"Minä vaadin silminnähtäviä todistuksia taidostasi", sanoi paroni, "ja ilman niitä et saa Richard kuninkaan vuodetta lähestyä".
"Lääkärin taitavuus", sanoi arapialainen, "näkyy parhaiten sairaan parantumisesta. Katsokaa tätä sotamiestä, jonka veri on kuivettunut tuosta kuumeesta, joka on leirinne täyttänyt vaalenneilla luurangoilla ja jota vastaan nazarenilaisten lääkäreinne taito on ollut kuni silkkitakki teräspeistä vastaan. Katselkaa hänen sormiansa ja käsivarsiaan, jotka ovat niin laihtuneet että näyttävät kurjen kynsiltä ja sääriltä. Kuolema oli tänä aamuna jo pannut merkkinsä häneen; mutta jos Azrael olisi seisonut hänen vuoteensa toisella puolla, ja minä toisella, ei hänen sieluansa olisi voitu tempaista hänen ruumiistansa. Älkää minua pitemmillä kyselmillä häiritkö, vaan vartokaa ratkaisevan hetken lähenemistä, ja katselkaa hiljaisella kummastuksella ihmeellistä tapausta".
Lääkäri otti nytastrolabinsa, eli tähtikiikarinsa, itämaitten viisaiden ennustuskalun, ja odotettuaan vakavalla tarkkuudella säntilleen sitä hetkeä, jolloin iltarukouksen aika oli tullut, hän lankesi polvilleen, kasvot Mekkaan päin käännettyinä, ja luki ne rukoukset, joilla mahomettiläiset päättävät päivän työt. Piispa ja englantilainen paroni katselivat sillävälin toinen toistansa ylenkatsetta ja vihaa ilmaisevin silmin, vaan ei kumpikaan pitänyt soveliaana häiritä El Hakimia hänen hartaudessaan, kuinka jumalaton se heistä olikin.
Arapialainen nousi maasta, johon hän oli polviansa notkistanut, ja käyden majaan, jossa sairas makasi, otti hän pienestä hopeakotelosta sienen, joka lienee ollut jossain kryytivedessä kasteltu; sillä kun hän pisti sen nukkuvan sairaan nenän alle, tämä aivasti, heräsi ja katseli ympärilleen hämmästynein silmin. Hän oli hirvittävän näköinen, kun hän miltei alastomana nousi istualleen makuusijaltaan; sillä hänen luunsa ja rustonsa kuultivat nahkan alta niin selvään kuin ei niitä liha koskaan olisi peittänyt; kasvonsa olivat kaitaisen pitkät ja ryppyiset, mutta silmänsä jotka ensin levottomasti olivat liikkuneet sinne tänne, muuttuivat vähitellen rauhallisemmiksi. Hän näkyi huomaavan ylhäisten vierasten läsnäolon, sillä hän yritti heikosti, kunnioituksensa osotteeksi, nostaa lakkiaan päästä, pidätetyllä ja nöyrällä äänellä kysyessään herraansa.
"Tunnetko meitä, palvelia?" sanoi Gilslannin lordi.
"Enpä oikein, mylord", vastasi asekantaja voipuneesti. "Uneni on ollut pitkä ja näköjä täynnä. Kuitenkin huomaan punaisesta rististä, että olette ylhäinen englantilainen lordi ja että tuo toinen on pyhä pappismies, jonka siunausta minä vaivainen syntinen pyydän".
"Se on sinulle suotu —Benedictio domini sit vobiscum", sanoi pappi tehden ristinmerkin, mutta sairaan sänkyä lähemmäksi menemättä.
"Te näette omin silmin", sanoi arapialainen, "että kuume on asettunut — hän puhuu rauhallisesti ja täydellä taidolla — valtasuonensa sykkii yhtä tasaisesti kuin teidänkin — koetelkaa itse".
Pappi kieltäytyi tuosta tehtävästä; vaan Gilslannin Tuomas, joka oli rohkealuontoisempi, tunnusteli suonta ja havaitsi kuumeen todellakin tauonneeksi.
"Tämä on ihmeen kummaa", pakisi ritari katsoen piispaan; "mies on totisesti parannettu. Minun täytyy hetimiten saattaa tämä parantaja Richard kuninkaan telttaan. — Vai mitä kunnian-arvoisuutenne arvelee?"
"Odottakaa, antakaa minun ensin lopettaa yhden hoidon, ennenkuin toiseen ryhdyn", sanoi arapialainen. "Minä seuraan teitä, kun olen potilaalleni antanut vielä annoksen tästä kaikkein pyhimmästä nesteestä".
Näin sanoen hän otti esille pienen hopeapikarin ja täytettyään sen vedellä sängyn vieressä seisovasta astiasta, veti hän vielä esiin pienen silkistä ja hopeasta kudotun kukkaron, jonka sisältöä läsnä-oliat eivät voineet nähdä, ja pistäen sen vedellä täytettyyn pikariin tarkasteli sitä ääneti jonku viisi minuutia. Katsojista näytti ikäänkuin vesi olisi kuohahtanut; mutta jos niin olikin, niin se paikalla loppui.
"Ja tuolla yksinkertaisen näköisellä juomalla sinä tahdot koettaa parantaa kuningasta?" sanoi Tyron piispa.
"Minä olen parantanut kerjäläisen, niinkuin näette", vastasi viisas. "Ovatko Frangistanin kuninkaat luodut muusta maasta kuin heidän halvimmat alamaisensa?"
"Saattakaamme hänet heti kuninkaan luo", sanoi Gilslannin paroni. "Hän on näyttänyt omistavansa sen taidon, joka ehkä voipi kuninkaan parantaa. Jollei hän sitä täytä, tahdon saattaa hänen tilaan, jossa eivät lääkkeet häntäkään auta".
Kun he olivat aikeessa lähteä majasta, sairas kohotti äänensä niin paljon kuin hänen heikkoutensa sen suvaitsi ja huudahti: "korkeanarvoisa isä, jalo ritari, ja te, hyvä lääkäri, jos haluatte saada minua nukkumaan ja paranemaan, niin sanokaa armosta minulle, missä rakas herrani on?"
"Hän on pitkällisellä toimituksella, ystäväni", vastasi pappi — "kunniaa tuottavalla lähetyksellä, joka häntä pidättää täältä joitakuita päiviä".
"Ei", sanoi Gilslannin paroni, "miksi miesparkaa pettäisimme? —Ystäväni, herrasi on palannut leiriin ja kohta saat häntä tavata".
Sairas kohotti kiitollisena käsiään taivasta kohti ja voimatta kauvemmin vastustaa juoma-annoksen nukuttavaa vaikutusta, vaipui suloiseen uneen.
"Te olette parempi lääkäri kuin minä, sir Tuomas", sanoi pappi; "rauhottava valhe on sairashuoneessa soveliaampi kuin ikävä totuus".
"Mitä te tarkotatte, korkea-arvoinen herra?" sanoi de Vaux kiivaasti. "Uskotteko te että minä sanoisin valheen, joskin sillä voisin pelastaa tusinamäärän samanlaisia henkiä kun tuo?"
"Te sanoitte", pappi vastasi, nähtävästi levottomana, "että asekantajan herra oli palannut — hän, tarkotan ma, Leopartin ritari".
"Ja niin hän todella *onki*", sanoi de Vaux. "Minä puhuttelin häntä pari tuntia sitte. Tämä oppinut tohtori tuli hänen seurassaan".
"Pyhä neitsyt! Miksikä ette hänen takaisintulostaan minulle maininneet?" sanoi pispa ilmeisesti hämillään.
"Enkö minä sanonut, että Leopartin ritari oli palannut tämän lääkärin seurassa? Minä luulin sen tehneeni", vastasi de Vaux huolettomasti; "mutta mitä yhteyttä on hänen palaamisellaan tohtorin taitavuuden eli hänen majesteetinsa parantamisen kanssa?"
"Paljon, sir Tuomas — paljon", sanoi pispa puistaen nyrkkiään, polkien jalkaa maahan ja ikäänkuin vasten tahtoansa osottaen suurinta malttamattomuutta. "Mutta mihin on tuo ritari nyt saattanut mennä? Jumala meitä armahtakoon — tässä on tapahtunut joku onneton ereys!"
"Tuo orja etuhuoneessa", sanoi de Vaux, vähin kummastellen pispan mielenliikutusta, "voipi luultavasti meille sanoa missä hänen herransa on".
He kutsuivat nyt pojan luokseen, joka heille melkein ymmärtämättömällä kielellä vihdoin sai selvitetyksi, että eräs upseeri vähän ennen heidän tuloaan oli kutsunut ritarin kuninkaan telttaan.
Pispan mielenliikutus yltyi nyt niin suureksi, että de Vaux'kin sen huomasi, vaikka hän ei ollut mikään tarkka vaarinottaja taikka muuten luulevainen. Vaan samassa määrässä näytti myös hänen halunsa sitä salata ja hillitä hänessä yltyvän. Hän heitti hätäisen jäähyvästin de Vaux'lle, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, ennenkuin hän kohotellen olkapäitään lähti saattamaan arapialaista lääkäriä kuningas Richardin telttaan.
Yhdeksäs luku.
Ei lääkärillä tuoll' oo vertaistaan;Kun kuume, rutto, hänen havaitsevat,Ne jäsenistä kiusatuista rientää.
Anonymus.
Gilslannin paroni kulki hitailla askelilla ja huolestuneilla kasvoilla kuninkaallista telttaa kohti. Hän epäili suuresti omaa kykyään muualla kuin taistelutanterella, ja kun hän tiesi ymmärryksensä ei olevan kovin terävää laatua, hän tavallisesti tyytyi kummastelemaan asioita, joita vilkkaammalla mielenkuvituksella lahjotettu ihminen olisi koettanut selittää ja käsittää eli ainaki tehnyt tutkistelemisen esineeksi. Mutta aivan merkillistä oli hänestäkin, että pispan huomio niin kerrassaan oli kääntynyt tuosta ihmeellisestä lääkityksestä ja niistä toiveista Richardin parantumisen suhteen, joita se herätti, ja että siihen saattoi olla syynä hänen mielestään niin vähäpätöinen asia kuin köyhän skotlantilaisen matkat edestakaisin — skotlantilainen ritari oli nimittäin Tuomas Gilslannilaisen mielestä halvin ja ylenkatsottavin kaikista aatelisista; ja vaikka hän tavallisesti väliäpitämättä katseli tapausten menoa, koki hänen sielunsa tavattomilla ponnistuksilla nyt arvata tämän asian oikeaa laitaa.
Viimein johtui hänelle mieleen, että kaikki tyyni mahtoi olla liittolaisten leirissä tehty salatuuma Richard kuningasta vastaan, ja että luultavaa oli, että pispa, jota muutamat pitivät viekkaana eikä erittäin tunnollisena, saattoi olla yksi osamiehistä siihen. Tosi oli, että hänen mielestään ei toista ihmistä ollut niin täydellistä kuin hänen herransa; sillä Richard oli ritariston kaunistus ja kristittyin johtajien päällikkö, ja noudatti kaikin puolin pyhän kirkon käskyjä; eikä de Vaux'n käsitteet täydellisyydestä vaatineet enempää. Lisäksi hän tiesi että hänen herransa aina oli syyttömästi suurten omaisuuttensa osottamisesta saanut niittää yhtähyvin vihaa ja moitetta kuin kunniaa ja uskollisuutta, sekä että itse leirissä ja niitten ruhtinasten joukossa, jotka valalla olivat ristiretkeen sitouneet, löytyi monta, jotka kernaasti olisivat heittäneet kaikki toivot voitosta saracenein suhteen, jos olisivat voineet kukistaa tai edes nöyryyttää Englannin Richardia.
"Sentähden", arveli paroni itsekseen, "ei ole ollenkaan mahdotonta, että tämä El Hakim sillä parannuskeinollaan, jota hän on käyttänyt skotlantilaista asekantajaa kohtaan, ainoastaan tarkottaa koirankuria, johon Leopartin ritari on myöntynyt ja johon Tyron piispalla, niin pappi kuin hän lieneeki, myöski voipi olla osa".
Tämä arvelu ei kuitenkaan tahtonut hyvästi sopia yhteen sen levottomuuden kanssa, jota piispa oli osottanut kuullessaan, että ritari vastoin hänen luuloansa äkkiä oli palannut ristiretkeiliäin leiriin. Mutta de Vaux noudatti ainoastaan yleisiä ennakkoluulojaan, jotka hänelle antoivat sen varman vakuutuksen, että viekas italialainen pappi, epäluotettava skotlantilainen ja saraceniläinen lääkäri oli joukko aineita, joista kaikkea mahollista pahaa, vaan ei suinkaan mitään hyvää ollut saatavana. Hän päätti kuitenki suoraan esittää epäilyksensä kuninkaalle, jonka älyä hän melkein piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen urhoollisuuttaan.
Sillä välin oli Tuomas de Vaux'n arveluille varsin vastaisia asioita tapahtunut. Hän oli tuskin kuninkaan teltasta lähtenyt, ennenkuin Richard, niin hyvin kuumeen synnyttämästä, kuin oman luonteensa malttamattomuudesta, alkoi hänen poissaoloansa pitkäksyä ja hartaasti odottaa hänen takaisintuloaan. Hän oli kyllin kokenut yrittääksensä viihdyttää mielikiihkoansa, joka isosti enensi hänen ruumiillista kipuansa. Palvelioita hän kiusaksi asti pyysi hankkimaan hänelle huvitusta ja papin rukouskirjaa, oppineen romania ja hänen enin suosittunsa ministrelin soittoa käytettiin turhaan. Viimein, pari tuntia auringonlaskun edellä ja siis paljo varemmin kuin hän taisi toivoa minkäänlaista luotettavaa tietoa maurilaisen eli arapialaisen parantamistavan vaikutuksesta, hän lähetti, kuten jo olemme kuulleet, käskyn Leopartin ritarille hetimiten tulemaan hänen luokseen, toivoen lievittävänsä kärsimättömyyttään sir Kennethiltä saamalla tarkemman kertomuksen niistä syistä, joitten tähden hän oli leiristä ollut poissa ja niistä asianhaaroista, joissa hän oli mainion tohtorin kanssa tullut yhteen.
Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille päällikkönsä edessä sopi.
"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari — Kenen kädestä olet ritariarvosi saanut?"
"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi", vastasi skottilainen.
"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa, missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet — hä?"
Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi; sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.
"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta vastaan".
Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli, ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.
"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".
"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".
"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".
"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. — Vain kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"
"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.
"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä — joka en liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä — olin tuosta tietämättä?"
"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä kunniasta olen ylpeä — vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin kristittyin leiriin".
"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"
"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".
"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.
"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".
"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika! Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään — minä olen antanut heille takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja kapinallisia vasalleja".
"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä. Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen, niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".
"Sen myönnän todeksi", kuningas sanoi; "ja niistä ystäväntöistä, jotka olen maallenne osottanut, vaadin minä teitä muistamaan, että minä kristityn liittokunnan pääjäsenenä olen oikeutettu tietämään liittolaisteni hankkeet. Olkaa sentähden hyvä ja kertokaa minulle mitä minä syystä haluan tietää ja jota varmaan luotettavammin saan kuulla teiltä kuin muilta".
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "näin kehotettuna tahdon puhua peittelemättä; sillä minä uskon todella että teidän aikeenne retkemme päätarkotuksen suhteen ovat rehelliset ja vilpittömät; ja sitä en tosiaan voisi vakuuttaa pyhän liittokunnan muista jäsenistä. Saan siis teille tiedoksi antaa että asiani oli Engaddin erakon kautta, tuon pyhän miehen, jota Saladinki kunnioittaa ja suosii, ehdotella —"
"Aselevon pitentämistä, arvaan", keskeytti Richard äkkiä.
"Ei, Sankt Andreaksen kautta, armollinen herra," vastasi skotlantilainen ritari, "vaan vakinaisen rauhan sopimista ja meidän armeijamme kotiinlähtöä Palestinasta".
"Sankt Georg!" sanoi Richard aivan kummastuksissaan. — "Pahaa olen heistä kyllä ajatellut, mutta en koskaan olisi voinut uneksia, että he alentaisivat itseään tuommoiseen häpeäntyöhön. Puhukaa, sir Kenneth, millä aikomuksella antausitte tuohon lähetykseen?"
"Aivan hyvällä aikomuksella, mylord", sanoi Kenneth; "sillä kun olimme jalon päällikkömme kadottaneet, jonka ainoan johdannassa menestystä toivoin, en tiennyt ketään, joka hänen jälkeensä olisi meitä voittoon vienyt, ja pidin asiain näin ollen jo paljasta tappion karttamista suotavana".
"Ja millä ehdoilla tämä toivottu rauhanpäätös oli tehtävä?" sanoi Richard, töin tuskin hilliten sitä vihaa, joka tahtoi hänen sydämensä särkeä.
"Niitä ei minulle uskottu, mylord", vastasi Lepäävän Leopartin ritari."Minä jätin ne erakolle sinetillä varustettuina".
"Ja minä te tuota arvoisaa erakkoa pidätte — narrina, mielipuolena, petturina eli pyhimyksenä?" sanoi Richard.
"Hänen hulluutensa, sir", vastasi älykäs skotlantilainen, "luulen vain olevan teeskennellyn, arvon ja suosion saamista varten pakanoilta, sillä nämä pitävät mielipuolia lahjotettuna taivaallisilla ilmestyksillä. Ainakin minusta tuntui että hänen hulluutensa tuli nähtäviin vain asiain niin vaatiessa ja että se ei, kuten tavallinen mielipuolisuus, ollut huomattava hänen käytöksessään ylimalkain".
"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin, josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen katumuksenharjotuksensa?"
"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".
"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.
"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu — ainakin sitte kuin Richardin käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".
"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät yhtä aseellista saraceniä vastaan".
"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".
Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia ylönkatsonut.
"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"
"Tietääkseni — en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään; sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian, Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne lähteneet vaellusretkelle?"
"Mylord", sanoi sir Kenneth, "minä tahdon puhua totta aivan kuin rippi-isälleni. Maan-alaisessa kappelissa, johon erakko minua saattoi, näin vaimonpuolisen köörin osottavan hartauttansa kaikkein pyhimmälle reliikille; mutta kun en nähnyt heidän kasvojansa, enkä kuullut heidän ääniänsä, paitsi niissä ylistysvirsissä, joita he lauloivat, en voi sanoa, josko Englannin kuninkaatar oli seurassa".
"Ja ettekö noista vaimonpuolista tunteneet ketään?"
Sir Kenneth seisoi ääneti.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas, nojaten kyynäspäälleen, "ritarina ja ylimyksenä, ja vastauksestanne näen mitä arvoa kummalleki annatte — tunsitteko, vaan ettekö tunteneet yhtään naista näitten rukoiliain joukossa?"
"Mylord", sanoi Kenneth, sanoja tavotellen, "minä saatoin kenties arvata".
"Ja minä saatan ehkä myöskin arvata", sanoi kuningas rypistäen kulmakarvojaan; "vaan tästä kyllin. Niin leoparti kuin olette, herra ritari, älkää härnätkö leijonan käpälää. Muistakaa — kuuhun rakastuminen olisi vain hulluus; vaan korkean tornin rintavarustuksilta alas hyppääminen, siten tullaksensa sen piiriin, olisi itsemurhaajan mielettömyyttä".
Tällä hetkellä kuului ulkohuoneesta liikettä, ja kuningas, äkkiä muuttaen äänensä tavalliseksi, sanoi: "hyvä — mene — kiiruhda de Vaux'n luokse ja käske hänen tänne arapialaisen tohtorin kanssa. Henkeni sulttanin rehellisyydestä! Jos hän vain tahtoisi väärästä uskostansa luopua, niin minä miekallani auttaisin häntä ajamaan noita franskan ja itävallan hylkyjoukkoja pois hänen valtioistaan, ja pitäisin Palestinaa yhtä hyvästi hallittuna häneltä, kuin jos sen kuninkaat olisivat itse taivaan päätöksen mukaan voideltuja".
Leopartin Ritari poistui ja heti senjälkeen kamaripoika ilmotti että lähetyskunta suuresta neuvostosta pyysi saada Englannin majesteetille tehdä kunniatervehyksensä.
"He siis vielä tunnustavat minun hengissä olevan", oli hänen vastauksensa. "Ketä ovat nuo arvoisat lähettiläät?"
"Temppeliherrain Suurimestari ja Montserrat'n markiisi".
"Veljemme Franskan kuningas ei tautivuoteita rakasta", sanoi Richard, "mutta jos Philip olisi sairastanut, olisin jo aikoja sitten seisonut hänen tautivuoteensa vieressä. — Jocelyn, järjestä vuodettani, se on mullistettu ikäänkuin myrskyinen meri — anna mulle tuo teräskuvastin — silittele sukimella tukkaani ja partaani. Ne todellaki näyttävät enemmän leijonan harjalta kuin kristityn ihmisen hivussuortuvilta — tuo minulle vettä".
"Mylord", sanoi palvelia vapisten, "lääkärit sanovat kylmää vettä vaaralliseksi".
"Hiiteen kaikki lääkärit", huudahti kuningas. "Kun eivät he minua voi parantaa, niin luuletko että suvaitsen heidän kiusata minua? — Kas niin", sanoi hän, päästyään pesupuuhistaan, "laske arvokkaat lähettiläät sisään; luulenpa heidän nyt tuskin huomaavan, että tauti on tehnyt Richardin ulkonäöstään huolettomaksi".
Tuo temppeliherrain kuuluisa Suurimestari oli pitkä, laiha, sodissa karaistu mies, veltostuneilla vaan läpitunkevilla silmillä ja otsalla, johon tuhannet mustat juonet olivat painaneet osan synkkyydestänsä. Sen kummallisen liittokunnan etupäässä, jolle heidän sääntönsä olivat kaikki ja he itse eivät mitään — joka koki valtaansa enentää itse sen uskonopin varalla, jonka puollustukseksi alkuaan koko veljeskunta oli perustettu — jota syytettiin vääräuskoisuudesta ja noituudesta, vaikka sen jäsenet viraltaan olivat kristittyjä pappeja — jota epäiltiin sulttanin salaiseksi liittolaiseksi, vaikka valansa vaati heitä pyhää temppeliä varjelemaan eli takaisin voittamaan — oli hän ja koko veljeskunta arvotus, jonka selitystä useimmat ihmiset kauhistuivat ajattelemasta. Suurimestari oli valkeaan juhlapukuunsa puettu, ja kädessä hänellä oliabacuseli se salainen virkasauva, jonka eriskummallinen muoto oli synnyttänyt monia arveluita ja selityksiä, että tätä kristittyin ritarein veljeskuntaa yhdisti pakanuuden inhottavimmat vertauskuvat.
Konrad, Montserrat'n herra, oli ulkonäöltään paljon miellyttävämpi kun tuo synkkä ja umpimielinen soturipappi, jonka seurassa hän tuli. Hän oli kaunis mies, keski-ikäinen tai vähän vanhempi kenties, sodissa urhea, neuvostossa älykäs, lystillinen ja kohtelias huveissa; vaan toiselta puolen häntä syytettiin löyhämielisyydestä, yksipuolisesta ja itsekkäästä kunnianhimosta, halusta oman ruhtinaskuntansa laajentamiseen latinalaisen kuningaskunnan etuja Palestinassa katsomatta, ja salaisista keskustelemisista Saladinin kanssa oman etunsa hyväksi ja kristittyjen liittolaistensa vahingoksi.
Kun nämät ylimykset olivat lausuneet tavalliset tervehykset, ja Richard kuningas kohteliaasti niihin vastannut, alkoi Montserrat'n markiisi selitellä syitä heidän tulemiseensa. "Heitä oli lähettänyt", hän sanoi, "ne huolestuneet kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kuuluivat ristiretken neuvoskuntaan, tiedustelemaan heidän jalon liittolaisensa, urhean Englannin kuninkaan, terveyden laitaa".
"Me tunnemme kuinka suuren arvon neuvoston ruhtinaat panevat terveydentilaamme", vastasi englantilainen hallitsia; "ja me ymmärrämme täydelleen kuinka vaikea heille on mahtanut olla neljäntoista päivän kuluessa tukehuttaa uteliaisuuttaan sen suhteen, epäilemättä pelvosta, että he enentäisivät pahanvointiamme mitään levottomuutta näyttämättä taudin päätöksestä".
Kun markiisin kaunopuheliaisuus täten oli katkaistu, ja hän itse oli käynyt vähän hämilleen tuosta vastauksesta, uudisti hänen karkeampiluontoinen kumppalinsa puheen, ja ilmotti kuninkaalle niin kuivasti ja lyhyesti, kuin puhuteltavan korkea arvo suinkin salli, että he tulivat neuvostosta kristikunnan nimessä pyytämään, "että hän ei sallisi uskottoman lääkärin, jota sanottiin Saladinilta lähetetyksi, yritellä mitään parantamispuuhia, ennenkuin neuvoskunta oli ryhtynyt tarpeellisiin toimiin sen epäluulon poistamiseksi eli vahvistamiseksi, jota nyt pidettiin tuota tuon henkilön lähetystä vastaan".
"Pyhän ja urhoollisen temppelikunnan herra Suurimestari ja te, jalo Montserrat'n markiisi", Richard vastasi, "jos suvaitsette lähimmäisessä huoneessa viipyä, niin tulette kohta näkemään missä arvossa pidämme niitä helliä nuhteita, joita saamme kuninkaallisilta ja ruhtinaallisilta liittoveljiltämme tässä pyhässä sodassa".
Markiisi ja suurimestari poistuivat tämän johdosta; vaan he eivät ennättäneet etuteltassa oleskella monta minuutia, ennenkuin itämainen lääkäri sinne saapui Gilslannin paronin ja Kenneth Skotlantilaisen seurassa. Paroni kuitenkin tuli toista kahta vähän myöhemmin sisään, jääden kenties joitakuita käskyjä ulkopuolella oleville vartioille antamaan.
Kun arapilainen lääkäri astui telttaan, hän itämaiseen tapaan tervehti markiisia ja suurimestaria, joitten arvollisuus oli huomattava heidän sekä ulkonäöstään että ryhdistään. Suurimestari vastasi tervehykseen ylenkatseellisen tylysti, markiisi sillä alentuvaisella kohteliaisuudella, jota hän tavallisesti käytti kaikkia kohtaan, kuuluivat he mihin arvoluokkaan tahi kansakuntaan tahansa. Hetken äänettömyys syntyi; sillä skotlantilainen ritari, joka odotti de Vaux'n tuloa, ei rohjennut omin luvin astua kuninkaalliseen telttaan, ja tällä ajalla suurimestari karkeasti kysyi mahomettiläiseltä: "pakana, rohkenetko taitoasi käyttää parantaaksesi voideltua kuningasta kristityssä armeijassa?"
"Allahn aurinko", viisas vastasi, "paistaa niin hyvin nazarenin kuin mahomettiläisen päälle eikä hänen palveliansa uskalla tehdä mitään erotusta heidän välillä, kun häntä kutsutaan lääketaitonsa harjottamiseen".
"Uskoton Hakim", sanoi suurimestari, "eli miten sinua mainitaan, pimeyden kastamaton orja, tiedätkö, että tulet villien hevosten välillä revittäväksi, jos Richard kuningas sinun hoitosi alaisena kuolee?"
"Se olisi kova tuomio", vastasi lääkäri, "siihen katsoen, että minä vain voin maallisia välikappaleita käyttää, ja että päätös on kirjotettu valon kirjaan".
"Ei, kunnioitettu ja urhokas suurimestari", sanoi Montserrat'n markiisi, "muistakaa, että tämä viisas tohtori ei tunne kristittyjä lakejamme, jotka ovat Jumalan pelvossa ja hänen valittuinsa vakuudeksi säädetyt. — Tiedä sentähden arvoisa tohtori, jonka taitoa me emme epäile, että sinun olisi paras astua pyhän liittokuntamme loistavan neuvoston eteen, siinä selittämään ja kertomaan niille viisaille ja oppineille tohtoreille, joita he nimittävät, sitä tapaa ja niitä lääkkeitä, joita tuon ylhäisen sairaan suhteen aiotte käyttää, niin te karttaisitte kaikkea vaaraa, johon muuten luultavasti joudutte, jos omalla uhallanne ajattelematta ryhdytte näin tärkeään toimeen".
"Hyvät herrat", sanoi El Hakim, "minä ymmärrän teitä täydellisesti. Mutta tieteellä on sankarinsa samoin kuin teidän sotataidollakin, niin, onpa välin marttyransa yhtä hyvin kun uskonnolla. Minä olen saanut herrani sulttani Saladinin käskyn parantaa tämä nazarenilainen kuningas ja profeetan siunauksella olen hänen käskyänsä totteleva. Ellen onnistu, niin teillä on miekat, jotka janoavat oikea-uskoisten verta, ja minä jätän ruumiini niille alttiiksi. Vaan en tahdo ympärileikkaamattoman kanssa kiistellä niiden lääkkeiden voimasta, joista profeetan armon kautta olen tiedon saanut, ja minä pyydän ettette mitenkään viivyttele minua tehtävässäni".
"Kuka viivykkeistä puhuu?" sanoi paroni de Vaux, joka äkkiä astui telttaan; "meillä on niitä ollut jo liikoihin asti. Terve teille, mylord de Montserrat, ja teillekin, uljas suurimestari. Vaan minun täytyy heti saattaa tämä oppinut lääkäri herrani vuoteelle".
"Mylord", sanoi markiisi normannin franskalla eliouienkielellä, niinkuin sitä siihen aikaan kutsuttiin, "tiedättekö että ristiretken kuninkaallinen ja ruhtinaallinen neuvoskunta on meidät lähettänyt varottamaan siitä uhkarohkeudesta, että uskottoman itämaisen lääkärin sallitaan puoskaroija niin mahtavan henkilön, kuin herranne, Richard kuninkaan, terveyden kanssa".
"Jalo herra markiisi", vastasi englantilainen jyrkästi, "pitkiä puheita en osaa pitää, enkä niitä ole halukas kuulemaankaan — sitä paitsi olen paljon kerkeämpi uskomaan mitä silmäni ovat nähneet, kuin mitä korvani kuulleet. Minä olen vakuutettu siitä että tämä pakana voipi parantaa kuningas Richardin taudin, ja minä uskon ja toivon että hän tahtoo tehdä parastaan. Aika on kallis. Jos Mahomet — jonka Jumala kirotkoon! — seisoisi teltan ulkopuolella niin hyvillä aikomuksilla kun tällä Adonebek El Hakimilla on, niin olisi mielestäni synti viivyttää häntä minuutiakaan. — Sentähden jääkää hyvästi, hyvät herrat".
"Niin, mutta kuningas on itse käskenyt meidän olla läsnä, kun tuo lääkäri kykyään koettaa", vastusteli Konrad de Montserrat.
Paroni kuiskasi kamaripojalle, arvaten tiedustellakseen josko markiisi puhui totta, ja vastasi sitten: "hyvät herrat, jos pysytte hiljaisina, niin käykää kernaasti kanssamme sisään; mutta jos sanoilla eli liikunnoilla keskeytätte tätä taitavaa lääkäriä hänen toimessaan, niin ilmotan teille, että korkeasta armostanne huolimatta, väkisin laitan teidät Richardin teltasta ulos; sillä tietäkää, minä olen tuon miehen lääkkeiden voimasta niin vakuutettu, että jos Richard itse kieltäytyy niitä nauttimasta, niin luulenpa, Lanercostin rouvamme kautta, että rohkenisin häntä siihen vasten hänen tahtoansa pakottaa. — Astukaa päälle, El Hakim".
Viimeiset sanat lausuttiin frankin kielellä ja lääkäri totteli niitä heti. Suurimestari katseli äkeästi tuota jäykkää sotilasta; mutta markiisin kanssa silmäyksiä vaihdeltuaan, silittyivät rypyt hänen otsassaan ja molemmat seurasivat de Vaux'ta ja arapialaista sisimmäiseen telttaan, jossa Richard makasi ja odotteli heitä sillä malttamattomuudella, jolla sairas kuuntelee lääkärinsä askeleita. Sir Kenneth, jonka läsnäolo ei näyttänyt olevan vaadittu eikä kielletty, arveli niiden asianhaarain johdosta, joihin hän oli joutunut, olevansa oikeutettu seuraamaan näitä ylhäisiä henkilöitä; mutta tuntien heikomman valtansa ja arvonsa hän pysyi syrjässä koko seuraavan tapauksen aikana.
Kun he astuivat hänen huoneeseensa, huudahti Rikhard heti paikalla: "Ohoo! tässäpä tulee kaunis joukko katsomaan Richardin hyppäystä alas pimeyteen. — Jalot liittolaiseni, minä tervehdän teitä koko kootun liittokuntamme edustajina; Richard on taasen oleva keskuudessanne, kuten ennenkin, eli saatte kantaa hänen jäännöksensä hautaan. — De Vaux, josko hän elää taikka kuolee, voit olla ruhtinaasi kiitollisuudesta varma. — Täällä on joku vielä — mutta tämä kuume on silmäni heikontanut mitä, tuo rohkea skotlantilainen, joka tahtoo kiivetä taivaaseen ilman tikapuitta? — Hänkin on tervetullut. — Kas niin, herra Hakim, toimeen, toimeen".
Tohtori, joka jo oli kuninkaan taudin oireita tiedustelut, tutki nyt kauan aikaa ja suurella tarkkuudella sairaan valtasuonta, jolloin ymparilläseisojat olivat ääneti, hartaassa odotuksessa. Viisas täytti sitten pikarin lähdevedellä ja pisti siihen sen pienen punaisen kukkaron, jonka hän, samoin kuin ennen, otti povestaan. Kun hän näytti arvelevan, että vesi oli tarpeeksi valmistettu, hän aikoi sitä tarjota kuninkaalle; vain tämä keskeytti häntä, sanoen: "odota silmänräpäys! — Sinä olet minun valtasuontani koetellut — annas kun minä nyt sormeni painan sinun suontasi vastaan. — Hyvänä ritarina minäki hieman tiedettäsi tajuan".
Arapialainen tarjosi oitis kätensä, ja hänen pitkät, hoikat, mustat sormensa peittyivät ja katosivat hetkeksi Richardin suureen käteen.
"Hänen verensä virtaa tyveneesti kuin lapsen", sanoi kuningas; "niin ei sen suoni syki, joka ruhtinaita myrkyttää. De Vaux, josko elämme tai kuolemme, niin toimita tämä Hakim, kunnioitettuna ja täydessä turvassa, täältä pois. Ystäväni, vie meiltä terveisiä jalolle Saladinille. Jos kuolen, en epäile hänen rehellisyyttään — jos jään elämään, niin tulen häntä kiittämään, niinkuin sotilasta sopii".
Hän nousi tämän jälkeen vuoteelleen istumaan, otti käteensä pikarin ja kääntyi markiisin ja suurimestarin puoleen: "muistakaa mitä sanon, ja kuninkaalliset veljeni vastatkoot maljaani Cyperin viinissä: katoomaton kunnia ensimäiselle ristiretkeiliälle, joka keihäällä eli miekalla Jerusalemin portille kolkuttaa; ja häpeä ja ikuinen kunniattomuus jokaiselle, joka siitä aurasta kääntyy, johon hän kerran on tarttunut".
Hän tyhjensi pikarin pohjaan asti, jätti sen takaisin arapialaiselle ja vaipui, ikäänkuin uuvuksissa, alas vuoteensa patjoille, jotka olivat hänelle varustetut. Äänettömällä, vaan käskevällä viittauksella lääkäri nyt kehotti kaikkia lähtemään teltasta pois; hän itse ainoastaan jäi sisään sekä de Vaux, joka ei millään ehdolla suostunut menemään. Huone siis muista tuli tyhjäksi.
Kymmenes luku.
Salaisen kirjan teille avaan nyt,Ja harmiksenne asioista luenVaarallista, kauhistuttavista.
Shakspeare.
Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.
"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla! Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä kuninkaallinen lippu".
"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina, milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään ja mässäämään heidän kanssa kilvan".
"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota armopikaria tyhjentäessään?"
"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen — ikäänkuin kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt päästä ritarikunnan jäseneksi".
"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan arvoinen".
"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia pakanoita myötävän neljään markkaan".
He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen, ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.
He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi, äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan ystävän kanssa".
Temppeliherra hymyili.
"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin toiset".
"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan; "tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"
"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".
"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut, voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa, jäävät henkiin".
"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".
"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'nKonradia?" sanoi markiisi.
"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'nKonradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".
"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei ole. — Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus — paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen ojalla, tuolta puolen aidalla — täällä läänitysoikeus, tuolla sitä suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen, minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään sanomista".
"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".
"Sinä kait et tahdo minua pettää?" sanoi Konrad, terävästi ja epäilevästi silmäillen häntä. "Ole vakuutettu siitä että kieleni ei koskaan pane päätäni vaaraan, etteikä käteni jätä molempia puollustamatta. Nosta kanne minua vastaan, jos tahdot — minä olen valmis turnauskentällä puollustamaan itseäni parhainta temppeliherraa vastaan, joka koskaan on keihästä laskenut".
"Sinä hörähtelet kuitenki vähän liika kiivaasti, niin urhea ratsu ollaksesi", sanoi suurimestari. "Mutta minä vannon sen pyhän temppelin kautta, jota veljeskuntamme valalla on sitoutunut puollustamaan, uskollisena kumppalina keskustellakseni kanssasi".
"Minkä temppelin kautta?" sanoi Montserrat'n markiisi, jonka taipumus pistopuheisiin usein sai hänen unohtamaan kohteliaisuutensa ja varovaisuutensa; "vannotte sen temppelin kautta, jonka kuningas Salomo Zionin kukkuloille rakensi, eli sen vertauskuvannollisen rakennuksen kautta, jota teidän sanotaan neuvotteluissanne koulujenne holveissa mainitsevan asiana, joka väkevälle ja kunnioitettavalle veljeskunnallenne tuottaa lisää mahtavuutta?"
Temppeliherra loi häneen kuolettavan silmäyksen, mutta vastasi tyynesti: "minkä temppelin kautta vannonenki, ole vakuutettu siitä, herra markiisi, että valani on pyhä. — Minä soisin tietäväni, kuinka sitoa *sinua* yhtä lujalla lupauksella".
"Minä vannon sinulle uskollisuutta", sanoi markiisi nauraen, "sen pienen kreivikuununi kautta, jonka ennen tämän sodan loppua toivon parempaan muuttavani. Se tuntuu kylmältä otsallani, sama pieni koriste; herttuallinen päähine olisi parempi suoja semmoista yöviimaa vastaan kuin nyt tuulee, ja kuninkaallinen kruunu vielä mukavampi, se kun on sisustettu kärpännahalla ja sametilla. Sanalla sanoen, meidän etumme sitovat meitä yhteen; sillä älkää uskoko, herra suurimestari, että, jos nämät liittoruhtinaat vallottavat Jerusalemin ja sinne asettavat itsevalitsemansa kuninkaan, he sallisivat teidän veljeskuntanne enemmän kuin minun köyhän markisaatini säilyttää sitä itsenäisyyttä, kuin meillä nykyään on. Ei, pyhän neitsyemme kautta! Siinä tapauksessa ylpeät johanniita-ritarit saisivat taas alkaa laastaria levitellä ja rutto-ajoksia hoitaa sairashuoneissa; ja te, mahtavat ja kunnioitettavat temppeliherrat, saisitte palata entiseen halpaan sotilassäätyynne, maata kolme yhdellä vuoteella ja nousta kaksi yhden hevosen selkään, niinkuin nykyinen sinettinne vielä osottaa olleen muinaisena kohtuullisena tapananne".
"Veljeskuntamme arvo, etuoikeudet ja rikkaudet varjelevat meitä siitä alennuksesta, jolla uhkaatte", vastasi temppeliherra kopeasti.
"Ne juuri lankeemuksenne saavat aikaan", sanoi Konrad de Montserrat; "ja te, kunnioitettava suurmestari, tiedätte yhtä hyvin kun minä, että jos kristittyin ruhtinasten aikeet onnistuisivat Palestinassa, olisi heidän ensimäinen politiikitoimensa hävittää teidän veljeskuntanne itsenäisyyden, joka jo aikoja olisi tapahtunut, ellei pyhä isämme paavi olisi teitä suojellut ja teidän apuanne olisi Palestinan vallottamiseen tarvittu. Anna heidän täydellisesti voittaa ja he viskaavat teidät syrjään niinkuin katkaistun peitsen palaset turnauskentältä nakataan pois".
"Se voipi kyllä olla totta, mitä nyt puhutte", sanoi temppeliherra synkästi hymyillen; "mutta minkälaiset toiveemme olisivat, jos liittolaiset veisivät joukkonsa pois ja jättäisivät Palestinan Saladinin käsiin?"
"Suuret ja varmat", vastasi Konrad; "Sulttani antaisi meille laajat maakunnat, jos me hänen varalla pitäisimme kunnossa joukon hyviä frankilaisia keihäsmiehiä. Egyptissä, Persiassa, satamäärä tämmöisiä apulaisia, yhdistyen hänen omaan keveään ratsuväkeensä, antaisi tappelussa voiton peljättävintä vihollista vastaan. Tämä vallanalaisuus ei voisi kauan kestää — ehkä tämän toimeliaan sulttanin elinajan — mutta itämaissa valtakuntia syntyy kuin sieniä. Ajatelkaamme Saladin kuolleeksi ja meidän joukkomme myötäänsä vahvistetuksi rohkeoilla onnenhakioilla Europasta; mitä emme voisi toivoa toimittavamme, kun ei meitä esteleisi nuot hallitsiat, joitten korkea arvo tätä nykyä asettaa meidät syrjään ja jotka, jos he jäisivät tänne ja onnistuisivat yrityksessään, kernaasti nöyryyttäisivät meitä ja ijäksi laskisivat meitä valtansa alle?"
"Te puhutte totta, herra markiisi", sanoi suurimestari, "ja kaiku sydämessäni vastaa sanoihinne. Meidän tulee kuitenki olla varovaiset; Franskan Philip on yhtä viekas kun urhokas".
"Niin todella, ja sentähden hän sitä helpommin on luovutettava hankkeesta, johon hän ajattelematta on antaunut, hetken innostuksesta eli aatelistensa kehotuksesta. Hän kadehtii luonnollista vihamiestään, Richard kuningasta, ja halajaa maahansa panemaan kunnianhimoisia tuumiansa toteen, joitten esineet ovat lähempänä Parisia kuin Palestinaa. Hän tulee jokaista välttävää syytä käyttämään päästäkseen taistelutanterelta, jossa hän havaitsee vain kuningaskuntansa voimia uuvuttavansa".
"Ja Itävallan herttua?" sanoi temppeliherra.
"Oh, mitä herttuaan tulee", vastasi Konrad, "niin hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa saattaa hänen samaan päätökseen, jonka Philip älystä ja politiikista tekee. Hän pitää itseänsä — Jumala häntä siinä luulossa vahvistakoon! — kiittämättömyydellä kohdeltuna, koska kaikki ihmiset, yksin hänen omatminnesängerinsäki[1], ylistävät kuningas Richardia, jota hän pelkää ja vihaa ja jonka onnettomuudesta hän iloitsisi, niinkuin nuo huonosti opetetut pelkurit jahtikoirat, jotka, kun ensimäinen koira kahlerivistä on suden kanssa ottelussa, ennen takaapäin tarttuvat häneen kiinni, kuin kiirehtivät hänen avukseen. — Mutta miksi tätä sinulle kertoisin, ellen näyttääkseni, että mutkittelematta toivon tämän liittokunnan hajoavaksi ja maan vapautettavaksi näistä suurista hallitsioista sotalaumoineen? Ja sinä tiedät hyvin ja olethan omin silmin nähnyt, kuinka kaikki mahtavat ja arvolliset ruhtinaat, paitsi yksi ainoa, ovat halukkaat rupeamaan sovintotuumiin sultanin kanssa?"
[1] Niin nimitettiin saksalaisia ministrelejä (runoilioita).
"Sen myönnän", sanoi temppeliherra. "Se olisi sokea, joka ei sitä olisi huomannut heidän viimeisissä keskusteluissa. Vaan nosta naamarisi vielä tuumaa ylemmäksi ja selitä minulle todelliset syyt miksi neuvostossa vaadit, että tuo pohjolainen engelsmanni, taikka skotlantilainen, tai miksi nimittänette tuota Leopartin ritaria, veisi heidän rauhan-ehdotuksensa perille?"
"Ne olivat valtioviisaudesta lähteneet", vastasi italialainen. "Jo se että hän oli syntyään Brittiläinen, riitti vaikuttamaan luottamusta Saladinissä, joka tiesi hänen palveleman Richardin alla, kun hänen skotlantilaisuutensa ja eräät muut yksityiset riidansyyt, jotka ovat tiedossani, tekivät hyvin vähän luultavaksi, että lähettiläämme palattuaan joutuisi sairaan kuninkaan tykö, joka ei hänen läsnäoloaan kaipaa".
"Kovin hienosti kudottu politiiki", sanoi suurimestari; "uskokaa minua, nuo italialaiset hämähäkinverkot eivät konsanaan tule sitomaan tuota keritsemätöntä saarimaan Simsonia — kiittäkää Jumalaa, jos voitte häntä sitoa uusiin, ja kaikkein sitkeimpiin köysiin. Ettekö näe, että tuo lähettiläs, jonka niin suurella huolella olette valinneet, on tuossa lääkärissä luoksemme tuonut ne keinot, jotka voivat nostattaa leijonasydämisen, häränniskaisen englantilaisen jatkamaan ristiretkihankettansa; ja niin pian kuin hän kerran kykenee ryntäämään eteenpäin, kuka toisista ruhtinaista uskaltaa panna vastaan? — Heidän täytyy häpeän vuoksi häntä seurata, joski yhtä mieluisasti kulkisivat itse paholaisen lipun alla".
"Ole huoleti", sanoi Montserrat'n Konradi; "ennenkuin tuo lääkäri, ellei hän ole velho, kerkeää Richardin parantaa, lienee mahdollinen saada aikaan ilmi riita franskalaisen, taikka ainakin itävaltalaisen ja heidän liittolaisensa, englannin kuninkaan, välillä, niin että rikkoutuminen on auttamaton; ja Richard nouskoon vuoteeltansa ehkä omia joukkojaan komentamaan, mutta ei koskaan enään ainoastaan omalla voimallaan koko ristiretkeä johdattamaan".
"Sinä olet näppärä joutsimies", sanoi temppeliherra; "mutta Konrad deMontserrat, joutsesi nuoli ei kanna pilkkuun asti".
Hän vaikeni samassa äkkiä, heitti epäilevän silmäyksen ympärilleen nähdäkseen jos joku häntä kuunteli, ja tarttuen Konradin käteen, puristi sitä kovasti, sekä katsoen italialaista terävästi silmiin, kertoi verkalleen: "Richard, sanoit, nousta vuoteeltaan? — Konrad, hän ei ikänä saa siitä nousta!"
Montserrat'n markiisi säpsähti. — "Mitä? — puhutteko EnglanninRichardista — Leijonasydämestä — kristikunnan sankarista?"
Hänen poskensa vaalenivat ja hänen polvensa vapisivat puhuessa. Temppeliritari silmäili häntä ja veti rautakasvonsa ylenkatseelliseen hymyyn.
"Tiedätkö kenen näköinen tällä hetkellä olet, sir Konrad? Et valtioviisaan ja urhean Montserrat'n markiisin — et sen, joka tahtoisi johdattaa ruhtinasten neuvotteluita ja määrätä valtain kohtaloita — vain oppilaan näköinen, joka äkkiä tavattuaan manauslauseen mestarinsa loihtukirjassa on kutsunut paholaisen esiin silloin, kuin hän vähimmin on sitä ajatellut, ja nyt seisoo säikähyksissään ilmitulleen hengen edessä".
"Minä myönnän", sanoi Konrad, tointuen, "että — ellei muuta varmaa keinoa voida keksiä — sinä olet semmoisen osottanut, joka suorimmasti saattaa perille. Mutta — siunattu Maria! — me joudumme koko Europan kauhistukseksi jokainoan kirottavaksi, paavista hänen istuimellaan aina kerjäläisten kirkon ovella saakka, joka ryysyisenä ja spitalitautisena, viheliäisimmässä tilassa, johon ihminen voipi joutua, on kiittävä Jumalaa, että hän ei ole Giles Amaury eikä Montserrat'n Konrad".
"Jos asiaa siltä kannalta katsot", sanoi suurimestari samalla tyyneydellä, jota hän oli koko tämän merkillisen keskustelun aikana osottanut, "niin ajatellaan, ettei mitään ole välillämme tapahtunut — että olemme unissa puhuneet — olemme heränneet ja näky on kadonnut".
"Se ei koskaan voi kadota", vastasi Konrad.
"Herttuallisten kruunujen ja kuninkaallisten diademein uneksiminen tahtoo toisiaan vähän sitkeästi pitää paikkansa mielikuvituksessa", lausui suurimestari.
"Hyvä!" sanoi Konrad, "annas kun ensin koetan rikkoa Itävallan jaEnglannin väliä".
He erosivat. — Konrad jäi samalle paikalle seisomaan ja katseli hitaasti poiskulkevan temppeliherran liehuvaa valkeaa viittaa, joka vähitellen katosi itämaan yön pikaisesti laskeutuvaan hämärään. Ylpeä, kunnianhimoinen, arastelematon ja viekas, ei Montserrat'n markiisi kuitenkaan luonnosta ollut julma. Hän oli hekumallinen epikurea ja niinkuin moni, joka tätä oppia saarnaa, juuri itsekkäistä syistä haluton tekemään kiusaa tai julmuutta näkemään; ja hänellä myöski oli yleinen oman maineensa kunnioittamisen tunne, joka usein täyttää niitten parempain perusaatteiden puutteen, joilla hyvää mainetta säilytetään.
"Minä olen", hän sanoi, silmät vielä kiinitettyinä siihen, missä hän oli nähnyt temppeliherran viitan viimeiseksi liehahtavan, "olen tosiaan loihtinut esiin itse paholaisen! Ken olisi uskonut, että tuo tyly, asketinen suurimestari, jonka koko onni tai onnettomuus liittyy hänen veljeskuntansa kohtaloon, tahtoisi tehdä enemmän sen hyväksi kuin minä joka vain omaa etuani valvon? Tämän turhamaisen ristiretken lopettaminen oli tosin tarkotukseni, mutta en rohjennut ajatella sitä sukkelaa keinoa, jota tuo pelvoton pappi uskalsi ehdotella — se on sentään varmin — kenties vähimmän vaarallisinki".
Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"
Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa — sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.
Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.
"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, — silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".
Yhdestoista luku.
Se varmaa pohjolassa on:Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,Isosti palkitahan tarvittaissa.Niin kateus aina seuraa ansiota,Kuin koira seuraa metsän otustaJa viimeksi sen kaataa.
Sir David Lindsay.
Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.
Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.
Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.
Hän valitsi päivällisajan käyntiänsä varten ja tekosyynä oli arkkiherttualle lahjottaa erästä harvinaista lajia Cyperinviiniä, joka juuri oli sattunut hänelle saaliiksi, ja keskustella sen ansioista unkarin ja rheinin viinien rinnalla. Tämä kohteliaisuus tietysti palkittiin kutsuilla herttuan pöytään ja kaikkia keinoja koetettiin saadakseen sitä hallitsevan ruhtinaan arvon mukaiseksi. Italialaisen hieno aisti kuitenkin huomasi enemmän tuhlaavaa ylellisyyttä kuin somuutta ja komeutta niiden ruokalajien paljoudessa, joilla pöytä oli katettu.
Vaikka saksalaisilla vielä oli sama sotaisa ja suora luonne, kuin heidän esi-isillänsä, jotka kukistivat Roman vallan, olivat he kumminkin säilyttäneet jommoisenkin osan heidän sivistymättömästä raakuudesta. Ritarillisuuden tapoja ja periaatteita ei heidän kesken viljelty siihen hienonnuksen määrään, kuin englannin ja franskan ritareissa, eivätkä he noudattaneet niitä seurustelemisen sääntöjä, joita näissä molemmissa kansoissa pidettiin suurimpana sivistyksenä; ja Konradin korvaa ja mieltä, kun hän istui arkkiherttuan pöydässä, hurmasi sentähden niiden teutonilaisten äänten melu, jotka kaikilta suunnilta kuuluivat, ruhtinaallisten pitojen juhlallisuudesta huolimatta. Vierasten puku näytti hänestä yhtä narrimaiselta, koska useoilla itävallan ylimyksillä oli pitkä parta ja melkein kaikilla lyhyet, kirjavat takit, leikatut, koristetut ja reunustetut länsi-Europassa tuntemattomalla tavalla.
Suuri joukko palvelioita, vanhoja ja nuoria, toimittivat teltassa palvelusta, sekaantuivat välin herrainsa puheeseen, saivat ruanjäännöksiä, ja söivät niitä seisoen seuran seljän takana. Narreja, kääpiöitä ja ministrelejä oli siellä mahdotoin määrätä ja ne melusivat kovemmin ja olivat kärkkäämpiä, kuin mitä paremmin järjestetyissä seuroissa suvaittiin. Kun he saivat runsaan osansa viinistä, jota kullekin kaadettiin yltäkyllin, niin heidän vallaton hälinänsä kävi yhä hurjemmaksi.
Koko ajan ja keskellä tätä huutavaa laumaa, joka paremmin olisi sopinut saksalaisten markkinakapakkaan kuin hallitsevan ruhtinaan telttaan, arkkiherttuaa palveltiin turhamaisella tarkkuudella, joka osotti kuinka arka hän oli sen arvon ylläpitämisestä, jonka hänen ylentämisensä oli hänelle antanut. Ainoastaan aatelissukuiset hovipojat saivat häntä polvillaan palvella, hän söi hopealautaselta ja joi Tokay- ja Reininviinejänsä kultapikarista. Hänen herttuallinen levättinsä oli kärpännahoilla komeasti reunustettu, hänen kruununsa veti kalleudessa vertaa kuninkaalliselle kruunulle ja hänen jalkansa, jotka olivat pistetyt päittensä kanssa ehkä kyynärän pituisiin samettikenkiin, lepäsivät raskaalla hopiojakkaralla. Mutta miehen luonnetta sopi osittain ilmaisemaan, että vaikka hän koki osottaa huomaavaisuuttansa Montserrat'n markiisille, jonka hän kohteliaasti oli asettanut oikealle puolellensa, hän paljo suuremmalla huomiolla kuunteliSpruch-Sprecheriänsäs. o. puheliamiestään eli *sananlaskujen saneliaa*, joka seisoi hänen oikean olkapäänsä takana.
Tuo henkilö oli komeasti puettu levättiin ja takkiin mustasta sametista, — viimeksimainittu koristettu useilla kulta- ja hopearahoilla, jotka olivat siihen kiinnitetyt niiden anteliasten ruhtinasten muistoksi, jotka ne olivat lahjottaneet ja kädessä hänellä oli lyhyt sauva, johon myöski useita hopearahoja oli renkailla kiinnitetty ja jota hän helisteli huomiota saadakseen, kun hän aikoi sanoa jotakin joka hänen mielestään ansaitsi mainitsemista. Tämän henkilön virka arkkiherttuan hovissa oli jotain ministrelin ja neuvoksen välillä; hän oli vuorottain imartelia, runoilia ja kaunopuhelia; ja ne jotka pyrkivät herttuan ystävyyteen, kokivat tavallisesti saavuttaaSpruch-Sprecherinsuosioa.
Estääksensä tämän virkamiehen viisautta kovin väsyttäväksi tulemasta, oli herttualla toisen olkapäänsä takana hovinarrinsa Jonas Schwanker, joka miltei piti yhtä kovaa nujakkaa narrilakillaan, kulkusillaan ja kepakallaan, kuin puheen mies eli sanalaskia helisevällä sauvallaan.
Nämä molemmat henkilöt laskettelivat vaihetellen totista ja naurettavaa mielettömyyttä, jolloin heidän herransa, samalla kuin hän itse heitä kiitteli eli heille nauroi, sen ohessa tarkasti piti silmällä jalon vieraansa kasvoja, havaitakseen kuinka nämät näytteet itävaltalaisesta kaunopuheliaisuudesta ja sukkeluudesta vaikuttaisivat niin täydelliseen ritariin. Vaikea on sanoa josko viisauden tai hulluuden mies enin huvitti seuraa eli nautti suurinta arvoa ruhtinaallisen herransa luona; mutta kumpaisenki kokkapuheet näkyivät häntä erinomaisesti miellyttävän. Väliin he kiistelivät keskenään, kumpika saisi sananvuoron ja huiskuttelivat kilvan kalisevia kapineitaan kovin arveluttavalla kiihkolla; mutta ylipäätäin he näyttivät olevan hyvässä sovussa ja niin tottuneet toistensa leikin säestämiseen, ettäSpruch-Sprecherusein alenti itsensä liittämään selityksen narrin sukkeluudelle, tehdäkseen sen kuuntelioille paremmin ymmärrettäväksi; niin että hänen viisautensa tuli jonkulaiseksi narrin hulluuden selitykseksi. Ja välin narri vuoroonsa höystytti puhelian ikäviä lauselmia pistävällä pilkkasanalla.
Minkäkaltaiset Konradin todelliset ajatukset lienevätki olleet, varoi hän huolellisesti etteivät hänen kasvonsa osottaisi muuta kuin tytyväisyyttä siihen mitä hän kuuli, ja hän nauroi eli taputti käsiään yhtä uutterasti kuin arkkiherttua itseSpruch-Sprecherinjuhlalliselle hulluudelle ja narrin lörpöttelevälle sukkeluudelle. Itse teossa hän tarkasti odotteli milloin toinen taikka toinen heistä sattuisi laskemaan lauseen, soveliaan sille tarkotukselle, joka hänellä oli mielessä.