"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"
"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa — minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut — en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä — väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".
Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.
"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"
"Armollinen herra", sanoi munkki, "minä rukoilin Gilslandin lordia lykkäämään mestausta siksi kuin olin saanut heittäytyä teidän —"
"Ja hän oli itsepäinen kyllä myöntyäkseen anomukseesi", keskeytti kuningas; "vaan se on hänen tavallisen omavaltaisuutensa tapaista. Ja mitä sinulla on sanomista? Puhu perkeleen nimessä!"
"Mylord, se on tärkeä salaisuus, vaan rippi-istuimen pyhyys sitä peittää; minä en uskalla sitä kertoa edes kuiskaamalla, mutta minä vannon pyhän veljeskuntamme ja pukuni sekä siunatun Eliaksen, munkkikuntamme perustajan kautta, hänen, joka siirrettiin toiseen mailmaan ihmiskunnan tavallisia kuolontuskia tuntematta, että tämä nuorukainen on minulle ilmottanut salaisuuden, joka, jos uskaltaisin sen uskoa sinulle, luovuttaisi sinua kokonaan verisestä aikeestasi hänen suhteen".
"Hurskas isä", sanoi Richard, "että minä kirkkoa kunnioitan, siitä todistavat ne aseet, joita sen hyväksi kannan. Ilmota minulle se salaisuus, niin teen, mitä tässä asiassa katson soveliaaksi. Vaan minä en ole mikään sokea Bayard, joka hypähdän pimiään kahden papillisen kannuksen petoksesta".
[Kuva]
"Korkea herra", sanoi pyhä mies, heittäen taaksepäin päähineensä ja kaapun ja jälkimäisen alta paljastaen vuohennahkatakin sekä edellisen alta ilman-alan kuumuudesta, paastomisista ja ruumiinkurituksista niin laihtuneet kasvot, että ne enemmän olivat elävän pääkallon kuin ihmiskasvoin näköiset, "kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen suurta rikosta sovittaakseni kiusannut tätä kurjaa ruumista Engaddin vuorenrotkoissa. Luuletteko te, että minä, joka olen mailmalle kuollut, tahtoisin sepittää valheen, saattaakseni oman sieluni vaaraan? Eli luuletteko, että mies, joka niinkuin minä pyhimmillä valoilla on sitoutunut vaiti-oloon, jolla ei ole kuin yksi ainoa maallinen toivomus, että saisi nähdä kristityn Zionimme jälleen perustetuksi — luuletteko, että semmoinen mies tahtoisi ilmaista rippi-istuimen salaisuudet? — Sieluni inhoo yhtä isosti molempaa kauhistusta".
"Vai niin", vastasi kuningas, "sinä olet siis se usein mainittu erakko? Täytyy myöntää, että olet jotenki niiden henkien kaltainen, jotka maleksivat karkeoilla kallioilla; mutta Richard ei säikähdä kummituksia — ja sitäpaitsi sinä muistaakseni olet sama mies, jonka luokse kristityt ruhtinaat lähettivät tämän saman pahantekiän sovintotuumain alottamista varten sulttanin kanssa, kun minä, jonka neuvoa etupäässä olisi pitänyt kysyä, makasin sairasvuoteella. Sinä ja nuo ruhtinaat voitte olla siitä vakuutetut, että minä en pane kaulaani karmeelitamunkin köysivyön juoksu-ansaan. Ja mitä lähettiläänne tulee, niin hänen täytyy kuolla ja sitä suuremmasta syystä kuin sinä hänen edestä rukoilet".
"No Jumala sinua armahtakoon, herra kuningas!" sanoi erakko kovasti liikutettuna; "sinä saat onnettomuuden aikaan, jota vasta soisit tehneeksi jättämättä, vaikka se olisi maksanut sinulle jäsenen. Mieletön, sokaistu mies, säästä häntä!"
"Pois, pois", sanoi kuningas, polkien laattiaan; "aurinko on valaissut Englannin häpeää, ja se on vielä kostamatta. — Naiset ja pappi poistukaa, jos ette tahdo kuulla käskyjä, jotka eivät ole teille mieleen; sillä pyhän Yrjön kautta vannon —"
"Älä vanno!" kuului jonku telttaan vasta astuneen ääni.
"Ah, oppinut ystäväni, Hakim!" sanoi kuningas; "te tulette, toivon ma, jalomielisyyttämme koettamaan".
"Minä tulen pyytämään, että saisin teitä puhutella — nyt heti — ja hyvin tärkeässä asiassa".
"Nähkää tässä ensin vaimoni, Hakim, ja tervehtiköön hän teissä miehensä pelastajaa".
"Minun ei sovi", sanoi lääkäri, pannen jonkulaisella itämaisella kainoudella ja kunnioituksella käsivartensa ristiin ja luoden silmänsä maahan — "minun ei sovi katsella hunnutonta kaunotarta kaikessa hänen ihanuudessaan".
"Mene sitten, Berengaria", sanoi kuningas, "ja mene sinäkin Edith; — ei, älkää rukouksianne uudistako! Ainoa, minkä voin luvata, on, että mestaus ei tapahdu ennen puoltapäivää. Mene ja rauhotu rakas Berengaria, mene. — Edith", lisäsi hän silmäyksellä, joka hämmästytti hänen sukulaisensaki rohkeaa mieltä, "mene, jos olet viisas!"
Vaimonpuolet lähtivät eli pikemmin hyökkäsivät teltasta ulos, ajattelematta sääty-erotusta ja arvojärjestystä, aivan kuin parvi metsälintuja, joita havukka odottamatta on peljättänyt.
He palasivat sitten kuninkaattaren telttaan, jossa antausivat hyödyttömän surun valtaan ja yhtä hyödyttömäin syytösten tekemiseen. Edith oli ainoa, joka näkyi halveksivan näitä tuskan tavallisia lievennyskeinoja. Huokaamatta, kyyneltä vuodattamatta, ainoatakaan nuhtelevaa sanaa lausumatta hän palveli kuninkaatarta, jonka heikko sielu ilmaisi suruaan kovain hysteristen tuskain ja tuimain hypokondrillisten kohtausten kautta, joitten kestäessä Edith ahkerasti ja hellästikin häntä hoiteli.
"Se on mahdotonta, että hän on voinut tätä ritaria rakastaa", sanoi Florise Kalistalle, joka oli vanhempi näistä kahdesta hovineidosta. "Me olemme erehtyneet, hän suree häntä vain niinkuin vierasta, joka hänen tähtensä on joutunut onnettomuuteen".
"Vaiti, vaiti!" vastasi hänen kokeneempi ja tarkkanäköisempi kumppalinsa; "hän on Plantagenet'n ylpeää sukua, jotka eivät ikinä tunnusta, että mikään haava heille tuottaa kipua. Heidän on nähty sitovan heikompiluontoisten kumppalinsa naarmuja, samalla kuin heidän verensä omista kuolinhaavoista on juossut tyhjiin. — Florise! Me olemme tehneet kauhean pahasti, ja minä puolestani tahtoisin antaa kaikki kalliit kiveni, jos tuo onneton kujeemme olisi jäänyt tekemättä".
Kahdeksastoista luku.
Tää toimi vaatii tarkkaa tietoaJupiteristä sekä Auringosta;Tähdet on ylpeöitä, täynnä oikkuja,Eik' ihmiskunnan palvelukseen helppoNiit' ole houkutella.
*Albumazar.*
Erakko seurasi naisia Richardin teltasta, kuten varjo seuraa päivän sadetta, kun pilvet kiitävät auringon ohitse. Mutta kynnyksellä hän kääntyi taaksepäin ja nostaen kätensä kuningasta kohti varottavana, eli miltei uhkaavalla tavalla, lausui: "onneton se, joka ylenkatsoo kirkon neuvot ja turvautuu uskottomain jumalattomiin yllytyksiin! Kuningas Richard, vielä en karista tomua jaloistani enkä lähde leiristäsi — miekka ei putoa vielä — mutta se riippuu vain hiuskarvan varassa. Kopea hallitsia, me tapaamme toisemme vielä".
"Käyköön niin, ylpeä pappi", vastasi Richard; "ylpeämpi vuohennahkoissaki kuin ruhtinaat purppurassa ja hienossa palttinassa".
Erakko katosi teltasta, ja kuningas jatkoi, arapialaiseen kääntyen: "viisas Hakim, ovatko itämaan dervishit yhtä rohkeapuheiset ruhtinastensa edessä?"
"Dervishi", Adonebek vastasi, "on joko viisas tai hullu; keskisuuntaa ei löydy sille, jolla on khirkhah[1] päällänsä, joka yöt valvoo ja päivät paastoo. Siitä seuraa että hänellä joko on kyllin älyä soveliaasti käyttääkseen itseänsä ruhtinasten edessä, taikka että hän ei ole käytöksestään edesvastauksessa, kun hän ei ole ymmärrystä saanut ensinkään".
[1] Sananmukaisesti *takkiresu*. Siksi kutsutaan dervishein eli mahomettiläisten munkkien pukua.
"Minä uskon", sanoi Richard, "että meidän munkit ylipäätään ovat jälkimäisen luonteen ottaneet omaksensa. Mutta asiaan! Millä tavoin saatan teille, taitava lääkärini, tehdä palveluksen?"
"Suuri kuningas", sanoi El Hakim ja teki syvän itämaisen kumarruksen, "salli orjasi sanoa sanan ja kuitenkin elää. Minä tahtoisin muistuttaa sinulle, että olet velkaa — ei minulle, heidän halvalle välikappaleellensa — vaan niille korkeammille voimille, joitten hyviä lahjoja minä kuolevaisille jakelen, ihmishengen —"
"Ja arvatakseni sinä tahtoisit saada toisen sijaan, eikö niin?" keskeytti kuningas.
"Semmoinen on nöyrä pyyntöni suurelle Melek Ric'ille", sanoi Hakim."Juuri tuon urhean ritarin hengen, joka on tuomittu kuolemaan, ja vainsamasta rikoksesta, jonka myöski teki sulttani Aatami, liikanimelläAbulbeschar eli kaikkein ihmisten isä".
"Ja sinun, Hakim, joka olet viisas mies, pitäisi muistaa että Aatami sentähden kuoli", sanoi kuningas jotensakin ankarasti, ja alkoi sitten kiivastuneena kulkea ahtaassa teltassa edestakaisin, puhellen itseksensä: "No Jumala nähköön — minä tiesin mitä hän tahtoi jo samassa silmänräpäyksessä kuin hän astui telttaan! Tässä on vähäpätöinen ihmishenki oikeasti tuomittu sammutettavaksi, ja minulla, kuninkaalla ja soturilla, jonka käskystä tuhansia on kuoliaaksi lyöty ja joka omalla kädellä olen tappanut satoja, ei ole mitään valtaa sen yli, vaikka vaakunani, perheeni ja oman kuninkaattareni kunniaa tuo pahantekiä on häväissyt. Pyhän Yrjön nimessä, tuolle minun täytyy nauraa! — Pyhän Ludvigin kautta, se johtaa mieleeni Blondelin satua lumotusta linnasta, jonne eräs ritari pyrki, mutta johon pääsemästä häntä jälekkäin esti monenmuotoisimmat haahmot ja olennot, mitkä kaikki vastustivat hänen aikomustaan. Niin pian kuin yksi poistui tuli toinen esiin! Puoliso — orpana — erakko — Hakim — jokainen astuu taistelutantereelle, niin pian kuin toinen on kaatunut! Saakeli, tässähän yksinäinen ritari saa otella koko turnauskentän joukkoa vastaan — hah! hah! hah!" — Ja Richard nauroi kohti kurkkuaan; sillä hän oli todellakin alkanut joutua toiselle mielelle, koska hänen vihansa tavallisesti oli liian pikainen kestääkseen kauan.
Lääkäri sillä välin katseli häntä kummastusta ja ylönkatsettaki osottavilla kasvoilla; sillä itämaalaiset eivät suvaitse noita äkillisiä mielen muutoksia ja pitävät ääneen nauramista useimmissa tapauksissa miehen arvoa alentavana ja ainoastaan vaimonpuolille ja lapsille soveliaana. Viimein hän puhutteli kuningasta, kun havaitsi hänen rauhottuneen.
"Kuolemantuomio ei olisi lausuttava hymyilevin huulin. — Anna palveliasi toivoa että olet hänelle lahjottanut tuon miehen hengen".
"Ota tuhannen vangin vapaus sijaan", sanoi Richard; "vie takaisin niin monta kansalaistasi heidän teltoillensa ja puheillensa, ja minä heti annan käskyn siitä. Tuon miehen henki ei voi olla sinulle miksikään hyödyksi ja se on jo menetetty".
"Kaikkein meidän henki on menetetty", sanoi El Hakim, kohottaen kättänsä lakkiin. "Mutta suuri saamamies on laupias eikä vaadi maksoa kovin ankarasti eikä ennen aikaa".
"Et voi minulle näyttää", sanoi Richard, "että sinulla on mitään erityistä syytä, minkä tähden astut minun ja oikeuden väliin, jota kruunattuna kuninkaana olen vannonut valvovani".
"Sinä olet vannonut olevasi armelias yhtä hyvin kuin oikeutta tekeväsi", sanoi El Hakim; "mutta, suuri kuningas, se minkä perään sinä pyrit, on vain oman tahtosi täyttäminen. Ja mitä siihen tärkeään syyhyn tulee, jonka vuoksi tämän anomukseni teen, niin tiedä että monen ihmisen henki riippuu sen myöntämisestä".
"Selvitä sanojasi", sanoi Richard; "vaan älä usko voivasi minua pettää valheellisilla tekosyillä".
"Olkoon se kaukana palveliastasi", sanoi Adonebek. "Tiedä siis, että se lääke, jota sinun, herra kuningas, niinkuin useain muitten, tulee kiittää parantumisesta, on talismani, tehty kiertotähtien ollessa semmoisessa asemassa, jolloin jumalalliset voimat ovat suotuisimmat. Minä olen vain sen vaikutusten halpa jakelia. Minä pistän lääkkeen vesipikariin, varron sopivaa aikaa sen antamiseksi potilaalle ja juoman voima tekee parannuksen".
"Varsin oivallinen ja erittäin mukava lääke tuo", sanoi kuningas, "ja kun sitä voidaan kuljettaa lääkärin kukkarossa, säästyisi sen kautta se kamelein karavani, joka muutoin tarvitaan rohtojen ja lääkkeiden kuljetukseksi. Minua kummastuttaa että mitään muuta koskaan käytetään".
"On kirjotettu", jatkoi Hakim järkähtämättömällä vakavuudella, "älä hevosta rääkkää, joka sinun on tappelusta tuonut. Tiedä että tuonlaisia talismaneja kyllä voidaan tehdä, mutta harvat ovat ne oppineet, jotka rohkenivat sen voimaa käyttää. Tarkkaa kohtuullisuutta, vaivoja, rasituksia, paastoamista ja kidutuksia täytyy sen viisaan kärsiä, joka käyttää tätä lääketapaa. Ja jos hän huolimattomuudesta valmistuksissaan, mukavuuden halusta taikka taipumuksesta hekumallisiin himoihin, ei kunkin kuukauden kuluessa paranna ainakin kaksitoista henkeä, kadottaa taikakalu jumalaisen voimansa, ja niin hyvin lääkäri kuin viimeksi parannettu sairas ovat äkillisen onnettomuuden omat, eivätkä elä vuotta umpeen. Minä tarvitsen vielä yhden hengen saadakseni määrän täyteen".
"Mene ulos leiriin, veikkoni El Hakim, niin olet löytävä monta", sanoi kuningas, "äläkä koettele telottajaltani ryöstää *hänen* potilaitansa; niin mainion lääkärin kuin sinun ei sovi sekaantua toisen ammattiin. — Sitäpaitsi en käsitä, kuinka pahantekiän vapauttaminen hyvin ansaitusta kuolemasta voipi enentää kummallisten parannuskeinojesi lukua".
"Sitten kun saatat selittää, miten annos kylmää vettä on voinut sinun parantaa, kun kalliimmat lääkkeet eivät ole vaikuttaneet niin mitään", sanoi El Hakim, "niin voit haastella toisista salaisuuksista, jotka ovat yhteydessä tämän kanssa. Mitä minuun tulee, en nykyään pysty tuohon suureen toimintaan, koska tänäpänä olen saastaista eläintä kosketellut. Älä siis kysele tarkemmin, olkoon sinulle siinä kyllin, että minun pyynnöstäni, säästäessäsi tämän miehen hengen, pelastat itsesi, suuri kuningas, sekä palveliasi suuren vaaran surmasta".
"Kuules, Adonebek", vastasi kuningas, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lääkärit käärivät lauseensa hämärään ja sanovat tähdistä saavansa viisautensa, mutta kun käskette Richard Plantagenet'n varoa vahingon tuloa jonkun pahan enteen eli tekemättä jätetyn tempun tähden, ette puhu typerälle saksilaiselle eikä yksinkertaiselle akalle, joka sentähden luopuu aikeestaan, että jänes juoksee tien poikki, eli korppi huutaa taikka kissa aivastaa".
"Minä en voi teitä estää sanojani epäilemästä", sanoi Adonebek; "mutta myöntäköön kuitenki herrani ja kuninkaani, että totuus sijaitsee hänen palveliansa kielellä. Voipiko hän oikeana pitää, että hän koko mailmalta ja jokaiselta onnettomalta, joka tästedes kärsii niitä tuskia, mitkä vastikään pitelivät häntä tällä vuoteella, ryöstää tämän varsin tehokkaan talismanin siunauksen, kernaammin kuin suopi anteeksi viheliäiselle pahantekiälle? Muista, herra kuningas, että jos voitkin tuhansia tappaa, et voi ainoatakaan parantaa. Kuninkailla on saatanan kiusaamisvoima; viisailla Allahn parantamismahti. Varo ettet estä ihmiskuntaa osalliseksi tulemasta siitä hyvästä, jota et itse voi saada aikaan. Sinä voit kaulan katkaista, vaan et pakottavaa hammasta parantaa".
"Tämä on kovin hävitöntä", sanoi Richard kuningas, alkaen suuttua samassa määrässä kuin Hakim muutti äänensä korkeammaksi ja miltei käskeväksi. "Me olemme ottaneet sinun lääkäriksemme, eikä neuvon antajaksi eli rippi-isäksemme".
"Ja näinkö mainioin Frangistanin ruhtinas palkitsee hyväntekoa hänen omaa kuninkaallista henkeänsä vastaan?" sanoi El Hakim, oikaisten ruumiinsa pystyksi ja käskeväiseksi entisestä nöyrästä ja kumartuneesta asemastansa, jossa hän tähän asti oli kuningasta puhutellut. "Tiedä sitte", hän sanoi, "että minä syytän sinua, Melek Ric, kiittämättömäksi ja epäjaloksi, jokaisessa Europan ja Aasian hovissa mahomettiläisten ja nazarenein, ritarein ja naisten edessä — kaikkialla, missä kanteleet soivat ja miekat välkkyy — kaikkialla, missä kunnia on rakastettu ja epäkunnia inhottu — jokaisessa mailman nurkassa; ja nekin maat — jos semmoisia löytyy — mihin ei mainees vielä ole ennättänyt, tulevat häpeäsi tuntemaan!"
"Sopiiko sinun noin puhua minulle, uskoton konna?", huusi Richard syösten vimmastuneena häntä vastaan. "Oletko elämiseen kyllästynyt?"
"Lyö!" sanoi El Hakim. "Oma tekosi silloin sinua todistaa kelvottomammaksi, kun minun sanani voivat tehdä, vaikkapa niillä jokaisella olisi ampiaisen pistin".
Richard kääntyi äkisti hänestä pois, pani käsivartensa ristiin, kulki niinkuin ennen telttaa edestakaisin, ja huudahti sitte: "kiittämätön ja epäjalo! Miksi ei yhtä hyvin pelkuri eli pakana? Hakim! Sinä olet palkintosi valinnut ja vaikka kernaammin olisin suonut, että olisit vaatinut kruununi kalliit kivet, en kumminkaan kuninkaana voi sitä sinulta kieltää. Ota siis tuo skotlantilainen huostaasi — telottaja jättää hänen sinulle, kun näytät tämän käskyn".
Kiireesti hän piirsi pari riviä, ja antoi ne lääkärille. "Käytä häntä orjanasi, tee hänen kanssaan mitä mielit, mutta varokoon hän koskaan Richardin silmäin eteen tulemasta. Kuules, ystäväni, sinä olet viisas: hän on ollut liika rohkea niiden kesken, joitten suloisille silmäyksille ja heikolle käsitysvoimalle me uskomme kunniamme, niinkuin te, itämaalaiset, säilytätte aarteitanne arkuissa, jotka ovat tehdyt hopealangasta, yhtä hienosta ja kestämättömästä, kuin hämähäkinverkko".
"Palveliasi tajuaa kuninkaan sanat", sanoi viisas, joka heti muutti äänensä yhtä nöyräksi, kuin millä hän oli keskustelun alkanut. "Kun kallisarvoinen matto on liattu, viittaa houkka tahraan, vaan viisas peittää sen kauhtanallaan. — Minä olen kuullut herrani käskyn, ja kuulla on totella".
"Se on hyvä", sanoi kuningas; "jos hänen henkensä on hänelle rakas, älköön hän koskaan näyttäkö itseään edessäni. — Voinko missään muussa olla sinulle hyödyksi?"
"Kuninkaan armo on täyttänyt maljani ääriin saakka", sanoi viisas."Niin, se on ollut niin runsas kuin lähde, joka puhkesi ilmi, kun MoussaBen Amram löi sauvallaan kallioon".
"Niin", sanoi kuningas hymyillen, "mutta vaadittiinki, kuten korvessa, kova kolkutus kallioon, ennenkuin se aarteensa ilmi antoi. Soisin tietäväni jotain, mikä sinua huvittaisi ja minkä voisin sinulle antaa yhtä helposti kuin luonnollinen lähde vesiään viertelee".
"Sallikaa minun kosketella tuota voitollista kättä", sanoi viisas, "merkiksi, että Adonebek El Hakim, jos hän tästä lähtien pyytäisi jonkulaista suosionosotusta Englannin Richardilta, on siihen oikeutettu".
"Sinulla on käsi ja hansikka sen päälle, mies", vastasi Richard; "vaikka kernaammin velkani suorittaisin toisella tavalla, kuin että potilastesi lukumäärän täyttämiseksi vaadit minua ansaitusta rangaistuksesta vapauttamaan niitä, joita oikeuden jälkeen olen siihen tuominnut".
"Pitentykööt päivänne monenkertaisesti", vastasi El Hakim lähtien teltasta tavallisella syvällä kumarruksellaan.
Kuningas Richard katsoi hänen jälkeensä kun hän oli mennyt, ikäänkuin ei aivan tyytyväisenä siihen mitä oli tapahtunut.
"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. — Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. — Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"
Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.
Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua — mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. — Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".
"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.
"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä — ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".
"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".
"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! — Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? — Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".
De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.
Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.
"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! — Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"
"Vaara ja kuolema ovat Richardin leikkikumppaneita", vastasi kuningas kopeasti, "ja hän on uhaten kohdannut kovin monta miekkaa, puukkoa peljätäkseen".
"Vaara ja kuolema ovat lähellä", vastasi tietäjä, ja alentaen äänensä matalaksi, ikäänkuin maan alta tulevaksi, hän lisäsi: "ja kuoleman jälkeen tuomio!"
"Hurskas, pyhä isä", sanoi Richard, "minä kunnioitan sinua ja sinun pyhyyttäsi —"
"Älä minua kunnioita", keskeytti häntä erakko; "kunnioita kernaammin halvinta hyönteistä, joka Kuolleen Meren rannoilla matelee ja elää sen kirotusta limasta. Vaan kunnioita Häntä, jonka käskyjä minä ilmotan — kunnioita Häntä, jonka haudan olet luvannut pelastaa — muista valaa, jolla olet vannonut yksimielisyyttä kannattavasi, äläkä katkaise sitä liiton ja uskollisuuden hopealankaa, jolla olet sitonut itsesi ruhtinaallisiin liittolaisiis".
"Hurskas isä", sanoi kuningas, "te, kirkon miehet, rupeatte mielestäni liika rohkeiksi pyhän virkanne puolesta, jos maallisen miehen on lupa sanoa näin paljon. Kieltämättä oikeuttanne ottamaan huostaanne omiatuntojamme, pitäisi teidän mielestäni jättää omaksi huoleksemme kunniamme suojelemisen".
"Rohkeiksi!" kertoi erakko, "sopiiko minun ruveta rohkeaksi, kuninkaallinen Richard, joka vain olen kello, totellen soittajan kättä — vain tunnoton, vähäpätöinen torvi, ilmottaen sen käskyjä, joka siihen puhaltaa? — Katso, polvillani rukoilen sinua armahtamaan kristikuntaa, Englantia ja itseäsi!"
"Nouse ylös, nouse", sanoi Richard, pakottaen häntä nousemaan; "polvien, jotka niin usein Jumalan kunniaksi laskeuvat alas, ei sovi kosketella maata ihmistä kunnioittaakseen. Mikä vaara meitä uhkaa, arvoisa isä? Taikka milloin Englannin valta kävi niin vähäiseksi, että tuon vasta herttuaksi lyödyn melskaajan pahastuminen saattaisi vaaraan sitä eli sen kuninkaan rauhaa?"
"Minä olen kalliotornistani katsellut tähtien taivaallista joukkoa, kun ne öisillä matkoillaan jakelevat viisautta toisilleen ja tietoa niille harvoille, jotka heidän kieltänsä ymmärtävät. Elosi asunnossa väijyy vihollinen, herra kuningas, joka kadehtii sekä onneasi että kunniaasi — laskulainen Saturnosta, joka uhkaa sinua pikaisella ja verisellä vaaralla ja joka kohta masentaa sinut ylpeydessäni, ellet nöyryytä kopeaa tahtoasi velvollisuuden alle".
"Pois, pois! Tuo on pakanallista oppia", sanoi kuningas. "Kristityt eivät sitä harjota — ymmärtäväiset ihmiset sitä eivät usko. Vanhus, sinä höpiset".
"En höpise, Richard", vastasi erakko — "minä en ole niin onnellinen. Minä tunnen tilani, ja että hiukka järkeä vielä on minulle suotu ei omaksi, vaan kirkon ja ristin hyödyksi. Minä olen sokea mies, joka toisille soittoa pitelen, mutta jolle ei itselleen siitä ole valoa. Kysele minulta kaikkea, mitä kristikunnnan ja tämän ristiretken hyötyyn kuuluu, niin olen puhuva sinulle kuin viisain neuvonantaja, jonka kielellä vielä vakuutus on olostanut. Puhu kanssani omasta kurjasta olennostani, ja puheeni muuttuu kadotetun mielipuolen soperrukseksi".
"Minä en tahdo katkaista yksimielisyyden sidettä ristiretken ruhtinasten välillä", sanoi Richard tyynemmällä äänellä ja olennolla; "mutta mitä hyvitystä he voivat minulle antaa siitä häväistyksestä ja vääryydestä, jota olen kärsinyt?"
"Siihenkin olen valmis ja on minulla asiana tuoda esityksiä neuvoskunnalta, joka, Franskan Philipiltä pikaisesti kokoon kutsuttuna, on tässä suhteessa ryhtynyt tarpeellisiin toimiin".
"Merkillistä", sanoi Richard, "että toiset pitävät huolta siitä, mitenEnglannin loukattu majesteeti on hyvitettävä!"
"He pyytävät, jos mahdollista, ennättää vaatimustenne edelle", vastasi erakko. "Yksimielisesti he myöntävät, että Englannin lippu jälleen pystytettäköön pyhän Yrjön kukkulalle, sekä julistavat kirottavaksi hylkiöksi sitä rohkeaa pahantekiää, joka lippua on solvaissut, jota paitsi he määräävät ruhtinaallisen palkinnon pahantekiän ilmiantajalle, ja jättävät hänen ruumiinsa sutten ja korppien saaliiksi".
"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"
"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin patriarkka hänelle määrää".
"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningasRichard.
"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten neuvoskunta —"
"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan", katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä — sinä olet minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! — Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista siunattua leipää!"
"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan — että semmoisella olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"
Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".
"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"
"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä — "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta — haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".
"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".
"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen — se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni — Alberick Mortemar — —"
"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista — onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"
"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. — Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin — minä tahdon — minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".
Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.
"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt — järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! — Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? — miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni — kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"
"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi.Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"
"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko, "ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin[1], kun kerta maallinen kehäni on palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä olisi sääliä näin kadotettua — älä säälittele minua, mutta käytä esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä, elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka ovat sinulle kuin tyttäriä — vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat, niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret — ylpeytesi, irstaisuutesi, verenhimosi!"
[1] Raamatun nimitys helvetille.
"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin, ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille — ja verenhimoni temppeliritareille".
"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! — Kumminkin sinua vielä vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet mikä on Herralle otollista. — Mitä minuun tulee, täytyy minun palata paikalleni. — Kyrie eleison! — Minä olen se, jonka kautta jumalallisen armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat pidoista kieltäyneet — Kyrie eleison!"
Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.
"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin häntä loukata".
Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. — "Kuolla aikaisin — jälkeistä jättämättä — kenenkään surematta? — Kova tuomio, ja hyvä, ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän, jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea — taito, jota yleisesti harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta hullusta papista?"
"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen. Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille, niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään, esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".
"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänytpar amours! — Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön, vaikkapa hänenbelle amieolisi ollut abbedissa".
Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi, salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet hänen sairautensa aikana.
Yhdeksästoista luku
Pitääkö voiton miekka tuppehenJo pistää? Mainehikas matkammeEteenpäin joko pitää hyljättämän?Asumme, Herran templiss' valallaPyhäll' otettu, onko riisuttava?Tää vala onko tyhjiin sortuva.Kuin lupaus, jonka lapsenhoitajaHuvikseen huutokurkullensa antaa?
*Ristiretki. Murhenäytelmä.*
Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle ristin sankarina antamaan.
Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa; niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan, kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.
Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.
"Connfiteor", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa tulisi veisatamea culpa. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? — Vaan se ei saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"
"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä verta enään tässä sodassa vuodattamatta".
"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi — mutta silloin noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi Richard.
"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin suojeluskuninkaan nimen".
"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti — "minä, minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto, ei voisi tuottaa enempää — tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja eripuraisilla voimilla saatu. — Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"
"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle sallitaan".
"Naimisen kautta!" sanoi Richard kummastuneena, vaikka vähemmän kuin pappi oli odottanut. "Haa! — niin — Edith Plantagenet. Näinkö minä tästä unta? — vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. — Oliko se skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi jotakin niin hurjasta tuumasta?"
"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja, jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".
"Sukulaiseni uskottomalle — Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä alkoivat iskeä tulta.
Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.
"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".
"Kuinka? — ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi kuningas.
"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan teidän nimenomaisella suostumuksellanne".
"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä, kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt — vaan jatkakaa — minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".
Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi toimeen.
"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni, puolisoksi, kuin jalolle Saladinille — niin, vaikkapa toinen laskisi kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"
"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa, vähän kartellen — "minua itseä halpa-arvoista ja muita — ja koska hän kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä, että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta.Magna est veritas et prevalebit.Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla, joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan, Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän heitti levättinsä hänen päälle".
Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.
"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja jalon ritariston asian? — mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu, herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas — sinä saat nähdä hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä johtuu".
Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan, kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen alkamiseksi.
Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli kirjotettu:Afflictæ sponsæ ne obliviscaris!Huolellisesti valitut vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.
Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi. Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä, kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin tavallista väkevämmät ponnistukset.
He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi — muistellessaan hänen sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle näyttivät mahdottomilta — nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea Leijonasydän!"
Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.
"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli, "vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".
Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus syntyi.
"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi — hänen kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä — ja hänen kielensä on liiaksi tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen — älkäät luotanne viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan niin sanalla kuin teolla. — Jalo veli, Franskan kuningas, olenko onnettomuudekseni teitä loukannut?"
"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".
"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta. Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää, että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua solvaissut".
Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.
Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta, joka Englannin lipulle oli tehty.
"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden rauhan ja ystävyyden merkiksi. — Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".
Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on kääntänyt silmänsä hänestä pois.
"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi, urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"
"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa voittavansa".
"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen, jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais — kun hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden, totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko ehkä sulkee heidän suunsa".
Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa, jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhdenpater nosterin, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää, milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.
"Onko siis todellakin niin? Ovatko veljemme niin suurella vaivalla ottaneet huomataksensa syntyperäistä kiivauttamme ja sitä hillitsemätöntä, tulista intoa, joka joskus on vietellyt meitä käskyjä antamaan, kun aika ei myöntänyt neuvoston kokoonkutsumista? En olisi voinut ajatella että niin sattumalta ja epähuomiosta tehdyt loukkaukset, kuin minun, olisivat voineet niin syvälle juurtua liittolaisteni sydämiin, että he minun tähteni tahtoisivat luopua pyhimmästä yrityksestä ja hellittäisivät kätensä aurasta niin lähellä vaon päätä; että he minun tähteni väistyisivät syrjään siltä suoralta tieltä Jerusalemiin, jonka heidän miekat ovat heille aukaisseet. Olin kyllä turhamielinen uskomaan, että vähäiset palvelukseni korvaisivat ne erehykset, jotka pikaisuudessani olin tehnyt; että jos muistettiin, että minä ryntäyksissä tunkeusin eturintaan, ei myöskään unhotettaisi, että paluumatkalla aina olin viimeinen; että, jos lippuni pystytin voitetulle sotatantereelle, se myös oli ainoa etu jonka etsin, kun muut jakoivat saaliin. Olen ehkä nimittänyt voitetun kaupungin nimelläni; mutta muitten omaksi sen annoin. Jos olen ollut itsepäinen rohkeita tuumia päätettäissä, en luule säästäneeni omaa enkä väkeni veriä pannakseni ne yhtä rohkeaan täytäntöön, ja jos marssin tai tappelun kiireessä olen ottanut toisten sotilaita komentaakseni, on heitä aina pidetty niinkuin omiani kun minun rahani heille hankkivat ne muonavarat sekä lääkkeet, joita heidän omat herransa eivät voineet hankkia. — Mutta minua hävettää muistuttaa teitä asioista, jotka kaikki paitsi minä itse näkyvät unohtaneen. Kääntykäämme siis mieluummin miettimään niitä toimia, joihin meidän tulevaisuudessa on ryhtyminen, ja uskokaa minua veljet", hän jatkoi, innostuksesta hehkuvilla kasvoilla, "että Richardin ylpeys, eli viha, eli kunnianhimo ei konsanaan tule olemaan minään loukkauskivenä eikä kiusankappaleena sillä tiellä, jolle uskonto ja kunnia pääenkelin torvella kutsuvat teitä. Ah, ei, ei! Minä en kauvemmin voisi elää, jos minun täytyisi ajatella, että minun vikani ja puutteeni olivat se syy, joka särki tämän urhoollisen ruhtinasten veljeskunnan. Vasen käteni hakkaisi oikean käteni poikki, jos sillä voisin vilpittömyydestäni teitä täydellisesti vakuuttaa. Vapaatahtoisesti luovun armeijan ylipäällikkyydestä, vieläpä omien sotajoukkojeni komennosta. Heitä johtakoot ne ruhtinaat, jotka Te valitsette, ja heidän kuninkaansa, joka aina on ollut kovin taipuva vaihtamaan komentajan sauvaa seikkailian keihääseen, on sotiva temppeliherrain seassaBeau Seant'inlipun alla — niin, taikka Itävallan alla, jos Leopold nimittää urhokkaan miehen joukkojensa johtajaksi. Taikka jos itse olette tähän sotaan kyllästyneet ja jos haarniskat rasittavat arkoja ruumiitanne, niin jättäkää ainoastaan kymmenen eli viisitoista tuhatta miestä Richardille lupauksenne täyttämiseksi, ja kun Zion on vallotettu", huudahti hän heiluttaen kättään, ikäänkuin levitellen ristin lippua Jerusalemin ylitse, "kun Zion on vallotettu, piirrämme sen porteille, ei Richard Plantagenet'n, vaan niitten jalojen ruhtinasten nimet, jotka jättivät hänelle keinot sen vallottamiseen".
Sotaisan kuninkaan teeskentelemätön ja voimakas kaunopuheliaisuus herätti kerrassaan ristiretkeläisten uupuneen rohkeuden ja viritti jälleen heidän uskonintonsa, ja kiinnittäen heidän huomionsa sodan pääaineeseen, sai useimmat heistä häpeämään siitä, että olivat ottaneet ohjetta niin vähäisistä syrjäsyistä, kuin ne joilla äsken olivat mieltänsä kiusanneet. Silmä sai silmältä tulta, ääni loi rohkeutta ääneen. He nostivat yksimielisesti sen sotahuudon, jolla Pietari Erakon saarnaan vastattiin, ja huusivat voimansa takaa: "johdata sinä meitä, urhoollinen Leijonasydän — kelvollisempi johtaja kuin kukaan, jota urhokkaat miehet seuraavat! Vie meitä eteenpäin — Jerusalemiin — Jerusalemiin! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto! Siunattu olkoon, joka käsivartensa puututtaa siihen työhön!"
Tämä niin odottamaton ja yksimielinen huuto kuului neuvottelutelttaa saartavien vartiain ulkopuolelle ja tunkeusi armeijan sotilaisiin saakka, jotka toimettomina ja taudeista sekä ilmanalan kuumuudesta alakuloisina, olivat joutuneet horjuvamielisiksi samoin kuin heidän päällikkönsä; mutta Richardin palaaminen uudistuneilla voimilla ja tuo hyvin tunnettu sotahuuto, joka kuului ruhtinasten kokouksesta, sytytti äkkiä uudelleen heidän intonsa, ja tuhansilta ja kymmeniltä tuhansilta kaikui sama huuto vastaan: "Zion, Zion! — Sotaan, sotaan! — Viipymättä tappeluun uskottomia vastaan! Se on Jumalan tahto — se on Jumalan tahto!"
Nuo suostumuksenhuudot ulkopuolelta enensivät vuorostaan sitä innostusta, joka teltassa vallitsi. Ne, joihin ei tuli todella ollut syttynyt, eivät uskaltaneet, ainakaan tällä hetkellä, näyttäytyä penseämmiltä kuin muut. Nyt ei enään ollut kysymystä muusta kuin uskaliaasta marssista Jerusalemia vastaan välirauhan loputtua ja niistä toimista, joihin sillä aikaa oli ryhtyminen armeijan varustamiseksi muonavaroilla ja lisäväellä. Neuvoskunta erosi, ja kaikkia sen jäseniä näytti sama innostus elähyttävän, joka kuitenki pian laimentui useimmissa ja jota ei toisissa koskaan ollut löytynyt.
Jälkimäiseen luokkaan kuului markiisi Konrad sekä temppelikunnan suurimestari, jotka yhdessä kulkivat kortteereihinsa, pahoilla mielin ja päivän tapahtumaan tyytymättöminä.
"Minä olen aina sinulle sanonut", sanoi jälkimäinen kolkolla, pilkallisella äänellään, joka oli hänelle omituinen, "että Richard katkaseisi ne heikot ansat, jotka sinä hänelle virittelet, yhtä helposti kuin leijona repii hämähäkinverkon. Näethän, että hänen vain tarvitsee puhua, ja hänen henkensä panee nuo epävakaiset narrit liikkeelle, helposti kuin vihuri tarttuu siellä täällä makaaviin lastuihin ja korsiin ja lakaisee ne läjään taikka levittää ilmaan mieltänsä myöten."
"Kun vihurin voima on ohitse", Konrad vastasi, "laskeutuvat ne lastut, joita se pyöritteli, taasen maahan."
"Mutta etkö muuten tiedä", sanoi temppeliherra, "että joski tämä uusi ryntäämisen aie hyljätään ja raukeaa tyhjään, ja jokainen näistä mahtavista ruhtinaista taas vapaasti saa heittäytyä omain heikkojen aivojensa johtoon, niin näyttää kuitenkin siltä kuin Richard joutuisi Jerusalemin kuninkaaksi suostumisen jälkeen ja tekisi rauhan sulttanin kanssa niillä ehdoilla, jotka sinä niin varmaan luulit hänen ylenkatseella hylkäävän?"
"No, Mahometin ja Termagauntin kautta, sillä kristityitä kirouksia ei enään ole tapa käyttää", sanoi Konrad, "arveletko että ylpeä Englannin kuningas yhdistäisi sukunsa pakanallisen sulttaanin kanssa? Minun politiikini heitti siihen tuon maukkeen, jotta koko sovinto tulisi hälle inhottavaksi. — Meille on yhtä paha, jos hän herraksemme joutuu sovinnon taikka voiton kautta".
"Sinun politiikisi on huonosti laskenut Richardin ruuansulatusvoimaa", vastasi temppeliherra; "arkkipispa on korvaani kuiskannut sanan hänen mielipiteistään." — Ja sitten mestariteokses tuon lipun suhteen! Se on tapahtunut suuremmatta huomiotta, kuin pari kyynärää kirjailtua silkkivaatetta ansaitsikin. Markisi Konrad, nerosi rupeaa ontumaan — minä en tahdo enään luottaa hienosti kudottuihin tuumiis, vaan tahdon koettaa omiani. Tunnetko sitä ihmislajia, joita saracenit kutsuvat charegiteiksi?"
"Kyllä", vastasi markisi; "ne ovat hurjia, innostuneita haaveksijoita, jotka uhraavat elämänsä uskonnon edistämiseksi — melkein temppeliritarien kaltaisia — vaikka sillä erotuksella, ettei heidän koskaan ole kuultu pysähtyneen kesken kulkuansa".
"Älä laske leikkiä", vastasi munkki karsaalla silmäyksellä; "tiedä, että eräs näistä miehistä on juhlallisella lupauksella sitoutunut tappamaan tuon saarelaiskuninkaan, mahomettilaisen opin päävihollisena".
"Erinomaisen järkevä pakana", sanoi Konrad. "Antakoon Mahomet hälle paratiisinsa palkinnoksi".
"Eräs asekantajamme otti hänen kiinni leirissä, ja yksityisessä tutkinnossa hän minulle suoraan tunnusti lujan ja vahvan aikomuksensa", sanoi suurimestari.
"No Jumala armahtakoon niitä, jotka estivät tämän vallan järkevän charegitin aikomusta!" sanoi Konrad.
"Hän on minun vankini", lisäsi temppeliherra, "eikä, kuten hyvin käsität, saa puhutella ketään muuta paitsi minua — mutta linnain muureja on särjetty —
"Kahleita jätetty lukitsematta ja vankeja karannut", keskeytti markiisi. "Vanha sananlasku sanoo, ettei löydy yhtään varmaa vankilaa paitsi hauta".
"Jos hän pääsee vapaaksi, lähtee hän entiselle polullensa", jatkoi soturipappi; "sillä näitten verikoirain luonnossa on, etteivät koskaan heitä sen saaliin jälkeä, josta kerran ovat hajun saaneet".
"Minun ei tarvitse enempää kuulla", sanoi markiisi. "Aikeesi kyllä hoksaan — se on kauhea, mutta hätä on suuri".
"Minä tahdon vain sinulle tästä ilmottaa", sanoi temppeliherra, "että tietäisit olla varoillasi, sillä siitä tulee nousemaan kauhea meteli eikä voi arvata, kenen päälle englantilaiset purkavat hirmunsa. — Niin, ja löytyy vielä toinen vaara — hovipoikani tietää tämän charegitin aikomuksen, ja sitäpaitsi hän on itsepäinen viisakas narri, josta mielellään soisin pääseväni erilleen, koska hän vaivaa minua sillä että uskaltaa katsella asioita ei minun, vaan omilla silmillänsä. Mutta pyhän veljeskuntamme säännöt jättävät käteeni oikeuden päästä tuommoisesta kiusasta. Taikka odota — saraceni voipi löytää oivan aseen vankihuoneessaan, ja minä lyön vetoa siitä, että hän sitä käyttää karkuun lähtiessään, joka tapahtunee niin pian kuin hovipoika tuopi hänelle ruokaa".