"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva, kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis. Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä, jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti, antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja käski minun astua sisään.
"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!
"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille, joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin. Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan poskilleni.
"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät, tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua olemaan ahkeran.
"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.
"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea ilta-auringon viimeisissä säteissä.
"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.
"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:
"Ihmettä mont' on. InhiminenKaikkein tenhosin ihme on.Talven myrskyjä uhmaillen,Kulkevi hän meren aavaston,Vaikk' ylt'ympäri lainehienVaan valkotyrskyt pauhaa."
"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.
"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana. Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret, rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.
"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua. 'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata, otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se, joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että sielustanne.'
"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti kätensä.
"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat, jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle — 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.
"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun kanssaveljeni Aristarchos!'
"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.
"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä tietoja.
"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.
"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin. Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta. 'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.
"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta, kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee väsyneitä ja raskautetulta.
"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.
"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo, sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.
"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan. Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta. Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin, sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto olisi ollut onneton.
"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies, jota voin kutsua sulhasekseni.
"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle. Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.
"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton. Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.
"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan takaisin.
"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen kotoomme.
"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti, ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan ja hopearikkaan Laurion kukkulat.
"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön, ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin eikä virkannut sanaakaan.
"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se saari, jota lähenimme — silloin täristi haahtea niin ankara sysäys, että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin valtavan aallon loiskahtavan ylitseni — sitten menin tiedottomaksi.
"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja menin uudelleen tiedottomaksi.
"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa, kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.
"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista. Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.
"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä. Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja. Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":
Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni, jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan seitsemäntoista päivää.
Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.
Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa ja Kristuksessa.
Rauha olkoon kanssasi!
Sinä, elämän kala, virvoita häntä.
"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella. Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä, sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.
"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen, kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!
"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla, ennenkuin päätin itsekseni karata.
"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.
"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.
"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä.Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä —hänen nimensä on Stentus — suuri huoli sinusta ja minusta. PalkitkoonHerra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!
"— — Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan'.
"— — Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana. Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton — — —"
Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä. Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan. Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä virkkanut mitään.
Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.
Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.
Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään suuntaan.
Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene, jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä. Miehet antoivat airojen vaipua.
"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa minulle, missä päin Aenaria on?"
He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin raittiissa aamutuulessa.
Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.
"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on päästy."
"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen, joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."
Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain päin", sanoi hän.
Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.
Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia, joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka mereen pistävä kallio muodostaa.
Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.
Yhdeksäs Luku.
Napoli.
Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.
Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin; Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.
Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.
Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen kotomaansa lauluja.
Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla, Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen tehneet hänet Campanian Croesukseksi.
Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa. Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.
Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.
"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta sen jälkeen surullisella äänellä.
Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.
"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi, "eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."
"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin aina Kartagon vertainen."
"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas huomenna?"
"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."
"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi, joten et saa tehdä tänä iltana, sillä —"
"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.
"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki tahtovat olemaan naurussa suin."
Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.
"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia kohtaan."
"Ja keitä ne ovat?"
"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä kohtaan tahdon olla kuin Niobe."
"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."
"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä. Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles, että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias Kilikiassa — ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"
"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten — mikä oli hänen nimensä."
Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.
"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia kohtaan. Mitä sanoisi isäni — mutta tule katsomaan", lisäsi hän kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."
Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi äänetönnä häntä.
Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen puutarha oli avoinna kaikille.
Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle juhlaseurueelle.
Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita, itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen edessänsä.
"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä, että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."
"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani —"
"Niin, niin, kirjasi — niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta ilman."
"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta olen työskennellyt."
"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta! Se on anteeksi antamatonta."
"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun jäämään tänne, niin jäänkin."
Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.
"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."
Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.
"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"
"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse.Juttelu taukosi hetkiseksi.
"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua tervehtämään."
Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa myönnän.
Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.
Hän kumarsi nöyrästi.
"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää minussa jälleen epäluuloa."
Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.
"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi. "Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä — mutta nyt juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."
Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"
"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."
Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa tuokiossa.
"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."
Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian vihjaavan Sabinuksen syntyperään.
"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita", vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja meni pois.
"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille."Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."
Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä, selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.
"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka, joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi. Luulen hänen nimensä olleen Licinius."
"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."
"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin leijona."
"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.
"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius. "Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen vihollisensa Pescenniuksen kanssa."
"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas seurassa.
"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha, ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."
Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.
"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin: 'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden, ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli —"
"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita. Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin ruoko."
"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale on ihminen."
Sitten meni hän takaisin paikallensa.
"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."
"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."
Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.
"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain ajat ovat olleet ja menneet."
Agaton puristi yhteen huulensa.
"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.
Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.
"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:
"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."
"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."
"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."
Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.
Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.
"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sittenNapoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."
Näin sanottuansa katosi hän.
Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen. Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan. Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka, jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa tulosta.
Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä, edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin ja pensaihin.
"Niin — ei", jupisi hän. "Sinä et saa — mutta minä tahdon —Herennius — kestiystävyys — ei, minä en voi!"
"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"
Hän säpsähti peljästyneenä.
"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve — ei, kuolema Cesarille!"
Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja meni puiden sekaan.
Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän tulee!"
Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen korkeimmillensa.
Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään. Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen, parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31] päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.
Seurueena oli hänellä useita upseereja.
Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria, joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.
Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.
"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut vieraaksensa."
"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä."Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."
Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.
Herennius kumarsi.
"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."
Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein jokaiselle.
"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."
"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar", vastasi Calpurnius nöyrästi.
"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut jälleen Roomaan."
Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen syrjään.
"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset; minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja miehiä."
Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan rakentaa minulle sen."
"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."
Keisari pudisti päätänsä.
"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä — mutta", lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä, hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."
"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.
"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi, työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani kantamisessa."
"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.
"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."
"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani sisarentytär."
Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.
Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi. "Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari. Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.
Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!" huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin — ja näki Agatonin kellanvaaleat kasvot.
"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat silmänsä hakivat keisaria.
Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.
"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla lääkäri ja neidin palvelijattaria."
Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.
Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan polvillaan hänen sohvansa vieressä.
Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.
Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa värähtelivät.
"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön ja katoomaton."
Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius seurasi hallitsijaa huvilan portille.
"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää saada kuolemarangaistus Roomassa."
"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella äänellä.
Keisari katsoi kysyväisesti häneen.
"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä, kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle. Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies, niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt häneen."
Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.
"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen kättä ja lähti huvilasta.
Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä raskasmielisyyttä.
Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.
"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän perheen keskustaan?"
Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei tohtinut nostaa silmiänsä.
"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."
Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevastiHerenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.
"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"
Herennius teki kieltävän liikkeen.
"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän. "Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"
Näin sanottuansa meni hän pois.
Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa, ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.
Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.
"Tyttäreni", lausui Herennius — hän ei koskaan ennen ollut tällä nimellä puhutellut Juliaa — ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar ja minulle tytär!"
Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius jaMarcella istuivat.
He ymmärsivät tämän silmäyksen.
"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt olla myöskin Viktorian sisar."
"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.
Kymmenes Luku.
Harhatiellä.
Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä. Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille. Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle. Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi maailmankaupungissa.
Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle, lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."
Lucius tarttui siihen, kysyen:
"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"
"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisinRoomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."
Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.
Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:
"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen, ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta, meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua, pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian, lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle, ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme sinulle veljellisen tervehdyksen."
Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen miettiväisesti eteensä.
"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."
Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös parasta sekä piispalle että vankiraukoille."
Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.
Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille, jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.
Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kunLucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.
"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."
Lucius mietti hetkisen.
"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut heti."
Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar puheillensa Luciusta.
Muutaman minuutin perästä palasi orja.
"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota vastaan ketään."
Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi, josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä. Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion; sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.
Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella. Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat, silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään. Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.
Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen, purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla, kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi kapea, kultainen otsanauha.
Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon ensinmainitun tekemän vaikutuksen.
Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti kuultelevan häntä välinpitämättömästi.
"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet nähnyt turhaa vaivaa."
Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.
"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."
"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin vaivan ansaitseva."
Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui omista sanoistansa.
"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.
"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli todenperään sanottu."
"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"
"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon suuteloa."
"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.
Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa. Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.
"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.
He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä, jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja. Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.
Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.
"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.
"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen", lisäsi Marcia.
"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene, jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."
"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius mieltyneenä.
"Tänään — ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö, miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."
"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:
"Capreae-saarelle olen kauan halunnut — siellä tahtoisin tieteistellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."
"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia. "Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen —"
"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa tällä tavalla?"
Marcia nauroi ääneensä.
"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."
Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä. Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös. "Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat — mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian tykö!"
Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän astui sinne sisälle.
"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"
Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.
"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.
"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."
"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä minulta", virkkoi Lucius.
He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä. Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis jäähyväiset jo hetken kuluttua.
"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana. — Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa, lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni Ceseniuksen tyköä." —
Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä suljetun kirjoituksen.
"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen herrallensa, joka paraillaan luki.
Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:
"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä unhota kirjojasi."
Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen toisennäköiseksi.
"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."
Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi sen orjalle.
"Tässä on vastaus."
Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.
"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen luoksensa orjan.
"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää saada vastaus."
Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.
"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."
Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.
Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta, jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle; sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.
Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen olkapäätä vasten astui hän venheesen.
Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen vieraallensa.