The Project Gutenberg eBook ofTaiteilijan avioliittoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Taiteilijan avioliittoPariisilaisia kuviaAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kaarlo HalonenRelease date: July 3, 2023 [eBook #71102]Language: FinnishOriginal publication: Finland: H. W. Marjamaa, 1909Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN AVIOLIITTO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Taiteilijan avioliittoPariisilaisia kuviaAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Kaarlo HalonenRelease date: July 3, 2023 [eBook #71102]Language: FinnishOriginal publication: Finland: H. W. Marjamaa, 1909Credits: Tapio Riikonen
Title: Taiteilijan avioliitto
Pariisilaisia kuvia
Author: Alphonse DaudetTranslator: Kaarlo Halonen
Author: Alphonse Daudet
Translator: Kaarlo Halonen
Release date: July 3, 2023 [eBook #71102]
Language: Finnish
Original publication: Finland: H. W. Marjamaa, 1909
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN AVIOLIITTO ***
Pariisilaisia kuvia
Kirj.
Alphonse Daudet
Suomentanut
K. Halonen
Oulussa, H. W. Marjamaan kirjapainossa, 1909.
I. Proloogi.II. Rouva Heurtebise.III. "Rakkauden uskontunnustus."IV. Italiatar.V. Laulajapari.VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia.VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia.VIII. Tahallinen pahoinpitely.IX. Bohème.X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä.XI. Suuren miehen leski.XII. Valehtelijatar.XIII. Kreivitär Irma.XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.
I. Proloogi.
Saako taiteilijat mennä avioliittoon?
Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessä päivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsa ja juttelivat.
Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille. Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaan heikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkuttelee tuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinille taidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille ja tauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.
Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaa kun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmät ja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuin hän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaa narreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaan kuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaa siitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli ja matolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassa myöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennyt lapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen, missä lapsi piti asettaa sänkyyn.
Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallista perheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämän tunteensa purkautua sanoiksi.
"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyen ystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksi luulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onni on toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minut naimisiin!"
Maalari: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja mene naimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseäni sellaisiin tekoihin.
Runoilija: Ja miksi et?
Maalari: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskin runoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
Runoilija: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinä uskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinun syntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, että olet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Olet herättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minua halaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen, joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toisten kärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaan oman lämpimän ja loistavan lietensä ääressä ajatellen, että sade ulkona rankasti syöksee alas ja että niin monta kurjaa rääsyläistä on ilman kattoa päänsä päällä.
Maalari: Ajattele minusta mitä tahdot. Tunnen liijan suurta ystävyyttä sinua kohtaan tahtoakseni auttaa sinua tekemään tyhmyyttä — tyhmyyttä, jota ei koskaan elämässä voi hyväksi tehdä.
Runoilija: Keskustelkaamme asiasta. Kuinka sinulle on käynyt? Etkö ole täysin tyytyväinen? Ja kuitenkin olin vähintäänkin saanut sen käsityksen kuin onni totisesti olisi sinun luoksesi kotiutunut.
Maalari: Ja siinä olet oikeassa. Minä olen onnellinen. Täydellisesti onnellinen. Rakastan vaimoani koko sydämestäni ja kun minä ajattelen lastani, tahtoisin ääneen riemuita. Avioliitto on tullut minulle rauhalliseksi satamaksi, missä tunnen saavani suojaa monesta myrskystä ja vaarasta. Ei semmoiseksi, mihin lyöttäytyy rauhassa loikomaan, piintyy ja tulee kelpaamattomaksi merelle, vaan lahdelmaksi, johon heittäytyy ankkuriin korjatakseen purjeita ja mastoa ja lepää ennen uusia matkoja tuntemattomiin maihin. En koskaan ole työskennellyt mieluummin kuin jouduttuani naimisiin ja parhaimmat tauluni olen maalannut sen jälkeen.
Runoilija: No — mutta —?
Maalari: Rakas ystäväni! Vaarassa tulla sinulle naurettavaksi, täytyy minun yhtäkaikki sanoa, että katselen onneani ihmeenä, joka on eriskummallinen ja tavaton. Niin, käsitänhän hyvin mitä avioliitto oikeastaan on ja enemmän kummastuttaa minua se onnellinen arpa, jonka olen voittanut. Ja niin ollen olen aivan samallainen kuin ne, joilla ei ole mitään tietoa vaarasta ja urhoollisesti käyvät sitä kohti huomaamatta ja sitte jälkeen päin ihmettelevät omaa rohkeuttaan.
Runoilija: Mutta mistä sitten aiheutuvat sen hirvittävät vaarat?
Maalari: Ensimäinen ja pahin on se että tultuaan siihen kadottaa kykynsä, tahi vähintäänkin heikentyy se. Ja minä uskon sen olevan hyvin tärkeän asian taiteilijalle. Pyydän sinun muistamaan, etten ajattele tavallisimpia ja yksinkertaisempia oloja. Myönnänhän, että avioliitto suuressa kokonaisuudessaan on kerrassaan mainio kasvatuslaitos ja että usea meistä miehistä vasta siihen jouduttuaan oppii hoitamaan taloutta ja itseänsä sitten kun on saanut perheen ja etenkin kun se alkaa lisääntyä. Onhan tapauksia, joissa naiminen on tarpeellinen koko olemassa ololle. Naimaton juristi esimerkiksi — semmoista tuskin voi ajatella tässä maassa. Ei voi koskaan luottaa riittävään lepoon ja rauhaan. Mutta meille maalareille, kirjailijoille, kuvanveistäjille ja säveltäjille — jotka elämme vähän syrjässä elämän suuresta hyörinästä ja jotka lakkaamatta olemme kiinni tutkimuksissamme muovailla ja luoda taideteosta, me, joiden täytyy eroittautua suuresta joukosta, samoinkuin täytyy ottaa pari askelta takaisin taulusta voidakseen nähdä ja käsittää sen kokonaisuudessaan — meille kaikille, sanon minä, ei pitäisi avioliiton olla sääntönä, vaan poikkeuksena. Kun me taiteilijat nyt kerta olemme sellaisia hermostuneita, kevytluontoisia ja vaihtelevia olentoja — sanotaanhan meitä usein myöskin suuriksi lapsiksi — meille sopii ainoastaan erikoisilla lahjoilla varustettu nainen — nainen, jota tuskin voi löytää tästä maailmasta ja sen vuoksi tekee parhaiten ollessaan etsimättä. Suuri Delacroix — ihailethan syvästi hänen teoksiansa — hän tiesi sen! Mitä suloista taiteilijaelämää eikö hän viettänyt kuvaamonsa neljän seinän sisällä, kun hän omisti kaikki ajatuksensa ja työnsä taiteellensa! Olin kerran käymässä hänen pikku huoneessaan Champrosayssa ja pienessä pappilan puutarhassa missä ruusut kukkivat niin suloisesti. Tässä paikassa vietti tuo suuri taiteilija kaksikymmentä vuotta yksinäisyydessä. Mikä rauha, kuinka erillään maailman hälinästä! Voitko ajatella Delacroix'ia naineena ja perheen-isänä kaikkine huolinensa, niinkuin lastenkasvatus, sairaudet, kaikellaiset tarpeet, joita lisääntyneet tulot täytyy seurata? Luuletko, että hän siinä tapauksessa olisi onnistunut luomaan niin täydellisiä teoksia kuin hän nyt on tehnyt?
Runoilija: Puhut Delacroix'ista, mutta ajatteleppas Viktor Hugo'a! Voitko väittää avioliiton vaikuttaneen häneen siten, että teoksensa sen kautta olisivat tulleet vähemmän mainioita?
Maalari: En, häneen en luule avioliitolla siinä katsannossa olleen vaikutusta. Mutta kaikilla taiteilijoilla ei olle niin suuria lahjoja, että heille sen vuoksi voisi anteeksi antaa heidän tyhmyyksiänsä. Heidän kunniansa aurinko ei sädehti kylliksi kirkkaasti voidakseen kuivata kaikki ne kyyneleet, jotka heidän tähtensä vuodatetaan. Niin, sanotaanhan aina, että on hauska olla taiteilijan vaimo — mutta onko hän onnellinen? Ei! Sanon sinulle, että ratavartijan vaimo on paljo onnellisempi kuin taiteilijan vaimo.
Runoilija: On se kuitenkin lievemmin sanoen omituista kuulla noin räikeätä saarnaa avioliittoa vastaan mieheltä, joka itse on naimisissa ja lisäksi onnellisissa naimisissa.
Maalari: Sanon sinulle vielä kerran, etten puhu itsestäni. Näkökantani asiassa olen saanut niistä lukuisista valitettavista tapauksista, joita olen nähnyt toisista — niistä loppumattomista väärinkäsityksistä, joita alituisesti esiintyy taiteilijamaailman avioliitoissa ja jotka muodostavat omituisen elämänkatsomuksemme. Ajattelehan itse! Täällä on meillä eräs kuvanveistäjä, joka täysissä ja parhaissa nuoruudenvoimissaan ja ollen korkeammassa määrässä kyvykäs, on siirtynyt pois hyläten vaimonsa ja lapsensa. Koko maailma tuomitsee häntä, enkä minä tahdo suinkaan ottaa häntä puolustaakseni. Mutta kuinka se kaikki on käynyt, sen voin ihan hyvin käsittää. Katsokaa — tuo nuori mies eli ensin ainoastaan taiteellensa välittämättä laisinkaan maailmasta ja sen hälinästä. Ja hänen muuten rakastettava ja ymmärtäväinen vaimonsa on nyt kymmenen vuoden ajalla — sen sijaan, että olisi poistanut hänen luotansa kaikki mikä hänelle on kiusaksi — tuominnut hänet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin velvollisuuksiin seuraelämässä. Hän sai koko joukon niin sanottuja "virallisia" toimituksia — hän sai inhoittavien samettikalottisten kunnianmiesten ja mauttomasti puettujen rouvien muotokuvia rintataskuunsa. Sitten häiritsi hän häntä ehkä kymmenenkin kertaa päivässä välttämättömän tarpeellisilla vierailuilla ja iltaisin pakoitti hänet pukeutumaan hännystakkiin ja valkoisiin hansikkaisiin ja vei kerallansa yhdestä salongista toiseen. Sinä voit sanoa: "Hänen ei olisi pitänyt siihen tyytyä, vaan sanoa yksinkertaisesti ja varmasti 'ei' rouvan vaatimuksiin." Mutta tiedäthän myöskin kuinka juuri me taiteilijat, paikallaan pysyessämme, kotiin sidottuine elämäntapoinemme, enemmän kuin muut ihmiset olemme riippuvat ympäristöstämme. Kotielämän ilma ympäröi meitä ja jos emme ole aivan korkeiden aatteiden kiihoittamia, tulemme tämän ilman vaikutuksesta aivan liian pian veltoiksi, lamautuneiksi ja väsyneiksi. Muutoin antaahan taiteilija kaiken tarmonsa, voimansa ja elämänkuntonsa tulla teoksensa hyväksi ja tämä tekee hänet siksi voipuneeksi, ettei hänellä ole silmää nähdä jokapäiväisen elämän pikkumaisuuksia ja niinmuodoin ei viitsi itseään niillä rasittaa. Sen kautta saa naistyranni paljon helpommin vallan hänen ylitsensä. Kukaan ei voi silloin pikemmin kuin taiteilija olla selvillä, että hänet on voitettu ja pakoitettu ikeen alle. Mutta usko minua — hän ei kärsi sitä liian kauvan. Jos eräänä päivänä nuo näkymättömät kahleet, jotka häntä sitovat, ilmeisesti tulevat esteeksi hänen taiteellisille pyrkimyksilleiisä, heittää hän päältään ikeen, kainostuu entistä heikkouttansa, nousee ja menee omaa tietänsä, kuten ystävämme kuvanveistäjä. Sinä tiedät, että hänen vaimonsa oli menehtyä tämän johdosta. "Mitä maailman päivinä minä sitten olen hänelle tehnyt?" kysyi tuo säälittävä olento kerta kerran perästä. Ja hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän vaan ei ollut ymmärtänyt häntä. Ollaksensa taiteilijalle kelvollinen vaimo ei yksin riitä olla kaunis, viisas ja hyvä — hänen pitää omata sanomaton määrä hienotunteisuutta ja itsekkyydetön uhrautumiskyky, jota harvoin löytää tässä elämässä. Ja kuinka nämä ominaisuudet voi löytyä naisessa, joka ei tiedä mitään elämästä, vaan palaa uteliaisuudesta oppia sitä tuntemaan kaikissa vivahduksissansa? Hän on nuori, hän on naimisissa kuuluisan miehen kanssa, jolle kaikki ovet ovat avoinna. Laupias taivas! Onko ihmeellistä, että hän tahtoo vähän näyttäytyä hänen käsivarressaan? Sehän ainoastaan on aivan luonnollista. Mutta kun miehellä on mielessä joku suurteko, pitää hän itsensä jotenkin etäällä ihmisistä? Hän on tullut tietoisuuteen, että aika rientää nopeasti ja että työ on vaivaloista ja sen vuoksi ei hän tahdo taipua ottamaan osaa julkiseen elämään. Sillä tavalla syntyy eripuraisuutta ja kireät välit puolisoiden kesken. Molemmat puolet tuntevat itsensä onnettomiksi, ja jos nyt mies pysyy lujasti kiinni aikeessaan tahi osoittautuu myöntyväiseksi, on joka tapauksessa tasapaino häiriintynyt, rauha on poissa. Ah, minä olen tuntenut monta sellaista onnetonta paria, jossa vaimo on ollut pyövelinä tahi uhrina — ehkä useammasti edellisenä kuin viimeisenä — ja useimmasti hänellä ei ole aavistustakaan, että hän on itse, joka syyn kantaa. Esimerkiksi eräänä iltana olin minä säveltäjä Dargentyn luona. Siellä oli hyvin suuri seura ja häntä pyydettiin soittamaan. Tuskin oli hän alkanut erästä hurmaavata masurkkaansa, millä säveltäjä on osoittautunut olevansa Chopinin arvokas jälkeläinen, kun hänen vaimonsa alkoi jutella — ensin aivan hiljaa, mutta sitten yhä kovemmasti. Keskustelu kävi vähitellen yhä vilkkaammaksi ja lopuksi olin minä ainoa, joka kuuntelin soittoa. Silloin sulki Dargenty pianon, kääntyi puoleeni ja sanoi hymyillen, mutta katkeran surullisella äänellä: "Niin se käy aina. Vaimoni ei pidä musiikista." Voitko ajatella jotain kauheampaa? Olla naimisissa naisen kanssa, joka ei anna arvoa miehensä taiteelle! Ei, ystäväni! Seuraa minun neuvoani ja ole naimatta. Sinä olet yksin, olet vapaa. Säilytä yksinäisyytesi ja vapautesi!
Runoilija: Niin, sinä voit kernaasti saarnata! Sinä voit puhua yksinäisyydestä. Jos sinä minun mentyäni saat jonkun hyvän aatteen, niin voit kaikessa mukavuudessa hautoa sitä täällä kodin lämmössä, tuntematta sitä autiutta ja epämiellyttävää tyhjyyttä, joka tukehuttaa ja kuolettaa jokaisen innostuksen oraan.
Olla yksin työskennellessään — niin, se kyllä käy päinsä. Mutta tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä väsyneeksi ja voimattomaksi, jolloin epäilee kelvollisuuttaan, epäilee omaa taidettansa. Kuinka onnellinen eikö silloin ole, jos hänellä aina on joku luonansa, joka uskollisesti on hänen sivullansa — rakastava sydän, jolle voi ilmaista huolensa pelkäämättä, että luottamus vahingoittaa kykyämme tahi usko siihen murtuu. Ja sitten lapsi! Tuo hymyilevä pikku olento, joka ilman mitään syytä siihen, on aina iloinen ja tyytyväinen — eikö tämä ole paras nuorentamiskeino, mitä ihmisellä voi olla? Ah, niin monta kertaa olen ajatellut sitä asiaa. Meille taiteilijoille, jotka olemme turhamaisia kuten kaikki, meille, joille edistyminen on elämän-ehto — niin vieläpä pintapuolinen, helposti vaihteleva arvostelu siitä, mikä on muodinmukaista, voi meille olla hyvin tärkeätä — juuri meille ovat lapset korvaamaton aarre. Heistä voi saada lohdutusta vanhentumiselle. Kaiken minkä me kadotamme, voittaa lapsi ajan kanssa. Voi lohduttaa itseään sillä, että saavutuksen, jota ei meille ollut suotu, voivat he taistella itsellensä, ja kun hiukset tulevat harmaiksi, niin onhan ilahuttavaa nähdä vierellään kultakiharainen, pienoinen pää.
Maalari: Oh, rakas runoilijani! Oletko myöskin ajatellut kuinka ahkerasti täytyy askarrella kynällä ja siveltimellä voidakseen ravita ja kasvattaa rakastettavia jälkeläisiänsä?
Runoilija: Lopuksi voit kuitenkin sanoa suoraan, että taiteilija kaikissa tapauksissa on luotu elämään perheessä. Ja se on totta, että ne meistä, jotka eivät mene naimisiin, tulevat epäsäännöllisen elämänsä kautta heikoiksi ja luonteettomiksi. He muistuttavat matkustajaa, joka väsyneenä ainaiseen kodittomuuteen lopuksi sijoittuu johonkin hotelliin, jonka otsikossa on: "Huoneita matkustajille kuukausittain tahi päivittäin", ja siinä he sitten viettävät koko elämänsä.
Maalari: Siinä he tekevät kerrassaan väärin. He omaavat itsellensä käsityksen avioliiton ikävistä puolista tuntematta sen hauskuuksia.
Runoilija: Sinä myönnät siis avioliitossa olevan hauskuuksiakin?
Vastaamatta nousi maalari ja etsi luonnostensa joukosta jotakin ja lopuksi löysi erään jotenkin rypistyneen ja huonosti pidellyn käsikirjoituksen ja kääntyi sen kanssa ystävänsä puoleen.
"Me voisimme kauvankin pohtia tätä kysymystä onnistumatta vakuuttamaan toisiamme", sanoi hän. "Sinä nyt tahdot esitysteni uhallakin pysyä lujana päätöksessäsi mennä naimisiin. Mutta ensin pyydän sinun lukemaan tämän käsikirjoituksen. Huomaa, että sen on kirjoittanut nainut mies — mies, joka paljo rakastaa vaimoansa ja tuntee itsensä kotielämässään hyvin onnelliseksi. Hän on ollut hyvin paljon taiteilijoiden kanssa ja huvittanut itseänsä erittelemällä osan sellaisia avioliittoja, joista olen sinua varoitellut. Kaikki tässä kirjoituksessa on todellista alusta loppuun — niin tarkasti jäljennetty, ettei kirjailija ole uskaltanut painattaa teostansa. Lue se ja sano sitten minulle ajatuksesi. Luulen sinun jälkeenpäin saavan järkevämmän katsantokannan."
Runoilija otti käsikirjoituksen ja vei kotiinsa. Mutta hän ei kätkenyt sitä niin huolellisesti kuin mahdollisesti olisi toivonut, sillä minun onnistui reväistä siitä muutamia lehtiä ja niiden sisällön jätän tämän ohessa julkisuuteen.
Rouva Heurtebise.
Hän ei ollut ollenkaan luotu menemään kirjailijan kanssa naimisiin, etenkin sellaisen kauhean ja intohimoisen, rähisevän, suurentelevan miehen kanssa, joka kävi elämän tietään nokka pystyssä ja kierretyin viiksin ja vaati ikäänkuin uhalla kantamaan hänen uljasta ja erinomaista Heurtebise-nimeään vastoin kaikkia tottumuksia ja poroporvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuinka — millä ihmeen tavalla — tuo mitätön olento, joka oli entisen elämänsä viettänyt kultasepän puodissa kellonperä- ja sormusrivien takana, jotka olivat asetetut lankaan, onnistunut vangita tämän runoilijan?
Olihan hänellä hieman puotimamsellisuloutta, määräämätöntä vetovoimaa, kylmät, aina hymyilevät silmät, samalla kertaa eteenpäin kumartuva ja veltto ruumiinrakennus, ei mitään todellista somuutta, mutta joku vissi maku näyttää loisteliaalta, jonka hän luultavasti oli saanut isänsä puodin ikkunasta ja joka pani hänet kiihkoisesti koreilemaan monivärisillä silkkiruseteilla, nauhoilla ja korvarenkailla; sen lisäksi käherretty otsatukka ja muut hivukset palmikoitu rasvojen kanssa matalan, kaidan itsepäisen otsan yli, mistä puuttui piirteitä ja vähemmän todisti hänen nuoruuttaan kuin täydellistä ajatuksien ja aatteiden köyhyyttä. Mutta semmoisenaan oli Heurtebise rakastunut häneen, kosinut häntä ja kun mies omisti pikku omaisuuden, ei hänen ollut vaikea saada tyttöä.
Häntä houkutteli siihen halu päästä naimisiin kirjailijan kanssa, joka tulisi antamaan hänelle niin monta teatterilippua kun vaan tahtoi. Mitä mieheen tulee, luulen melkein, että tuo epäjalo puotityttö oli vaatelijaalla tavallaan yhteenpuristetuin huulin ja pikkusormi ojona hurmannut hänet, ikäänkun se olisi korkein määrä pariisilaista hienoutta, sillä mies oli syntyjään talonpoika ja huolimatta lahjoistaan, säilytti hän yhtäkaikki olemuksensa perustuksella ja pohjalla synnynnäisen merkin.
Ikävöiden hiljaista ja rauhallista onnea, perhe-elämää, jota hän niin kauvan oli kaihoten kaivannut, vietti Heurtebise kahden vuoden ajan poissa ystäviensä parista hautautuneena maalle jossain kätköisessä sopessa kaupungin ulkopuolella, mutta yhtäkaikki aina lähellä tätä suurta Pariisia, joka houkutteli häntä muuttamaan ilmaa, joka häntä riudutti niinkuin jonkinlaisia sairaita, joille määrätään meri-ilmaa, mutta ovat liian heikkoja sietääkseen sitä ja sen vuoksi hengittävät sitä jonkun peninkulman etäisyydestä. Joskus nähtiin hänen nimensä jonkin artikkelin alla jossain aikakauskirjassa, mutta ei ollut niissä enää samaa raitista tuoreutta, samaa musertavaa voimaa, jota hänellä oli ennen. Ja me ajattelimme: "Hän on liian onnellinen; onnensa häiritsee häntä."
Sitten ilmestyi hän jälleen meille, mutta me näimme heti, ettei hän ollut onnellinen. Hänen ihonsa oli kalvettunut, piirteensä jännitetyt ja yhteen kuristuneet alituisesta ärsyttämisestä, hänen voimakkuutensa kutistunut kokoon jonkunlaiseksi hermostuneeksi vihaksi, hänen kaunis, sointuva naurunsa kaikui nyt särkyneeltä ja tämä teki hänet vallan toiseksi ihmiseksi. Hän oli liian ylpeä tunnustaaksensa tehneensä erehdyksen, eikä hän valittanut. Mutta ne vanhat ystävät, joille hän jälleen avasi kotinsa, tulivat heti vakuutetuksi hänen tehneen tyhmimmän naimiskaupan mitä ajatella voi ja että hänen elämänsä tämän perästä oli hunningolla. Rouva Heurtebise näytti kahden aviovuoden jälkeen samallaiselta kuin hääpäivänä sakaristossa. Sama tehty, tyyni naama, samat puotimamsellin koristusmerkit, mutta hän oli tullut varmemmaksi. Hän puhui nykyjään. Keskusteluissa taiteesta, mihin Heurtebise kärsien otti osaa arvostellen, ankarasti halveksien tahi rajattomasti innostuen, keskeytti hänet aina vaimonsa hunajan-imelä, epäpuhdas ääni, joka pakotti hänet kuulemaan ylenpalttista lörpötystä jostakin tyhmästä jutusta, joka ei ollenkaan kuulunut asiaan. Mies tuli silloin hämilleen, neuvottomaksi, katsoi meihin ikäänkuin anteeksi pyytäen ja koetti jälleen ottaa esille keskeytetyn puheen-aineen. Mutta kaikkien tyhmyyksien ja itsepäisyyden, liukkaan vastaväittelemisen tähden, jota tuo pieni linnunpää, tyhjä ja ontto kuin pökkelö, toi esille, täytyi hänen lopuksi vaieta ja antaa hänen jatkaa niin kauvan kun tahtoi. Miehen kestävä vaiteliaisuus sai rouvan pois suunniltaan ja saattoi hänet vielä enemmän vastenmieliseksi ja hyljeksittäväksi kuin muuten. Hänen maikaileva äänensä kävi karmakaksi, kohosi ylös diskanttiin, leikkasi ja särisi ärsyttävästi kuin kärpänen siksi kunnes mies puolestaan tuli mielettömäksi ja otti julkean ja uhkaavan äänen.
Noiden alituisten riitaisuuksien jälkeen, jotka aina loppuivat kyynelillä, oli hän levännyt ja virkistynyt kuin ruohomatto kastelemisen jälkeen. Mies sitävastoin tuli kuluneeksi, kuumeentapaiseksi ja kelpaamattomaksi työhön. Niin hän vähitellen lamaantui samoin kuin hänen kiivautensakin. — Eräänä iltana jouduin näkemään muutaman tuollaisista kiusallista kohtauksista, ja kun rouva Heurtebise riemuiten nousi pöydästä, huomasin hänen miehensä kasvoista, jotka hän riidan aikana oli pitänyt alas luotuna ja nyt nosti ylös, hehkuvan vihaa ja ylenkatsetta, joka ei voinut enää sanoiksi sopia. Tulipunaisena kasvoiltaan, silmät kyynelissä ja suu vedettynä ivalliseen ja sydäntäviiltävään hymyyn, odotti hän kunnes rouva meni tiehensä lyöden ankarasti oven perässään kiinni, mutta sitte teki virnistyksen hänen jälkeensä, mielettömän virnistyksen raivosta ja tuskasta aivankuin koulupoika opettajansa selän takana. Hetken perästä kuulin hänen mielenliikutuksesta tukahtuneella äänellä murisevan: "Oh, kyllä itseni hänestä ravistaisin jos lasta ei olisi!"
Sillä heillä oli lapsi, kaunis, pikku raukka, mutta jotenkin epäsiisti, joka ryömi joka loukon ympäri, leikki isompien koirien, ja hiekan ja hämähäkkien kanssa puutarhassa. Niin pian kun äiti hänet näki selitti hän pojan olevan "ilettävän" ja valitteli, ettei hän ollut antanut häntä jollekin imettäjälle täysihoitoon. Muuten oli hän pitänyt puotityttötottumuksensa ja heidän järjestyksetön kotinsa, missä hän aamusella käveli ympäri koristettuine leninkineen ja kummastusta herättävine kampauksineen, muistuttaen hänen rakkaita puotikamareitaan — hökkeleitä, mustia liasta ja puuttuen ilmaa, minne ahtaudutaan kauppiaselämän väliajoiksi kiireesti syömään huonosti laitetun ruokansa liinattomalta pöydältä, korvat koko ajan teroitettuna kuulemaan ovikellon soittoa. Tässä maailmassa on ainoastaan katu, mikä luetaan — kaduksi, missä ostajat ja kävelijät kiitävät eteenpäin ja siellä ja täällä myllertää joutilas väkijoukko, jotka sunnuntaisin täyttävät käytävät ja ajotien. Rouva Heurtebiseila oli myöskin kauhean ikävä maalla. Oh, kuinka hän kaipasi Pariisiansa! Hänen miehensä sitävastoin kaipasi maaelämää pysyäkseen raittiina mieleltään. Pariisi pyörrytti häntä kuin maalaista tilapäisellä kaupunkimatkallansa. Huvittaaksensa itseänsä kutsui rouva entisiä ystävättäriänsä luoksensa. Kun mies ei ollut kotona, huviteltiin näissä tilaisuuksissa repimällä hänen papereitaan, hänen muistiinpanojaan tekeillä olevia töitä varten.
"Katsos, rakas ystäväni — kyllä se on hyvin naurettavaa! Hän sulkeutuu sisään näitä kirjoittaaksensa, kävelee edestakaisin ja puhuu itseksensä. Minulla puolestani ei ole aavistustakaan mitä merkitystä kaikella tuolla roskalla on."
Ja sitte tuli myötäänsä valituksia, katsauksia entisaikoihin.
"Oh, jospa olisin tietänyt…! Kun ajattelen, että olisin voinut mennä naimisiin Allbertot & Fajan kanssa, valkoisen tavaran kauppiaat…!"
Hän nimitti aina molemmat liiketoverit ikäänkuin hän olisi molempien kanssa mennyt naimisiin. Melkeinpä yhtä vähän ujosteltiin, vaikkapa Heurtebise oli kotonakin. Hän häiritsi häntä ja esti tekemästä työtä, täytti huoneen, jossa hän työskenteli, jonninjoutavalla kevytlajisten naisten lörpöttelyllä, jotka ääneen puhuivat ylenkatseella kiijailija-ammatista, joka niin vähän tuottaa ja jonka työteliäimmät hetket arveluttavasti muistuttavat joutilaisuutta.
Kaiken tämän aikana koetti Heurtebise olla syrjässä tästä elämästä, kun hän jokaisen päivän tunsi tuottavan itsellensä onnettomuutta. Hän muutti Pariisiin, otti huoneen eräässä hotellissa kuvitellen olevansa nuori mies. Mutta sitten tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi poikaansa ja kääntyi samana iltana takaisin maalle ja tunsi rajattoman halun sulkea hänet syliinsä. Päästäksensä kotiin tultuansa joutavista kohtauksista, otti hän aina sellaisissa tapauksiss jonkun ystävän mukaansa ja pidätti häntä niin kauvan kuin voi. Niinä hetkinä kun ei hän ollut kahden vaimonsa kanssa, heräsi hänen suurellinen kykynsä ja keskeytyneet työsuunnitelmansa palasivat uudestaan hänen aivoihinsa. Mutta mikä epäilys, kun vieraat olivat poistuneet! Hän olisi tahtonut heitä pidättää, kiinnittää itsensä heihin niin lujasti kuin voimat kestivät. Kuinka alakuloinen hän oli saattaessaan meitä asemalle, missä meidän piti odottaa esikaupungin omnibusvaunua, joka toi meidät takaisin Pariisiin! Ja kun me olimme lähteneet, kuinka hitaasti hän kääntyi kotiinsa tomuista tietä myöten selkä köyryssä ja kädet riippuvina, kuunnellen vaunujen häipyvää kolinata!
Yhdyselämä kahden kesken oli nimittäin tullut sietämättömäksi. Välttääksensä sitä, piti hän huoneen täydeltä vieraita luonansa. Kiitos hyväsydämisyytensä, väsymyksensä ja välinpitämättömyytensä, että hän pian oli koko kirjallisen köyhälistön ympäröimänä. Kokonainen joukko kirjallisuuden renkejä, laiskoja, puolihassuja kuvittelijoita piintyivät hänen taloonsa ja kotiutuivat siellä paremmin kuin hän itse. Ja kun rouva Heurtebise oli tietysti tyhmä ja arvostelukyvytön, oli se hänestä "hurmaavaa" ja piti heitä miestään etevämpänä, kun nämä kirkuivat kovemmasti kuin hän. Yhdessä olo kului hyödyttömässä suun pieksämisessä. Se oli oikeata tyhjien sanojen ja puheenparsien sekamelskaa, joka parhaiten muistutti irtonaista ruutia ja Heurtebise parka, joka istui hiljaa ja liikkumatta keskellä kaikkea tuota hälinää, tyydytti itseänsä hymyillen ja kohautellen olkapäitänsä. Joskus, kun nämä vieraat loppumattoman ruoka-ajan jälkeen istuivat kyynäspäät pöytäliinalla konjakkipullon ympärillä ja alkoivat pitkäpiimäisen lörpötyksensä, ikävän kuin piipunsavun usva, yllätti hänet syvä inho. Ja kun hänellä ei ollut voimia ajaa pois noita kurjia raukkoja, pakeni hän itse ulos eikä tullut kahdeksaan päivään.
"Minun huoneeni on täynnä tyhmeliinejä", sanoi hän kerran minulle. "En uskalla mennä kotiini." Se elämä sai aikaan sen, ettei hän koskaan voinut mitään kirjoittaa. Hänen nimeään näkyi harvoin ja hänen omaisuutensa, joka suli kokoon sellaista elämää talossa vietettäessä, hävisi niihin käsiin, joita hänelle ojennettiin.
Emme olleet tavanneet pitkään aikaan kun eräänä aamuna sain hänen käsialallaan kirjoitetun kortin — ennen niin selvää, nyt huolimatonta ja vapisevaa. — "Me olemme Pariisissa. Tule tervehtimään. Minä ikävöin kauheasti." — Tapasin hänet vaimoineen, lapsineen ja koirineen pienessä synkässä asunnossaan Batignollessa. Epäsäännöllisyys, jolle ei täällä ollut tilaa oikein levitelläitä, näytti vielä kurjemmalta kuin maalla. Vaikka poika ja koirat kieriskelivät ja pyöriskelivät ympäriinsä karsinata muistuttavan huoneen lattialla, makasi Heurtebise sairaana kasvot seinään päin, täydellisessä voimattomuuden tilassa. Vaimo, koristeltuna ja välinpitämättömänä, ei huolehtinut hänestä rahtuakaan. "En tiedä mikä häneen on mennyt", sanoi hän samantekevästi olkapäitään kohottaen. Kun Heurtebise sai nähdä minut, tuli hän muutamiksi hetkiksi iloiseksi kuten ennenkin, vieläpä kuulin pari kertaa hänen vanhan, hyväntahtoisen naurunsakin, joka kuitenkin sammui pian. Hän oli Pariisisissakin pitänyt maalla saamansa tottumukset ja vaikkapa huone oli rappiolla rahapulan ja sairauden tähden, tuli tuossa kahdentoista aikaan joku kuokkavieras, eräs pieni kaljupäinen| nukkavieru, jäykkä ja ärtyinen herra, jota nimitettiin "Proudhon lukijaksi". Ainakin minulle esitti Heurtebise hänet tällä nimellä. Kun kysyin: "Kuka hän on?" vastasi hän totisesti: "Hän on eräs hyvin lahjakas mies, joka on perinpohjin tutkinut Proudhonnea." Siltä hän ei kuitenkaan paljo muuten näyttänyt, sillä tämä syvämielinen ajattelija ei puhunut koskaan sanaakaan paitsi pöydässä moitti paistin olevan liian sitkeätä tahi kastikkeen olevan epäonnistunutta. Sinä päivänä sanoi "Proudhonnin lukija" aamiaisen olevan kaiken arvostelun alapuolella, joka ei kuitenkaan estänyt häntä ahmimasta puolet kaikesta mitä tarjolla oli.
Miten tämä ruoka-aika sairaan sängyn vieressä tuntui minusta tuskalliselta! Vaimo lörpötteli kuten tavallisesti ja antoi pienokaiselle silloin tällöin pienen muksun, koirille luun ja filosoofille pikkuhymyn. Ei ainoatakaan kertaa Heurtebise kääntynyt meihin päin, eikä hän kuitenkaan nukkunut. En ollenkaan tiedä ajatteliko hän. Minun rakas, kelpo ystäväni! Näissä alituisissa kurjissa taisteluissa olivat hänen voimakkaan luonteensa sulat karisseet pois ja hän alkoi tehdä kuolemaa. Hänen hiljainen kuolintaistelunsa, joka pikemmin oli elämän hylkäämistä, kesti muutamia kuukausia ja niin tuli rouva Heurtebisesta leski. Ja kun kyyneleet eivät olleet hänen silmiänsä sumentaneet ja kun hän edelleenkin suki hiuksensa yhtä huolellisesti ja Allbertot & Fajon vielä olivat à prendre, meni hän naimisiin Allbertot & Fajonin kanssa — kenties molempien kanssa. Kaikissa tapauksissa pääsi hän nyt siihen elämään, johon hän oli luotu: puotimamsellin tyhjään lörpöttelyyn ja ijankaikkiseen hymyilemiseen.
"Rakkauden uskontunnustus."
Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous, hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa, työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein korkeimpia ihanteita.
Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa, joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja kuunvaiheita.
Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:
"Jos ei kylmä Kynttelinä,Ei palella Paavalina,Ei oo helle heinäkuussa."
Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja, jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki, vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas", "kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on mieheni minut pettänyt!"
Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.
Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan. Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan, että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…" silloin sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.
Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui "uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin korkeuden herraan!
Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen. "Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."
Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset" ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin kukkaisviljelijää.
Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään puuttunut.
Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa. Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.
Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…!" Se oli aivan yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!
Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi. Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt, oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti, että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus, sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa hän eli yhdessä.
Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä, ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin — ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui "Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa, missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan, ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.
"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.
Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin — alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua "Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan, juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä, nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.
Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.
Italiatar.
Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan." — Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt silmälasit.
Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä. Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei, sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen: "Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee epäileväksi ja pelkuriksi…
Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta. Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää: "Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" — Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.
Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella: "Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."
Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja kiusatuksi.
"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:
"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"
Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.
Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän oleskeli melkein aina maalla.
Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa, jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.
Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle, ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.
Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa. Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan nimi — mukaansa Ranskaan.
Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi? Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.
Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa — ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua, joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.
Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin, hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.
Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan, joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti, perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta, jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.
Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään; nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.
Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten, joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!
Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme, ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli "antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi kurittaa sellaista väkeä."
Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu, otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa. Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto, kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää. Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien syvyydestä…
Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan kanssa."
"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"
Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta se ei onnistunut.
Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.
Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa, oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä sen kumoon!"
Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"
Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.
"Pui—pui—lo—ni!" kirkui hän suurimmassa tuskassa.
Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah, sano, että se olit sinä, joka sen teit!"
Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa tutisivat pöydän alla.
Laulajapari.
Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa: "Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien, loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon säteistä väräjävänä yönä.
"Tullos kanssain sen sulotuoksuun…"
Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia viipyivät aamun sarastaessa.
"Viel ei päivä koita, ei voi se leivo olla…"
Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa syleillen toisiaan:
"Äänensä autuuttaa,Katseensa hurmaa mun…"
Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla "hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.
Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille. Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot, mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas; hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja, jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.
Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa tirehtöörille.
Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana, että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän: "Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.
Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet taputtamasta, laulan minä."
Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:
"Onhan hän kuitenkin minun vaimoni — ja minä rakastan häntä!"
Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin. Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään, säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan. Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän, teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä — oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla tavalla…?
Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten onnistunut:
"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."
Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa muutamaksi ajaksi vapautta."
Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana: "Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."
Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä. Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä, missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen: lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.
Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena, sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen pakoittanut sinut lopettamaan."