"Se voipi asian muuttaa", sanoi Konrad, "mutta kuitenki —"
"*Kuitenki* ja *mutta*", sanoi temppeliherra, "ovat houkkien sanoja — järkevät miehet eivät epäile eivätkä peräy — ne päättävät ja panevat toimeen".
Kahdeskymmenes luku.
Kun leijonata johtaa kaunotar,Se iloissaan voi tuskin harjaa puistaaJa kynsiään ei näyttää ensinkään.Niin Herkules värttinäks kartun vääntiJa kehräs rakkaudesta Omphaleen.
Anonymous.
Sitte kun Richard, tuon viime luvun lopulla kerrotun mustan petoksen pahaa aavistamaton esine, oli saanut ristiretken ruhtinaalliset päälliköt päättämään sodan jatkamista uudella innolla, oli hänen lähimpänä huolenansa perustaa rauha jälleen oman perheensä keskuudessa; ja nyt, kun hän suuremmalla maltilla saattoi asiaa punnita, halusi hän tarkasti tutkia niitä asianhaaroja, jotka olivat saaneet lipun katoamisen aikaan, sekä sen tuttavuuden laatua ja hellyyttä, joka oli olemassa hänen sukulaisensa Edithin ja maanpakolaisuuteen tuomitun skotlantilaisen seikkailian välillä.
Kuninkaatarta ja hänen seuruettaan säikäytti sen johdosta Tuomas de Vaux'n tulo, joka käski lady Kalista de Montgaillardia, kuninkaan ensimäistä hovineitoa, heti tulemaan kuninkaan luokse.
"Mitä minun pitää sanoa,madame?" sanoi vapiseva tyttö kuninkaattarelle. "Hän tappaa meidät kaikki!"
"Ei, älkää peljätkö, neiti", sanoi de Vaux. "Hänen majesteetinsa on säästänyt skotlantilaisen ritarin hengen, vaikka hän oli pää-rikoksellinen, ja antanut hänen arapialaiselle lääkärille — hän luultavasti ei tule olemaan ankara vaimonpuolta vastaan, jos tämä on jotain rikkonutki".
"Rakentele joku juttu kokoon, tyttö", sanoi Berengaria. "Mieheni ei jouda niin tarkkaan urkkia totuuden perään".
"Kerro tapahtuma, niinkuin se todella on tapahtunut", sanoi Edith, "taikka minä kerron sen sinun sijaan".
"Teidän majesteetinne armollisella luvalla", sanoi de Vaux, "saan sanoa lady Edithin neuvon viisaaksi; sillä joski kuningas Richard suvaitsee uskoa kaikkea, mitä teidän majesteetinne näkee hyväksi hänelle kertoa, epäilen kuitenkin että hän uskoo lady Kalistaa, varsinki tässä asiassa".
"Lord Gilslannilla on oikein", sanoi lady Kalista, aivan kauhistuneena ajatellen sitä tutkintoa, jota nyt tultaisiin pitämään, "ja sitäpaitsi, jospa pystyisinki sepittämään uskottavan jutun kokoon, en tottamaar luule, että rohkenisin sen kertoa".
Näin päättäen puhua kaikki suoraan, lähti lady Kalista, de Vaux'n seurassa, kuninkaan tykö ja teki, päätöksensä mukaan, todenperäisen tunnustuksen siitä viekkaudesta, jota oli käytetty onnettoman Leopartin ritarin houkuttelemiseksi vahtipaikaltaan; kokonaan vapauttaen lady Edithin kaikesta, koska hän tiesi hyvin että tämä muuten tekisi sen itse, ja sysäten kaiken syyn kuninkaattaren päälle, jonka osallisuuden tuohon kujeeseen hän ymmärsi Leijonasydämen silmissä olevan enin anteeksi annettavan. Richard oli tosiaan hyvä — melkeinpä heikko aviomies. Vihansa ensimäiset kuohumat olivat jo aikaa asettuneet, eikä hänen tehnyt mieli ankarasti moittia mitä ei enään voitu auttaa. Viekas lady Kalista, joka aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli tottunut hovin juonia tutkimaan ja varteen ottamaan pienintä hallitsian mieliteon merkkiä, kiirehti nopeaan kuin hyyppä kuninkaattaren tykö sillä ilmotuksella, että kuningas kohta kävisi hänen luonaan, johon hän omain havaintojensa nojalla lisäsi sen arvelun, että Richard vain aikoi osottaa niin suurta kovuutta, kuin tarvittiin saamaan hänen puolisoansa tarpeelliseen katumiseen ilveestänsä, ja sitte suoda hänelle ja kaikille muille asiassa osallisille armollisen anteeksi-antonsa.
"Puhalteleeko tuuli siltä suunnalta, tyttöseni?" kysyi kuninkaatar, suuresti hoivattuna tästä sanomasta; "usko minua että niin suuri sotaherra kuin Richard onkin, ei hänen ole helppo tällä kertaa voittaa meidät sukkeluudessa; sillä niinkuin isänmaani Navarran pyrenealaiset lampaanpaimenet sanovat: moni lähtee ulos villan nountiin ja tulee kerittynä kotiin".
Kun Berengaria kuninkaatar oli tiedustellut kaikkea mitä Kalista saattoi hänelle kertoa, pukeusi hän kauniimpaan pukuunsa ja odotti täydellä luottamuksella sankarimielisen Richardin tuloa.
Tämä tuli ja oli melkein samassa tilassa, kuin ruhtinas, joka saapuu kapinallisen maakuntaan siinä luulossa, että hänellä vain on nuhteita annettavia ja alamaisuuden osotteita vastaanotettavia, ja arvaamatta huomaa sen olevan täyden niskottelevaisuuden ja kapinan vallassa. Berengaria tunsi kovin hyvin suloutensa kaikkivallan sekä Richardin hellyyden määrän, varmaan tietääksensä, että hän kunnialla tästä pelistä pääsisi, kun hänen miehensä ensimäinen hirmuinen vihan puuska oli ilman onnettomuudetta mennyt ohitse; ja vähääkään kuulematta niitä hyvin ansaittuja nuhteita, joita kuningas aikoi hänelle antaa hänen kevytmielisestä käytöksestänsä, hän peitteli, niin puollusti viattomana leikintekona mitä oli tapahtunut. Syvimmällä tavalla hän kielsi käskeneensä Nectabanusta houkuttelemaan ritaria etemmäs kuin sen kunnaan juurelle, jolla hän oli vahtia seisomassa — ja tässä olikin sen verran totta, että hän ei ollut aikonut laskea sir Kennethiä telttaansa. Mutta jos kuninkaatar itseään puolustaessaan osotti puheliaisuutta, ei hän osottanut sitä vähemmin alkaessaan soimata Richardia kovuudesta, hän kun oli voinut hänelle kieltää niin halpaa pyyntöä, kuin hengen jättämistä onnettomalle ritarille, joka hänen ajattelemattoman leikkinsä kautta oli joutunut sotalakien ankaruudelle alttiiksi. Hän itki ja nyyhki valitellessaan miehensä julmaa kovuutta tässä kohden, joka vähällä oli tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajaksi, niin usein kuin hän olisi tullut ajattelemaan, että hän tahtomattansa oli ollut etäisenä syynä tuommoiseen murhenäytelmään. Tuo onneton uhri olisi hätyyttänyt häntä unissakin — niin, ei voinut tietää sillä semmoista ennenkin oli tapahtunut — jos ei ritarin haamu olisi asettunut hänen unettoman vuoteen ääreen. Kaikkien tämmöisten sieluntuskain alaiseksi hän olisi voinut joutua sen miehen ankaruuden kautta, joka, vaikka väittäen arvelematta tottelemalla hänen vähintä viittaustansa, ei tahtonut luopua huonon kostonhimon pyynnöstä, jos kohta hän sen kautta tekikin vaimonsa aivan onnettomaksi.
Koko tätä naisellisen kaunopuheliaisuuden virtaa seurasi tavalliset todistuskappaleet, huokaukset ja kyyneleet, ja se tuli esiin äänellä ja katsannolla, joka näytti osottavan, että syynä kuninkaattaren harmiin ei ollut ylpeys eikä nurjamielisyys, vaan suru siitä että hänellä oli vähempi valta miehensä yli, kuin hän oli ajatellut.
Siivo kuningas Richard oli aivan hämillään. Hän koki turhaan selittää asiaa vaimollensa, jota itse se mustasukkaisuus, jolla hän vaati miehensä hellyyttä yksistään itseänsä varten, esti järjellisiä syitä kuulemasta eli hyväksymästä, eikä Richard hennonnut kovuutta käyttää olentoa vastaan, joka ajattelemattomassa mielipahassaanki oli niin kaunis. Hänen täytyi siis tyytyä omaan puollustukseensa ja hän koki sentähden siivosti nuhdella häntä hänen epäluuloistaan ja viihdyttää hänen mielipahaansa, muistutellen hänelle, että hänen ei tarvinnut omantunnon vaivoilla eikä yliluonnollisella pelvolla ajatella entisyyttä, koska sir Kenneth eli ja jaksoi hyvästi sekä oli jätetty mainiolle arapialaiselle lääkärille, joka epäilemättä parhaiten kaikista ihmisistä ymmärsi miten häntä hengissä pitää.
Vaan tämä näytti kaikkein enimmän loukkaavan kuninkaatarta, jonka suru uudestaan kiihtyi siitä ajatuksesta, että lääkäri ja saraceni oli saanut suosionosotteen, jota hän mieheltänsä turhaan oli pyytänyt avopäin ja notkistunein polvin. Tästä uudesta syytöksestä alkoi Richardin kärsivällisyys loppua ja hän sanoi totisella äänellä: "Berengaria, lääkäri pelasti minun henkeni. Jos sillä on mitään arvoa silmissäsi, ei sinun pidä häneltä kadehtia suurempaakaan palkintoa, kuin sitä ainoaa, minkä olen voinut saada hänen vastaanottamaan".
Kuninkaatar huomasi osottaneensa teeskenneltyä suuttumusta niin isossa määrässä, kuin hän pelkäämättä saattoi tehdä.
"Oma Richardini", hän sanoi, "miksi et tuonut tuota viisasta minun luokseni, että Englannin kuninkaatar olisi saanut näyttää, kuinka suuressa arvossa hän piti sitä, joka oli pelastanut ritariston valon, Englannin kunnian sekä Berengaria raukan hengen ja toivon sammumasta".
Sanalla sanoen, tuo aviollinen riita oli lopussa; vaan että oikeus saisi jonku uhrin, päättivät kuningas ja kuninkaatar yksimielisesti sysätä kaiken syyn lähettiläs Nectabanuksen niskoille, joka — koska kuninkaatar jo tähän aikaan oli sydämestään väsynyt hänen oikkuihinsa — kuninkaallisen puolisonsa Genevran kera tuomittiin ajettavaksi hovista pois, ja kääpiöparka pääsi piiskasaunasta ainoastaan kuningattaren vakuutuksen kautta, että hän jo oli rangaistu.
Lisäksi päätettiin, että koska lähettiläs ensi tilassa oli toimitettava Saladinin luokse hänelle ilmottamaan neuvoston päätöstä sodan jatkamisesta niin pian kuin välirauha oli päättynyt, ja kun Richard aikoi sulttanille lähettää jonku kalliin lahjan osottaakseen kiitollisuuttansa siitä suuresta hyödystä, joka hänellä oli El Hakimin palveluksista ollut, nuo molemmat onnettomat olennot pantaisiin harvinaiskaluina lahjaa seuraamaan, koska he, peräti naurettavan näkönsä ja mielipuolisuutensa kautta, erittäin hyvin soveltuivat semmoiseksi lahjaksi, joita hallitsiat tapaavat toiselleen lahjotella.
Richardilla oli vielä samana päivänä riita kestettävä toisen vaimonpuolen kanssa, mutta hän kävi sitä vastaan enemmän huoletonna kuin edellistä vastaan; sillä vaikka Edith oli kaunis ja korkeassa määrässä nautti kuninkaallisen sukulaisensa kunnioitusta — niin, vaikka hän Richardin loukkaavien epäluulojen kautta todella oli sen vääryyden uhri, josta Berengaria vain oli ollut valittavanaan, ei hän sentään ollut Richardin vaimo eikä lemmitty, ja tämä pelkäsi vähemmin niitä nuhteita, joita Edith hänelle tulisi tekemään, jos kohta ne olisivat enemmän perustetuita kuin kuningattaren vihat ja kummalliset syytökset. Pyydettyään kahden kesken saada Edithiä puhutella, saatettiin Richard hänen huoneeseen, joka oli kuninkaattaren huoneen vieressä, ja jossa kaksi koptilaista naisorjaa puheen kestäessä makasi polvillaan etäisimmässä nurkassa. Edithillä ei ollut minkäänlaisia vaimonpuolten koristeita päällään, ja musta hiilakka linnikko peitti suurilla laskuillansa korkeasukuisen neidon pitkää, ihanaa vartaloa. Richardin sisäänastuessa hän syvästi kumartaen nousi istuimeltansa, jolle hän kuitenki kuninkaan kehotuksesta uudestaan asettui, ja kuin kuningas istui hänen viereensä, odotti hän sanaakaan sanomatta hänen enempiä käskyjänsä.
Richard, joka oli tottunut seurustelemaan Edithin kanssa sillä tuttavalla tavalla, johon heidän sukulaisuutensa häntä oikeutti, tunsi tätä vastaanottoa jokseenki kylmäksi niin että hän vähän sanoja tavotellen alkoi puhettaan.
"Kaunis orpanamme", hän viimein sanoi, "on meille suutuksissa; ja meidän täytyy myöntää, että vaikeuttavat asianhaarat ovat saattaneet meitä syyttömästi luulemaan, että hän olisi käyttänyt itseään toisin, kuin hän koskaan ennen on tehnyt. Mutta vaeltaessaan tässä mailman sumuisessa laaksossa ihminen usein erehtyy varjon ja tosiolennon välillä. Eikö kaunis orpanamme voi suoda anteeksi vähän tuittupäiselle sukulaiselleen Richardille?"
"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "josRichard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"
"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista. Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi — epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta suremiseen — miksi siis murhepukua pitää?"
"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut — sentähden että arvo on isäni huoneesta hävinnyt".
Richard rypisti otsaansa. — "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki mikä rikokseni on!"
"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä, kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".
"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin maanpakolaisuuden".
"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa vertaiseksi".
"Minä — minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. — "Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin kenenkään kuolevaisen".
"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin — hän kutsuttakoon kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut! Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".
"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat — ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin — mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".
"Sukulaiseni neuvoa kuuntelen aina mielelläni", sanoi Edith, "kun ne eivät sisällä mitään arvoani ja luonnettani solvaisevaa".
"Kuninkaat, kaunis orpanaiseni, eivät neuvo, he pikemmin käskevät", sanoi Richard.
"Sulttanit tosin käskevät", sanoi Edith; "mutta se tulee siitä, että heillä vain on orjia hallittavina".
"No, no, sinun tulisi oppia vähemmin sultaneja halveksimaan, kuin niin korkeassa arvossa pidät skotlantilaista", sanoi kuningas. "Minä pidän Saladinia enemmän sanassansa pysyvänä kuin tuota Skotlannin Wilhelmiä, joka, Jumala paratkoon, välttämättä vaatii itselleen Leijonan nimeä — hän on ilkeästi pettänyt minun, kun hän ei lähettänyt niitä apujoukkoja, jotka hän oli luvannut. Salli minun sanoa sinulle, Edith, että kerran kenties tulet pitämään rehellistä turkkilaista parempana kuin kavalaa skotlantilaista".
"En — en koskaan!", Edith vastasi, "vaikkapa Richard itse kääntyisi siihen väärään uskontoon, jota karkottaakseen Palestinasta hän on purjehtinut meren poikki".
"Sinä tahdot saada viimeisen sanan", sanoi Richard, "ja sinä sen saat. Ajattele minusta mitä tahansa, Edith kulta, minä en koskaan ole unhottava, että sinun isäsi oli minun setä".
Näin sanoen hän kohteliaasti jätti hyvästi hänelle, vaikka ei isosti tyytyväisenä käymisensä päätökseen.
Oli neljäs päivä siitä kuin sir Kenneth oli leiristä lähetetty pois, ja kuningas Richard istui teltassaan nauttien läntisen iltatuulen henkäyksistä, joka tuoden harvinaista viileyttä siivillänsä, tuntui tulevan iloisesta Englannista virvottamaan sen retkeilemisiin mieltynyttä hallitsiaa, kun hän vähitellen kokoili ne täydet voimat, jotka hän jättiläis-suurten hankettensa toimeenpanemiseen tarvitsi. Hän oli ypö yksin, sillä de Vaux oli lähetetty Ascalonista noutamaan lisäväkeä ja sotatarpeita, ja useimmat muusta palveliakunnasta tekivät eri tahoilla valmistuksia sotatointen pikaiseen alottamiseen sekä suureen ristiretkeiliäin armeijan tarkastukseen, joka tulisi tapahtumaan seuraavana päivänä. Kuningas istui kuunnellen toimeliasta hälinää sotilaisten joukosta, kalsketta pajoista, joissa hevosenkenkiä taottiin, sekä aserautioiden teltoista, joissa rautapaitaa tehtiin. Edestakaisin kulkevain soturein äänetkin olivat korkeat ja iloiset ja niiden kaiussa ilmaantui kiihkeän, tulisen rohkeuden takaus sekä lähestyvän voiton varma ennustus. Kun Richardin korva parastaikaa mielihyvällä kuunteli näitä ääniä, ja kun hän vaipui niihin voiton ja kunnian unelmiin, joita ne hänessä synnyttivät, ilmotti eräs tallimestari, että sanansaattaja Saladinilta odotti ulkona.
"Laske hänen heti sisään", sanoi kuningas, "ja tarpeenmukaisella kunnialla, Josceline".
Englantilainen ritari saattoi siis sisään henkilön, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin nubialainen orja, vaikka hänen ulkonäkönsä oli erittäin silmään pistävä. Hän oli komea, jalosti rakettu mies, ja hänen käskeväiset, vaikka pikimustat kasvonjuonteensa eivät osottaneet mitään neekerintapaista. Sysimustilla hivuksillaan oli hänellä maidonvalkea turbani ja hartioilla samanvärinen lyhyt levätti, joka edestä ja hihojen kohdalta oli aukinainen ja jonka alta näkyi muokatuista leopartin nahoista tehty ihokas, joka ulettui polviin saakka. Muut osat hänen jäntevistä jäsenistään, niin käsivarret kuin sääret, olivat paljaat, paitsi että sandalit oli sidotut hänen jalkoihinsa ja että hänellä oli hopioiset kaulavitjat ja rannerenkaat. Hänen vyötäisiltään riippui suora, leveä miekka, jonka kahva oli puksipuusta ja huotra päällystetty käärmeennahalla. Oikeassa kädessään hän piti lyhyttä jahtikeihästä leveällä, kiillotetulla vaaksanpituisella teräskärjellä, ja vasemmalla hän talutti suurta, kaunista susikoiraa punotusta silkistä ja kullasta tehdyllä nuoralla.
Sanansaattaja lankesi alas kasvoilleen samalla osaksi paljastaen hartiansa nöyryyden osotteeksi, ja otsallaan koskettuaan laattiaan, nousi sen verran ylös, että jäi toiselle polvelleen, kun hän kuninkaalle ojenti silkkisen huivin, sisältäen toisen huivin kultakankaasta, jonka sisässä oli kirje Saladinilta. Se oli arapian kielellä kirjotettu, vaan sitä seurasi käännös normandian engelskaksi, joka meidän kielellä kuuluisi näin:
"Saladin, kuningasten kuningas, Melek Ricille, Englannin leijonalle. Koska me viimeisen sanansaattosi kautta olemme tulleet tietämään, että olet valinnut sodan rauhan sijaan ja vihollisuutemme ystävyytemme sijaan, pidämme sinua sokaistuna tässä asiassa ja toivomme kohta, tuhansien heimokuntaimme voittamattoman voiman avulla, saattavamme vakuuttaa sinua erehyksestäsi, kun Mahomet, Jumalan profeeta, ja Allah, profeetan Jumala, tulevat ratkaisemaan riidan välillämme. Kaiken muun suhteen pidämme suuressa arvossa sinua sekä myös niitä lahjoja, jotka meille lähetit, ja noita kahta kääpiöä, jotka ovat kummalliset kuin Ysop kuvattomuudessansa sekä hupaiset kuin Isakin luutu; ja vastineeksi näistä anteliaisuutesi aarre-aitan osotteista, olemme sinulle lähettäneet nubialaisen orjan nimeltä Zohauk, jonka omaisuuksista et saa värin mukaan tuomita, niinkuin mailman houkat tekevät, sillä mustakuorisilla hedelmillä on usein herkullisin maku. Tiedä että hän on väkevä kuin Zablestanin Rustani herransa tahdon täyttämisessä sekä myöski viisas neuvoja antamaan, kun olet oppinut hänen kanssa haastelemaan; sillä puheen herra on halvaantunut äänettömäksi palatsinsa elfenluumuurien takana. Me heitämme hänen sinun huostaas, toivoen ettei se aika voi olla kaukana, jolloin hän tehnee sinulle hyvän palveluksen. Ja niin jätämme sinun hyvästi; luottaen siihen että kaikkein pyhin profeetamme vielä on kutsuva sinua totuuden tuntemiseen; mutta ellei se tapahdu, on toivomme, että kohta varttuisit terveeksi jälleen, jotta Allah tuomitkoon sinun ja minun välillä julkisella taistelutantereella".
Kirje oli vahvistettu sulttanin nimellä ja sinetillä.
Richard katseli äänettömänä nubialaista, joka seisoi hänen edessään, silmät lattiaan luotuina ja käsivarret rinnalla ristissä, näyttäen mestarillisesti veistetyltä mustalta marmoripatsaalta, joka Prometheuksen koskettamista odotti henkiin virotakseen. Englannin kuningas, joka niinkuin sattuvasti sanottiin hänen jälkeläisestään Henrik VIII:sta, kernaasti katseli *miestä*, oli varsin tyytyväinen hänen edessään seisovan henkilön lihaksiin, jänteisiin ja suhteelliseen ruumiinrakennukseen ja kysyi häneltä frankin kielellä: "Oletko sinä pakana?"
Orja puisti päätään, ja kohottaen sormen otsalleen teki ristinmerkin osotteeksi että hän oli kristitty, jonka jälkeen hän asettui entiseen liikkumattomaan, nöyrään asemaansa.
"Varmaanki nubialainen kristitty", sanoi Richard, "jolta nuo pakanakoirat ovat puheenlahjan ryöstäneet?"
Mykkä puisti taasen verkalleen päätänsä kieltämisen merkiksi, viittasi etusormellaan taivasta kohti ja laski sen sitte huulillensa.
"Minä ymmärrän", sanoi Richard, "Jumala on sinun mykäksi tehnyt, eikä ihmisten ilkeys. Osaatko puhdistaa rauta-asua ja vyötä, sekä tarvittaissa pukea ne päälle?"
Mykkä nyökäytti päätään, ja astuen haarniskan luo, joka ritarillisen hallitsian kilven ja kypärin kera riippui telttapuussa, piteli sitä niin osaavasti ja näppärästi, että hän kyllin osotti täydellisesti ymmärtävänsä asekantajan tehtävät.
"Sinä olet taitava ja sinusta varmaan tulee hyödyllinen poika, — sinä saat toimittaa palvelusta omassa huoneessani ja minua itseäni passata", sanoi kuningas, "että näyttäisin kuinka suuressa arvossa pidän kuninkaallisen sulttanin lahjaa. Jos sinulla ei ole kieltä, et voi juoruja kannella, etkä suututtaa minua sopimattomalla vastauksella".
Nubialainen heittäysi taasen pitkäkseen, kunnes otsansa koski maahan, nousi sitte pystöön ja jäi seisomaan muutaman askeleen päähän, ikäänkuin odottaen uuden herransa käskyjä.
"Hyvä; saat heti astua palvelukseesi", sanoi Richard, "sillä ruostepilkku näkyy tuossa kilvessä, ja kun sitä heiluttelen Saladinin kasvojen edessä, pitää sen olla kirkas ja puhdas kuin sulttanin ja oma kunniani".
Torventoitanto kuului nyt ulkoa, ja kohta sen jälkeen sir Henry Neville astui sisään, kääry kirjeitä kädessä, — "Englannista,mylord", sanoi hän ojentaessaan niitä.
"Englannista — rakkaasta Englannistamme!" kertoi Richard surullisesti ihastuneella äänellä. — "Ah, vähän he voivat aavistaa kuinka kovasti taudit ja huolet — laimeat ystävät sekä rohkeat viholliset ovat heidän kuningastansa kiusanneet". Avattuaan kirjeet, sanoi hän äkisti: "Haa! Tämä ei tule rauhallisesta maasta — heilläkin on taistelunsa. Neville, menkää! — Minun täytyy rauhassa ja yksin lukea näitä uutisia".
Neville poistui siis ja Richardin koko huomio oli kohta kiintynyt niihin huolettaviin sanomiin, joita Englannista oli hänelle tuotu ja jotka koskivat hänen synnyinmaatansa runtelevia sisällisiä riitoja: eripuraisuutta hänen veljestensä Johnin ja Geoffreyn välillä; heidän yhteistä kiistaa ylituomari Longchampin, Elyn piispan, kanssa; aateliston sortoa talonpoikia kohtaan, ja näitten kapinallisuutta herrojansa vastaan, joka kaikkialla oli synnyttänyt eripuraisuutta ja muutamissa tiloissa verisiä otteluita. Kertomuksia tapahtumista, jotka nöyryyttivät hänen ylpeyttänsä ja alensivat hänen arvollisuuttaan, seurasi hartaimmat kehotukset hänen viisaimmilta ja uskollisimmilta neuvonantajiltaan, että hän heti palaisi Englantiin, sillä ainoastaan hänen takaisintulonsa voisi valtakuntaa pelastaa sisällisen sodan kauhistuksista, jota sotaa, jos se syntyisi, Franska ja Skotlanti varmaan koettaisi käyttää omain etujensa hyväksi. Tuskallisimman levottomuuden omana luki ja uudestaan luki Richard näitä pahan-enteisiä kujeita, vertaellen niitä tietoja, joita muutamat niistä sisältivät, samoihin tapauksiin, vaan eri tavalla toisissa kerrottuihin, ja kohta ei hän vähääkään huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, vaikka hän, viileyttä nauttiakseen, istui aivan telttaoven suulla, jonka esiriput olivat syrjään vedetyt, niin että vahdit ja muut teltan ulkopuolella seisojat saattoivat häntä nähdä samoin kuin hän heitä.
Etempänä teltan perällä ja toimitellen sitä työtä jonka herransa oli hänelle antanut, istui nubialainen orja, puoleksi selin kuninkaaseen päin. Hän oli lopettanut haarniskan ja rautapaidan puhdistamisen ja kirkastamisen ja oli nyt uutterasti käynyt käsiksi leveäänpavesseeneli erittäin suureen, teräslevyillä päällystettyyn kilpeen, jota Richard usein täytti tiedustelemismatkoillaan taikka kun hän itse otti varustettujen paikkojen väkirynnäkköön osaa, koska siitä oli tehollisempi suoja heittoaseita vastaan, kuin pienestä kolmikulmaisesta kilvestä, jota hän käytti hevosen seljässä. Tässä kilvessä ei näkynyt Englannin kuninkaallisen leijonan kuvaa eikä muuta merkkiä, joka voisi puoleensa kääntää vihollisen huomion ryntäyksissä. Nubialaisen tarkkana huolena oli siis saada sen pintaa niin kirkkaasti kiiltäväksi kuin kristalli, joka hänelle näkyikin erittäin onnistuvan. Hänen takanaan ja ulkoa tuskin nähtävissä makasi suuri koira, jota olisi voinut kutsua hänen veljekseen orjuudessa ja joka ikäänkuin hämmästyksissään, että hän nyt oli kuninkaan oma, oli asettunut maata aivan mykän viereen, pää ja korvat maassa, sekä jalat ja häntä vedetyt ruumiin alle ja ympäri.
Sillä välin kuin hallitsia ja hänen uusi palveliansa olivat näissä toimissa, hiipi uusi näytteliä esiin näyttämölle ja lähestyi englantilaisia sotureita, joista noin parikymmentä, kunnioittaen ruhtinaansa erinomaisen miettivää katsantoa sekä hänen raskasta tehtäväänsä, vastoin tapaansa pitivät erittäin hiljaista vahtia teltan edustalla. Eivät he silttä kuitenkaan olleet valppaampia kuin tavallisesti. Moniaat heistä pelasivat hasardipeliä pienillä kivillä, toiset kuiskuttelivat keskenään lähenevästä tappelupäivästä, ja useat makasivat pitkänään, järeät jäsenensä käärittyinä vihreäisiin levätteihin.
Näitten huolettomain vartiain joukkoon pujahti pieni ja hoikka turkkilainen ukko, repaleisiin puettu kuin marabuti eli pyhimys erämaasta. Marabutit olivat erästä velhojoukkoa, jotka joskus uskalsivat tulla ristiretkeiliäin leiriin, vaikka aina saivat kärsiä ylenkatseellista kohtelua ja usein väkivaltaakin. Kristittyjen johtajien kevytmielisen ja irstaisen elämänlaadun kautta oli nimittäin musikantteja, porttoja, juutalaisia kauppiaita, kopteja, turkkilaisia sekä kaikkia itämaan hylkiöitä päässyt heidän teltoillensa, niin että turbani ja kauhtana, joitten karkottaminen pyhästä maasta oli sodan sovittu tarkotusperä, eivät olleet mikään outo eikä mikään huolettava nähtävä ristiretkeläisten leirissä. Mutta kun tuo pieni, mitätön otus, josta olemme maininneet, tuli niin lähelle vartioita, että he estivät häntä etemmäs pääsemästä, heitti hän likaisen, viheriän turbaninsa maahan ja silloin nähtiin, että hänen partansa ja kulmakarvansa olivat ajetut, kuten tavallisesti narreilla, ja että mielipuolisuus loisti hänen eriskummaisista, vääntyneistä kasvoistaan ja hänen pienistä, mustista silmistään, jotka kiiltivät kuin vuorikulta.
"Tanssi, marabuti", huusivat sotamiehet, jotka tunsivat näitten kuljeksivain velhojen elantotavat — "tanssi taikka piiskaamme sinua joustemme kielillä, niin että pyörit kuin väkkärä koulupojan ruoskan edessä". — Niin huusivat ajattelemattomat vahdit, yhtä iloissaan kuin olivat saaneet esineen pilanteollensa, kuin lapsi pyydettyään perhosen taikka koulupoika löydettyään linnunpesän.
Ikäänkuin mielihyvissään siitä että saattoi sotilaita huvittaa, hyppäsi marabuti ylös maasta, ja alotti ihmeellisellä ketteryydellä huimaavan hyppynsä, joka, kun sitä vertasi hänen hentoon ja laihtuneeseen ruumiiseen, teki hänen kuivan lehden näköiseksi, jota talvimyrsky pyörittelee. Hänen ainoa hivussuortuvansa seisoi pystyssä hänen paljaaksi ajetusta päästään, ikäänkuin joku näkymätön henki olisi häntä siitä kannattanut, ja näytti todellaki siltä kuin olisi yliluonnollista taitoa tarvittu suorittamaan tuota hurjaa, huimaavaa tanssia, jossa tanssijan varpaanpäät tuskin koskivat maahan. Näin pyöriessään hän lensi sinne tänne, paikasta toiseen, kuitenki, vaikka melkein huomaamatta, likentyen kuninkaallisen teltan ovea; niin että kun hän viimein uupuneena vaipui maahan, pari kertaa hypättyään korkeammalle kuin koskaan ennen, hän vain oli noin neljänkymmenen kyynärän päässä kuninkaasta.
"Anna hänelle vettä", sanoi yksi sotamies; "noita tanssimestareita aina janottaa heidän iloisen polskansa perästä".
"Sanoitko vettä, pitkä Allen?" huudahti toinen jousimies suurimmalla ylönkatseella äänessään tuota halpaa ainetta vastaan. "Mitähän itse pitäisit semmoisesta juomasta tuommoisen maurilaisen hypyn jälkeen?"
"Vettä hän, piru vieköön, ei tule täällä saamaan pisaratakaan", sanoi kolmas. "Me opetamme tuota kepeäjalkaista, vanhaa pakanaa tulemaan hyväksi kristityksi ja juomaan Cyperiviiniä".
"Niin, niin", sanoi neljäs, "ja jos hän vastarintaa tekee, niin juokse noutamaan Dick Hunterin sarvea, jolla hän kipeätä tammaansa juottaa".
Sotamiehet kokoutuivat heti makaavan ja uupuneen dervishin ympärille, ja samalla kuin yksi pitkä sotamies nosti hänen keveän ruumiinsa maasta, piti toinen suurta viinipulloa hänen suunsa edessä. Mutta ukko, joka ei saattanut puhua, puisti päätään ja lykkäsi kädellä luotansa tuota profetan kieltämää juomaa. Hänen kiusaajansa eivät kuitenkaan niin hevillä häntä päästäneet.
"Sarvi! Sarvi tänne!" huusi yksi heistä. "Eihän ole suurta erotusta turkkilaisen ja turkin hevosen välillä, ja kohdellaan me häntä sen mukaan".
"Pyhän Yrjön kautta, te voitte hänen tukehuttaa!" sanoi pitkä Allen; "ja sitäpaitsi on sääli pakanalliseen koiraan hukata niin paljon viiniä, että siitä olisi hyvälle kristitylle kolmikertainen yömyssy".
"Sinä et tunne näitten turkkilaisten ja pakanain luontoa", vastasi Henrik Woodstall. "Sen sanon sulle, veikkoni, että tämä pullonen Cyperiviiniä on kiertävä hänen aivojaan vastakkaiseen suuntaan hänen äskeisen hyppynsä suhteen, ja siten saattava hänen tunnolleen jälleen. — Tukehuttaa hänen! — Hän ei siitä tukehu enemmän, kuin Ben'in musta koira voinaulasta".
"Ja sitä paitsi olisi sääli", sanoi Tomalin Blacklees, "kadehtia tuolta pakanalliselta piruparalta ryyppyä täällä maan päällä, kun tiedät, ettei hän koko pitkässä ijankaikkisuudessa saa pisaratakaan kielensä jäähdyttämiseksi".
"Tuo olisi kovin kovaa, mielestäni", sanoi pitkä Allen, "ainoastaan sen vuoksi että hän on turkkilainen, niinkuin isänsä ennen häntä. Jos hän olisi ollut kristitty, joka pakanaksi olisi muuttunut, niin myönnän että kuumin kolo hänelle olisi ollut kyllin hyvä talvikortteeri".
"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. — Mutta tässäpä sarvi tulee. — Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".
"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. — Siirtykääpä vähän syrjään, pojat!Oop sey es!sanoi hollantilainen — soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun — turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".
Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"
Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.
"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".
Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.
Yhdeskolmatta luku.
— — — ja laiha murha,Peljästyneenä hukan ulvonnasta,Tarqviniuksen pitkill' askelillaKuin haahmo hiipii kohti saalistansa.
Macbeth.
Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.
Mutta nubialaisella oli jonkulainen peili nyt kirkkaasti kiiltävän kilven pinnassa, ja siinä hän kummakseen ja huolekseen näki marabutin hiljaa kohottavan päätänsä maasta ja silmäilevän ympärillensä varovaisuudella, joka näytti aivan sopimattomalta juopuneelle. Hän heti paikalla laski päänsä alas ja, ikäänkuin vakuutettuna siitä, ettei kukaan häntä huomannut alkoi, niin paljon kuin suinki karttaen että liike näyttäisi ehdolliselta, vetäytyä aivan kuin sattumalta yhä likemmäksi ja likemmäksi kuningasta, aina välin pysähtyen ja hetken maaten liikkumatonna, niinkuin hämähäkki, joka saalista kohti hiipiessään hengettömän näköiseksi heittäytyy, kun luulee tulleensa huomatuksi. Tämän kaltainen liikunto tuntui nubialaisesta epäiltävältä, jonkatähden hän puolestaan niin hiljaa kuin suinki valmistautui astumaan väliin, samassa kuin niin tarvittaisiin.
Sillä aikaa marabuti mateli eteenpäin vähitellen ja huomaamatta, kuin käärme, eli paremmin kuin etana, kunnes hän oli noin viidentoista kyynärän päässä kuninkaasta, jolloin hän hypähtäen pystöön syöksi esiin kuin tiikeri, seisoi silmänräpäyksessä kuninkaan seljän takana, ja kohotti ylös sitäcangiariaeli puukkoa, joka hänellä oli takinhihassa kätkettynä. Koko kuninkaan armeijan läsnäolo ei olisi voinut häntä pelastaa — mutta nubialaisen liikunnot olivat yhtä tarkkaan lasketut kuin marabutin ja ennenkuin jälkimmäinen ennätti lyödä, tarttui edellinen hänen kohotettuun käsivarteen. Marabuti, joka oikeastaan oli charegiti, käänsi nyt hurjan vimmassa sitä kohtaan, joka niin odottamatta oli asettunut hänen ja hänen saaliinsa väliin, ja antoi nubialaiselle iskun puukolla, joka kumminki vain riipaisi tämän käsivartta, kun sitä vastoin häntä paljo väkevämpi ethiopialainen helposti paiskasi hänen maahan. Richard, huomattuaan mitä oli tapahtunut, oli sillaikaa noussut ylös, ja tuskin osottaen suurempaa hämmästystä, vihaa tai levottomuutta kasvoissaan, kuin tavallinen ihminen poispyyhkiessään ja kuoliaaksi rutistaessaan purevan paarman, nosti ylös sen tuolin, jolla oli istunut, ja huudahtaen vain: "haa, sinä koira!" musersi melkein kappaleiksi pään salamurhaajalta, joka kahdesti lausui, ensin korkealla sitten sortuneella äänellä, sanat "Allah akbar!" — Jumala on voitollinen — sekä heitti henkensä kuninkaan jalkain juureen.
"Kyllä te olette huolellisia vahteja!" sanoi Richard pilkallisesti nuhtelevalla äänellä jousimiehillensä, jotka kahakasta havahtaneina nyt pelästyksissään hyökkäsivät sisään hänen telttaansa; "erittäin valppaita vartioita, jotka annatte minun omin käsin toimittaa tämmöistä telottajantyötä. — Hiljaa kaikki ja herjetkää mielettömästä hälinästänne! Ettekö koskaan ennen ole nähneet kuollutta turkkilaista? — Tulkaa tänne — haalatkaa tämä raato ulos leiristä, hakatkaa pää ruumiista ja pystyttäkää se keihääseen; mutta katsokaa tarkkaan, että kasvot käännetään Mekkaa kohti, niin että hän helpommin saattakoon kertoa halvalle petturille, jonka kehotuksesta hän tuli tänne, kuinka hän on asiansa ajanut. — Mitä sinuun tulee, musta, hiljainen ystäväni", lisäsi hän ja kääntyi nubialaiseen — "mitäs tuo on? Sinä olet haavotettu — ja myrkytetyllä aseella, sen tohdin taata, sillä tuo voimaton raukka ei toki voinut toivoa antavansa kovempaa iskua, kuin että leijonan nahka vain saisi naarmun. — Imekää myrkky hänen haavastaan, joku teistä — se on huulilla vahingoittamatonta, vaikka kuolettavaa, kun pääsee sekaantumaan vereen".
Soturit katselivat toisiansa epäillen ja hämillänsä, sillä vaaran eriskummaisuus arvelutti tällä kertaa heitä, jotka muutoin eivät peljänneet mitään.
"Mitä nyt, heittiöt", kuningas jatkoi, "oletteko niin hienosuisia, vain pelkäättekö kuolemaa, koska noin vitkastelette?"
"Ei miehen kuolemaa", vastasi pitkä Allen, johon kuningas puhuessaan oli katsonut; "mutta minä en kernaasti tahdo kuolla niinkuin myrkytetty rotta tuon mustan eläimen tähden, jota markkinoilla ostetaan ja myydään kuin syöttiläshärkää".
"Hänen armonsa puhuu myrkyn imemisestä", mutisi toinen sotamies, "ikäänkuin hän sanoisi: kas tuossa, nielaise vatukka!"
"Ei", sanoi Richard, "minä en tosiaan ole käskenyt kenenkään tehdä, mitä en itse tahtoisi tehdä".
Ja ilman muitta mutkitta ja vastoin ympärilläseisojain hartaita varotuksia, joihin hän ivanaurulla vastasi, pani Englannin kuningas huulensa mustan orjan haavaan, hänen nöyrästä vastustuksestansa huolimatta. Mutta niin pian kuin Richard vähän hengähti tässä omituisessa toimituksessaan, juoksi nubialainen äkkiä pois hänen luotaan, heitti rievun käsivarren ympäri ja antoi yhtä kunnioittavilla kuin vakavilla liikunnoilla tietää, ettei hän aikonut sallia hallitsian uudistaa niin halventavaista työtä. Pitkä Allen myös tuli väliin selittäen, että jos olisi välttämätöntä estää kuningasta uudelleen ryhtymästä tuommoiseen työhön, niin hänen omat huulensa, kielensä ja hampaansa olisivat valmiit neekeriä — joksi hän nubialaista nimitti — palvelemaan, ja että hän ennen luinensa lihoinensa söisi hänen suuhunsa, kuin sallisi että Richard kuninkaan huulet uudestaan häneen koskisivat.
Neville, joka useain upseerein kanssa astui sisään, kielsi ja epäsi samoin ikään.
"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta — vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun — ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".
Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.
"Ole vaiti, hyvä ystävä — älä enään puhu siitä! — Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. — Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. — Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".
Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"
Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.
"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"
Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.
"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. — "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"
Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.
"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. — Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".
"Jos teidän majesteetinne suvaitsee minun lausua nöyrän ajatukseni", sanoi Neville, "ei tämmöisellä tavaralla pitäisi ruveta kaupantekoon. Tämä mies on varmaan velho, ja velhot ovat liitossa paholaisten kanssa, joka kernaasti tahtoo nisun sekaan kylvää ohdakkeita ja herättää riitaa neuvostossamme sekä —"
"Vaiti, Neville", sanoi Richard. "Huuda takaisin pohjalaista koiraasi, kun se jo on metsäkauriin kintuissa, ja odota sen tottelevan huutoa, mutta älä koeta Plantagenet'ä hillitä, kun hän on toivossa saada kunniansa takaisin."
Orja, joka sillaikaa oli istunut kirjottamassa, jossa taidossa hän näkyi olevan edistynyt, nousi nyt ylös ja painaen kirjotusta vasten otsaansa, heittäysi tavallisuuden mukaan lattialle, ennenkuin ojenti kirjotuksen kuninkaalle. Se oli franskankielinen, vaikka Richard tähän saakka oli häntä puhutellutlingua francalla.
"Richardille, Englannin voittorikkaalle, kukistumattomalle kuninkaalle hänen halvimmalta orjaltaan. Salaisuudet ovat taivahan lukituita arkkuja; mutta viisaus voipi keksiä keinoja lukon avaamiseen. Jos teidän orjanne seisoisi paikalla, josta armeijan johtajat järjestään kulkisivat sivu, niin olkaa varma siitä, että, jos sen ilkityön tekiä, josta herrani nyt murehtii, olisi heidän joukossa, niin hänen pahuutensa tulisi ilmi, vaikkapa seitsenkertaiset kääreet sitä peittäisivät".
[Kuva]
"No, pyhän Yrjön kautta!" sanoi Richard kuningas; "sinä olet puhunut aivan otolliseen aikaan. — Neville, sinä tiedät, että huomenna, kun joukkojamme tarkastamme, ruhtinaat, sovittaaksensa sitä loukkausta, minkä Englanti on kärsinyt lippunsa varastamisesta, ovat suostuneet juhlamarssissa kulkemaan uuden lippumme sivu Pyhän Yrjön kukkulalla, ja tekemään sille kunniaa. Ole vakuutettu siitä, että salainen pahantekiä ei voi olla näin juhlallista näytettä viattomuudestaan antamatta, jotta ei juuri hänen poissa-olonsa antaisi epäluuloihin syytä. Sinne me asetamme mustan neuvonantajamme, ja jos hän taidollaan ilkimyksen ilmi saattaa, kyllä minä osaan hänen palkita".
"Armollinen herra", sanoi Neville englantilaisen paronin suoruudella, "miettikää tarkkaan mitä teette. Hyvä sopu pyhässä liittokunnassamme on odottamatta taas aikaan saatu — tahdotteko nyt epäluulojen johdosta, jotka neekeriorja on teissä voinut synnyttää, repiä auki vasta paranneet haavat — tai tahdotteko sitä juhlallista saattokulkua, joka on pantu toimeen teidän kunnianne korjaamiseksi ja yksimielisyyden rakentamiseksi epäsopuisten ruhtinasten kesken, käyttää välikappaleena uutten riita-ainetten hankkimiseksi taikka entisten kiistain uudistamiseksi? Sopisi melkein väittää, että se on rikos sitä selitystä vastaan, jonka teidän majesteetinne on tehnyt ristiretken kokoontuneen neuvoston edessä".
"Neville", sanoi kuningas, jyrkästi keskeyttäen häntä, "harras intosi tekee sinun epäkohteliaaksi ja julkeaksi. Minä en koskaan ole luvannut heittää ainoaakaan keinoa täyttämättä, joka voisi saattaa kunniaani vastaan tähdätyn loukkauksen kelvotonta keksijää ilmi. Ennenkuin sitä olisin tehnyt, olisin luopunut kruunustani — hengestäni. Kaikki selitykseni minä tein tällä tarpeellisella ja välttämättömällä ehdolla; ainoastaan jos itävaltalainen olisi astunut esiin ja miehen tavalla tunnustanut rikoksensa, olisin kristikunnan tähden antanut anteeksi *hänelle*".
"Mutta", jatkoi paroni huolestuneella äänellä, "kuka takaa, että tämäSaladinin viekas orja ei petä teidän majesteetiänne?"
"Hiljaa Neville", sanoi kuningas; "sinä luulet itseäsi vallan viisaaksi ja olet vain narri. Muista vain käskyni tuon miehen suhteen; hänessä on enemmän kuin mitä sinun Westmorelantilainen ymmärryksesi jaksaa käsittää. Ja sinä, musta, hiljainen ystäväni, valmista täyttämään, mitä olet luvannut, ja minä annan sulle kuninkaallisen sanani sen päälle, että itse saat palkintosi määrätä! — Katso, hän kirjottaa taasen".
Mykkä kirjoitti ja jätti samalla tavoin kuin ennen kuninkaalle paperilapun, joka sisälti seuraavat sanat: "kuninkaan tahto on hänen orjansa laki — eikä tämän sovi vaatia palkkaa velvollisuutensa tekemisestä".
"Palkkajavelvollisuus!" sanoi kuningas, keskeyttäen lukemisen ja kiivaasti puhuen Nevillelle englannin kielellä, "nämät itämaalaiset tulevat saamaan hyötyä ristiretkistä — ne oppivat puhumaan ritarillisuuden kieltä. Ja katso, Neville, kuinka tuo mies näyttää olevan hämillänsä — ellei hän olisi musta, niin hän punastuisi. Minua ei kummastuttaisi, jos hän ymmärtäisi sanojani; nuo ihmiset ovat suuria kielentuntioita".
"Orjaparka ei voi teidän majesteetinne silmäyksiä kestää", sanoiNeville; siinä kaikki".
"Hyvä, mutta", jatkoi kuningas ja löi sormellansa paperille, "tämä rohkea kirjotus sisältää lisäksi, että uskollisella mykällämme on kirje Saladinilta lady Edith Plantagenet'lle, ja että hän pyytää luvan saada jättää se hänelle. Mitä niin viattomasta pyynnöstä arvelet, Neville".
"En tiedä", vastasi Neville, "mitä teidän majesteetinne pitää tuommoisesta rohkeudesta; mutta jos kukaan semmoisen pyynnön saattaisi Saladinille teidän majesteetiltänne, niin pelkäänpä että sanansaattajan pää ei istuisi kovin taattuna hänen hartioillansa".
"Jumalan kiitos, minä en tunne mitään halua hänen ahvettuneiden kaunottaren perään!" sanoi Richard; "ja kovin ankaraa olisi kai sitäpaitsi rankaista tätä miestä siitä että hän on herransa asian ajanut päälle päätteeksi samassa kuin hän juuri on henkeni pelastanut. Minä kerron sinulle salaisuuden, Neville, sillä vaikka musta ja äänetön palveliamme on läsnä, ei hän voi, niinkuin hyvästi tiedät, kertoa sitä muille, joski hän sattuisi meitä ymmärtämään. Tiedä siis, että viimeisinä neljänätoista päivänä olen ollut kummallisen lumouksen alaisena, josta mielelläni haluaisin päästä. Tuskin on joku ennättänyt tehdä minulle suuren palveluksen, ennenkuin hän suosioni kadottaa jonkun törkeän rikoksen kautta; ja toisekseen, se joka kädestäni olisi kuoleman ansainnut jonku petoksen eli vääryyden tähden, hänelle ennen kaikkia minä joudun jonku kiitollisuuden velkaan, joka on suurempi kuin hänen rikoksensa ja tekee minulle hänen tuomionsa lykkäämisen kunnian-asiaksi. Siis näet että kuninkaallisen valtani paras osa on minulta otettu, kun en pysty rankaisemaan enkä palkitsemaan ihmisiä. Niin kauan kuin tämän epäsuosiollisen tähden vaikutus kestää, en tahdo muuta vastata mustan palveliamme pyyntöön, kuin että se on tavattoman rohkea, ja että hänen paras keinonsa päästä armoihimme on koettaa saada lipun varastaja ilmi, niinkuin hän on luvannut. Pidä hänestä sillä välin tarkka huoli, Neville, ja käske että häntä kunniallisesti hoidetaan. — Ja kuule, vielä sananen", kuiskasi hän, "etsi tuota Engaddin erakkoa ja saata hänen heti tänne luokseni, oli hän sitte pyhimys tai villi, viisas tai hullu. Minä tahdon häntä puhutella kahden kesken".
Neville lähti kuninkaallisesta teltasta, merkillä kehottaen nubialaista seuraamaan, suuresti kummissaan siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut, ja varsinkin kuninkaan oudosta käytöksestä. Ylimalkaan ei mikään ollut helpompaa kuin havaita Richardin tunnetten ja ajatusten suuntaa kunakin hetkenä, vaikka toisinaan saattoi olla vaikea arvata niiden kestäväisyyttä; sillä tuulenviiri ei ollut kernaampi tottelemaan vaihtelevaa vihurin puuskan, kuin kuningas kuohuvia himojansa. Mutta tässä tilaisuudessa oli koko hänen käytöksensä ollut erittäin pakollinen ja salainen, eikä ollut helppo sanoa, josko tyytymättömyys taikka hyväntahtoisuus enemmän ilmausi hänen käytöksessään uutta palveliaa kohtaan eli niissä silmäyksissä, joita hän silloin tällöin häneen heitti. Se palvelus, minkä kuningas oli nubialaiselle tehnyt estääksensä hänen haavaa turmiolliseksi tulemasta, näytti riittävän vastapainoksi sille hyvälle teolle minkä orja oli hänelle osottanut, murhaajan iskua torjuessaan; mutta näytti siltä, kuin heillä vielä olisi välillään paljon pitempi lasku suoritettavana, jonka suhteen hallitsia oli kahdella päällä, josko hän selvityksessä jäisi velalliseksi tai velkojaksi, ja että hän sentähden vastaiseksi aikoi noudattaa tasapuolista käytöstä, joka sopisi kumpaiseenki tapaukseen. Mutta millä tavoin nubialainen orja lieneekin oppinut europalaisia kieliä kirjottamaan, oli paroni siitä varma, että englannin kieli ainaki oli hänelle tuntematon, sillä hän oli tarkkaan häntä tähdystellyt keskustelun lopulla ja piti aivan mahdottomana että kukaan, joka olisi ymmärtänyt itseänsä niin likeltä koskevaa keskustelua, olisi voinut näyttää niin täydellisesti välinpitämättömältä sen suhteen.
Kahdeskolmatta luku.
Ken siellä on? — Tuu likemmäks,Taitava lääkäri ja ystävä,Sä hyvin teit.
Sir Eustace Grey.
Kertomuksemme nyt palaa takaisin viimeksi mainituita tapauksia vähän varempaan ajankohtaan, jolloin, niinkuin lukia muistanee, onneton Leopartin Ritari, jonka kuningas Richard oli arapialaiselle lääkärille lahjottanut pikemmin orjana kuin muun viran toimittajana, ajettiin pois ristiretkeiliäin armeijasta, jonka riveissä hän niin usein ja niin loistavasti oli itseänsä kunnostanut. Hän seurasi uutta herraansa, sillä siksi hänen nyt täytyi Hakimia kutsua, maurilaisille teltoille, joissa tällä oli saattoväkensä sekä tavaransa, tunteiltaan yhtä tylsistyneenä kuin se joka putoaa jyrkän kallion huipulta alas ja vastoin kaikkea luuloa vielä henkiin jäätyään juuri kykenee konttaamaan tuolta katalalta paikalta pois, mutta ei pysty kärsittyjen vammojensa koko suuruutta käsittämään. Telttaan tultuaan hän sanaa sanomatta heittäysi muokatuista puhvelinnahoista tehdylle vuoteelle, jonka hänen saattajansa hänelle osotti, ja kätkien kasvot käsiinsä voivotteli katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtua. Lääkäri, joka juuri käski lukuisia palvelioitansa tekemään kaikki valmiiksi heidän lähtöään varten seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa, kuuli hänen valituksensa ja säälitellen häntä keskeytti askaroimisensa sekä istui ristiin lasketuilla jaloilla hänen viereensä itämaalaisen tavalla häntä lohdutellaksensa.
"Ystäväni", sanoi hän, "ole huoletta sillä mitä runoilia sanoo: "parempi on ihmisen palvella hyvää isäntää, kuin olla omain hillitsemättömäin himojensa orja". Vielä kerran, älä pelkää; sillä sinun tilasi on toisellainen kuin Ysouf Ben Yagouben — Juosepin, Jaakobin pojan — vaikka se siitä muistuttaa: hänen möivät hänen veljensä vieraalle kuninkaalle, nimittäin Pharaolle, Egyptin kuninkaalle, vaan sinun on kuningas lahjottanut miehelle, joka on oleva sinulle kuin veli".
Sir Kenneth koetti Hakimia kiittää; mutta hänen sydämensä oli kovin kyllissään, ja ne epäselvät äänet, jotka seurasivat hänen onnistumatonta puhumisen yritystänsä, kehottivat hyväntahtoista lääkäriä luopumaan liian aikaisista lohduttamisaikeistansa. Hän jätti, uuden palveliansa eli vieraansa itsekseen surunsa valtaan ja annettuaan kaikki tarpeelliset käskyt huomen-aamuista lähtöä varten, istui matolle teltassansa ja rupesi kohtuulliselle atriallensa. Kun hän oli syönyt, pantiin samanlaista ruokaa skotlantilaisen ritarin eteen; mutta vaikka orjat merkeillä hänelle selittivät, että kappale huomispäivän kuluisi ennenkuin pysähdyttäisiin einehtimään, ei sir Kenneth kumminkaan voinut voittaa vastenmielisyyttänsä kaikenlaista ruokaa vastaan ja saattoi ainoastaan juoda vähän kylmää vettä.
Hän makasi valveillaan, kauan senjälkeen kuin hänen arapialainen isäntänsä oli toimittanut tavallisen rukouksensa ja käynyt levolle, eikä hän vielä ollut saanut unta sydänyön aikaan, kun palveliain joukosta kuului liike, josta hän, vaikkei sitä seurannut mikään puhe eikä hälinä, kumminki saattoi ymmärtää että ne lastasivat kameeleja sekä valmistautuivat matkaan. Viimeinen henki, jota näiden valmistusten kestäessä häirittiin, oli paitsi lääkäriä itseänsä, sir Kenneth, jota jonkunlainenmajordomoeli hovimestari noin kolmen aikana aamulla pyysi nousemaan ylös. Hän totteli mitään vastaamatta, ja seurasi häntä ulos kuutamaan, jossa useimmat kameelit jo seisoivat lastattuina ja yksi vain vielä oli polvillaan odottaen kuormansa täyttämistä.
Vähän matkaa kameeleista seisoi muutamia valmiiksi satuloittuja ja suistettuja hevosia, ja kun Hakim tuli ulos, nousi hän itse yhden selkään niin sukkelaan kuin hänen virkansa arvollisuus salli ja käski taluttaa toista hevosta, johon hän viittasi, sir Kennethille. Eräs englantilainen upseeri oli myös läsnä saattaaksensa heitä turvallisesti ristiretkeläisten leiristä ulos, ja niin oli kaikki lähtöä varten valmis. Se teltta, jossa he olivat levänneet, oli sillä välin erinomaisen joutusasti purettu alas, telttapuut ja kankaat pantu viimeisen kameelin selkään — ja kun lääkäri juhlallisesti lausui värssyn koranista: "Jumala olkoon saattajamme ja Mahomet suojeliamme, niin hyvin erämaassa kuin kostutetulla kentällä", lähti koko karavani liikkeelle viipymättä.
Kun he kulkivat leirin kautta, kajahti heitä vastaan tuo tuostaki erinäisten vartiain kysymyshuuto, jotka sitte laskivat heidät menemään joko ääneti tai hiljaa kiroillen heidän profeetaansa, jos vartia sattui hyvin hurskas olemaan. Viimein he olivat jälkeensä jättäneet viimeisen puomin, ja karavania järjestettiin marssiin sotaisilla varokeinoilla. Kaksi eli kolme ratsumiestä laukkasi eteenpäin etujoukoksi; yksi eli kaksi pysyi joutsenampuman päässä takana; ja niin usein kuin maa sen salli, lähetettiin muutamia miehiä sivupuolia tarkastamaan. Tällä tapaa kuljettiin eteenkäsin, ja kun kunniansa ja vapautensa menettänyt sir Kenneth kääntyi taaksepäin kuutamon valossa katselemaan leiriä kiiltävillä lipuillaan, joitten turvissa hän oli toivonut yhä saavuttavansa lisää mainetta, saattoi hän syystä pitää itseänsä karkotettuna niin hyvin ritariston kuin kristikunnan ja — Edith Plantagenet'n asunnoista.
Hakim, joka ratsasti hänen sivullansa, muistutti tavallisella lohduttavalla mietelauseellaan: "taaksensa katsominen ei ole viisasta, kun matka pitää eteenpäin"; ja hänen puhuessaan ritarin hevonen äkkiä oli pahasti kompastua, ikään kuin sitä olisi pelotettu käytännöllisesti todistamaan muistutuksen sopivaisuutta.
Ritaria tämä varovaisuus pakotti tarkemmin hoitamaan hevostansa, joka useat kerrat tarvitsi ohjaksen apua ja tukea, vaikka muutoin ei mikään voinut olla mieluisempaa kuin se konkarinkäynti, jolla eläin — se oli tamma — kulki eteenpäin.
"Tämä hevonen", sanoi opetteleva lääkäri, "on kuin ihmisen onni; sillä kuin se astuu joutuisimmin ja tasaisimmin, täytyy ratsastajan varoa kompastumista, ja samoin meidän viisautemme täytyy suurimmassa menestyksessä olla varovaisin ja tarkin onnettomuutta estääksensä".
Kun on yltäkylläisesti ravittu, iljettää hunajakakkuki, eikä voi kummastella, että onnen oikuista ja häväistyksestä murtunut ritari alkoi kärsivällisyytensä menettää kuullessaan onnettomuutensa alinomaa tehtävän sananlaskujen ja oppilauseiden esineeksi, niin oikeoita ja sattuvia kuin ne olivatkin.
"Enpä luulisi", hän sanoi jotenki tylysti, "tarvitsevani enempiä selityksiä onnen vaihtelevaisuudesta vaikka kiittäisin sinua, Hakim, siitä kuin valitsit minulle hevosen, jos tämä tamma vain kompastuisi niin lujasti että samalla kertaa katkaisis sekä minun niskani että omansa".
"Veljeni", vastasi viisas arapialainen järkähtämättömän totisesti, "sinä puhut kuin houkka. Sinä ajattelet sydämessäsi että viisas olisi antanut sinulle, vieraallensa, nuoremman ja paremman hevosen, sekä pitänyt vanhemman itse; mutta näetsen vanhemman hevosen puutteet korvaa nuoren ratsastajan voima, niinkuin nuoren hevosen tulisuutta vanhemman mielenvakaus sopii hillitsemään".
Niin puheli viisas; mutta sir Kenneth ei tähän muistutukseen vastannut mitään, joka olisi voinut antaa aihetta heidän keskustelunsa jatkamiseen, ja sentähden lääkäri, joka ehkä kyllästyi sitä lohduttamaan, joka ei lohdututsesta huolinut, viittasi eräälle saattajallensa.
"Hassan", hän sanoi, "eikö sinulla ole mitään, jolla matkaa lyhentäisit?"
Hassan, viraltaan runoilia ja sadunkertoja, kannusti hevostaan ja ratsasti käskystä esiin virkaansa toimittamaan. — "Elämän palatsin herra", hän sanoi lääkäriin kääntyen, "sinä jonka edessä enkeli Azrael levittää siipensä pakoon — sinä, viisaampi Soliman Ben Daoudia, jonka sinettiin oli piirretty *se oikea nimi*, joka alkuhenget hallitsee — Jumala varjelkoon että matkasi synkistyisi laulun ja satujen puutteesta, kun vaellat hyväntekeväisyyden tiellä, tuoden terveyttä ja hoivaa mihin ikinä tulet. Katso, niin kauan kuin palvelias on vieressä on hän muistonsa aarteita ammentava, niinkuin lähde juoksuttaa vetensä polkua pitkin, sitä kulkevan matkailian virvotukseksi".
Tämän esipuheen jälestä Hassan kohotti äänensä ja alotti pitkän kertomuksen rakkaudesta ja loihtimisesta, jota aina väliin katkaisi jonku sotaisen sankarityön selitys ja jota koristi lukuiset otteet persialaisista runoilioista, joitten teoksiin puhuja näkyi olevan hyvin tutustunut. Lääkärin seurue, paitsi niitä joita kamelien hoitaminen välttämättä pidätti poissa, tunkeusi niin likelle kertojaa kuin kunnioitus heidän herraansa kohtaan salli, nauttiakseen ajanvietettä, jota itämaalaiset kaikkina aikoina ovat pitäneet mitä hupaisimpana.
Vaikka hän vaillinaisesti tunsi kieltä, olisi sir Kenneth ehkä toisessa tilaisuudessa mielellään kuunnellut kertomusta, joka, vaikka vallattoman mielikuvituksen luoma ja pöyhkeällä ja kuvannollisella kielellä lausuttu, kuitenkin oli hyvin niiden ritariromanein kaltainen, joista siihen aikaan pidettiin Europassa niin paljon. Mutta siinä tilassa kuin hän nyt oli, hän tuskin huomasi että yksi mies karavanissa lähes kaksi tiimaa matalalla äänellä puhui ja lauloi, kohottaen ja alentaen ääntänsä kertomuksessa kuvailtujen tapausten mukaan, ja vastineeksi saaden milloin hiljaisen mieltymyksenhyminän, milloin epäselviä ihmettelemisen huutoja, milloin huokauksia ja kyyneleitä, ja joskus, mikä oli vaikeampaa saada tämmöisiltä kuulioilta, hymyilyn sekä naurunki.
Kertomuksen kestäessä maanpakolaisen huomio, niin syvästi vaipunut kuin hän suruunsa oliki, tuo tuostaki kääntyi muutaman koiran matalaan ulinaan, jota kuljetettiin yhden kamelin selkään ripustetussa pajuvasussa ja jonka hän tottuneena metsästäjänä kohta ulinasta tunsi omaksi uskolliseksi koiraksensa; ja eläimen valittavasta äänestä hän varmaan arvasi, että se tunsi isäntänsä olevan lähellä ja nyt tällä tavoin anoi hänen apua vapauttamiseensa.
"Voi, Roswal parka!" sanoi hän, "sinä anot apua ja osanottoa siltä, joka on vielä kovemmassa orjuudessa kuin sinä. Minä en tahdo olla huomaavinani sinua enkä tahdo uskollisuudenosotteisiis vastata, koska se eromme katkeruutta vain enentäisi".
Näin kului yön tiimat ja se lyhyt sumuinen hämärä, joka käypi syrialaisen päivänkoiton edellä. Mutta niin pian kuin auringon terän ylin laita näkyi tasaisen ilmanrannan takaa ja ensimäinen päivänsäde kastehelmissä välkkyen kosketti erämaan pintaa, johon matkustavaiset nyt olivat ehtineet, katkaisi ja vaienti Hakimin sointusa ääni sadunkertojan historian, kun hän juhlallisesti kertoi sen kehotuksen, jonka muezzinit aamuisin huutavat jokaisen moskean minaretista:
"Rukoukseen, rukoukseen! Jumala on ainoa Jumala. — Rukoukseen, rukoukseen! Mahomet on Jumalan profeeta. — Rukoukseen, rukoukseen! Aikaa pakenee. — Rukoukseen, rukoukseen! Tuomio lähenee".
Silmänräpäyksessä musulmanit hyppäsivät hevosiltaan, käänsivät kasvonsa Mekkaa kohti ja toimittivat sannalla ne pesemiset, jotka kaikkialla muualla olisivat vedellä olleet tehtävät, sen ohessa itsekukin lyhyellä mutta palavalla rukouksella sulkien itsensä Jumalan ja profeetan hoimeen sekä pyytäen heiltä anteeksi syntejänsä.
Vaikka se loukkasi sir Kennethin sekä järkeä että ennakkoluuloja, kun hän näki kumppalinsa toimituksessa, jota hän piti epäjumalain palveluksena, ei hän kumminkaan voinut olla heidän väärälle tielle joutuneen uskonintonsa vilpittömyyttä kunnioittamatta ja heidän hartaudeltansa kiihtymättä puhtaammassa muodossa taivasta rukoilemaan, kummastellen sitte sentään mitkä vastasyntyneet tunteet olivat saaneet häntä, vaikka eri tavalla, yhdistymään noitten saracenein hartauteen, joitten pakanallista palvelusta hän oli pitänyt rikoksena, joka häpäisi sitä maata, missä suuria ihmetöitä oli tehty ja jossa lunastuksen aamutähti oli koittanut.
Tämä hartaudenharjotus, vaikka näin omituisessa seurassa toimitettu, lähti kuitenki hänen luonnollisesta nöyryydentunteestaan ja toi myötään tavallisen rauhottavan vaikutuksen hänen sieluunsa, jota jälekkäin seuranneet onnettomuudet niin kauan olivat kiusanneet. Kristityn vilpitön ja totinen astuminen Kaikkivaltiaan istuimen eteen opettaa hänelle paraiten kärsivällisyyttä surussa; sillä mehän pilkkaisimme Jumalaa anomisillamme, jos me Häntä herjaisimme Hänen päätöksistään nurkumalla. Eli kun rukoustemme jokaisessa sanassa olemme tunnustaneet ajallisten asiain turhuutta ja mitättömyyttä ijankaikkisuuteen verraten, kuinka voisimme toivoa sydänten tutkijaa pettävämme, jos sallimme mailman ja mailmallisten himojen uudelleen päästä valtaan samassa silmänräpäyksessä kuin rukouksemme on päättynyt? Mutta sir Kenneth ei kuulunut senkaltaisten joukkoon. Hän tunsi itsensä vahvistetuksi ja lohdutetuksi sekä paremmin valmiiksi täyttämään eli kestämään, mitä vain kohtalo saattoi määrätä hänen tehtäväksi tai kärsittäväksi.
Saracenit sillä välin nousivat uudestaan satuloihinsa matkaa jatkamaan, ja sadunkertoja Hassan ryhtyi jälleen katkaistuun kertomukseensa, mutta hänellä ei enään ollut yhtä hartaat kuunteliat. Muuan ratsumies, joka oli ajanut eräälle pienen matkueen oikealla puolen olevalle kukkulalle, oli täyttä laukkaa kiiruhtanut takaisin El Hakimin luo ja kertonut hänelle jotain. Neljä eli viisi ratsumiestä oli sitte lähetetty samalle paikalle ja pieni matkue, johon saattoi kuulua noin pari- kolmekymmentä henkeä, rupesi heitä silmillä seuraamaan, ikäänkuin tahtoen heidän liikunnoistaan ennustaa hyviä tai huonoja sanomia. Hassanki jätti laulunsa kesken, joko kuunteliainsa puuttuvan huomion tähden taikka siksi että hänen omansa oli kääntynyt noihin arveluttaviin liikuntoihin tuolla syrjällä, niin että marssi muuttui aivan äänettömäksi, paitsi milloin joku kamelinkuljettaja huusi nöyrälle kuormankantajalleen, taikka joku levotoin ratsastaja hiljaan ja kiireesti kuiskasi sivukumppanillensa.
Tätä epätietoisuutta kesti, kunnes he olivat kiertäneet muutaman korkean hietasärkän ympäri, mikä pääjoukkoon oli estänyt sitä esinettä näkymästä, joka oli tehnyt vakojat niin levottomiksi. Sir Kenneth saattoi nyt runsaan penikuorman[1] päässä erottaa mustan esineen, joka joutusaan liikkui erämaan poikki ja jonka hänen tottunut silmänsä havaitsi heidän omaa karavaniansa paljon lukuisemmaksi ratsumiesjoukoksi; ja ne tiheät, välkkyvät säteet, joilla aamu-auringon tasainen paiste heijastui heidän aseistansa, osottivat selvään, että ratsumiehet olivat europalaisia täysissä varustuksissa.
[1] s. o. parin virstan.
Ne huolelliset katseet, jotka El Hakimin ratsumiehet nyt heittivät johtajaansa, näyttivät ilmottavan suurta pelkoa; mutta samalla järkähtämättömällä vakavuudella, jolla hän kehotti seuralaisiansa rukoukseen, hän luoksensa kutsui kaksi parhainta ratsumiestään ja käski heidän, niin paljo kuin varovaisuus salli, lähetä noita erämaan kulkijoita sekä tarkemmin ottaa selvä heidän lukumäärästään, heidän matkastaan ja, jos mahdollista, heidän tarkotuksestaan. Lähestyvä vaara, eli mikä semmoisena pidettiin, oli sir Kennethille niinkuin polttava juoma taidottomalle ja havahutti hänen täyteen tuntoon itsestänsä sekä asiastansa.
"Mitä te pelkäätte noilta kristityiltä ratsumiehiltä, sillä semmoisia ne näkyvät olevan?" sanoi hän El Hakimille.
"Pelkään!" sanoi El Hakim ylenkatseellisesti kertoen sanaa. — "Viisas ei pelkää ketään paitsi Jumalaa — mutta hän odottaa aina pahinta häijyilta ihmisiltä".
"Ne ovat kristityitä", sanoi sir Kenneth, "ja välirauhaa vielä kestää — miksi siis lupauksen rikkomista pelkäisitte?"
"Ne ovat temppelin papillisia sotilaita", vastasi El Hakim, "joitten lupaus kieltää heitä pitämästä sanaa ja valaa Islamin palvelioita vastaan. Profeeta heidät kuivattatoon juurineen, oksineen sekä taimineen! — Heidän rauhansa on sota ja heidän rehellisyytensä viekkaus. Muut Palestinan vallottajat osottavat toisinaan jalomielisyyttä. Leijona Richard säästää, voitettuaan; kotka Philip laskee siipensä kokoon saaliinsa siepattuaan; itse itävaltalainen karhu asettuu makaamaan, kun on kylliksensä syönyt; mutta nämät alati nälkäiset sudet eivät saaliinhimossaan tiedä kohtuutta eikä määrää. — Etkö näe, että he erottavat joukon päävoimasta, joka lähtee itäänpäin? Ne ovat heidän hovipoikiansa ja asekantajiaan, joita he kasvattavat kirottuihin salatietoihinsa, ja joita he keveämmin varustettuina lähettävät meitä juottopaikastamme katkaisemaan. Mutta he tulevat pettymään. *Minä* tunnen sotatavan erämaissa paremmin kuin he".
Hän puhui muutaman sanan ylimmän upseerinsa kanssa ja samalla koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä, joka tähän asti oli ollut juhlallinen ja vakava, kuten enemmän ajattelemisiin kuin toimintaan tottuneelle itämaalaiselle viisaalle sopi, yht'äkkiä muuttui reippaaksi ja ylpeäksi niinkuin rohkean soturin, jonka kaikkia voimia lähestyvä vaara jännittää, vaara, jonka hän sekä huomaa että ylenkatsoo.
Sir Kennethistä oli lähenevä peljättävä hetki aivan toisen näköinen ja kun Adonebek sanoi hänelle: "sinun täytyy pysyä minun rinnallani", vastasi hän juhlallisesti kieltämällä.
"Tuolla", hän sanoi, "ovat minun asekumppalini, ne miehet joitten seurassa olen vannonut sotivani tai kaatuvani, ja joitten lipusta meidän siunattu lunastusmerkkimme loistaa. — Minä en voi puolikuun seurassa lähteä ristiä pakoon".