Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti. "Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone meille mitään ikäviä sanomia?"
"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" — hän mietti hetkisen aikaa — "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa muutaman minuutin."
"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."
Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."
He menivät tabliumiin.
Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki; taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin, kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.
"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan, "minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan tuntenut —." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.
"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja tämä onni —"
Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan lausumiseen.
"— olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.
Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso, minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."
Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.
Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä. Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen olentonsa.
"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."
Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa.
Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.
"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.
* * * * *
Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen ohitsensa.
"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee, että hän on täällä?"
Toinen nosti hartioitaan.
"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme toivoa."
Nyt nousi Licinius ylös.
Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.
Neljäs Luku.
Kärsimyksen alku.
"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija,Sophronius!"
"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.
"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun,Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."
"Kenen sanoja nyt lausuit?"
"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."
"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun purkaa hänen niskoillensa."
"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."
"Kuka nyt häiritsee meitä?"
Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.
"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä, Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"
Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.
"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."
"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä paikalleen selkänsä taakse.
"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä, "keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä vastaan. Minä — minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja sinä suostuit minun mielipiteeseni."
Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.
"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.
"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin — estelin", sai legaatti töin tuskin sanotuksi.
Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.
"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin, ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."
"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden —"
"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten —"
"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"
Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.
"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.
Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.
"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."
"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen aina tottelevainen sinulle."
"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin tyttären kamariin."
Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella, polkein jalkaansa lattiaan.
"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin myöntyä."
"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme itsellemme kuulijaisiksi."
Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä. Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti sisustettuun huoneesen.
Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.
"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan moni minulta kadehtimaan."
"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."
Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.
"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa, vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle, kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."
"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"
"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha — ihan tietämättäni."
"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyenLiciniukseen.
"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."
"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.
"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.
Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä ympärinsä.
"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö hän ole silmänkääntäjä?"
Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.
"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä. "Nyt saat levätä, — Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta lukijaani. Istu tähän sohvalle. — Zeno!"
Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi. "Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä — mutta sitä en tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"
"En tiedä nyt äkkipikaan — ehkä — ei, lukekoon jonkun Pindaron oden".[19]
"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno, lue minulle milesiläinen satu."
Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen yleisellä nimellä.
"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.
"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."
"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää muodinmukaista Caattona oleminen."
"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."
"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä, Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä —"
Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään terävästi häneen.
"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin — jostakin toisesta oppisit, miten pitää elettämän."
Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen vastenmielisesti.
"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella sinua."
Hän nousi seisoalleen.
Myöskin Sabina nousi seisoalleen.
"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"
Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.
"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan käteen. "Voi hyvin!"
Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa hänet.
"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"
"Tiedän, herra."
"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen asukkaiden turvallisuudesta."
Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät synkiksi. Licinius huomasi sen.
"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.
"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."
"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.
Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen legionalainen tuli hänen vastaansa.
"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut sinulle mitä pahaa?"
"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" — hän osotti prokonsulin asuntoa — "on päätetty jotain pahaa meitä vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"
"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.
Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.
"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille kristityt!"
Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.
"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"
Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.
Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.
"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä? Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa kävisivät murha-aseissa."
"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."
"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"
Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.
Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.
"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon meitä sellaisista huimapäistä!"
Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa. Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.
"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."
"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."
"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" — hän osotti sinne päin, johon Tertullianus oli mennyt — "tahtoisi mielellään saattaa meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää hyvästi!"
Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas koulumestari.
Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.
Centurio oli totinen.
"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."
Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa ankaran käskyn.
"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.
Centurio nyökäytti päätään.
"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista uutista.
Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla, miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti nyyhkien pois huoneesta.
"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa."Minkätähden itkee lapsi?"
Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi. Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius kuulteli tarkkaavaisesti.
"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä tapahtuu."
Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään ole —"
Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.
"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"
Calpurnius viittasi ujomaisesti.
"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni. Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle vastenluontoiseksi."
"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"
"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan pääsemme pois Kartagosta!"
Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.
Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle, joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän, tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin surkuteltava ja onneton —."
Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös.
"Mitä tämä on?"
Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"
Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle kamariin.
"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"
Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.
"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.
Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.
"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa —."
Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.
"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.
"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."
"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko sinä minua siihen?"
Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa.Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.
"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."
Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen, joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.
"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä!Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu.Kyrie eleison!"[21]
Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.
"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne —"
"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."
"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa huoneessanne?"
Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin; sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.
Hän tapasi Julian levollisempana.
"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen vaikuttaa Liciniukseen."
"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa", sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."
Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.
Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:
"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"
Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle: "Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."
* * * * *
Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin huokaus, täynnä sanomatonta surua.
Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla äänellä:
"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda meitä."
Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen.Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.
"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"
"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua siitä polvillani."
Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös! Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."
Neiti pudisti päätänsä.
"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius päättää meidän hengestämme."
Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.
"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta — ei, sano minulle ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän — sinä tiedät ketä tarkoitan — koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."
Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla äänellä:
"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"
Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki — mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen, punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."
Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.
"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten tuho meille!"
Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:
"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on voittava teidät."
Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena, hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.
Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.
"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta. Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi häntä nimeltä ja lausui:
"Prokonsulille."
Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.
He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten. Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa. Licinius näki sen ja vaaleni.
"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä.Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.
* * * * *
Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä, murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää. Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua. Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian oikea laita.
Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri joukko oli heitä vankeudessa.
"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseliJulia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin.Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "MuttaHerra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloinvuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.
Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon, osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"
Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.
Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius. Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he kristityitä.
"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet itsensä verkosta irti. — Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä, joka nyt tuotiin esiin.
"Apollonius."
"No kotopaikkasi?"
"Pepuza Phrygiassa."
"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"
"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille ilmoitettu."
"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.
Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.
Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.
"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa asiasta vapaaksi."
Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.
"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."
"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.
"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi, prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa, sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen taudin."
Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.
Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan; toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla. Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.
"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa, minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"
"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu, "mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."
"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä! Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten edestä."
"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia —"
"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."
Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.
"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset yhtyivät häneen.
Kleisthenes sanoi olevansa valmis.
"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän tulee kääntyä legaattiin."
"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.
"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen, mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen, kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja Julia kuuluvat meidän joukkoomme."
Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensäKleistheneen ehdotukseen.
"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän. "Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään tietää!"
Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.
Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.
"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän pilkallisesti.
Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:
"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."
Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin väliaikainen.
"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen — nuorukainen ja vanhus", sanoi hän.
Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.
Viides Luku.
Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.
Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:
Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana näissä juhlallisuuksissa.
Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa, valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat virkamiehet ja hänen perheensä naiset.
"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.
"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja pyysi minua sanomaan sinulle sen."
Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin juhlallisuuden alkamiseksi.
Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä. Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa, kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa, satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman ampujankin. — Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina, jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.
Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään, onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa, että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan tuomituita.
"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan samat sanat.
Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita syrjään.
"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia petoja vastaan.
Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja vasemmalle — uusi nuoli sattuu siihen — nyt kyykistyy se jälleen maahan — yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan. Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.
"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin kristiaanit!"
Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka hiljaa vaikeroi.
"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle, jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen oli kiivennyt ylös kalliolle.
Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.
Suostumushuuto kuului katselijoilta.
Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.
Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin karhu möyryten kaatui maahan.
Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin taputteli käsiänsä.
Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin, nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.
Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.
Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään, ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi. Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit taistelutanterelta.
Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt siis pois.
Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.
Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.
Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.
Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.
"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.
"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.
Siihen myönnettiin.
Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit. Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja seisattui aivan jumalankuvan eteen.
Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa näin:
"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."
Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti, ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:
"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen. Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."
"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"
Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.
Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä loukatuksi.
Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:
"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"
Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi suurella äänellä:
"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja aina ijankaikkisesti!"
Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.
Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä toisille näyttelijöille:
"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"
Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatuiApollonius alttarilta maahan.
Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen näyttämölle — kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä olisivat liikkuneet ja jupisseet:
"Murhaaja!"
Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää vasten, ett'ei vaipuisi maahan.
"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt, prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."
Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"
"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli, ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"
"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä —"
"Ja sinä?"
"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."
Näin sanottuaan lähti hän menemään.
"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa prokonsuli istui.
Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan vaikenemaan ja lausui:
"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä kansalainen —"
Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta. Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita. Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.
Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla.Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:
"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi pelotella. Näyttäkää heille, että me —"
Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.
Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman iso huone melkein tyhjänä.
Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle, jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:
"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte kuolleitanne?"
Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen heistä, "me emme saa pettää veljiämme."
"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän joukkoonne."
"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi, jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."
"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."
Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin vahtimestarin kanssa ja meni pois.
* * * * *
Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen raivoisella mielellä.
"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä, "ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."
"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."
"Mitkä sitten?"
"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset säälimättä — mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon uutteria, rauhamielisiä asukkaita, — tai myöskin jätämme heidät rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan ja keisarin väliltä."
Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten seisattui hän Liciniuksen eteen.
"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."
"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."
Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.
"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.
"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti; "silloin olisin runsaasti palkittu."
Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.
Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.
Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.
Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä, miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin. Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä. Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla. Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä, seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.
Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset kuvat sekaisin keskenänsä.
Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.
Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat häneen.
Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.
Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman mielenliikutuksen merkkejä.
"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin, pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa — mutta nyt en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa, heidän kipuansa en enää ajattele — sillä, hyvät veljet, onnelliset he, kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin vaan riemuita."