Kauan ei viipynyt, ennenkuin Englannin kuningas joutui keskustelun alaiseksi narrin kautta, joka oli tottunut pitämäänDickon of the Broomia[1] mieluisena ja loppumattomana ilveen aineena. Puheen mies oli vaiti ja vasta kun Konrad pyysi häneltä selitystä, hän lausui "että ginsti elibroom-kasvi oli nöyryyden vertauskuva, ja että olisi hyvä, jos ne, jotka sitä käyttivät, muistaisivat sen merkitystä".
[1]Dickon of the Broomon englantilainen käännös Leijonasydämen normannilaisesta sukunimestäRichard Plantagenet; vaan englantilainen sanaBroommerkitsee sekä ginstikasvia (fransk.genet) että luutaa, niin että narri tässä on käyttänyt tavallista sananpartta, jota ei voi suomentaa.
Viittaus Plantagenet'n mainioon vaakunaan tuli tämän kautta aivan selväksi, ja Jonas Schwanker muistutti, että "ne jotka ovat itsensä alentaneet, olivat ylennetyt niin että riitti".
"Arvaa oma osasi, anna arvo toisellenki", vastasi Montserrat'n markiisi; "jokaisella meillä on ollut osamme näissä otteluissa ja retkissä, ja mielestäni pitäisi toistenki ruhtinasten saada vähäisen siitä maineesta, jonka ministrelit ja minnesängerit tuhlaavat Englannin Richardille. Eikö kellään tuon Iloisen taiteen harjottajlllla ole laulua Itävallan arkkiherttuan, ruhtinaallisen isäntämme, ylistämiseksi?"
Kolme ministreliä tunkeusi samalla haavaa esiin, kilvan laulaen ja harpuillansa soittaen.Spruch-Sprecher, joka näytti olevan jonkulainen ceremoniamestari eli juhlamenojen järjestäjä, sai suurilla ponnistuksilla kahta heistä vaikenemaan ja viimein hankittiin äänivalta suositulle runoniekalle, joka yläsaksan murteella lauloi tähän tapaan käännettäviä värsyjä:
Kuka paras johtajaksiRistiretken sotureille?Parhaan oriin kannustaja,Pystyin pää ja komein töyhtö.
Tässä puheen mies, helistellen sauvaansa, keskeytti laulajaa vieraille selittääkseen, mitä he ehkä eivät olleet laulusta älynneet, että heidän kuninkaallinen isäntänsä oli se mies jota tarkotettiin, ja ääriä myöten täytetty pikari kulki ympäri seuraa huudettaissa: "*Hoch lebe der Herzog Leopold!*" Uusi värsy seurasi.
Itävalt' on ensimäinen,Miksi? Sitä älä kysy —Kysy sitte miksi kotkaLäheneepi aurinkoa.
"Kotka", sanoi hämäräin lausetten tulkitsia, "on jalon herramme, arkkiherttuan — hänen kuninkaallisen Armonsa, piti minun sanoa — vaakunamerkki, ja kotka kohotteleikse kaikista siivellisistä eläimistä ylimmäksi ja aurinkoa lähimmäksi".
"Leijona on hypännyt kotkaa korkeammalle", sanoi Konrad huolettomasti.
Arkkiherttua punastui ja käänsi silmänsä puhujaan, samalla kuinSpruch-Sprecher, hetken mietittyään, vastasi: "herra markiisi suokoon minulle anteeksi — mutta leijona ei voi lentää kotkaa ylemmäksi, koska leijonalla ei ole siipiä".
"Paitsi Pyhän Markon leijonalla", säesti narri.
"Se on venetsialaisten lipunkuva", sanoi herttua; "mutta nuo amfibiat, jotka ovat puolittain ylimyksiä, puolittain kauppiaita, eivät rohjenne arvonsa puolesta asettua meidän rinnallemme?"
"Ei, minä en puhunut Venetsian leijonista", sanoi Montserrat'n markiisi, "vaan Englannin kolmesta astuvasta leijonasta, jotka puheen mukaan ennen olivat leoparteja, mutta nyt ovat kaikin puolin leijoniksi muuttuneet eivätkä vertaisenaan kärsi petoa, kalaa eli lintua, taikka armas sille joka tekee vastarintaa".
"Ettehän laske leikkiä, mylord?" sanoi itävaltalainen, joka nyt oli jotenki liikutettu viinistä, "vai arveletteko Englannin Richardin vaativan minkäänlaista etusijaa niiden vapaitten hallitsiain edellä, jotka tällä ristiretkellä ovat olleet hänen vapaatahtoisia liittolaisiansa?"
"Minä päätän vain asianhaarain mukaan", vastasi Konrad. "Tuolla hänen lippunsa liehuu yksinänsä keskellä leiriämme, ikäänkuin hän olisi koko kristityn sotajoukkomme kuningas ja ylipäällikkö".
"Ja tuota te kärsitte niin maltillisesti ja puhutte siitä niin tyynesti?" sanoi arkkiherttua.
"Niin, mylord", vastasi Konrad, "köyhän Montserrat'n markiisin ei sovi vastustella vääryyttä, jota niin mahtavat ruhtinaat kuin Franskan Philip ja Itävallan Leopold nurkumatta kärsivät. Se nöyryys, jonka te suvaitsette, ei minulle voi olla loukkaus."
Leopold puristi nyrkkinsä ja löi sen kovasti pöytään.
"Minä olen tästä puhunut Philipille", sanoi hän; "minä olen hänelle usein sanonut, että meidän velvollisuutemme olisi suojella alhaisempia ruhtinaita tuon saarelaisen röyhkeydeltä — mutta hän vastaa minulle aina kylmäkiskoisesti viitaten heidän keskinäiseen väliinsä läänitysherrana ja vasallina, ja että hän ei tekisi viisaasti, jos tähän aikaan suoraan rikkoisi heidän sopunsa".
"Mailma tietää että Philip on viisas", sanoi Konrad, "ja on pitänyt hänen alentuvaisuuttansa valtioviisautena. Omaa käytöstänne te, mylord, voitte ainoastaan itse selittää; vain en epäile että teillä on tärkeät syyt, joitten tähden nöyrrytte Englannin yliherruuden alle".
"*Minä* nöyrtyä!" sanoi Leopold vihastuneena. "Minä, Itävallan arkkiherttua, niin mahtava jäsen pyhässä romalaisessa valtakunnassa — *minä* nöyrtyä tuon puolen saaren kuninkaan, tuon normannilaisen äpärälapsen pojanpojan alle? En Jumalan kautta! Leiri ja koko kristikunta on näkevä, että minä tiedän oikeutta hankkia itselleni ettenkä väisty tuumaakaan tuon englantilaisen verikoiran edestä. — Ylös, vasallini ja palveliani — ylös, seuratkaa minua! Me tahdomme — hetkeäkään viipymättä — istuttaa Itävallan kotkan sinne, missä se on liehuva yhtä korkealla kuin koskaan kuninkaan tai keisarin lippu on liehunut".
Näin sanoen hän ryntäsi pöydästä ylös, kulki vierastensa ja vasalleinsa innokasten ihastushuutojen saattamana teltan ovelle sekä tarttui omaan lippuunsa, joka oli ulkopuolella pystytetty.
"Ei, herttua", sanoi Konrad, muka asettaaksensa häntä, "se ei olisi teiltä viisaasti tehty, jos tällä tunnilla nostaisitte leirissä melun ja ehkä olisi parempi vielä jonku aikaa kärsiä Englannin laitonta menettelemistä, kuin —"
"Ei tuntia — ei ainoatakaan minuutia kauvemmin", herttua huusi; ja kädessä viiri sekä riehuvat vieraat ja vasallit jälessään, hän kiireesti kulki sille kukkulalle, josta englannin lippu liehui ja tarttui standaririukuun, ikäänkuin tempaistaksensa sitä ylös maasta.
"Hyvä herrani, rakas herrani", sanoi Jonas Schwanker ja heitti käsivartensa herttuan ympäri: "varokaa itseänne! — Leijonalla on hampaat —"
"Ja kotkalla on kynnet", sanoi herttua hellittämättä kättään lipunvarresta, mutta epäillen sentään josko nykäistä sitä ylös.
Sananlaskujen-lausujalla oli joskus välihetkiä, jolloin hän oli täydellä järjellä. Hän kilisteli kovaan sauvallansa ja Leopold kääntyi vanhan tavan mukaan neuvonantajansa puoleen.
"Kotka on kuningas lintujen kesken ilmassa", sanoiSpruch-Sprecher, "niinkuin leijona on eläinten kuningas maassa — kummallaki on valtakuntansa, niin erillänsä kuin Englanti Saksasta, — jalo kotka, ällös loukkausta saattako ruhtinaalliselle leijonalle, vaan suo lippunne rauhassa liehua toistensa rinnalla".
Leopold hellitti kätensä lipunvarresta ja katsoi Konrad de Montserrat'n perään, vaan ei häntä huomannut; sillä niin pian kuin markiisi näki että vallattomuus oli tullut toimeen, oli hän joukosta erkaunut, sittekun ensin kuitenkin oli muutamille puolueettomille henkilöille kokenut lausua mielipahaansa siitä, että herttua oli valinnut tunnin heti päivällisten jälkeen kostaakseen vääryyttä, josta hän luuli olevansa oikeutettu valittamaan. Kun arkkiherttua ei nähnyt vierastaan, jonka puoleen hän mieluisimmin olisi puheensa kääntänyt, huusi hän ääneen, että koska hän ei suinkaan tahtonut ristin armeijassa riitaa synnyttää, hän ainoastaan vaati itsellensä oikeutta tasa-arvoisuuteen Englannin kuninkaan kanssa, haluamatta, niinkuin kyllä olisi voinut, istuttaa lippuansa, joka hänellä oli esi-isiltään keisareilta, Anjoun kreiveistä syntyperäisten englantilaisen kuninkaan lipun sijaan; samassa hän käski tuoda esiin ja aukaista viini-astian paikalle saapuneitten kestitsemiseksi, ja nämä tyhjensivät musiikin ja rumpujen soidessa monta maljaa itävaltalaisen sotaviirin ympärillä.
Tämä vallaton toimitus ei tapahtunut ilman jotenki kovatta melutta, joka herätti huomiota koko leirissä.
Se ratkaiseva hetki oli tullut, jolloin lääkäri taiteensa sääntöjen mukaan oli sanonut että kuninkaallista potilasta ilman vaaratta voitaisiin herättää, ja sientä oli sitä varten täytetty; eikä lääkäri ollut monta vaarinottoa tehnyt, ennenkuin hän Gilslannin paronille vakuutti, että kuume jo kokonaan oli kadonnut hänen hallitsiastansa ja että tämän ruumiinrakento oli onneksi niin vankka, ettei tässä edes tarvittaisi, niinkuin tavallisesti, ottaa uutta annosta tuosta voimakkaasta lääkkeestä. Richard itse näytti ajattelevan samoin, sillä noustuaan istualleen ja hierottuaan silmiänsä hän kysyi de Vaux'lta kuinka paljon rahaa nykyään löytyi kuninkaallisessa rahastossa.
Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.
"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".
"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".
"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".
"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä — minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".
"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. — Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".
"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. — Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".
"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".
"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? — Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.
"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".
"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".
De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.
"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee — vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".
"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.
"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan —"
"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella — "älkää puhuko enempää, herra markiisi! — De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan — se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. — Hakim, ole vaiti!"
Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".
Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät — joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"
Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi — ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa — tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.
Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.
Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.
Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.
Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.
"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"
[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]
Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".
"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".
Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.
"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua — onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"
Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.
"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.
"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa — pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"
Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.
"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard — ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi — "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode — mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"
Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"
Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.
De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi oleva hurja.
Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat nostettuna ja joutset jännitettyinä.
Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.
Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles. Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa, vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan — arvokas ja kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt, vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen. Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella, eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa. Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja tuimalta kiivaudelta.
"Mitä tämä sopimaton riita kahden Ristin valantehneen veljeksen, hänen majesteetinsa, Englannin kuninkaan, ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa herttua Leopoldin välillä merkitsee? Kuinka on mahdollista että ne, jotta ovat tämän pyhän retken päät ja pylväät —"
"Säästä nuhteitasi, Franska", sanoi Richard, jota harmitti että häntä tavallansa asetettiin Leopoldin veroiseksi, vaikka hän ei tiennyt kuinka mielipahaansa ilmottaa — "tämä herttua, eli ruhtinas, eli pylväs, jos tahdotte, on ollut häpeämätön ja minä olen häntä kurittanut — siinä kaikki. Olipa tuo nyt asia, josta tämmöisen melun nostaa, jos koiraa on potkaistu".
"Teidän Franskalainen majesteetinne", sanoi herttua, "minä vetoon teihin ja jokaiseen itsenäiseen ruhtinaaseen sen suunnattoman häväistyksen tähden, minkä olen kärsinyt. Tämä Englannin kuningas on temmannut lippuni maahan — repinyt sen ja polkenut sen päälle".
"Siksi että hän julkeni sen pystyttää minun lippuni viereen", sanoiRichard.
"Arvoni, yhtä suuri kun sun, oikeutti minua niin tekemään", vastasi herttua, jota Philipin läsnäolo rohkaisi.
"Vaadi tuota tasa-arvoisuutta itsellesi", sanoi Richard kuningas, "ja, Pyhän Yrjön kautta, enkö kohtele sinua samoin kuin tuota ommeltua liinaa tuossa, joka vain kelpaa kehnoimpaan käytäntöön, mihin liinaa voipi käyttää".
"Malta mielesi, veli Englannin kuningas", sanoi Philip, "ja minä heti näytän Itävallalle, että hänellä tässä asiassa on väärin. — Älä luule, jalo herttua", hän jatkoi, "että me, ristiretken itsenäiset ruhtinaat, tunnustamme minkäänlaista alamaisuutta kuninkaallisen Richardin suhteen, vaikka sallimme Englannin lipun liehua korkeimmalla paikalla leirissämme. Semmoinen ajatus olisi mahdotoin, koska itseOriflammekin— Frankan valtalippu, jonka alla kuningas Richard itse franskalaisten alusmaittensa puolesta on vain vasalli — tätä nykyä on alemmalle asetettu kuin Englannin Leijona. Mutta ristin valantehneinä veljeksinä, sotaisina pyhissä vaeltajina, jotka kaiken maallisen komeuden ja loiston olemme hyljänneet, miekoillamme raivataksemme tien pyhälle haudalle, minä itse ja muut ruhtinaat, kunnioittaen Richardin suurta mainetta ja jaloja sotatekoja, olemme hänelle jättäneet etuoikeuden, jota emme muuten, eli muista syistä, olisi sallineet. Minä olen siitä vakuutettu että teidän kuninkaallinen korkeutenne, tätä mietittyään, on lausuva mielipahansa siitä että olette lippunne pystyttänyt tälle paikalle, ja että hänen Englantilainen majesteetinsa on teille antava hyvityksen siitä loukkauksesta, minkä hän on teille tehnyt".
Spruch-Sprecherja narri olivat vetäyneet syrjään tarpeellisen matkan päähän, kun iskuja näytti tulevan kysymykseen, vaan palasivat, kun sanat, jotka olivat heidän omaa tavaraansa, taasen näyttivät pääsevän arvoon.
Sananlaskujen lausuja ihastui siihen määrään Philipin taitavasta puheesta, että hän voiman takaa helisteli sauvaansa, ja unohti niin täydellisesti kenen seurassa oli, että hän ääneen huusi ei eläissään itse sanoneensa mitään järkevämpää.
"Voipi olla", kuiskasi Jonas Schwanker; "mutta me saamme maistaa ruoskaa, jos noin kovaan puhutte".
Herttua vastasi äreästi tahtovansa lykätä riidan ristiretken yleisen neuvoskunnan ratkaistavaksi — esitys, jota Philip isosti puollusti, koska sen kautta häväistys, joka voisi koko kristikunnalle käydä hyvin vaaralliseksi, tulisi poistetuksi.
Entisessä huolimattomassa asemassa Richard kuunteli Philipiä, kunnes tämän kaunopuheliaisuus näytti loppuneen, ja lausui sitten ääneen: "minua nukuttaa — kuume ei minusta vielä ole luopunut. Veli Franskan kuningas, sinä tunnet mielenlaatuni, ja että minulla ei koskaan ole liikanaisia sanoja sanottavina — tiedä siis kerran kaikista, että asiaa, joka koskee Englannin kunniaa, en alista paavin, ruhtinaan enkä neuvoston alle. Tässä lippuni seisoo — ja jos joku toinen lippu — niin, vaikkapa itseOriflamme, jota luullakseni äsken mainitsitte — pystytetään kolmen keihäänvarren päähän siitä, niin kohtelen sitä samoin kuin tuota häväistyä riepua; enkä muuta hyvitystä tarjoa, kun sen, minkä nämät jäsen raukkani kelpaavat urhealle vastustajalle turnauskentällä antamaan — niin vaikkapa viittä taisteliaa vastaan yhden sijaan".
"No", kuiskasi narri kumppanilleen, "tuopa totisesti oli niin täyttä hulluutta, kuin jos itse olisin sen lausunut — mutta kuitenki luulen, että voisi löytyä tämän suhteen vielä suurempi narri kuin Richard".
"Ja kuka se olisi?" kysyi viisauden mies.
"Philip", sanoi ilveillä, "eli kuninkaallinen herttuamme, jos jompikumpi vastaanottaisi manuun. — Vaan oi, kaikkein viisainSpruch-Sprecher, kuinka oivallisia kuninkaita eikö sinusta ja minusta olisi tullut, kun nämät, joiden päähän kruunut ovat sattuneet, osaavat sananlaskian ja narrin virkaa leikitellä ihan yhtä hyvin kuin me".
Silla välin kuin nämät armolliset henkilöt hiljaisuudessa harjottelivat itseään ammateissansa, vastasi Philip tyyneydellä Richardin loukkaavaan uhkaan. — "Minä en ole tullut tänne", hän sanoi, "uutta eripuraisuutta virittämään, vasten sitä valaa, jonka olemme vannoneet ja sitä pyhää asiaa, johon olemme antauneet. Minä eroan Englantilaisesta veljestäni, niinkuin veljesten tulee, ja ainoa kiista Englannin Leijonain ja Franskan Liljain välillä on oleva, kumpi lippu kannetaan syvimmällle uskottomain riveihin".
"Siihen kauppaan minä suostun, kuninkaallinen veljeni", sanoi Richard, ojentaen kätensä kaikella sillä avosydämisyydellä, joka oli hänen kiivaalle, mutta jalomieliselle luonteellensa oma; "ja suotakoon meille pian tilaisuus tähän hauskaan ja veljelliseen kilpaan".
"Antakaa tuon jalon herttuan myöski ottaa tämän onnellisen hetken ystävyyteen osaa", sanoi Philip, ja herttua lähestyi puoleksi arkana, puoleksi taipuvana jonkinlaiseen sovintoon.
"Minä en piittaa mielettömistä enkä heidän hulluudesta", sanoi Richard huolimattomasti; ja arkkiherttua kääntyi selin häneen ja meni tiehensä.
Richard katsoi hänen jälkeen, kun hän poistui.
"Löytyy kiiltomadon talvinen rohkeus", hän sanoi, "joka ainoastaan pimeässä näkyy. Minä en saa jättää tätä lippua yöksi ilman valtiaita; päivällä sitä Leijonain silmäys yksin suojelee. Gilslannin Tuomas, minä uskon lipun sinun haltuus — pidä huolta Englannin kunniasta".
"Sen menestys on minulle vielä kalliimpi", sanoi de Vaux, "ja Richardin hengestä riippuu Englannin onni — minun täytyy saattaa teidän majesteetinne takaisin telttaanne ja viipymättä".
"Sinä olet karkea ja käskeväinen hoitaja, de Vaux", sanoi kuningas hymyillen ja jatkoi puhettaan, kääntyen sir Kennethin puoleen: "urhea skotlantilainen, minä olen sinulle palkinnon velkaa ja tahdon sen runsain määrin maksaa. Tuossa on Englannin lippu! Varjele sitä kuin noviisi asepukuaan yöllä ennenkuin hän ritariksi lyödään. Älä ulkone siitä kolmen keihäänvarren päähän ja suojele sitä ruumiillasi häväistyksestä ja vahingosta. Otatko tämän tehtävän vastaan?"
"Kernaasti", sanoi Kenneth; "ja päälläni vastaan sen täytännöstä. Minä vain lähden asepukuni päälleni ottamaan ja palajan tänne heti".
Franskan ja Englannin kuninkaat sanoivat sitte juhlalliset jäähyväiset toisillensa, ulkonaisella kohteliaisuudella peittäen niitä syitä pahastumiseen, joita heillä oli toisiaan vastaan — Richardilla Philipiä vastaan tämän, hänen mielestään, kärkkäästä välityksestä riidassa itävaltalaisen kanssa, ja Philipillä Richardia vastaan siitä epäkunnioittavasta tavasta, jolla tämä hänen välittämisensä otti vastaan. Ne, jotka meteli oli tänne houkuttanut, hajosivat nyt eri haaroille ja heittivät riidanalaisen kummun samaan yksinäisyyteen, joka siinä oli vallinnut, kunnes itävaltalaisen pöyhkeilevä vallattomuus oli sen häirinnyt. Päivän tapahtumia arvosteltiin jokaisen puolueellisuuden mukaan; ja kun englantilaiset syyttivät itävaltalaisia riidan alkuunpanemisesta, yhtyivät muut kansat pitämään Richardin kopeutta ja vallanhimoa pääsyynä.
"Näetkö", sanoi Montserrat'n markiisi temppeliherrain suurimestarille, "että hienot juonet ovat tehokkaammat kuin väkivalta. Minä olen hellittänyt ne siteet, jotka liittivät toisiinsa nämät valtikat ja keihäät — kohta saat nähdä niiden kaatuvan hajalle".
"Tuumaasi olisin kehunut hyväksi", sanoi temppeliherra, "jos noitten kylmäveristen itävaltalaisten joukossa olisi löytynyt ainoakaan mies tarpeeksi rohkea miekallansa leikatakseen poikki ne siteet, joista puhut. Solmua, joka on aukaistu, voidaan taasen solmita kiini, vaan ei sitä köyttä, joka on hakattu kappaleiksi".
Kahdestoista luku.
Se vaimo on, mi miehet viettelee.
Gay.
Ritarillisuuden aikakautena vaarallinen vartiapaikka eli uskalias yritys usein määrättiin palkinnoksi urhoolliselle sotilaalle hänen edellisistä töistään, ikäänkuin jyrkkää vuorta noustessa jokainen päällepäästy kallio vain kohottaa kiipeäjää yhä vaarallisemmille paikoille.
Oli sydänyö, ja ylähällä taivaalla kuu kirkkaasti kumotti, kun Kenneth skotlantilainen seisoi Pyhän Yrjön kukkulalla Englannin lipun vieressä, yksinäisenä vartiana, siihen asetettuna suojelemaan tämän kansakunnan merkkikuvaa niiltä loukkauksilta, joita sille ehkä mietti joku niistä tuhansista, joita Richardin kopeus oli tehnyt hänen vihollisikseen. Ylevät aatteet liikkuivat toinen toisensa perästä ritarin mielessä. Hänestä tuntui kuin olisi hän päässyt tuon ritarillisen hallitsian armoihin, joka tähän saakka ei ollut näyttänyt häntä huomanneen niiden urhoollisten miesten joukossa, jotka hänen maineensa oli koonnut hänen ympärillensä, ja sir Kenneth ei isosti siitä huolinut, että tämä kuninkaallisen suosion osote asetti hänen näin vaaralliseen virkaan. Hänen kunnianhimoisen ja ylhäälle pyrkivän rakkautensa innollisuus kiihdytti hänen sotaista mielialaa. Kuinka toivoton tuo rakkaus melkein kaikissa mahdollisissa tapauksissa olikin, olivat kuitenki viimeiset tapahtumat johonkin määrin vähentäneet matkaa Edithin ja hänen välillä. Se, jota Richard oli kunnioittanut lippunsa vartioimisella, ei enään ollut mikään halpa onnen onkija, vaan prinsessan huomiota ansaitseva, vaikka hän kyllä yhtä vähän kuin ennen oli hänen vertaisensa. Hänen viimeinen hetkensä ei nyt jäisi tuntemattomaksi ja arvottomaksi. Jos häntä ahdistettaisiin ja tapettaisiin tällä paikalla, joka oli hänelle määrätty, niin kuolemansa — ja hän päätti tehdä sen kunnialliseksi — ansaitsisi Leijonasydämen kiitoksen ja vaatisi häntä kostoon, sekä vaikuttaisi murhetta ja ehkäpä kyyneliäkin englantilaisen hovin korkeasukuisissa kaunottareissa. Hänen ei enään tarvinnut peljätä, että hän kenenkään murehtimatta ja itkemättä kuolisi houkan kuolemaa.
Sir Kennethillä oli hyvä aika miettiä näitä ja tämänkaltaisia, sen kummallisen ritarillisuuden hengen synnyttämiä yleviä mietteitä, joka mahdottomimmissakin ja enimmän haaveksimissa muodoissaan oli vapaa kaikesta itsekkäisyyden kuonasta — jalomielinen ja innostunut ja ehkä vain siinä moitittava, että se vaati töitä ja tarkotuksia, jotka eivät sovellu ihmisen heikkouden ja puutteellisuuden kans yhteen. Koko luonto hänen ympärillä oli vaalean kuutaman eli syvän siimeksen vallassa. Pitkät telttarivit, jotka välkkyivät kuun valossa eli peittyivät siimekseen, olivat hiljaiset ja äänettömät kuin kadut autiossa kaupungissa. Lipunvarren vieressä lepäsi jo ennen mainittu suuri susikoira, Kennethin ainoa vahtikumppani, jonka valppauden hän toivoi hyvissä ajoin hänelle ilmottavan vihollisen askelten lähestymistä. Tuo jalo eläin näkyi käsittävän heidän vartioimisensa tarkotuksen, sillä hän katseli silloin tällöin ylös lipun leveöihin, raskaisiin laskuihin, ja kun vartiain vahtihuudot kuuluivat leirin kaukaisista varustuslinjoista, vastasi koira niihin yhdellä ainoalla kajahtavalla haukunnalla, ikäänkuin osottaakseen, että hänkin oli valppaana paikallansa. Tuo tuostaki hän painoi komean päänsä alas ja heilutteli häntäänsä, kun hänen herransa kulki edestakaisin hänen sivutsensa; ja kun ritari äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena jäi seisomaan keihästänsä vasten nojaten ja taivasta tähystellen, rohkeni hänen uskollinen kumppalinsa joskus, puhuaksemme romaninkieltä, "häiritä hänen ajatuksiaan" ja herättää häntä unelmistaan pistämällä suuren, karvaisen kuononsa ritarin rautahansikkaalla peitettyyn käteen saadakseen häneltä hätäisen hyväilyksen.
Näin kului kaksi tiimaa ritarin vahdista ilman mitään merkillisempää tapahtumaa. Viimein tuo uljas susikoira äkkiä rupesi vimmatusti haukkumaan ja näytti aikovan syöstä eteenpäin missä siimes oli pimein, vaan odotti kuitenki ikäänkuin kahlehdittuna isäntänsä käskyä.
"Werda, kuka siellä?" sanoi sir Kenneth, joka huomasi jotain hiipivän kukkulan varjossa olevaa rinnettä pitkin.
"Merlinin ja Maugin nimessä", vastasi käreä, ilkeä ääni, "sitokaa kiinni tuo nelijalkainen paholaisenne siellä, taikka en tule luoksenne".
"Ja ken sinä olet, joka vahtipaikkaani tahdot lähestyä?" sanoi sir Kenneth, tähdäten silmänsä niin tarkkaan kuin suinki muutamaan esineeseen, jonka hän juuri saattoi huomata kunnaan juurella, vaan jonka muotoa hän ei voinut erottaa. "Varo itseäs — minä olen täällä hengen ja kuoleman kaupalla".
"Pidä kiini pitkähampaista saatanaa", sanoi ääni, "taikka minä lumon hänen nuolella käsijoutsestani".
Samassa kuului napsahus ikäänkuin jousta jännitettäissä.
"Laske joutses jänteestä ja käy esiin kuutamanvaloon", sanoi skotlantilainen, "taikka Pyhän Andreaksen kautta, naulaan sinun maahan, olit sitten mikä eli kuka tahansa!"
Näin sanoessaan hän tarttui pitkää keihästänsä keskeltä kiinni, ja iskien silmänsä tuohon esineeseen, joka näytti liikkuvan, puisteli asetta, ikäänkuin viskataksensa sitä kädestänsä — tapa, jolla keihästä toisinaan, vaikka harvoin, käytettiin, kun heitto-asetta tarvittiin. Mutta sir Kenneth häpesi tuota aiettaan ja laski aseensa maahan, kun siimeksestä kuutamon valoon kämpi esiin, aivan kuin näytteliä teaterissa, pieni kuivettunut ruikale, jonka hän, hänen kummallisesta puvustaan ja rujoudestaan, jo jonku matkan päästä tunsi toiseksi niistä kääpiöistä, jotka hän oli Engaddin kappelissa nähnyt. Kun hänen mieleensä samalla joutui tuon merkillisen yön toiset ja aivan erilaiset näyt, antoi hän koirallensa merkin, jonka tämän heti älysi, sillä se vetäysi lipun luokse ja laskeusi sen viereen maata matalasti murahtaen.
Kun tuo pieni kuvaton ihmisolento varmaan havaitsi, että tämä peljättävä vihollinen ei häntä hätyyttäisi, astui hän läähöttäen rinnettä ylös, jonka työn hänen lyhyet säärensä tekivät vaivaloiseksi, ja päästyään kummun huipulle, siirti vasempaan käteensä pienen joutsensa, joka vain oli semmoinen leikkikalu millä lapset siihen aikaan ammuskelivat pikku kintuista, ja asettuen majesteetilliseen asentoon ojensi armollisesti Kennethille oikean kätensä ikäänkuin suudeltavaksi. Vain kuin suutelemista ei tapahtunut, hän kysyi tuimalla äänellä: "sotilas, miksi et Nectabanukselle osota sitä kunnioitusta, joka hänelle kuuluu? Vai onko mahdollista, että olisit hänen unhottanut?"
"Suuri Nectabanus", vastasi ritari lepyttääksensä otuksen vihaa, "se olisi vaikeaa jokaiselle, joka kerran on sinun nähnyt. Suo kumminki anteeksi että minä, sotamiehenä vahtipaikallani ja keihäs kädessä, en voi päästää ketään, niin väkevää kuin sinä, niin likelle itseäni että hän voisi aseeni ryöstää. Olkoon sinulle siinä kyllin, että kunnioitan arvoasi ja nöyryytän itseäni edessäsi niin paljon kuin vahtimies minun asemassani voipi".
"Minä tyydyn siihen", sanoi Nectabanus, "kun vain nyt heti seuraat minua hänen luokse, joka minun on lähettänyt sinua kutsumaan".
"Korkea herra", vastasi ritari, "tässäkään en voi tahtoasi noudattaa, sillä minulla on käsky viipyä tämän lipun tykönä aina aamukoittoon asti — niin että pyydän sinua tämänki puolesta minulle anteeksi suomaan".
Niin sanoen hän taas rupesi kävelemään kummun huipulla; vaan kääpiö ei sallinut hänen niin helposti päästä kynsistään.
"Kuulkaa, herra ritari", hän sanoi asettuen sir Kennethin tielle, "te joko tottelette minua, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taikka minä käsken teitä sen henkilön nimessä, jonka ihanuus voisi alas maahan kutsua ilman siivelliset hengettäret ja jonka ylhäisyys voisi hallita noita kuolemattomia olennoita, kun ne kerran olisivat laskeuneet".
Hurja, uskomaton arvelu syntyi ritarin mielessä, vaan hän tukehutti sen. Se oli mahdotonta, hän ajatteli, että hänen sydämensä lemmitty olisi hänelle lähettänyt sellaisen sanan senlaatuisella sanansaattajalla — vaan hänen äänensä kuitenkin värähti, kun hän sanoi: "kas niin Nectabanus! Sanopa suorastaan ja totuuden miehenä, josko se ylhäinen nainen, josta kerrot, on kukaan muu kuin se sulotar, jonka avulla näin sinun laasevan kappelia Engaddissa?"
"Mitä, hävitön ritari", kääpiö vastasi, "luuletko että meidän oman kuninkaallisen hellyytemme esine, hän, joka on korkeutemme osamies ja vertaisemme kauneudessa, alentaisi itseänsä kutsumaan luokseen semmoista palveliaa, kuin sinä? Ei, kuinka isosti lienetki kunnioitettu, et vielä ole ansainnut kuninkaatar Genevran, Arthurin armahan morsiamen, huomiota, jonka arvo-istuimella ruhtinaatkin ovat vain kääpiön näköisiä. Mutta katso tähän, ja sikäli kuin tätä merkkiä tunnustat taikka olet tunnustamatta oikeaksi, niin tottele tai kieltäy tottelemasta sen käskyjä, joka on suvainnut niitä sinulle antaa".
Näin sanoen hän painoi rubinisormuksen ritarin käteen, ja tämä kuutamon valossa helposti tunsi sen siksi, joka tavallisesti kaunisti sen korkeasukuisen naisen sormea, jota palvelemaan hän oli sitoutunut. Jos hän vielä olisi merkin luotettavuutta epäillyt, olisi sormuksen sidottu ruusunpunainen silkkinauhanpalanen häntä vakuuttanut. Tämä oli hänen armahansa lempiväri, jolle hän useammin kuin kerran oli vienyt voiton kaikilta muilta väreiltä turnauskentällä ja sotatanterella, kun hän oli kantanut sitä omain väriensä sijasta.
Sir Kenneth muuttui aivan äänettömäksi, nähdessään tuommoisen merkin tuommoisissa käsissä.
"Kaiken pyhän kautta, keneltä olet tuon merkin saanut?" sanoi ritari; "koeta, jos voit, hetkeksi saada häälyvän järkesi tasapainoon ja kerro minulle, kuka sinun on lähettänyt, ja mikä lähetyksesi oikea tarkotus on; mutta ajattele sanojasi tarkkaan, sillä tämä ei ole leikin asia".
"Yksinkertainen ja typerä ritari", sanoi kääpiö; "tarvitseeko sinun tässä asiassa tietää muuta kuin että prinsessa sinua kunnioittaa käskyillänsä, jotka kuningas saattaa perille? Me emme kauvemmin huoli sinun kanssasi keskustella, vaan käskemme sinua, tämän sormuksen nimessä ja voimasta, seuraamaan meitä sen omistajan luokse. Jok'ainoa minuuti, jonka viivyt, on rikos uskollisuuttasi vastaan".
"Hyvä Nectabanus ajattele tarkkaan", sanoi ritari. — "Voipiko ladyni tietää, millä paikalla ja missä palveluksessa minä tänä yönä olen? — Tietääkö hän että henkeni — pyh, mitä hengestäni vaan että kunniani riippuu siitä, että vartioitsen tätä lippua päivänkoittoon asti — ja voipiko hän tahtoa että sen luota lähtisin, olkoonpa vaikka hänelle kunnioitusta osottaakseni? Se on mahdotonta — prinsessa on suvainnut laskea leikkiä palveliansa kanssa tuommoisen sanan lähettämällä; ja sitä tulee minun sitä pikemmin uskoa, koska hän on tuonlaisen sanansaattajan valinnut".
"No, pysykää uskossanne", sanoi Nectabanus, ja kääntyi pois, ikäänkuin mennäkseen; "minulle se on sama, olittepa uskollinen tai uskoton tuolle kuninkaalliselle naiselle — hyvästi siis!"
"Viivy, viivy — minä rukoilen sinua, viivy!" sanoi sir Kenneth; "vastaa vain yhteen kysymykseen: onko se lady, joka sinun lähetti, lähellä tätä paikkaa?"
"Entä sitte?" sanoi kääpiö; "tuleeko uskollisuuden lukea virstoja ja neljänneksiä, niinkuin kuriiri parka, jolle vaivastansa maksetaan kuljetun matkan pituuden jälkeen? Kuitenkin voin sinulle, sinä epäilevä sielu, ilmottaa että se ihana neito, joka nyt on lähettänyt tuon sormuksen niin kelvottomalle vasallille, jolla ei ole uskollisuutta eikä rohkeutta, ei ole etempänä tästä paikasta, kun että joutseni sinne kantaa".
Ritari katseli sormusta uudestaan ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, ettei merkin suhteen mitään mahdollista petosta löytynyt. — "Sano", lausui hän kääpiölle, "vaaditaanko läsnä-oloani kauvaksi aikaa?"
"Kauvaksi aikaa!" vastasi Nectabanus epämääräisellä tavallaan; "mitä te ajalla tarkotatte? Minä en sitä näe — en sitä tunne — se on vain varjontapainen nimitys — jakso hengenvetoja, jotka kellon lyönti yöllä määrää, ja päivällä tiimataulua kiertävä varjo. Etkö tiedä että tosiritarin aika vain on luettava niiden sankaritöitten jälkeen, jotka hän Jumalan ja lemmittynsä kunniaksi toimittaa?"
"Totuuden sanoja, vaikka hulluuden suussa", sanoi ritari. "Ja kutsuuko lemmittyni minua tosiaan johonki sankarityöhön hänen nimessään ja hänen tähden? Ja eikö sitä sovi lykätä edes ne muutamat tiimat eteenpäin, jotka vielä puuttuvat aamunkoittoon?"
"Hän vaatii läsnäoloasi nyt paikalla", vastasi kääpiö, "ja ilman sitäkään ajanhukkaa, minkä kymmenen hietajyväsen vieriminen tiimalasiin vaatii. — Kuule, sinä kylmäverinen ja luuleva ritari, nämä ovat hänen omat sanansa: "sano hänelle että ne kädet, jotka ruusunkukkasia pudottavat, voivat laakereitaki tarjota".
Tämä viittaus heidän kohtaukseensa Engaddin kappelissa johti tuhansia muistelmia sir Kennethin mieleen ja sai häntä varmasti uskomaan että kääpiö oli tositoimessa. Ruususilmikot, vaikka kuihtuneet, olivat yhä tallella hänen haarniskansa alla sydämen kohdalla. Hän oli ääneti mietteissänsä, vaan ei voinut päättää tämän tilaisuuden hylkäämistä — ainoan, joka ehkä koskaan oli hänelle tarjona suosion saavuttamiseksi sen silmissä, jota hän piti sydämensä hallitsiattarena. Kääpiö sillä välin enensi hänen mielenhäiriötänsä, vaatien häntä joko antamaan sormusta takaisin taikka hetimiten matkalle lähtemään.
"Odota, odota vielä hetki", sanoi ritari ja rupesi itsekseen tuumimaan: — "Olenko minä Richard kuninkaan orja ja alamainen, eli vapaa ritari, joka olen uhrannut itseni ristin palvelukseen? — Ja ketä olen tänne keihäälläni ja miekallani tullut kunnioittamaan? Pyhää asiaamme ja verratonta neitoani".
"Sormus, sormus!" huusi kääpiö kärsimättömästi; "uskoton ja hidasteleva ritari, anna takaisin sormus, jota olet kelvoton koskemaan tai katselemaan."
"Hetkinen vain, hetkinen, hyvä Nectabanus", sanoi sir Kenneth, "älä häiritse mietteitäni. — Entäs jos saracenit äkkiä leiriimme ryntäsivät? Seisoisinko silloin tässä kuni Englannin vannonut vasalli vartioitsemassa ettei sen kuninkaan ylpeys tulisi loukkausta kärsimään; vai kiiruhtaisinko vallille pyhän ristin puolesta sotimaan? — Varmaankin vallille; ja Jumalan kunniaa lähinnä on minulle armahan lemmittyni käskyt. — Ja kumminkin — Leijonasydämen määräys — oma lupaukseni! Nectabanus, minä rukoilen vielä kerran sinua, sano, saatatko minua etäälle täältä?"
"Tuolle teltalle vain", vastasi Nectabanus; "ja koska sinun välttämättä täytyy se tietää, niin kuutamo kirkastaa sitä kullattua palloa, joka sen kattoa koristaa ja joka on kuninkaallisten lunnaitten arvoinen".
"Minä voin silmänräpäyksessä palata takaisin", sanoi ritari, epätoivon rohkeudella jättäen seurauksia ajattelematta. "Minä voin sieltä kuulla koirani haukkumisen, jos kukaan lippua lähenee — minä tahdon heittäytyä neitoni jalkain juureen ja pyytää häneltä lupaa saada palata takaisin vahtipaikalleni. — Tänne, Roswal!" — Hän kutsui koiraansa ja nakkasi päällysviittansa lipunvarren viereen — "vartioitse tässä äläkä salli kenenkään lähestyä".
Tuo majesteetillinen koira katsoi herraansa kasvoihin, ikäänkuin vakaantuakseen että ymmärsi hänen käskyään, ja asettui sitten viitan viereen korvat höröllään ja pää pystyssä, ikäänkuin hän täydelleen olisi käsittänyt, mitä virkaa hänen tuli toimittaa.
"Tule nyt, hyvä Nectabanus", sanoi ritari, kiirehditään noudattamaan niitä käskyjä joita olet tuonut".
"Kiirehtiköön joka tahtoo", sanoi kääpiö äreästi; "sinulla ei ole ollut kiire tottelemaan kutsumustani, enkä minä voi kulkea yhtä joutusaan kuin sinä pitkillä säärilläsi — sinähän et kävele kuin ihminen, vaan harppaat kuin kamelikurki korvessa".
Ainoastaan kahdella tavalla saattoi Nectabanuksen vastustuksen voittaa, joka puhuessaan oli käyntinsä hidastuttanut etanan kuluksi. Lahjoomiseen puuttui sir Kennethiltä varoja — lepyttämiseen aikaa; hän siis malttamattomuudessaan sieppasi kääpiön maasta ja kantoi häntä, hänen pyynnöistään ja pelvostaan huolimatta, kunnes saapuivat likelle sitä telttaa, joka oli kuningattaren asuinsija. Sitä lähestyessään huomasi skotlantilainen kuitenki pienen joukon sotamiehiä, jotka istuivat maassa ja joita välissä seisovat teltat olivat estäneet häntä näkemästä. Ihmetellen, ettei hänen rauta-asunsa kalina vielä ollut heidän huomiota herättänyt, ja arvellen että hänen liikuntonsa tässä tilaisuudessa saattoivat vaatia jonkulaista salaisuutta, laski hän pienen, läähättävän oppaansa alas hengittämään ja määräämään mitä nyt oli tehtävä, Nectabanus oli sekä säikähtänyt että vihoissaan; mutta hän oli tuntenut olleensa yhtä täydellisesti tuon väkevän ritarin vallassa kuin tarhapöllö kotkan kynsissä, eikä häntä sentähden haluttanut ärsyttää ritaria mihinkään uuteen voimansa näyttämiseen.
Hän ei siis valittanut siitä kohtelusta, jota oli kärsinyt, vaan poikkesi telttaryhmän sisään ja saattoi ritaria puheen-alaisen teltan toiselle puolelle niin että vartiat, jotka näyttivät olevan joko liiaksi huolettomia taikka liiaksi uneliaita tarkalleen virkaansa toimittamaan, eivät voineet heitä nähdä. Kääpiö kohotti nyt telttavaatteen alalievettä ylös ja antoi sir Kennethille merkin konttaamalla käymään sisään. Ritari epäili — hänestä tuntui säädyllisyyden rikkomiselta tuontapainen ominlupinen hiipiminen telttaan, joka epäilemättä oli korkeasukuisten naisten mukavuudeksi pystytetty, mutta hänen mieleensä muistui ne varmat merkit, jotka kääpiö oli näyttänyt, ja hän tuli siihen päätökseen, että hänen ei sopinut vastustaa mielitiettynsä tahtoa.
Hän kyykistyi siis maahan, konttasi telttavaatteen alatse teltan sisään, ja kuuli kääpiön kuiskaavan ulkopuolelta: "jää sinne siksi kuin sinua kutsun".
Kolmastoista luku.
Viattomuudesta ja ilostaSä puhut! Mutta samall' hetkelläKuin Eva omenahan puri, ijäksiNe erkanivat. Häijyys iloaOn siitä saakka aina seurannut,Ens' hetkestä kuin lapsi nauraenRepivi rikki kukan eli perhosenSiks' asti kuni kuolinvuoteellaanSaituri riemuitsee, ett' häviöönOn rikas naapurinsa joutunut.
*Vanha näytelmä.*
Sir Kenneth jäi muutamaksi minutiksi yksin pimeään. Se oli uusi viivytys, joka pitentäisi hänen poissaoloaan vahtipaikalta, ja hän melkein alkoi katua sitä helppoutta, jolla häntä oli houkuteltu. Vaan takaisinpalaaminen ilman lady Edithiä näkemättä ei nyt voinut tulla kysymykseen. Hän oli rikkonut sotakurin sääntöjä vastaan ja tahtoi ainakin nähdä mitä perää niissä toiveissa oli, jotka olivat häntä vietelleet niin tekemään. Hänen tilansa oli kuitenki huolettava. Hän ei pimeässä voinut erottaa, minkälaiseen huoneeseen häntä oli saatettu; lady Edith kuului Englannin kuninkaattaren lähimpäin seuraneitien joukkoon, ja jos hän tavattaisiin näin varkaan tavalla hiipimästä kuninkaalliseen telttaan, voisi hän joutua monenlaisten ja vaarallisten epäluulojen alaiseksi. Näihin ikäviin mietteisiin vaipuneena hän jo melkein rupesi suomaan, että hän huomaamatta voisi paluuretkelle lähteä, kun hän kuuli vaimonpuolisia ääniä, jotka nauroivat, kuiskuttelivat ja pakinoivat lähimäisessä, äänistä päättäen ainoastaan telttavaatteen kautta hänestä erotetussa, huoneessa. Siinä paloi lamppuja, niinkuin hän saattoi havaita siitä heikosta valosta, joka levesi hänenki puolelle esirippua, ja hän erotti useain, vierimäisessä huoneessa joko istuvain tai liikkuvain ihmisten varjot. Älköön pidettäkö sitä sir Kennethiltä kainouden puutteena, jos hän tuossa tilassa ollen kuunteli keskustelua, joka aivan likeltä koski häntä itseään.
"Kutsukaa häntä tänne — Jumalan tähden kutsukaa häntä tänne!" sanoi yksi noista näkymättömistä naurajista. "Nectabanus, me nimitämme sinun lähettilääksi Lappalaisten kuninkaan luo, koska niin erinomaisesti voit airueen virkaa toimittaa".
Kääpiön kimeä ääni nyt kuului, mutta niin matalasti, että sir Kenneth ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, paitsi että hän kertoi niistä virvotusaineista, joita vartioille oli hankittu.
"Mutta kuinka nyt pääsemme erilleen tästä hengestä, jonka Nectabanus on esiin manannut, tyttöseni?"
"Suvaitkaa kuunnella minua, majesteeti", sanoi toinen ääni; "jos älykäs ja ruhtinaallinen Nectabanus ei ole kovin mustasukkainen verrattoman ihanan morsiamensa ja keisarinnansa puolesta, niin lähettäkäämme hänen lausumaan jäähyväiset tuolle häpeämättömälle kuljeksivalle ritarille, jota noin helposti voipi saada uskomaan, että korkeasukuiset naiset tarvitsevat hänen julkirohkeaa urhoollisuuttaan".
"Se olisi mielestäni juuri paikallaan", vastasi toinen, "että prinsessa Genevra kohteliaisuudellaan laskisi sen pois, jonka hänen miehensä viisaus on tänne viekotellut".
Vihoissaan ja häpeissään siitä mitä oli kuullut, sir Kenneth aikoi hetimiten millä ehdolla tahansa yrittää päästä ulos teltasta, kun mitä vielä seurasi esti häntä aikeessansa.
"Niinpä kyllä", sanoi ensimäinen ääni, "vaan ensin meidän orpanamme Edithin täytyy saada kuulla, kuinka tuo niin suuresti kiitetty veitikka on käyttänyt itseään, ja meidän täytyy hänelle esittää silminnähtäviä todisteita siitä että ritari on velvollisuutensa rikkonut. Siitä voipi hänelle olla hyvä läksy; sillä usko minua, Kalista, minusta on toisinaan tuntunut, että hän on antanut tämän pohjanmaisen seikkailian saada enemmän sijaa sydämessään, kuin viisaus voipi sallia".
Yksi toisista äänistä kuului nyt hiljaa lausuvan jotain lady Edithin ymmärryksestä ja älystä.
"Ymmärrystä, tyttö?" kuului vastaus. — "Se on vain ylpeyttä ja halu tulla pidetyksi siveämpänä kuin kukaan meistä. Ei, minä en luovu eduistani. Te tiedätte hyvin ettei kukaan paremmin kuin lady Edith kohteliaalla tavalla voi nuhdella jostakin virheestä, jos on sattunut semmoisen tekemään — Mutta tässä hän tulee".
Joku, joka näytti olevan aikeessa astua huoneeseen, heitti teltan väliverholle varjon, joka hitaasti liikkui eteenpäin, kunnes se sekaantui niihin, jotka jo verhoa pimittivät. Vaikka hän huomasi katkerasti erehtyneensä — vaikka kuningatar Berengaria — sillä hän oli jo arvannut, että se joka puhui korkeimmin ja käskevällä äänellä oli Richardin puoliso — häijyydestä eli ainakin kevytmielisyydestä näin isosti oli häntä loukannut ja häväissyt, oli ritarille kumminkin se vakuutus niin lohduttavainen, ettei lady Edith ollut osallisena siihen petokseen, jota häntä vastaan oli harjotettu, ja se kohtaus, joka nyt oli seuraava, herätti niin suuressa määrässä hänen uteliaisuuttaan, että hän ei viipymättä kokenut päästä pois, niinkuin viisaasti kyllä ensin oli päättänyt, vaan päinvastoin hartaasti etsi jotain rakoa eli aukeamaa vaatteessa, josta hän yhtä hyvin näkisi kuin kuulisi mitä tapahtuisi.
"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, "ei kuninkaatar, joka vain huvikseen on suvainnut panna kunniani ja ehkä henkeni alttiiksi, voi siitä pahastua, jos käytän onnen suomaa tilaisuutta saadakseni tietoa hänen vastaisista aikeistansa".
Näytti kuitenkin siltä kuin Edith olisi odotellut käskyjä kuninkaattarelta, ja että tämä puolestaan ei ollut halukas puhumaan, peljäten että hän ei voisi pidättää omaansa eikä hovinaistensa naurua; sillä sir Kenneth kuuli vain tyrskytystä, ikäänkuin hillitystä naurusta.
"Teidän majesteetinne", sanoi Edith lopuksi, "näyttää olevan hupaisella tuulella, vaikka mielestäni hiljainen hetki voisi vaatia uneliaisuutta. Minä olin juuri maata panemaisillani, kun sain teidän majesteetinne käskyn".
"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".
"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää, että olisin niin tehnyt".
"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella vahtipaikaltansa?"
"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.
"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni, "teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".
"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa? Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat, ellei sotilaista ja sankaritöistä?"
"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme, kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".
"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin pyytäisin saada lähteä pois".
"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. — Mutta te, paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te, joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet itkussa ja hammasten kiristyksessä?"
"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith, "mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin —"
Hän vaikeni, nähtävästi kunnioituksesta; mutta sir Kenneth saattoi kuulla, että hän oli kovassa mielenliikutuksessa.
"Anna anteeksi", sanoi Berengaria, joka oli ajattelematon, vaan hyvänluontoinen prinsessa Navarran suvusta; "mutta mitä pahaa sitten oikeastaan olemme tehneet? Nuori ritari on viekoteltu tänne — on vallan luopunut — eli luovutettu vartiapaikaltaan, jota ei kukaan hänen poissa ollessa häiritse, erään kauniin neitosen tähden; sillä ritarin kunniaksi täytyy tunnustaa, että Nectabanuksen viisaus ei voinut häntä houkutella tänne kenenkään muun kuin teidän nimessä, kultaseni".
"Laupias luoja! Te laskette kai leikkiä?" sanoi Edith äänellä, joka ilmaisi paljon suurempaa säikähystä, kuin hän ensin oli osottanut — "te ette voi tuolla tavoin puhua loukkaamatta sitä kunnioitusta, jonka olette velkapää antamaan itsellenne ja minulle, teidän miehenne sukulaiselle! — Sanokaa vain että kaikki oli leikkiä, armollinen rouva, ja suokaa mulle anteeksi että hetkeksikään saatoin uskoa sitä todeksi!"
"Lady Edith", sanoi kuninkaatar pahoillansa, "suree sormustaan, jonka olemme häneltä voittaneet. — Me tahdomme antaa tunnusmerkin teille takaisin, kaunis orpana, mutta teidän myös tulee puolestanne sallia meille vähäinen voittoriemu sen viisauden ylitse, jota usein on eteemme levitetty ikäänkuin sotajoukolla lippua".
"Voittoriemu!" huudahti Edith harmistuneena, "voittoriemu! — Sen riemun täytyy jäädä uskottoman puolelle, kun he saavat kuulla että Englannin kuningatar voipi tehdä miehensä sukulaisen ja hänen maineensa kevytmielisen leikinteon esineeksi".
"Te olette vihoissanne, kaunis orpana, lempisormuksenne menettämisestä", sanoi kuninkaatar. "No, koska ette mielisuosiolla tahdo veikkaanne maksaa, niin luovumme oikeudestamme; se oli teidän nimenne ja tämä merkki, jotka houkuttivat hänen tänne, ja me emme huoli syötistä kun kala on saatu".
"Teidän majesteetinne", sanoi Edith kärsimättömästi, "te tiedätte hyvin, ettette voi haluta minulta mitään, joka ei heti tulisi omaksenne. Mutta kernaammin antaisin korillisen rubineja, kuin että nimeäni ja sormustani käytettäisiin viekottelemaan urhoollista miestä rikokseen, joka hänelle ehkä tuottaa häpeää ja rangaistusta".
"Ah, pelkäättekö uskollisen ritarinne henkeä?" sanoi kuninkaatar. "Te luulette valtaamme kovin vähäiseksi, kaunis orpana, kun arvelette, että leikinteko meidän puolelta voisi kenenkään hengen menettää. Oi, lady Edith, muillakin on vaikutusta soturein rautarintoihin yhtä hyvin kuin teillä — itse leijonan sydän on lihasta, eikä kivestä; ja uskokaa minua, minulla on kyllin valtaa Richardin yli pelastaakseni tuota ritaria, jonka kohtalo niin isosti lady Edithiä huolettaa, siitä rangaistuksesta jonka alaiseksi kuninkaan käskyjen rikkominen voisi häntä saattaa".
"Siunatun ristin kautta, armollisin rouva", sanoi Edith, ja tuskin kerrottavilla tunteilla sir Kenneth kuuli hänen lankeavan kuningattaren jalkain juureen — "pyhän neitsyen ja jokaisen kalenterin pyhimyksen nimessä, ajatelkaa mitä teette! Te ette tunne kuningas Richardia — te olette vaan vähän aikaa olleet hänen kanssa naimisissa — yhtä hyvin voisi hengähyksenne pakottaa länsituulta väistymään, kun se rajuimmasti ärjyy, kuin sananne voisivat suostuttaa kuninkaallista sukulaistani heittämään sotalakien rikkomista rankaisematta. Oi, Jumalan tähden, lähettäkää pois tuo ritari, jos todella olette hänen tänne houkutelleet! Minä melkein olisin valmis häpeäkseni sanomaan, että olen kutsunut hänen tänne, jos vain tietäisin hänen palanneen sinne, johon velvollisuus häntä vaatii".
"Nouse ylös, orpana, nouse ylös", sanoi Berengaria kuningatar, "ja ole varma siitä, että kaikki käypi paremmin kuin luulet. Nouse ylös, rakas Edith. Minä olen pahoillani siitä, että olen leikkini esineenä pitänyt henkilöä, jonka onni on sinulle niin kallis. Oi, älä vääntele käsiäsi — minä tahdon uskoa, ettet sinä hänestä huoli ollenkaan — tahdon uskoa mitä vain haluat, kernaammin kuin nähdä sinua noin epätoivon vallassa. — Minä lupaan ottaa koko asiasta vastatakseni Richardin edessä suojellakseni kaunista pohjalaista ystävätäsi — tuttavaasi, piti mun sanoman, koska et tunnusta häntä ystäväksesi. Oi, älä katsele niin nuhtelevaisesti minuun! Laitetaan Nectabanus heti saattamaan tuota lipun ritaria vahtipaikalleen; ja itse tahdomme joskus kunnoittaa häntä suosionosotuksella, korvaukseksi siitä, että hän näin on saanut olla tyhjää toimittamassa. Hän on luultavasti piilossa jossakin läheisessä teltassa".
"Liljoista sidotun kruununi ja varsin hyvästä kaislasta tehdyn valtikkani kautta", sanoi Nectabanus, "teidän majesteetinne erehtyy — hän on lähempänä kuin luulettekaan — hän on piilossa tuon esiripun takana!"
"Ja on kuullut jokainoan sanan, minkä olemme puhuneet!" huudahti kuninkaatar, nyt vuorostaan hämmästyen ja suuttuen. "Ulos, verraton ilkiö ja houkka!"
Kun hän oli nämät sanat sanonut, juoksi Nectabanus ulos teltasta niin kimeästi parkaisten, että oli epätietoista, josko Berengaria oli rajottanut nuhteensa sanoihin, tai jos hän oli lisännyt tuntuvamman osotuksen mielipahastaan.
"Mitäs nyt tehdään?" kuninkaatar kuiskasi Edithille ilmeisessä hädässään.
"Mitä *täytyy* tehdä", sanoi Edith vakavasti. "Meidän täytyy puhutella tätä aatelismiestä ja antautua hänen jalomielisyyden turviin". — Näin sanoen hän rupesi kiiruusti irrottamaan vaatetta, joka yhdellä puolella peitti ovea eli aukeamaa.
"Jumalan tähden, anna olla — muista", sanoi kuninkaatar, "huonettani — pukuamme — yön aikaa — kunniaani!"
Mutta ennenkuin hän kerkesi varotuksensa lopettaa, oli vaate laskeunut alas, eikä enään ollut erottavaa seinää aseellisen ritarin ja kokoontuneen naisseuran välillä. Itämaisen yön lämpimyyden tähden oli kuninkaatar Berengaria ja hänen hovinaisensa puetut enemmän yksinkertaisesti ja huolettomasti kuin mitä heidän arvonsa ja ylhäisen miehenpuolisen katselian läsnäolo juuri salli. Tämän muisti kuninkaatar ja pakeni, kovasti huutaen ja neidot seurassaan, ulos huoneesta erääseen tuon lavean teltan sivukamariin. Ainoa jälille jäänyt oli Edith, jonka suru ja mielenliikutus ynnä suuri huoli skotlantilaisesta ritarista, sekä pikaisen selityksen tarpeellisuus ehkä saivat häntä unhottamaan, että hänen hivuksensa olivat enemmän hajallaan ja hänen pukunsa vähemmän huolellinen, kuin tapa korkeasukuisten naisten kesken tähän aikaan vaati, joka ylimalkain ei kumminkaan ollut siveellisen eli kainostelevin muinaisuuden ajanjakso. Ohut, väljä hame punaisesta silkkivaatteesta oli hänen pukunsa pääosa, sekä itämaiset tohvelit, joihin hän hätäisesti oli paljaat jalkansa pistänyt, ynnä hartioille heitetty, irtanainen huivi. Päässä hänellä ei ollut muuta peitettä kun minkä hänelle soi nuo paksut, hajanaiset kiharansa, jotka ylt'ympäri valuivat alas ja puoleksi peittivät kasvoja, joille siveyden, harmin sekä muut valtavat tunteet olivat nostattaneet heleän punan.
[Kuva]
Mutta vaikka Edith käsitti tilansa kaikella sillä hienoudenaistilla, joka on hänen sukupuolensa suurin kaunistus, ei hän kuitenkaan hetkeäkään näyttänyt ajattelevan, että se, minkä hän oli häveliäisyydelleen velkaa, olisi verrattava siihen velvollisuuteen, jonka hänen tuli täyttää ritaria kohtaan, joka hänen tähtensä oli ereykseen ja vaaraan viekoteltu. Hän veti kyllä huivin vähän lujemmin kaulaansa ja rinnoillensa, ja asetti joutusaan luotaan lampun, joka kovin kirkkaasti häntä valaisi; mutta kun sir Kenneth yhä seisoi liikkumatta samalla paikalla, jossa häntä ensin oli huomattu, niin Edith pikemmin lähestyi häntä kuin poistui hänestä, huudahtaessaan: "kiirehtikää vahtipaikallenne, urhokas ritari! Teitä on petetty, kun on kutsuttu tänne; älkää kyselkö enempää!"
"Minun ei tarvitse kysyä", sanoi ritari, laskeutuen toiselle polvellensa samalla kunnioituksella, jolla hän olisi heittäytynyt pyhimyksen alttarin eteen, ja luoden silmänsä laattiaan, jotta hän ei silmäyksillään enentäisi lemmittynsä hämilläoloa.
"Oletteko kuulleet kaikki?" sanoi kiivaasti Edith. — "Armollisten pyhimysten kautta! Miksi sitte viivytte täällä, kun joka minuuti teille lisää häväistystä?"
"Minä olen luullut, että olen häväisty, ja olen kuullut sen teiltä. Mitä siitä huolin, kuinka pian rangaistus seuraa? Minulla on vain yksi rukous teille, ja sitten lähden uskottomain keihästen kesken koettamaan, josko ei häpeää voida verellä puhtaaksi pestä".
"Älkää tehkö sitäkään", sanoi Edith. "Olkaa viisas — älkää viipykö täällä. — Kaikki voipi vielä käydä hyvin, jos vain kiirehditte".
"Minä odotan vain teidän anteeksi-antamusta", sanoi yhä polveaan notkistama ritari, "siitä liian rohkeasta uskostani, että te olisitte voineet vaatia ja arvossa pitää vähäisiä palveluksiani".
"Minä annan anteeksi teille — oi minullahan ei ole anteeksi antamista! Minä olen ollut välikappaleena, teidän vahingoittamiseen. — Mutta oi, rientäkää pois! — Minä annan anteeksi — minä annan arvoa teille, se on, niinkuin jokaiselle urhoolliselle ristiretkeiliälle — kun vain menette!"