The Project Gutenberg eBook ofTaiteilijan tarinaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Taiteilijan tarinaAuthor: Hermann HesseTranslator: Kaarlo NieminenRelease date: September 17, 2016 [eBook #53069]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN TARINA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Taiteilijan tarinaAuthor: Hermann HesseTranslator: Kaarlo NieminenRelease date: September 17, 2016 [eBook #53069]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Taiteilijan tarina
Author: Hermann HesseTranslator: Kaarlo Nieminen
Author: Hermann Hesse
Translator: Kaarlo Nieminen
Release date: September 17, 2016 [eBook #53069]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAITEILIJAN TARINA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Hermann Hesse
Suomensi Kaarlo Nieminen
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa, 1911.
Taiteilijan tarina
(Gertrud)
1.
Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsin onnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomana huolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekin mieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinka paljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisi vaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista sen iloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajuten ottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvän ja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen, oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin ei elämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalo vyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomana ja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itse luomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluu minulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.
Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainen olisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni aina hennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin. Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itse tahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottava vain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapaus itse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni ja katkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisen vallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin kouluni miltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, mutta rauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kun huomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.
Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olin selvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki oli määrätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin. Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani ja taivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota en halunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikken ennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitään soittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaita leipääni.
Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, ja senvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavalta ja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltä ja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin, hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi. Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, olla koskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel oli kuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahti ja rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkin monia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niin paljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa, olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen ole tarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: — siinä, että ylipäänsä musiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensä syvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema, siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvitys. Oi musiikki! Mieleesi lennähtää sävel, sinä laulat sitä äänettömästi, vain sisäisesti, annat sen vuotaa koko olentosi lävitse, se anastaa kaikki voimasi ja liikkeesi — ja niiksi silmänräpäyksiksi, jotka se elää sinussa, sammuttaa se sinusta kaiken satunnaisen, pahan, raa'an, surullisen, saattaa maailman soimaan mukana, tekee raskaan keveäksi ja antaa jäykkyydelle siivet! Tämän kaiken voi saada aikaan kansanlaulun sävel! Ja mitä voikaan sävelten harmonia! Jo jokainen puhtaitten äänten kaunis yhteissointu, esimerkiksi kellojen soitossa, täyttää mielen suloudella ja nautinnolla, kohoaa vaikutuksessa jokaisen mukaan liittyvän äänen lisäksi tullessa ja saattaa toisinaan sydämen sykkimään autuudesta tavalla, jota ei yksikään muu nautinto voi.
Kaikista puhtaan autuuden kuvitteluista, joita kansat ja runoilijat ovat itselleen luoneet, on minusta avaruuksien soitanto tuntunut korkeimmalta ja sielukkaimmalta. Siihen ovat minun suurimmat ja kultaisimmat unelmani kohdistuneet — saada edes sydämensykähdyksen ajan kuulla maailmankaikkeuden ja kaiken elämän yhtenäisyyden soivan salaperäistä ikisäveltänsä. Voi, ja miksi pitääkin elämän olla niin sekavaa, epäsointuista ja valheellista, miksi pitää ihmisten kesken olla vain valhetta, ilkeyttä, kateutta ja vihaa, kun kuitenkin jokainen pieninkin laulu ja vaatimattominkin musiikki niin selvästi julistaa, että puhtaus, harmonia ja kirkkaiden sävelten sovinnollinen yhteissointu avaa taivaan! Ja miten minun itseni pitääkään vihotella ja moittia itseäni siksi, etten kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta ole voinut tehdä elämästäni laulua enkä puhdasta musiikkia! Sisimmässäni tunnen kyllä karkottamattoman kutsumuksen, janoavan puhtaitten, suloisten, itsessään autuaitten sävelten kaipuun, mutta elämäni on täynnä sattumuksia ja epäsointua, ja minne käännynkin ja missä kolkutan, ei mistään selkeästi ja kirkkaasti kajahda vastaani.
Ei enempää siitä, ryhdyn kertomaan. Kun mietin itsekseni, ketä varten minä näitä lehtiä kirjotan, kellä oikeastaan on niin paljo valtaa ylitseni, että hän voi vaatia minulta tunnustuksia ja murtaa yksinäisyyteni, niin täytyy minun mainita rakas naisennimi, johon ei sisälly ainoastaan melkoinen osa minun elämyksiäni ja kohtaloani, vaan joka seisoo koko elämäni yllä tähtenä ja vertauskuvana.
2.
Vasta viimeisinä kouluvuosinani, jolloin kaikki toverini alkoivat puhua tulevista toimialoistansa, rupesin minäkin tätä asiaa miettimään. Tehdä musiikista ammatti ja tulolähde oli oikeastaan kaukana aikomuksistani, ja kuitenkaan en voinut kuvitella mitään muuta tointa, joka olisi tuottanut minulle iloa. Minulla ei ollut minkäänlaista vastenmielisyyttä kauppaa ja muita toimia vastaan, joita isäni minulle ehdotti, mutta en tuntenut niihin myöskään minkäänlaista innostusta. Mutta kun toverini niin ylpeilivät valitsemistaan ammateista, näytti minustakin hyvältä ja oikealta valita ammatikseni se, mikä muutenkin täytti ajatukseni ja mikä yksin tuotti minulle oikeata iloa. Minulle oli suurta etua siitä, että olin jo kaksitoistavuotiaana alottanut viulunsoiton ja hyvän opettajan johdolla oppinutkin melkoisesti. Niin kovin kuin siis isäni esteli ja pelkäsikin, että hänen ainoa poikansa valitsisi taiteilijan epävarman elämänuran, niin kasvoi minun tahdonlujuuteni juuri hänen vastustuksestaan, ja opettajani, joka piti minusta, kannatti voimiensa takaa toivomustani. Lopulta antoi isäni myöten; minulle vain määrättiin kestävyyteni koettelemiseksi ja mielenmuutosta toivoen vielä yksi ylimääräinen kouluvuosi, jonka minä kestin joltisellakin kärsivällisyydellä ja jonka kestäessä tulin vain yhä varmemmaksi halustani.
Tämän viimeisen kouluvuoteni aikana rakastuin ensi kerran, nimittäin erääseen naapuristomme sievään neitoseen. Häntä usein tapaamatta ja tuskin sitä suuresti kaivatenkaan nautin ja kärsin ensi lemmen suloisia mielialoja ikäänkuin unessa. Ja tähän aikaan, jolloin koko päivän ajattelin yhtä paljon musiikkiani kuin rakkauttanikin ja jolloin en öisin osannut nukkua suloiselta mielenhurmioltani, ensi kerran tietoisesti säilytin mielessäni säveleitä, jotka olivat mieleeni lennähtäneet, pari pientä laulua, jotka koetin kirjottaa muistiin. Se täytti minut ujolla mutta erinomaisen suurella mielihyvällä, jota tuntiessani miltei kokonaan unohdin lemmenkipuni. Tällävälin olin saanut kuulla, että armaani otti laulutunteja, ja minut valtasi kova halu saada kerran kuulla hänen laulavan. Kuukausia myöhemmin toivomukseni täyttyi eräissä vanhempieni toimeenpanemissa iltakutsuissa. Somaa neitosta pyydettiin laulamaan, hän vastusti kovasti, mutta lopulta oli hänen kuitenkin pakko suostua, ja minä odotin suunnattomalla jännityksellä, mitä tuleman piti. Eräs herrasmies säesti meidän pienellä kapealla klaveerilla, soitti pari tahtia, ja neitonen alkoi. Voi, hän lauloi huonosti, surullisen huonosti, ja vielä hänen laulunsa kestäessä muuttui hämmästykseni ja tuskani sääliksi ja sitten huumoriksi, ja siihen loppui ensimmäinen rakkauteni.
Olin kärsivällinen enkä juuri laiska, mutta en silti mikään etevä oppilas, ja viimeisenä kouluvuotenani en enää liiaksi itseäni vaivannut. Tämä ei johtunut hidasluontoisuudesta eikä liioin tuosta ensimäisestä rakastumisestanikaan, vaan syynä siihen oli tuollainen nuorukaisille ominainen unelmoimisen ja välinpitämättömyyden tila, aistimien ja pään tylsyys, joka vain silloin tällöin äkkiä ja kuvasti keskeytyi, kun joku noista liian aikaisen luomishalun ihmeellisistä hetkistä kietoi minut ikäänkuin keveään eetteriin. Silloin tunsin yliluonnollisen kirkkaan, kristallisen ilman ympäröivän itseäni, ilmakehän, missä ei uneksiminen ja hidastelu ollut mahdollista, missä kaikki aistimet olivat hereillä, herkkinä ja terottuneina. Se, mitä näinä hetkinä syntyi, oli varsin vähäpätöistä, kenties kymmenen laulusäveltä ja muutamia sointumuodostelmien alkeita, mutta näiden hetkien nautintoa en unhota milloinkaan, tuota yliluonnollisen kirkasta, miltei kylmää ilmaa ja tuota jännitettyä ajatusten kokoamista, jotta sävelmä saisi ainoan oikean, ei enää satunnaisen, muodostuksensa ja ratkaisunsa. Tyytyväinen en ollut näihin pieniin sävellyksiini kylläkään, enkä milloinkaan pitänyt niitä täysipätöisinä ja hyvinä, mutta se minulle selvisi, ettei elämässäni tulisi olemaan mitään niin tavottelemisen arvoista ja tärkeätä kuin tuollaisten kirkkauden ja luomisen hetkien paluu.
Tämän rinnalla sattui minulle myöskin hetkiä, jolloin haaveilin viulullani ja nautin haihtuvien päähänpistojen ja värikkäiden mielialojen huumaa. Pian kyllä ymmärsin, ettei se ollut luomista, vaan leikkimistä ja hiutumista, jota minun oli varottava. Huomasin, että on toinen asia seurata uniaan ja nauttia päihtyneiden hetkien huumaa ja toinen asia leppymättömästi ja tietoisesti taistella muodon salaisuuksia vastaan ikäänkuin vihollisia. Ja jo silloin aloin aavistaa, että todellinen luominen tekee yksinäiseksi ja vaatii meiltä jotain, joka meidän on elämän nautinnosta uhrattava.
Vihdoinkin olin vapaa, koulu oli takanani, olin sanonut vanhemmilleni jäähyväiset ja alkanut elää uutta elämää konservatorion oppilaana pääkaupungissa. Tein tämän suurin toivein ja ollen vakuutettu että tulisin menestymään musiikkiopistossa. Mutta kiusalliseksi hämmästyksekseni olikin toisin laita. Vaivoin saatoin seurata opetusta kaikilla aloilla, huomasin pianonsoiton opetuksen, jota minun nyt täytyi ottaa, olevan vain vaivaksi minulle ja näin pian koko opintien olevan edessäni kiipeämättömänä vuorena. Tosin ei ollut aikomukseni lannistua, mutta pettynyt ja kiusaantunut olin. Huomasin nyt, että olin kaikessa vaatimattomuudessani kuitenkin pitänyt itseäni jonkunlaisena nerona ja melkoisesti erehtynyt sen tien vaivalloisuudesta, joka vie taiteeseen. Lisäksi kyllästyin kokonaan säveltämiseen, kun pienimmässäkin tehtävässä aina näin vain kokonaisia vaikeuksien ja sääntöjen vuoria, opin kokonaan halveksimaan omaa tunnettani enkä lopulta enää tiennyt, piilikö minussa oman voiman kipinääkään. Sillä lailla taltuin, tulin pieneksi ja surulliseksi ja tein työtäni jokseenkin samaan tapaan kuin olisin tehnyt sitä jossain konttorissa tai koulussa, ahkerasti ja ilottomasti. Valittaa en saattanut, kaikkein vähimmän kotia lähettämissäni kirjeissä, vaan kuljin alkamaani tietä äänettömän pettymyksen vallassa eteenpäin ja asetin päämääräkseni, että minusta ainakin oli tuleva kunnollinen viulunsoittaja. Harjottelin ja harjottelin, nielin opettajien karkeat sanat ja pilkan, näin monen muun, josta en sitä olisi uskonut edistyvän helposti ja saavan osakseen kiitosta, ja asetin omat päämääräni yhä alemmaksi. Sillä viulunsoittokaan ei sujunut niin, että olisin voinut ylpeillä siitä ja ajatella taiteilijan uraa. Näytti aivan siltä, että minusta, jos hyvin ahkera olin, saattoi tulla kunnon ammattilainen, joka vaatimattomasti soittaisi viuluaan jossain orkesterissa, niittämättä enemmän häpeää kuin kunniaakaan, ja siten ansaitsisi leipänsä.
Siten oli tämä aika, jota olin niin suuresti ikävöinyt ja josta olin niin suuria toivonut, elämässäni ainoa, jolloin minä musiikin hengettären hylkäämänä kuljeskelin ilottomia teitä ja elin soinnuttomia päiviä. Sieltä, mistä olin etsinyt nautintoa, mielenkohotusta, loistoa ja komeutta, löysin vain vaatimuksia, sääntöjä, velvollisuuksia, vaikeuksia ja vaaroja. Jos jotain musiikkia mieleeni johtui, niin oli se joko kulunutta, sadoin kerroin toistettua tai sitten ilmeisesti ristiriidassa kaikkien taiteen lakien kanssa, eikä niin ollen voinut olla minkään arvoista. Silloin sanoin hyvästi kaikille suurille ajatuksille ja toiveille. Olin yksi noita tuhansia, jotka nuoruuden huimapäisyys on vienyt taiteeseen ja joiden voimat pettävät, kun on tosi kysymyksessä.
Tätä tilaa lienee kestänyt noin kolme vuotta. Olin nyt yli kahdenkymmenen ikäinen, olin ilmeisesti erehtynyt päämäärästäni ja kuljin alkamaani tietä vain häpeästä ja velvollisuudentunnosta. Ei enää puhettakaan musiikista, tiesin enää vain sormiharjotuksista, vaikeista tehtävistä, harmoniaopin vastakohtaisuuksista, vastenmielisistä pianotunneista pilkallisen opettajan johdolla, opettajan, joka kaikissa ponnistuksissani näki vain ajanvietettä.
Ellei vanha ihanne vielä salaa olisi elänyt minussa, niin olisin näinä vuosina kuitenkin kenties voinut oikein hyvin. Olin vapaa ja minulla oli ystäviä, olin parhaassa iässäni oleva nuorimies, varakkaiden vanhempien poika. Hetkittäin nautin kaikesta tästä; oli iloisia päiviä, rakkausjuttuja, juominkeja, huvimatkoja. Mutta minun ei ollut mahdollista tyytyä mitä nopeimmiten suorittamaan velvollisuuteni ja ennen kaikkea iloitsemaan nuoruudestani. Tietämättäni valtasi minut varomattomina hetkinä yhä edelleen taiteilijaurani laskeutuneen tähden kaipuu, minun oli mahdoton unohtaa pettymystäni. Vain yhden ainoan kerran se minulle perinpohjin onnistui.
Se oli hullun nuoruuteni hulluin päivä. Ajelin siihen aikaan takaa erästä kuuluisan laulunopettajan H:n naisoppilasta. Hänen kohtalonsa näytti olevan sama kuin minun, hän oli tullut suurin toivein, kohdannut ankaria opettajia, ei ollut tottunut työhön ja alkoi lopulta pelätä äänensä kadottamistakin. Hän otti silloin asian keveämmältä puolelta, antoi meidän oppilastovereidensa "hakkailla" itseään ja osasi tehdä meidät kaikki lemmensairaiksi, mihin ei paljoa tarpeen ollutkaan. Hän omisti tuollaisen tulisen, eloisen värikkään kauneuden, joka kuihtuu pian.
Kaunis Liddy naivilla kiemailullaan vangitsi minut joka kerta kun hänet näin. En milloinkaan ollut häneen pitkää aikaa rakastunut, unohdin hänet välillä kokonaan, mutta kun olin hänen läheisyydessään, valtasi rakastumisen puuska minut joka kerta yhä uudelleen. Hän leikki minun kanssani niinkuin muidenkin, ärsytti meitä, nautti vallastaan ja otti itse osaa koko asiaan vain nuoruutensa uteliaalla aistillisuudella. Hän oli hyvin kaunis, mutta vain puhuessaan ja ollessaan liikkeessä, nauraessaan lämpimällä, syvällä äänellään, tanssiessaan tai iloitessaan ihailijoidensa mustasukkaisuudesta. Joka kerta kun olin tullut kotia seurasta, missä olin hänet tavannut, nauroin itselleni ja todistelin, ettei minunlaiseni mies milloinkaan voinut todenteolla rakastaa tätä keveätä "elämän taiteilijaa". Mutta monasti onnistui hänen jälleen yhdellä ainoalla liikkeellä, yhdellä lämpimästi kuiskatulla sanalla siinä määrin kiihottaa minua, että puolen yötä kuumana ja hurjana viivyin hänen asuntonsa läheisyydessä.
Siihen aikaan oli minulla lyhyt rajuuden ja puoleksi pakotetun ylimielisyyden kausi. Alakuloisuuden ja äänettömän hiljaisuuden päivien jälkeen vaati nuoruuteni rajua liikettä ja huumaa, ja muutamien samanikäisten toverieni kanssa läksin silloin etsimään huvituksia ja kujeita. Meitä pidettiin elämänhaluisina, hillittöminä, niin jopa vaarallisina mellastajina, mikä minuun nähden ei pitänyt paikkaansa, ja me nautimme Liddyn ja hänen pienen piirinsä silmissä jonkinlaista epäillyttävää mutta kuitenkin suloista sankaruuden mainetta. Missä määrin tämä mellastelu oli nuoruuden hurjapäisyyttä, missä määrin tahallista huumautumista, en enää nyt osaa ratkaista, kun jo aikaa sitten olen kokonaan kasvanut irti noista oloista ja kaikista nuoruuden äärimmäisyyksistä. Jos siinä oli liikaa, niin olen sen sovittanutkin.
Eräänä talvipäivänä, jolloin konservatoriossa oli lupaa, teimme joukko nuorta väkeä yhdessä retkeilyn kaupungin ulkopuolelle; mukana oli Liddy ja hänen kolme ystävätärtänsä. Meillä oli muassamme mäenlaskukelkat, joiden käyttämistä siihen aikaan vielä pidettiin lasten huvina, ja me etsimme kaupungin vuorisesta ympäristöstä sopivia mäkiä. Muistan aivan tarkalleen tuon päivän, oli kohtalaisen kylmä, toisinaan tuli aurinko neljännestunniksi näkyviin, raikkaassa ilmassa oli ihana lumen tuoksu. Tytöt värikkäine pukuineen ja liinoineen näyttivät somilta valkeata taustaa vastaan, ilman raikkaus oli huumaava ja reipas liikkuminen tässä ympäristössä nautinto. Meidän pieni joukkomme oli mitä iloisimmalla tuulella, pilkkanimiä ja ärsytyksiä lenteli edestakaisin, niihin vastattiin lumipalloilla ja ne saivat aikaan pikku taisteluita, kunnes kaikki olimme kuumia ja lumisia ja olimme pakotetut hetkisen hengähtämään, ennenkuin aloimme uudestaan. Rakennettiin suuri lumilinna, joka piirityksen jälkeen vallotettiin, ja välillä laskettelimme kelkoillamme jyrkistä rinteistä alas.
Päivällisaikaan, kun kaikki olimme tulleet mellastelemisesta julman nälkäisiksi, saavuimme kylään, jossa löysimme hyvän ravintolan, annoimme paistaa ja keittää, valtasimme pianon, lauloimme, huusimme, tilasimme viiniä ja grogia. Ruokaa tuli ja se otettiin juhlamielellä vastaan, hyvää viiniä vuosi runsaasti, sitten tahtoivat tytöt kahvia, meidän miesten maistellessa liköörejä. Pienessä salissa oli huuto ja juhlamelu sellainen, että meidän kaikkien päässä alkoi pyöriä. Minä olin alati lähellä Liddyä, joka tänään hyvällä tuulella ollen osotti minulle erityistä suosiota. Tässä nautinnon ja humaltumisen ilmakehässä kukoisti hän soreasti, antoi kauniiden silmiensä salamoida ja sieti monta puoleksi rohkeata, puoleksi arkaa hellyydenosotusta. Aloimme panttileikin, jossa pantit täytyi lunastaa pianon ääressä matkimalla jotakuta opettajistamme, monet myöskin suudelmilla, joiden lukumäärä ja laatu tarkasti pantiin merkille.
Kun hehkuvina ja meluten läksimme talosta kotimatkalle, oli vielä varhainen iltapäivä, mutta alkoi jo heikosti hämärtää. Jälleen hulluttelimme kuten hillittömät lapset, hitaasti palaten illan vähitellen hämärtyessä kaupunkia kohti. Minun onnistui pysytteleidä lähellä Liddyä, jonka ritariksi nyt toisten vastustelematta rupesin. Vedin häntä välillä kelkassani ja suojelin häntä voimieni takaa yhä uusiutuvilta lumipallohyökkäyksiltä. Lopulta meidät jätettiin rauhaan, jokainen tytöistä löysi toverinsa ja vain pari ilman jäänyttä kavaljeeria kulki ärsytellen ja sodanhaluisina vieressä. En ollut milloinkaan ennen ollut niin kiihottunut ja hullaantunut kuin noina tunteina; Liddy oli tarttunut käsivarteeni ja salli minun käydessä keveästi vetää häntä puoleeni. Samalla hän milloin jutella lörpötteli, milloin vaikeni vierelläni onnellisena ja, niinkuin minusta tuntui, lupaavana. Minä olin hehkuvassa tilassa ja päätin parhaani mukaan käyttää tilaisuutta, mutta ainakin mahdollisimman kauvan säilyttää tämän tuttavallisen hellän suhteemme. Kellään ei ollutkaan mitään vastaan, kun vähäistä ennen kaupunkiin saapumistamme vielä ehdotin erästä mutkaa ja poikkesin kauniille kukkulatielle, joka jyrkästi puolikaaressa johti laakson kautta, tarjoten runsaasti laveita näköaloja jokilaaksoon ja kaupunkiin, joka jo välkkyvine lyhtyriveineen ja tuhansine punaisine valoineen loisti syvyydestä.
Liddy riippui yhä vielä käsipuolessani ja antoi minun puhua, otti hehkuvat tunteenpurkaukseni nauraen vastaan ja näytti kuitenkin itse olevan syvästi järkyttynyt. Mutta kun lempeästi väkivaltaa tehden vedin häntä puoleeni ja aioin suudella häntä, irrotti hän itsensä ja hypähti syrjään.
"Katsokaa!" huusi hän huohottaen, "tuon niityn ylitse tuolla täytyy meidän laskea kelkalla! Vai pelkäättekö, teidän urheutenne?"
Katsahdin alas ja hämmästyin, sillä rinne oli niin jyrkkä, että tämä rohkea mäenlasku tosiaankin hetkisen pelotti minua.
"Ei se käy päinsä", vastasin arvelematta, "on jo liian pimeä."
Heti alkoi hän pilkata minua jänikseksi ja vannoi laskevansa rinnettä alas yksin, jos minä olisin liian arka lähtemään mukaan.
"Tietysti me kaadumme", sanoi hän nauraen, "mutta sehän onkin hauskinta koko laskussa".
Hänen näin minua ärsyttäessään sain päähänpiston.
"Liddy", sanoin hiljaa, "me laskemme. Jos kaadumme, saatte te pestä minut lumella, mutta jos pääsemme onnellisesti alas, tahdon myös minä saada palkintoni".
Hän vaan nauroi ja istuutui kelkkaan. Katsoin häntä silmiin, ne loistivat lämpimästi ja iloisesti, silloin istuuduin aivan kelkan etupäähän, käskin hänen painautua minuun ja työnsin kelkan menemään. Tunsin miten hän tarttui minuun, pitäen käsiään ristissä rinnallani, ja aioin vielä huutaa hänelle jotain, mutta en enää voinut. Rinne oli niin jyrkkä, että minulla oli tunne sellainen kuin tyhjään ilmaan syöksyessä. Tapailin heti molemmilla kengänpohjillani maata pysähdyttääkseni tai edes kaataakseni kelkan, sillä äkkiä oli minut vallannut kuolemanpelko Liddyn puolesta. Tämä oli kuitenkin myöhäistä. Kelkka syöksyi hillitöntä vauhtia mäkeä alas, tunsin vain kylmänpurevan lumiryöpyn kasvoillani, sitten kuulin Liddyn kirkaisevan kauhusta ja tämän jälkeen en enää mitään. Suunnattoman voimakas tärähdys kuin moukarin isku kohtasi päätäni, jostain kohdasta ruumistani tunsin vihlaisevaa kipua. Viimeinen tunne, jonka muistan, oli kylmyys.
Tällä lyhyellä hullunrohkealla mäenlaskulla sain minä sovittaa nuoruudenhurjuuteni. Jäljestäpäin oli paljon muun ohella myöskin rakkauteni Liddyyn kokonaan lopussa.
Melusta ja sekasorrosta, joka onnettomuutta seurasi, minä säästyin. Toisille oli se tuskallinen hetki. He kuulivat Liddyn huutavan, nauroivat ja lähettelivät pilkkasanoja ylhäältä pimeyteen, huomasivat vihdoin, että jotain pahaa oli tapahtunut, laskeutuivat vaivalloisesti alas ja tarvitsivat kotvan aikaa kunnes humalastaan ja ylimielisyydestään heräsivät todellisuuden tajuamiseen. Liddy oli kalpea ja miltei tajuton mutta kuitenkin kokonaan vahingoittumaton; vain hänen hansikkaansa olivat repeytyneet ja hänen hienot valkoiset kätensä jonkun verran haavottuneet ja veriset. Minut kannettiin pois kuolleeksi luultuna. Sitä omena- tai päärynäpuuta, johon kelkka ja minun luuni olivat menneet pirstoiksi, olen myöhemmin turhaan koettanut löytää.
Luultiin minun menettäneen henkeni aivotärähdyksestä, mutta niin huonosti ei kuitenkaan ollut laita. Pää ja aivot olivat tosin vahingoittuneet, ja kesti sangen kauan kunnes sairaalassa jälleen tulin tajuntaani, mutta haava parantui ja aivonikin toipuivat ennalleen. Sitä vastoin ei useasta kohden katkennut vasen jalkani tahtonut tulla kuntoon. Olen siitä lähtien ollut rampa, joka voi vain ontua, ei enää kävellä saatikka juosta tai tanssia. Siten ohjautui nuoruuteni odottamatta hiljaisemmille urille, joita lähdin kulkemaan häveten ja vastenmielisesti. Mutta minä aloin niitä kuitenkin kulkea, ja monasti on minusta näyttänyt, kuin en tahtoisi millään muotoa olla ilman tätä retkeä ja sen seurauksia.
Tosin ajattelen tällöin vähemmän katkennutta jalkaani kuin eräitä muita tuon onnettomuuden seurauksia, jotka olivat paljoa miellyttävämpää ja iloisempaa lajia. Lieneekö sen aiheuttanut onnettomuus itse pelästymisineen, vai oliko se pitkä makaaminen ja kuukausia kestänyt hiljaisuus ja mietiskely, joka tapauksessa tuo parantumiseni aika teki minulle hyvää.
Tuon pitkän sairausajan alku, noin sen ensimäinen viikko, on kokonaan häipynyt muististani. Olin useasti tiedottomana ja lopullisesti tajuihin tultuanikin heikko ja välinpitämätön. Äitini oli saapunut ja istui kaiket päivät uskollisesti sairaalassa vuoteeni ääressä. Kun katsoin häneen ja puhuin pari sanaa hänen kanssaan, näytti hän ystävälliseltä ja miltei iloiselta, vaikka hän, kuten myöhemmin sain tietää, oli pelännyt, ei henkeäni vaan järkeäni. Toisinaan puhelimme kauan aikaa keskenämme hiljaisessa, valoisassa sairashuoneessa. Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut kovin sydämellinen, olin aina ollut enemmän kiintynyt isääni. Nyt oli hänen mielensä säälistä ja minun kiitollisuudesta pehmennyt ja sovinnollinen, mutta me olimme molemmat liiaksi tottuneet vanhaan tuttuun suhteeseemme, jotta heräävä sydämellisyys olisi löytänyt tien sanoihimmekin. Katselimme toisiamme tyytyväisinä ja jätimme asiat puhumatta. Hän oli jälleen minun äitini, kun makasin sairaana ja hän sai minua hoitaa; ja minä tunsin häntä kohtaan jälleen lapsen tunteita ja unohdin kaiken muun. Mutta myöhemmin vanha suhde palautui uudelleen, ja me koetimme olla puhumatta tästä sairausajastani, sillä se saattoi meidät molemmat hämillemme.
Vähitellen aloin käsittää asemaani, ja koska olin jo päässyt kuumeestani ja näytin rauhalliselta, ei lääkäri enää salannut minulta, että todennäköisesti saisin pitää ikuisen muiston tästä onnettomuudesta. Näin nuoruuteni, jota olin tuskin vielä täysin tietoisesti nauttinut, onnettomalla tavalla silvotuksi ja raiskatuksi, ja minulla oli kylliksi aikaa mukautua tähän ajatukseen, sillä makaamista kesti vielä hyvinkin neljännesvuoden.
Koetin sitten ajatuksissani ahkerasti pohtia asemaani ja luoda itselleni käsityksen tulevaisuudestani, mutta pitkälle en näissä mietteissäni päässyt. Paljoa ajattelemista en vielä kestänyt, väsyin pian ja vaivuin uneksivaan lepotilaan, jonka avulla luonto suojeli minua pelosta ja epätoivosta ja väkisin antoi minulle sen rauhan, joka oli paranemiseeni tarpeen. Joka tapauksessa onnettomuuteni minua monin hetkin painoi voimattani löytää sanottavaa lohdutusta.
Silloin eräänä yönä heräsin muutamia tunteja keveästi nukuttuani. Minusta tuntui siltä kuin olisin uneksinut jotain hyvää, ja koetin uudelleen palauttaa mieleeni sitä, mutta turhaan. Minut oli vallannut ihmeellinen hyvinvoinnin ja vapauden tunne, ikäänkuin olisi kaikki vastenmielinen voitettuna jäänyt taakseni. Ja siinä levätessäni ja miettiessäni ja parantumisen ja vapautumisen hiljaisen aaltoilun läikehtiessä ympärilläni, tuli huulilleni sävelmä, miltei äänetön; sitä hyräilin itsekseni yhä uudelleen ja uudelleen, ja odottamatta loisti jälleen minulle kirkkaana musiikin tähti, joka niin kauan oli pysynyt minulle vieraana, ja sydämeni löi sen tahdissa ja koko olentoni puhkesi uudelleen kukkaan ja hengitti uutta, puhdasta ilmaa. Se ei ollut millään tavoin tunkeutunut tietoisuuteeni, se vain oli siellä ja vuosi hiljaa ylitseni, ikäänkuin olisin kuullut etäisten kuorojen laulua.
Tämän ihmeen raikkaan tunteen valtaamana nukahdin. Aamulla olin iloinen ja huoleton, jollaiseksi en ollut tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin. Äiti huomasi sen ja kysyi, mikä minua ilahdutti. Selitin hänelle hetkisen mietittyäni, etten ollut pitkiin aikoihin ajatellut viuluani, mutta että se nyt jälleen oli johtunut mieleeni, ja että tuo ajatus ilahdutti minua.
"Mutta et sinä taida vielä pitkään aikaan voida soittaa", sanoi hän hiukan pelokkaasti.
"Ei se mitään, vaikkapa en voisi enää milloinkaan."
Hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä voinut hänelle asiaa selittää. Mutta hän huomasi, että minun oli paremmin laita ja ettei tämän aiheettoman iloisuuden takana piillyt mitään vaarallista. Muutamien päivien jälkeen alkoi hän jälleen varovaisesti puhua siitä.
"Kuulehan, miten on oikeastaan sinun musiikkisi laita? Olemme miltei olleet siinä luulossa, että olet kyllästynyt, ja isäsi on neuvotellut opettajiesi kanssa. Emmehän tahdo mitään tyrkyttää sinulle, kaikkein vähimmän nyt — — — mutta ajattelemme, että jos kenties olisit pettynyt ja mieluummin tahtoisit siitä luopua, niin pitäisi sinun se tehdä eikä uhkamielisyydestä tai häpeästä pysyä itsepintaisena. Mitä arvelet itse?"
Silloin muistui koko tuo vieraantumisen ja pettymyksen aika mieleeni. Koetin selittää äidille, miten minun oli käynyt, ja hän näytti minua ymmärtävän. Mutta nyt, arvelin, olin jälleen tullut asiastani varmemmaksi enkä missään tapauksessa tahtonut tällä tavoin karata tieheni, vaan ensiksi päättää opintoni. Siihen asia sitten jäikin. Sieluni pohjalla, jonne äitini ei voinut katsoa, oli pelkkää musiikkia. Onnistui minun kehittyä viulutaiteilijaksi tai oli onnistumatta, joka tapauksessa maailma jo jälleen soi korviini hyvänä taideteoksena, ja minä tiesin, ettei musiikin ulkopuolella minulle ollut parannusta. Ellei tilani enää milloinkaan sallinut minun soittaa viulua, niin täytyi minun olla sitä ilman, ehkäpä täytyi minun valita joku muu ala, kenties ruveta kauppiaaksi, mutta kaikki tämä oli toisarvoista, kauppiaana tai minä muuna tahansa tulisin kuitenkin ympärilläni tajuamaan yhtä paljon musiikkia, elämään ja hengittämään musiikissa. Jälleen olin ryhtyvä säveltämään! En iloinnut, niinkuin äidille olin sanonut, viulustani, vaan käteni vapisivat säveltämisen, luomisen innosta. Monin hetkin jo tunsin kirkkaiden ilmojen kepeät tuulahdukset ja ajatusten jännittyneen viileyden, niinkuin ennen parhaina hetkinäni, ja tunsin myöskin, että sen rinnalla rampa jalka ja muu sellainen merkitsi vähän.
Siitä lähtien olin voittaja, ja niin usein kuin myöhemmin toiveeni riensivätkin terveyden ja nuoruudenilon tanhuille ja niin usein kuin tunsinkin katkeruutta ja kiukkuista häpeää raajarikkoisuuteni johdosta, ei tämä kärsimys kuitenkaan enää milloinkaan yhtä helposti mennyt yli voimieni; oli jotain, joka lohdutti ja selitti.
Tavan takaa matkusti isä katsomassa minua ja äitiä, ja eräänä päivänä, kun tilani jo aikoja sitten oli ollut siedettävä, otti hän tämän jälleen mukanaan kotia. Ensimäisinä päivinä tunsin itseni jonkun verran yksinäiseksi ja häpesin myöskin, että olin puhellut äidin kanssa liian vähän sydämellisesti ja liian vähän pitänyt lukua hänen ajatuksistaan ja suruistaan. Tuo toinen tunne täytti kuitenkin liiaksi mieleni, jotta nämä ajatukset olisivat sen pitemmälle johtaneet.
Nyt tuli minua odottamatta tervehtimään eräs, joka ei ollut rohjennut sitä tehdä äitini läsnä ollessa. Se oli Liddy. Olin hyvin hämmästynyt hänet nähdessäni. Ensi hetkellä ei mieleeni lainkaan johtunut, miten läheinen hänelle olin ollut aivan äsken ja miten rakastunut häneen. Hän koetti turhaan salata hämilläänoloansa, hän oli pelännyt äitiäni, jopa lain kättäkin, kun tiesi itsensä syylliseksi onnettomuuteeni, ja käsitti vain hitaasti, ettei asia niin pahoin ollut ja ettei se oikeastaan häntä lainkaan koskenut. Nyt hän huoahti helpotuksesta, mutta ei voinut salata pientä pettymystä. Neitonen oli, niin huono omatunto kuin hänellä olikin, kuitenkin hyvän naissydämensä pohjalla saanut virkistystä koko historiasta, niin suuresta ja järkyttävästä onnettomuudesta. Käyttipä hän useampaan kertaan sanaa "traagillinen", jolloin tuskin saatoin olla nauramatta. Muuten ei hän ollut osannut odottaa tapaavansa minua niin iloisena ja niin vähän antaen arvoa onnettomuudelleni. Hänellä oli ollut mielessään pyytää minulta anteeksi, ja anteeksiannon myöntäminen olisi minulle rakastuneena tuottava valtavaa tyydytystä; ja tämän liikuttavan kohtauksen perustalla hän jälleen voitokkaasti valtaisi sydämeni.
Nyt oli tyttöhupakolle tosin sangen suureksi mielenkevennykseksi, että hän tapasi minut näin tyytyväisenä ja huomasi itsensä vapaaksi kaikesta syyllisyydestä ja soimauksista. Mutta tämä mielenkevennys ei tehnyt häntä iloiseksi, vaan kuta enemmän hänen omatuntonsa rauhottui ja hänen pelkonsa haihtui, sitä hiljaisemmaksi ja kylmemmäksi näin hänen tulevan. Lopultahan ei häntä loukannut niinkään vähän, että arvostelin hänen osuutensa asiassa niin pieneksi, näytinpä unohtaneen, että olin tukahduttanut liikutuksen ja anteeksipyynnöt ituunsa ja siten riistänyt häneltä koko liikuttavan kohtauksen. Etten enää ollut häneen lainkaan rakastunut, huomasi hän vallan hyvin huolimatta suuresta kohteliaisuudestani, ja se oli pahinta. Saatoin kyllä olla kadottanut käsiä ja jalkoja, mutta olinhan kuitenkin ollut yksi hänen ihailijoitaan, jota hän tosin ei ollut rakastanut eikä milloinkaan tehnyt onnelliseksi, mutta jonka mielenhiudunnasta hän olisi löytänyt sitä suurempaa tyydytystä, kuta kurjempi olin. Nyt ei tästä kaikesta ollut puhettakaan, kuten hän selvästi huomasi, ja minä näin, mitenkä hänen kauniilla kasvoillaan yhä enemmän sammui ja viileni säälivän sairaalassa-kävijättären lämpö ja osanotto. Lopuksi otti hän korusanaiset jäähyväiset eikä tullut enää milloinkaan, vaikka oli pyhästi luvannut.
Niin kiusallista ja niin itsetuntoni vastaista kuin minun olikin nähdä hiukkaista aikaisemman rakkauteni tällä tavoin kutistuvan pieneksi ja naurettavaksi, niin teki hänen käyntinsä minulle kuitenkin hyvää. Minua hämmästytti suuresti katsella tätä kaunista, ihailtua neitosta ensi kerran ilman intohimoa ja silmälaseja ja huomata, etten ollut häntä lainkaan tuntenut. Jos minulle olisi näytetty nukkea, jota olin kolmivuotiaana syleillyt ja rakastanut, niin ei minua olisi voinut enemmän hämmästyttää tunteen vieraantuminen ja muuttuminen kuin nyt tässä tapauksessa, jolloin muutamia viikkoja sitten kuumasti ikävöimäni tyttö seisoi edessäni aivan vieraana.
Niistä tovereistani, jotka olivat olleet mukana tuolla luparetkellä talvella, oli kaksi muutamia kertoja käynyt minua katsomassa, mutta meillä oli sangen vähän toisillemme sanomista, ja huomasin selvästi, minkä helpotuksen heille tuotti, kun tilani käytyä paremmaksi pyysin heitä, etteivät enää uhrautuisi minun takiani. Se oli ihmeellistä ja teki minuun omituisen kaihoisan vaikutuksen: kaikki, mitä näinä nuoruusvuosinani oli kuulunut elämääni, irtautui minusta, tuli vieraaksi ja meni minulta hukkaan. Huomasin äkkiä, miten epätodellista ja surullista elämää olin viettänyt koko tämän ajan, koska kerran näiden vuosien rakkaus, ystävät, tavat ja ilot putosivat pois kuin huonot vaatteet, irtautuivat minusta aivan kivutta, niin etten voinut muuta kuin ihmetellä, miten minä olin voinut tulla toimeen heidän kanssaan niin kauan tai miten he minun kanssani.
Sitä vastoin hämmästytti minua eräs toinen vierailu, jota en ollut odottanut. Eräänä päivänä tuli pianonsoitonopettajani, tuo ankara ja pilkallinen herra. Hän piti kepin ja hansikkaat kädessään, puhui tavallisella tylyllä, miltei purevalla äänellään, nimitti tuota onnetonta kelkkaretkeä "naisten kyyditsemiseksi" ja näytti sanojensa sävystä päättäen olevan koko jutusta hyvillään. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin merkillistä, että hän oli saapunut luokseni, ja osottautuikin, vaikkei hän muuttanut äänensä sävyä, ettei hän ollut tullut pahoissa aikomuksissa, vaan sanoakseen minulle, että hän piti minua kömpelyydestäni huolimatta siedettävänä oppilaana, että hänen virkaveljensä, viulunsoitonopettaja, oli samaa mieltä ja että he siis toivoivat minun pian palaavan terveenä takaisin ja tuottavan heille iloa. Vaikka hän lausuikin tämän, joka kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä edellisen tylyn kohtelun jälkeen, samalla katkeran terävällä äänellä kuin kaiken edellisenkin, tuntui se minusta kuitenkin aivan kuin rakkaudentunnustukselta. Ojensin epämiellyttävälle opettajalle käteni ja osottaakseni hänelle luottamustani koetin selittää, miten laitani oli ollut viime vuosina ja miten vanha sydämellinen suhteeni musiikkiin nyt oli eloon heräämässä.
Professori ravisti päätään ja vihelsi pilkallisesti, kysyen: "Ahaa, te aiotte ruveta säveltäjäksi?"
"Jos mahdollista", sanoin arasti.
"Siinä tapauksessa toivotan onnea. Luulin teidän nyt uudella innolla ryhtyvän harjottelemaan, mutta säveltäjänä se teille tietysti ei ole tarpeellista."
"Sitä en tarkottanut."
"Mitä sitten? Tiedättekö, kun musiikkiopistolainen on laiska eikä halua tehdä kunnon tavalla työtä, silloin ryhtyy hän aina säveltämään. Sitä osaa jokainen, ja nerojahan kuten tunnettua myös kaikki ovat."
"Siten en tosiaankaan tarkottanut. Pitääkö minun sitten ruveta pianistiksi?"
"Ei, herra kulta, siihen ette te kykenisi. Mutta kunnon tavalla soittamaan viulua te vielä kyllä oppisitte."
"No sitä haluankin myös."
"Toivottavasti se on teiltä täyttä totta. En tahdo kauemmin pidättää.Nopeata toipumista, hyvä herra, ja näkemiin!"
Näin sanoen lähti hän tiehensä ja jätti minut kummastuneena yksikseni. Jälleen opintoihin ryhtymistä en ollut vielä juuri ajatellut. Nyt aloin kuitenkin pelätä, että ne jälleen tulisivat edistymään vaivalloisesti ja hitaasti ja että lopulta kaikki muodostuisi samanlaiseksi kuin ennenkin. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia, ja huomasin myöskin, että murahtelevan professorin käynti oli tapahtunut todella hyvässä tarkotuksessa ja oli vilpittömän hyväntahtoisuuden merkki.
Parantumiseni jälkeen piti minun tehdä virkistysmatka, mutta pidin edullisempana lykätä sen toimeenpanon kesälomaan asti ja nyt mieluimmin heti ryhtyä työhön. Tällöin ensi kertaa huomasin, mikä hämmästyttävän suuri vaikutus on lepoajalla, varsinkin vastentahtoisella. Aloin tuntini ja harjotukseni epäillen, mutta kaikki kävi paremmin kuin ennen. Tosin huomasin nyt myöskin selvästi, ettei minusta milloinkaan tulisi esittävää taiteilijaa; mutta silloisessa tilassani ei tämä tietoisuus vaikuttanut minuun pahasti. Muuten kävi kaikki hyvin ja varsinkin oli musiikkiteorian, harmonia- ja kompositsioniopin salaperäinen risukko muuttunut helposti kuljettavaksi, iloiseksi puutarhaksi. Tunsin, etteivät parhaiden hetkieni päähänpistot ja yritykset enää olleet kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolella, että ankaran oppilaskurin sisäpuolella kuitenkin johti kapea, mutta selvästi huomattava tie vapauteen. Tosin tuli vielä hetkiä, päiviä ja öitä, jolloin kaikki oli edessäni kuin suurena piikkiaitana ja minä tuskittelin vastaani tulevia ristiriitaisuuksia ja aukkoja; mutta epätoivoon en enää joutunut, ja kapea polku kävi silmieni edessä selvemmäksi ja kuljettavammaksi.
Lukukauden lopulla sanoi teorianopettajamme hyvästejä ottaessamme hämmästyksekseni minulle: "Te olette tänä vuonna ainoa oppilaistani, joka tosiaan näytätte ymmärtävän jotain musiikista. Jos joskus olette säveltänyt jotain, tahtoisin mielelläni sitä nähdä."
Nämä lohdulliset sanat mielessäni matkustin kesälomalle. En ollut pitkään aikaan käynyt kotona; nyt muistui junamatkan kestäessä kotiseutu jälleen mieleeni, vaati rakkauttani ja herätti lapsuusaikojen ja ensimäisten nuorukaisvuosien puoliksi häipyneet muistot eloon. Kotikaupungin rautatieasemalla oli isä minua vastassa, ja me ajoimme yhdessä kaupunkiin. Jo heti seuraavana aamuna pakotti vastustamaton halu minut tekemään kiertomatkan vanhoja tuttuja katuja pitkin. Siellä minut ensikerran valtasi murhe kadotetun pystypäisen nuoruuteni johdosta. Minun oli tuskallista ontua vääristyneellä ja jäykällä jalallani näitä katuja pitkin, missä jokainen kulma muistutti poika-ajan leikeistä ja menneistä iloista. Tulin raskain mielin jälleen kotia, ja kenen näin, kenen äänen kuulin ja ketä ajattelinkin, kaikki muistutti minulle katkerasti entisyyttä ja nykyistä raajarikkoisuuttani. Sitä paitsi tuotti minulle kärsimystä se, että äitini ilmeisesti oli tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen päätökseeni jatkaa musiikkiopintojani, vaikkei hän aivan suoraan sitä sanonutkaan. Eheäjalkainen musiikkimies, joka esiintyy taiteilijana tai sirona orkesterinjohtajana, olisi hänen mielestään vielä jotenkuten käynyt täydestä; mutta mitenkä puoleksi raajarikko, jolla oli kohtalaiset todistukset ja arka käytös, saattaisi menestyä viulunsoittajana, oli hänestä käsittämätöntä. Näissä ajatuksissaan sai hän tukea eräältä vanhalta ystävättäreltä ja etäiseltä sukulaiselta; isäni oli kerran kieltänyt tätä käymästä talossa, josta hän puolestaan kantoi katkeraa vihaa, pysymättä kuitenkaan poissa, sillä isäni konttorissa ollessa kävi hän useasti äitini luona. Hän ei voinut kärsiä minua, jonka kanssa hän poikavuosistani saakka tuskin oli vaihtanut sanaakaan, ja näki minun elämänuran-valinnassani surkuteltavan suvunpilaantumisen merkin ja minun onnettomuudessani kohtalon ilmeisen rangaistuksen ja kehotuksen.
Minua ilahduttaaksen oli isäni toiminut niin, että minua pyydettiin soittamaan solo-osaa eräässä kaupungin musiikkiyhdistyksen konsertissa. Mutta minä en voinut, annoin kieltävän vastauksen ja vetäydyin päiväkaudeksi pieneen huoneeseeni, jossa olin asunut jo poikana. Varsinkin kiusasivat minua alituiset kyselyt ja alinomainen selitysten antaminen, niin etten enää lähtenyt juuri lainkaan ulos. Mutta silloin sain itseni monasti kiinni siitä, että ikkunasta seurasin katuelämää, koululasten ja varsinkin nuorten tyttöjen kulkua katkeran kateellisena.
Miten voinkaan toivoa, ajattelin, milloinkaan enää voittavani jonkun tytön rakkautta! Saisin aina seisoa syrjästä katsomassa, niinkuin tanssiessa, enkä milloinkaan kävisi täydestä tytöille, ja jos joku olisi minua kohtaan ystävällinen, olisi se sääliä! Voi, olin jo inhoon saakka kyllästynyt olemaan säälimisen esineenä.
Näissä oloissa ei ollut minun kotia jäämistä. Vanhempanikin kärsivät suuresti minun ärtyisestä raskasmielisyydestäni ja olivat tuskin lainkaan vastaan, kun pyysin lupaa nyt heti saada lähteä tuolle kauan sitten suunnitellulle matkalle. Myöhemminkin on rampuuteni minua kiusannut ja tehnyt tyhjäksi monta toivetta, jotka olivat sydäntäni lähellä, mutta niin polttavasti ja tuskaisesti en lienee enää milloinkaan tuntenut heikkouttani kuin tällöin, jolloin jokaisen terveen nuoren miehen ja jokaisen naisolennon näkeminen minua nöyryytti ja tuotti minulle tuskaa. Samoin kuin vähitellen olin tottunut keppiin ja ontumiseen niin että se lopulta tuskin enää häiritsi minua, samoin täytyi minun vuosien vieriessä tottua katkeruudetta olemaan tietoinen kärsimästäni onnettomuudesta ja kantamaan sitä nöyrästi tai ottamaan koko asia humoristisesti.
Onneksi sain matkustaa yksikseni enkä tarvinnut enää mitään erityistä hoitajaa; jokaisen seura olisi ollut minulle vastenmielinen ja häirinnyt sisäistä parantumistani. Minun tuli jo helpompi olla, kun istuin junassa eikä kukaan enää katsellut minua huomaavasti ja säälivästi. Matkustin yötä päivää pysähtymättä todellisen pakenemisen tunteen vallassa ja hengähdin syvään helpotuksesta, kun toisena iltana vaununi himmeistä ikkunoista huomasin korkeita vuoria. Pimeän tullessa saavuin viimeiselle asemalle, kuljin väsyneenä ja iloisena erään Graubündenin pikkukaupungin ahtaita katuja pitkin ensimäistä majataloa kohti ja nukuin tyhjennettyäni pikarillisen tummanpunaista viiniä kymmenessä tunnissa pois matkan väsymyksen ja hyvän osan mukanani seurannutta mielenahdistustakin.
Aamulla astuin pieneen vuorijunaan, joka nousee ahtaitten laaksojen kautta valkeiden, kuohuvien purojen viertä ylös korkeuteen. Pienellä, yksinäisellä rautatieasemalla muutin vaunuihin, ja päivällisen aikaan olin perillä eräässä seudun korkeimmista vuorikylistä.
Asuin nyt hiljaisen, köyhän kylän ainoassa majatalossa, ajoittain ainoana vieraana, aina syksyyn saakka. Aikomukseni oli ollut vain hiukkasen levähtää täällä ja sitten jatkaa matkaani Sveitsin halki nähdäkseni palasen maailmaa ja ihmisiä. Mutta tuolla ylhäällä korkeudessa kävi tuuli ja oli ilma täynnä jylhää selkeyttä ja suuremmoisuutta, josta en enää voinutkaan luopua. Vuoren toinen rinne kasvoi kuusimetsää miltei huipulle saakka, toinen sivu oli kallioisen paljas. Täällä vietin aikani päivän paahtamilla kallioilla tai jonkun voimakkaasti kuohuvan vuoripuron rannalla, jonka laulu yöllä kaikui koko kylän halki. Ensimäisinä päivinä nautin yksinäisyydestä kuin viileästä lääkejuomasta, ei kukaan minua tarkastellut, ei kukaan osottanut uteliaisuutta eikä sääliä, olin vapaa ja yksinäinen kuin lintu korkeudessaan ja unohdin pian kipuni ja sairalloisen kateuden tunteeni. Toisinaan koski minuun se, etten voinut etääntyä vuorille, käydä tuntemattomissa laaksoissa ja alpeilla, kavuta vaarallisia teitä. Mutta yleensä oli minun ihanan hyvä olla, edellisten kuukausien elämyksien ja kiihotuksien jälkeen ympäröi yksinäisyyden hiljaisuus minua kuin vahva linna, löysin hävinneen sielunrauhani uudelleen ja opin mukautumaan ruumilliseen heikkouteeni, jollen juuri iloisesti niin alistuvaisesti.
Tuolla ylhäällä vietetyt viikot kuuluvat miltei elämäni ihanimpiin. Hengitin kirkasta, puhdasta ilmaa, join purojen jääkylmää vettä, näin vuohilaumojen käyvän laitumella äkkijyrkillä vuorenrantamilla, uneksivan hiljaisten paimenten vartioimina, kuulin toisinaan myrskyjen käyvän läpi laakson, katselin pilviä ja sumuja oudon läheltä. Katselin pientä, hentoa, loistavaväristä kukkamaailmaa ja monia ihmeen kauniita sammallajeja, jotka viihtyivät vuorenhalkeamissa, ja kirkkaina päivinä kiipesin mielelläni hetkisen vuorta ylöspäin, kunnes saatoin yli äskeisen asemani nähdä korkeiden vuorien etäiset, puhtaat ääriviivat sinisine varjoineen ja autuaasti hohtavine hopeisine lumikenttineen.
Jos tarkemmin muistelen, niin ei tuo aika tosin ollut näin yksinomaisen kirkas ja aurinkoinen, kuin millaisena sen kokonaisvaikutus on muistissani säilynyt. Ei ollut ainoastaan sumuisia ja sateisia päiviä, jopa lunta ja pakkastakin, oli myös minussa itsessäni rajuilmoja ja pahoja päiviä. En ollut tottunut yksinäni olemiseen, ja kun ensi levähtäminen ja ahmiminen oli ohitse, hiipi toisinaan tuska, jota pakoon olin rientänyt, äkkiä jälleen hirveän lähelle minua. Monena kylmänä iltana istuin pikku huoneessani, matkapeite polvillani, väsyneenä ja avuttomana antautuen hullujen ajatusten valtaan. Kaikki mitä nuoruus ikävöi ja toivoo, juhlat ja tanssin ilot, naislempi ja seikkailut, voiman ja lemmen riemuvoitot, olivat jääneet toiselle rannalle, ainaiseksi minusta eronneet ja minulle saavuttamattomat. Yksin tuo puoliksi teennäisen iloisuuden uhkamielisen hurja aika, jonka loppuna oli ollut onneton mäenlaskuni, näytti muistoissani tällöin kauniilta ja paratiisimaiselta kuin kadotettu onnen maa, jonka jälkikaiut soivat etäältä korviini, häipyvään bakkanaaliseen humuun yhtyneinä. Ja kun väliin öisin myrskyt mylvivät, kun kuusimetsän intohimoisesti valittava humina voitti alaspäin syöksyvien vesien alinomaisen kylmän pauhun tai kun rappeutuneen talon kattohirsissä heräsivät unettoman kesäyön tuhannet selittämättömät äänet, silloin viruin toivottomissa, polttavissa elämän ja lemmenhuumauksen unelmissa, raivoten ja jumalaa solvaten, ja olin mielestäni kurja runoilija ja uneksija, jonka kaunein unelma oli vain hauraan saippuakuplan kimallus, kun tuhannet muut maailmassa nuoruudenvoimastaan riemuiten ojensivat kätensä ottamaan mitä elämä parasta tarjosi.
Mutta samoin kuin vuorten pyhä kauneus ja kaikki, mistä aistimeni joka päivä nauttivat, tuntuivat näyttäytyvän minulle kuin harson lävitse ja puhuvan minulle omituisen etäältä, samoin muodostui myös minun ja tuon usein niin rajusti puhkeavan tuskan väliin harso ja hiljainen vieraantuminen, ja pian oli se niin etäällä, että molemmat, sekä päivien loisto että öiden kurjuus, tulivat tajuuni ikäänkuin ulkoapäin lähtevinä ääninä, joita saatoin kuunnella ehyin sydämin. Minusta näytti ja tuntui siltä kuin olisin ollut taivas, jolla pilvet kulkevat, kuin kenttä täynnä taistelevia joukkoja, ja oli kysymyksessä riemu ja nautinto taikka tuska ja raskasmielisyys, kumpikin kaikui korviini kirkkaammin ja ymmärettävämmin, ikäänkuin irtautui sielustani ja lähestyi minua ulkoapäin, sointuina ja säveljaksoina, jotka tajusin kuin unessa ja jotka tahtomattani valtasivat minut.
Oli hiljainen iltahetki minun vuorilta palatessani, jolloin ensi kerran selvästi tunsin kaiken tämän, ja kun mietiskelin tätä oman itseni arvotusta, lennähti äkkiä mieleeni, mitä tämä kaikki merkitsi, että se oli noiden outojen, kohotettujen hetkien paluuta, joista nuorempina vuosinani olin saanut aavistuksen tavoin esimakua. Ja tämän muistaessani palasi myöskin tuo ihana kirkkaus, tuo miltei lasimainen tunteiden kuulakkuus ja läpinäkyväisyys, tunteiden, joista jokainen nyt oli edessäni naamiota vailla ja joista ei yksikään enää merkinnyt tuskaa eikä onnea, vain voimaa ja sopusointua. Kiihtyneiden tunteitteni liikunnasta, väikynnästä ja ristiriidasta oli tullut musiikkia.
Kirkkaina päivinäni näin nyt auringon ja metsän, ruskeat kalliot ja etäiset hopeaiset vuoret kaksinkertaisin onnen, kauneuden ja ymmärtämyksen tuntein, tunsin synkkinä hetkinäni sairaan sydämeni paisuvan ja nousevan kapinaan kaksinkertaisella hehkulla, enkä enää erottanut toisistaan nautintoa ja tuskaa, vaan toinen oli toisensa kaltaista, molemmat tuottivat tuskaa ja molemmat nautintoa. Ja mitä sisäisesti tunsinkin, pysyi voimani kuitenkin häiriintymättömänä sen yläpuolella, ikäänkuin syrjästä katsojana ja tajuten, että kirkas ja tumma sisarväreinä kuuluivat yhteen, että kärsimys ja lepo olivat saman suuren musiikin tahteja ja osia.
En osannut kirjottaa tätä musiikkia paperille, se oli minulle itselleni vielä vierasta ja sen rajat minulle tuntemattomat. Mutta minä saatoin kuunnella sitä, saatoin tuntea maailman kokonaisuutena itsessäni. Ja jotain saatoin säilyttääkin, jonkun pienen osan ja joitakuita jälkisointuja, pienentyneinä ja muuntuneina. Sitä nyt mietin ja haudoin päiväkausia, huomasin, että se oli ilmaistavissa kahdella viululla ja aloin, niinkuin nuori lintu uskaltaa lentoon, kaikessa viattomuudessa kirjottaa ensimäistä sonaattiani.
Kun eräänä aamuna kamarissani soitin viululla sen ensimäistä osaa, tunsin kyllä sen heikkouden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden, mutta jokaista tahtia soittaessani kävi kuitenkin kuin väristys sydämeni lävitse. En tiennyt, oliko tämä musiikki hyvää, mutta tiesin, että se oli omaani, minussa elettyä ja syntynyttä eikä milloinkaan ennen kuultua.
Alhaalla vierashuoneessa istui liikkumattomana ja valkeana kuin jääpuikko vuodet läpeensä ravintolanisännän isä, noin kahdeksankymmen vuoden ikäinen ukko, joka ei milloinkaan lausunut sanaakaan ja rauhallisin silmin katseli tarkasti ympärilleen. Oli salaisuus, tokko tämä juhlallisesti vaikeneva vanhus omasi yliluonnollisen viisauden ja sielunrauhan, vai olivatko hengenvoimat hänestä paenneet. Tämän vanhuksen luokse astuin tuona aamuna, viulu kainalossani, sillä olin huomannut, että hän aina tarkkaavaisesti kuunteli soittoani ja kaikkea musiikkia ylipäänsä. Kun tapasin hänet yksinään, asetuin hänen eteensä, viritin viulun ja soitin hänelle sonaattini ensimäisen osan. Vanhus piti silmänsä, joiden valkuainen oli kellertävä ja luomien reunat punaiset, minuun suunnattuina ja kuunteli, ja joka kerta kun tuota kappaletta ajattelen, näen jälleen vanhuksenkin ja hänen liikkumattoman kiviset kasvonsa, joista rauhalliset silmät katselevat minua. Kun olin lopettanut, nyökäytin hänelle päätäni, hän iski viekkaasti silmäänsä ja näytti ymmärtävän kaikki, hänen kellertävät silmänsä vastasivat katseeseeni, sitten käänsi hän ne pois, antoi päänsä vaipua hiukan alemmas ja vaipui jälleen entiseen tuijotukseensa.
Varhain tuli syksy noihin korkeuksiin, ja kun eräänä aamuna matkustin pois, oli paksulta sumua ja vihmoi kylmää sadetta. Mutta minä otin mukaani kirkkaiden päivien auringon ja paitsi kiitollisuuden tunnetta myös iloisen mielen lähimmän tulevaisuuden varalta.
3.
Ollessani viimeistä lukukautta konservatoriossa opin tuntemaan laulaja Muothin, joka nautti kaupungissa joltistakin mainetta. Hän oli neljä vuotta sitten päättänyt opintonsa ja heti saanut paikan hovioopperassa, jossa hän tosin vielä toistaiseksi oli esiintynyt vähempiarvoisissa osissa eikä muutamien suosittujen vanhempien virkaveljiensä rinnalla oikein päässyt loistamaan, mutta oli useiden mielestä nouseva tähti, jonka lähin askel välttämättömästi oli kohottava maineeseen. Minulle oli hän tuttu näyttämöltä muutamissa osissa ja oli aina tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, vaikkeikään puhdasta.
Meidän tuttavuutemme syntyi näin. Kouluun palattuani olin vienyt tuolle opettajalle, joka oli osottanut minua kohtaan niin ystävällistä myötätuntoisuutta, viulusonaattini ja kaksi säveltämääni laulua. Hän lupasi tutustua kappaleihin ja lausua niistä mielipiteensä. Kesti jotenkin kauan, ennenkuin hän sen teki ja saatoin huomata hänen olevan jonkun verran hämillään, kun häntä välillä tapasin. Vihdoinkin kutsui hän minut eräänä päivänä luoksensa ja antoi nuotit minulle takaisin.
"Tässä ovat työnne", sanoi hän hieman epäilevästi. "Toivottavasti ette ole niihin liittänyt ylen suuria odotuksia! Niissä on yhtä ja toista, epäilemättä, ja teistä voi tulla jotain. Mutta suoraan sanoen olin jo pitänyt teitä kypsyneempänä ja tyynempänä, ylipäänsä en ollut luullut teidän luonnettanne niin intohimoiseksi. Olin odottanut jotain hiljaisempaa ja miellyttävämpää, joka olisi teknillisesti varmempaa ja teknillisessä suhteessa arvosteltavissa. Mutta nyt on teidän työnne teknillisesti epäonnistunutta, niin että minulla siihen puoleen nähden on vähän sanomista, ja on sen sijaan rohkea yritys, jota en osaa oikein arvioida mutta jota en teidän opettajananne tahtoisi ylistää. Olette antanut vähemmän ja enemmän, kuin olin odottanut, ja siten saattanut minut pulaan. Olen liiaksi koulumestari voidakseni antaa anteeksi tyyliä vastaan tehtyjä rikkomuksia, ja tokko alkuperäisyys korvaa niitä, en oikein osaa ratkaista. Jään siis odottamaan, kunnes taas saan nähdä teiltä jotain, ja toivotan siltä varalta onnea. Säveltämistännehän te joka tapauksessa olette jatkava, sen olen huomannut."
Tällä tavoin hän suoriutui asiasta, minun oikein tietämättäni, mitä minun oli arveltava tästä ratkaisusta, joka ei mikään ratkaisu ollutkaan. Minusta oli näyttänyt siltä kuin pitäisi taideteoksesta ilman muuta huomata, oliko se syntynyt leikittelystä ja ajankuluksi, vaiko sisäisestä pakosta. Panin nuotit syrjään ja päätin koettaa toistaiseksi unohtaa koko asian, voidakseni näinä viimeisinä opintokuukausinani olla oikein ahkera.
Silloin olin kerta kutsuttuna vieraisille erääseen perheeseen, missä harrastettiin paljo musiikkia ja missä minun, vanhempieni tuttavia kun olivat, oli tapana käydä kerta tai pari vuodessa. Se oli tavallinen kutsu-ilta, erotuksena tavallisuudesta vain se, että mukana oli muutamia oopperan kuuluisuuksia, jotka kaikki tunsin ulkomuodolta. Siellä oli myöskin laulaja Muoth, joka minulle oli kaikista mielenkiintoisin ja jota ensi kerta sain nähdä näin läheltä. Hän oli suurikokoinen ja kaunis, vaikuttavan tumma mies, jolla oli varmat, kenties jo jonkun verran pilaantuneet tavat; näki hänestä, että hänessä oli viehätysvoimaa naisiin. Kuitenkaan ei hän, eleitä lukuunottamatta, näyttänyt enemmän ylpeältä kuin itseensä tyytyväiseltäkään, vaan oli hänen katseessaan paljo etsivää ja rauhatonta. Kun minut esitettiin hänelle, sanoi hän jonkun lyhyen, jäykän kohteliaisuuden, ryhtymättä kanssani puheisiin. Mutta hetkisen kuluttua tuli hän äkkiä uudelleen luokseni ja sanoi: "Eikö nimenne ollut Kuhn? — Silloin tunnen teitä jo hiukan. Professori S. on näyttänyt minulle teidän teoksianne. Ette saa suuttua siitä hänelle, ei hän ole epähieno. Minä kävin hänen luonansa, ja kun hänellä juuri oli käsillä muuan laulu, silmäilin minäkin sitä hänen luvallaan."
Olin kummastunut ja hämilläni. "Miksi tästä mainitsitte?" kysyin."Lauluni ei luullakseni ole miellyttänyt professoria."
"Pahottaako se mieltänne? No, minua laulu sangen suuresti miellytti; voisin laulaa sen, jos vain olisi säestäjä. Pyytäisin teitä rupeamaan siksi."
"Se on miellyttänyt teitä? Niin, voiko sitä sitten laulaa?"
"Voi kyllä, ei tosin joka konsertissa. Mutta tahtoisin sen mielelläni saada itselleni, kotonani esitettäväksi."
"Kirjotan teille siitä jäljennöksen. Mutta miksi haluatte saada sen?"
"Koska se on minusta mieltäkiinnittävä. Sehän on todella musiikkia, teidän laulunne, senhän itsekin tiedätte!"
Hän katsahti minuun, ja minua kiusasi hänen tapansa katsoa ihmisiä silmiin. Hän tuijotti minua aivan suoraan silmiin, häikäilemättömän tutkivasti, ja hänen katseensa oli täynnä uteliaisuutta.
"Te olette nuorempi, kuin miksi teitä luulin. Te olette varmaankin jo saanut kärsiä paljon".
"Olen kyllä", sanoin, "mutta siitä en voi puhua."
"Sitä ei teidän tarvitsekaan, en tahdo teiltä mitään kysellä."
Hänen katseensa hämmensi minua; sitä paitsi oli hän jo jonkinlainen kuuluisuus ja minä vain oppilas, niin että saatoin puolustautua vain heikosti ja arasti, vaikkei minua hänen kyselytapansa lainkaan miellyttänyt. Ylpeä ei hän ollut, mutta jollain tavoin loukkasi hän minun hienotunteisuuttani, minun voimattani torjua sitä kuin arasti, sillä minussa ei kuitenkaan herännyt varsinaista vastenmielisyyttäkään. Minulla oli se tunne, että hän oli onneton ja että hänellä oli tahtomattaan tuo väkivaltainen tapa tarttua ihmisiin, ikäänkuin olisi hän tahtonut temmata heistä jotain, joka saattoi häntä lohduttaa. Hänen tummat tutkivat silmänsä olivat yhtä surulliset kuin julkeatkin ja hänen kasvonsa näyttivät paljoa vanhemmilta kuin hän saattoi olla.
Pian tämän jälkeen, kun hänen sanansa vielä olivat ajatuksissani, näin hänen kohteliaasti ja iloisesti juttelevan talon tyttären kanssa, joka kuunteli häntä ihastuneena ja katseli häntä kuin jotain ihmeellistä merihirviötä.
Onnettomuudestani lähtien elin niin yksikseni, että tämä kohtaus oli vielä päiväkausia jälkeenpäin mielessäni ja häiritsi rauhaani. En ollut itsestäni kyllin varma ollakseni pelkäämättä tätä ylivoimaista miestä, ja kuitenkin liiaksi yksinäinen ja köyhä, jott' ei hänen lähestymisensä olisi ollut minulle imartelevaa. Lopulta luulin, että hän oli unohtanut minut ja sen-iltaisen oikkunsa. Silloin hän hämmästyksekseni ilmaantui asuntooni.
Se oli eräänä joulukuun-iltana, jo täyden pimeän vallitessa. Laulaja koputti ovelle ja astui sisään, ikäänkuin ei hänen käynnissään olisi ollut mitään merkillistä, sekä meni heti ilman minkäänlaisia johdantoja ja kohteliaisuuksia suoraan silloiseen keskusteluumme. Minun täytyi antaa hänelle laulu, ja kun hän näki vuokrapianon huoneessani, tahtoi hän heti laulaa sen. Minun täytyi istuutua säestämään, ja niin kuulin lauluni ensi kerran oikein laulettuna. Se oli surullinen ja liikutti minua vasten tahtoanikin, sillä hän ei esittänyt sitä konsertti-laulajan tavoin, vaan hiljaa ja ikäänkuin itsekseen. Teksti, jonka edellisenä vuonna olin nähnyt jossain aikakauslehdessä, mistä sen olin itselleni kirjottanut, kuului näin:
Dass bei jedem FöhnVom Berg die Lavine rolltMit Sausen und Todesgetön,Hat das Gott gewollt?
Dass ich ohne GrussDurch der Menschen LandFremd wandern muss,Kommt das von Gottes Hand?
Sieht er in HerzensnotUnd Qual mich schweben?Ach, Gott ist tot!— Und ich soll leben?
[Että jokaisen Föhn-myrskynkäydessä laviini syöksyy vuoreltajylisten ja kuolemanpauhuin— onko se Herran tahto?
Että minun täytyyystävällistä tervehdystä vaillavaeltaa ihmisten seassa outona— tuleeko se Herran kädestä?
Voiko hän nähdä, miten minäkuljen sydämenhädässä ja vaivassa?Ah, Jumala on kuollut!— Ja minunko pitää elää?]
Kun kuulin hänen laulavan, ymmärsin, että laulu oli häntä miellyttänyt.
Olimme hetkisen aikaa ääneti, sitten kysyin häneltä, eikö hän voisi osottaa minulle virheitä ja ehdottaa muutoksia.
Muoth silmäili minua synkällä, jäykällä katseellaan ja pudisti päätään.
"Siinä ei ole mitään korjattavaa", sanoi hän. "En tiedä, onko sävellys muodolliselta rakenteeltaan hyvä, siitä en ymmärrä mitään. Laulussa on elämystä ja vilpittömyyttä, ja kun en itse runoile enkä sävellä, ilahduttaa minua, että kerrankin löydän jotain, joka tuntuu minusta kuin omaltani ja jota voin laulaa itselleni."
"Mutta teksti ei ole omani", huomautin minä.
"Eikö? No, yhdentekevää, teksti onkin sivuasia. Teidän täytyy kuitenkin olla kokenut se, muuten ette sitä olisi säveltänyt."
Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa taskuun.
"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon ihmisenkin."
Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.
Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä. Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.
Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa, ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta, korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.
Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt, toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua. Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut, ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen, joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet olivat minua kohden ojennetut.
Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä. Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä koukeroita tekevällä käsialallaan:
"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä? Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te ilahduttaisitte ystäväänne
Heinrich Muothia."
Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille, vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja kalpea.
"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset, sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."
Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.
"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.
"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"
Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena, yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän arvosteli sivellystäni.
"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."
Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.
Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita. Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet mitään.
Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan, ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut, puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä, ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.
Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa, joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois. Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä illasta, vai pelkäsinkö sitä.