Kun hän oli tullut tähän päätökseen, he seisahtuivat kuningattaren teltan sisäänkäytävän edustalle.
Vahdit arvattavasti laskivat heidät sisään ja Neville, jättäen nubialaisen pieneen etukamariin, jonka hän vallan hyvin muisteli, meni kuningattaren tavalliseen vastaan-ottohuoneeseen. Hän kertoi kuninkaansa käskyn matalalla, kunnioittavalla äänellä, ja monta kertaa hienommin kuin tyly Thomas de Vaux, jolle Richard oli kaikki kaikissa, ja koko muu hovi, itse Berengaria siihen luettuna, ei mitään. Kuunteliat purskahtivat nauruun, kun Neville oli asiansa ilmottanut.
"Minkä näköinen hän on tuo nubialainen orja, joka on sulttanin lähettiläs tällaisessa asiassa? Neekerin näköinen, Neville, eikö niin?" sanoi vaimonpuolen ääni, jonka pian tunsi Berengariaksi. "Neekerin näköinen, eikö niin, Neville, mustalla iholla, pää kähärä kun pässin, nenä litteä ja huulet paksut — vai kuin, herra Henry?"
"Teidän armonne ei saa unohtaa sääriä", sanoi toinen ääni, "jotka ovat ulospäin kaarevat, kuin saracenin miekka."
"Pikemmin kuin Cupidon jousi, koska hän tulee rakkauden asioissa", sanoi kuningatar. "Rakas Neville, sinä olet aina valmis palvelemaan meitä naisraukkoja, joilla on niin vähän huvitusta joutohetkinämme. Meidän täytyy saada nähdä tätä lemmen lähettilästä. Turkkilaisia ja maureja olen nähnyt useoita, vaan neekeriä en koskaan."
"Minä mielelläni tottelen teidän Armonne käskyjä, jos vaan tahdotte puolustella minua kuninkaani luona", vastasi myöntyväinen ritari. "Voin kuitenkin vakuuttaa, että teidän Armonne tulee näkemään jotain peräti toista kuin mitä odotatte."
"Sen parempi — vielä rumempi kuin me voimme ajatella, ja kuitenkin urhoollisen sulttanin valittu lemmen lähettiläs!"
"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne", sanoi neiti Kalista, "että sallisitte ritarin viedä tämän sanansaattajan suorinta tietä lady Edithin luo, jolle hänen kirjeensä ovat kirjotetut? Me olemme jo olleet vähällä tarttua kovasti kiinni samanlaisesta leikistä."
"Kovasti kiinni?" kertoi kuninkaatar ylenkatseellisesti. "Kuitenkin sinä voit olla oikeassa, Kalista, varovaisuutta neuvoessasi — ajakoon tämä nubialainen, joksi häntä kutsut, ensin asiansa orpanamme luona. Muuten hän on mykkä — eikö niin, Neville?"
"Niin on, armollinen rouva", vastasi ritari.
"Kuinka paljon huokeampi itämaan ylhäisten naisten on elää", sanoi Berengaria, "heitä kun palvelee henkilöt, joitten kuullen he voivat sanoa mitä tahansa, ilman että ne saattavat kertoa mitään; kun sitä vastoin meidän leirissämme taivaan lintuset levittävät joka-ikisen sanan, kuten pyhän Judan papilla on tapa sanoa".
"Siksi", sanoi de Neville, "kun teidän Armonne unohtaa puhuvansa liinaisten seinien sisällä".
Äänet hiljenivät tästä muistutuksesta ja vähäisen kuiskauksen perästä ritari palasi nubialaisen luo ja käski viittaamalla hänen seurata perässä. Hän totteli ja Neville vei hänen telttaan, joka oli pystytetty vähän syrjään kuningattaren teltasta, niinkuin näytti lady Edithin ja hänen palveliainsa mukavuudeksi. Toinen noista Koptilaisista tytöistä vastaanotti Nevillen sanoman ja muutaman minuutin perästä nubialainen saatettiin Edithin luokse, vaan Neville jäi teltan ulkopuolelle seisomaan. Naisorja, joka vei hänen sisään, astui emäntänsä viittauksesta ulos ja suurimmalla nöyryydellä, ei ainoastaan asennossaan, vaan myöskin sisimmässä sydämmessään, onneton ritari kummallisessa valepuvussaan laskeusi toiselle polvelleen, silmänsä luotuina maahan ja kädet rinnalla ristissä juurikuin pahantekiä, joka odottaa tuomiotansa, Edith oli puettu samalla tapaa kun silloin, kun hän vastaanotti kuningas Richardia, ja hänen pitkä, läpituultava, musta huntunsa peitti hänen vartaloansa kuni kesäisen yön hämärä ihanaa maisemaa, verhoten ja epämuotoisiksi tehden ne kauneudet, joita se ei voinut salata. Hänellä oli kädessä hopeainen lamppu, täytetty jollakin hyvänhajuisella väkiviinalla, joka paloi tavattoman kirkkaalla valolla.
Kun Edith läheni polvilleen langennutta, liikkumatonta orjaa askeleen päähän, piti hän lamppua hänen kasvojensa edessä, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen hänen kasvojensa juonteita, peräytyi sitten hiukan ja asetti lampun niin, että ritarin poskikuvan varjo kuvastui vieressä olevalle esiripulle. Viimein hän puhui vakavalla, vaan hyvin surullisella äänellä:
"Tekö te olette? Tekö te tosiaan olette, Leopardin urhoollinen ritari, jalo sir Kenneth Skottlannista — hänkö te tosiaan olette? Orjaksi puettuna — tuhansien vaarain keskellä?"
Kun ritari näin odottamatta kuuli sydämmensä lemmityn häntä puhuttelevan äänellä, jonka sääliväisyys melkein muuttui hellyydeksi, tunkeutui samanluontoinen vastaus hänen huulilleen ja töin tuskin Richardin käskyt ja hänen oma vaiti-olo-lupauksensa saattoivat häntä estää sanomasta, että se näky, minkä hän näki, ja ne säveleet jotka hän juuri kuuli, olivat riittäväinen palkinto elinkautisesta orjuudesta ja vaaroista, jotka joka hetki uhkasivat hänen henkeänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja syvä, tuskallinen huokaus oli hänen ainoa vastauksensa korkeasukuisen Edithin kysymykselle.
"Minä näen, minä tunnen, että olen arvannut oikein", jatkoi Edith. "Minä huomasin teidät heti kun tulitte lähelle alttaania, jossa seisoin kuningattaren kanssa. Minä tunsin myöskin komean koiranne. Se ei olisi oikea lady eikä ansaitsisi sellaisen ritarin palvelusta, kuin sinä olet, jolle valheellinen puku ja ihonväri voisi tehdä uskollisen palvelian tuntemattomaksi. Puhu siis pelvotta Edith Plantagenet'lle, Hän ymmärtää vastoinkäymisessä antaa arvoa urhoolliselle ritarille, joka häntä palveli ja kunnioitti sekä toimitti sankaritöitä hänen nimessään, kun onni oli hänelle suopea. Sinä olet yhä vaiti? Kahlehtiiko pelko kielesi vai häpeä? Pelon pitäisi olla sinulle tuntematon ja mitä häpeään tulee, niin olkoon se heidän osansa, jotka ovat onnettomuuteesi olleet syypäät."
Epätoivossaan siitä, että hänen täytyi olla olevinaan mykkä, vaikka häntä näin liikuttavalla tavalla puhuteltiin, saattoi ritari ilmaista tunteitansa ainoastaan uudella, syvällä huokauksella ja panemalla sormen huuliensa päälle. Edith astahti muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin pahastuneena.
"Mitä!" sanoi hän, "aasialainen mykkä ei ainoastaan puvussa, vaan aivan toden totta? Tuotapa en olisi odottanut. Ehkäpä ylönkatsot minua, koska niin rohkeasti tunnustan hyvin huomanneeni kunnioituksesi minua kohtaan. Älä sentähden pidä halpoja ajatuksia Edithistä. Hän aivan hyvin tuntee, mitkä rajat kainous ja varovaisuus määräävät korkeasukuiselle neidolle sekä tuntee myöskin, milloin ja minkä verran niiden tulee antaa tilaa kiitollisuudelle ja hänen hartaalle halullensa, että hänen vallassaan olisi korvata ne palvelukset ja kostaa ne vääryydet, jotka ovat alkunsa saaneet urhoollisen ritarin rakkaudesta häntä kohtaan. — Minkätähden puristat kätesi yhteen ja vääntelet niitä niin kiivaasti? Olisko mahdollista", lisäsi hän ja peräytti säikähyksissään tästä ajatuksesta, "että heidän julmuutensa olisi riistänyt sinulta puhelahjan? Sinä puistelet päätä. Olkoonpa lumous taikka itsepintaisuus, en kysy sinulta enempää, vaan annan sinun ajaa asiasi omalla tavallasi. Minäkin voin olla mykkä."
Valepukuinen ritari teki liikenteen ikäänkuin sekä omaa tilaansa valittaaksensa että rukoillaksensa häneltä anteeksi ja jätti hänelle samassa sulttanin kirjeen, joka tavallisuuden mukaan oli kääritty kalliisen silkkiin ja kultavaatteeseen. Hän vastaanotti kirjeen ja katseli sitä huolettomasti sekä laski sen sitten pois, ja vielä kerran luoden silmänsä ritariin sanoi matalalla äänellä: "eikö sanaakaan asiasi ajamiseksi minulle?"
Ritari painoi molemmat kätensä otsaansa vasten, ikäänkuin osottaakseen, mikä tuska hänellä oli siitä ettei hän voinut häntä totella; vaan neito kääntyi vihoissaan hänestä pois.
"Pois!" sanoi hän. "Minä olen puhunut kyllin — liian paljo — sille, joka ei tahdo tuhlata sanaakaan minulle vastaukseksi. Pois! ja muista, että jos olen tehnyt vääryyttä sinulle, olen kyllä saanut kärsiä siitä; sillä jos olen ollut onneton välikappale sinun alentamiseen kunniakkaasta tilasta, olen tämän keskustelun aikana unohtanut oman arvoni, ja halventanut itseäni sekä sinun silmissäsi että omissani."
Hän peitti silmänsä kädellään ja näkyi olevan suuresti liikutettu. SirKenneth tahtoi lähestyä; vaan hän viittasi hänelle peräytymään.
"Älä tule, sinä, jonka sielun taivas on sovelluttanut uuteen säätyys! Jokainen vähemmän pelkuri ja typerä kuin orjistunut mykkä olisi lausunut kiitollisuuden sanan, jospa vain sovittaakseen minua oman alennukseni kanssa. — Miksi te viivytte? Menkää!"
Valepuvussa oleva ritari loi melkein tahtomattansa silmänsä kirjeesen, siten selittääkseen miksi hän viipyi. Neitonen sieppasi kirjeen ja sanoi pistävällä, ylenkatseellisella äänellä: "minä olin unohtaa, että nöyrä orja odottaa vastausta lähetykseensä. Mitäs tämä on? — Sulttanilta!"
Hän silmäili äkkiä kirjeen läpi, joka oli kirjotettu sekä arabian että franskan kielellä ja päätettyään lukemisen vastasi katkeralla naurulla:
"No, tätä ei olisi voinut ajatella! Ei yksikään silmänkääntäjä voi näin taitavaa muutosta saada toimeen! Näppäryydellään semmoinen voipi muuttaa zekinejä ja byzantinejä duyteiksi ja maravedeiksi,[1] vaan voipiko hän koko taidollaan kääntää kristityn ritarin, joka aina luettiin pyhän ristiretken urhoollisimpien joukkoon, uskottoman sulttanin maata-suutelevaksi orjaksi, joka, unohtaen sekä uskonsa että ritarisuuden pyhät lait, tuopi pakanan hävyttömiä esityksiä kristitylle neitoselle? Vaan ristimättömän koiran tottelevaisen orjan kanssa ei kannata keskustella. Kerro herrallesi, kun hänen ruoskansa on antanut sinulle puhelahjan takaisin, mitä olet nähnyt minun tekevän." Samassa heitti hän sulttanin kirjeen lattialle ja pani jalkansa sen päälle. "Ja sano hänelle, että Edith Plantagenet ylönkatsoo kastamattoman pakanan kunnioituksen."
[1] Vanhoja rahalajeja.
Näin sanottuaan hän aikoi kiiruhtaa pois, kun ritari, joka yhä oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa, katkerassa tuskassa rohkeni tarttua hänen vaatteisiinsa pidättääkseen häntä.
"Etkö kuullut mitä sanoin, sinä typerä orja?" sanoi hän kääntyen ritarin puoleen ja puhuen kiihkeästi: "Kerro herrallesi, pakanalliselle sulttanille, että minä yhtä paljon ylenkatson hänen kosimistansa, kuin semmoisen kurjan kumarruksia, joka on hyljännyt uskonsa ja ritarillisuuden — Jumalan ja sydämensä lemmityn!"
Näin sanoen hän riuhtoi itsensä irti, nykäisi vaatteensa hänen kynsistään ja lähti teltasta pois.
Samassa Nevillen ääni huusi häntä ulkoa. Uuvuksissaan ja murtuneena niistä tuskista, joita hän tämän keskustelun kestäessä oli kärsinyt ja joita hän ainoastaan olisi voinut välttää rikkomalla pyhää lupaustansa kuningas Richardille, pikemmin hoiperteli kuin käveli onnetoin ritari englantilaisen paronin perässä, kunnes he saapuivat kuninkaalliselle teltalle, jonka edustalla parvi ratsumiehiä juuri oli astunut hevostensa selästä. Teltassa oli valoa ja liikettä ja kun Neville valepukuisen seuralaisensa kanssa astui sisään, oli kuningas ja useat hänen hovimiehistänsä juuri tervehtimäisillään tulokkaita.
Kuudeskolmatta luku.
"Ain' kyyneleitä vuodatan.Vaan ystävää kaukaista enMä itke — kerran armahanKenties mä tapaan sulhasen.
Kuolleita en mä itke myös,He vaivoist' ovat vapahat;Kun oomme olleet kuolon yöss',Meit' yhdistääpi taivahat".
Ei ero, kuolo neitoaJalosukuista itketä,Pahempi hällä huolena:Sulhonsa sorto, häpeä.
*Balladi.*
Richardin rohkea ja väkevä ääni kuului lausuvan iloisia tervetulemia:
"Thomas de Vaux! vankka Gilslannin Tommi! Kuningas Henrikin pään kautta, sinä olet minulle yhtä tervetullut, kuin koskaan viinipullo iloiselle tuomarille. Tuskin olisin tiennyt kuinka sotarintani järjestää, jollei minulla olisi ollut sinun paksu vartalosi tunnusmerkkinä, jonka mukaan rivini sijottaisin. Jos pyhimykset ovat suosiollisin meille, Tuomas, saadaan kohta taas tapella; ja jos olisimme taistelleet sinun poissa ollessasi, olisin odottanut saavani kuulla, että sinä olisit hirttänyt itsesi lähimpään puuhun".
"Mielipahani olisin, luulen ma, kantanut enemmän kristillisellä kärsimisellä", vastasi Thomas de Vaux, "kuin että olisin kuollut uskonhylkääjän kuoleman. Mutta minä kiitän teidän majesteetiänne armollisesta tervehyksestänne, joka on sitä mieluisampi, koska se lupaa meille tappelukemuja, joissa te kuitenkin, luvalla sanoen, aina olette halukas osaksenne ottamaan suurimman palan. Vaan tässä olen muassani tuonut henkilön, jota teidän armonne varmaan on vielä hellemmästi tervehtivä".
Henkilö, joka nyt astui esiin Richardia kumartamaan, oli pieni ja hento nuori mies. Hänen pukunsa oli yhtä yksinkertainen, kuin hänen ulkonäkönsä vähäpätöinen, vaan lakissa hänellä oli kultasolki, varustettu jalokivellä, jonka kiillolle ainoastaan lakin varjossa olevain silmien kirkkaus saattoi vertoja vetää. Silmät olivat ainoa merkillinen osa hänen kasvoissaan; mutta kun ne kerran olivat kääntäneet puoleensa huomion, vaikuttivat ne aina katsojaan mahtavasti. Hänen kaulassaan riippui sinisessä silkkinauhassawresti, niinkuin sitä silloin kutsuttiin — se on se avain, jolla harppua jännitettiin ja joka oli kokonansa kultainen.
Tämä mies tahtoi nöyrästi notkistaa polvensa Richardille, vaan kuningas nosti hänen iloisella kiireellä pystyyn, likisti häntä hellästi rintaansa vasten ja suuteli hänen molempia poskiansa.
"Blondel de Nesle!" hän riemastuneena huusi, "terve tultuasi Cyperistä, sinä ministrelien kuningas! Terve tultuasi Englannin kuninkaan tykö, jolle ei oma arvonsa ole kalliimpi kuin sinun. Minä olen ollut sairas, veikkoseni, ja luulenpa toden totta että se oli kaipauksesta sinun perään; sillä jos olisin puolitiessä taivaan porteille, voisivat säveleesi palauttaa minun takaisin. No, mitäs uutta, rakas opettajani, lyyryn maasta? Kuuluuko mitään uuden uutukaista Provencen trubadureista? Taikka mitään iloisen Normandian ministreleistä? Ennen kaikkea, oletko itse ollut ahkera? Vaan tuota ei minun tarvitse kysyä; sinä et voi olla joutilaana, vaikkapa tahtoisitkin — jalot omaisuutesi ovat kuni sisällinen tuli, joka pakottaa sinua ilmaisemaan tunteesi soitannossa ja laulussa".
"Hiukka olen oppinut ja hiukka olen tehnyt, jalo kuningas", vastasi kuuluisa Blondel nöyrällä häveliäisyydellä, jota Richard kaikella hänen taiteensa haaveksivalla ihmettelemisellään ei koskaan ollut voinut poistaa.
"Me tahdomme kuulla sinua, veikkoseni — tahdomme kuulla sinua heti paikalla", lausui kuningas, vaan lisäsi kohta hiljaa kosketellen Blondelin olkapäätä, "se on, jollet ole matkasta väsynyt; sillä mieluummin tahdon ratsastaa paraimman hevoseni kuoliaaksi, kuin turmella yhdenkään säveleen äänessäsi".
"Ääneni on nyt, kuten aina, valmis kuninkaallisen suojeliani palvelukseen", sanoi Blondel; "mutta teidän majesteetillänne", lisäsi hän nähdessään muutamia papereita, jotka olivat hajallansa pöydällä, "näkyy olevan tärkeämpiä tehtäviä ja jo alkaa olla myöhäinen".
"Ei suinkaan, ei suinkaan, rakkahin Blondeli! Olin vain tekemäisilläni sotarintasuunnitelmaa saracenilaisia vastaan — silmänräpäyksen työ, joka käypi miltei yhtä nopeasti, kuin niiden pakosalle ajaminen".
"Minusta kuitenkin", sanoi Thomas de Vaux, "ei olisi sopimatonta kuulustella, kuinka monta sotilasta teidän majesteetinne voipi asettaa. Minä tuon tietoja tämän suhteen Askalonista".
"Sinä olet muuli-aasi. Tuomas", sanoi kuningas, "oikea hidas ja itsepintainen aasi! — Kas niin, aatelismiehet, istumaan, istumaan! Asettukaa hänen ympärilleen! — Antakaa Blondelille jakkarainen! Missä hänen harpunkantajansa on? Tahi odottakaa — ojentakaa hänelle minun harppuni; ehkäpä hänen omansa on matkan perästä epäsoinnussa".
"Minä soisin, että teidän majesteetinne suvaitsee kuulla kertomukseni", sanoi Thomas de Vaux. "Minä olen ratsastanut pitkältä ja haluaisin kernaammin mennä levolle kuin saada korvani kutkutetuiksi".
"Sinun korvasi kutkutetuiksi!" sanoi kuningas; "se täytyy tapahtua metsonkynällä eikä suloisilla säveleillä. Kuules Tuomas, voivatko korvasi erottaa Blondelin laulua aasin kirkumisesta?"
"En totta maar tiedä, armollinen herra", vastasi Tuomas; "mutta Blondelia lukuun ottamatta, joka on syntyisin aatelismies ja epäilemättä suurilla lahjoilla varustettu, en, teidän majesteetinne kysymyksen johdosta, vastedes koskaan voi ministreliä katsella, aasia ajattelematta".
"Etkö kohteliaisuuden vuoksi", sanoi Richard, "myöskin olisi voinut olla minua lukuun ottamatta, joka myöskin olen syntyperäinen aatelismies, yhtä hyvin kuin Blondel, ja kuten hän, iloisen tieteen ammattilainen?"
"Teidän majesteetinne muistanee", vastasi de Vauz hymyillen, "että aasilta on turha odottaa kohteliaisuutta".
"Aivan oikein sanottu", lausui kuningas; "ja pahantapainen elukka sinä olet. — Mutta tule tänne, herra muuli, taakkaa selästäsi laskemaan, jotta voit päästä pahnoillesi, ilman että sinua vaivataan minkäänlaisella soitannolla. — Sillä välin sinä, hyvä veli Salisbury, mene meidän puolisomme telttaan ja sano hänelle että Blondel on tullut, laukku täynnä uusinta runollisuutta. Käske hänen heti tulla tänne ja tee hänelle seuraa, ja katso, että orpanamme Edith Plantagenet ei jää jälkiin".
Hänen silmänsä tässä kääntyivät hetkeksi nubialaiseen tuolla umpimielisellä katsannolla, joka tavallisesti ilmausi hänen kasvoissaan, kun hän häntä katseli.
"Haa, meidän harvapuheinen ja varovainen sanansaattaja on jo palannut? Käy esiin, orja, ja asetu de Nevillen taakse, niin saat kohta kuulla säveleitä, jotka pakottavat sinua kiittämään Jumalaa siitä kun hän on tehnyt sinun mykäksi, eikä kuuroksi".
Näillä sanoilla hän muusta seurasta kääntyi de Vaux'n puoleen ja vaipui kohta niiden sota-asiain selittämiseen, jotka mainittu paroni jätti hänen tutkinnon alaiseksi.
Melkein samassa kuin hän oli päättänyt toimensa de Vaux'n kanssa, ilmotti lähettiläs, että kuningatar seurueineen lähestyi kuninkaallista telttaa. "Potelli viiniä tänne", sanoi kuningas; "vanhan kuningas Isakin kauan säilytettyä Cyperviiniä, jota me saimme Famagustaa vallottaessamme! Täyttäkää maljanne, herrat, uljaan lord Gilslandin kunniaksi — toimeliaampaa ja uskollisempaa palveliaa ei kellään ruhtinaalla koskaan ole ollut!"
"Minua ilahuttaa", sanoi Thomas de Vaux, "että teidän majesteetinne huomaa muulia hyödylliseksi juhdaksi, vaikka sen ääni on vähemmän soinnullinen kuin jouhi tai teräslanka".
"Mitä, etkö vielä voi sulattaa tuota pistopuhetta muulista?" sanoi Richard. "Huuhdo se alas kukkurapäisellä pikarilla, muuten se kurkkuusi tarttuu. Kas niin, se oli hyvästi juotu! — Ja nyt sanon sinulle, että sinä olet sotamies niinkuin minä ja että meidän täytyy kärsiä toistemme komppasanoja hovisalissa, yhtä hyvin kuin toistemme iskuja turnauksessa, ja olla sitä paremmat ystävät kuta kovemmin lyömme. Totta totisesti, jollet sinä viime ottelussamme lyönyt minua yhtä lujasti, kuin minä sinua, niin ainakin koetit iskuun kaiken nerosi panna. Vaan sinun ja Blondelin välillä on siinä erotus, että kun sinä olet toverini, voisinpa melkein sanoa oppilaani sotataidossa, on Blondel musiikissa ja ministrelien tieteessä mestarini. Sinulle minä suvaitsen ystävän tuttavaa vapautta — hänelle minun tulee osottaa kunnioitusta, koska hän taiteessansa on minua etevämpi. Kas niin, mies, älä ole näriä, vaan jää tänne kuulemaan lauluamme".
"Kun näen teidän majesteetinne näin hyvällä tuulella", sanoi lord Gilsland, "voisin totisesti jäädä siksi kunnes Blondel on ehtinyt lopettaa tuon pitkän romansin kuningas Arthurista, joka kestää kolme päivää".
"Niin kovalle koetukselle emme tahdo kärsivällisyyttäsi panna", sanoi kuningas. "Vaan kas, tuo soihtujen loiste ulkona osottaa, että puolisomme tulee. Ulos, mies, häntä vastaan-ottamaan ja saamaan armoa kristikunnan kirkkaimpien silmien edessä! Ei, älä seisahdu panemaan levättiäsi reilaan. Kas nyt, sinä olet laskenut Nevillen tuulen ja kaleerisi purjeiden väliin".
"Hän ei koskaan ole ollut edelläni tappelutantereella", sanoi de Vaux, ei erittäin hyvillään siitä, kun oli myöhästynyt vikkelämmän kamariherran jälkeen.
"Ei hän, eikä kukaan muukaan ole siellä ennättänyt edellesi, hyvä Gilslannin Tommini", sanoi kuningas, "paitsi ehkä me itse silloin tällöin".
"Niin, armollinen herra", sanoi de Vaux, "vaan tehkäämme oikeutta onnettomalle — tuo viheliäs Leopartin ritari on myöskin joskus ollut edelläni; sillä, näette sen, hän oli keveämpi satulassa ja sentähden —"
"Vaiti!" sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "ei sanaakaan hänestä!" Sitten hän astui kuninkaallista puolisoansa vastaan häntä tervehtimään ja esitteli sen jälkeen hänelle Blondelia ministrelien kuninkaana ja opettajanansa iloisessa tieteessä. Berengaria, joka hyvin tiesi, että hänen kuninkaallinen miehensä rakasti runoutta ja soitantoa melkein yhtä innollisesti kuin sotaista mainetta ja että Blondel oli hänen erityinen lemmikkinsä, koki vastaan-ottaa häntä kaikella sillä mairittelevalla kohteliaisuudella, jota kuninkaan suosikille tuli osottaa. Vaan vaikka Blondel soveliaalla tavalla vastasi niihin kohteliaisuuden osotuksiin, joita kuninkaallinen kaunotar melkein liian ylenmäärin hänelle tuhlasi, näkyi kuitenkin selvästi, että hän syvemmällä kunnioituksella ja nöyremmällä kiitollisuudella vastaanotti Edithin teeskentelemättömän ja suloisen tervehyksen, ehkäpä siitä syystä, että hän piti Edithin sydämellistä tervetulemaa kaikessa lyhyydessä ja yksinkertaisuudessa vilpittömämpänä.
Sekä kuninkaatar että hänen kuninkaallinen miehensä huomasivat tämän erotuksen, ja Richard, joka havaitsi puolisonsa vähän pahaksi panevan orpanalle myönnettyä etevämmyyttä, josta hän ehkä itsekään ei ollut juuri mielissään, lausui jotenkin ääneen: "niinkuin voit huomata opettajamme Blondelin käytöksestä, Berengaria, osotamme me ministrelit suurempaa kunnioitusta ankaralle tuomarille, kuten sukulaisemme, kuin hyvälle puolueelliselle ystävälle, kuten sinä, joka olet taipuvainen umpimähkään antamaan meille arvoa".
Vähän loukattuna tästä pistosanasta, ei Edith epäillyt vastata, että "hän ei ollut ainoa Plantagenet'n suvusta, jota voitaisiin sanoa ankaraksi ja kovaksi tuomariksi".
Hän olisi ehkä lisännyt vielä enemmän, sillä hänelläkin oli joku määrä sen perheen sukuluonnetta, joka, vaikka se oli ottanut nimensä ja vaakunansa vähäpätöisestä ginstistä (planta genista) muka nöyryyden kuvana, kuitenkin oli ylpeimpiä sukuja, mitä koskaan on hallinnut Englannissa; vaan kun hänen vastatessa tulistuva silmänsä äkkiä kohtasi nubialaisen silmiä, vaikka tämä koki pysyä läsnäolevien aatelismiesten takana, vaipui hän alas istuimelleen ja tuli niin kalpeaksi, että kuningatar Berengaria piti velvollisuutenaan pyytää vettä ja hajuaineita, sekä suorittaa kaikki ne temput, jotka ovat tavallisia naisen tainnoksiin joutuessa. Richard, joka paremmin tunsi Edithin mielenlujuuden, kehotti Blondelia asettumaan paikalleen ja alkamaan lauluansa, selittäen, että soitanto ja laulu olivat kaikkia lääkkeitä tehollisemmat herättämään Plantagenet'ä henkiin. — "Laula meille", sanoi Richard, "tuo laulu Verisestä Nutusta, jonka sisällön kerroit minulle ennen lähtöäni Cyperistä; sinä olet kaiketi nyt oppinut sen täydellisesti, sillä muuten on jousesi särkynyt, kuten pyssymiehillämme on tapa sanoa".
Ministrelin huolestunut silmä katseli kuitenki yhä vain Edithiä, eikä hän totellut kuninkaan uudistettuja käskyjä, ennen kuin hän näki punan palaavan takaisin lady Edithin poskille. Sitten hän, säestäen ääntänsä harpulla sen verran että laulun sisällys tuli suloisemmaksi, vaan ei hävinnyt ymmärtämättömäksi, lauloi jonkunlaisessa recitativissa erään noista vanhoista ritarillisista rakkaudenjutuista, jotka muinoin aina miellyttivät yleisöä. Niin pian kuin hän alkoi säännellä soittoaan, näkyi hänen ulkomuotonsa vähäpätöisyys katoavan ja hänen kasvonsa hehkuivat irrallisuudesta ja innostuksesta. Hänen täysinäinen, miehekäs ja pehmeä ääni, jota puhtain kauneudentunne kokonaan hallitsi, lumosi jokaisen korvan ja tunkeusi kaikkien sydämiin. Richard niin iloissaan, kuin jos hän olisi saanut voiton vihollisesta, vaati äänettömyyttä tuolla tavallisella huudolla:
"Kuunnelkaa, hyvät herrat, jo!"
ja järjesteli samassa yhdellä haavaa suojelian ja oppilaan innolla ympäröivää kuunteliaparvea sekä käski heidän olla ääneti; jonka jälestä hän itse istahti alas katsannolla, joka osotti sekä harrasta odotusta että myöskin soitannontuntian vakavuutta. Hovimiehet loivat silmänsä kuninkaaseen ollakseen valmiina kertomaan niitä liikkeitä, joita havaitsisivat hänen kasvoissaan, ja Thomas de Vaux haukotteli hirveästi, ikäänkuin hänen vasten tahtoansa olisi pitänyt kärsiä joku raskas rangaistus. Blondelin laulu oli tietysti Normannin kielellä, vaan seuraavat värsyt osottavat sen sisältöä ja runomittaa.
Verinen nuttu.
Ensimäinen laulu.
Beneventin seutua lumoavaaJuur' illan aurinko kirkastaa,Juhannuksen-aattoa viettääpi maa,Taisteluun ritar' itsens valmistaa. —Läpi leirin poikainen kiiruhtaa,Prinsessalta viestin hän kuljettaa;Puku vihreä päällään, hän tiedustaa.Missä Kentin Tuomasta tavata saa.
Saa kauan kyll' etsiä poikainen,Ennenkuin hän ehtiipi teltallen.Hän köyhäks' ja halvaksi huomasi sen,Näk' isännän itse juur seppienTyöt' tekevän uuraast', valmistaenKäsin jäntevin asunsa teräksisen.Jossa taistelis, tultua huomisen,Eest' armahan naisen ja pyhimyksen.
"Prinsessan tahdon nyt tiettäväks' teen!"Poika näin — ritar laskeu polvilleen,"Kuin aurinko arvons on loistoineen,Mut sukuhun kuulut sä alhaiseen. —Ken moiseen pyrkiipi suuruuteen,Yli juovan hän juoskoon ja viimeiseenHän taistelkohon, siten näyttääkseen,Ett' uljuudess' toisist' ei vertaisekseen".
"Prinsessa, näin poika, nyt vaatiipi vaan," —Ritar notkistaapi taas polviaan —"Sä ettet pukeudu haarniskaan,Mut kannat vaan hänen yönuttuaan.Se ylläs, käy huomenna taistelemaanJa ritarit kaada, nuo uljaimmat maan,Tai voittaa jos voi et, niin käy kuolemaan. —Mitä vastata sulta prinsessalle saan?" —
Ei pelkoa tunne hän, vaatetta vainHän suuteli suukkosin innokkain:"Oi, riemuinen viesti, min tänään mä sain!Vie prinsessalle mun kiitostain. —Tään vaattehen, vaikk' ois se kuolemain,Mä kannan riehussa taistelevain.Jos hengissä pääsen, lupauksen muistakoon vain." —Verisestä nutusta näin ens' osa päättyy laulussain!
"Sinä olet huomaamatta muuttanut runomitan viimeisessä kupletissa, rakasBlondelini", sanoi kuningas.
"Aivan niin, teidän majesteetinne", vastasi Blondel. "Minulla on nämä värsyt eräältä vanhalta italialaiselta harpunsoittajalta Cyperin saarelta, ja koska en joutanut niitä oikein kääntää enkä oppia ulkoa, olen ollut pakotettu hetken tarpeen mukaan korjaamaan, sen verran kuin olen voinut, vaillinaisuutta musiikissa ja värsyssä, juurikuin näette talonpoikien kuivilla risukimpuilla täyttelevän viheriäisen pensas-aidan aukkoja".
"Niin, kunniani nimessä", sanoi kuningas, "minä rakastan noita rämäjäviä, vyöryviä aleksandrineja; — minusta ne helähtivät paremmin soiton mukaan, kuin lyhyempi runomitta".
"Molempia saa käyttää, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää", vastasiBlondel.
"Aivan niin, Blondel", sanoi Richard; "kuitenki kun on kysymys tappelusta, käypi mielestäni kertomus paraiten noissa jyrisevissä aleksandrineissa, jotka soivat niinkuin ratsuväen hyökkäys, kun lyhyempi tahti vain kuvailee naiskonkarin hölkkää".
"Tapahtukoon sitte niin kuin teidän majesteetinne käskee", vastasiBlondel ja alkoi taasen viritellä soitintaan.
"Ei, virkistä ensin mielikuvituksesi pikarilla tulista Chiosviiniä", sanoi kuningas; "ja kuules, etkö voisi jättää pois tuon uuden-aikaisen keksintösi kunkin värsyn päättämisestä samoilla loppusoinnuilla? Ne estelevät mielikuvituksesi lentoa ja tekevät sinun kahleissa tanssivan miehen kaltaiseksi".
"Kahleet ovat ainakin helposti poisriisutut", vastasi Blondel, uudelleen sormillaan kosketellen harpun kieliä, ikäänkuin jos hän kernaammin olisi tahtonut soittaa, kuin arvostelua kuunnella.
"Vaan minkätähden sitten ne päällensä panna?" jatkoi kuningas. "Miksi neroasi käsirautoihin kahlehtia? Minä en ymmärrä, kuinka olet päässyt liikahtamaankaan. Itse en varmaan olisi pystynyt sepittämään ainoatakaan värsyä tuolla monimutkaisella runomitalla".
Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.
"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. — Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".
Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.
Verinen nuttu.
Toinen laulu.
Urotyöt näki aamu juhannuksen,Näki kunnian nousun ja kadotuksen,Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,Jon suojana nuttu on semmoinen.Jota öisin käyttääpi neitoinen.
Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:"Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".
Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,Ku takaisin antaapi nuttusen sen,Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamatonNiin ois, että tilaa prinsessalle sois,Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.
"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,Hän takaisin teille sen nyt lähettää.Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':Ken ritarin viskasi taistelemaan,On velkapää uljuuden palkitsemaan.
"Mun herraani nuttu tää suojannut on.Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,Mut häpäistä ei voi se kantajataan." —Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,Punastuen, painoi jo huulillehen:"Sen nähdä saa linna ja temppelikin,Min arvon mä lahjalle suon ritarin."
Käy seurue loistava temppelihin,Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,Esimäisenä prinsessa astelihen,On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkinPuku hänell' on tahrattu tuo verihin.
On käytös tuo kaikista kummallinen.Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loiJa sanansa vihaiset tytölle soi:"Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,Sun kätesi hurmehen palkitkohon;Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."
Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:"Kuin pulloista viini niin runsaasti munVuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.Nyt peljätä kostoas uhkailevaaHän tartse ei, luonani suojan hän saa.Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."
Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.
"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"
"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".
"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin — meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".
Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.
"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".
"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".
"Enkö sano *orjuuden*, Edith?" sanoi kuningas. "Se luullakseni vastaa paremmin ajatuksiisi".
"Teillä ei ole mitään syytä siihen epäluuloon, jonka niin törkeästi ilmotatte", sanoi Edith. "Ruumiin orjuus olisi voinut sääliä synnyttää, vaan sielun herättää ainoastaan ylenkatsetta. Häpeä sinulle, iloisen Englannin kuninkaalle. Sinä olet orjuuttanut sekä jäsenet että hengen ritarissa, joka muinoin oli mainioisuudessa melkein vertaisesi."
"Eikö minun pitäisi estää sukulaistani myrkkyä juomasta saastuttamalla sitä astiaa, jossa myrkky oli, kun en voinut muulla keinoin saada häntä inhoamaan tuota vaarallista juomaa?" vastasi kuningas.
"Sinähän itse tahdot houkutella minua myrkkyä juomaan", keskeytti Edith, "sen vuoksi että myrkky tarjotaan minulle kultamaljassa".
"Edith", sanoi Richard, "minä en voi sinua pakottaa, mutta varo sulkemasta sitä ovea, jonka taivas on aukaissut. Engaddin erakko, jota paavit ja kirkolliskokoukset ovat pitäneet profeetana, on tähdissä lukenut, että sinun avioliittosi on minua sovittava mahtavan vihollisen kanssa ja että miehesi on oleva kristitty, ja antaa siten meille kauniimman syyn siihen toivoon, että sulttanin kääntyminen ja Ismaelin poikien saattaminen kirkon helmoihin tulevat olemaan seurauksina avioliitostasi Saladinin kanssa. Sinun täytyy siis kernaammin tehdä uhri kuin turmella niin onnellisia tulevaisuuden toiveita".
"Ihmiset uhratkoon oinaita ja kauriita", sanoi Edith, "vaan ei kunniaansa eikä omaa tuntoaan. Minä olen kuullut että kristityn naisen häpeä ensiksi saattoi saracenit Espanjaan — toisen häväistys ei liene mikään luotettava keino heidän karkottamiseen Palestinasta".
"Pidätkö häväistyksenä keisarinnaksi tulemista?" sanoi kuningas.
"Minä pidän häväistyksenä kristillisen sakramentin saastuttamista siten että mennään avioliittoon uskomattoman kanssa, joka ei ole siitä sidottu, ja täydelliseksi kunnianpuutteeksi arvelisin sitä jos minä, kristityn ruhtinaan jälkeläinen, vapaaehtoisesti rupeaisin ensimäiseksi pakanallisten jalkavaimojen haaremissa".
"Hyvä, orpanani", sanoi kuningas, oltuansa hetken ääneti, "minun ei sovi kiistellä kanssasi, vaikka vallanalainen asemasi mielestäni olisi pitänyt tehdä sinun myöntyväisemmäksi".
"Armollinen herra", sanoi Edith, "te olette ansiosta perineet Plantagenet'n perheen kaikki rikkaudet, arvot ja valtakunnat — älkää siis köyhältä sukulaiseltanne kadehtiko pienoista osaa sen ylpeydestä".
"Kunniani nimessä, tyttö", sanoi kuningas, "tuolla ainoalla sanalla sinä olet heittänyt minun satulasta; suudelkaamme siis toisiamme ja olkaamme ystävät. Minä heti lähetän vastauksesi Saladinille. Vaan tarkoin tuumittuna, serkkuni, eiköhän olisi parasta jättää vastauksesi siksi, kunnes olet saanut häntä nähdä. Hän sanotaan olevan erinomaisen kaunis mies".
"Ei ole luultavaa, että me koskaan tapaamme toisiamme", sanoi Edith.
"On maar, pyhän Yrjön nimessä, se on melkein varmaa", sanoi kuningas; "sillä Saladin epäilemättä osottaa meille rauhallisen paikan tätä uutta lipputaisteluamme varten ja saapuu arvaten itse paikalle katsojaksi. Berengaria tahtoo kiihkeästi päästä sinne, ja minä vannon, ettei yksikään teistä halua jäädä kotiin, kaikkein vähimmin sinä, kaunis serkkuni. Mutta nyt olemme perillä teltan luona ja meidän täytyy erota — ei kuitenkaan vihamiehinä — niin, sinun täytyy, rakas Edith, kädellä ja suulla luvata se minulle — minun oikeuteni on läänitysherrana suudella kauniita vasallejani".
Hän syleili tyttöä hellästi ja kunnioittavasti ja palasi kuun valaiseman leirin kautta, hyräillen itsekseen sellaisia pätkiä Blondelin laulusta, jotka hänelle muistuivat mieleen.
Kotia tultuaan hän viipymättä kokoonpani kirjeet Saladinille ja jätti ne nubialaiselle, käskien hänen heti päivän koittaessa lähteä paluumatkalle sulttanin tykö.
Seitsemäskolmatta luku.
Nyt kuului Tekbir — siksi kutsuvatArapialaiset sotahuutoansa,Kun pyytävät taivaalta voittoa.
*Damaskon piiritys.*
Seuraavana aamuna Richard kutsuttiin Franskan Philipin luo keskusteluun, jolloin jälkimäinen, useaan kertaan lausuttuaan suurta kunnioitustansa veljeänsä Englannin kuningasta kohtaan, hyvin kohteliailla, vaan erehtymättömän selvillä sanoilla ilmotti hänelle, että hän valtakuntansa etujen tähden oli järkähtämättömästi päättänyt palata Europaan, koska hän, heidän vähentyneisiin sotavoimiin ja keskinäiseen eripuraisuuteen katsoen, kokonaan epäili vastaisesta menestyksestä heidän yrityksellensä. Richard teki vastaväitöksiä, mutta turhaan; ja kun keskustelu oli loppunut, hän ei kummastellut kun sai vastaanottaa tiedon-annon Itävallan arkkiherttualta sekä useoilta toisilta ruhtinailta, jossa he ilmottivat samankaltaisen päätöksen kuin Philip, ja suorastaan mainitsevat Englannin Richardin suunnatonta ylpeyttä ja mielivaltaista hallitushimoa syyksi heidän luopumiseensa ristin pyhästä asiasta. Kaikki toivo sodan jatkamisesta edes jonkulaisen lopullisen voiton mahdollisuudella oli nyt rauvennut ja Richard, joka vuodatti katkeria kyyneleitä ajatellessaan tyhjäksi menneitä toiveitansa saatavasta kunniasta, ei siitä tuntenut paljon lohduketta, että yrityksen huono menestys jossakin määrin oli luettava niiden etujen syyksi, jotka hänen oma varomaton kiivautensa oli hänen vihamiehillensä antanut.
"Ne eivät olisi tuolla tavoin rohjenneet isästäni luopua", sanoi hän de Vaux'lle mielipahansa katkeruudessa. "Kristikunta ei olisi uskonut mitään parjaamisia niin viisasta kuningasta vastaan; kun sitä vastoin minä, houkkio, en ole ainoastaan hankkinut heille tekosyyn minun jättämiseen, vaan myös antanut heille tilaisuutta jonkulaisella todennäköisyydellä vääntämään koko riidan häpeän minun onnettomain heikkoutteni syyksi".
Nämä mietteet synkistyttivät siihen määrään kuninkaan mieltä, että de Vaux oikein ilostui kun lähettilään tulo Saladinilta johti hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Tämä uusi lähettiläs oli eräs emiiri, nimeltä Abdallah el Hadshi, jota sulttani suuresti kunnioitti. Hän luki sukuperänsä profeetan perheestä ja Hashemin heimokunnasta, jonka osotteeksi hän kantoi tavattoman suurta, vihreää turbania. Kolmasti hän myös oli käynyt Mekassa, josta hän oli saanut liikanimen el Hadshi eli pyhissävaeltaja. Näistä pyhyyden vaatimuksista huolimatta oli Abdallah (arapialaiseksi) iloinen seurakumppali, joka rakasti hupaisia pakinoita ja niihin määrin luopui vakavuudestansa, että reippaasti tyhjensi pullonsa, kun tiesi asian jäävän salaan eikä synnyttävän pahennusta. Sen ohessa hän oli valtiomies ja Saladin oli käyttänyt hänen taitavuuttaan useoissa sovitteluissa kristittyjen ruhtinasten ja erittäin Richardin kanssa, jolle Abdallah oli mieluinen tuttava. Hyvillään siitä autiudesta, jolla Saladinin lähettiläs tarjosi sopivan paikan tappelua varten ja jokaiselle, joka sitä halusi katsella, täyden turvallisuuden, jonka vakuudeksi hän pani oman henkensä, Richard pian näissä huvittavissa tuumissa tulevasta turnauksesta unohti pettyneet toiveensa ja kristillisen liittokunnan lähestyvän hajoamisen.
Erämaan Timantiksi kutsuttu paikka määrättiin taistelukentäksi, kun se oli melkein keskitaipaleella kristityn ja saracenilaisten leirin välissä. Päätettiin että vastaaja Montserrat'n Konrad, kummiensa Itävallan arkkiherttuan ja temppeliritarein Suurimestarin kanssa, saapuisi paikalle tappelua varten määrättynä päivänä, sata aseellista miestä seurassaan, mutta ei enemmän; että Englannin Richard ja veljensä Salisbury, joka kannatti syytöstä, toisivat yhtä lukuisan joukon taisteliansa suojelukseksi; sekä että sultaanin vartiana seuraisi viisisataa valittua miestä, joka määrä pidettiin saman arvoisena kuin kaksisataa kristittyä keihästä. Muut korkeat ylimykset, joita molemmat puolueet voisivat katselioiksi kutsua, tulisivat ilman varustuksetta eivätkä kantaisi muuta asetta kuin miekkaa. Sulttani otti turnauspaikan valmistaaksensa sekä pitääksensä huolta mukavuudesta ja virvotuksista kaikille, jotka juhlallisuuteen saapuisivat; ja hänen kirjeensä lausui hyvin sievistelevästi sitä iloa, jota hän odotti kahdenkeskisestä ja rauhallisesta kohtauksesta Melek Ricin kanssa, sekä hänen harrasta haluansa, että vastaanotto tulisi niin mieluiseksi kuin suinkin.
Kun kaikki alkumääräykset olivat tehdyt ja vastaajalle ja hänen kummilleen ilmotetut, käskettiin Abdallah el Hadshi tutumpaan seuraan, jossa hän mielihyvällä kuulteli Blondelin säveleitä; ja sitte kun hän ensin oli huolellisesti pannut vihreän turbaninsa syrjään ja sen sijaan sovittanut päähänsä kreikalaisen lakin, palkitsi hän normanilaisen ministrelin soitannon persialaisella juomalaululla ja tyhjensi pullon tulistuttavaa Cyperviiniä osottaaksensa, että hänen tekonsa vastasivat hänen perusaatteisiinsa. Päivänä jälkeen hän kumartui laattiaan asti Saladinin valta-istuimen edessä, totisena ja selvänä kuin vedenjuoja Mirglip, ja kertoi sulttanille lähetyksensä menestymisestä.
Tappelun edellisenä päivänä Konrad ja hänen ystävänsä aamuhämärässä lähtivät liikkeelle määrättyä yhtymäpaikkaa kohti, ja Richard matkusti leiristä samaan aikaan ja samassa tarkoituksessa; mutta sopimuksen mukaan hän kulki toista tietä, jota varomiskeinoa oli pidetty tarpeellisena mahdollisten riitain välttämiseksi molempain puoluetten aseellisten seuralaisten välillä.
Tuo hyvä kuningas ei olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa. Ei mikään olisi voinut enentää sitä iloa, jolla hän odotti hurjaa ja veristä ottelua turnauskentällä, paitsi että hän itse omassa kunniallisessa persoonassaan olisi ollut yksi taistelioista; ja hänen mielensä oli taas puoleksi ystävällinen Montserrat'n Konradiaki kohtaan. Keveästi varustettuna, komeasti puettuna ja riemastuneena, kuin sulhanen hääpäivänsä aattona, Richard hypitteli ratsuansa kuninkaatar Berengarian kantotuolin sivulla, osotellen hänelle niitä erinäisiä maisemia, joita kuljettiin, sekä ilahuttaen jutuilla ja lauluilla kolkon erämaan sydäntä. Edellisellä vaellusmatkallaan Engaddiin kuninkaatar oli seurannut tietä vuoriharjanteen toisella puolen, niin että erämaan ulkonäkö oli naisille aivan outo; ja vaikka Berengaria tunsi miehensä luonteen kovin hyvin ettei hän olisi kokenut näyttää mieltyneeltä siihen mitä Richard suvaitsi lausua taikka laulaa, ei hän kuitenkaan voinut olla sijaa antamatta vähäiselle naiselliselle pelvolle, kun hän huomasi olevansa tässä hirveässä erämaassa niin vähäisellä vartiakunnalla, että se vain näytti liikkuvalta pilkulta äärettömällä tasangolla, ja samassa muisteli, etteivät he olleet etäämpänä Saladinin leiristä kuin että lukuisempi joukko hänen keveää ratsuväkeänsä silmänräpäyksessä saattaisi hyökätä heidän päälle ja siepata heidät pois, jos tuo pakana olisi kyllin epärehellinen niin houkuttelevaa tilaisuutta käyttämään. Mutta kun hän näitä epäilyksiään alkoi Richardille ilmotella, tämä mielipahalla ja ylönkatseella ne hylkäsi. "Suurinta kiittämättömyyttä", hän sanoi, "olisi epäillä jalomielisen sulttanin vilpittömyyttä".
Samat epäluulot ja arvelut palasivat kuitenkin useita kertoja, ei ainoastaan kuninkaattaren arkaan mieleen, vaan myöskin Edith Plantagenet'n väkevämmän ja kirkkaamman sielun eteen, sillä hän ei niin suuressa määrässä luottanut mahomettiläisten rehellisyyteen, että hän olisi ollut aivan huoletonna, kun hän niin täydellisesti oli heidän vallassa; ja hän olisi kauhistunut paljon enemmän kuin kummastellut, jos yhtäkkiä ympäri erämaata olisi kaikunut huutoAllah hu!ja arapialainen hevoisjoukko olisi hyökännyt heidän päälle kuin korpikotka saaliiseensa. Eivätkä nämät epäluulot vähentyneet, kun he iltapuoleen äkkäsivät yksinäisen arapialaisen hevosmiehen, joka, käärelakistaan ja pitkästä keihäästään tunnettava, väijyen kökötti pienellä kummulla, ikäänkuin ilmassa väikkyvä haukka, ja, niin pian kuin hän kuninkaallisen seurueen huomasi, riensi pois saman linnun nopeudella, kun se kiitää alaspäin tuulen myötä ja katoaa näkyvistä.
"Me olemme varmaan lähellä määräpaikkaa", sanoi Richard kuningas; "sillä tuo ratsumies oli arvaten yksi Saladinin etuvartia. — Minusta on kuin kuulisin maurilaisten torvien ja cymbaalein ääniä. Joka mies paikalleen, veikkoset, ja järjestykää naisten ympärille sotilastapaan ja tanakasti!"
Heti asettui joka ritari, asekantaja ja joutsimies oikeaan asemaansa, ja he jatkoivat marssiansa tiheästi yhteenliittyneissä riveissä, joka teki heidän lukumääränsä vieläkin pienemmän näköiseksi; ja vaikka ei oltu peljästyksissä, niin totta puhuen yhtä huolestuneina kuin uteliaina kuunneltiin maurilaisen musiikin kimeöitä säveliä, jotka yhä selvemmin ja selvemmin kaikuivat siltä suunnalta, jonne arapialllisen ratsumiehen oli nähty katoavan.
De Vaux kuiskasi kuninkaalle: "eiköhän olisi parasta, armollinen herra, lähettää hovipoika tuon hietaharjanteen huipulle? Eli suodaanko minun ratsastaa edeltä käsin? Jos ei noitten hietasärkkien takana ole enemmän kuin viisisataa miestä, niin täytyy toisen puolen Saladinin saattoväestä olla rumpujen rämistäjiä ja cymbalien soittajia, kaikesta tuosta melusta ja pärinästä päättäen. — Ratsastanko edelle?"
Paroni oli vetänyt ohjaksensa kireelle ja alkoi juuri kannustaa hevostaan, kun kuningas huudahti: "ei, ei millään muotoa! Semmoinen varovaisuus ilmottaisi vain epäluuloamme eikä estäisi päällekarkausta, jota en kumminkaan pelkää".
Kulkua siis jatkettiin tiheissä riveissä, kunnes he ennättivät matalien hiekkasärkkien yli ja saivat määrätyn paikan näkyviin, jolloin loistava, mutta samassa rauhattomuutta herättävä näytelmä kohtasi heidän silmiänsä.
Erämaan Timantti, joka vastikään oli vain ollut autio kaivo, vähäinen kosteikko, joka muutamain palmupuitten kautta erkani ympäröivästä korpimaisemasta, oli nyt keskustana leirille, jonka kirjaillut liput ja kultaiset koristukset kimaltelivat pitkän matkan päähän sekä heijastelivat tuhansilla koreilla väreillä laskevan auringon säteitä. Ne kankaat, jotka suuria telttoja päällystivät, loistivat ehtapunaisissa, keltaisissa, taivaansinisissä ja muissa heleöissä värienlaaduissa, ja telttariukujen päät olivat koristetut kultaisilla kranati-omenoilla sekä pienillä silkkiviireillä. Mutta paitsi näitä palatsinkankaisia telttoja nähtiin täällä niin suuri määrä arapialaisten tavallisia mustia telttoja, että de Vaux ei pitänyt niitä hyväämerkitsevinä, koska ne hänen laskunsa mukaan olivat kyllin tilavat, itämaalaisten tapaan, sisältämään sotaväkeä viiteentuhanteen mieheen asti. Joukko arapialaisia ja kurdilaisia, täysin vastaava tämän leirin tilavuutta, lähti äkkiä liikkeelle, kukin hevostansa suitsista taluttaen ja asettui järjestykseen hämmästyttävästi meluavaisen sotamusiikin soidessa, joka kaikkina aikoina on arapialaisten sota-intoa elähyttänyt.
Kohta he olivat suuri ja sekava joukko maahan astunutta hevosväkeä etupuolella heidän leiriänsä, kun kimeä huuto, joka selvästi kuului meluavan soiton halki, käski jokaisen ratsastajan hypätä hevosensa selkään. Se tomupilvi, joka tästä liikkeestä syntyi, peitti Richardilta ja hänen seuralaisiltaan leirin, palmupuut sekä etäisen vuoriharjanteen, vieläpä ne joukotki, joitten äkkipikainen liikahus oli nostanut tämän tomun, joka kohosi korkealle heidän päittensä päälle ja muodostui moninaisiksi, eriskummaisen näköisiksi pilareiksi, torneiksi ja minareteiksi. Uusi kimeä huuto kuului keskeltä tätä tomupilveä. Se oli merkki ratsumiehille liikkeellelähtöön, ja he syöksivät nyt esiin täyttä neliä, matkallansa erkautuen niin että yhdellä haavaa tulivat etu-, syrjä- ja takapuolelle Richardin pientä vartiakuntaa, joka näin joutui saarroksiin ja melkein tukehtui näistä paksuista, joka suunnalta nousevista pölypilvistä, joitten läpi vuorotellen näkyi ja katosi Sarcenein julmat hahmot ja hurjat kasvot. He kohottelivat ja heiluttelivat keihäitänsä, huutaen ja kirkuen hurjimmalla tavalla, ja usein hillitsivät hevostaan vasta keihäänvarren päässä kristityistä, jolla välin taaemmaiset rivit ampuivat tiheästi nuolia molempain puolueitten yli. Yksi näistä sattui kuninkaattaren kantotuoliin ja Berengaria päästi hätähuudon, joka heti ajoi vihan veret Richardin otsalle.
"Haa, pyhän Yrjön kautta", hän huudahti, "meidän täytyy kokea pitää tätä pakanalaumaa kurissa!"
Mutta Edith, jonka kantotuoli oli ihan lähellä, pisti päänsä ulos ja sanoi, pitäen yhtä nuolta kädessään: "Richard kuningas, älkää hätikö! Kas, nämä nuolet ovat terättömiä".
"Jalo, älykäs tyttö!" sanoi Richard; "taivaan kautta sinä häväiset meitä kaikkia ajatuksesi ja silmäsi tarkkuudella. — Älkää peljätkö poikaseni", hän lausui sotamiehilleen, "heidän nuolissaan ei ole terää ja heidän keihäänsä myös ovat kädettömiä. Nämät ovat vain hurjat tervetuliaiset heidän sivistymättömän tapansa mukaan, vaikka he epäilemättä kernaasti näkisivät meidän säikähtävän ja joutuvan epäjärjestykseen. Eteenpäin verkalleen ja tasaisesti!"
Tuo pieni soturijoukko kulki siis eteenpäin, joka puolella ympärillään kimeästi huutelevat arapiaiaiset, joitten joutsimiehet osottivat taitavuuttaan ampumalla niin liki kristittyjen kypärintupsuja, kuin oli mahdollista niihin osaamatta, ja keihäsmiehet niin tuimasti ahdistivat toisiaan tylsillä aseillansa, että useat putosivat alas satuloistaan ja vähällä olivat henkensä menettää tässä kovassa leikissä. Vaikka tämä kaikki vain oli tervetuliaisiksi aiottu, näytti se kuitenkin europalaisten silmissä jotenki epäiltävältä.
Kun he olivat ehtineet lähes puolitiehen leiriä, jolloin Richard kuningas seuralaisineen oli kuin sydän, jonka ympärillä tuo meluava hevosväestö huusi, hoilotti, taisteli ja ratsasti täyttä laukkaa selittämättömässä epäjärjestyksessä, kuului taaski kimeä huuto, josta kaikki nuo vallattomat ratsumiehet, jotka olivat pienen europalaisen joukon edessä ja sivuilla, kääntyivät taaksepäin ja muodostuen pitkäksi ja laajaksi kolonnaksi seurasivat jotenki hiljaisesti ja järjestyneesti Richardin joukon perässä. Ilma alkoi nyt selvetä heidän edessään, ja harvenevan pölypilven takaa heitä kohti läheni erilainen ja säännöllisemmän näköinen joukko hevosväkeä, täydellisesti varustettu hyökkäys- ja puollustusaseilla ja joka hyvin olisi sopinut henkivartiakunnaksi ylpeimmälle itämaiselle hallitsialle. Tähän komeaan joukkoon kuului viisisataa miestä, ja jok'ainoa hevonen siinä oli kreivin lunnaitten arvoinen. Ratsastajat olivat cirkassi- ja georgilaisia orjia ikänsä heiteellä; heidän kypärit ja haarniskat olivat teräsrenkaista tehdyt, ja niin kirkkaat että ne kiilsivät kuin hopea; heidän vaatteensa hohtivat heleimmistä väreistä, ja muutamain olivat kulta- eli hopeakankaasta; vyöt olivat silkillä ja kullalla kerratut, heidän kalliit käärelakkinsa varustetut höyhentupsuilla ja hohtokivillä, ja heidän damaskoteräksisten sapelein ja puukkojen kahvat ja tupet olivat koristetut kullalla ja kalliilla kivillä.
Tämä loistosa ratsujoukko kulki eteenpäin sotaisen soiton mukaan ja kristittyä joukkoa kohdatessaan, se aukaisi ruotunsa oikealle ja vasemmalle ja laski kristityt riviensä väliin. Richard asettui nyt joukkonsa etupäähän, arvaten että Saladin itse lähestyi. Eikä viipynyt kauan ennenkuin, vartiakuntansa keskellä ja seurassaan hovimiehensä sekä nuo kauheat neekerit, jotka itämaalaisen haremia vartioivat ja joitten rujukuvaisuus tuli vielä ilkeämmäksi heidän korean pukunsa kautta, Sulttani lähestyi katsannoltaan ja käytökseltään miehen näköisenä, jonka otsalle luonto on kirjottanut: tässä on kuningas! Lumivalkeassa turbanissaan, nutussaan ja itämaisissa roimahousuissansa, vyötäisillään punainen silkkivyö, ilman mitään muuta koristusta, näytti Saladin halvimmasti puetulta koko vartiakunnassansa. Mutta tarkemmin katsellessaan huomasi hänen turbanissaan sen verrattoman kalliin hohtokiven, jota runoiliat nimittävät Valomereksi; se timantti, johon hänen sinettinsä oli piirretty ja jota hän kantoi sormuksessa, oli luultavasti yhtä kallis kuin kaikki Englannin kruunun jalokivet yhteensä, ja safiiri, joka oli pontena hänen puukonpäässä, oli tuskin halvemman arvoinen. Mainittakoon lisäksi, että sulttanilla, hiekan tähden, joka Kuolleen meren partailla on kuin hienoin tuhka, eli ehkä itämaalaisesta ylpeydestä, oli turbaniinsa kiinnitetty hunnuntapainen vaate, joka osaksi esti hänen jaloja kasvojansa näkymästä. Hän ratsasti maidonvalkeaa arapialaista hevosta, joka kantoi häntä ikäänkuin tietäen ja ylpeillen jalosta kuormastansa.
Muu esitteleminen oli joutavaa. Molemmat sankarikuninkaat, sillä semmoisia he olivat kumpikin, heittäysivät samalla kertaa alas ratsuiltansa, ja joukkojen pysähtyessä sekä soiton äkkiä loppuessa, he kulkivat kohti toisiansa syvällä äänettömyydellä ja molemminpuolisen kohteliaan kumarruksen jälkeen syleilivät toisiansa veljinä ja vertaisina. Loisto ja komeus kummallaki puolella ei enään herättänyt huomiota — ei nähty muuta kuin Richardia ja Saladinia, ja heki katselivat vain toisiansa. Ne silmäykset, jotka Richard loi Saladiniin, osottivat kuitenkin hartaampaa uteliaisuutta, kuin ne jotka Saladin kiinnitti häneen ja sulttani myöski ensin rupesi puhumaan:
"Melek Ric on Saladinille yhtä tervetullut kuin vesi tälle erämaalle. Minä toivon että tämä seurueeni paljous ei herätä hänessä minkäänlaista epäluuloa. Paitsi aseellisia koti-orjiani ovat kaikki, jotka kummeksivilla ja ystävällisillä silmäyksillä teitä katselevat, etevimpiä ylimyksiä tuhansista heimokunnistani; sillä kuka, jolla oli oikeus läsnäolemaan, olisi tahtonut pysyä kotona, kun semmoinen ruhtinas kuin Richard olisi nähtävänä, jonka nimi on tullut niin peljättäväksi aina Yemenin sannikoille saakka, että äitit sillä asettavat lapsiansa ja vapaa arapialainen taltuttaa äksyä orittansa!"
"Ja ovatko nämä kaikki arapialaisia ylimyksiä?" kysyi Richard, kääntyen katselemaan noita haikeihinsa kääriytyneitä, julmia miehiä ahavoittuneilla kasvoillaan, elfenluunvalkoisilla hampailla, mustilla turbanin alta tuimasti, melkein yliluonnollisesti kiiltävillä silmillä ja ylimalkaan yksinkertaisella milteipä köyhällä puvulla.
"He vaativat itsellensä sitä arvoa", sanoi Saladin; "mutta vaikka luvultansa monta, ovat ne sopimuksen mukaan asustetut eikä varustetut muilla aseilla kun sapelilla — keihästensä teräskärjetkin he ovat jättäneet kotiin".
"Minä pelkään", mutisi de Vaux englannin kielellä, "että ne ovat jättäneet ne paikkaan, josta ne pian löytyvät. — Hyvin kukoistava ylähuone, se on myönnettävä, ja itse Westminster-Hall kävisi heille hieman ahtaaksi".
"Hiljaa, de Vaux", Richard sanoi, "älä semmoista puhu. — Jalo Saladin", hän jatkoi, "epäluulot eivät menesty samalla paikalla sinun kanssasi. Katsos", ja hän viittasi kantotuoleihin, "minäkin olen ottanut muutamia kelpo poikia myötäni, vaikka varustettuja kenties vasten sopimusta, sillä kirkkaat silmät ja kauniit kasvot ovat aseita, joita ei käy jättää kotia".
Sulttani kääntyi kantotuoleihin päin ja kumartui niin syvään, kuin jos hän olisi seisonut Mekkaa kohti, sekä suuteli hiekkaa kunnioituksensa osotteeksi.
"Ei, veljeni", Richard sanoi, "he eivät säikähdä likemmältä katselemista. Etkö tahdo ratsastaa kantotuolien luo, niin esiriput heti vedetään syrjään?"
"Allah varjelkoon!" lausui Saladin; "sillä kaikki ne arapialaiset, jotka ovat ympärillämme, pitäisivät näille jaloille naisille häpeällisenä, jos heitä nähtäisiin paljain kasvoin".
"Sinä saat nähdä heitä erikseen, veljeni", Richard vastasi.
"Mitä hyvää siitä olisi?" Saladin surullisesti vastasi, "Viimeinen kirjeesi oli toiveilleni kuin vesi tulelle; ja miksi taas uudestaan virittäisin liekin palamaan, joka kyllä voipi kuluttaa, mutta ei voi minua lämmittää? — Mutta eikö veljeni suvaitse lähteä sille teltalle, jonka nimen palveliansa on hänelle valmistanut? Etevin musta orjani on saanut käskyn prinsessojen vastaanottamisesta — hoviväkeni on pitävä huolta saattoväestänne ja itse tahdomme olla Richard kuninkaan kamariherra".
Hän osotti sitte tietä komeaan telttaan, jossa nähtiin kaikkea, mitä kuninkaallinen ylöllisyys voipi ajatella. De Vaux, joka oli seurannut myötä, riisui sencapan, eli pitkän ratsulevätin, jota Richard kantoi, ja tämä seisoi nyt Saladinin edessä ruumiinmukaisessa puvussaan, joka edullisesti näytti hänen vartalonsa voimaa ja tasamäärää samalla kuin se oli jyrkkänä vastakohtana niille väljille liehuville vaatteille, jotka peittivät itämaisen hallitsian hentoa ruumista. Richardin kahden käsin pidettävä miekka herätti varsinkin Saracenin huomiota; se oli leveä, suora säilä, jonka näennäisesti hallitsematon pituus melkein ulottui kuninkaan hartiosta kantapäähän.
"Ellen olisi", sanoi Saladin, "nähnyt tuon miekan välähtelevän tappelun eturinnassa, niin tuskin olisin uskonut, että ihmisen käsivarsi sitä voisi heilutella. Saisinko pyytää saada nähdä Melek Ricin sillä lyövän iskun nyt rauhan aikana, ja vain voimansa osotteeksi?"
"Kernaasti, jalo Saladin", Richard vastasi; ja katsoen ympärillensä jonku perään, jota vastaan voimaansa osottaisi, hän huomasi rautanuijan, jota yksi läsnä-olioista kantoi ja jonka varsi oli samaa metallia sekä noin puolentoista tuumaa poikkimitaten — sen hän asetti puupölkylle.
De Vaux, joka kävi levottomaksi herransa kunnian puolesta, kuiskasi hänelle englanniksi: "pyhän neitsyen tähden, miettikää mitä aiotte tehdä! Te ette vielä ole täydelleen saaneet voimanne takaisin — älkää antako uskottomalle syytä voiton riemuun".
"Vaiti houkka", sanoi Richard, asettuen vakavasti seisomaan ja silmäillen ylpeästi ympärillensä, "luuletko että voisin erehtyä *hänen* läsnäollessa?"
Välkkyvä miekka, johon kuningas tarttui molemmin käsin, kohosi korkealle hänen vasenta olkapäätänsä kohti, heilahti pään ympäri, putosi alas tuimasti kuin jostaki kauheasta sotakoneesta, ja rautakanki vyörähti laattialle kahtena kappaleena, ikääskuin se vain olisi ollut vesa, minkä metsänvahti puukollaan oli katkaissut.
"Profeetan pään kautta, aivan eriskummallinen isku!" sanoi sulttani, epäilevän huolellisesti tarkastaen poikkihakattua rautakankea ja miekanterää, joka oli niin hyvin karaistu, ettei siinä huomattu vähintäkään vikaantumisen merkkiä tämmöisen aimotyön jälkeen. Hän tarttui sitten kuninkaan suureen, jäntevään käteen ja nauroi pitäessään sitä omansa vieressä, joka oli niin laiha ja pieni ja niin paljon heikompi lihan ja jännetten suhteen.
"Niin, katsele sitä tarkkaan", de Vaux lausui englanniksi, "kotvan viipynee, ennenkuin sinun pitkät marakattisormesi pystyvät semmoiseen iskuun tuolla hienolla, kullatulla sirpilläsi".
"Hiljaa, de Vaux", sanoi Richard. "Pyhän neitsyen kautta, hän käsittää taikka arvaa tarkotuksesi. Älä puhu noin tylysti, velikulta".
Sulttani todellaki heti virkki: "jotaki kernaasti tahtoisin yrittää, vaikka en juuri tiedä miksi heikko näyttäisi huonouttaan väkevän läsnä ollen. — Mutta kullakin maalla on omat harjotuksensa ja tämä lienee Melek Ricille jotakin uutta". — Näin sanoen hän otti lattialta silkillä päällystetyn höyhenpolsterin ja asetti sen pystyyn. "Voisiko aseesi, veljeni, tuon polsterin halkaista?" kysyi hän kuningas Richardilta.
"Ei suinkaan", kuningas vastasi. "Ei mikään miekka mailmassa, vaikkapa olisi itse kuningas ArthurinExcalibur, voi halkaista mitään, joka ei iskulle tee vastarintaa".
"Katso sitten", sanoi Saladin; ja käärien ylös pukunsa hihan, hän paljasti käsivartensa, joka kyllä oli hoikka ja laiha, vaan alituisesta harjotuksesta niin kovettunut, että siinä vain oli luuta, lihaksia ja jäntereitä. Hän veti sitte huotrasta sapelinsa, jonka käyrä ja kaitainen terä ei välkkynyt kuin frankkilaisten miekat, vaan päinvastoin oli tummansinistä väriä, merkitty kymmentuhansilla aaltoilevilla linjoilla, jotka osottivat kuinka huolellisesti aserautio oli metallia kuonnuttanut. Kohottaen tätä asetta, joka Richardin miekkaan verrattuna näytti niin mitättömältä, luotti hän koko painollaan vasemmalle vähän eteenpäin pistetylle jalallensa, viippui muutaman kerran edestakaisin, ikäänkuin saadakseen tarkempaa silmämäärää ja astahtaen sitten äkkiä eteenpäin, vetäisi miekkansa polsterin läpi niin taitavasti ja niin vähäisellä näennäisellä voiman ponnistuksella, että tyyny pikemmin näytti itsestänsä hajoavan, kuin väkivallan kautta kahtia lohkeavan.
"Tuo oli silmänkääntäjän temppu", sanoi de Vaux, syösten esiin ja nostaen ylös poikkileikatun palasen tyynystä ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä asian todellisuudesta; "loihtimista siinä tapahtui".
Sulttani näkyi ymmärtävän häntä, sillä hän otti pois sen hunnuntapaisen, jota hän siihen asti oli kantanut, pani sen kaksin kerroin sapelin terälle, ojensi aseen terä ylöspäin, ja vetäen sitä äkkiä vaatteen halki, joka aivan löysästi riippui terän päällä, erotti sen kahteen osaan, jotka sitten liehuivat eri haaroille teltassa, samassa määrässä todistaen aseen erinomaista karaistusta ja terävyyttä sekä sen kantajan verratonta taitavuutta.
"No kunniani kautta, veljeni", Richard sanoi, "sinä olet ilman vertaistasi sapelin käyttämisessä, ja vaarallista kyllä olisi joutua kanssasi otteluun! Mutta kuitenkin luotan enemmän suoraan englantilaiseen iskuun, ja mitä emme saa vikkelyydellä aikaan, sen korvaamme väkevyydellä. Sinä sentään kieltämättä olet yhtä harjaunut haavojen tekemiseen kuin viisas ystäväni Hakim niitten parantamiseen. Minä saan kait tavata sitä oppinutta lääkäriä — minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa ja olen tuonut hänelle muutamia pieniä lahjoja".
Hänen puhuessaan Saladin vaihtoi turbaninsa tatarilaiseen lakkiin. Tuskin hän olisi sen tehnyt ennenkuin de Vaux aukaisi ammolleen leveän suunsa ja suuret pyöreät silmänsä, ja Richard katsoa tuijotti hänen päälle tuskin vähemmän kummastuksissaan, kun sulttani puhui totisella ja muutetulla äänellä: "sairas, sanoo runoilia, tuntee lääkärinsä astunnasta; mutta terveeksi tultuaan hän ei edes tunne hänen kasvojaan häntä katsellessaan".
"Ihmetyö! — ihmetyö!" huudahti Richard.
"Epäilemättä Mahoundin tekemä", de Vaux sanoi.
"Kun en tuntenut oppinutta Hakimiani", sanoi Richard, "ainoastaan sentähen että hänen lakkinsa ja pukunsa puuttui, ja kun löydän hänestä kuninkaallisen veljeni Saladinin!"
"Niin on mailman meno", vastasi sulttani. "Rikkinäinen takki ei aina tee dervishiä".
"Ja sinun välityksesi kautta", Richard sanoi, "tuo Leopartin ritari pelastui kuolemasta, ja sinun sukkelasta toimestasi hän valhepuvussa uudestaan kävi leirissäni?"
"Niin juuri," Saladin vastasi; "minä olin kyllin lääkäri nähdäkseni että hänen elonsa päivät pian olivat luetut, elleivät hänen vertavuotavan kunniansa haavat tulisi sidotuiksi. Vaikka hänen valhepukunsa tuli pikemmin ilmi, kuin olin odottanut omani onnistumisesta".
"Sattuma", sanoi kuningas Richard, arvattavasti tarkottaen sitä tilaisuutta, kun hän luultun nubialaisen haavasta imi pois myrkyn, "minulle ilmaisi, että hänen ihonsa oli taidon avulla muutettu; ja kun kerran olin tolalle päässyt, kävi ilmisaanti helposti, sillä hänen vartaloansa ja kasvojansa ei niin hevillä unhoteta. Minä varmaan odotan että hän huomena ilmestyy taistelutantereelle".
"Hän on täydessä valmistuspuuhassa ja hyvässä toivossa", sanoi sulttani. "Minä olen varustanut hänen aseilla ja hevosella, koska sen nojalla mitä erinäisissä valepuvuissa olen nähnyt, panen häneen paljon arvoa".
"Tietääkö hän nyt", Richard sanoi, "ketä hänen tulee kaikesta tästä kiittää?"
"Tietää", vastasi saraceni. "Minun täytyi ilmaista kuka olin, kun tein hänelle ehdotukseni".
"Ja tunnustiko hän teille mitään?" kuningas kysyi.
"Ei mitään nimen omaan", vastasi sulttani; "mutta paljosta mitä välillämme on tapahtunut, minä arvaan, että hänen rakkautensa on liian rohkea onnellisesti päättyäksensä".
"Ja sinä tiesit, että hänen julkea, häpeämätön rakkaudenhimonsa oli omille toiveillesi vastariitainen?" sanoi Richard.
"Minä saatoin arvata sen", sanoi Saladin; "mutta hänen rakkautensa oli vanhempi minun toiveitani ja, täytynee lisätä, näyttää jäävän eloon niitten jälkeen. Minä en kunnialla voinut kostaa huonoa menestystäni hänelle, jolla ei ollut siihen osaa. Ja jos tämä korkeasukuinen neito pitää hänestä enemmän kuin minusta, ken voipi sanoa, ettei hän tee oikeutta ritarille, joka on hänen omaa uskontoansa ja kaikin puolin täydellinen aatelismies?"
"Mutta kuitenkin aivan alhaista säätyä naimisen kautta yhdistyäkseenPlantagenet'n sukuun", sanoi Richard kopeasti.
"Semmoiset ovat ehkä perusaatteenne Frangistanissa", sanoi Saladin; "mutta meidän itämaalaiset runoiliat sanovat, että urhoollinen kameelinajaja on kyllin arvollinen suutelemaan kauniin kuninkaattaren huulia, kun sitävastoin pelkuri ruhtinas ei ole kelvollinen hänen hameensa liepeitä lähestymään. Mutta sinun suostumuksellasi, jalo veli, minun täytyy nyt lähteä vastaanottamaan Itävallan arkkiherttuata sekä tuota toista nazarenilaista ritaria, jotka paljon vähemmän ansaitsevat vieraanvaraisuutta, mutta joita sentään tulee soveliaasti kohdella, ei heidän, vain oman kunniani tähden; sillä mitä viisas Lokman lausuu? "Älä sano, että se ruoka on mennyt hukkaan, jonka vieraalle olet antanut; sillä jos se on hänen ruumistansa ravinnut ja vahvistanut, niin se yhtä suuressa määrässä on korottanut ja enentänyt omaa hyvää nimeäsi ja mainettasi!"