme heidät takaisin. He saapuvat kolme kertaa sinua voimakkaampina kaupungin avuksi, eikä sinua voi pelastaa varmasta perikadosta muu kuin ihme."
"Tai sinun kuolemasi tällä hetkellä, paholainen", huusi Belisarius kykenemättä enää hillitsemään vihaansa ja veti miekkansa tupesta.
"Keisarin nimessä, Prokopius! Ota tuo petturi vangiksi. Hänen täytyy kuolla tällä hetkellä."
Hämmästyneenä, epäröiden Prokopius meni molempien miesten väliin. Antonina riensi puolisonsa luo ja koetti tarttua hänen oikeaan käteensä.
"Oletteko te yhdessä juonessa hänen kanssaan", huusi Belisarius vimmoissaan.
"Vartijat tänne!"
Kummankin oven kautta tuli sisään kaksi keihäsmiestä telttaan. Sillä välin Belisarius oli riistäytynyt irti Antoninasta ja paiskannut vasemmalla kädellään väkevän Prokopiuksen syrjään ikäänkuin tämä olisi ollut pieni lapsi. Kohottaen miekkansa hirvittävään iskuun hän hyökkäsi Cethegusta kohti.
Mutta äkkiä hän pysähtyi ja antoi aseen, joka jo hipaisi uhatun rintaa, vaipua.
Sillä Cethegus seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja kasvonvärettäkään muuttamatta katsoi kylmästi raivoavaan Belisariukseen hymyillen äärettömän ylenkatseellisesti.
"Mitä tuo katse ja tuo hymy tarkoittaa", kysyi Belisarius.
Prokopius viittasi ääneti vartijoita poistumaan.
"Säälin sotapäällikön mainettasi, jonka silmänräpäyksen vihastuminen olisi ikuisiksi ajoiksi turmellut.
"Jos iskusi olisi sattunut, olisit sinä ollut hukassa."
"Minä", sanoi Belisarius nauraen. "Sinä olisit luullakseni ollut hukassa."
"Ja sinä myös.
"Luuletko sinä, että minä tyhmänrohkeasti pistän pääni jalopeuran kitaan?
"Ei ollut vaikeata arvata, että sinunlaisesi sankari tahtoisi ensikädessä ratkaista pulman hyvällä miekaniskulla.
"Sen vuoksi ryhdyinkin varokeinoihin.
"Eilisestä alkaen on Rooma jälkeen jättämäni kirjallisen käskyn mukaan sokeasti minua tottelevien miesten käsissä.
"Hadrianuksen hauta, Kapitolium ja kaikki portit ja tornit ovat isaurilaisteni ja legioonalaisteni vartioimat.
"Sotatribuneilleni, kuolemaa halveksiville nuorukaisille olen antanut seuraavan käskyn siltä varalta, että sinä saapuisit Rooman edustalle ilman minua."
Hän ojensi Prokopiukselle papyruskäärön.
Tämä luki:
"Lucius ja Marcus Liciniukselle Cethegus, Rooman prefekti.
"Olen joutunut bysanttilaisten hirmuvallan uhriksi.
"Kostakaa minun puolestani. Kutsukaa gootit takaisin.
"Minä vaadin sitä valanne nimessä.
"Barbaarit ovat siedettävämmät kuin Justinianuksen voudit.
"Pitäkää puolianne viimeiseen mieheen saakka.
"Uhratkaa kaupunki liekeille, ennenkuin luovutatte sen tyrannin sotajoukolle."
"Sinä näet siis", sanoi Cethegus, "ettei kuolemani avaa sinulle Rooman portteja, vaan päinvastoin sulkee ne iäksi.
"Sinun täytyy ryhtyä piirittämään kaupunkia tai suostua sovintoon kanssani."
Belisarius katsahti vihaisesti, mutta samalla ihaillen rohkeaa miestä, joka määräsi hänelle ehtoja hänen sotajoukkonsa keskellä.
Hän pisti miekkansa tuppeen, istuutui tuolilleen ja sanoi:
"Mitkä ovat luovuttamisehdot?"
"Niitä on vain kaksi.
"Ensiksi annat komennettavakseni pienen osan joukostasi.
"En liene tuntematon bysanttilaisille."
"Myönnän. Sinä saat arkonina komennettavaksesi kaksi tuhatta miestä illyrialaista jalkaväkeä ja tuhat saraseenilaista ja maurilaista ratsumiestä. Tyydytkö siihen?"
"Täydellisesti.
"Toiseksi.
"Riippumattomuuden keisarista ja sinusta takaa minulle vain se, ettäRooma on täydellisesti vallassani.
"Tämä koskee myöskin sinun Roomassa oloaikaasi.
"Sen vuoksi jää koko oikea Tiberin ranta ja Hadrianuksen hauta sekä vasemmalta puolelta Kapitolium ja kaikki vallitukset pyhän Paavalin porttiin saakka etelässä koko sodan ajaksi isaurilaisteni ja roomalaisteni käsiin. Sinä saat sen sijaan haltuusi muun osan vasemmalla Tiberin rannalla olevasta kaupungista, flaminilaisesta portista pohjoisessa appilaiseen porttiin saakka etelässä."
Belisarius silmäsi asemakaavaa.
"Ei ole hullummin ajateltu. Näistä paikoista voit sinä karkoittaa minut kaupungista millä hetkellä tahansa tai teljetä joen. Se ei käy päinsä."
"Varustaudu sitten taisteluun gootteja ja Cethegusta vastaan Rooman muurien edustalla."
Belisarius hypähti pystyyn.
"Menkää! Jättäkää minut kahden kesken Prokopiuksen kanssa.
"Cethegus, odota päätöstäni!"
"Huomiseen saakka", sanoi tämä.
"Auringon noustessa lähden Roomaan joukkosi etunenässä tai — yksin."
Muutamia päiviä myöhemmin Belisariuksen sotajoukko marssi ikuiseen kaupunkiin asinarisen portin kautta.
Rajattomalla riemulla tervehdittiin vapauttajaa. Hän ja hänen puolisonsa, joka ratsasti sirolla hevosella hänen rinnallaan, melkein peittyivät kukkiin.
Kaikki talot olivat koristetut matoilla ja seppeleillä.
Mutta juhlimisen esine ei näyttänyt iloiselta. Hän oli alla päin ja silmäili synkästi Kapitoliumia ja valleja, joilla liehuivat vanhoja roomalaisia kotkia mukailemalla tehdyt kaupunkilais-legioonien merkit eivätkä Bysantin lohikäärmeliput.
Asinarisella portilla oli nuori Lucius Licinius peräyttänyt keisarillisen sotajoukon etujoukon. Raskas ristikko ei kohonnut, ennenkuin prefekti Cethegus ilmestyi komean mustan hevosensa selässä Belisariuksen rinnalle.
Lucius ihmetteli ihaillussa ystävässään tapahtunutta muutosta.
Kylmä, ankara umpimielisyys oli kadonnut. Hän näytti suuremmalta, nuoremmalta. Voitonilo ilmeni hänen kasvoistaan, ryhdistään ja koko olemuksestaan.
Hänellä oli päässään korkea, runsaasti kullattu kypärä, josta purppuranvärinen hevosenhäntä aaltoili panssariin saakka. Tämä oli kallisarvoinen ateenalainen taideteos. Jokaisessa sen levyistä oli hienosti tehty korkokuva pakotetusta hopeasta. Kaikki kuvat esittivät roomalaisten voittoja.
Hänen voitonriemuiset kasvonsa, hänen ylpeä ryhtinsä ja loistava varuksensa saattoivat varjoon sekä Belisariuksen että koko tämän alipäällikköjen komean seurueen, joka Johanneksen johdolla kulki heidän jäljessään.
Ja tämä hänen esiintymisensä oli niin silmiinpistävää, että se vaikutti kansanjoukkoon, kun saattue oli kulkenut jonkin matkaa. Vähitellen alkoikin huuto "Cethegus" kuulua yhtä voimakkaana, jollei voimakkaampanakin kuin "Belisarius".
Antoninan hieno korva huomasi tämän. Levottomana hän rupesi joka kerta saattueen seisahtuessa kuuntelemaan väkijoukon huutoja ja puheita.
Kun he olivat kulkeneet Tiituksen termien ohi ja päässeet Flaviuksen amfiteatterin luona Via sacralle, täytyi heidän pysähtyä suuren väkijoukon vuoksi. Kadulle oli laadittu kapea riemuportti, jonka läpi päästiin vain hyvin hitaasti.
"Voitto keisari Justinianukselle ja hänen sotapäällikölleenBelisariukselle", oli portissa kirjoitettuna.
Sillä aikaa kun Antonina luki tätä, kuuli hän erään vanhuksen, joka ei juuri tuntunut olevan perillä asioista, tekevän kaikenlaisia kysymyksiä pojalleen, eräälle Cetheguksen legioonalaiselle.
"Siis, Cajus, tuo synkkä mies kimon selässä on —"
"Niin, hän on Belisarius, kuten sanoin", vastasi poika.
"Vai niin! No — entä tuo komea, riemuitsevan näköinen sankari hänen vasemmalla puolellaan — tuo, joka ajaa mustalla hevosella — hän on varmaankin Justinianus itse, hänen herransa ja keisarinsa."
"Ei sinne päinkään, isä! Keisari istuu rauhallisesti kultaisessa hovissaan Bysantissa ja kirjoittaa lakeja.
"Ei, hänhän on Cethegus,meidänCetheguksemme, minun Cethegukseni, prefekti, joka lahjoitti minulle tämän miekan.
"Niin, hän on miesten mies.
"Tribunini Licinius sanoi nimittäin: 'Jos hän tahtoisi, ei Belisarius koskaan näkisi Rooman portteja sisältäpäin'."
Antonina löi hevostaan kiivaasti pienellä hopeasauvalla ja ajaa karautti nopeasti riemuportin läpi.
Cethegus saattoi Belisariusta ja tämän puolisoa Pincioiden palatsille saakka, joka oli pantu kuntoon heidän asunnokseen.
Täällä hän lausui jäähyväiset ja lähti auttamaan bysanttilaisia sotapäällikköjä joukkojen majoittamisessa. Nämä sijoitettiin osittain kaupungin asukkaiden luo ja yleisiin rakennuksiin, osittain telttoihin kaupungin ulkopuolelle.
"Kun olet virkistynyt tämän päivän väsymyksestä, Belisarius, pyydän sinua ja Antoninaa sekä etevimpiä päälliköitäsi luokseni illalliselle", sanoi Cethegus lähtiessään.
Muutaman tunnin kuluttua Marcus Licinius, Piso ja Balbus tulivat noutamaan kutsuttuja.
He saattoivat kantotuolia, jossa Antonina ja Belisarius istuivat.Päälliköt kulkivat jalkaisin.
"Missä prefekti asuu", kysyi Belisarius noustessaan kantotuoliin.
"Sinun täällä ollessasi päivisin Hadrianuksen haudalla, öisinKapitoliumissa."
Belisarius säpsähti.
Kulkue lähestyi Kapitoliumia.
Ihmetellen Belisarius katseli varustuksia ja valleja, jotka kaksisataa vuotta kestäneen rappiotilan jälkeen oli kunnostettu peloittavan vahvoiksi.
Kuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten sota-aikana.
Marcus Licinius antoi vartijoille merkin.
"Mikä on tunnussana", kysyttiin sisäpuolelta.
"Caesar ja Cethegus", vastasi Marcus.
Silloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli kaksoiskirveet.
Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä.Isaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.
Bysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.
Äkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa, ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille Cethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät tavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen pukuun.
Hän sanoi hymyillen:
"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin hetki, sillä Belisarius onminunvieraanani Kapitoliumissa."
Torvien raikuessa hän vei vieraansa linnoitukseen.
Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.
Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle.
Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.
He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä aika Florentian piirittämiseen.
Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.
Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt eikä kuulunut.
Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville gooteille.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.
"Jumalan miekan nimessä", huusi Guntaris, "mistä tulet?"
"Ravennasta tulemme.
"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.
"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, — sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."
"Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan.
"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämmeGrippan menettelyä.
"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön, kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät kiivaan taistelun perästä pakosalle."
"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia pyyhkäisty pois heidän tieltään?"
"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientääRavennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."
"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa maksaa."
"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaanHildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.
"Hän — tuo raivoisa härkä — iski omin käsin Mars-portin rikki."
Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.
Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen äkkirynnäköllä.
Yritys epäonnistui.
Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan.
Tämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen edustalle.
Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin.
Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.
Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta — Honoriuksen — ja kaakkoisesta — Teoderikin — portista kummastakin lähetystö, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.
Nämä lienevät olleet omituisia.
Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.
Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.
Mutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.
Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin väliintulo — niin kerrottiin — pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta.
Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.
Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti vakavampia seurauksia.
Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä käskyä.
Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle.
Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä luonnettaan kuningas salasi kaikilta — läheisimmiltä ystäviltäänkin — lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.
Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.
Se lyötiin takaisin.
Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä kalliovalleja vastaan.
Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta.
Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet joukot takaisin leiriin.
Sotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.
Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.
Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten.
Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.
Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?
Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä, että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.
Miksi kuningas pelkäsi valoa?
Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan.
Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineenFlorentiasta.
Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.
Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi kiivaasti:
"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?"
Vanhus pudisti surullisena päätään.
"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."
"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."
Hän vaikeni.
"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?" kysyi Teja.
"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia asioita — toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen häntä."
Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästäVitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.
He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta.
Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.
Hän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.
Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.
"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.
"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?"
"Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.
"Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lisäsi Hildebrand.
Vitiges painoi silmänsä kiinni.
Sitten hän sanoi:
"Ei ole muuta keinoa.
"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön."
"Kuinka? Mitä?" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.
"Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas.
"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?"
"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi taistella tänään."
"Niinpä siis ryntäämme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen keihääseensä.
"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."
"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset."
"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme."
"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä", sanoi kreivi Teja.
"Sepähän nähdään", arveli Vitiges.
"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me saimme kaupungin käsiimme nälän avulla — kolmen vuoden perästä."
"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet liikkeelle."
Teja aikoi lähteä teltasta.
Hildebrand pysäytti hänet.
"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."
"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö mahdoton?
"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa sitä jo eilen — silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.
"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.
"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet kuninkaaksi."
Ja hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.
"Sinä puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand.
"Mahdotonta", sanoi Teja.
"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.
"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus."
Hän vaikeni.
Muut katselivat toisiaan omituisesti.
Lopuksi sanoi vanhus:
"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.
"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi."
"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää. Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
"Olen toiminut omalla vastuullani.
"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä sotajoukolle."
Vanhus otti pergamenttikäärön ja luki:
"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville —"
"Hävyttömät", huusi Hildebad.
"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.
"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."
"Hurjat", sanoi kreivi Teja.
"Käsittämätöntä", sanoi Hildebad.
Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:
"Minä käsitän sen hyvin.
"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen kuninkaakseni.
"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.
"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan portit."
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymmärrätte menettelyni.
"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on.
"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai — luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.
"Siis on jäljellä vain toinen tie — kruunusta luopuminen.
"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."
"Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sinä jäät kuninkaaksemme.
"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.
"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla,meidäntelttoihimme."
"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreiviTeja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.
"Haluatko sinä sitä?
"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?
"Haluatko vielä naisvaltaa?"
"Jumala meitä siitä varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen.
"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten käyttänyt sitä keinoa."
"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee."
"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.
"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö —"
"Mahdoton", sanoi Hildebrand.
"Tai kruunusta luopuminen.
"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa."
Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla.
Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hellästi:
"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."
Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten kivikovan vanhuksen lempeyttä.
"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa."