Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.
Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena, jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä, olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut sydämeeni.
Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä. Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.
Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota, johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.
Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä, pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle. Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin — en rouva Muothille, vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin, tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.
En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut. Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle harjottamista.
Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen, sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä, miltei kaunotar.
Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä, kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.
"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.
"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.
"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii erinomaisesti teille, neiti Brigitte."
Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua, niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.
Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.
Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin [Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.] sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija riisui minulta päällysviittani.
Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.
Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet, ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti kätensä.
"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo kauan."
Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään, minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel raukastakin.
"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan teille iloa."
"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada kuulla teidän laulavan."
Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään. Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."
Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista, niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa oli laulanut toisin!
Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme, etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.
Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.
"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta, koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani. Saavutan menestystä olematta suosittu.
"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No, oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat. Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan tyytyväinen."
Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin. Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta. Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta. Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.
Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa. Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita. Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.
En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.
Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista, mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.
"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä, miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"
Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia, palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin. Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.
Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi. Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia kohti.
Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos! Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"
Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta, hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia. Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli tai pudisteli päätänsä.
"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi taaksensa.
"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.
"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi, tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."
Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi. Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin, puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään: "Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."
Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä. Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran näkee sen vieraissa käsissä.
Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.
Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla, ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.
No niin, päivät kuluivat ja tuli määrätty ilta. Katsomon täyttyessä seisoin näyttämön takana, kykenemättä kuitenkaan enää tekemään tai neuvomaan vähintäkään. Lopuksi menin Muothin luokse, joka jo oli pukeutunut ja syrjässä melusta eräässä sopukassa tyhjensi samppanjapuolikasta.
"Tahdotko lasin?" kysyi hän osaaottavasti.
"En," sanoin minä. "Eikö se kiihota?"
"Miksi? Tuo hälinäkö? Sellaista on aina."
"Tarkotan sektiä."
"Ei, se tekee minut levolliseksi. Lasin tai kaksi otan aina, kun tahdon saada jotakin aikaan. Mutta mene nyt, on jo aika."
Muuan vahtimestari vei minut aitioon, missä tapasin jo Gertrudin ja molemmat Teiserit sekä erään teatterin johtokunnan jäsenen, joka hymyillen tervehti minua.
Pian tämän jälkeen kuulimme soitettavan toisen kerran. Gertrud katsahti minuun ystävällisesti ja nyökäytti minulle päätään. Teiser, joka istui takanani, tarttui käsivarteeni ja puristi sitä vimmatusti. Katsomo pimeni ja syvyydestä kohosi juhlallisesti alkusoittoni. Nyt tulin mieleltäni rauhallisemmaksi.
Ja nyt kaikui edessäni tuttuna ja kuitenkin vieraana teokseni, joka ei enää tarvinnut minua ja jolla oli oma elämänsä. Menneiden päivien, toiveiden ja unettomien öiden riemut ja vaivat, tuon ajan intohimo ja kaipaus olivat irtautuneina ja toiveen muotoon muuttuneina edessäni, salattujen hetkien mielenliikunnat kaikuivat vapaina ja mukaansa kutsuvina tuhansille vieraille sydämille. Muoth tuli esiin ja alotti hillityn voimakkaasti, kohosi ja tempautui itse mukaan ja lauloi koko synkällä intohimoisuudellaan, ja soprano vastasi korkein, liihottelevin, kepein äänin. Silloin tuli kohta, joka vielä kaikui korvissani aivan sellaisena, kuin sen olin kerran kuullut Gertrudin esittämänä, ja se oli ollut ylistys hänelle ja rakkauteni salainen tunnustus. Käännyin ja katsoin hänen tyyniin, puhtaisiin silmiinsä, jotka ymmärsivät minua ja tervehtivät minua ystävällisesti, ja silmänräpäyksen ajan tunsin koko nuoruuteni sisällyksen ja tarkotuksen koskettavan itseäni kuin kypsyneen hedelmän hienon tuoksun.
Siitä lähtien olin rauhallinen ja katsoin ja kuuntelin kaikkea kuin juhlavieras. Kuulin suosionosotuksia, laulajat ja laulajattaret tulivat esiripun eteen kumartamaan, Muoth huudettiin useat kerrat esiin ja hän hymyili viileästi kirkkaasti valaistulle katsomolle. Minuakin vaadittiin näyttäytymään, mutta olin liiaksi huumautunut eikä minulla ollut haluakaan ontua esille mieluisasta piilopaikastani.
Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.
Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.
Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin kirjottamatta.
Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan, saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle. Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.
"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole koskaan huomannut mitään?"
"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.
"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."
"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten tämäniltainen?"
"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään huomanneet?"
"Mitä sitten?"
"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen tiedämme."
En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä.Hiljaa laski hän kätensä olalleni.
"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista, josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt samalla tavalla.
"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia, eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi. Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin, kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."
Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu saada jälleen mukaan, eikö niin?"
Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen, oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.
Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet; mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.
8.
Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen. "Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen, säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee kuuluisa.
Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle mahdollisimman ystävällisesti.
Nämä pikkuasiat kuuluvat kuitenkin menneeseen, joka ei jätä jälkiä. Myöskään menestykseni kauniit hedelmät, tuttavuudet jalojen ja hienojen ihmisten kanssa, joilla musiikki on sydämessään eikä huulillaan, eivät kuulu varsinaiseen elämään, joka yhä edelleen, kuten ennenkin on kulunut hiljaisuudessa ja joka ei siitä lähtien enää ole paljoa muuttunut. Minulla on enää kerrottavana, minkä käänteen lähimpien ystävieni kohtalo sittemmin on saanut.
Vanha herra Imthor ei nähnyt enää niin paljoa vieraita ympärillään kuin Gertrudin kotona ollessa. Mutta yhä edelleen hänen kotonansa joka kolmas viikko esitettiin valittua kamarimusiikkia, ja näissä tilaisuuksissa minä säännöllisesti kävin. Toisinaan vein myöskin Teiserin mukaani. Imthor tahtoi kuitenkin, että minä muulloinkin kävin häntä tervehtimässä. Monasti kävinkin varhain aamupäivällä, hänen mieliaikaansa, tapaamassa häntä yksinkertaisessa työhuoneessaan, missä Gertrudin muotokuva riippui seinällä, ja kun vanhan herran ja minun välilleni vähitellen oli muodostunut ulkonaisesti kylmähkö, mutta kuitenkin luja keskinäisen ymmärtämyksen suhde, tuli keskustelumme useasti koskettelemaan sitä, mikä oli meidän molempien sydäntä lähinnä. Minun täytyi kertoa Münchenistä, enkä salannut sitä, minkä vaikutuksen olin saanut aviopuolisoiden välistä. Hän nyökäytti siihen myöntävästi päätään.
"Kaikki voi kai vielä korjautua", sanoi hän huoaten, "mutta me emme voi siihen mitään tehdä. Ajattelen ilolla kesää, jolloin saan lapsen pariksi kuukaudeksi luokseni. Münchenissä käyn heidän luonansa harvoin ja vastenmielisesti; hän kestää niin urheasti, etten tahdo häiritä ja tehdä häntä surulliseksi."
Gertrudin kirjeissä ei ollut mitään uutta. Mutta kun hän pääsiäiseksi tuli käymään isänsä luona ja myöskin kävi katsomassa meitä, näytti hän laihtuneelta ja jännittyneeltä, ja niin ystävällinen kuin hän olikin meitä kohtaan ja koetti salata mielentilaansa, näimme kuitenkin hänen totisiksi muuttuneissa silmissään useasti oudon toivottoman ilmeen.
Minun piti soittaa hänelle uutta musiikkiani, mutta kun pyysin häntä laulamaan jotakin meille, pudisti hän päätänsä ja katsoi minuun torjuen.
"Toisen kerran", sanoi hän epävarmasti.
Huomasimme kaikki, että hänen laitansa oli huonosti, ja hänen isänsä tunnusti minulle jälkeenpäin, että hän oli ehdottanut, että Gertrud kokonaan jäisi hänen luoksensa, mutta tämä ei ollut siihen suostunut.
"Hän rakastaa miestään", sanoin minä.
Imthor kohautti olkapäitään ja katsahti minuun huolestuneena. "Kuka tietää. Mutta Gertrud sanoi jäävänsä hänen luokseen hänen itsensä vuoksi; hän kuuluu olevan aivan kurja ja onneton ja tarvitsevan Gertrudin apua enemmän kuin itse arvaakaan. Gertrudille ei hän ole mitään sanonut, mutta sen voi lukea hänen kasvoistaan."
Sitten madalsi vanhus ääntään ja sanoi aivan hiljaa ja häpeissään:"Hän luulee Muothin juovan."
"Jonkun verran on hän sitä aina tehnyt", sanoin lohduttaen, "mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä juopuneena. Hän kestää. Hän on hermostunut ihminen, joka ei osaa pitää itseänsä kurissa, mutta kenties itse kärsii omasta olemuksestaan enemmän kuin tuottaa muille kärsimyksiä."
Miten hirveästi nuo molemmat hiljaisuudessa kärsivät, emme me tienneet. Luulen, etteivät he milloinkaan tauonneet rakastamasta toisiansa. Mutta pohjimmaiselta luonteeltaan eivät he kuuluneet toisilleen, he löysivät toisensa vain juhlahetkien kohoamisessa ja loistossa. Elämän ottamista iloisen yksinkertaisesti, tyyntä oman olemuksensa selkeässä kirkkaudessa elämistä ei Muoth ollut milloinkaan tuntenut, ja Gertrud saattoi vain kärsiä ja sääliä hänen riehuntaansa ja itsevihaansa, hänen lankeamistaan ja nousemistaan, hänen ikuista unhotuksen ja huumauksen janoaan, ei sitä muuttaa eikä siihen mukautua. Siten rakastivat he toisiansa eivätkä kuitenkaan koskaan tulleet toisiansa aivan lähelle, ja Muothin huomatessa, että hänen hiljainen toivonsa, Gertrudin avulla saavuttaa rauhaa ja tyytyväisyyttä, oli pettynyt, täytyi Gertrudin huomata, että hänen tahtonsa ja uhrinsa oli ollut turha ja ettei hänkään voinut lohduttaa ja pelastaa tätä miestä omalta itseltään. Siten oli molempain salainen unelma ja hartain toivomus mennyt pirstoiksi, he saattoivat vain uhrautumalla ja toisiansa säästämällä elää yhdessä, ja se, että he niin tekivät, osotti urhoollisuutta heidän puoleltaan.
Näin Heinrichin jälleen vasta kesällä, kun hän tuli tuomaan Gertrudia kotiin. Silloin oli hän vaimoansa ja minua kohtaan niin lempeä ja hellän varovainen, etten häntä ollut sellaisena nähnyt milloinkaan ennen, ja huomasin kyllä, miten hän pelkäsi kadottavansa Gertrudin, ja tunsin myöskin, ettei hän jaksaisi kestää tätä tappiota. Mutta Gertrud oli uupunut eikä pyytänyt mitään muuta kuin rauhaa ja hiljaisia päiviä, voidakseen saavuttaa tyyneyttä ja voimia. Vietimme erään leudon kevätillan yhdessä meidän puutarhassamme. Gertrud istui äitini ja Brigitten välissä, pitäen heidän käsiä omissaan, Heinrich astuskeli hiljaa edestakaisin puutarhassa, ja Teiser ja minä soitimme verannalla viulusonaattia. Miten Gertrud siinä lepäsi hiljaisena hengittäen hetken rauhaa, miten Brigitte kunnioittavaisesti painautui kaunista, kärsivän näköistä naista kohti ja miten Muoth kumaraisena, hiljaisin askelin kulki ulkona hämärässä soittoa kuunnellen, tuo kaikki on painunut sieluuni katoamattomaksi kuvaksi. Jäljestä päin sanoi Heinrich puoleksi leikillään, vaikka surullisin silmin minulle: "Katsohan, miten nuo kolme naista tuolla istuvat rinnakkain! Ja onnelliselta näyttää heistä kaikista vain sinun äitisi. Meidän täytyy koettaa myöskin päästä niin vanhoiksi."
Sitten erosimme toisistamme. Muoth läksi yksinänsä Bayreuthiin, Gertrud isänsä kanssa vuoristoon, Teiserit Steiermarkiin ja minä äitini kanssa jälleen Pohjanmerelle. Siellä kävelin useasti rannalla meren pauhua kuunnellen ja ajatellen, samoin kuin vuosia sitten varhaisessa nuoruudessani, elämän surullisen lystillisiä vaiheita, kuinka lempi voi olla turhaa ja kuinka ihmiset, jotka tarkottavat toisillensa hyvää, kuitenkin kulkevat toistensa ohi kukin oman käsittämättömän kohtalonsa kuljettamana, kuinka jokainen tahtoisi auttaa ja lähestyä toistansa, mutta ei voi, aivan kuin mielettömissä painajaisunissa. Ja useasti ajattelin myöskin Muothin sanoja nuoruudesta ja vanhuudesta ja olin utelias näkemään, tulisiko elämä minullekin joskus kirkkaaksi ja selkeäksi. Äitini hymyili, kun joskus keskustellessa koskettelin tätä, ja näytti tosiaan tyytyväiseltä. Ja hän nolasi minua muistuttamalla ystävästäni Teiseristä, joka ei vielä ollut vanha ja kuitenkin siksi vanha, että oli tajunnut oman osansa, ja joka lapsen lailla eli huoletonna elämäänsä Mozartin sävelet huulillaan. Ettei tämä iästä riippunut, sen kyllä huomasin, ja kenties oli meidän kärsimyksemme ja harhailumme vain tuota sairautta, josta herra Lohe kerran oli puhunut minulle. Vai oliko tämä viisaskin samanlainen lapsi kuin Teiser?
Mutta oli tuon laita niin tai näin, minun mietiskelyäni ja ajatuksiani ei se muuttanut. Kun musiikki värisytti sieluani, silloin ymmärsin kuitenkin sanattomasti kaiken, tunsin syvyydessä kaiken elämän puhtaan harmonian ja luulin tietäväni, että kaikkeen, mitä tapahtui, eli kytkettynä ajatus ja kauneuden laki. Vaikkapa se olikin ollut harhaluuloa, siinä kuitenkin elin ja oli onnellinen.
Ehkä olisi ollut parempi, ettei Gertrud olisi kesäksi eronnut miehestään. Hän alkoi tosin nyt toipua ja näytti tosiaan syksyllä, kun hänet näin jälleen matkan jälkeen, terveemmältä ja vastustuskykyisemmältä. Mutta toiveet, joita olimme kiinnittäneet tähän voimistumiseen, olivat pettyviä.
Gertrudin oli nyt muutamia kuukausia ollut hyvä olla isänsä luona, hän oli voinut tyydyttää levontarvettaan ja antautunut tähän hiljaiseen, jokapäiväisiä kamppailuja vailla olevaan lepotilaan niinkuin väsynyt vaipuu uneen heti kun pääsee makuulle. Mutta kävi selville, että hän oli mieleltään enemmän järkkynyt, kuin olimme luulleet ja kuin hän itse oli aavistanut. Sillä nyt, kun Muothin pian jälleen piti saapua häntä noutamaan, vaipui hän voimattoman pelon valtaan, ei voinut enää nukkua ja pyysi rukoillen isäänsä vielä jonkun aikaa pitämään häntä luonansa.
Tietysti oli Imthor hiukan pelästyksissään, koska hänellä oli ollut syytä luulla, että Gertrud iloitsi; saadessaan uusin voimin jälleen palata Muothin luokse; hän ei kuitenkaan vastustellut, esittipä päinvastoin varovaisessa muodossa ensi aluksi pitempää erillään oloa, josta sitten myöhemmin syntyisi täydellinen ero. Mutta sitä vastusti Gertrud kiihkeästi.
"Rakastan häntä kuitenkin!" huudahti hän kiivaasti, "enkä tule hänelle milloinkaan uskottomaksi. On vain niin vaikeata elää hänen kanssansa! Kaipaan vain vielä hiukan rauhaa, pariksi kuukaudeksi ehkä, kunnes jälleen mieleni elpyy."
Vanha Imthor koetti rauhottaa häntä eikä itse puolestaan lainkaan ollut sitä vastaan, että sai vielä kotvan aikaa pitää lapsensa luonaan. Hän kirjoitti Muothille, että Gertrud oli edelleen sairas ja halusi vielä vähäksi ajaksi jäädä kotiin. Ikävä kyllä koski Muothiin ilmoitus liian kovasti. Hänessä oli eron aikana vaimonsa kaipuu tullut ylen voimakkaaksi, hän oli iloinnut ajatuksesta, että jälleen saisi tavata tämän ja oli täynnä hyviä aikomuksia, että jälleen voittaisi hänet kokonaan omakseen.
Nyt kohtasi Imthorin kirje häntä raskaana pettymyksenä. Hän kirjoitti heti takaisin intohimoisen vastauksen, joka oli täynnä epäluuloisuutta appea kohtaan. Hän luuli että tämä oli toiminut häntä vastaan, haluten avioliiton purkamista, ja vaati heti saada tavata Gertrudia, jonka takaisin voittamisesta hän oli varma. Vanhus tuli tämä kirje mukanaan minun luokseni, ja me harkitsimme kauan, mitä oli tehtävä. Meistä molemmista näytti parhaalta, etteivät puolisot nyt kohdanneet toisiansa, koska Gertrud ilmeisesti ei voinut kestää myrskyisiä kohtauksia. Imthor oli huolestunut ja pyysi minua matkustamaan Muothin luokse suostuttamaan tätä siihen, että Gertrud vielä joksikin ajaksi saisi jäädä rauhaan. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt se tehdä. Mutta silloin minua arvelutti ja pidin vaarallisenakin antaa ystäväni tietää, että minä olin hänen appensa uskottu ja tiesin sellaisia hänen elämäänsä koskevia seikkoja, joita hän ei itse ollut tahtonut uskoa minulle. Kieltäysin, ja asia jäi vanhuksen kirjeen varaan, joka tietysti ei auttanut mitään.
Päinvastoin saapui Muoth mitään tulostaan ilmoittamatta ja säikähdytti meitä kaikkia rakkautensa ja epäluulojensa tuskin hillittävissä olevalla intohimoisuudella. Gertrud, joka ei tiennyt mitään lyhyestä kirjeenvaihdosta, oli hänen odottamattomasta tulostaan ja hänen miltei vihaisesta kiihkeydestään aivan yllätyksissään. Tapahtui kiusallinen kohtaus, josta minun tietooni tuli vain vähän. Tiedän vain, että Muoth vaati kiihkeästi Gertrudia palaamaan hänen mukanaan Müncheniin. Gertrud selitti olevansa valmis seuraamaan häntä, jollei hän muuhun suostunut, mutta pyysi Muothia sallimaan hänen jäädä vielä joksikin aikaa isänsä luokse; hän oli väsynyt ja tarvitsi vielä lepoa. Nyt syytti Muoth Gertrudia siitä, että tämä tahtoi vetäytyä hänestä erilleen isänsä yllytyksestä, tuli Gertrudin tyynistä selittelyistä vielä epäluuloisemmaksi ja oli vihan ja katkeruuden puuskassaan siksi mieletön, että ilman muuta käski Gertrudia palaamaan hänen luoksensa. Tällaista vastaan kohosi Gertrudin omanarvontunne, hän pysyi rauhallisena, mutta kieltäytyi enää kuuntelemasta Muothia ja selitti nyt joka tapauksessa jäävänsä tänne. Tätä kohtausta oli seuraavana aamuna seurannut jonkunlainen sovinto ja Muoth oli, katuvaisena ja häpeissään, nyt suostunut kaikkiin hänen toivomuksiinsa. Sitten oli hän matkustanut takaisin, ilmottamatta minulle lainkaan täällä olostaan.
Saatuani kuulla tämän pelästyin ja aavistin tulossa olevan sen onnettomuuden, jota alusta alkaen olin pelännyt. Tämän tuskallisen ja mielettömän kohtauksen jälkeen, ajattelin, kestäisi kauan ennenkuin hän jälleen saisi takaisin iloisuutensa ja rohkeuden palata Muothin luokse. Ja Muoth oli sillä välillä vaarassa yhä enemmän villiintyä ja kaikesta kaipuustaan huolimatta tulla Gertrudille yhä vieraammaksi. Yksinään talossa, jossa hän vähän aikaa oli ollut onnellinen, hän ei kestäisi kauan, hän joutuisi epätoivoon, joisi, kenties jälleen ottaisi muita naisia, jotka muutenkin juoksivat hänen kintereillään.
Toistaiseksi oli kuitenkin rauhallista, hän kirjoitti Gertrudille ja pyysi vielä kerran anteeksi; tämä vastasi hänelle ja kehotti, täynnä sääliä ja ystävällisyyttä, häntä olemaan kärsivällinen. Tapasin tähän aikaan Gertrudia sangen vähän. Toisinaan koetin saada häntä laulamaan, mutta hän pudisti aina päätään. Kuitenkin tapasin hänet useasti pianon ääressä.
Minusta oli ihmeellistä ja outoa tavata tämä kaunis, ylväs nainen, jonka aina ennen olin nähnyt täynnä voimaa, iloisuutta ja sisäistä rauhaa, nyt näin arkana ja sisimmiltä tunteiltaan järkkyneenä. Monasti tuli hän äitini luokse, tiedusteli ystävällisesti vointiamme, istui hetkisen vanhan rouvan vieressä sohvalla ja yritti jutella, ja minä kuuntelin sydämeni pakahtumaisillaan ja näin, miten vaikeata hänen oli hymyillä. Ulkonaisesti oli kuitenkin suhteemme sellainen, kuin en minä enemmän kuin kukaan muukaan olisi tiennyt hänen kärsimyksestään tai kuin olisimme pitäneet sitä vain hermostuneisuutena tai ulkonaisena heikkoutena. Niinpä uskalsin tuskin katsoa hänen silmiinsä, joihin tuska oli niin selvästi kirjotettuna. Ja me puhuimme ja käyttäydyimme, kuin olisi kaikki ollut samoin kuin ennenkin, ja häpesimme kuitenkin toisiamme ja vältimme toisiamme! Ja keskellä tätä surullista tunteiden sekaannusta valtasi minut silloin tällöin äkillisen kuumeisesti kuvittelu, ettei Gertrudin sydän enää kuulunut hänen miehellensä, vaan oli vapaa, ja että riippui vain minusta, tahdoinko jälleen päästää sen käsistäni, vai voittaa sen itselleni. Silloin sulkeuduin yksikseni, soitin oopperani kuumaa, kaihoisaa musiikkia, jota jälleen rakastin ja ymmärsin, makasin rakkautta kaivaten unettomia öitä ja kärsin vielä kerran kaikkia nuoruuden ja tyydyttämättömän kaipuun tuskia, joille jo olin hymyillyt, yhtä ankarasti kuin silloinkin, jolloin olin liekehtinyt ensimäisen kerran ja jolloin olin antanut hänelle tuon ainoan, unohtumattoman suudelman. Se poltti jälleen huuliani ja hävitti muutamissa hetkissä vuosikausien rauhan ja kieltäymyksen tuhkaksi.
Vain Gertrudin läsnäollessa liekki painui maahan. Vaikkapa olisin ollut kyllin järjetön ja epäjalo seuratakseni omaa kaipuutani ja ottamatta huomioon hänen miestänsä, joka oli ystäväni, pyytänyt häntä omakseni, olisi minun täytynyt tämän kärsivän, hennon, itsepäisesti omaan tuskaansa sulkeutuneen naisen katseiden edessä hävetä, jos olisin kohdellut häntä muutoin kuin säälien ja varovasti säästäen. Myöskin hän tuli sitä ylpeämmäksi ja luoksepääsemättömämmäksi, kuta enemmän hän kärsi ja kenties kadotti toivoaan. Hän kantoi korkeata vartaloansa ja hienoa, tummanvaaleata päätänsä yhtä pystyssä kuin koskaan, eikä sallinut kenenkään meistä edes eleelläkään lähetä häntä auttamisen tarkoituksessa.
Nämä pitkät, hiljaiset viikot ovat ehkä elämäni vaikeimmat. Tuolla Gertrud, lähellä minua ja kuitenkin saavuttamattomana; täällä Brigitte, jonka rakkaudesta itseeni olin tietoinen ja jonka kanssa, pitkähkön välttelyn jälkeen, jälleen alkoi muodostua siedettävä seurustelun suhde; ja meidän kaikkien välillä vanha äitini, joka näki meidän kärsivän ja aavisti kaiken, uskaltamatta sanoa mitään, koska minä itsepäisesti olin vaiti. Pahinta oli kuitenkin tämä kuolettava sivulta katsominen, tämä avuton varmuus siitä, että parhaat ystäväni joutuivat tuhon omiksi minun saamattani edes osottaa, että tiesin sen.
Enimmän näytti Gertrudin isä kärsivän. Siitä lähtien, jolloin vuosia sitten olin oppinut tuntemaan hänet viisaana, jäykkänä, tyynen iloisena vanhana herrana, oli hän vanhentunut, muuttunut, puhui hiljempään ja levottomammin, ei lasketellut enää sukkeluuksia ja näytti huolestuneelta ja huonolta. Menin eräänä päivänä marraskuussa hänen luoksensa, enemmän saadakseni kuulla uutisia ja itse saadakseni uutta toivoa, kuin lohduttaakseni häntä.
Hän otti minut vastaan työhuoneessaan, tarjosi minulle sikaarin ja alkoi keskustelun kohteliaan kepeässä äänilajissa, joka tuotti hänelle vaivaa ja jonka hän pian heittikin. Surullisesti hymyillen katsoi hän minuun ja sanoi: Tulette kysymään, miten voimme? Huonosti, hyvä herra, huonosti: Lapsi on kai kärsinyt enemmän kuin tiedämmekään, muuten hän kai kestäisi paremmin. Olen ehdottomasti eron kannalla, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän rakastaa miestään, ainakin sanoo hän niin, ja pelkää tätä kuitenkin! Asiat eivät ole hyvin. Hän on sairas, hän sulkee silmänsä, ei halua nähdä enää mitään ja arvelee, että kaikki tulee paremmaksi, kun vain odotamme ja jätämme hänet rauhaan. Tämähän on tietysti hermostumista, mutta sairaus näyttää hänessä olevan myös syvempää laatua. Ajatelkaahan, hän pelkää monasti jopa sellaistakin, että hänen miehensä pitelee häntä pahoin, jos hän jälleen palaa tämän luokse! Ja kuitenkin luulee hän tätä rakastavansa.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän Gertrudia ja katseli avuttomana tulevaisuutta. Ymmärsin varsin hyvin hänen kärsimyksensä, se oli taistelua rakkauden ja ylpeyden välillä. Gertrud ei pelännyt sitä että Muoth saattaisi lyödä häntä; hän pelkäsi, ettei enää voisi tätä kunnioittaa ja toivoi tuskallisesti odottaen jälleen saavansa voimia. Hän oli hillinnyt ja pitänyt vallassaan Muothia, mutta samalla siinä määrässä uuvuttanut itsensä ettei hän enää uskonut voimiinsa; siinä oli hänen sairautensa. Nyt hän ikävöitsi Muothia ja pelkäsi kuitenkin kokonaan kadottavansa hänet, jollei uusi yhteiselämän yritys onnistuisi. Näin nyt selvästi, miten hyödyttömiä ja sokeita rohkeat lemmenkuvitteluni olivat olleet; Gertrud rakasti miestään eikä milloinkaan olisi suostuva toiseen.
Vanha Imthor vältti Muothista puhumista, koska tiesi minut hänen ystäväkseen. Mutta hän vihasi tätä eikä voinut ymmärtää, miten hän oli voinut lumota Gertrudin, hän ajatteli Muothia kuin ilkeätä peikkoa, joka ryöstää viattomia ihmisiä valtoihinsa eikä milloinkaan luovuta niitä takaisin. No, intohimo on aina arvotuksellista ja selittämätöntä, ja surullista kyllä on totta että elämä ei säästä kauneimpia lapsiaan ja että useasti juuri parhaiden ihmisten täytyy rakastaa sitä, mikä heidät saattaa turmiolle.
Tässä tuskallisessa tilassa oli Muothilta minulle saapunut lyhyt kirje kuin pelastus. Hän kirjotti:
"Rakas ystävä! Sinun oopperaasihan esitetään tätä nykyä kaikkialla ja ehkä paremmin kuin täällä. Siitä huolimatta oli hauskaa, jos taas kerran kävisit täällä, esimerkiksi ensi viikolla, jolloin laulan osaasi kahdesti. Tiedät, että vaimoni on sairas ja että olen yksin täällä. Saattaisit siis vallan epäröimättä asua minun luonani. Mutta älä tuo ketään mukanasi!
Sydämelliset terveiseni.
Muoth."
Hän kirjotti niin harvoin kirjeitä, eikä milloinkaan tarpeettomia, että päätin heti matkustaa. Hän varmaankin tarvitsi minua. Hetkisen mietin, ilmoittaisinko tästä Gertrudille. Ehkä oli tämä sopiva tilaisuus lumouksen murtamiseen, ehkä lähettäisi hän minun mukanani kirjeen tai ystävällisen tervehdyksen miehelleen, ehkä pyytäisi häntä tulemaan tänne, ehkäpä itse tulisi mukaan. Se oli vain päähänpisto, enkä pannut sitä täytäntöön. Kävin tapaamassa ainoastaan Gertrudin isää ennen lähtöäni.
Oli ruma, sateinen ja myrskyinen myöhäissyksy; Münchenistä käsin näki läheiset vuoret toisinaan nuoren lumen peitossa, kaupunki oli kolkko ja märkä sateesta. Ajoin heti Muothin asunnolle. Siellä oli kaikki aivan samanlaista kuin vuosi sitten, samat huoneet, samanlainen huonekalujen sijotus, kaikki näytti vain asumattomalta ja tyhjältä ja puuttui myöskin kukkia, joista Gertrud muuten oli pitänyt huolta. Muoth ei ollut kotona, palvelija vei minut huoneeseeni ja auttoi minua matka-arkun purkamisessa; muutin pukua ja läksin, kun isäntä yhä viipyi poissa, musiikkihuoneeseen, missä kuulin kaksinkertaisten ikkunoiden lävitse puiden humisevan ja missä minulla oli aikaa ajatella menneisyyttä. Mitä kauemmin istuin kuvia katsellen ja kirjoja selaillen, sitä surullisemmaksi tuli sydämeni, tuntui kuin ei tätä taloa enää olisi käynyt auttaminen.
Vihdoinkin kuulin nopeita, raskaita askeleita viereisestä huoneesta, ja Heinrich Muoth astui sisään. Hän ojensi minulle kätensä ja katsoi minuun väsyneesti.
"Anteeksi", sanoi hän, "viivyin teatterissa. Tiedäthän, että laulan tänä iltana. Nyt menemme syömään, niinhän?"
Hän kulki edellä, ja minusta hän oli muuttunut; hän oli hajamielinen ja välinpitämätön, puhui vain teatterista eikä näyttänyt haluavan muuta keskustelun aihetta. Vasta päivällisen jälkeen, kun vaiteliaina ja miltei hämillämme istuimme vastakkain keltaisissa ruokotuoleissa, alotti hän vallan odottamatta: "Hyvin tehty sinulta, että tulit! Tänä iltana ponnistan itseäni hiukan ylimääräisesti."
"Kiitos", sanoin minä. "Näytät huonolta."
"Näyttääkö siltä? No, olkaamme tyytyväisiä. Minähän olen olkileski, kuten tiedät."
"Niin."
Hän katsoi sivulle.
"Et tiedä mitään Gertrudista?"
"En mitään erityistä. Hän on yhä edelleen hermostunut eikä saa hyvästi nukuttua —."
"No, jättäkäämme se! Onhan hän teillä siellä hyvissä käsissä."
Hän nousi ylös ja astui huoneen poikki. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle vielä jotakin; hän katsoi minua tutkivasti ja, kuten minusta näytti, epäluuloisesti.
Sitten hän nauroi ja jätti sen sanomatta.
"Lotte on jälleen myöskin noussut näkyviin", alkoi hän uudelleen."Lotteko?"
"Niin, hän, joka silloin kävi luonasi syyttämässä minua. Hän on jälleen täällä ja avioliitossa, ja näyttää siltä, että minä yhä vielä herätän hänen mielenkiintoansa. Hän oli täällä oikein vierailulla."
Hän katsoi minuun jälleen viekkaasti ja nauroi, kun näki minun pelästyvän.
"Otitko hänet vastaan?" kysyin epäröiden.
"Oh, luuletko minusta sellaista! Ei, rakkaani, lähetin hänet pois. Mutta suo anteeksi, puhun roskaa. Olen niin kirotun väsyksissä, ja illalla minun täytyy laulaa. Jos sallit, käyn hetkiseksi nukkumaan."
"Hyvä, Heinrich, lepää, minä lähden hiukan kaupungille. Oletko hyvä ja hankit minulle ajurin?"
En halunnut jäädä enää äänettömänä istumaan tähän taloon ja kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa. Ajoin kaupunkiin, ilman päämäärää, ja jouduin vanhaan pinakoteekkiin. Siellä katselin puolisen tuntia surullisessa harmaassa valaistuksessa vanhoja maalauksia; sitten kokoelma suljettiin, enkä tiennyt mitään parempaa kuin mennä erääseen kahvilaan lukemaan sanomalehtiä. Mutta päätin joka tapauksessa murtaa kylmän välimme ja puhua Heinrichin kanssa vilpittömästi.
Mutta kun palasin takaisin, tapasin hänet hymyilevänä ja hyvällä tuulella.
"Puuttui vain unta", sanoi hän reippaasti. "Olen taas aivan kunnossa.Sinun täytyy soittaa jotakin minulle, teethän sen?"
Iloisena ja kummissani siitä, että tapasin hänet näin pian muuttuneena, tein hänen tahtonsa mukaan ja kun olin lopettanut soittoni, tarinoi hän kuten ennen vanhaan, ivallisesti ja hiukan skeptillisesti, leikitteli kirjavan oikukkailla päähänpistoillaan ja voitti jälleen sydämeni kokonaan. Johtui mieleeni ystävyytemme ensimäinen aika, ja kun illalla läksimme talosta, silmäilin vaistomaisesti ympärilleni ja kysyin: "Eikö sinulla ole lainkaan koiria enää?"
"Ei. — Gertrud ei niistä pitänyt."
Ajoimme nyt äänettöminä teatteriin. Kävin tervehtimässä kapellimestaria ja sain paikan. Jälleen kaikui tuttu musiikki korvissani, mutta nyt oli kaikki toisin kuin viime kerralla. Istuin yksin aitiossani, Gertrud oli poissa, ja se, joka tuolla alhaalla näytteli ja lauloi, oli myöskin toinen. Hän lauloi intohimoisesti ja hillittömästi, yleisö näytti hänestä pitävän tässä osassa ja seurasi alusta alkaen vilkkaasti mukana. Mutta minusta hänen tulisuutensa tuntui liiotellulta, miltei raa'alta. Ensimäisellä väliajalla menin näyttämölle ja etsin hänet käsiini. Hän istui jälleen huoneessaan ja joi samppanjaa, ja niiden muutamien sanojen aikana, jotka vaihdoimme, olivat hänen silmänsä epävarmat kuin juopuneen. Kävin jälkeenpäin, Muothin pukeutuessa, puhuttelemassa johtajaa.
"Sanokaahan", pyysin, "onko Muoth sairas? Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt itseään pystyssä samppanjan avulla. Tiedättehän, että hän on ystäväni."
Mies katsoi minua epäillen.
"Onko hän sairas, en tiedä. Mutta että hän tekee itsestään lopun, on selvää. Hän tulee monta kertaa miltei juopuneena näyttämölle, ja jos hän kerran sattumalta on juomatta, näyttelee hän huonosti ja laulaa kurjasti. Hän on aikaisemminkin aina ennen esiintymistään nauttinut lasin sektiä, mutta nyt ei hän milloinkaan tyydy vähempään kuin kokonaiseen pulloon. Jos tahdotte neuvoa häntä — — mutta tässä lienee vähän tehtävissä. Muoth tekee väkisin lopun itsestään."
Muoth kävi noutamassa minut mukaansa ja söimme illallista lähimmässä ravintolassa. Hän oli jälleen, kuten päivällä, hermostunut ja luoksepääsemätön, joi määrättömästi tummaa punaviiniä, koska ei muuten voisi nukkua ja näytti siltä kuin olisi hän kaikin mokomin tahtonut unohtaa, että maailmassa oli muitakin asioita kuin hänen väsymyksensä ja unentarpeensa.
Vaunuissa ajaessamme hän hetkiseksi virkistyi, nauroi ja sanoi: "Poikaseni, kun minua ei enää ole, voit panna oopperasi säilöön, osaa ei pysty laulamaan kukaan muu kuin minä."
Seuraavana päivänä nousi hän myöhään ylös ja oli silloin väsynyt ja veltto, katseeltaan epävarma ja kasvoiltaan harmaa. Aamiaisen jälkeen otin hänet käsitelläkseni.
"Saatat itsesi perikatoon", sanoin huolestuneena ja vihaisena. "Pidät itseäsi reippaana samppanjan avulla ja saat tietysti jälkeenpäin tuntea seuraukset. Voin käsittää, miksi teet niin, enkä sanoisi siihen mitään, ellei sinulla olisi vaimoa. Hänen tähtensä olet velvollinen pitämään itsesi ulkonaisesti ja sisäisesti urheana pystyssä."
"Niinkö?" hymyili hän heikosti ja näennäisesti minun kiivaudestani huvitettuna. "Ja mikä on sitten hänen velvollisuutensa minun suhteeni? Onko hän urhoollinen? Hän istuu isänsä luona ja jättää minut yksikseni. Miksi pitää minun pysyä rohkeana, kun ei hänkään sitä tee? Ihmisethän tietävät jo, että välimme on rikki, ja sinä tiedät sen myöskin. Tämän ohessa täytyy minun vielä laulaa ja huvittaa ihmisiä; se ei lähde tyhjästä eikä inhosta, jota nyt tunnen kaikkea kohtaan, kaikkein enimmän taidetta."
"Siitä huolimatta täytyy sinun muuttaa tapojasi, Muoth! Jospa vielä tämän kaiken lisäksi olisit onnellinen! Mutta laitasihan on kurjasti. Jos laulaminen käy yli voimiesi, ota lomaa, sen saat heti; ethän ole sen rahankaan tarpeessa, jonka vuoksi laulat. Lähde vuoristoon tai meren rannikolle, tai mihin tahansa ja tule jälleen terveeksi! Ja heitä toki järjetön juominen! Se ei ole ainoastaan typerää, se on raukkamaista, sen tiedät kyllä."
Hän hymyili vain. "Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Tanssi sinä sitten kerran valssia! Se tekisi sinulle hyvää luullakseni! Älä toki aina ajattele sairasta jalkaasi, se on vain kuvittelua!"
"Ole vaiti", huusin suuttuneena. "Tiedät vallan hyvin, että se on toista. Tanssisin varsin mielelläni, jos voisin, mutta se on mahdotonta. Mutta sinä voisit vallan hyvin hillitä itseäsi ja olla järkevä. Juominen täytyy sinun ehdottomasti jättää!"
"Ehdottomasti! Rakas ystävä, minua melkein naurattaa. Minun on yhtä mahdotonta muuttua muuksi ja heittää juomista, kuin sinun tanssia. Minun täytyy pysyä siinä, joka vielä hädin tuskin pitää minut hengissä ja hyvällä tuulella, ymmärrätkö? Juopoissa saattaa tapahtua kääntymys, kun he pelastusarmeijassa tai jossain muualla löytävät jotakin, joka tyydyttää heitä vielä pysyväisemmin ja paremmin. Minullakin on ollut sellaista, naiset. Mutta toisten naisten kanssa ei minulla voi olla enää mitään tekemistä sen jälkeen kuin hän, joka oli omani, on jättänyt minut, siis — —"
"Hän ei ole jättänyt sinua! Hän tulee takaisin. Hän on vain sairas."
"Niin luulet sinä ja niin luulee hän itsekin, sen tiedän. Mutta hän ei tule takaisin. Kun laiva on tuomittu uppoamaan, on rottien tapana paeta siitä. Ne eivät todennäköisesti myöskään tiedä, että laiva on hukassa. Ne tuntevat vain vastenmielistä kauhua ja pakenevat, varmaankin siinä hyvässä aikomuksessa, että pian tulevat takaisin."
"Äh, älä puhu tuolla tavalla! Olet useasti ollut elämääsi kyllästynyt ja kuitenkin on kaikki jälleen muuttunut hyväksi."
"Aivan oikein. On muuttunut sen vuoksi, että löysin lohdutuksen tai huumauksen. Joskus oli se nainen, joskus rakas ystävä — niin, sinähän olet minulle myöskin jo tehnyt sen palveluksen! — toisen kerran musiikki tai menestys teatterissa. No, ja nyt eivät nämä seikat minua enää ilahduta, ja senvuoksi juon. En voisi laulaa ottamatta ensin paria lasillista, mutta en voi myöskään ajatella, puhua enkä elää siedettävästi — ottamatta ensiksi paria lasia. Ja nyt lyhyesti — saarnaaminen täytyy sinun jättää, niin hyvin kuin se sinulle sopiikin. Sattui jo kerran ennen näin, noin kaksitoista vuotta sitten. Silloin myöskin joku saarnasi minulle eikä hellittänyt; se koski erästä tyttöä, ja sattumalta oli se vielä paras ystäväni — —"
"Ja sitten?"
"Hän pakotti minut heittämään hänet ulos, ja sitten ei minulla enää pitkään aikaan ollut ystävää, ei oikeastaan ennenkuin sitten sain sinut."
"Tämä on selvää puhetta."
"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."
"Minkä sitten?"
"Näetkös, sinähän pidät vaimostani — tai ainakin olet pitänyt, ja minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"
Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.
"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"
"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"
"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."
Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan, pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden piirteiden takaa lapsenkasvot.
"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy katsella päivänvalossa."
"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna. Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."
Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin Gertrudille R:iin.
"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän, että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."
Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja kantoi sen pois huoneesta.
Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.
"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin — — —"
Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen, oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa, sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.
Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.
Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.
"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä.Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."
"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."
"Tietysti. Viisaat herrat todistavat aina yhä uudestaan ja uudestaan, että kaikki on vain kuvittelua. Tiedätkö, olen aikaisemmin useasti lukenut tuollaisia kirjoja ja voin vakuuttaa, ettei niissä ole takana mitään, ei kerrassaan mitään. Kaikki, mitä nämä filosofit kirjoittavat, on vain leikittelyä; itseänsä he kenties lohduttavat sillä. Toinen keksii individualismin, koska hän ei voi sietää aikalaisiansa, toinen sosialismin, koska hän ei voi elää yksin. Voihan olla, että meidän yksinäisyydentunteemme on sairautta. Mutta se ei muuta asiaa. Unissakäyminen on myöskin sairautta, mutta siitä huolimatta seisoo sellainen ihminen katonräystäällä ja taittaa niskansa, jos häntä puhuttelee."
"No, sehän on sentään hiukan toista."
"Olkoon minun puolestani, en väitä olevani oikeassa. Tarkotan vain, ettei viisaudella päästä minnekään. On vain kaksi viisautta; kaikki, mikä on siltä väliltä, on lorua."
"Mitä viisauksia sitten tarkotat?"
"No, joko on maailma huono ja kurja, kuten buddhalaiset ja kristityt sanovat. Silloin täytyy elää säkissä ja tuhassa, luopua kaikesta, ja luulen, että sitä tietä voi tulla varsin tyytyväiseksi. Askeettien elämä ei ole niin vaikeata kuin luullaan. Tai on sitten maailma ja elämä hyvä ja oikea; silloinhan ei voi tehdä muuta kuin elää mukana ja sitten kuolla rauhassa, kun se on lopussa…"
"Ja kumpaa uskot itse?"
"Sitä ei pidä keltään kysyä. Useimmat ihmiset uskovat molempia, aina sen mukaan millainen sää on, ovatko he terveitä ja onko heillä rahaa kukkarossa vai eikö. Ja nekään, jotka todella uskovat jompaankumpaan, eivät elä sen mukaisesti. Niin on minunkin laitani. Uskon nimittäin, kuten Buddha, ettei elämä ole minkään arvoinen. Mutta minä elän kuitenkin sen mukaisesti, mikä aistejani mielyttää ja ikäänkuin ne olisivat pääasia. Kunhan vain olisi hauskempaa!"
Ei ollut vielä myöhästä, kun lopetimme. Kun menimme sivuhuoneen lävitse, missä paloi vain yksinäinen sähkölamppu, pidätti Muoth minua käsivarresta, sytytti kaikki valot ja otti verhon Gertrudin kuvan edestä, joka siinä nojasi seinää vastaan. Katselimme vielä kerran noita rakkaita, kirkkaita kasvoja; sitten peitti hän taulun jälleen ja sammutti valot. Hän seurasi minua huoneeseeni ja asetti vielä pari aikakauslehteä pöydälleni; siltä varalta että minua haluttaisi lukea. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi hiljaa: "Hyvää yötä, ystäväni."
Menin vuoteeseeni ja makasin vielä noin puoli tuntia valveilla häntä ajatellen. Minua oli liikuttanut ja hävettänyt kuullessani, miten uskollisesti hän oli muistissaan säilyttänyt kaikki ystävyytemme aikana sattuneet pikkuseikatkin. Hän, jonka oli vaikeata osottaa ystävyyttään, oli kiintynyt niihin, joista hän piti, sydämellisemmin kuin olin luullutkaan.
Tämän jälkeen nukahdin ja uneksin sekaisin Muothista, oopperastani ja herra Lohesta. Kun heräsin, oli vielä yö. Heräsin pelästykseen, jolla ei ollut mitään yhteyttä unennäköjeni kanssa, näin ikkunan häämöttävän epäselvänä hämärästä, tunsin tuskallista ahdistusta, käännähdin vuoteellani ja koetin päästä täydelleen hereilleni ja tajuntaani.
Silloin kuului ovelleni nopeita, voimakkaita lyöntejä; hypähdin pystyyn ja avasin oven. Ulkona seisoi palvelija, vain niukasti puettuna ja tuijotti minuun kauhistunein silmin.
"Tulkaa!" kuiskasi hän läähättäen, "on tapahtunut onnettomuus!"
Vedin ylleni vain yönutun ja seurasin nuorta miestä portaita alas. Hän avasi erään oven ja minä astuin sisään. Pienellä pöydällä seisoi kynttilänjalka, missä paloi kolme kynttilää; vieressä oli ylösalasin myllerretty vuode, ja siinä näin, maaten suullaan ystäväni Muothin.
"Meidän täytyy kääntää hänet ympäri", sanoin hiljaa.
Palvelija ei näyttänyt oikein uskaltavan lähestyä vuodetta.
"Lääkäri saapuu varmaankin heti", sanoi hän änkyttäen.
Mutta minä pakotin hänet tulemaan avukseni, me käänsimme makaavan ympäri ja minä näin nyt ystäväni kasvot, jotka olivat kalpeat ja vääristyneet; hänen paitansa oli verinen, ja kun me laskimme hänet vuoteeseen ja jälleen peitimme hänet, värähti hänen suunsa hiukan ja silmissä ei enää ollut katsetta.
Palvelija alkoi nyt nopeasti kertoa, mutta minä en halunnut tietää mitään. Kun lääkäri saapui, oli Muoth jo kuollut. Varhain aamulla sähkötin Imthorille, sitten palasin hiljaiseen taloon, istuin kuolleen vuoteen ääressä, kuuntelin tuulen ulvontaa ulkona ja tiesin nyt vasta, miten olin tätä miesparkaa rakastanut. Surkutella en häntä voinut, hänen kuolemansa oli ollut kevyempi kuin hänen elämänsä.
Illalla olin asemalla ja näin vanhan Imthorin astuvan junasta ja hänen jäljessään solakan, mustiinpuetun naisen, ja minä vein heidät vainajan luokse, joka nyt oli puettu ja asetettu arkkuun eilisten kukkien keskelle. Silloin kumartui Gertrud ja suuteli häntä kalpeille huulille.
Kun seisoimme hänen hautansa ääressä, huomasin kookkaan, kauniin naisen, jolla oli itkettyneet kasvot ja ruusuja kädessä ja joka seisoi yksinään; kun uteliaasti katsoin häneen, huomasin, että se oli Lotte. Hän nyökäytti minulle päätänsä ja minä hymyilin. Mutta Gertrud ei ollut itkenyt, hän tuijotti kalpein, laihtunein kasvoin ankarasti eteensä hiljaisessa sadesäässä ja piti itseänsä suorana kuin nuori puu, joka seisoo vankoin juurin. Mutta se oli vain hätäpuolustusta, ja kahta päivää myöhemmin, kun hän kotona sai vastaanottaa Muothin lähettämät kukat, jotka sillä välin olivat saapuneet, hän murtui, painui kokoon ja pysyi sitten kauan aikaa meille kaikille näkymättömissä.
9.
Myöskin minussa pääsi murhe vasta myöhään oikein valtoihinsa. Ja nyt, kuten aina tällaisissa tapauksissa käy, muistuu mieleeni lukemattomia tilaisuuksia, joissa olin tehnyt kuolleelle ystävälleni vääryyttä. Pahimmin oli hän sentään itse kohdellut itseänsä, eikä vasta nyt kuollessaan. Mietin paljon näitä asioita enkä voinut huomata tässä kohtalossa mitään epäselvää ja käsittämätöntä; mutta kaikki siinä oli julmaa ja ilkkuvaa. Oman elämänikään laita ei ollut toisin, ei myöskään Gertrudin ja monen muun. Kohtalo ei ollut hyvä, elämä oli oikullinen ja julma, luonnossa ei ollut hyvyyttä eikä järkeä. Mutta hyvyyttä ja järkeä on meissä itsessämme, meissä ihmisissä, joilla kohtalo leikkii, ja me voimme olla voimakkaampia kuin luonto ja kohtalo, vaikkapa väinkin katoavien hetkien ajan. Me voimme olla toisiamme lähellä, kun kärsimme, ja katsoa toisiamme ymmärtäväisesti silmiin, rakastaa toisiamme ja lohduttaa toisiamme.