The Project Gutenberg eBook ofTaistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajaltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajaltaAuthor: Viktor SchultzeTranslator: David Konstantin WyyrylinenRelease date: June 2, 2018 [eBook #57257]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU JA VOITTO: KUVAELMIA ROOMAN KEISARIAJALTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajaltaAuthor: Viktor SchultzeTranslator: David Konstantin WyyrylinenRelease date: June 2, 2018 [eBook #57257]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Taistelu ja voitto: Kuvaelmia Rooman keisariajalta
Author: Viktor SchultzeTranslator: David Konstantin Wyyrylinen
Author: Viktor Schultze
Translator: David Konstantin Wyyrylinen
Release date: June 2, 2018 [eBook #57257]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU JA VOITTO: KUVAELMIA ROOMAN KEISARIAJALTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaelmia Rooman keisariajalta
Kirj.
Suomentanut Lyry
Porvoossa, Werner Söderström, 1886.
1. Maran Atha.2. Kristityt ja kristittyjen Jumala.3. Apollonius.4. Kärsimyksen alku.5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.6. Ystäviä hädässä.7. Pako.8. Aenariaan.9. Napoli.10. Harhatiellä.11. Lasku ja nousu.12. Maailman pääkaupungissa.13. Petollisuus ja uskollisuus.14. Toivo ei anna häpeään tulla.
Ensimmäinen Luku.
Maran Atha.[1]
Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan, viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula. Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä, jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.
Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.
Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä lähestyy häntä kaksi henkilöä.
Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.
"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo muukalainen, jota hän saattaa?"
Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.
"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta. "Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."
"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."
Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.
"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."
Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."
He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta. Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.
"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"
Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.
Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:
"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset jumalat — nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää yltäkylläisyydessä."
"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.
"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras kummastuneena.
Vanhus teki kieltävän liikkeen.
"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla — he sanovat sitä Byrsaksi — sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."
Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi käsivartensa pojan kaulaan.
Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.
"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset päivät vielä koittavat."
Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.
"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen, jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"
"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi kreikkalainen.
Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.
"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin: Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso, minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman!"
Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.
"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä, "pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän, joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista, jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."
Kreikkalainen veti suunsa nauruun.
"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on. Hänen on voima ja herruus."
"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.
"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen nimensä!"
Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki vastenmielisyyden liikkeen.
"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa, samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän vakaisesti.
"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen takaperin.
Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.
"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan ja uuden maan — voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"
"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä kukaan väkevämpi —"
"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."
Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.
"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."
Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.
"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen edessäni sinut — matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa henki minun siellä toimittaa."
Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä elonvoimakas henki.
Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.
"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."
Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.
Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.
"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.
"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen, "ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."
"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut käymään toiseen maailmaan."
"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen, "ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"
Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden pikarin.
"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.
Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.
"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"
"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius; "tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa korkealle pilviä kohti."
"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä taivasta kohden.
"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä, voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."
Artemon pudisti surullisesti päätänsä.
"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi tämän pahan ajan!"
"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."
Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.
"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4] nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan… Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta, julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"
"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"
Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"
"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä. "Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" — hän osoitti kädellänsä pohjoiseen päin — "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa. Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun… Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta jumalihin' — minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui — eräänä aamuna lähetin minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile. Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"
Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.
"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut — ah, hän (vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta — ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut, kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta jälkimmäinen ei.
"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se, joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin, oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. — Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti: 'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.
"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'
"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."
Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui lempeästi:
"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita onnellisiksi?"
"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. — Minä lähdin pois Panormosta sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi. Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan elämäni."
Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.
"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."
Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.
"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:
Gloria in excelsis Deo et inTerra pax hominibus bonaeVoluntatis.[5]
Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.
"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten rauha — se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."
Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten astuivat he asunnon sisustaan.
Toinen Luku.
Kristityt ja kristittyjen Jumala.
Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.
"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.
"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni kantotuolista.
Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.
"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."
Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.
"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia tällä kadulla. — Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."
Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.
"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä — hänen nimeänsä en nyt muista — suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon. Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha, ha!"
Samassa tuokiossa palasi juoksija.
"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin tulimmekin."
Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.
Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.
Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna isoilla kirjaimilla:
"Tämä on kristittyjen aasijumala!"[6]
Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.
"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole. Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen noin eriskummaista jumalaa."
"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."
"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."
"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."
Ympärillä seisovat nauroivat.
"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme, vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"
Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.
"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja puolustussyitä."
Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään, sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta: kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä, kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle. He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa sitä? Voitteko saada meidät häviämään — minä nimittäin kuulun myöskin kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"
Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.
"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."
Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti antoi hänelle tietä.
"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."
"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."
"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin, on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]
Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.
"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä, ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon yli.
"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta."Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"
Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt nosti hän ylös päänsä.
"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.
"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.
Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä maahan päin kääntyneinä.
Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle ihmisillä täytetylle kadulle.
Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja — purskahti äänekkääsen nauruun.
Kansajoukko näytti hämmästyneen.
"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.
Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.
Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin. Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes hän katosi eräälle syrjäkadulle.
"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.
"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi ollaCroesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyikristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista.Vahinko sitä sukkelata miestä."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri riita-asia muistathan…"
"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"
Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astuiCalpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.
"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin oikeastaan…"
Hän vaikeni ja punastui.
"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa."Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"
"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."
"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan paljon hyvää."
"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen erityisesti sitä tilaisuutta varten."
"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.
"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.
He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]
"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."
Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen sisustaan.
Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa. Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen pesäpaikka.
Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.
Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitussosais(vapahda meitä). Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.
Lukija luki:
"Kuningas sä uskovaisten,Isän korkeen ilmehinenSana, voittamaton juuri,Viisauden lähde suuri,Hädän turva, vahva muuri,Jok' on ollut ainian,Aina pitää valtikan,Edestämme rukoelee,Auttaa, holhoo, johdattelee,Turvaa kaikill' valmistelee,Kaitsee uskovaisiaan;Kalastaja lempimielinHoukuttelee kaloi meitäSynninmeren syvänteiltäRauhan rantaan sulokielin.Paimen, joka tunnet omas,Ystäväsi ota huomaas,Kaitaa tietä heitä saataArmon tietä autuasta!"[15]— — — — —
Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi hän, "Licinius se on käynnistään."
Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.
Yksi palvelijatar tuli ja lausui:
"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."
"Astukoon hän sisään."
Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.
"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän, "kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."
"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.
"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."
"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle eilen; tässä se on."
Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä teki epivän liikkeen.
"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."
"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius säveästi.
"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei —"
Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.
"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.
Licinius pudisti hiljaa päätänsä.
"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa, ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon mukaisiksi."
"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.
"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."
"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.Idästä nousee aurinko."
"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä. "Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."
"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta", virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:
"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunutAikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänytMeidät raukat, jotk' annammeElon sikiölle, vielä huonommalle."
"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"
Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.
"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän, "mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."
Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.
"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"
"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."
"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"
"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa käyttää."
Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.
"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."
"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.
"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se. Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus avautuu. Uskokaa häntä siis."
Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.
Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.
Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."
Hän ojensi kätensä heille kummallekin.
"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea se loppuun."
"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän vilkkaasti.
Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:
"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan tule toisin ajattelemaan?"
Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän lujasti ja jyrkästi:
"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva mielipiteissäni."
"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat Liciniukselta kuulleet.
"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."
"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsiJulia.
"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen, legaatti ainoastaan."
"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."
"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka tuntee molemmat, on sama ajatus."
"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin vastahakoinen Roomaan muuttamaan."
"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton vaivoja."
Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt hänen sisareltansa huomaamatta.
"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa tuumamme."
Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota hän turhaan koetti salata.
"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.
"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua, mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."
Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.
Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.
Kolmas Luku.
Apollonius.
Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan, oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.
Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne ja istuutuneet naisten puolelle.
Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:
"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."
Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.
"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin varjo."
Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne tänne.
"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on valkeus vielä kätkettynä, sillä — minä puhun teille kaikella ujostelemattomuudella — teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän — voi sellaista heikkoutta! — pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen —"
Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies — se oli Tertullianus — ja lausui:
"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä estelemään?"
Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi toimessa.
Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui: "Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä voimalla sinä puhut."
"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."
"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinäMontanuksen lahkon lähettämä?"
Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.
"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme."
Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."
Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan; enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.
"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla Apolloniusta."
"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.
Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.
"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."
Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi hän kokoontuneille merkin.
"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka asettautuu henkeä vastaan!"
Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossaTertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.
Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.
Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.
Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen, oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.
"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä silmää viehättää?"
Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.
* * * * *
He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.
"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.
Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.
"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."
Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen kätensä hänelle.
Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.
"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.
"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.
"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."
Hän meni pikaisesti edelleen.
Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa pois näistä neuvoista.
"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan tule valtiolle vahingoksi."
Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.
Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän epäluulon orjaksi.
"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on sysännyt sinut syrjään!"
Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten unien lahjan. — —
Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti hänet.
"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun puheillesi."
"Anna hänen tulla sisään."
Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.
"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"
"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."
"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen paikalla."
Käsikirjoittaja meni pois.
Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa semmoisille ajatuksille.
Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.
Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi. Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin kunnianosoituksia.
"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani olemassa?"
Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).
"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän itsekseen.
Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi hiljaan: "kreikkalainen!"
Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille jotain.
"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos se minulle sallitaan."