Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille. Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.
Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti peräseinässä.
Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin kaunistellut.
Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon. Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata, säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu, painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin, lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.
Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän saattojoukkoa.
Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa. Piispa huokasi raskaasti.
"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."
"Cesarius, mitä on — mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat, ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"
Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja viittasi tyynnyttävästi kädellään.
"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä minulle palveluksen?"
Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui hitaasti esiin.
"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"
"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt häneen eläessänsä."
Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.
Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis oli.
"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.
"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:
"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."
"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta", virkkoi Licinius sekavasti.
"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."
"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.
"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa, jotka ovat nukkuneet Herrassa!"
Licinius painoi päänsä alas.
"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin, minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. — Mutta Julia rakasti häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."
"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä vihaavat."
Piispa oli vaiti.
"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän uhrannut henkensä."
Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla, koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin tahtoa.
"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni teen mitä on väärin."
Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon suljettavaksi marmoriliuskalla.
"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo ennestään."
Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. — Merkurius makaa tässä. — Zosimus on tähän käynyt levolle. — Rakas sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.
"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hänOptatukselta.
"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."
Licinius ei vastannut mitään.
He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.
"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden —"
"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."
Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen itseksensä.
"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle, joka on vienyt minulta rauhan? — No, nauttikoon hän sitä!"
Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hänOpatukseen.
"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"
Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:
"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"
Piispa viivytti vastausta.
Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.
"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja loi silmänsä maahan.
"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"
"Niin — mutta Jumalan armo —"
Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.
Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain päin!"
Kuudes Luku.
Ystäviä hädässä.
Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.
Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa. Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin vihan.
Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.
Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota tuli sääliä.
Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:
"Numero XXVI — Markus Licinus —"
Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat kasvot.
Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.
"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö oleKartagon legaatti?"
Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.
Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin käteen ja painoi sen rintaansa vasten.
"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.
"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."
"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."
Centurio huokasi raskaasti.
"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta, jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."
"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla siinä, minkä taivas on minulle sallinut."
"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin ja tuovani hyviä sanomia."
Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.
"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein käskevästi portinvahdille.
"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."
Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän ajatteli vanki-raukkaa.
"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko prokuraattori kotona?"
"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa", vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.
"Anna hänen ilmoittaa sinut."
"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle; "kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus. Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää asiata."
Orja lähti pikaisesti.
Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.
"Herrani odottaa sinua."
Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.
Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä, oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.
"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"
"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."
Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.
"Mikä nyt on sitten?"
"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein uskollisuudenvalan keisarille —"
"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan tietänyt."
"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit täyttää minulle yhden pyynnön."
"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista, niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo edeltäkäsin hyväksytty."
"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra, armahtamaan häntä — tee se — jumalat palkitkoot sinulle!"
"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.
"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."
Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.
"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."
Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.
"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.
Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi lempeästi:
"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa —"
"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä mitään?"
Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi sitten:
"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"
"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella."Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."
"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran. Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen. Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin, erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa epäuskossa!"
Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.
Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."
Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle rakennukselle.
"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."
He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille muutaman sanan, menivät he paikalla pois.
Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon oli laitettu mukava makuusija.
"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."
Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään sanaa.
"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun hyväksesi."
Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla rauhassa.
"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja alhaisempi meitä."
"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?" kysäsi yksi centurioneista.
"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.
"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen. "Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa. Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa, eivätkä ne jumalia sano olevankaan."
"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."
"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen centurio.
Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni ikävöivän kuolemata? — Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta. "Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"
Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan vaatteensa laskoksesta.
"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.
Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.
"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi hän ja meni hiljaa pois.
* * * * *
Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa meni siitä ohitse.
"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.
Centurio nykäytti olkapäitänsä.
"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee, että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."
"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."
"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."
"Sitten on ainoastaan yksi keino."
Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.
Tämä säpsähti peljästyneenä.
"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.
"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui edelleen.
Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana edestakaisin.
Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.
"Saturninus!" huusi heikko ääni.
Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.
Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat läpikuultavan näköiset.
"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. — Voi, minun kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha kumppani."
Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka henkeni", jupisi hän itseksensä.
Sitten astui hän Liciniuksen luokse.
"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen."Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä.Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."
"Minä en ymmärrä sinua."
Centurio teki kieltävän liikkeen.
"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.
Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella, mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.
"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.
Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille) ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi centurion kysymykseen.
"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen antavan sinulle lohdutusta."
Hän lähti huoneesta.
Licinius alkoi lukea.
"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.
"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte, mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.
"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te, siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen, niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua taistelukentälle.
"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon. Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.
"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla.Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'.Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengellekaikki kuitenkin altisna.
"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita, kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin. Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan, taivaassa!"
Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.
Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.
"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen, vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton tehnyt sokeudessani!"
Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.
Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään ja astui hänen vuoteensa tykö.
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.
Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.
"Kuka olet?"
"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."
"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"
"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat minun lapsiani."
Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:
"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi, mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet tottelivat."
Licinius huokasi raskaasti.
"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit antaa virvoitusta!"
"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."
Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.
"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."
Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.
* * * * *
Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:
"Nyt on kaikki puhuttu."
Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen tapaan:
"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä pelastan sinut'."
Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä. Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."
Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.
"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.
"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."
Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman.Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.
Seitsemäs Luku.
Pako.
Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille; seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi kaiholla vaimonsa nimeä — legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi — päivän kuluessa olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.
Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä. Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet sanaakaan.
Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella. Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan viidakkoon.
"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä, että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."
Toinen puristi hänen kättänsä.
"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni.Kunhan vaan onnistuisi."
He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.
He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattuiLicinius uupuneena metsikön alkaessa.
"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta tarkoituksemme perillä."
"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.
Hän nojautui puunrunkoa vasten.
"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin loppumatkan."
"Kyllä kai", vakuutti Licinius.
"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus, "samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."
Licinius veti suunsa nauruun.
"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.
"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin seurassasi."
Licinius punastui.
"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt kyllikseni."
Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan, ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.
"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.
Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen syöksyi sieltä koira häntä vastaan.
Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.
"Minä se olen, Romula", huusi centurio.
"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet kauvan!"
Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus seuralaistansa tulemaan likemmäksi.
"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."
"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväniStentuksen kasvattitytär."
Nuori tyttö tervehti kainosti.
He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.
"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.
Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.
"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita istuutumaan.
"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.
Nuori tyttö nauroi.
"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen Liciniukseen.
"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.
"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä tulleeksi hauskalle mielelle.
Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa.
Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat häntä.
"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"
Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.
"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja myötäkäymisesi maljan."
"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset ovat!"
Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.
Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."
Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten pakoa edelleen jatkettaisiin.
Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.
"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."
"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en ainakaan nyt."
"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"
"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä on niin yksinäistä ja —"
Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,
"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee saattamaan sinua edelleen — Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."
Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä hänet.
"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."
"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa hyvin, Romula ja Stentus."
Hän lähti kiiruusti huoneesta.
"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on vaarallisissa suhteissa."
Licinius huokasi raskaasti.
"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se ikuisesti mieltäni."
"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."
Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.
"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja aavistuksiani."
"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka Aenariaan."
"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.
Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvinSaturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytelläSardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuinhän antautuisi pitkälle matkalle.
"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."
"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.
"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius leikillä.
"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää vieraaltamme yörauhaa."
"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo päivä."
Vanhus katsahti ulos ikkunasta.
"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.
"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti kalastajan kehoitusta.
* * * * *
"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!" ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan. Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.
Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä, jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi sinne tänne kiinni puupiirron.
Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.
"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.
"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi. Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös pitkälläkin matkalla?"
Vanhus naurahti.
"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka musertaisi sen laidat."
"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"
"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta täällä maalle ja —"
"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.
Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.
"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa aamiainen."
Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli mennyt.
"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.
"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."
Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki. Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti eteensä, tukein käsillään päätänsä.
Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.
"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"
Romula loi punastuneena silmänsä maahan.
"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."
"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen kanssansa menemään takaisin.
He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.
"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"
"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."
"Olet siis syntynyt Italiassa?"
Rornula pudisti päätänsä.
"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."
"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"
"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta tulimme ensin Napoliin."
Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:
"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni kiitollinen."
Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.
"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.
"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus minulle."
He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen "filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli esittänyt.
"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin rupeaa käymään kunnon leyhkä."
Kahdeksas Luku.
Aenariaan.
Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.
"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.
Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.
"Sotamiehiä — me olemme hukassa!" huudahti hän.
Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he neliä veneen luokse.
"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle."Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."
"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja punottavin poskin — kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut pelastaa."
Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti kevyisesti pitkin vettä.
"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"
Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä silmäyksellä.
Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan äänettöminä maalle päin.
Licinius katkasi ensin äänettömyyden.
"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.
Tyttö näytti itään päin.
"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."
"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"
Romula naurahti.
"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun tuttuja leikkisisariani — minäkö pelkäisin niitä?"
Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta, lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.
Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:
"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset runsaskohtaloiset hetket?"
Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.
"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"
Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.
"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."
Hän luki:
"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen. Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta elämänkokemuksesta. — — Ihana Korintto! Useain muiden sodassa vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta kuin lapsi — ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta kuusitoistavuotias.
"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja katosi huoneen sisustaan."
"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. — 'Lydia.' — 'Oivallisesti', ja joku alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini. Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin, 'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos. 'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'
"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän kanssa.
"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra, jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon, minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.
"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.
"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat miehet — niitä sanottiin diakoneiksi — viinalla täytetyt astiat ja siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään. Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."
"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan jälkeen.
"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten, tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.
"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut pelastukseen!'
"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut. 'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.
"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme. Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni onnelliseksi ja ylpeäksi.
"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään. Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.
"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen ja tulevaisuuden haltuun."
"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.
"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.
"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.
"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton vastauksensa.
"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.