Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.
Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen.
Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan.
Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset — emmekä tahdo heitä siitä tuomita — syvästi vieraan vallanalaisuuden häpeän.
Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja kerettiläisinä.
Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut. Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja tyrannien ikeestä.
Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.
Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle vihalle.
Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.
Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.
Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,Bysantti voittaisi joka tapauksessa.
Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.
Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.
Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen.
Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli täydellisesti riippumaton Bysantista.
Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana.
Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.
Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.
Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan.
Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta hänen vallalleen.
Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.
Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.
Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.
Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin kuoltua.
Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle äitinsä holhoomana.
Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.
Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla.
Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta osaa.
Tämä mies oli Cethegus.
Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.
Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levitä.
Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille — joista hän useita oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta — jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.
Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella.
Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, — kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä — jolla hän viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään kaupunginpäällikön virkaan.
Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille.
Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. —
Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.
Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut — joka oli myöskin ollut suljettuna senaattiin — otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius kavalan näköisenä.
Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta, mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.
Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen, atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.
Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan.
"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.
"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa — viha tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.
"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.
"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoiSilverius tullessaan sisään.
"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan raakalaisille?"
"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"
"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius.Scaevolakin kalpeni vihasta.
"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.
"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö — sen, mistä sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi konsulia —"
"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?Entä sitten?"
"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"
"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille. "Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua polvillanne!"
Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne hämmästyneille salaliittolaisille.
"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi käynyt?"
Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:
"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän heittäen kauniin päänsä kenoon.
"Niin. Sitten kunminäpanen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella iäti, Licinius, mutta näin ollen — emme päivääkään."
"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.
"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroiCethegus olkapäitään kohauttaen.
Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.
"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.
Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi hänelle.
"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus."
Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä tyytyväisen silmäyksen.
"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.
"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä, mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"
"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja — vapaa paavinvaali."
"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.Olkoon menneeksi." —
Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.
"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen jälkeen. "Te ette kukista tyrannia — te tarvitsette tyrannin."
Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.
Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.
Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarvehallitateki äkkiä tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen.
Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä ja valtiomiehenä Caesarin aikana — hänen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. — Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla.
Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.
Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.
Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään positiivisen vakaumuksen tunnetta.
Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen.
Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.
Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta.
Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi — yhtä voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki — huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyörteisiin.
Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkojaBysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.
Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa, mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.
Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.
Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.
Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskellä väkirikasta Roomaa.
Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli tutustunut.
Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.
Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.
Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä vahingonilosta.
Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena.
Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.
Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten, hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että urhoollisuutta.
Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi väkisin hänelle antaa.
Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.
Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.
Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.
Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä — kuten näytti — sekä Jumalaan että koko maailmaan.
Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.
Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä diakonin kanssa.
Mutta nyt muuttuivat asiat.
Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.
Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia — kaikki ne olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa jättäneet.
Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä — se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.
Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta, että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton — hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan:
Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! — — — —
Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen sielunsa läpi, — ei ajatuksena, — ei toivona, — vaan varjona vain — ja unelmana, — hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.
Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!
Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.
Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä vastaan! —
Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin näiden roomalaisten avulla.
Hän oli yksin.
Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.
Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen katkonaisin lausein:
"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita, näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä palvelijoista taas maailman herroja — se työ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma — sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt — se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta — sen voi tehdä, koska sitä voi ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin, Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen — kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."
Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen.
"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä — se on suloisin kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."
Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman maailmanvallan sotakarttaa:
"Ensin karkoitan barbaarit —: Rooma! — Sitten valloitan takaisin pohjoismaat —: Pariisi! — Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle —: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri — ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. — Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. — Ja niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri — oi, seisahtukaa ajatukset!"
Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.
Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle.
Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.
Liiton entiset johtajat — näköjään Silveriuskin — olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa perikadosta.
Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.
Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja puolueelle varoja.
Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.
Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta.
Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista suunnitelmaansa.
Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedettävän vallan sijaan.
Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.
Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.
Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.
Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" — kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin — hallitusta vastaan.
Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.
Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma palkkansa.
Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen jättäneet.
Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.
Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.
Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei voitaisi häneltä riistää.
Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän, praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä kaupungin turvallisuudesta.
Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä. Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.
Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta — goottilaisen hallituksen kustannuksella.
Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja — kuten kuningatar kuvitteli — suojaksi bysanttilaisia vastaan."
Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella sotapäällikön nerolla.
Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi.
Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.
Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.
Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla.
Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus kaupunkiavastaan, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.
Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.
Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.
Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön hänen päämäärälleen.
Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa kreikkalaisiakin Roomassa,hänenRoomassaan, kuten hän kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja myöskin niille puolustajia.
Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.
Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.
Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.
Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.
Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.
Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.
Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin — vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville — ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.
Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.
Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.
Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.
Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja — mikä oli kaikista tärkeintä — erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.
Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.
Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.
Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.
Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myöskin paljon vastoin niitä.
Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista, mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.
Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.
Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.
Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.
Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.
Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.
Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.
Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.
Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.
Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.
Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja tyytymättömyyttä.
Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen.
Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän kansan voimat.
Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.
Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön vaikutusvalta Amalasuntaan.
Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.
Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.
Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.
Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.
Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.
Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja miehekästä rohkeutta.
Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden tavallisesti katsotaan liikkuvan.
Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä alempiarvoisuudesta.
Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen — Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan — eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa. Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa hänen etevämmyytensä.
Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.
Hän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran toimeliaana.
Hän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.
Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.
Hän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.
Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin, joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä, uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain Cethegukseen.
Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta, käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. — Sanalla sanoen hän avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan, tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.
Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.
Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta, usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.
Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä, jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.
Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaanlähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksiRusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.
Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo.
Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.
Ennen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.
Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.
Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.
Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti voitetuksi, ja armo annettiin.
Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski taivutetuksi armoa vastaanottamaan.
Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.
Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.
Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.
Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin gasellin.
Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas mielikuvitus.
Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen aikana.
Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet, vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja vastaan.
Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa. Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten kokoukseen Roomassa.
Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.
Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston omaksi.
Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.
Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, — Corbulo oli ammatiltaan kivenveistäjä — minkätähden hän oli äsken ostanut vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen kuuluvan pienoisen talon.
Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja; rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska "domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.
Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä kuoleman jälkeen.
Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa. Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin pian kuin hän suinkin pääsi.
Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle, josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla sijaitsevan talon.
Mutta hän seisahtui hämmästyneenä — hän piti kättä silmiensä edessä aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea, mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut. Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt rakennettu siro huvila.
"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu. Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"
Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.
Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna, että hän tuskin tunsi sitä.
Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti, kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:
"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet. Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"
Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen, vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on tapahtunut?"
Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:
Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja vaunuja.
Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaajaCorbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.
Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.
Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla naisten tulevan olinpaikan.
Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi väkivallalla.
Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet viipymättä työhön.
Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen, vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.
Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle vasten silmiä.
Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.
"Ja" — päätti Cappadox kertomuksensa — "sitä menoa kesti toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja menivät tiehensä.
"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.
"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.
"Nyt voit sinä, herra, — sen kyllä tiedän — panettaa minut jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet herra ja Cappadox orja.
"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi puutarhaksi."
Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt tiehensä kesken orjan kertomusta.
Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi. Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi pysyä hänen mukanaan.
Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän, tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan puutarhasta.
Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen, silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai tuskin hänet rauhoitetuksi.
"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.
Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. —
Kun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.
Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille valmistanut.
Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.
Se selvisikin hyvin pian. —
Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.
Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen, että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan ihmistä eikä eläintä.
Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.
Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.
"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla. "Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona. Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se ole täällä!"
Ja he jatkoivat matkaansa.
Muutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.
Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.
Metsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.
Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.
Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä — metsähenkien näkemistä pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana — kotiin päin ja huusi emäntäänsä seuraamaan itseänsä.
Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä huvitellakseen heidän hämmästyksellään.
Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.
Hän meni nopeasti pensastoon.
Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli metsästyslaukku ja heittokeihäs.
"Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.
Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" — sammalsi hän — "kuningas!"
Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen nurmelle.
Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä. Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.
"Oi, hän — hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat kätensä sykkivälle sydämelleen — "nyt tahtoisin kuolla, — kuolla hänen kanssaan".
Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen ohimoilleen.
Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari — murhaaja", huusi hän, työnsi Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris tiehensä.