"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni; tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."
Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä itseäni.
Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita hän rakastaa!"
Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.
"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää minusta, ja myöskin Heinrichista!"
Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja, minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää, kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat, jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla. Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää; sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.
Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki; minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen. Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen, ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön tuska, jota pakenin.
Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta, avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä minun ja vapautuksen välillä.
Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni. Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa huonettani.
Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."
Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua, kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.
Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli? Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.
Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne. Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan tähteeksi.
Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."
Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut, voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen, että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän, mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä, sen toki säästin.
Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui — sisään, katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös, otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.
Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä, ajattelin, ja avasin sen.
Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä, kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.
Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa, katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.
Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita. Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran tahto?"
Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista. Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin, ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne, minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki, ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli mieletöntä, mutta siten oli laita.
Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.
Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.
Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä; minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua surullisesti ja kysyvästi.
"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.
"Siellä ei ole ketään."
"Missä on sitten isäni?"
"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."
"Elääkö hän vielä?"
"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan…"
"Niin. Mitä se sitten on?"
"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen, sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille sähkösanoman."
"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."
Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä, nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla, missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa parta omituisella tavalla esiinpistävänä.
Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.
"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt sydämeeni ja tietänyt kaiken.
"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.
"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se koskenut sinuun noin?"
En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla kuolinvuoteen ääressä istuessani.
6.
Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta. Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita, joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.
Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se, joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki, myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta, lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.
Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen, joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.
"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne!Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"
"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin, jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin itse voi antaa."
"Se ilahduttaa minua."
"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."
"Mitä teiltä sitten puuttuu?"
"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja tyhmältä."
Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät, jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja optimistisesta uskostaan.
Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin, vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata päätänsä.
"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa. Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"
"Niinkö luulette?"
"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät luonollisesti tiedä mitään. Se on sukuamoral insanity'nkanssa ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"
"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.
"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin kehityskipuihin."
Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan. Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa jälleen.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti, eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino. On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa muista."
"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."
"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja.Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas.Tahdotteko tehdä sen?"
"Koettaa tahdon sitä mielelläni."
"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi, miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."
"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."
"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"
"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"
"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"
"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva vaikeata."
"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa, olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne! — Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä mukavuudestanne!"
"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi en tekisi niinkuin te neuvotte?"
Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen, ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.
Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut, että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa, kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.
Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen, vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän surullisesti päätään.
"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."
"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin luuletkaan."
Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava, mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin, rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.
Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.
Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi. Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia. Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut menestystä.
Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen, mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani. Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut kysyäkään.
Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo." Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.
Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää, mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme, ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut häneltä kiistää.
Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin oli hänellä punaiset silmät.
Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen, mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.
Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä, loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina, tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä, katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin.
Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja kuolen, teen sen mieluummin kotona."
Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti tyytyväisyyttään vain heikosti.
Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin lohduttaa sinua kuin minä."
Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi: "Niin, mene vain!"
Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.
Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut auttanut.
Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin, paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli tullut hänen morsiamensa.
Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin. Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa sielussani.
Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:
Föhn-myrsky öisin puhaltaaJa kostehina lyövät siivet sen,Käy ilman halki kulku kuovien,Nyt kaikki herää. UinahtaaEi kenkään rauhallisna voi,Kun kevään huuto soi.
Ma kevätöinä myöskään nuku en,Mun nuortuu sydämeni.Ja kuumat haavehet mun nuoruuteniNe nousee uumenista muistojen.Ne mua silmihini katsahtaaJa kauhuin katoaa.
Lyö hiljaa sydämeni!Ja vaikka veressäsi kutsuenSoi ääni nuoruutesi viettien —Se aika kuitenkin jo sulta meni,Jäi nuoruutesiJo taakse retkiesi.
Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan, aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.
Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa, kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa. Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen, ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja kärsimykseni hyväksi.
Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa. Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä lähtien olin ollut kotiseudullani.
"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.
"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän läsnäolostanne."
"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"
"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa. Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"
"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä.Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. HerraMuoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."
"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"
"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."
Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni, estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin, että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin muistissani.
Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.
Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen kohtaloni vähäarvoisuudesta.
Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.
Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille. Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan — sitä tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa, puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä, kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai ystävätärten epäsopu alkunsa.
Tähän saakka tapahtuneeseen oli äitini mielellään mukautunut, vaikkei hän ollutkaan kaikessa yhtä mieltä ja monessa suhteessa tunsi pettymystä ystävättäreensä nähden, jonka suhdetta häneen itseensä hän lienee ajatellut toisenlaiseksi. Nyt sitä vastoin, kun talon vanhat ja kunnianarvoisiksi käyneet tavat joutuivat vaaraan, kun hänen päivittäinen mukavuutensa ja kotirauhansa alkoi joutua kärsimään, ei hän voinut pidättää vastaväitteitään ja ryhtyi puolustamaan itseään, missä hän ei kuitenkaan vetänyt vertoja serkullensa. Syntyi erimielisyyttä ja pieniä ystävällisiä kinasteluja, ja kun keittäjätär sanoutui irti palveluksestaan ja tuskin suostui jäämään äitini lupausten ja pyytelyjen vuoksi, alkoi valtakysymys muodostua todella sodaksi.
Neiti Schniebel, ylpeänä tiedostaan, kokemuksistaan, säästäväisyydestään ja taloudellisista hyveistään, ei voinut käsittää, miksei häntä lainkaan ymmärretty kiittää kaikista näistä avuistaan, ja tunsi olevansa niin varma asiastaan, ettei hän enää katsonut tarvitsevansa salata tähänastisen taloudenpidon arvostelemista, äitini emännöimistaidon moittimista ja sääliä koko talon tapoja kohtaan. Nyt vetosi äiti isääni, jonka johdolla hallittuna talo oli kukoistanut niin monta vuotta. Tämä ei ollut sietänyt pikkumaisuutta ja tuskallista säästeliäisyyttä, hän oli suonut palvelijoille vapautta ja oikeuksia, hän oli vihannut piikojen kinastelua ja kiukuttelua. Mutta äitini vedotessa henkilöön, jota hän itsekin joskus ennen sattumalta lienee arvostellut, mutta joka kuolemansa jälkeen oli muuttunut pyhimykseksi hänen silmissään, ei neiti Schniebel voinut vaieta, vaan muistutti purevasti siitä, miten hänellä jo aikaa oli ollut oma ajatuksensa vainajasta, ja arveli nyt jo olevan ajan tehdä loppu tuosta vanhaan tapaan elämisestä ja noudattaa järkevämpiä periaatteita. Hän ei tietysti säälistä ystävätärtään kohtaan ollut tahtonut koskea vainajan muistoon; mutta kun tämä itse vetosi häneen, täytyi hänen tunnustaa, että vanha herra tosin oli ollut syypäänä moniin epäkohtiin talossa, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi asioiden edelleenkin piti jäädä samalle kannalle, kun heillä kerran oli vapaat kädet.
Se oli äidilleni vasten kasvoja annettu isku, jota hän ei antanut serkulleen anteeksi. Aikaisemmin oli ollut hänelle tarve ja nautinto silloin tällöin saada yhdessä tämän uskottunsa kanssa valitella ja löytää yhtä ja toista paikkailtavaa isän puuhista; mutta nyt ei hän kärsinyt pienintäkään varjoa tämän kirkastunutta kuvaa himmentämässä ja alkoi pitää talossa alkanutta vallankumousta ei vain häiriötä aikaansaavana, vaan myöskin ennen kaikkea rikoksena vainajan muistoa kohtaan.
Niin oli käynyt, minun saamattani siitä kuulla. Kun äitini kirje ensi kertaa viittasi tähän lintuhäkissä syntyneeseen toraan, vaikkakin vielä varovassa muodossa, sai juttu minut nauramaan. Jätin seuraavasta kirjeestäni pois terveiset vanhalle neidille, mutta en ollut viittauksista tietääksenikään, ajatellen että naiset suoriutuisivat parhaiten ilman minun apuani. Myöskin sattui välillä muuta, joka antoi minulle paljon enemmän ajattelemista.
Oli tullut lokakuu, ja Gertrudin odotettavissa olevat häät eivät enää lähteneet ajatuksistani. En ollut käynyt hänen kotonaan enkä tavannut häntä. Häiden jälkeen, kun hän olisi poissa, aioin jälleen ryhtyä seurusteluun hänen isänsä kanssa. Toivoin myöskin, että ajan mittaan hänen ja minun välilleni muodostuisi jälleen hyvä, tuttavallinen suhde, olimme jo olleet toisiamme liian lähellä, voidaksemme ilman muuta tehdä olleen olemattomaksi. Mutta nyt ei minulla vielä ollut kyllin rohkeutta kohdata häntä.
Silloin eräänä päivänä kolkutettiin hyvin tunnetulla tavalla ovelleni. Aavistaen ja hämmentyneenä menin avaamaan, ja siinä seisoi Heinrich Muoth ja ojensi minulle kätensä.
"Muoth!" huudahdin minä pitäen kiinni hänen kädestään ja voimatta katsoa häntä silmiin, kaiken minussa heräämättä uudelleen tuskallisesti polttaen. Näin jälleen kirjeen hänen pöydällään, kirjeen, jossa oli Gertrudin käsialaa, näin jälleen, miten sanoin hänelle jäähyväiset ja päätin kuolla. Siinä seisoi hän nyt ja katseli minua tutkivasti. Hän näytti hiukan laihtuneelta, mutta kauniilta ja ylpeältä kuten aina.
"En odottanut sinua", sanoin hiljaa.
"Etkö? Ettet enää ole käynyt Gertrudin luona, tiedän jo. Minun puolestani — jättäkäämme tämä kaikki keskustelematta! Tulin katsomaan, miten voit ja miten teoksesi edistyy. Miten on oopperasi laita?"
"Se on valmis. Mutta ensiksi: Miten voi Gertrud?"
"Hyvin. Meillähän on pian häämme."
"Tiedän sen."
"Niin. Etkö kohdakkoin taasen kerran käy häntä katsomassa?"
"Myöhemmin kyllä. Tahdon nähdä, onko hänen myöskin hyvä olla luonasi."
"Hm…"
"Heinrich, älä pahastu, mutta minun täytyy useasti ajatella Lottea, jota sinä kohtelit pahoin ja löit."
"Jätä Lotte! Se oli hänelle oikein. Iskuja ei saa kukaan nainen, joka ei tahdo saada niitä."
"No niin. Siis oopperaani. En vielä lainkaan ole selvillä, minne sitä ensin tarjoaisin. Sen pitäisi olla hyvä näyttämö, mutta tokko sellainen huolii teoksestani?"
"Huoliipa kyllä. Halusinkin puhua tästä kanssasi. Lähetä se Müncheniin! Todennäköisesti se hyväksytään; sinuun kiinnitetään huomiota, ja hätätilassa vastaan minä siitä. Tahtoisin mielelläni, ettei kukaan muu laulaisi osaani ennen minua."
Sillä olin autettu. Suostuin mielelläni ja lupasin nopeasti toimittaa käsikirjotuksesta jäljennöksen. Keskustelimme yksityiskohdista ja jatkoimme puhelua hämillämme, ikäänkuin kaikki mitä sanoimme olisi ollut ylen tärkeätä, ja kuitenkaan emme tahtoneet mitään muuta kuin saada ajan kulumaan ja silmämme ummistetuksi siltä kuilulta, joka oli avautunut välillemme.
Muoth katkaisi ensiksi tuon salaisen siteen.
"Kuule", sanoi hän, "muistatko vielä, miten aikoinaan otit minut mukaasi Imthorille? Siitä on nyt vuosi."
"Muistan kyllä", sanoin minä, "eikä sinun olisi tarvinnut minua siitä muistuttaa. Lähtisit ennemmin!"
"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin ymmärtänyt viittauksenkin."
"Sitä en saattanut tehdä."
"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"
"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin — jos sinä olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."
"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi! Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti liian myöhäistä."
Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.
"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä luonanne."
"Häihin et tahdo tulla?"
"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta — annatteko vihkiä itsenne kirkollisesti?"
"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."
"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."
"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi on niin huono onni!"
"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."
"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea. Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna? — Hyvä, näkemiin!"
Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana. Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja, pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä. Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni. Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.
Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo minua.
"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."
Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.
"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa, muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."
Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket; katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin. Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.
Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"
"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi. Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne, toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta, ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen. Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"
"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista auta paljoakaan."
"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa tuskin minuutiksikaan!"
Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää saattaneet palata.
Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.
Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni heidän kanssaan.
Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta, jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista tietä.
7.
Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni kiduttamiseen.
Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa ajatella neiti Schniebeliä.
Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä, jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä eroon Schniebelistä.
"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo, mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen, mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään, mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."
Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot, joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano, joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin nenääni, minkä hän heti ymmärsi.
Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui, astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään. Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini, ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta, mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen. Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä, joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea; mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.
Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa kahden.
"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin kiirettä."
"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."
"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No, nythän asiassa tapahtuu muutos."
"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"
"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu myytäväksi."
Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.
"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."
"Mutta minä, mitä pitää — — mihin pitää — —"
"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole. Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette hiljaisempiin oloihin."
Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta melkoisen terävä.
"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti. "Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"
Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.
"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita. Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."
Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.
"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin voinhan pian saapua tänne."
Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet ja minun puolellani miltei sydämelliset.
"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin oopperastasi?"
Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.
Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.
Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne, toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt sen pitemmälle kuin minä.
Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi, ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon, että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään, jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi, en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.