"Vastaanottakaa ensin tämä kallis, mutta onneton tunnusmerkki", sanoi ritari, ojentaen sormusta Edithille, joka nyt osotti levottomuuden merkkejä.
"Oi, ei, ei", hän sanoi ja kieltäytyi sitä ottamasta, "Pitäkää se — pitäkää se osotteena kunnioituksestani — mielipahastani, piti minun sanoa. Oi, menkää jos ei itsenne, niin minun tähden!"
Vaikka Edithin ääni oli sir Kennethille ilmottanut kunnian menetyksen, piti hän sen melkein korvattuna sen osanoton kautta, minkä neito ilmaisi hänen kohtalonsa suhteen, ja hän heitti Edithiin pikaisen silmäyksen, kun hän nousi ylös ja syvästi kumartaen valmistausi lähtemään. Samalla hetkellä se neitsyeellinen kainouden tunto, jota tähän saakka Edithin toisten tunnetten voima oli painanut alas, vuorostaan pääsi voittajaksi ja hän kiiruhti ulos huoneesta, mennessään sammuttaen lampun ja heittäen sir Kennethin mielestä jälkeensä niin luonnollista kuin hengellistä pimeyttä.
Häntä täytyy totella, oli ensimäinen selvä ajatus, joka herätti ritaria hänen unelmistaan, ja hän riensi sille paikalle, mistä oli telttaan tullut. Telttavaatteen alatse konttaaminen samalla tavoin kuin hän äsken oli tullut sisään, vaati aikaa ja tarkkuutta, ja hän sentähden raivasi itsellensä mukavamman tien, veitsellään vaatteeseen aukeaman leikkaamalla. Kun hän oli taivasalla, valtasivat ristiriitaiset tunteet häntä siihen määrään, että hän ainoastaan epäselvästi käsitti mitä oli tapahtunut ja mitä hänen nyt piti tehdä. Hänen täytyi kiihdyttää toimeliaisuuttaan muistamalla, että lady Edith oli käskenyt hänen kiirehtiä. Mutta keskellä telttaköysiä ja telttoja hänen juuri nyt täytyi liikkua varovasti, kunnes hän oli löytänyt sen tien eli kadun, jolta kääpiö oli häntä saattanut syrjään, etteivät vartiat kuningattaren teltan edustalla heitä huomaisi, ja hänen täytyi sitäpaitsi kulkea hitaasti ja hiljaisesti, jotta hän ei lankeamalla eli asepukunsa kalinalla herättäisi melua. Pilven hattara oli päälle päätteeksi pimittänyt kuun samassa tuokiossa, kuin hän astui teltasta ulos, ja sir Kennethin täytyi tätä uutta vastusta kärsiä hetkellä, jolloin hänen mielenhämmennys ja täysi sydämensä tuskin jättivät hänelle tarpeeksi sielunvoimaa omain liikuntojansa määräämiseen.
Mutta äkkiä sattui hänen korvaansa ääniä, jotka kerrassaan nostivat hänen sielunsa täyteen pontevuuteen. Ne tulivat Pyhän Yrjön kukkulalta. Hän kuuli ensin yhden ainoan kovan, vihaisen ja hurjan haukunnan, jota paikalla seurasi kimeä kiljaus. Metsäkaurista ei Roswalin ääni koskaan vilkkaammin hypähyttänyt, kuin sir Kennethiä tämä arvaten kuolinhuuto hänen jalolta koiraltansa, jota ei tavallinen vahinko olisi saanut älähtämäänkään. Hän riensi kiireen kautta telttakadulle ja sille päästyään alkoi, raskaasta asustansa huolimatta, juosta kukkulaa kohti niin nopeaan, että harvat aseettomatkaan ihmiset olisivat voineet häntä seurata, ja kun hän ei vähentänyt vauhtiansa kunnaan juurellekaan jouduttuaan, seisoi hän muutamassa minuutissa kukkulanhuipun pienellä tasaisella tantereella.
Kuu pilkisti samassa pilven raosta ja näytti hänelle, että Englannin lippu oli kadonnut, ja että riuku, josta se oli liehunut, taitettuna makasi maassa, ja sen vieressä hänen uskollinen koiransa, nähtävästi kuoleman tuskassa.
Neljästoista luku.
Kunniani aarre, kerättyVanhuuden varaks', on siis kadonnut?Ja maineen virta aivan kuivunut?Niin on — ja avojaloin poikanenNyt poimii kiviä sen pohjasta.
*Don Sebastian.*
Hetken oltuaan tuskallisten mielenliikutusten vallassa, jotka ensin hurmasivat ja melkein pyörryttivät häntä, oli sir Kennethin ensimäinen ajatus katsella ympärilleen niiden perään, jotka olivat tehneet tämän väkivallan Englannin lipulle, mutta hän ei voinut heistä havaita vähintäkään jälkeä. Hänen toinen ajatuksensa — joka ehkä muutamia ihmisiä voipi kummastuttaa, vain niitä ei, jotka koirassa ovat löytäneet luotettavan ystävän oli tarkastella, missä tilassa hänen uskollinen Roswalinsa oli, joka näkyi saaneen kuoloniskun sitä velvollisuutta täyttäessään, jota hänen herransa oli viekoteltu laiminlyömään. Hän hyväili kuolevaa eläintä, joka uskollisena viimeiseen hetkeen saakka näkyi unhottavan oman kipunsa, kun ilokseen sai herraansa nähdä, ja yhä heilutteli häntäänsä sekä nuoleskeli hänen kättänsä silloinki, kun tukehutettu valitus osotti, että sir Kenneth vain lisäsi sen tuskia yrittäessään haavasta vetää pois siihen jäänyttä peitsen eli heittokeihään kärkeä; mutta heti senjälkeen se enensi heikkoja liehakoimisiansa ikäänkuin peljäten isäntäänsä pahastuttaneensa sen kautta, että ilmaisi niitä tuskia, joita hänen huolenpitonsa sille saatti. Kuolevan eläimen ystävyyden-osotukset olivat katkera lisäys siihen häpeän ja epätoivon tunteeseen, joka sir Kennethiä masenti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi menettänyt ainoan ystävänsä juuri samalla hetkellä kuin kaikkein muitten viha ja ylönkatse häntä kohtasi. Ritarin mieli murtui tuskallisen surun alle ja hän itki ja valitti ääneen.
Kun hän näin antausi surunsa valtaan, kuuli hän kirkkaan ja juhlallisen äänen, joka aivan lähellä häntä lausui seuraavat sanat kristittyin ja saracenein kesken käytetyllälingua francalla:
"Vastoinkäyminen on kuin aamu- ja iltasade — kylmä, rasittava ja vastenmielinen ihmisille ja eläimille, se kuitenkin kasvattaa kukan ja hedelmän, dadelin, ruusun ja kranati-omenan".
Sir Kenneth kääntyi puhujaan ja havaitsi arapialaisen lääkärin, joka huomaamatta oli lähestynyt ja jalat ristissä istunut vähän hänen taakse sekä juhlallisen vakavalla, vaan sen ohessa säälivällä äänellä lausui niitä siveellisiä lohdutuksiansa, joilla korani ja sen tulkitsiat häntä varustivat; sillä itämaalla ei viisautena pidetä viisaan oman kekseliäisyyden osottamista, vaan hyvää muistia sekä "sen mitä on kirjotettu" sattuvaa käyttämistä ja tapahtumiin sovittamista.
Häpeissään siitä että häntä oli tavattu vaimontapaisessa surun näyttämisessä, pyhkäisi sir Kenneth harmistuneena kyyneleensä ja alkoi uudestaan hoidella kuolevaa lemmikkiänsä.
"Runoilia on sanonut", jatkoi arapialainen, ritarin poiskäännetyistä kasvoista ja tylystä käytöksestä huolimatta: "härkä peltoa ja kameli erämaata varten. Eikö lääkärin käsi olisi soveliaampi kuin sotilaan parantamaan haavoja, vaikka hän on vähemmän taitava niitä tekemään?"
"Tätä potilasta, Hakim, ei taitosi enään pysty auttamaan", sanoi sirKenneth, "ja sitäpaitsi hän lakisi jälkeen on saastainen eläin".
"Missä Allah on suvainnut antaa henkeä sekä nautinnon ja tuskan tuntoa", sanoi lääkäri, "olisi syntistä ylpeyttä, jos viisas, jota hän on valistanut, kieltäisi elämää pitentämästä tai tuskaa lievittämästä. Viisaalle on köyhän palvelian, koiraraukan tai voitollisen kuninkaan parantaminen jotenki saman-arvoisia tapahtumia. Salli minun tutkia tätä sairasta eläintä".
Sir Kenneth antoi ääneti suostumuksensa ja lääkäri tutki ja koetteli Roswalin haavaa yhtä tarkasti ja huolellisesti, kuin jos hänellä olisi ollut ihmisolento hoidettavana. Hän otti sitte konekotelon esiin ja nipistimiä taitavasti käyttämällä vetäisi keihäänkärjen haavasta sekä tyrehytti verenjuoksun siteillä ja muilla neuvoilla, jolloin eläin koko ajan tyynesti kärsi hänen menettelyänsä ikäänkuin se olisi käsittänyt hänen hyvää tarkotustansa.
"Eläin voipi tulla terveeksi", sanoi El Hakim sir Kennethille, "jos sallitte minun viedä hänen telttaani ja hoitaa häntä niin tarkasti, kuin hänen jalo rotunsa ansaitsee. Sillä tietäkää, että palvelianne Adonebek ei ole vähemmän taitava jaloin hevosten ja hyväin koirain sukuperän ja omaisuuden havaitsemisessa, kuin niiden tautien hoitamisessa, jotka ihmiskuntaa vaivaavat".
"Ottakaa hänet mukaanne", sanoi ritari. "Minä lahjotan hänen mielelläni teille, jos hän paranee. Minä olen teille velkaa palkinnon siitä, että olette hoitaneet asekantajaani, eikä minulla ole mitään muuta tarjottavaa. Ja mitä itseeni tulee, en koskaan enään puhalla torveen enkä kutsu koiraa".
Arapialainen ei tähän vastannut mitään, vaan taputti käsiään, joka merkki heti kutsui esiin kaksi mustaa orjaa. Hän antoi heille käskynsä arapian kielellä ja sai heiltä vastauksen: "kuulla on totella", jonka jälkeen he nostivat koiran käsivarsillensa ja kantoivat hänen pois ilman varsinaista tenäntekoa hänen puoleltaan; sillä vaikka hänen silmänsä kääntyivat herraansa kohti, oli hän kumminkin kovin heikko vastustelemisiin.
"Hyvästi nyt, Roswal", sanoi sir Kenneth, "jää hyvästi sinä ainoa ja viimeinen ystäväni! — Sinä olet kovin jalo niin halvan ihmisen omistettavaksi kuin minä minun tästä lähin tulee itseäni pitää. Minä haluaisin", hän orjain mentyä jatkoi, "että niin kuolemaisillaan kuin hän on, voisin kohtaloa vaihtaa tuon jalon eläimen kanssa".
"Niin on kirjotettu", sanoi arapialainen, vaikka tämä puhe ei ollut hänelle pidetty, "että kaikki eläimet ovat luodut ihmisen palvelukseksi; ja mailman herra puhuu ajattelematta, kun hän kärsimättömyydessään tahtoo halvimman olennon orjuuteen vaihtaa toivonsa tässä ja tulevaisessa elämässä".
"Koira, joka velvollisuutensa täyttämisessä kuolee", sanoi ritari vakaisesti, "on parempi kun ihminen, joka on sen laiminlyönyt. Jätä minut yksin, Hakim. Sinulla on tällä puolen ihmetöitä ihmeellisin tieto, mitä ihmisellä koskaan on ollut, mutta sielun haavoihin ei taitosi riitä".
"Riittää, jos sairas tahtoo kipunsa selittää ja lääkärin hoitoon antautua", sanoi Adonebek El Hakim.
"Tiedä sitten", sanoi sir Kenneth, "koska olet niin itsepintainen, että eilen illalla Englannin lippu liehui tältä kukkulalta — Minä olin sen valittu vartia — aamu kohta koittaa — tuossa makaa taitettu lippuriuku — lippu itse on poissa — ja minä istun tässä, elävänä ihmisenä".
"Kuinka?", sanoi El Hakim ja katseli häntä tarkemmin, "asusi on vahinkoutumatta — veren pilkkua ei näy aseillasi ja maine ylistää sinua mieheksi, joka ei juuri näin palaa taistelusta. Sinua on houkuteltu paikaltasi — niin, sinua on houkutellut joku noista punaposkisista mustasilmäisistä sulottarista, joille te nazarenit pikemmin, omistatte Allalle tulevan kunnioituksen, kuin lemmen, jota synnittä voi antaa multapaakuille, niinkuin me itse. Niin varmaan on käynyt, sillä niin on mies aina langennut, sulttani Aatamin ajasta saakka".
"Ja niin jos olisi, lääkäri", sanoi sir Kenneth kolkosti; "mitä apua siihen?"
"Tieto on taidon äiti", sanoi El Hakim, "niinkuin urhoollisuus korvaa voiman puutteen. — Kuule minua. Ihminen ei ole puu, juurtunut yhteen paikkaan — eikä hän myöskään ole luotu kolkon kallion rinteissä riippumaan kiinni, kuin hengellä tuskin varustettu kuoriainen. Oma kristillinen raamattusi käskee sinua yhdestä kaupungista pakenemaan toiseen, kun sinua vainotaan; ja me mahomettiläiset tiedämme myöski, että Mahomet Allahn profeeta löysi turvapaikan ja suosittelioita Medinassa, kun hän oli pyhästä Mekan kaupungista karkotettu".
"Ja mitä tuo kaikki minuun koskee?" sanoi skotlantilainen.
"Paljon", vastasi lääkäri. "Viisaskin pakenee myrskyä, jota hän ei voi hillitä. Pakene siis kiiruusti Richardin vihan edestä Saladinin voitollisten lippujen suojaan".
"Minun pitäisi todellakin", sanoi sir Kenneth ivallisesti, "salata häpeäni uskottomain pakanain leirissä, jossa itse tuo sana on tuntematon. Mutta eikö olisi paras minun vielä täydellisemmin ottaa heidän kurjuuteen osaa? Etkö neuvoissasi käy niin pitkälle, että kehottaisit minua pukemaan turbania päälleni? Mielestäni tuntuu, että vain uskontoni hylkääminen puuttuu häväistykseni täydentämiseksi".
"Älä herjaa, nazareni", sanoi lääkäri vakavasti, "Saladin ei profeetan lakiin käännä muita kuin niitä, joissa sen oppi vaikuttaa vakuutusta. Avaa silmäsi valkeudelle, ja suuri sulttani, jonka anteliaisuus on yhtä määrätön kuin hänen valtansa, lahjottaa sinulle ehkä kuningaskunnan; pysy sokaistuna, jos tahdot, ja vaikka olet olento, jonka elämä tästä lähin on ikuiseen kurjuuteen tuomittu, tekee Saladin sentään sinun rikkaaksi ja onnelliseksi sinä elinaikana, joka sinulle on tässä mailmassa suotu. Vaan älä pelkää, että turbani kääritään pääsi ympäri, eli se tapahdu omasta vapaasta tahdostasi".
"Ennen sitte suon", ritari sanoi, "että kuoleman kouristamat kasvoni mustuvat taivaan alla, niinkuin luultavasti tekevät, ennenkuin huomispäivän aurinko on alennut".
"Et kumminkaan tee viisaasti, nazareni", lausui El Hakim, "kun hylkäät tämän hyvän tarjoukseni, sillä minulla on Saladinin luona hiukka valtaa, ja minä voin sinulle hankkia ylhäisen sijan hänen suosiossa. Katso, poikani — tämä ristiretki, joksi te mieletöntä yritystänne kutsutte, on kuin suuridromondi[1], joka merellä hajoaa kappaleiksi. Sinä olet itse tuolle mahtavalle sulttanille tuonut aselevon esityksiä täällä kokoontuneilta kuninkailta ja ruhtinailta, mutta et kentiesi tiedä oman lähetyksesi koko sisältöä".
[1] Sen aikuiset suurimmat laivat nimitettiin Dromondeiksi eli Dromedareiksi.
"Minä en sitä tiedä, enkä haluakaan tietää", vastasi ritari malttamattomasti. "Mitä se minua hyödyttää, että vastikään olen ollut kuningasten ja ruhtinasten airut, kun ennen iltaa olen hirteen ripustettu häväisty raato?"
"Niin, vaan minä puhun, jotta ei kohtalosi tulisi tuommoiseksi", sanoi lääkäri. "Saladinia imarrellaan joka taholta; tämän häntä vastaan solmitun liittokunnan ruhtinaat ovat hänelle tehneet semmoisia sovinnon- ja rauhantarjouksia, joihin toisissa oloissa hän olisi pitänyt kunniallensa sopivana suostua. Toiset ovat omasta puolestaan salaisesti tarjoutuneet erottamaan sotajoukkojansa frangistanin kuningasten leiristä ja myöskin lainaamaan aseitansa profeetan lipun puollustamiseksi. Mutta Saladin ei tahdo hyväkseen täyttää niin itsekästä ja petollista luopumista. Kuningasten kuningas tahtoo vain sopia Leijonakuninkaan kanssa. Saladin ei tee rauhaa kenenkään muun kuin Melek Ricin kanssa, ja hänen kanssa hän tahtoo keskustella kuin ruhtinas taikka taistella sankarina. Richardille hän vapaa-ehtoisesti suopi etuja, joihin koko Europan miekat eivät olisi voineet häntä peljättää taikka pakottaa suostumaan. Hän sallii vapaan vaelluksen Jerusalemiin ja kaikkiin paikkoihin, joissa nazarenit tahtovat hartauttansa harjottaa; niin hän on valmis siihen määrään saakka jakamaan valtakuntansa veljensä Richardin kanssa että hän myöntää kristittyin sotajoukkojen majottamista kuuteen Palestinan vankimpaan kaupunkiin sekä itse Jerusalemiin, ja jättää ne Richardin upseerein suoranaiseen komentoon sekä antaa Richardille Jerusalemin suojeliakuninkaan nimityksen. Lisäksi vielä, kuinka kummalliselta ja mahdottomalta se teistä näyttäneekin, niin tietäkää, ritari — sillä teidän kunnianne päälle voin ilmottaa tuon miltei uskomattoman salaisuuden — tietäkää että Saladin tahtoo tätä onnellista liittoa Frangistanin ja Aasian urhoollisimpain ja jaloimpain välillä järkähtämättömästi vahvistaa sen kautta; että hän kuninkaalliseksi puolisokseen ylentää kristityn neitosen, joka on kuningas Richardin likeinen sukulainen ja tunnetaan nimellä Edith Plantagenet[1]".
[1] Tämä ehdotus kuulunee ehkä niin mahdottomalta ja suunnattomalta, että lienee tarpeellista selittää, että semmoinen todella tehtiin. Historioitsiat ilmottavat kuitenkin ehdotetuksi morsioksi Neapolin leskikuninkaatarta, Richardin sisarta, ja sulhoksi Saladinin veljeä. He eivät näy tunteneen, että Edith Plantagenet'ä oli olemassa. KatsoMill's History of the Crusades. Vol. II, pag. 61.
"Haa! Mitä sanot?" huudahti sir Kenneth, joka välinpitämätönnä ja tunnottomana oli kuunnellut El Hakimin puheen edellistä osaa, vaan johon nyt viimeinen lauselma kovasti koski, aivan kuin äkkiä kiihotetun hermon vapistus synnyttää kivuntunteen halvatussakin. Hän alensi kuitenkin äänensä, suurella ponnistuksella hilliten vihastustaan, jonka hän peitti ylenkatseellisen epäilemisen alle, ja jatkoi vielä keskustelua saadakseen niin paljon tietoja kuin mahdollista siitä, mitä hän piti salahankkeena sen kunniaa ja onnellisuutta vastaan, jota hän ei vähemmän rakastanut siksi, että tämä rakkaus kaikesta päättäen oli yhdellä kertaa hävittänyt hänen oman onnensa ja kunniansa. — "Ja kuka kristitty", sanoi hän jotenkin tyynesti, "antaisi vahvistuksensa niin luonnottomaan yhdistykseen kuin kristityn neitosen ja uskottoman saracenin välillä?"
"Sinä olet vain ymmärtämätön, sokaistu nazareni", sanoi El Hakim. "Etkö näe, kuinka mahomettiläiset prinssit Espaniassa myötäänsä naivat jalosukuisia nazarenilaisia neitosia, ilman minkäänlaista pahennusta herättämättä maurilaisissa tahi kristityissä? Ja sulttani on, täydellä luottamuksellaan Richardin sukuun, antava englantilaiselle neidolle samat vapaudet, kuin teidän frankilaiset tavat naisille suovat. Hän sallii hänelle vapaan uskonharjotuksen — koska ylimalkain on yhentekevä mitä uskontoa naiset tunnustavat — ja hän antaa hänelle semmoisen arvon ja aseman kaikkein Zenanansa vaimonpuolten suhteen, että hän kaikin puolin on oleva hänen ainoa, hallitseva kuninkaattarensa".
"Kuinka!" sanoi sir Kenneth, "rohkenetteko uskoa, mahomettilainen, että kuningas Richard sallisi sukulaisensa, korkeasukuisen ja siveän prinsessan tulla, parhaassa tapauksessa, ylimmäiseksi portoksi uskottoman haremiin? Tiedä, Hakim, että alhaisin vapaa, kristitty aatelismies pitäisi tuommoista loistavaa häpeää kovin halpana lapsellensa".
"Sinä erehdyt", sanoi Hakim. "Franskan Philip sekä Champagnen Henrik, ja muut Richardin etevimmät liittolaiset ovat kummastelematta kuunnelleet ehdotusta ja luvanneet voimiensa mukaan edistää naimiskauppaa, joka tekisi lopun näistä tuhoavista sodista; ja Tyron viisas arkkipiispa on luvannut esittää asian Richardille täydellisesti luottaen tuuman onnistumiseen. Sulttanin varovaisuus on tähän saakka pitänyt esitystä salassa toisilta, niinkuin Montserrat'n markiisilta ja temppelimestarilta, koska hän tietää että heidän menestyksensä ehtona on Richardin kuolema eli onnettomuus, vaan ei hänen elämänsä ja kunniansa. — Ylös sentähden ja hevosen selkään, herra ritari. Minä annan sulle kirjeen, joka on saattava sinut sulttanin suosioon, äläkä luule, että hylkäät maasi eli sen edut ja uskonnon, koska molempain hallitsiain pyrinnöt kohta tulevat käymään yhteen. Neuvosi tulevat Saladinille olemaan hyvin tervetulleet, sillä sinä voit hänelle antaa paljon tietoja kristittyjen naimisista, heidän vaimojensa kohtelemisesta ja muista heidän laeistaan ja tavoistaan, jota kaikkea tuommoisen liiton johdosta hänen on hyvin tärkeä tietää. Sulttanin oikea käsi pitelee itämaitten aarteita ja on anteliaisuuden lähde. Taikka jos niin haluat, niin Saladin, jouduttuaan Englannin liittolaiseksi, helposti voipi Richardilta sinulle hankkia ei ainoastaan anteeksiantamusta ja entiseen arvoon asettamista, vaan myös toimittaa sinulle ylhäisen päällikköviran niissä joukoissa, jotka Englannin sotaväestä voivat jäädä tänne Richardin ja Saladinin yhteistä hallitusta Palestinassa ylläpitämään. Ylös siis ja hevosen selkään — tasainen tie on edessäsi".
"Hakim", sanoi skotlantilainen ritari, "sinä olet rauhan mies — sinä olet myöskin pelastanut Englannin Richardin hengen ja sen lisäksi vielä oman kurjan asekantajani, Strauchanin. Sentähden olen loppuun asti kuunnellut puhetta, jonka, jos sitä joku toinen mahomettiläinen paitsi sinä olisi pitänyt, minä olisin katkaissut puukon pistoksella! Palkinnoksi hyvyydestäsi neuvon sinun pitämään huolta että se saraceni, joka Richardille tulee ehdottelemaan naimiskauppaa Plantagenet'n ja teidän kirotun sukukuntanne välillä, panee päähänsä kypärin, joka kestää samanlaista sotakirveen iskua, kuin se, joka särki Akkon portin. Varmaan häntä muussa tapauksessa ei sinunkaan taitosi voi auttaa".
"Sinä siis pysyt jäykässä päätöksessä olla saracenein sotajoukkoon pakenematta? Muista sentään että jäät tänne varman turmion omaksi; ja sinun lakisi kirjat, yhtä hyvin kuin meidän, kieltävät ihmistä murtaumasta oman henkensä pyhyyteen".
"Jumala siitä varjelkoon!" sanoi skotlantilainen, tehden ristinmerkin; "mutta meitä on myös kielletty pakenemasta rangaistusta, jonka rikoksemme sietävät. Ja koska ajatuksesi, Hakim, uskollisuudesta ovat niin halvat, alan katua, että annoin sinulle oivan koirani; sillä jos se jääpi henkiin, se saapi herran, joka ei sen arvoa älyä".
"Lahja, jota kadutaan, on jo pyydetty takaisin", sanoi El Hakim; "mutta meitä lääkäreitä vala estää luotamme lähettämästä sairasta, ennenkuin hän on terveeksi tehty. Jos koira paranee, on se vielä kerran tuleva omaksenne".
"Kyllin tuosta, Hakim", sir Kenneth vastasi; "ihmiset eivät kernaasti haastele koirista ja havukoista, kun vain tunti erottaa heitä kuolemasta. Jättäkää minut yksin muistelemaan syntejäni ja taivahan armoa anomaan".
"Minä jätän sinut uppiniskaisuuteesi", sanoi lääkäri; "sumu peittää syvyyden niiltä, jotka ovat tuomitut siihen putoamaan".
Hän kulki verkalleen tiehensä, tuon tuostakin kääntyen taaksepäin, ikäänkuin odotellen, että hartauteen vaipunut ritari kutsuisi häntä takaisin joko sanoilla taikka merkeillä. Viimein hänen turbanilla peitetty vartalonsa katosi siihen telttasokkeloon, jota alkoi kukkulan alta, vaaleana hämärtäen aamukoiton heikossa valossa, joka nyt oli astunut himmentyneen kuutamon sijaan.
Mutta vaikka lääkäri Adonebekin sanat eivät olleet Kennethiin tehneet sitä vaikutusta, jota viisas olisi suonut, olivat ne kuitenkin synnyttäneet skotlantilaisessa halua henkensä säästämiseen, josta hän, häväistynä kuin hän piti itseään, oli valmis luopumaan, niinkuin likaisesta puvusta, jota hänen ei kauvemmin sopinut pitää. Nyt juohtui hänen mieleensä paljon mitä oli tapahtunut hänen itsensä ja erakon sekä tämän ja Shirkohfin eli Ilderimin kesken, ja kaikki näytti vahvistavan mitä El Hakim oli kertonut sovintokirjan salaisesta pykälästä.
"Se arvoisa petturi!" huudahti hän itsekseen. "Se harmaapäinen tekopyhä! Hän puhui uskottomasta miehestä, jonka oikea-uskoinen vaimo kääntäisi. — Ja kuka tietää, josko se valapatto ei näyttänyt Edith Plantagenet'n suloutta tälle Jumalan kiroomalle saracenille, jotta tuo koira näkisi kelpaisiko hän uskottoman haremiin? Jos minulla taasen olisi tuo uskoton Ilderim, tai mikä nimensä lienee, kourissani, joilla kerran pitelin häntä niin lujasti kuin ikänä koira on jänestä pidellyt, niin ainakaan hän ei koskaan enään lähtisi asialle, joka tuottaisi häpeää kristitylle kuninkaalle eli jalolle ja siveälle neidolle. Mutta tuntini kutistuvat äkkiä minuteiksi — kuitenkin, niin kauan kuin elän ja hengitän, täytyy jotakin tehdä, ja joutusaan".
Hän viivähti hetken, nakkasi sitte kypärinsä pois, astui kukkulan rinnettä alas, ja lähti kulkemaan suoraan kohti Richard kuninkaan telttaa.
Viidestoista luku.
Jo kukko höyhenpuvussaanKirkkaast' on kiekunutJa ilmottanut kaikilleEtt' päiv' on alkanut.Kuningas Edward silmän loiAurinkoon loistavaan,Ja kuuli korpin huutavan:"Nyt verta kohta saan!""Niin saat", hän lausui, "taivahanMä kautt' oon vannonut,Ett' Baldwin ystäväinsä kansIllaks' on surmatut!"
*Chatterton.*
Samana iltana kuin sir Kenneth seisoi vahtipaikallansa, oli Richard, sen melskeisen tapauksen perästä, joka oli häirinnyt illan rauhaa, asettunut levolle sillä täydellä luottamuksella, jonka hän sai äärettömästä rohkeudestansa ja siitä etevyydestä, jota hän tarkotuksensa saavuttamista varten oli osottanut koko kristityn sotaväen ja sen päällikköjen läsnäollen, joista moni, kuten hän tiesi, pitivät Itävallan herttuan häpäisemistä voittona heidän itsensä yli; niin että hänen ylpeytensä tunsi tyytyväisyyttä siitä, kuin hän yhden vihollisen kukistamalla oli satoja nöyryyttänyt.
Toinen hallitsia olisi kahdenkertaisiksi enentänyt vartiansa yöksi tämmöisen tapahtuman jälkeen, ja ainakin pitänyt osan väestään aseissa. Mutta Leijonasydän lähetti tänä iltana tavallisenki vartiaväkensä pois, ja käski sotamiehille jakaa viiniä, että he joisivat maljan hänen uudeksi terveydeksensä ja Pyhän Yrjön lipun kunniaksi; joten Englantilainen osasto leirissä olisi ollut aivan ilman vartioitta ja sotaisitta varokeinoitta, elleivät sir Tuomas de Vaux, Salisburyn kreivi ja muut ylimykset olisi ryhtyneet toimiin järjestyksen ja sotakurin ylläpitämiseksi juomatoverein kesken.
Saracenilainen lääkäri viipyi kuninkaan luona siitä kuin hän oli makuulle ruvennut siihen saakka kuin sydänyö oli kulunut, ja antoi hänelle tällä ajalla kahdesti rohtoja, sittekun hän ensin tarkoin oli ottanut vaarin täysikuun asemasta taivaalla, jonka vaikutusta hän selitti lääkkeensä voimalle edullisimmaksi taikka vahingoittavimmaksi. Vasta kolme tuntia sydänyön jälkeen El Hakim lähti kuninkaan teltasta siihen, joka oli pystytetty hänelle ja hänen saattoväelleen. Tiellä sinne hän pistäysi sir Kennethin telttaan tiedustelemaan, kuinka hänen ensimäinen potilaansa kristityssä leirissä, vanha Strauchan, niinkuin ritarin asekantajan nimi oli, jaksoi. Kysyessään sir Kennethin itsensä perään Ei Hakim sai tietää minkälaatuiseen virantoimintaan sir Kenneth oli määrätty, ja arvattavasti tämä tieto saatti häntä Pyhän Yrjön kukkulalle, jossa hän löysi etsittynsä siinä surkeassa tilassa, kuin edellisessä luvussa kerrottiin.
Oli auringon nousun-aika kuin aseellisen miehen hitaat askeleet kuultiin lähestyvän kuninkaan telttaa, ja ennenkuin de Vaux, joka nukkui herransa vuoteen vieressä yhtä herkästi kuin koskaan kahlekoira, ennätti enempää kuin hypähtää ylös ja sanoa: "kuka tulee?" astui Leopartin ritari telttaan, syvä ja nöyrä synkkyys kuvattuna miehuullisilla kasvoillansa.
"Kuinka uskallatte olla niin rohkea, herra ritari?" sanoi de Vaux ankarasti, vaikka äänellä, joka kunnioitti hänen herransa unta.
"Malta, de Vaux!" sanoi Richard, samassa heräten; "sir Kenneth tulee kuin ainakin hyvä sotamies tekemään tiliä vahdistaan — semmoiselle on kenralin teltta avoinna aina". — Hän nousi sitten lepäävästä asennostaan ja nojautuen kyynäspäälleen loi suuren kirkkaan silmänsä ritariin. "Puhu, herra skotlantilainen; sinä tulet kertomaan valppaasta, onnellisesta ja kunniallisesta vahdista, eikö niin? Jo sohina englantilaisen lipun poimuissa olisi riittänyt sitä varjelemaan, ilman semmoista ritariakin, kuin minä ihmiset sinua pitävät".
"Jona minua ei enään tulla pitämään", sanoi sir Kenneth. — "Vahtini ei ole ollut valpas, onnellinen eikä kunniallinen — Englannin lippu on ryöstetty".
"Ja sinä elät sitä kertoaksesi?" sanoi Richard äänellä, jossa ilmautui pilkallinen epäilys. — "Pois se, se ei ole mahdollista! Ei näy naarmuakaan kasvoissasi! Miksi seisot niin äänettömänä? Puhu totuus — kuningasten kanssa ei ole hyvä laskea leikkiä — vaan kuitenki tahdon sinulle antaa anteeksi, jos olet valehdellut".
"Valehdellut, herra kuningas!" vastasi onneton ritari ylpeällä äänellä ja tulisella silmäyksellä, kirkkaalla ja välähtävällä kuin kipinä kylmästä piikivestä. "Mutta tätäkin täytyy sietää. — Minä olen puhunut totta".
"Jumalan ja pyhän Yrjön kautta!" sanoi kuningas vimmastuneena, mutta heti hilliten itsensä. "De Vaux, mene sinne katsomaan! — Tämä kuume on sekottanut hänen aivonsa. — Se ei voi olla mahdollista — miehen urhoollisuus on taattu. — Se ei voi olla mahdollista! Mene pian — eli lähetä joku, ellet itse huoli mennä".
Kuninkaan puhetta katkaisi tässä sir Henry Neville, joka hengästyneenä tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja ritari, joka sitä oli vartioinut, voitettu ja luultavasti tapettu, koska verilätäkkö näkyi siinä missä lipun riuku makasi katkaistuna.
"Mutta kuka tässä seisoo?" sanoi Neville, kun silmänsä äkkiä sattuivat sir Kennethiin.
"Petturi", huusi kuningas hypähtäen ylös ja tarttuen sotanuijaansa, joka aina oli lähellä sänkyä, "petturi, jonka näet kuolevan petturin kuoleman". — Ja hän kohotti asetta taaksepäin, ikäänkuin iskeäksensä.
Kalpeana, mutta järkähtämättömänä kuin marmorikuva, seisoi skotlantilainen hänen edessään paljaalla, suojattomalla päällä, silmät luotuina maahan ja huulet tuskin liikahtaen, mutta luultavasti rukousta kuiskaten. Häntä vastapäätä, tarpeeksi kaukana lyödäksensä, seisoi kuningas Richard, kookas vartalonsa käärittynä *camesciansa* eli väljän liinakauhtanansa poimuihin, paitsi missä hänen liikuntonsa tuimuus oli paljastanut oikean käsivarren, olkapään ja osan rintaa, jättäen katsojan nähtäväksi ruumiinrakennuksen, joka olisi oikeuttanut häntä kantamaan erään saksalaisen edeltäjänsä nimeä Rautakylki. Hän seisoi hetken valmiina lyömään — sitten laskien aseensa alas huudahti: "mutta olihan sitä verta, Neville olihan verta paikalla. Kuule, skotlantilainen, — urhoollinen olet ennen ollut, sillä minä olen nähnyt sinun taistelevan — sano että lipun puolustukseksi olet kaatanut kaksi noista koirista — sano vain yhden — sano vain lyöneesi edestämme yhden ainoan oivan lyönnin, ja mene sitten leiristä pois henkesi ja hopeasi kanssa".
[Kuva]
"Te olette kutsuneet minua valehteliaksi, herra kuningas", vastasi skotlantilainen vakaasti; "ja siinä ainakin olette tehneet minulle väärin. — Tietäkää siis, että muuta verta ei ole vuodatettu lipun puolustukseksi, kuin koiraraiskan, joka herraansa uskollisempana puollusti paikkaa, josta tämä oli luopunut".
"No, Pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard ja kohotti taas käsivartensa; mutta de Vaux heittäysi kuninkaan ja hänen kostonsa esineen väliin ja sanoi luonteensa tylyllä suoruudella: "armollinen herrani, se ei saa tapahtua täällä, eikä omalla kädellänne. Siinä on jo kyllin hulluutta yhdeksi päiväksi, kun olette uskoneet lippunne skotlantilaisen huostaan — enkö sanonut teille, että ne aina ovat olleet viekkaita ja kavalia?"
"Niin teit, de Vaux; sinulla oli oikein, mä myönnän sen", sanoi Richard. "Minun olisi pitänyt paremmin tuntea häntä, olisi pitänyt muistaa kuinka tuo kettu Wilhelm petti minut tämän ristiretken suhteen".
"Herra kuningas", sanoi sir Kenneth, "Skotlannin Wilhelm ei ole koskaan ollut petturi; mutta asianhaarat eivät sallineet hänen tuoda armeijaansa tänne".
"Vaiti, hävitön!" sanoi kuningas; "sinä likaat ruhtinaan nimeä paljaastaan sitä lausumalla. — Ja kuitenki, de Vaux", hän lisäsi, "on merkillistä katsella tuon miehen käytöstä. Pelkuri eli petturi hänen täytyy olla, ja sitteki hän odotti Richard Plantagenet'n iskua, ikäänkuin käsivartemme olisi ollut kohotettu laskemaan ritarilyöntiä hänen hartiallensa. Jos hän olisi näyttänyt vähintäkään peljästyksen merkkiä — jos kasvonjuonne olisi värähtänyt tai silmäluomi räjähtänyt, minä olisin musertanut hänen päänsä niinkuin kristallipikarin. Mutta minä en voi lyödä, missä en tapaa pelkoa enkä vastustusta".
Hetken äänettömyys seurasi.
"Herra kuningas", sanoi Kenneth — —
"Haa!" keskeytti häntä Richard, "saitko takaisin kielesi käytännön? Pyydä taivaalta armoa, minulta ei; sillä sinun kauttasi on Englanti häväisty, ja vaikka olisit oma ja ainoa veljeni, et voisi rikostasi anteeksi saada".
"Minä en puhu armoa keltään kuolevaiselta anoakseni", sanoi skotlantilainen; "teidän majesteetinne mielivallassa on kieltää taikka suoda minulle kristillisen ripityksen — jos ihmiset kieltävät, antakoon Jumala minulle sen synninpäästön, jota muuten hänen kirkoltaan olisin anonut. Mutta jos kuolen heti taikka puolen tiiman päästä, pyytäisin teidän majesteetiltanne muutaman hetken kanssapuhetta ilmottaakseni jotakin, joka likimmästi koskee mainettanne kristittynä kuninkaana".
"Puhu", sanoi kuningas, joka varmaan odotti saavansa kuulla jotain tunnustusta lipun katoamisesta.
"Sanottavani", sanoi sir Kenneth, "koskee vain Englannin kuningasta eikä sovi kenenkään muun kuin hänen korvainsa kuultavaksi".
"Menkää sitte pois, hyvät herrat", sanoi kuningas Nevillelle ja deVaux'lle.
Edellinen totteli; mutta jälkimäinen ei tahtonut lähteä kuninkaan luota.
"Kun olette sanoneet, että minulla on ollut oikein", väitti de Vaux, "vaadin myös senlaista kohtelua kuin se, joka on ollut oikeassa, se tahtoo sanoa, minä tahdon noudattaa omaa tahtoani. Minä en jätä teitä yksin tuon kavalan skotlantilaisen kanssa".
"Mitä, de Vaux", sanoi Richard suuttuneena ja polki hiljaa jalkaansa lattiaan, "etkö uskalla jättää meitä kahdenkesken petturin kanssa?"
"Te rypistätte otsaanne ja poljetta jalkaanne turhaan, ruhtinas", sanoi de Vaux. "Minä en rohkene panna sairasta ja alastonta ihmistä tervettä ja täysin varustettua miestä vastaan".
"Se on sama", sanoi skotlantilainen ritari; "minä en etsi mitään tekosyytä aikaa voittaakseni. — Minä puhun lord Gilslannin läsnäollen. Hän on rehellinen ja kelpo mies".
"Vain puolen tuntia takaperin", sanoi de Vaux huokauksella, joka samalla ilmaisi niin surua kuin suuttumusta, "olisin samaa sinusta sanonut!"
"Teidän ympärillä on pettureita, Englannin kuningas", jatkoi sirKenneth.
"Voipi kyllä olla niinkuin sanot", vastasi Richard. "Onhan minulla siitä nähtävä todistus edessäni".
"Pettureita, joista teille on enemmän vahinkoa kuin sadan lipun menettämisestä tasapäässä tappelussa. La—la—" sir Kenneth änkötteli, mutta jatkoi viimein hiljaisella äänellä, "lady Edith — —"
"Haa!" sanoi kuningas, äkkiä ojentaen itsensä ylpeän tarkkaavaan asentoon sekä terävästi kiinnittäen silmänsä luultuun pahantekiään. "Mitä hänestä? — Mitä hänestä — mitä hänellä on tämän seikan kanssa tekemistä?"
"Mylord", sanoi skotlantilainen, "salatuuma on hankkeessa, joka tarkottaa alentaa teidän kuninkaallista sukuanne toimittamalla lady Edithiä saracemlaisen sulttanin vaimoksi ja sen kautta ostaa kristikunnan kovin kunniattoman rauhan Englannille aivan häpeällisen naimisen kautta".
Tämä tiedon-anto teki ihan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä sir Kenneth oli odottanut. Richard Plantagenet oli niitä, jotka, Jagon lailla puhuaksemme, eivät olisi suostuneet Jumalaa palvelemaan, kun paholainen heitä siihen pyysi; neuvot ja sanomat usein vaikuttivat häneen vähemmin niitten oikean merkityksen jälkeen, kuin sen mukaan minlaisen vivahuksen ne saivat niitä kertovain henkilöitten luonteesta ja luulluista tarkotuksista. Hänen sukulaisensa nimi muistutti häntä valitettavasti siitä, mitä hän oli pitänyt suurimpana uhkarohkeutena Leopartin ritarissa, kun tällä vielä oli korkea sija ritariston arvojärjestyksessä, mutta mikä hänen nykyisessä tilassaan näytti kiivaalle hallitsialle loukkauksena, joka oikeutti häntä kiihtymään hurjimpaan raivoon.
"Vaiti", huusi hän "julkea konna! Taivaan kautta, enkö anna nykäistä kielen suustasi tulisilla pihdeillä, kun uskallat mainita jalon kristityn neitosen nimeä! Tiedä, kelvoton petturi, että jo ennen olen huomannut kuinka korkealle olet juljennut silmäsi kohottaa, ja minä suvaitsin sitä, vaikka se oli kovin suuri rohkeus, silloinki kuin olit viekotellut meitä — sillä sinussa on kaikki paljasta kavaluutta — tunnustamaan sinua jonkumääräisen arvon ja maineen ansainneeksi. Vaan että sinä huulilla, jotka oman häpeäsi ilmottaminen on saastuttanut — että sinä nyt uskallat jaloa orpanaamme mainita henkilönä, jonka kohtalo on sinulle kallis tai huolenpitoasi vaativa, se on suurin röyhkeys. Mitä se sinuun koskee, jos hän naipi kristityn taikka saracenin? — Mitä se sinuun koskee, jos leirissä, missä ruhtinaat päivällä ovat pelkureita, öisin varkaita, missä urhokkaat ritarit muuttuvat kelvottomiksi kavaltajiksi ja pettureiksi — mitä se sinuun taikka muihin koskee, sanon ma, jos minä suvaitsisin lankoudeilla siten yhdistyä rehellisen ja urhoollisen Saladinin kanssa?"
"Vähän tosin minuun, jolle koko mailma kohta on sama kuin ei mitään", vastasi sir Kenneth rohkeasti, "mutta jos makaisin kidutuspenkilläkin, sanoisin sinulle että se, mitä olen lausunut, suuressa määrässä koskee sinun omaatuntoasi ja sinun mainettasi. Minä sanon sinulle, herra kuningas, että jos ajatuksissasikaan arvelet naittaa sukulaistasi, lady Edithiä —"
"Älä mainitse häntä äläkä hetkeäkään muistele häntä", sanoi kuningas uudestaan kouristaen sotanuijaansa, niin että hänen väkevän käsivartensa jänteet paisuivat, ikäänkuin tammen väliä kiertävä muratikasvin köynnös.
"Ei mainita — ei muistella häntä!" vastasi sir Kenneth, jonka itsehalvennuksesta sortuneet hengenvoimat tämän kiistan kautta alkoivat saada entisen jäntevyytensä takaisin, "pyhän ristin kautta, johon panen toivoni, hänen nimensä on oleva viimeinen sana suussani, hänen kuvansa viimeinen ajatus sielussani. Käytä kehuttua voimaasi tätä paljasta päätäni vastaan ja koeta, voitko aikomustani estää".
"Hän tekee minun hulluksi!" sanoi Richard, jota pahantekiän pelkäämätön lujamielisyys vasten hänen tahtoaan alkoi saattaa horjuvaksi päätöksessään.
Ennenkuin Gilslannin Tuomas ennätti vastata, kuului ulkoa hälinä ja kuninkaattaren tuloa ilmotettiin teltan etumaisesta osastosta.
"Pidätä häntä — pidätä häntä, Neville", sanoi kuningas; "tämä ei ole mikään näky vaimonpuolia varten. — Hyi, että olen antanut viheliäisen petturin näin vihastuttaa itseäni! Vie hänet pois, de Vaux", kuiskasi hän, "telttamme takaoven kautta — vartioitse häntä tarkasti ja vastaa hengelläsi hänen säilyttämisestä. Ja kuule, hänen täytyy heti kuolla, anna hänen sentähden puhutella rippi-isää, me emme tahdo kuolettaa sielua ja ruumista. — Ja odota — kuule — me emme tahdo häntä häväistä — hän saa kuolla kuin ritari, vyö ja kannustimet päällään: sillä jos hänen petoksensa on musta kuin helvetti, niin hän rohkeudessa vetää itse paholaiselle vertaa".
De Vaux, joka arvaten oli hyvillään siitä, että tämä kohtaus päättyi ilman Richardin alentamatta itseänsä siihen epäkuninkaalliseen työhön, että omalla kädellä olisi tappanut vankia, joka ei tehnyt vastarintaa, kiiruhti salaisen oven kautta viemään sir Kennethiä toiseen telttaan, jossa häneltä riisuttiin aseet ja hän suuremmaksi varmuudeksi pantiin kahleisiin. Tarkalla ja surullisella huomaavaisuudella de Vaux katseli päältä, kun telottajan apulaiset, joitten haltuun sir Kenneth nyt jätettiin, ryhtyivät näihin ankariin varokeinoihin.
Kuin ne olivat lopetetut, sanoi hän juhlallisesti onnettomalle rikoksen tekiälle: "kuningas Richardin tahto on, että kuolette ilman arvon alennuksetta, ilman ruumiinne silpomista ja vaakunanne häpäisemistä, ja että telottajan miekka on erottava pään ruumiista".
"Se on laupiasta", sanoi ritari matalalla ja miltei nöyrällä äänellä, ikäänkuin odottamattoman armon saanut; "perheeltäni säästyy siten pahin osa kertomuksesta. Oi, isäni, isäni!"
Tämä puoliääneen lausuttu huudahus ei jäänyt tylyn, mutta hyväluontoisen englantilaisen huomaamatta, ja hän siveli suuren kätensä seljällä karkeita kasvojaan, ennenkuin saattoi puhettansa jatkaa.
"Vielä on Richard kuninkaan tahto", sanoi hän vihdoin, "että saatte puhutella jotakuta pyhää miestä, ja tielläni tänne tapasin erään karmeliitamunkin, joka voipi teitä valmistaa matkallenne. Hän odottaa ulkona, kunnes olette siinä mielentilassa, että voitte häntä vastaanottaa".
"Tapahtukoon se heti", sanoi ritari. "Tässäkin Richard on lempeä. En ole koskaan ollut enemmän valmis puhuttelemaan hurskasta isää, kuin juuri nyt; sillä elämä ja minä olemme jättäneet jäähyväiset toisillemme, aivan kuin kaksi matkamiestä jotka ovat joutuneet tienhaaraan, missä heidän matkansa eroavat".
"Se on hyvä", sanoi de Vaux pitkään ja juhlallisesti; "sillä mieltäni pahottaa käskyjeni loppu-osan kertominen. Kuningas Richardin tahto on että valmistautte pikaiseen kuolemaan".
"Jumalan ja kuninkaan tahto tapahtukoon", vastasi ritari kärsivällisesti. "Minä en väitä tuomiota vääräksi enkä pyydä toimeenpanemisen viivyttämistä".
De Vaux alkoi lähteä teltasta, mutta hyvin hitaasti; hän pysähtyi ovella ja kääntyi katsomaan skotlantilaista, jonka kasvoista kaikki maalliset ajatukset näyttivät poistuneen, ikäänkuin hän olisi valmistellut itseään syvään hartauteen. Tanakan englantilaisen paronin tunteet eivät olleet juuri vilkkainta laatua, mutta tällä kertaa kuitenki tavaton sääliväisyyden tunne hänen valtasi. Hän palasi joutusasti sen ruokokimpun luo, jolla vanki istui, tarttui hänen kahlehittuun käteensä ja sanoi niin lempeästi, kuin hänen karkea äänensä salli: "sir Kenneth, sinä olet nuori, sinulla on isä. Minun Ralphini, jonka jätin Irthingin rannoille pienellä Galloway-oriillaan ratsastamaan, tulee kerran sinun ijälliseksi — ja Jumala suokoon että näkisin hänen nuoruutensa lupaavan yhtä paljon kuin sinun, jos viimeksi kuluneen yön jätän lukematta! — Eikö mitään voida tehdä eli puhua sinun hyväksesi?"
"Ei mitään!" kuului surullinen vastaus. "Minä olen luopunut vahdistani, lippu, joka minulle uskottiin, on kadotettu. Kun telottaja ja mestauspölkky ovat valmiit, on myöski pää valmis ruumiista eroamaan".
"No, Jumala olkoon sinulle armollinen!" sanoi de Vaux. "Kuitenkin soisin että itse olisin ruvennut tuohon vahtiin, vaikka se olisi maksanut parhaan hevoseni. Tässä on joku salaisuus, nuorukainen, jonka yksinkertainen mies hoksaa löytyväksi, vaikka hän ei voi sitä erottaa. — Pelkuri? mitäs vielä! Ei pelkuri koskaan ole taistellut, niin kuin olen nähnyt sinun tekevän. — Petturi? Minä en voi käsittää, että petturit niin tyynesti voisivat petokseensa kuolla. Sinua on vahtipaikaltasi viekoteltu jonku sievästi keksityn ansan — jonku hyvästi mietityn juonen kautta; hätääntyneen tytön huuto on korvaasi sattunut, taikka jonku iloisen kaunottaren katse viehättänyt silmäsi. Älä siitä punastu; jokaista meitä omat tuommoiset houkutukset saattaneet harhateille. Kas niin, minä pyydän sinua, kevennä omaatuntoasi minulle äläkä papille. — Richard on armelias, kun hänen vihansa on asettunut. Eikö sinulla ole mitään uskomista minulle?"
Onneton ritari käänsi kasvonsa pois hyväntahtoisesta soturista ja lausui: "ei mitään".
De Vaux, joka nyt oli koettanut kaikki houkutuskeinonsa, nousi ylös, ja lähti teltasta, käsivarret ristissä ja mieli synkempänä, kuin mitä asia hänestä ansaitsi — milteipä suuttuneena itselleen, että niin vähäpätöinen asia, kun yhden skotlantilaisen kuolema, niin kovasti oli häneen koskenut.
"Mutta", sanoi hän itsekseen, "vaikka nuo kömpelöt lurjukset ovat vihollisiamme Cumberlannissa, täytyy heitä Palestinassa pitää melkein veljeksinä".
Kuudestoista luku.
Ei pitkälle oo armahasÄlystä kehutusta,Ja sukkeluutensakin onVain vaimon laverrusta.
*Laulu.*
Korkeasukuista Berengariaa, Sanchez'n, Navarran kuninkaan, tytärtä ja sankarillisen Richard kuninkaan puolisoa, luettiin aikakautensa kauniimpain naisten joukkoon. Hänen ruumiinsa oli hento, mutta verrattoman kaunismuotoinen. Luoja oli hänelle lahjottanut hänen kotimaassa harvoin tavattavan ihanan ihon, tuuhean, valkean tukan ja niin erinomaisen lapselliset kasvot että hän näytti monta vuotta nuoremmalta, kuin hän oikeastaan oli, ehkä hän vielä ei ollutkaan yhtäkolmatta täyttänyt. Kenties hän tätä nuorellista ulkonäköään muistellen teeskeli, tai ainakin osotti lapsellista oikullisuutta ja leikillisyyttä käytöksessään, pitäen sitä ehkä sopivana nuorelle vastanaineelle naiselle, jonka arvo ja ikä oikeutti häntä muilta vaatimaan mielijohdettensa ja oikkujensa anteeksiantoa ja unohtamista. Hän oli luonteeltaan hyvin hyväsydäminen, ja jos hänelle annettiin tarpeellinen määrä ihmettelemistä ja kunnioitusta, joka hänen mielestään sai olla jokseenkin suuri, ei voinut kellään olla parempi ja ystävällisempi mielenlaatu; mutta niinkuin kaikki ylenvaltiaat eli despotit hän halusi valtaansa laajentaa samassa määrässä, kuin hänelle vapaatahtoisesti suotiin enemmän mahtia. Väliin, myöskin silloin kun koko hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty, hän suvaitsi tulla kipeäksi tai joutua pahalle tuulelle; ja lääkärit saivat aivojaan ahdistaa löytääksensä nimiä olemattomille taudeille, samalla kuin hänen hovineitinsä ponnistivat mielikuvituksensa voimia uutten leikkien, uutten päähinetten ja uutten hovijuorujen keksimiseen, sillä tavoin aikaa kuluttaakseen näitten ikäväin puuskain kestäessä, jolloin heidän oma tilansa ei juuri ollut kadehittava. Heidän tavallisin apukeinonsa, tämän taudin karkottamiseksi oli joku kepponen, tai pieni pilanteko toisillensa, ja takaisin palaavan iloisuutensa hilpeydessä ei tuo hyvä kuninkaatar, totta puhuen, pitänyt suurta väliä sillä, josko nämät ajanvietteet olivat oikein sopivia hänen arvolleen, taikka jos se mielipaha minkä muut näistä ilveistä kärsivät, ei ollut suurempi, kuin se huvitus, minkä hän itse tunsi. Hän luotti puolisonsa suosioon ja korkeaan arvoonsa korvataksensa mitä nämät kepposet saattoivat muille maksaa. Sanalla sanoen, hän leikki ja hyppeli kuin nuori naarasleijona, joka ei arvaa niiden käpäläin painoa, jotka hän leikkikumppaleinsa hartioille laskee.
Kuninkaatar Berengaria rakasti innollisesti miestään, mutta pelkäsi hänen ylpeää ja hillitsemätöntä luontoa, ja koska hän tiesi ei voivansa hänelle nerossa vertoja vetää, ei hän juuri mielihyvällä nähnyt, että Richard usein puheli kernaammin Edith Plantagenet'n kuin hänen kanssa, ainoastansa sentähden että edellisen puhetapa, laajempi käsitysvoima ja ylemämmät ajatukset ja tunteet häntä enemmän huvittivat kuin hänen kauniin puolison liverrykset. Berengaria ei tämän tähden vihannut Edithiä, vielä vähemmin mietti hänelle mitään pahaa; sillä vähäiseen itserakkauteen katsomatta, oli hänen luonteensa ylipäätään hyvä ja jalo. Mutta hänen, näissä seikoissa tarkkanäköiset, hovinaiset olivat tähän aikaan huomanneet, että lady Edithiä tarkottava pistävä kokkapuhe oli varma keino hänen englantilaisen majesteetinsa alakuloisuuden poistamiseksi, ja se keksintö oli heiltä säästänyt paljon päänvaivaa.
Tässä oli jotain epäjaloa, sillä lady Edithiä pidettiin orpona tyttönä ja vaikka häntä kutsuttiin Plantagenet'ksi ja Anjoun ihanaksi neidoksi, ja Richard oli hänelle suonut vain kuninkaallisen perhekunnan jäsenille kuuluvia etu-oikeuksia, ja toimittanut hänelle niihin vastaavan sijan hovissaan, tiesivät kuitenkin harvat, eikä kukaan englantilaisessa hovissa liikkuva olisi rohjennut kuulustella, miten hän oikeastaan oli Leijonasydämelle sukua. Hän oli Englannin kuulusan leskikuninkaattaren Eleonoran seurassa Messinassa tullut Richardia vastaan yhtenä niistä naisista, jotka olivat häitänsä viettävän Berengarian seuraksi määrätyt. Richard kohteli sukulaistaan suurella kunnioituksella, ja kuninkaatar teki hänen alituiseksi seuraneidokseen sekä osotti hänelle ylipäänsä paljon ystävyyttä, sitä vähäistä kateellisuutta lukuunottamatta, josta olemme maininneet.
Hovinaisilla ei pitkään aikaan ollut muuta muistuttamista Edithiä vastaan kuin satunnaista moitetta vähemmän onnistuneesta hiustenkiherryksesta tai sopimattomasta kleningistä; sillä Edithiä ei pidetty tällaisiin salaisuuksiin suuresti perehtyneenä. Skotlantilaisen ritarin hiljainen palvelus ei myöskään jäänyt huomaamatta; hänen värejä, kypärin koristuksia, sankaritöitä, mielilauseita ja merkityskuvia pidettiin tarkasti silmällä ja tehtiin joskus satunnaisen leikkipuheen esineiksi. Vaan sitten tuli tuo kuningattaren ja hänen neitojensa vaellusretki Engaddiin, jolle hän oli lähtenyt kuninkaan parantumiseksi tehdyn lupauksen johdosta, ja johon Tyron arkkipiispa valtiollisista syistä häntä kehotti. Tällä matkalla ja tämän pyhän paikan kappelissa, joka ylhäältä oli yhdistyksessä karmeliitanunnain luostarin ja alhaalta erakon luolan kanssa, eräs kuninkaattaren naisista huomasi ne salaisen tuttavuuden merkit, jotka Edith antoi rakastajalleen, eikä hetkeäkään viipynyt hänen majesteetillensä sitä kertomusta. Kuninkaatar palasi retkeltään, varustettuna tällä oivalla receptillä ikävyyttä vastaan, ja seuransa samalla kertaa lisääntyi kahdella kääpiöraukalla, jotka hallitusistuimeltaan karkotettu Jerusalemin kuninkaatar hänelle oli lahjottanut, ja jotka olivat niin luvattomia ja hulluja (siis lajissansa niin eteviä) kuin mikään kuninkaatar saattoi haluta. Berengarian lapselliseen päähän oli silloin pistänyt koettaa, mitä vaikutusta tuommoisten kamalain ja eriskummaisten otusten äkillinen ilmestyminen tekisi ritarin hermoihin, kun hän oli yksin kappelissa; mutta ritarin levollisuus ja erakon väliintulo oli leikin pilannut. Nyt kuningatar oli keksinyt uuden, jonka seuraukset näyttivät arveluttavammiksi kääntyvän.
Sir Kennethin poismentyä teltasta tapasivat naiset taas toisensa, ja kuninkaatar, joka ensin ei suuresti huolinut Edithin katkeroista nuhteista, vastasi hänelle vain syyttämällä häntä teeskennellystä kainoudesta ja terävästi pilkkaamalla Leopartin ritarin pukua, kansaa ja varsinkin köyhyyttä, jolloin hän osotti niin suurta leikillistä, vaan samalla ivallista häijyyttä, että Edithin vihdoin täytyi siirtää itsensä ja rauhattomuutensa omaan huoneeseensa. Mutta kun eräs kamarineitsyt, jonka Edith oli käskenyt käydä tiedustelemassa, aamulla tuli kertomaan, että lippu oli poissa ja sen vartia kadonnut, kiiruhti hän kuninkaattaren huoneeseen ja pyysi kiihkeästi häntä nousemaan ylös ja viipymättä lähtemään kuninkaan telttaan tehollisen välityksensä kautta tehdäksensä ilveilynsä vaaralliset seuraukset tyhjäksi.
Kuninkaatar, joka nyt vuorostaan joutui sähkähyksiin, syytti tavallisuuden mukaan muita omasta ajattelemattomuudestansa, sekä koki tuhansilla mahdottomilla arveluilla viihdyttää Edithin huolta ja lepyttää hänen mielipahaansa. Hän oli varma siitä, ettei mikään onnettomuus ollut tapahtunut — ritari luultavasti oli makaamassa yövahtinsa perästä. Ja jos hän, peljäten kuninkaan vihaa, olisi karannut lipun kanssa, niin se oli vain kappale silkkivaatetta ja hän köyhä onnenhakia — taikka jos hän jonku aikaa saisi vankeudessa istua, voisi kuninkaatar kohta suostuttaa kuningasta antamaan hänelle anteeksi — ei tarvittu muuta kuin malttavasti odotella, niin Richardin suuttumus kyllä haihtuisi.
Hän puheli tällä tavoin sinne tänne, mainiten yhtä mahdottomuutta toisensa perästä, siten turhaan vakuuttaaksensa niin Edithiä kuin itseänsä, ettei mikään vahinko voinut syntyä leikinteosta, jota hän nyt katkerasti katui sydämessänsä. Mutta sillä välin kuin Edith turhaan yritti hillitä tätä tyhjän puheen virtaa, astui kamariin hovineito, jonka säikähtäneissä silmissä saattoi lukea kuolemaa ja kauhistusta. Ensi katseesta hänen kasvoihin Edith oli vaipua lattiaan, jollei välttämätön täytymys ja hänen ylevä luonteensa olisi hänelle antaneet voimaa ainaki ulkonaisesti näyttämään tyyneltä.
"Teidän majesteetinne", hän sanoi kuninkaattarelle, "älkää kauvemmin hukatko aikaa ainoallakaan sanalla, vaan pelastakaa hänen henkensä, jos" — lisäsi hän tukehtuvalla äänellä — "se vielä on pelastettavissa".
"Se on, se on", vastasi lady Kallista. "Minä juuri nyt kuulin, että ritari on viety kuninkaan luo; vielä ei pelastus ole myöhäinen, vaan" — jatkoi hän, hyrähtäen katkeraan itkuun, jonka pelko omasta turvallisuudesta ehkä osaksi vaikutti — "vähän ajan takaa varmaan, jos ei mihinkään toimeen ryhdytä".
"Minä lupaan kultaisen kynttiläjalan pyhälle haudalle, hopealippaan Engaddin pyhälle neitsyelle, tuhannen byzantinin arvoisen alttarivaatteen Orthezin pyhälle Tuomaalle", sanoi kuninkaatar hädissänsä.
"Nouskaa ylös, teidän majesteetinne", sanoi Edith, "rukoilkaa pyhimyksiä, jos haluatte, vaan olkaa itse paras pyhimyksenne".
"Tosiaan, teidän majesteetinne", sanoi pelästynyt hovineito; "lady Edith on oikeassa. Nouskaa ylös, armollinen rouva, ja kiirehditään kuningas Richardin telttaan rukoilemaan ritari paran hengen edestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar, nousten ylös ja kovasti vapisten, vaan hänen vaimonpuolensa, yhtä hämmästyksissään kuin hän itse, eivät pystyneet hänelle tekemään sitä apua, kuin hänen pukemiseensa välttämättä tarvittiin. Ulkonäöltään tyynenä ja rauhallisena, vaan kuolon kalpeana, lady Edith omakätisesti auttoi kuninkatarta ja toimitti yksin koko tuon lukuisan palveliakunnan tehtävät.
"Kuinka te nyt minua palvelette, tytöt", sanoi kuninkaatar, joka ei tässäkään tilaisuudessa voinut unhottaa turhamaista arvojärjestystä. "Annatteko lady Edithin toimittaa virkaanne? — Näetsen, Edith, he eivät voi tehdä mit'ikään — minä en mitenkään ennätä ajoissa tulla puetuksi. Minä lähetän Tyron arkkipiispan noutamaan ja käytän häntä välittäjänä".
"Ah, ei, ei!" huudahti Edith. — "Menkää itse, teidän majesteetinne! —Te olette pahan saaneet aikaan, korjatkaa se nyt myös".
"Minä menen, minä menen", sanoi kuninkaatar, "mutta jos Richard on suutuksissa, en uskalla hänelle puhua mitään — hän tappaisi minun!"
"Menkää sentään, teidän majesteetinne", sanoi lady Kalista, joka parhaiten tunsi kuninkaattaren luonteen; "leijona raivossaan ei voisi nähdä tuommoista vartaloa ja tuommoisia kasvoja asettumatta kovimmastaki vihastaan — vielä vähemmin rakastava ritari, kuin Richard, jolle halvin sananne on käsky".
"Niinkö luulet Kalista?" sanoi kuninkaatar. "Ah, sinä tiedät vähän — vaan kuitenkin tahdon mennä. — Mutta mitäs nyt — mitä tämä tahtoo sanoa? Te olette pukeneet minun viheriään, jota väriä hän inhoo. Antakaa mulle sininen kleninki ja hakekaa esiin ne rubiniset kaulavitjat, jotka olivat osa Kypron kuninkaan lunnaista; ne ovat joko rautalippaassa tai jossai muualla".
"Kaikkea tätä, kun ihmisen henki on kysymyksessä!" sanoi Edith sydäntyneenä; "noin paljon ei kukaan voi kärsiä. Älkää nähkö vaivaa, teidän majesteetinne, minä lähden itse kuningas Richardin tykö. — Tämä asia koskee minua. Minä tahdon tietää josko on luvallinen kohdella tyttöparkaa, joka on hänelle sukua, niin kunniaa loukkaavalla tavalla, että hänen nimeänsä väärin käyttämällä urhoollinen ritari houkutellaan vahtipaikaltaan ja saatetaan henkensä ja kunniansa menettämisen vaaraan sekä Englannin kunnia tehdään koko kristityn armeijan pilkan esineeksi".
Hämmästyen ja kummastellen Berengaria kuunteli tätä odottamatonta vihastuksen purkamista. Vaan kun Edith aikoi teltasta lähteä, huudahti hän, vaikka heikolla äänellä: "pidättäkää häntä, pidättäkää häntä!"
"Teidän täytyy todella jäädä tänne, jalo lady Edith," sanoi Kalista, hiljaa tarttuen häntä käsivarteen, "ja te, majesteeti, nyt varmaan lähdette, kauvemmin viivyttelemättä. Jos lady Edith yksin menee kuninkaan tykö, suuttuu hän kauheasti, eikä hänen vihansa silloin asetu yhdestä hengestä".
"Minä lähden, minä lähden", sanoi kuninkaatar mukautuen täytymykseen; ja vastahakoisesti Edith jäi odottamaan hänen valmistumistansa.
Nyt kiirehdittiin niin paljon, kuin Edith saattoi haluta. Kuninkaatar heitti joutusasti yllensä leveän viitan, joka peitti epäjärjestystä hänen puvussaan ja riensi leijonasydämisen miehensä teltalle, Edith ja hovinaiset seurassaan sekä muutamain upseerein ja sotamiesten saattamana.
Seitsemästoista luku.
Jos joku hivus hänen päässään henkiOis, josta armoa nyt pyytäisivätYstävät, neljä kertaa lukusammat,Jokainen henki sentään sammuisi,Kuin tähdet aamulla — tai kuni lamput,Jotk' iloa yöllist' on valaisseet,Sammutetaan, kun vieraat ovat menneet.
*Vanha näytelmä.*
Kun kuninkaatar Berengaria tuli Richardin teltan ulkonaiseen osastoon, kielsivät siinä vahtia pitävät kamariherrat — tosin nöyrimmällä ja enimmän kunnioittavalla tavalla — mutta kielsivät kumminkin häntä sisään pääsemästä. Hän saattoi sisään kuulla kuninkaan äänen, joka jyrkästi käski upseerein estää heitä sisäänpääsemästä.
"Te näette", sanoi kuninkaatar, kääntyen Edithiin, ikäänkuin ei muita välityskeinoja enään olisi löytynyt, "minä tiesin sen — kuningas ei ota meitä vastaan".
Samassa kuultiin Richardin puhuvan jollekulle sisäpuolella olevalle: "tee tehtäväs näppärästi, mies, sillä sen kautta osotat armeliaisuuttas; kymmenen byzantinia, jos yhdellä ainoalla iskulla lopetat hänen. Ja kuule vielä, katala: katso tarkkaan jos hänen poskensa vaalenee eli silmänsä vilkaisee; ota vaari vähimmästäki värähyksestä hänen kasvoissaan, eli silmäluomien räpähyksestä — minä kernaasti tahdon tietää, miten urhoolliset sielut kohtaavat kuolemata".
"Jos hän vapisematta näkee miekanteräni kohotetuksi, niin hän on ensimäinen, joka koskaan on sitä tehnyt", vastasi käreä, matala ääni, jonka luonnollista kovuutta erinomaisen kunnioittamisen tunne näytti lieventäneen.
Edith ei kauvemmin voinut olla vaiti. "Jos teidän Armonne", sanoi hän kuninkaattarelle, "ei hanki sisäänpääsyä itsellensä, niin minä hankin sen teille; taikka jos ei teidän majesteetillenne, niin ainakin itselleni. — Kamariherrat, kuninkaatar vaatii saada tavata kuningas Richardia — vaimo puhutella miestään".
"Jalo neito", vastasi upseeri, laskien alas virkasauvansa, "minua pahottaa kieltäminen, mutta kuningas keskustelee asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa".
"Ja me haluamme myöski puhutella häntä asioista, jotka koskevat elämää ja kuolemaa", sanoi Edith. — "Minä aukaisen teidän Armollenne tien". Ja työntäen yhdellä kädellä virkamiehen syrjään, hän toisella tarttui esirippuun.
"Minä en rohkene vastustaa hänen majesteetinsa tahtoa", sanoi kamariherra, väistyen kauniin anojan kiivauden edestä, ja kun hän jätti tien auki, piti kuninkaatar itseänsä velkapäänä astumaan Richardin huoneeseen.
Kuningas makasi vuoteellaan, ja vähän matkan päässä, ikäänkuin odottaen kuninkaan lopullisia käskyjä, seisoi mies, jonka ammattia ei ollut vaikea arvata. Hän oli puettu punaiseen villanuttuun, jonka hihat tuskin ulottuivat hartioiden yli, niin että käsivarret olivat paljaat puolitiehen olkaluuta, ja sen yllä hänellä, kun hän, niinkuin nyt, oli hirvittävän virkansa toiminnassa, oli hihaton takki eli kaapu, melkein kuin sota-airueilla, karvatusta härännahasta, joka edestä päin oli tahrattu monella suurella tummanpunaisella pilkulla. Nuttu ja kaapu sen päällä ulottuivat polviin asti ja sukat eli säärystimet olivat samaa nahkalajia kuin kaapu. Karkea kakilakki peitti kasvojen ylipuolen, jotka, niinkuin tarhapöllön, näkyivät kernaasti päivänvaloa karttavan, ja niiden alapuolta varjosti vankka, punainen parta, joka yhtyi samankarvaiseen harjaksentapaiseen tukkaan. Ne kasvonjuonteet, jotka saattoi nähdä, olivat tylyt ja ihmisiä vihaavat. Mies oli ruumiiltansa lyhyt, mutta vankasti rakettu, niska kuin härällä, tavattoman leveät hartiot, suunnattoman pitkät ja väkevät käsivarret, paksu jäntterä vartalo ja tukevat, kampurat sääret. Tämä hirvittävä virkamies nojausi miekkaa vastaan, jolla oli puolen viidettä jalan pitkä terä ja jonka kyynärän pituinen kahva, minkä ympärille vastapainoksi tuolle mahdottomalle terälle oli lyöty plyijyrengas, ylettyi kappaleen hänen päänsä yli, kun hän leväytti käsivarttaan kahvan kiskolla, Richardin viimeisiä käskyjä vartoessaan.
Richard, joka naisten äkkiä astuessa sisään makasi kasvot ovea kohti käännettyinä ja nojautui kyynäspäälle hirmuisen käskyläisensä kanssa puhuessaan, heittäysi kiivaasti, ikäänkuin pahoillansa ja kummastellen, toiselle kyljelle, kääntäen selkänsä kuninkaattarelle ja hänen saattoväelleen, sekä kääri ympärillensä peitteen, joka hänen omasta käskystä, tai pikemmin kenties hoviherrojen imartelevasta toimesta, oli tehty kahdesta suuresta leijonannahasta, jotka Beneziassa olivat niin ihmeteltävän taitavasti muokatut, että tuntuivat pehmeämmiltä kuin hirvennahka.
Berengaria tiesi vallan hyvin — ja kuka nainen ei sitä tiedä? — mitä hänen piti tehdä voitolle päästäksensä. Heitettyään pikaisen, salaamatonta kauhua ilmaisevan silmäyksen miehensä hirmuiseen neuvottelukumppaliin, hän riensi Richardin vuoteelle, lankesi polvilleen, viskasi viitan hartioiltaan ja paljasti ihanat, pitkät, kullankarvaiset palmikkonsa, jolloin hänen kasvonsa loistivat aivan kuin pilvestä esiin pilkottava aurinko, kuitenki vaalealla otsallaan osottaen jälkiä siitä, että niiden kirkkautta joku oli himmentänyt. Hän tarttui kuninkaan oikeaan käteen, jolla hän oli käärinyt peiton ympärilleen, ja vetäen sitä vähitellen luokseen, huolimatta kuninkaan heikosta vastustelemisesta, anasti niin sen käsivarren, joka oli kristikunnan tuki ja pakanain pelko, ja kietoen sen ympärille pienet, soreat kätösensä painoi otsansa sitä vastaan ja suuteli sitä.
"Mitä tämä merkitsee, Berengaria?" sanoi Richard, kääntämättä päätään, mutta jättäen käden hänen haltuun.
"Käske pois tuo mies — hänen katsantonsa tappaa minun!" sipisiBerengaria.
"Pois täältä, heittiö!" sanoi Richard asentoansa muuttamatta. "Mitä sinä odottelet? Sopiiko sinun katsella näitä naisia?"
"Teidän majesteetinne käsky pään suhteen?" sanoi mies.
"Ulos, koira!" vastasi Richard. — "Kristillinen hautaus!"
Mies katosi, sittekun hän ihmettelevällä hymyllä, joka oli vielä ilkeämpi kuin hänen tavallinen ihmisiä vihaava katsantonsa, oli heittänyt silmäyksen tuohon kauniiseen kuninkaattareen järjestämättömällä puvullaan ja luonnollisella suloisuudellaan.
"No, mitä sinä nyt tahdot, hupakko tyttö?" sanoi Richard, hitaasti ja puolittain vastahakoisesti kääntyen päin kuninkaallista anojaa.
Mutta luonnotonta olisi ollut, jos mikään mies, ja varsinki Richard, joka lähinnä kunniaa piti kauneutta suurimmassa arvossa, ilman liikutusta olisi voinut nähdä niin ihanaa olentoa kuin Berengariaa säikähyksissään taikka kylmäkiskoisesti voinut tuntea hänen huulia ja otsaa likistettyinä kättänsä vastaan, joka kastui hänen kyynelistänsä. Vähitellen Richard käänsi miehuulliset kasvonsa häntä kohtaan sulavimmalla katseella mitä hänen häikäisevästä loistosta niin usein sädehtivät suuret, tummansiniset silmät saattoivat ilmaista. Silitellen hänen sievää päätänsä ja pistäen suuret sormensa hänen kauniisiin, hajanaisiin hivuksiinsa hän kohotti ylös ja suuteli hellästi niitä enkelin kasvoja, jotka näyttivät haluavan peittyä hänen käteensä. Hänen vahva vartalonsa, leveä, jalo otsansa ja majesteetilliset katseensa, tuo paljas käsivarsi ja hartia, leijonannahat, joissa hän lepäsi, ja ihana hento vaimonpuolinen olento, joka notkisti polviaan hänen edessänsä, olisivat kelvanneet malliksi esittämään sovintoa riidan jälleen Herkuleen ja hänen vaimonsa Dejaniran välillä.
"Vielä kerran kysyn, mitä lemmityiseni hakee ritarinsa teltassa tällä aikuisella, oudolla tunnilla?"
"Anteeksi antoa, armollisin herrani", sanoi kuninkaatar, jota pelko taas alkoi vallata ja tehdä välittäjä-virkaansa kelpaamattomaksi.
"Anteeksi antoa? Mistä?" sanoi kuningas.
"Ensin siitä kuin näin liian rohkeasti ja ajattelematta olen astunut sisään —"
Hän vaikeni.
"*Sinä* liian rohkeasti! — yhtä hyvin aurinko voisi anoa anteeksi siitä, että sen säteet tunkevat jonkun kurjan vangin rautakallerein läpitse. Mutta minulla oli askareita, joita ei sinun sopinut kuulla, Berengaria kulta, ja sitä paitsi pelkäsin, että kalliille terveydellesi olisi vaarallinen tulla tänne, jossa tauti nykyään on raivonnut",
"Mutta sinä nyt voit hyvin?" sanoi kuninkaatar, lykäten varsinaisen asiansa ilmottamista niin myöhäiseen kuin suinkin.
"Kyllin hyvin, voidakseni astua keihäskentälle sitä uhkarohkeaa urosta vastaan, joka kieltäisi tunnustamasta sinua kristikunnan kauniimmaksi naiseksi".
"Sitte et minulta kiellä vähäistä suosionosotusta — yhtä vain — yhtä ainoaa ihmishenkeä?"
"Haa! Mistä puhut?" sanoi kuningas otsaansa rypistäen.
"Tuo onneton skotlantilainen ritari —", alkoi kuninkaatar.
"Älkää hänestä puhuko,madame", sanoi Richard jyrkästi, "hän kuolee — hänen tuomionsa on päätetty".
"Mutta kuninkaallinen herrani ja puolisoni, tässähän vain on lippu, joka on kadotettu — Berengaria antaa sinulle uuden, hänen omakätisesti neulomansa, ja niin kalliin, kuin koskaan on nähty tuulessa liehuvan. Jokainen helmi, joka minulla on, on sen koristamiseksi käytettävä, ja jokaisesta helmestä vuodatan kiitollisuuden kyyneleen jalomielisen ritarini muistoksi".
"Sinä et tiedä mitä puhut", keskeytti häntä kuningas vihastuneena. "Helmiä! Voivatko kaikki itämaan helmet poistaa häväistystä Englannin lippua vastaan? Voivatko kaikki kyyneleet, mitta naisen silmä koskaan on vuodattanut, pestä Richardin maineesta tahraa? — Menkää,madame, ja oppikaa paremmin tietämään paikkanne, aikanne ja vaikutusalanne. Tätä nykyä meillä on toimia, joihin te ette voi puuttua".
"Sinä kuulet, Edith", kuninkaatar kuiskasi, "me vain suututamme häntä".
"Olkoon niin", sanoi Edith astuen esiin. "Korkea ruhtinas, minä, teidän köyhä sukulaisenne, vetoon pikemmin teidän oikeudentuntoon kuin armahtavaisuuteen; ja oikeutta huutaville täytyy kuninkaan korvain olla avoinna kaikin ajoin, kaikin paikoin ja kaikissa tiloissa".
"Ah, orpanamme Edith!" sanoi Richard nousten vuoteellansa istumaan, pitkä aamutakki ympärillänsä. "Hän haastelee aina kuninkaallisesti, ja kuninkaallisesti hänelle vastaan, jollei hän ano jotain, joka on hänelle taikka minulle sopimatonta".
Edithin kauneus oli enemmän hengellistä ja vähemmän hekumallista laatua kuin kuninkaattaren; mutta levottomuus ja malttamattomuus olivat tuottaneet hänen kasvoillensa punan, jota ne toisinaan olivat vailla, ja voimakkaasti arvollisen katsannon, niin että Richard itse hetkeksi vaikeni, vaikka, ulkonäöstä päättäen, hän kernaasti olisi tahtonut katkaista hänen puhettaan.
"Ruhtinas", hän sanoi, "se urhoollinen ritari, jonka veren aiotte vuodattaa, on toisinaan tehnyt kristikunnalle suuria palveluksia. Hän on laiminlyönyt velvollisuutensa sentähden, että hän on langennut ansaan, jonka kevytmielisyys ja ajattelemattomuus olivat hänelle virittäneet. Sanoma, joka hänelle saatettiin erään henkilön nimessä — miksi en sitä mainitseisi? — se oli minun omassani — houkutti häntä hetkeksi luopumaan vahtipaikaltansa. Ja kuka ritari kristityssä leirissä eikö olisi tehnyt itsensä syypääksi samaan rikokseen tytön käskystä, jolla, vaikka hän on muista omaisuuksista köyhä, kuitenki on Plantagenet'n verta suonissaan?"
"Te olette siis puhutelleet häntä, orpana?" vastasi kuningas, purren huulta vihaansa hillitäkseen.
"Olen, armollinen herra", vastasi Edith, "Tässä ei ole aika selittää miksi. Minä en ole tänne tullut itseäni puollustamaan enkä muita syyttämään".
"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"
"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".
"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. — Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"
"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".
"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"
"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" — hän hillitsi mielensä — "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen — "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen — tuon rohkean — tuon uskollisen täytyy kuolla!"