Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.
Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle. Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne… Teitä vastaan vehkeillään katsomossa."
Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa, keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin…
Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!
Väärinkäsitys. Vaimon ajatuksia.
Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä. Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa, josta olisi varmat tulot.
Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman kotimme — niin uskoin silloin.
Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista, ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon, joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat, haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky. Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot, jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.
Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."
Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä, joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä! Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana. Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana — niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat — tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.
Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!
Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian, kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!" Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa — noita tyhjiä ajankuluttajia!
Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä — armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä mielellä hän oli!
Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin: "No, mutta näethän nyt kuitenkin…" ja koetin vakuuttaa että hän omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."
Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni: "Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin — vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.
Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.
Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi. Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen: "Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän häntä.
Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä rakkautta häneen.
Se on todellakin tuskallista!
Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.
Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut, etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni. En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan voimattomaksi ja painaa maahan.
Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo, mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua, kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon luonteeseen uusi elämä."
Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin, olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi. Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet, jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.
Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta — kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan, sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua. Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi, että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin "Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää, ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous — että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva, puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.
Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä — se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.
Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun — nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa. Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta? Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen! Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.
Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi. Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä. Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä tiehensä milloin tahansa.
Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita, jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita, tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."
"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.
Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.
"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".
Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.
Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen puolestansa.
Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä" tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä, johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan ministeristössä.
Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.
Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo, me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.
Se on hirveätä!
Tahallinen pahoinpitely.
MR. Petitbryn Asianajotoimisto.
Rouva Nina de B.
Moulins'issa.
Teidän tätinne toivon mukaan olen koettanut syventyä käsillä olevaan asiaan. Olen ottanut tosiasiat yhden toisensa perästä ja ottanut valituksenne huolellisimmasti tarkastettavaksi. No niin, omantuntoni nimessä, minusta ei näytä, että hedelmä vielä olisi kylliksi kypsä, tahi selvemmin sanoen, teillä on todelliset ja vakavat syyt jättää vuode- ja asuntoero hakemus. Me emme saa unohtaa, että Ranskan laki on hyvin ankara valtikas, jolla ei ole mitään osanottoa tahi hellyyttä käsittelyssään. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, vakavat, räikeät tosiasiat, ja onnettomuudeksi on juuri tämä totuus, joka meiltä puuttuu. Minä tietysti tulin hyvin liikutetuksi kun luin selonteon teidän avioliittonne ensimäisestä vuodesta, joka on ollut teille niin tuskallinen. Te olette hyvin kalliisti saanut maksaa naimisenne kuuluisan kirjailijan kanssa, yksi noita miehiä, jotka kunnia ja imartelu kehittää ihmeellisen itsekkäiksi ja joiden pitäisi elää naimatonna, etteivät musertaisi noita heikkoja ja helliä olentoja, jotka koettavat kiinnittää itseänsä heihin. Ah, rouva, kuinka monta onnetonta vaimoa enkö ole — sitte kun aloitin urani lakimiehenä — nähnyt samassa surullisessa asemassa kuin teidät! Nuo taiteilijat, jotka elävät yleisöstä ja yksinomaan yleisön vuoksi, mikä käy kotielämän hauskuuden kustannuksella. Väsymys menestymisen jälkeen ja huonotuuli vastoinkäymisten kohdatessa. Elämä ilman järjestystä ja täsmällisyyttä, ilman kompassia ja peräsintä, kaikkea vanhaa musertavat aatteet, perhe-elämän ja sen ilojen halveksiminen, aivojen ärsyttäminen liiallisesta tupakan poltosta ja väkijuomien käyttämisestä, puhumattakaan muusta — katsokaa, mitä kaikkea tietää tuo taiteilijain ilmakehä, josta tätinne tahtoo teidät vapauttaa. Mutta minä toistan vielä kerran: samalla kun hyvin ymmärrän tätinne rauhattomuuden, jopa omantunnon tuskansa siitä, että hän on hyväksynyt sellaisen naimisen, voin vakuuttaa etteivät olosuhteet ole vielä kypsyneet siihen mitä te haluatte.
Olen kuitenkin jo aloittanut konseptin siihen valituskirjelmään, missä teidän parhaimmat syytöksenne ovat ryhmitetyt ja tarkasti valaistut. Kirjelmän pääosasto on esitetty seuraavalla tavalla:
1. Miehen töykeys vaimon sukulaisia kohtaan. Kieltäytyy vastaanottamasta tätiäni Moulins'ista, joka on kasvattanut ja hoitanut meitä. Haukkumanimet "kyttyräselkäinen noita", "dromedaari" y.m. on hän antanut tälle arvoisalle vanhalle naiselle, jonka selkä on hiukan koukistunut. Laittanut pilapuheita, ivarunoja, irvikuvia lyijykynällä ja musteella samasta henkilöstä ja hänen ruumiinasennostaan.
2. Epäkohtelias. Kieltäytyy vastaanottamasta vaimonsa ystävättäriä, tekemästä häävierailuja, lähettämästä kortteja, olemasta kutsuissa j.n.e.
3. Tuhlaaja. Lainaa rahoja ilman takuita ja velkakirjaa kaikellaisille epäiltäville ja hunningolle joutuneille henkilöille. Aina katettu pöytä, koti muuttunut hotelliksi. Alituisia lisämenoja kuvapatsaisiin, hautamerkkeihin, köyhien ammattiveljien töihin. Taiteellisen ja kirjallisen aikakauskirjan perustaminen!!!
4. Karkeus vaimoa kohtaan. Että hän on sanonut kuuluvalla äänellä: "Sellainen hanhi!"
5. Törkeä ja väkivaltainen esiintyminen. Miehen ylenmääräinen kiivaus.' Pois suunniltaan vähimmästäkin syystä. Paha särkemään porsliiniastioita ja huonekaluja. Huuto ja melu, loukkaava sanontatapa.
Kaikki tämä on, kuten näette, rouva, hyvin tärkeäarvoista, mutta ei kylliksi aiheellista valitukseksi. Me kaipaamme kysymystä käsintarttumisesta. Oo, jospa meillä olisi yksi ainoa sellainen tosi-asia, jonka muutamat olisivat silmin nähneet, olisi asiamme mainiosti. Mutta vaikka nyt olette laittanut viisikymmentä teidän ja miehenne välistä loukkausta, on meidän mahdoton toivoa saada siitä sen laatuista yhteenvetoa. Minä sanon tarkoituksella "toivoa", sillä asiain nykyisellä kannalla ollen, olisi sellainen kiirehtiminen miehenne puolelta parasta, mitä teille voi tapahtua.
Odottaen määräyksiänne, on minulla kunnia piirtää teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne
Petitbry.
P. S. Vaaditaan luonnollisesti tahallinenpahoinpitely todistajain läsnäollessa.
Asianajaja M. Petitbry
Pariisissa.
Onko, herrani, todellakin mahdollista, että on tultu siihen? Onko teidän laistanne niin täydellisesti poistettu vanha ranskalainen ritarillisuus? Vaikka useimmasti tarvitaan ainoastaan väärinkäsitys eroittamaan ainaiseksi kaksi sydäntä, vaativat tuomioistuimet käsikähmäistä pahoinpitelyä sänky- ja asuntoeron aiheeksi. Eikö se ole arvotonta, väärää, raakamaista, taivaaseen huutavaa? Ajatella, että minun pieni rakastettu raukkani, saadaksensa takaisin vapautensa, tarvitseisi ojentaa kaulansa pyövelille, jättäytyä alttiiksi mies-petonsa koko raivolle, yllyttää hänet ehkä vielä… Mutta sama se, päätöksemme on luja. Siihen vaaditaan pahoinpitely. Hyvä, se kyllä tulee tapahtumaan. Aamulla jo kääntyy Nina takaisin Pariisiin. Kuinka hänet otetaan vastaan? Kuinka hän tulee siellä käyttäytymään? En voi sitä ajatella tuntematta väristystä. Käteni vapisivat ja silmäni täyttyivät kyyneleillä. O, monsieur Petitbry… ooh!!!
Ninan onneton täti.
Marestang Asianajaja.
Kirjailija M. Henri de B.
Pariisissa.
Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Minä kiellän teitä matkustamasta Moulins'iin, te ette saa seurata pakolaista. On järkevämpää ja varmempaa odottaa häntä kotona oman lieden ääressä. Mitähän on koko tuo tapaus? Te kieltäydyitte ottamasta vastaan tuota ilkeätä vanhaa tätiä; teidän vaimonne on matkustanut hänen luokseen. Teidän olisi pitänyt olla valmistautunut siihen. Niin nuoren rouvan sydämessä on sukulaisrakkaus hyvin voimakas. Te olette tahtonut mennä kiireellisesti matkaan. Ajatelkaa, että tuo täti on hänet kasvattanut, ettei hänellä ole muita sukulaisia. Hänellä on miehensä, ymmärrättehän. Mutta, rakas ystäväni, näin meidän kesken sanoen, voimmehan tunnustaa toisillemme: aviomies ei aina ole niin rakastettava. Minä tunnen ainakin yhden, joka hyvästä sydämestään huolimatta on äärettömään hermostunut ja kiivas! Myönnän, että työllä ja kirjallisella harkitsemisella voi siinä olla määrätty osansa. Mutta kaikissa tapauksissa on totta, että lintua on säikytetty ja se on kääntynyt entiseen häkkiinsä. Älkää olko peloissanne; hän ei viihdy siellä kauvan. Jos en pety, niin tuo vasta leivottu pariisitar pian väsyy vanhanaikaiseen ympäristöönsä ja pian kaipaa runoilijansa toimintaa ja hälinätä. Ennen kaikkea, olkaa aivan hiljaa!
Vanha ystävänne
Marestang.
Paras Marestangini!
Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon. On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi. Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme, aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle, sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita, eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija, joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!
Henri de B.
Nina de B. tädillensä Moulins'issa.
Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat — ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.
Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.
Nina de B.
Sama samalle.
Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla, sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina, kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä: "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"
Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.
Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan siinä sohvalla sikari suussaan.
"Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.
"Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.
Minä jatkoin ilkeästi: "Sehän onkin harvoin kun sitä teet!"
Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä, joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."
Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän — runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo! kun tahdot."
Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttuiaivan hiljaa käsiini.
"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksiolet tullut takaisin?"
Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka, sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!
Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e. Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"
Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle — läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut. Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät, juhlallisina ja inhosta läähättäen.
"Se on kunnotonta, herra!"
"Niin, eikö totta?" sanoi tuo miesraukka ja näytti tulipunaistaposkeaan.
Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyäja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.
Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja ontodellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä?Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?
Nina de B.
Bohème.
Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa naisten vaatteita.
Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä, niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku ajattomalla ajalla.
Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta. Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä, toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin, missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin. Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi tuntikausia etsiä.
"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"
Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita, viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta, kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja tilapäisyyksiä.
Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista — pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta. Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa. Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan, toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi: "Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"
Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia, saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.
Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja, niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella, heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä — monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat, nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.
Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä, notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon, rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla. Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka olivat vallinneet Ranskan hovissa.
Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä schottista Normandiassa.
"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään, vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-, asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies, eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin ihastuttava… tralala… lalala… mutta heidän pitäisi pian panna minut takavarikkoon… lala… Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa… tralala… silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja… lalala…" Niin ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.
Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin — mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.
Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.
(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)
»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän, että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni: Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!
Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni, että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisiketään, jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —
Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea, huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.
Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen, joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva…"
Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista tätä merkillistä tapausta varten.
No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella, kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin melkein puolikuolleena.
Voit käsittää tuloani ja kuinka minut otettiin vastaan.
"Jumalan tähden, rakas lapseni, mikä sinulla on? Mitä se on?"
Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.
"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"
Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa kahden kesken.
"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista modellia."
"Se on kerrassaan mahdotonta, kallis anoppiseni."
Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on hyvin vihainen.
"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei voisi myöskin käydä…"
Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.
Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.
Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti, ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle — nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani, mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa. Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä oli väsynyt ja laimea ilme.
Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin, mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut häirityksi työssänsä.
"Mutta Armande, minä pyydän — koeta nyt olla hieman järkevä."
Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien: "Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän pukeutui ja meni tiehensä.
Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen asti.
Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia", vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi — minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä, että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen kiinni suurella tarkkuudella.
Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa voisin…
"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti herra mieheltäni.
Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi kuvaa täydennetyksi ilman modellia!
Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä, se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja, ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli…»