"Houkka", sanoi El Hakim, "heidän ensimäinen tekonsa olisi tappaa sinun, joskin vain rauhanrikkomisensa salaamiseksi".
"Siinä tapauksessa saan kohtalooni tyytyä", vastasi sir Kenneth; "mutta uskottoman kahleita en kanna silmänräpäystäkään kauvemmin, kun voin ne päältäni heittää".
"Sitte pakotan sinua seuraamaan", sanoi El Hakim.
"Pakotat!" vastasi sir Kenneth suuttuen. "Jos et olisi hyväntekiäni, eli olisi osottanut tahtovasi semmoinen olla ja jos ei minun tulisi sinun luottavaisuuttasi kiittää siitä että nämät käteni, jotka olisit voinut kahleisiin panna, ovat vapaat, niin näyttäisin sinulle, että pakottaminen ei olisi kovin helppo, niin aseeton kun olenki".
"Kyllä, kyllä", vastasi arapialainen lääkäri, "meiltä kuluu aikaa, joka alkaa käydä kalliiksi".
Tämän sanottuaan, hän kohotti käsivartensa ilmaan ja päästi kovan, kimeän huudon merkiksi seuralaisilleen, jotka heti hajosivat niin monelle eri taholle kuin kuulat rukousnauhassa, rihman katketessa. Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia. Sir Kenneth oli kyllä ensi lapsuudestansa harjaantunut ratsutaitoon, mutta nopein hevonen, jolla hän tähän saakka oli ratsastanut, oli hidas kuin kilpikonna viisaan arapialaisen hevosiin verraten. Ne potkivat hiekan taaksensa — ne näyttivät ikäänkuin nielevän erämaata edestänsä — neljänneksen ne lensivät muutamassa minutissa, ja kuitenkin niiden voima näytti olevan vähenemättä ja niiden hengitys yhtä vapaa, kuin milloin ne ensin alottivat ihmeellisen juoksunsa. Liikunto oli sen ohessa yhtä tasainen kuin joutusa, enemmän ilmassa lentämisen kuin maan päällä ratsastamisen tapainen, eikä sitä seurannut mikään vastenmielinen tunne, jos ei ota lukuun sitä pelkoa, jota näin kummastuttavalla nopeudella ennen kokemattoman tietysti täytyi tuntea, ja sitä vaikeutta hengittämisessä, jonka ilman vastustus synnytti näin kiireellä kululla.
Vasta kun he tätä suunnatonta vauhtia olivat tuntikauden matkustaneet ja kaikki takaa-ajajat olivat kaukana, kaukana heidän jälissänsä, hillitsi El Hakim viimein ratsujansa ja vähentäen heidän kulkuansa tavalliseen laukkaan, alkoi niin tyynellä ja vakavalla äänellä, kuin jos hän koko viimeisen tunnin olisi vain ollut kävelemässä, skotlantilaiselle ylistellä juoksiainsa kelvollisuutta, vaikka tämä, hengästyneenä, puolisokeana, puolikuurona ja aivan pyörryksissä tuon omituisen ratsastuksen kiivaudesta, tuskin käsitti niitä sanoja, jotka niin sujuvasti juoksivat hänen seuraajansa huulilta.
"Nämä hevoset", hän sanoi, "ovat niinkutsuttua siivellistä rotua eivätkä tiedä vertaistansa nopeudessa, paitsi Profeetan Borakia. Niitä ruokitaan Jemenin kultaohralla, johon sekotetaan kryytejä sekä vähän kuivattua lampaanlihaa. Kuninkaat ovat maakuntia antaneet niitä saadakseen ja ne ovat vanhoina yhtä vireöitä kuin nuoruudessansa. Sinä olet ensimäinen nazareni, jolla on allasi ollut hevonen tätä jaloa rotua — lahja itse profeetalta siunatulle Alille, hänen sukulaisellensa ja sijaisellensa, jota syystä on kutsuttu Jumalan leijonaksi. Aika laskee kätensä niin kepeästi näihin uljaisiin eläimiin, että se tamma, jolla istut, on nähnyt viisi kertaa viisi vuotta jo kuluvan, ja on kuitenkin säilyttänyt koko alkuperäisen voimansa ja vilkkautensa, vaikka se nyt vaatii ohjausta tottuneemmalta kädeltä kuin sinun on. Siunattu olkoon profeeta, joka oikea-uskoisille on suonut välikappaleet rynnäköntekoon ja peräytymiseen, joitten kautta heidän rautaan puetut vihollisensa uupuvat omasta raskaasta painostansa! Kuinka noitten temppelikoirain konit ovat mahtaneet läähöttää ja puhkua, vuohista myöten upoten hiekkaan päästäksensä eteenpäin kahdennenkymmenennen osan siitä matkasta, jonka nämät kelpo juoksiat ovat taaksensa jättäneet ilman ainoaakaan sydämen ailahusta taikka ainoaa vaahtopisaraa sileällä samettikarvallansa!"
Skotlantilainen ritari, joka nyt alkoi saada takaisin hengitys- ja ajatuskykynsä, ei voinut muuta kuin mielessään myöntää sitä etua mikä itämaalaisilla sotureilla oli hevosrodussa, joka yhtä hyvin kelpasi ryntäyksiin kuin pakenemiseen ja oli ihmeellisen sovelias Syrian ja Arapian erämaitten hiekkatasangoilla. Mutta hän ei mielinyt musulmanin ylpeyttä enentää tämän pöyhkeitä etevyyden vaatimuksia myöntämällä, jonka tähden hän antoi puheen katketa siihen ja rupesi silmäilemään ympärillensä; ja kun he nyt kulkivat hiljempaa vauhtia, havaitsi hän ei enään olevansa ventovieraalla paikalla.
Kuolleen meren kuihtuneet rannikot ja synkät aallot, se röysteinen ja jyrkkä vuoriharjanne, joka kohosi vasemmalla kädellä, tuo pieni palmupuulehto, joka oli ainoa vihreä paikka keskellä ääretöntä erämaata — esineitä, joita kerran nähtyään ei kernaasti voinut unhottaa — näyttivät sir Kennethille, että he lähestyivät Erämaan Timantiksi kutsuttua lähdettä, jonka luona hän joku aika taapäin oli kohdannut saracenilaisen emirin Shirkohfin eli Ilderimin. Muutaman minutin jälkeen he seisahtivat hevosensa lähteen reunalle, ja El Hakim käski sir Kennethin nousta alas levähtämään, koska nyt oltiin turvallisella paikalla. He riisuivat suitset hevosiltaan, jolloin El Hakim muistutti, että heidän ei tarvinnut niistä muuta huolta pitää, sillä muutamat hänen parhaimmista orjistaan tulisivat kohta heidän luo toimittamaan mitä vielä vaadittaisiin.
"Syö ja juo sillä välin", sanoi hän asetellen ruohikolle vähän ruokaa, "äläkä ole alakuloisena. Onnetar voipi tavallisen ihmisen ylentää eli alaspainaa; mutta viisaan ja sotilaan tulee halveksia hänen oikkujaan".
Skotlantilainen ritari koetti tottelemalla osottaa kiitollisuuttaan; mutta vaikka hän kohteliaisuudesta koki syödä, niin kumminkin se merkillinen erinkaltaisuus hänen nykyisen tilansa välillä ja sen, jossa hän viimein tällä samalla paikalla oli ollut, kun hän toimitti ruhtinasten asioita ja oli kaksintaistelussa jäänyt voittajaksi, synkisti ikäänkuin pilvi hänen sielunsa ja paastoominen, väsymys sekä rasitukset masentivat hänen ruumiinvoimansa. El Hakim tutki hänen kiivaasti tykyttävää valtasuontansa, hänen punaisia, tulehtuneita silmiänsä, hänen kuumaa kättänsä ja pikaista hengenvetoansa.
"Sielu", hän sanoi, "viisastuu valvomisesta; mutta sen sisar, ruumis, on karkeammista aineista kokoonpantu ja tarvitsee lepoa. Sinun täytyy nukkua; ja että uni sinua virvottaisi, pitää sinun juoda tällä eliksiirillä sekotettua juomaa".
Hän otti povestaan pienen filigrantekoiseen tuppeen pistetyn kristallipullon, ja kaasi muutamia pisaroita tummankarvaista ainetta pieneen kultapikariin.
"Tämä", sanoi hän, "on yksi niistä tuotteista, joilla Allah on maan siunannut, vaikka ihmisten heikkous ja pahuus toisinaan ovat sen kiroukseksi kääntäneet. Sillä on sama voima kun nazarenein viinillä laskemaan esiripun unettoman silmän eteen ja huojentamaan huolestuneen sydämen kuormaa; mutta kun sitä käytetään nautintoon ja hekumaan, se veltostuttaa hermot, heikentää voimat, tylsyttää järjen sekä lyhentää elin-ajan. Mutta älä pelkää sen voimaa tarpeen hetkenä käyttämästä, sillä viisas lämmittelee itseänsä saman tulennoksen edessä, jolla mielipuoli polttaa koko teltan".
"Minä olen nähnyt kyllin tiedostasi, viisas Hakim, tehdäkseni määräyksellesi tenää," sanoi sir Kenneth, ja nielaisi nukutusaineen, joka oli sekotettu lähdeveteen, kääriytyi sitten siihenhaikiineli arapialaiseen levättiin, joka oli hänen satulanpukaansa sidottu ja paneutui lääkärin käskyn mukaan siimekseen luvattua lepoa odottamaan. Uni ei heti tullut, vaan sen sijaan joukko suloisia, vaikka ei kiihdyttäviä eli herättäviä tunteita. Sitte seurasi olo, jossa ritari täydellä tunnolla itsestänsä ja tilastansa katseli onnensa kovia kohtaloita ei ainoastaan ilman huoletta ja surutta, vaan yhtä tyvenesti kuin jos hän olisi nähnyt niitä teaterilla esitettävän, eli pikemmin niinkuin ruumiistaan eronnut sielu katselisi taaksensa edellisen elämänsä toimintoihin. Tästä lepotilasta, joka entisyyden suhteen melkein vivahti tunnottomuuteen, hänen ajatuksensa kääntyivät eteenpäin tulevaisuutta kohti, joka, vaikka niin paljo löytyi sitä synkäksi tekemään, kuitenki loisti niin heleöissä väreissä, että hänen mielikuvituksensa entisinä onnellisimpina aikoina ei edes enimmän kiihtyneessä tilassaan olisi voinut senvertaista aikaansaada. Vapaus, kunnia, palkittu rakkaus, näytti olevan se varma eikä kovin etäältä siintävä osa, joka odotti maanpakoon ajettua orjaa, häväistyä ritaria ja toivotonta rakastajaa, joka oli asettanut onnellisuutensa toiveen niin korkealle, että sen toteuttaminen näytti sijaitsevan mahdollisuuden äärimmäisten rajain tuolla puolen. Vähitellen, sikäli kuin sielun näkö himmeni, poistuivat myös nämä iloiset harhakuvat, kuten iltaruskon pelehtyvä puna, kunnes ne viimein katosivat täydelliseen unhotukseen ja sir Kenneth makasi El Hakimin jalkain juuressa niin liikkumatonna, että olisi voinut häntä hengettömänä ruumiina pitää, ellei hänen syviä hengenvetojansa olisi kuullut.
Kolmaskolmatta luku.
Se sauva, jonk' on velho nostanut,On ihmeenmaaksi paikan muuttanut,Niin kummallista missä kaikki onKuin epäselvät näyt hourion.
Astolpho, romanssi.
Kun Leopartin ritari heräsi pitkällisestä ja sitkeästä unestansa, huomasi hän olevansa oloissa, niin eriävissä niistä joissa hän oli asettunut levolle, että hän ei oikein tiennyt, josko hän vielä näki unta, vai josko paikka oli loihtimalla muutettu. Hänen makuusijana ei enään ollut kostea ruohikko, vaan vuode, koristettu enemmällä kuin itämaalaisella komeudella, ja hellät kädet olivat hänen nukkuessaan riisuneet hänen päältä sen säämiskänahkatakin, jota hän piti asunsa alla, ja sen sijaan hänen päällensä pukeneet hienoimmasta palttinasta tehdyn yönutun sekä väljän silkkitakin. Häntä olivat vain korven palmut varjostaneet, vaan nyt hän makasi silkkiteltan alla, joka helotti mitä ihanimmilla kiinalaisilla väreillä, ja hieno harsovaate oli vedetty hänen vuoteensa ympäri suojaamaan häntä niiltä hyönteisiltä, joitten alituinen ja kärsivällinen saalis hän tähän ilmanalaan tulostansa asti oli ollut. Hän katseli ympärilleen, ikäänkuin vakaantuakseen että hän tosiaan oli valveilla, ja kaikki, mikä hänen silmäänsä kohtasi, oli yhtä loistavaa kuin hänen vuoteensa. Siirrettävä, hopeapantainen kylpyamme cederipuusta oli vettä täynnä, ja tuoksutteli niitä hajuaineita, joita oli käytetty sitä valmistettaissa. Pienellä ebenholtsipöydällä sängyn vieressä seisoi hopea-astia, sisältäen parhaimmanlaatuista sorbetia, kylmää kuin lumi ja joka erittäin suloisesti sammutti sen janon, joka oli väkevän unijuoman seuraus. Vielä enemmän poistaaksensa sitä huumauksen tunnetta, jonka se oli jälkeensä jättänyt, päätti ritari kylpeä ja tunsi siitä hyvän virvotuksen. Kuivattuaan itsensä pumpulisiin käsiliinoihin olisi hän mielellänsä pukeutunut omiin karkeisiin vaatteisiinsa, voidakseen lähteä ulos katsomaan josko mailma oli yhtä paljo muuttunut ulko- kuin sisäpuolella telttaa; niitä hän ei kumminkaan voinut havaita missään, mutta niitten sijasta hän huomasi kallisarvoisen saracenilaisen puvun sapelilla, puukolla ja kaikella, mikä sopi ylhäiselle emirille. Hän ei keksinyt mitään syytä näin liialliseen huolenpitoon, vaan alkoi peljätä että tämän hyväntahtoisuuden tarkotus oli saada häntä uskonnossaan horjumaan; sillä hyvin tunnettu oli, että sulttanin kunnioitus europalaisia tietoja ja rohkeutta kohtaan teki hänen rajattoman anteliaaksi niille, jotka hänen vangiksi jouduttuaan olivat suostuneet turbania kantamaan. Sir Kenneth sentähden hartaasti teki ristinmerkin, ja päätti uhatenki vastustaa kaikkia tuommoisia ansoja; ja voidaksensa sitä lujemmin tehdä niin, hän aikoi niin vähän kuin suinki hyväksensä käyttää sitä huolenpitoa ja sitä ylellisyyttä, jota häntä kohtaan niin liiallisesti osotettiin. Hän tunsi vielä päänsä raskaaksi ja uneliaaksi, ja arvellen ettei yöpukunsa ollut varsin sovelias ulkona käyttää, hän uudestansa vaipui vuoteellensa ja oli kohta jälleen unen helmoissa.
Mutta tällä haavaa ei hänen leponsa jäänyt häiritsemättä; sillä häntä herätti telttaoven takana seisova lääkäri, joka kyseli kuinka hän jaksoi ja jos hän oli kylliksi nukkunut. "Saanko astua telttaanne?" hän lopuksi sanoi; "sillä esirippu on vedetty sisäänkäytävän eteen".
"Isännän", sir Kenneth vastasi tahtoen näyttää ettei hän ollut antanut viekotella itseänsä tilansa unohtamiseen, "ei tarvitse pyytää lupaa astuakseen orjan telttaan".
"Mutta jos minä en tule isäntänä?" sanoi El Hakim, astumatta sisään.
"Lääkäriä", vastasi sir Kenneth, "lasketaan aina sairaan vuoteelle estämättä".
"Vaan minä en nyt tule lääkärinäkään", jatkoi El Hakim; "ja sentähden vielä kerran pyydän lupaa, ennenkuin telttasi alle astun."
"Jokainen, joka tulee ystävänä", vastasi sir Kenneth, "ja semmoiseksi olet tähän saakka osottanut itseäsi, tapaa aina ystävänsä oven auki".
"Mutta vielä kerran", sanoi itämaalainen viisas kansalaistensa tavallisella monisanaisuudella, "otaksutaan etten tule ystävänä?"
"Tule sitte minä haluat", sanoi skotlantilainen ritari, vähän kyllästyneenä näihin mutkiin. — "Olit mitä olit, niin tiedät kyllä, että minä en voi enkä tahdo estää sinua sisään tulemasta".
"Sitten tulen", El Hakim sanoi, "entisenä vihollisenasi, mutta rehellisenä ja jalomielisenä vihollisena".
Hän astui samassa sisään; ja kun hän seisoi sir Kennethin sängyn vieressä, oli hänen äänensä yhä arapialaisen lääkärin Adonebekin, mutta vartalo, puku ja kasvoinjuonteet olivat Ilderimin Kurdistanista, Shirkohfiksi kutsutun. Sir Kenneth tuijotti häneen, niinkuin hän olisi odottanut että ilmestys, mielikuvituksen luomana, katoaisi.
"Kummastuttaako sinua, joka olet kokenut soturi", sanoi Ilderim, "kun näet sotilaan hieman lääketiedettä tuntevan? Minä sanon sinulle, nazareni, että täydellisen ratsumiehen tulisi osata hevostansa hoitaa yhtä hyvin kuin sillä ratsastaa; takoa miekkaansa alasimella yhtä hyvin kuin sitä sodassa käyttää; kirkastaa asunsa yhtä hyvin kuin sitä kantaa, ja ennen kaikkia lääkitä haavoja yhtä hyvin kuin tehdä niitä".
Hänen puhuessaan, ummisti skotlantilainen ritari useasti silmänsä, ja niin kauan kuin ne olivat kiinni, kuvastui hänen mieleensä El Hakim, pitkillä liehuvilla mustilla vaatteillaan, korkealla tatarilaisella lakillaan ja arvokkailla liikunnoillaan; mutta niin pian kuin hän ne aukaisi, tuo sievä ja kalliilla jalokivillä koristettu turbani, tuo hieno pansari yhteenliitetyistä teräs- ja hopearenkaista, joka kiilsi ja hohti ruumiin vähimmästä liikunnosta, sekä nuo juhlallisesta muodostaan muuttuneet ja vähemmän mustat kasvot, joita ei enään tuuhea tukka varjostanut ja jotka päättyivät hyvinhoidettuun partaan, ilmaisivat, ei viisasta, vaan sotamiestä.
"Oletko yhä vielä kummissasi", sanoi emiiri; "ja oletko mailman läpi matkannut niin huonolla huomaavaisuuden aistilla, että kummastelet jos ihmiset eivät aina ole mitä näyttävät olevan? Sinä itse — oletko sinä se miltä näytät?"
"En, pyhän Andreaksen kautta!" huudahti ritari; "sillä koko kristitty leiri minua pitää petturina, ja kuitenki tiedän olevani rehellinen, joski erehtyväinen ihminen".
"Juuri niin minä sinusta ajattelin", sanoi Ilderim, "ja koska olimme yksissä syöneet suolaa, pidin itseäni velvotettuna pelastamaan sinua kuolemasta ja häpeästä. — Mutta miksi vielä vuoteellasi makaat, kun aurinko jo on korkealla taivaslaella? Eli eivätkö ne vaatteet, jotka kuormakameelini myötänsä ovat tuoneet, kelpaa sinun pideltäviksi?"
"Kelpaavat kyllä varmaan, mutta eivät sovi", vastasi skotlantilainen; "anna minulle, jalo Ilderim, orjan puku, ja minä sen kernaasti panen päälleni; mutta vapaan itämaisen soturin pukua sekä mahomettiläisen turbania minä en voi kantaa".
"Nazareni", vastasi emiiri, "sinun kansakuntasi on niin epäilevä, että se sen kautta itse joutuu epäluulon alaiseksi. Enkö jo ole sinulle maininnut, että Saladin ei halua muita kääntyneiksi kuin niitä, jotka pyhä profeeta kehottaa lakiansa palvelemaan? Väkivaltaa ja lahjoomisia hän yhtä isosti inhoo oikean uskon levittämisessä. Kuule minua, veljeni! Kun sokea mies ihmetyön kautta sai näkönsä takaisin, heltyivät hilseet hänen silmistään pois Jumalan sallimuksesta — luuletko että kukaan maallinen lääkäri olisi voinut ne poisottaa? Ei; semmoinen tohtori olisi voinut potilasta kiusata koneillaan, eli hänen vaivojaan vähentää balsamillaan ja sydäntä rohkaisevilla rohdoillaan, mutta sokea olisi yhä sokeaksi jäänyt, ja niin on myöski järjen sokeuden laita. Jos löytyy frankilaisia, jotka maallisen voiton tähden ovat profeetan turbanin päähänsä käärineet ja Islamin lakeihin ruvenneet, niin olkoon heidän omatuntonsa heidän tuomarinsa. He ovat itse etsineet syötin — sulttani ei ole sitä heille viskannut. Ja jos he kuoleman jälkeen ulkokullattuina tuomitaan helvetin syvimpään syvyyteen, kristittyin ja juutalaisten, noitien ja epäjumalanpalveliain alle, sekä pakotetaan syömään Yacoun puun hedelmiä, jotka ovat paholaisten puita — niin heidän rikoksensa ja rangaistuksensa on luettava heidän omaksi eikä sulttanin syyksi. — Kanna siis arvelematta ja pelkäämättä sitä pukua, joka sinulle on hankittu, sillä oma pukusi vetäisi puoleesi kiusallisen huomion ja saattaisi sinun ehkä soimausten alaiseksi, jos lähdet Saladinin leiriin".
"Jos lähden Saladinin leiriin?" sanoi sir Kenneth emiirin sanoja kertoen. "Ah! olenko ma siis vapaasti liikkuva henkilö, taikka eikö minun pikemmin *täydy* mennä mihin haluatte minua viedä?"
"Oma tahtosi ohjatkoon askeleesi", sanoi emiiri, "yhtä vapaasti kun tuuli joka erämaan tomua kuljettaa mihin suuntaan mielii. Se jalo vihollinen, joka on kohdannut ja miltei voittanut miekkani, ei voi tulla orjakseni niinkuin se joka on sen alle notkistunut. Jos valta ja rikkaus voisivat sinua houkutella liittymään meidän kansaamme, voisin sinulle niitten saamista vakuuttaa, mutta se, joka sulttanin suosionosotukset hylkäsi silloin kuin telottajan kirves heilui hänen päänsä päällä, hän, pelkään mä, ei tahdo niitä nyt vastaanottaa, kun hänelle sanon että hänellä on täysi ehdon valta".
"Täytä ylevämielisyytesi määrän, jalo emiiri", sanoi sir Kenneth, "siten että luovut minulle osottamasta kiitollisuuden muotoa, johon omatuntoni ei salli minun suostua. Suo mun sen sijaan lausua sulimmat kiitokseni tästä ritarillisesta jalomielisyydestä, tästä ansaitsemattomasta hyvyydestä".
"Älä sano ansaitsemattomasta", vastasi emiiri Ilderim. "Eikö keskusteleminen sinun kanssasi ja kertomuksesi niistä kaunottarista, jotka tekevät Melek Ricin hovin niin viehättäväksi, rohkaissut minua valepuvussa lähtemään sinne, missä sain nähdä suloisimman näyn, minkä konsanaan olen nähnyt — minkä konsanaan tulen näkemään, ennenkuin paratiisin ihanuus silmäini edessä loistaa?"
"Minä en teitä ymmärrä", sanoi sir Kenneth, vuoroon punastuen ja vaaleten, ikäänkuin hän olisi tuntenut että keskustelu oli kääntyä tuskallisen araksi.
"Et minua ymmärrä!" huudahti emiri. "Jos se näky, jonka kuningas Richardin teltassa näin, jäi sinulta huomaamatta, on silmäsi tylsempi kuin terä narrin puumiekassa. Tosi kyllä että silloin olit kuolemaan tuomittu; mutta jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin jos pääni olisi niskasta pudonnut, olisi viimeinen tuijottava katse silmistäni ihastuneena kiintynyt niin viehättävään näkyyn, ja pääni olisi itsestään vyörynyt noitten verrattomain sulotarten eteen värähtelevillä huulillaan suutelemaan heidän hamettensa liepehiä. — Tuo englantilainen kuninkaatar, joka suloisuutensa vuoksi ansaitsisi olla koko mailman ruhtinatar — mikä hellyys hänen sinisessä silmässään — mikä loiste hänen liehuvissa kultakiharoissansa! Profeetan haudan kautta, tuskin sehouri, joka minulle kerran ojentaa kuolemattomuuden timanttipikaria, ansaitsee niin hellää hyväilystä!"
"Saraceni", sanoi sir Kenneth jyrkästi, "sinä puhut Englannin Richardin puolisosta, josta ei ajatella eikä puhuta niinkuin rakastettavasta vaimonpuolesta, vaan niinkuin kunnioitettavasta ruhtinattaresta".
"Suo anteeksi", sanoi saraceni. "Minä olin unhottanut teidän kummallisen kunnioituksenne sukupuolta vastaan, jota te enemmän pidätte ihmettelemisen ja jumaloitsemisen, kun rakkauden ja omistamisen esineenä. Mutta koska sinä vaadit niin syvää kunnioitusta tuota hentoa olentoa kohtaan, jonka kaikki liikunnot, askeleet ja katseet ilmaisevat naista, niin arvaan, ettei voi osottaa muuta kuin täydellistä jumaloitsemista hänen kumppanilleen noilla tummilla kiharoilla ja ylevillä kirkkailla silmillä. Hänellä tosiaan, sen myönnän, on jalossa ryhdissään ja majesteetillisessä katsannossaan jotain samalla haavaa viatonta ja vakavaa; mutta ole varma siitä, että hänkin sopivassa tilaisuudessa sydämessään kiittäisi rohkeaa rakastajaa, joka kohtelisi häntä pikemmin kuolevaisena ihmisenä kuin jumalattarena".
"Anna arvoa Leijonasydämen sukulaiselle", sanoi sir Kenneth peittämättömällä vihastuksella.
"Arvoa hänelle", vastasi emiiri pilkallisesti, "Kaaban kautta, sitä tulen ehkä antamaan, kun hän joutuu Saladinin morsiameksi".
"Pakanallinen sulttani ei ole kelvollinen edes suutelemaan sitä paikkaa, johon Edith Plantagenet'n jalka on astunut!" huudahti ritari, vuoteeltaan kavahtaen pystöön.
"Haa! — Mitä tuo uskoton koira sanoi?" huusi emiiri, laskien kätensä puukonpäähän, samalla kuin hänen otsansa hohti kuin kiillotettu kupari ja hänen kasvojensa jänteet liikkuivat, kunnes jokainen parrankihara koukistui ja kiertyi ikäänkuin viha olisi siihen puhaltanut hengen. Mutta skotlantilainen ritari, joka oli kestänyt Richardin leijonanraivoa, ei hämmästynyt tulistuneen saracenin tiikerintapaista suuttumusta.
[Kuva]
"Mitä olen sanonut", jatkoi sir Kenneth, käsivarret ristissä ja silmä pelkäämätönnä, "sen puollustaisin, jos käteni olisivat vapaat, hevosen seljästä ja jalkaisin koko mailmaa vastaani enkä pitäisi vähimmin ylistettävänä tekona elämässäni saada kelvollisella kalvallani sitä todistaa pariakymmentä tuommoista sirppiä ja neulaa vastaan". Tässä hän viittasi emiirin käyrään sapeliin ja pieneen puukkoon.
Kennethin puhuessa saraceni siksi tyyntyi, että hellitti kätensä puukosta, ikäänkuin tuo liikunto olisi ajattelematta tapahtunut; mutta viha kuohui hänessä vielä.
"Profeetan miekan kautta", hän sanoi, "joka on sekä helvetin että taivaan avain, se ei suuresti kysy henkeänsä, joka puhuu niinkuin sinä, veljeni! Usko minua, että jos kätesi olisivat vapaat, niinkuin arvelit, niin yksi ainoa oikea-uskoinen antaisi niille niin paljo tekemistä, että kohta soisit ne uudelleen rautakahleisiin kiinnitetyksi".
"Ennen soisin ne olkapäistä poikkihakatuiksi!" sir Kenneth vastasi.
"Hyvä. Kätesi ovat nykyään sidotut", sanoi saraceni ystävällisemmällä äänellä, "sidotut oman jalon ritarillisen tunteesi kautta, eikä aikomukseni ole niitä nyt vapauttaa. Me olemme jo kerta ennen koetelleet toistemme voimaa ja rohkeutta ja tulemme ehkä vielä tappelutanterella toisiamme tapaamaan — ja häpeä hänelle, joka silloin ensimäisenä vihollisestaan eroo! Mutta nyt olemme ystävät ja minä odotan sinulta pikemmin apua, kuin kovia ja uhittelevia sanoja".
"Me olemme ystävät", kertoi skotlantilainen; ja nyt syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kiivas saraceni kulki edestakaisin teltassa, niinkuin leijona, jonka sanotaan kovan ärsytyksen perästä käyttävän tätä keinoa kiihtyneen verensä asettamiseksi, ennenkuin se luolaansa laittausi levolle. Kylmäverisempi europalainen pysyi muuttumatta samassa asemassa ja samannäköisenä, vaikka epäilemättä hänki koki tukehuttaa niitä vihan tunteita, jotka niin äkkiä olivat heränneet.
"Puhelkaamme tästä tyvenesti", sanoi saraceni. "Minä olen, niinkuin tiedät, lääkäri, ja kirjassa seisoo, että se, joka haluaa haavansa parannetuksi, ei saa peljätä, kun lääkäri sitä koskettelee ja tutkii. Näet sen, minä aion nyt laskea sormeni haavallesi. Sinä rakastat tuota Melek Ricin sukulaista. — Kohota sitä verhoa, joka ajatuksesi peittää — eli ole kohottamatta jos tahdot, sillä silmäni näkevät sen läpitse".
"Minä *rakastin* häntä", vastasi sir Kenneth, hetken oltuaan hiljaa, "niinkuin ihminen rakastaa Jumalan armoa, ja pyysin hänen suosiotaan niinkuin synnintekiä Jumalan laupeutta".
"Etkä sinä rakasta häntä enään?" sanoi saraceni.
"Ah!" vastasi sir Kenneth, "minä en enään kelpaa häntä rakastamaan. — Minä pyydän sinua, lopeta tämä keskustelu — sinun sanasi ovat puukonpistoja minulle!"
"Kuule minua vain hetki vielä", jatkoi Ilderim. "Kun sinä, köyhä ja halpa soturi, rohkenit kohottaa silmäsi niin korkealle, sano, oliko sinulla mitään toivoa menestymisestä?"
"Rakkaus ei voi toivotta elää", ritari vastasi; "mutta minun toivoni oli yhtä likeltä sukua epätoivolle kuin merimiehen, joka uipi henkensä perästä ja lainetten harjalle nousten aina havaitsee etäisen tulitornin välkähyksen, joka hänelle ilmottaa maan olevan näkyvissä, vaikka hänen masentunut mielensä ja väsyneet jäsenensä hänelle varmaan sanovat, ettei hän sitä koskaan jaksa saavuttaa".
"Ja nyt", sanoi Ilderim, "on se toivo rauvennut — on tuo etäinen valo iäksi sammunut?"
"Iäksi!" vastasi sir Kenneth, ikäänkuin hänen äänensä olisi kajahtanut rappiutuneen hautaholvin syvyydestä.
"Minusta tuntuu", sanoi saraceni, "että jos kaikki, jota kaipaat, vain on tuommoinen kaukainen onnellisuuden meteorivälähys, on tulitornisi valo helposti sytytetty jälleen, toivosi pyydetty meren pohjasta, jonne se on uponnut, ja sinä itse, uljas ritari, vahvistettu uudestaan huviksesi ravitsemaan rakkauttasi niin kehnolla rualla kuin kuutamolla; sillä jos huomenna olisit maineeltasi yhtä moitteeton kuin ennen, niin se, jota rakastat, yhtä hyvin olisi ruhtinaan tytär ja Saladinin valittu morsian".
"Minä soisin, että olisi niin", sanoi skotlantilainen, "ja jos en silloin —"
Hän katkaisi lauseensa, ikäänkuin häveten uhkausta lausumasta, jota asianhaarat eivät sallineet hänen toteuttaa työssä. Saraceni hymyili ja lopetti katkonaisen lauseen.
"Sinä vaatisit sulttania kaksintaisteluun?"
"Ja jos niin tekisin", vastasi sir Kenneth kopeasti, "ei Saladinin olisi ensimmäinen eikä parhain turbani, jota vastaan olen keihääni laskenut".
"Niin, mutta sulttani ehkä pitäisi vähän epäsoveliaana tuolla tavoin alttiiksi panna kuninkaallisen morsiamen ja suuren sodan päättymisen", sanoi emiiri.
"Häntä voinee tavata taistelussa armeijansa etupäässä", sanoi ritari, silmät säihkyen niistä aatteista, joita tämä arvelu synnytti.
"Häntä on aina tavattu siellä", vastasi Ilderim, "eikä hän myöskään pidä tapana kääntää hevostansa, kun rohkea vihollinen tulee vastaan. — Mutta sulttanista ei ollut aikomukseni puhua. Sanalla sanoen, jos kernaasti haluat päästä siihen kunniaan, jonka Englannin lipun varastajan ilmisaaminen tuottaa, voin saattaa sinua hyvälle alulle tässä yrityksessä — se on, jos sinä tahdot neuvoja ottaa; sillä mitä Lokman sanoo: jos lapsi tahtoo kävellä, täytyy imettäjän sitä taluttaa, jos tietämätön tahtoo älytä, täytyy hänen viisasta kuunnella!"
"Ja sinä olet viisas, Ilderim", sanoi skotlantilainen, "viisas, vaikka saraceni, ja jalomielinen, vaikka pakana. Minä olen kokenut sinua kumpaisenakin. Ole sentähden oppaani tässä asiassa; ja kun et vaadi minulta mitään, joka sotii kunniaani ja kristinuskoani vastaan, olen sinua tarkkaan totteleva. Tee mitä sanoit, ja ota sitte henkeni".
"Kuule siis", sanoi saraceni. "Jalo koirasi on nyt terve sen jumalallisen lääkkeen siunattavasta voimasta, joka parantaa sekä ihmisiä että eläimiä, ja hänen terävän aistinsa kautta ne ovat ilmisaatavat, jotka häntä hätyyttivät".
"Haa!" sanoi ritari. "Luulenpa ymmärtäväni sinua. Kuinka typerä olin, kuin en ennen ole tuota hoksannut!"
"Mutta sano", emiiri jatkoi, "onko sinulla palveliaa taikka seuralaista leirissä, joka voisi eläintä tuntea?"
"Kun odotin kuolemanrangaistustani", sanoi sir Kenneth, "lähetin vanhan asekantajani, sinun potilaasi, yhden palvelian kanssa, joka häntä hoiti, viemään kirjeitä ystävilleni Skotlannissa — muita siellä ei ole ketään, joille koira olisi tuttu. Minua itseäni sitä vastoin hyvin tunnetaan. Paljas ääneni saisi minun ilmi leirissä, jossa monen kuukauden kuluessa olen ensimäisten joukossa liikkunut!"
"Sekä hän että sinä tulette niin tuntemattomiksi, että tarkintaki tutkimusta voitte pettää. Minä vakuutan sinulle", saraceni jatkoi, "ettei aseveljesi — ei edes lihallinen veljesi — voi sinua tuntea, jos neuvojani noudatat. Sinä olet nähnyt minun toimittavan vaikeampia asioita — se, joka voipi kuolevaisen kutsua takaisin kuolemanvarjon pimeydestä, hän voipi helposti levittää sumun elävien silmäin eteen. Mutta huomaa tämä palvelus tapahtuu sillä ehdolla, että jätät kirjeen Saladinilta Melek Ricin veljentyttärelle, jonka nimi on meidän itämaalaisten kielelle ja huulille yhtä vaikea, kuin hänen kauneutensa on silmillemme ihana".
Sir Kenneth oli hetken ääneti, ennenkuin hän vastasi, ja saraceni, joka huomasi hänen arvelemisensa, kysyi häneltä, "josko hän pelkäsi tuolle asialle lähtemästä".
"Ei, vaikkapa kuolema siitä seuraisi", vastasi sir Kenneth. "Minä mietin vain, josko minun kunniani sallii minun viedä sulttanin kirjeen perille taikka lady Edithin ottaa vastaan tuommoista kirjettä pakanalliselta ruhtinaalta".
"Mahometin pään ja soturin kunnian kautta — Mekan haudan ja isäni sielun kautta", sanoi emiiri, "vannon ma sinulle, että kirje on kirjotettu kaikessa kunniassa ja pelvossa. Ennen satakielen säveleet kuivattaisivat ruusupensaan, jota hän rakastaa, ennenkuin sulttanin sanat loukkasivat armahan englantilaisen prinsessan korvaa".
"Sitten", sanoi ritari, "vien sulttanin kirjeen perille yhtä uskollisesti, kuin jos olisin hänen synnynnäinen vasalli; tietysti ehdolla että, paitsi tätä yksinkertaista palvelusta, jonka rehellisesti olen toimittava, hänen kaikkein vähimmin tarvitsee minulta odottaa neuvoa eli puollussanaa tässä eriskummallisessa kosioimisessa".
"Saladin on jalomielinen", vastasi emiiri, "eikä kannusta vireää hevosta hyppäykseen, jota se ei voi tehdä. Tule telttaani", lisäsi hän, "niin olet heti saapa valepuvun niin tutkimattoman kuin sydänyö, niin että voit liikkua nazarenein leirissä yhtä turvallisesti kuin jos sinulla olisiGiouginsinetti[1] sormessasi."
[1] Arvaten Gygen sormus.
Neljäskolmatta luku.
— — — Pölyä hiukka vainPikarissamme meidät inhollaSaa liatusta juomast' kääntymään.Ruostunut naula, kompassin luo pantu,Kurssista laivan johtaa rantahan.Arvoton aivan suuttumuksen syyVoi ruhtinasten liitot rikkoaJa suuret aikeet tehdä tyhjäksi.
*Ristiretki.*
Lukia voipi nyt helposti arvata, kuka ethiopialainen orja oikeastaan oli, missä aikomuksessa hän oli tullut Richardin leiriin, sekä miksi ja millä toivolla hän nyt seisoi aivan Leijonasydämen lähellä, kun tämä, Englannin ja Normandian mahtavat päärit ympärillänsä, seisoi pyhän Yrjön kukkulan huipulla, vieressänsä Englannin lippu, jota kantoi etevin henkilö armeijassa, nimittäin hänen oma luonnollinen veljensä, William Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, hedelmä Henrik Toisen rakkaudenliitosta mainion Rosamunda Wooostockin kanssa.
Monesta lauseesta kuninkaan eilispäiväisessä keskustelussa Nevillen kanssa oli nubialainen ruvennut isosti pelkäämään, että hänen valepukunsa oli vääräksi havaittu, varsinki koska kuningas näkyi tietävän, että koiran apua tarvittiin sen konnan ilmisaamiseksi, joka oli lipun varastanut, vaikka se seikka, että semmoinen eläin oli tuossa tapauksessa haavotettu, vain sivumennen oli Richardin läsnä-ollen mainittu. Mutta kun kuningas häntä ei kohdellut toisella tapaa kuin hänen ulkomuotonsa vaati, jäi nubialainen epätietoiseksi, oliko hän tullut ilmi taikka ei, ja päätti ainoastaan pakosta valepukuansa heittää.
Sillä aikaa erinäisten, ristiretkeen osaa ottavien ruhtinasten sotajoukot, järjestetyt kuninkaallisten ja ruhtinaallisten johtajiensa komennon alle, kulkivat pitkissä jonoissa pienen kukkulan juuren ympäri; ja kun kunki eri maan väki marssi ohitse, ratsasti päällikkö pari askelta kukkulaa ulospäin kohteliaasti tervehtimään Richardia ja Englannin lippua, "kunnioituksen ja ystävyyden, vaan ei alamaisuuden eli vasalliuden merkiksi", niinkuin päivän juhlamenoa koskeva protokolla varovaisesti lausui. Korkeat hengelliset herrat, jotka tällä aikakaudella eivät kenenkään ihmisen edessä päätänsä paljastaneet, antoivat kuninkaalle ja hänen päällikkyytensä kuvalle siunauksensa muun tottelevaisuuden osotuksen sijasta.
Pitkät kolonnat näin kulkivat sivutse, ja vaikka niin monesta syystä heikenneinä, näyttivät yhä vielä rautajoukolta, jolle Palestinan vallottaminen olisi pitänyt olla helppo asia. Sotamiehet, joita tieto yhdistyneestä voimasta elähytti, istuivat pystöinä terässatuloissaan, torvien säveleet tuntuivat raikkuvan riemullisemmin, ja levosta sekä hyvästä muonasta virkistyneet hevoset pureskelivat kuolaimiansa ja polkivat tannerta ylpeämmästi. Joukko joukon perästä he marssivat eteenpäin, liput liehuen, keihäät kiiltäen, kypärintöyhtöt heiluen, pitkässä jonossa — armeija, jonka jäsenet kansallisuutensa, kasvojensa värin, kielensä, aseittensa ja ulkonäkönsä puolesta erkanivat toisistansa, vaan joita kaikkia tällä hetkellä innostutti pyhä, vaikka haaveellinen aikomus pelastaa Zionin murheellista tytärtä hänen orjuudestaan sekä vapauttaa uskottomain pakanain ikeestä sen siunatun maan, jota ihmisenpoika oli polkenut. Ja myöntää täytyy, että jos senlainen kohteliaisuus, jota nyt Englannin kuninkaalle niin lukemattomat soturit osottivat, jotka eivät olleet hänelle minkään kuuliaisuuden velassa, toisissa oloissa olisi voinut näyttää jotakin nöyryytystä sisältävältä, sodan syy ja laatu kuitenki niin suuressa määrässä soveltui hänen ritarillisen luonteensa ja mainioiden sankaritöittensä kanssa yhteen, että vaatimuksia, joita muussa tapauksessa ehkä olisi tehty, tässä unehutettiin; ja urhoollinen osotti kernaasti kunnioitustaan urhoollisimmalle tämmöisellä retkellä, jossa pelkäämättömin, kestävin rohkeus oli välttämätön ehto voitonsaamiseen.
Kuningas istui hevosensa seljässä puolivälissä mäenrinnettä, päässä kruunulla koristettu rautalakki, joka jätti hänen miehekkäät kasvonsa paljaiksi, kun hän tyynellä, tarkkaavaisella silmällä seurasi jokaista riviä, joka hänen sivutse kulki, ja vastasi päällikköjen tervehyksiin. Hänen levättinsä oli taivaansinisestä hopealevyillä päällystetystä sametista, ja hänen housunsa karmosininpunaisesta silkistä kultatankaisilla neulomuksilla. Hänen sivullansa seisoi ethiopialainen orja, pidellen jaloa koiraansa jahtihihnassa. Tämä seikka ei huomiota herättänyt, sillä useat ristiretken ruhtinaat olivat jäljitellen saracenein raakamaista komeilemistapaa ja hovijoukkoonsa ottaneet mustia orjia. Kuninkaan pään päällä liehui suuri lippu, ja vaikka hän aina väliin heitti silmänsä siihen, näytti kuitenki kuin jos nämät juhlamenot olisivat hänen itsensä suhteen olleet mitättömät, ja jonku arvoisina pidettävät ainoastaan hyvityksenä siitä solvauksesta, jota hänen valtakuntansa oli kärsinyt. Perällä päin, tilaisuutta varten kukkulan huipulle rakennetussa puutornissa, oli kuninkaatar Berengaria etevimpäin hovineitostensa kera. Sitä kohti kuningas katsahti tuo tuostakin, ja loi sitten taas uudestaan silmänsä nubialaiseen ja hänen koiraansa, mutta vain silloin kun semmoiset päälliköt lähenivät, joita hän edellisten kiistain johdosta varoi osallisiksi lipun varkauteen, eli muuten arveli mahdollisiksi niin halpaan konnantyöhön.
Hän ei siis katsonut sinne päin kun Philip August, Franskan kuningas, lähestyi loistosan Gallialaisen hevosväkensä etupäässä. Päin vastoin hän ratsasti franskalaista kuningasta vastaan, niin että he kohtasivat toisiansa puolivälissä tietä, jossa molemmat hallitsiat niin kohteliaasti tervehtivät toisiansa, että olisi uskonut heidän olevan veljellisessä sovinnossa. Nähdessään Europan kahden suurimman ja mahtavimman ruhtinaan näin julkisesti osottavan yksimielisyyttään, puhkesi ristiretkeiliäin armeija raikuviin suostumuksenhuutoihin, jotka kuuluivat monen virstan päähän ja saivat kuljeksivia arapialaisia vakoojia säikäyttämään Saladinin leiriä sillä ilmotuksella, että kristitty armeija oli tulossa. Mutta kuka, paitsi kuningasten kuningas, voi tutkia hallitsiain sydämet? Tämän ulkonaisen kohteliaisuuden alla piili Richardin povessa tyytymättömyys ja epäilys Philippiä kohtaan, joka puolestaan mietti sotamiehinensä lähteä ristiretkeiliäin leiristä ja heittää Richardin omin voimin onnistumaan taikka tappiolle tulemaan pyhässä yrityksessä.
Toisenlaiselta näytti Richard, kun temppelin ritarit ja asekantajat lähenivät tummissa asuissaan — miehet, joitten kasvot Palestinan aurinko oli painanut ruskeiksi kuin aasialaisten, ja jotka ratsujensa ja asepukuinsa ihmeellisen hyvyyden kautta kauas jälkeensä jättävät Franskan ja Englanninkin valiojoukot. Kuningas iski pikimmältään silmänsä nubialaiseen; mutta tämä seisoi paikallaan liikkumatta, ja uskollinen koira istui hänen jalkainsa juuressa älykkäillä silmillä katsellen ohitsekulkevia rivejä. Kuninkaan silmä kääntyi taasen ritarillisten temppeliherrain puoleen, kun heidän Suurimestarinsa, käyttäen kaksipuolista virkaansa, antoi pappina Richardille siunauksensa, sen sijasta että olisi päällikkönä osottanut hänelle kunnioitustansa.
"Tuo tyhmänylpeä amfibillinen roisto tervehtii munkkina minua", sanoi Richard Salisburyn kreiville. "Vaan ollaan siitä huolimatta, Pitkämiekka. Kristikunta ei tyhjän tähden saa näitten kokeneitten sotilasten palveluksia kadottaa, joskin heidän voittonsa ovat tehneet heidät vähän hävyttömiksi. Mutta kas tässä tulee urhokas riitaveljemme, Itävallan arkkiherttua; tarkkaa hänen käytöstään ja olentoaan, Pitkämiekka, ja sinä, nubialainen, laita että koirasi saa häntä oikein nähdä. No, herran nimessä, eikö hänellä ole narrinsa muassa!"
Joko tottumuksesta taikka luultavimmin näyttääkseen halveksimista sen juhlatempun suhteen, jota hänen nyt tuli täyttää, oli Leopold todellaki toverikseen ottanutSpruch-Sprecherinsäja hovinarrinsa, ja Richardia lähetessään hän vihelsi, tavalla jonka piti näyttää huolettomalta, vaikka hänen tylsistyneissä kasvoissaan kuvastui se pelvonsekainen nyreys, jolla havaitsee laiskan koulupojan opettajaansa lähestyvän. Kun tuo vastahakoinen ylimys häveten ja äreännäköisena teki määrätyn tervehyksen, helistiSpruch-Sprechersauvaansa ja julisti ikäänkuin sota-airut, että mitä Itävallan arkkiherttua nyt teki, ei ollut pidettävä itsenäisen ruhtinaan arvoa ja oikeuksia alentavana; siihen narri vastasi ääneensäamen, joka sai ympärillä seisojat hartaasti nauramaan.
Kuningas katsoi useat kerrat nubialaiseen ja hänen koiraansa; mutta edellinen ei liikahtanut eikä jälkimmäinen temponut kahleitansa, niin että Richard vähän ylenkatseellisesti sanoi orjalle: "vaikka sinä, musta ystäväni, olet ottanut koirasi tarkan aistin omasi avuksi, pelkään kuitenki että menestyksesi tässä seikassa ei tule erittäin enentämään loihtiamainettasi, eli lisäämään ansioitasi minun suhteen".
Nubialainen vastasi, tavallisuuden mukaan, vain syvällä kumarruksella.
Sillä aikaa Montserrat'n markiisin joukot kulkivat Englannin kuninkaan sivutse. Saadaksensa sotavoimansa näyttämään suuremmalta kuin se todella oli, oli tämä mahtava ja viekas paroni jakanut sen kahteen osaan. Edellistä, johon kuului hänen vasallinsa ja läänitysmiehensä ja joka oli nostettu hänen syrialaisista alusmaistaan, johdatti hänen veljensä Enguerrand ja hän itse seurasi jälestä kahdentoista sadan pulskan stradiotin etupäässä; ne olivat eräs laji keveästi varustettua hevosväkeä, jonka venetialaiset olivat dalmatialaisista maakunnistansa pestanneet, ja jonka olivat asettaneet tasavallalle moninaisissa velvollisuuden suhteissa seisovan markiisin komentoon. Nämät stradiotit olivat osaksi europalaisen, vaan vielä enemmän itämaisen vaateparren mukaan puetut. Heillä oli vallan lyhyet haarniskat, mutta niitten yllä kallisarvoiset, moniväriset levätit sekä väljät roimahousut ja puolisaappaat jaloissa. Päähineinä heillä oli korkeat, pystössä sojottavat lakit, kuin kreikkalaisilla, ja aseina sapeleita, puukkoja, joutsia, nuolia ja pienet kilvet. Hevoset olivat valittuja ja hyvin hoidettuja Venetsian tasavallan kustannuksella; satulat ja hevoskalut olivat turkkilaisten näköiset, ja he ratsastivat näitten tavalla lyhyillä jalustimilla, paksusti täytetyissä satuloissa. Tämä sotajoukko oli hyvin hyödyllinen kahakoissa arapialaisia vastaan, vaikka ei niin kelpaava taistelemaan suljetuissa riveissä kuin läntisen ja pohjoisen Europan rautaanpuetut ratsastajat.
Tätä kaunista joukkoa johdatti Konrad, jolla oli samankaltainen puku kuin stradioteilla, mutta niin kalliista kankaasta, että hän hohti kullalle ja hopealle; ja lumivalkea, timanttisoljella lakkiin kiinnitetty höyhentupsu näytti kyllin korkealta pilviin kosimiseen. Jalo ratsu, jolla hän istui, hyppeli ja pyöri sekä osotti tulista vireyttänsä tavalla, joka olisi peljättänyt jokaista vähemmän taitavaa ratsastajaa kuin markiisi oli; vaan hän sitä sievästi ohjasi yhdellä kädellään, toisessa pitäen komentosauvaa, jonka valta niiden sotilasten yli, joita hän johti, näytti yhtä rajattomalta. Kuitenkin hänen valtansa stradiotein suhteen oli enemmän näennäinen kuin todellinen; sillä hänen sivullansa ratsasti mitä kesuimmalla konkarilla pieni, mustiin puettu ukko, ilman partaa ja viiksiä, ja joka näytti varsin halvalta ja mitättömältä, verrattuna tuohon suureen loistoon hänen ympärillä. Mutta tämä näöltään vähä-arvoinen vanhus oli yksi niistä lähettiläistä, joita venetialaisen hallituksen oli tapa lähettää leireihin komentavien kenraalin käytöstä valvomaan ja voimassa pitämään sitä epäluuloista vakoamis- ja tarkastusjärjestelmää, josta tasavallan politiiki jo kauan oli tunnettu.
Konrad, joka Richardin luonteen jälkeen mukaantumalla oli jossakin määrin päässyt hänen suosioon, ei ennen ollut ehtinyt näkyviin, ennenkuin Richard ratsasti muutaman askeleen häntä vastaan, huudahtaen: "ah, terve sinulle, herra markiisi, keveäin stradiotein etupäässä, ja musta varjosi muassas niinkuin tavallisesti, paistoi päivä eli ei! — Eikö sinulta saisi kysyä, josko varjo vaan ruumis sotajoukkojasi komentaa?"
Konrad aikoi hymyillen ruveta vastaamaan, kun Roswal, tuo jalo koira, vimmatusti haukkuen, syöksi esiin. Nubialainen samassa päästi kahleen irti, ja koira hyökkäsi Konradin jalon ratsun päälle, iski markiisia kurkkuun ja tempasi hänen satulasta alas. Tupsupää ratsastaja vyöryi pitkänään hieditolla, ja säikähtänyt hevonen karkasi täyttä neliä läpi leirin.
"Koirasi on kaatanut oikean otuksen, sen takaan", kuningas sanoi nubialaiselle, "ja minä vannon pyhän Yrjön kautta, että se on kymmenhaarainen hirvi! — Mutta ota koirasi pois, se puree hänen muutoin kuoliaaksi".
Ethiopilainen erotti tämän johdosta, vaikka ei ilman vaivatta, koiran Konradista, ja piteli sitä kiinni, kun se yhä oli varsin ärtyneenä ja riuhtoi kahlenuoraa. Sillä välin juoksi paljon väkeä paikalle, etenki Konradin vasalleja ja stradiotein upseereja, jotka, kun näkivät päällikkönsä pitkänään maassa tuimasti tuijottaen ilmaan, nostivat hänen ylös, sekaisin huutaen: "hakatkaa orja ja hänen koiransa kappaleiksi!"
Mutta Richardin kaunis kaikuva ääni kuului selvään yli kaikkein toisten huutojen: "se kuolee paikalla, joka koiraan koskee! Hän on vain velvollisuutensa tehnyt, sen terävän aistin jälkeen, jonka Jumala ja luonto ovat jalolle eläimelle lahjottaneet. — Astu esiin ilmisaatuna konnana. Konrad, Montserrat'n markiisi! Minä syytän sinua petoksesta".
Useita syrialaisia päälliköitä oli nyt paikalle saapunut, ja Konrad, jonka kasvoissa ja äänessä harmi, häpeä ja hämmästys vihan kanssa taisteli, huusi: "mitä tämä merkitsee? — Mistä minua syytetään? — Miksi tämä häpäisevä kohtelu, nämät solvaavat nuhteet? Onko tämä se sovinnollisuus, johon Englanti juuri on jälleen sitoutunut?"
"Pitääkö kuningas Richard ristiretken ruhtinaita jäniksinä ja metsänotuksina, koska hän heidän päälle koiria härsyttää?" virkkoi temppelikunnan suurimestari syvällä, kolkolla äänellään.
"Tämä lienee joku omituinen sattumus — joku onneton erehys", sanoiFranskan Philip samassa ratsastaen esiin".
"Joku paholaisen ansa", lausui Tyron arkkipiispa.
"Joku saracenein temppu", huusi Champagnen Henrik. "Pitäisi hirttää koira ja laskea orja kidutuslaudalle".
"Joka henkeänsä kalliina pitää, älköön kättänsä heihin satuttako!" sanoi Richard. — "Astu esille, Konrad, jos uskallat, ja kiellä tyhjäksi se syytös, jonka tämä puhumaton eläin jalon vaistonsa kautta on sinua vastaan tehnyt, että sinä olet sitä haavottanut ja kelvottomasti Englannin kunniaa loukannut!"
"Minä en ole koskenut lippuun", vastasi Konrad pikaisesti.
"Omat sanasi pettävät sinun. Konrad!" sanoi Richard; "sillä kuinka tiesit että kysymys koskee lippua, ellei omatuntosi sinua vaivais?"
"Etkö sinä vain sen tähden ole koko leirissä nostanut melun?" Konrad vastasi; "ja rohkenetko syyttää prinssiä ja liittolaisia rikoksesta, jonka arvattavasti joku katala rosvo on tehnyt kultakutousten tähden? Taikka tahdotko liitossa olevaa ruhtinasta nyt syyttää koiran kanteen johdosta?"
Meteli alkoi tähän aikaan käydä niin yleiseksi, että Franskan Philip astui väliin.
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", hän sanoi. "Te puhelette niitten läsnä-ollen, joitten miekat kohta paljastuvat toisiansa vastaan, jos he kuulevat päällikköjensä kauvemmin tällä tapaa hastelevan. Viedään, Taivaan nimessä, kukin joukkonsa heidän erityisiin kortteereihinsa ja kokoonnutaan itse tiiman kuluttua neuvottelutelttaan jotenki selvittelemään tätä uutta häiriötä".
"Siihen olen tyytyväinen", sanoi kuningas Richard, "vaikka kernaasti olisin tahtonut tuota konnaa tutkia niin kauan kun hänen korea takkinsa oli hiekalla tahrattu. — Mutta Philipin tahto on oleva meidän tässä asiassa".
Päälliköt erkanivat niinkuin oli esitetty, kukin asettuen omain joukkojensa etupäähän; ja sitten joka taholta kuului komentohuutoja ja asentomerkkejä torvilla ja trumpeteilla, joitten kautta ympäri kuljeksivia kutsuttiin lippujensa alle; ja heti sen jälkeen nähtiin joukkojen lähtevän liikkeelle eri teitä marssien leirin läpi erinäisille olinpaikoilleen. Mutta vaikka ilmi tappelua tällä tavoin oli estetty, piti kuitenkin äskeinen tapaus kaikkein mieliä levottomana, ja ne vieraat kansakunnat, jotka samana aamuna olivat Richardia tervehtäneet kelvollisimpana armeijan johtajana, tarttuivat jälleen entisiin epäluuloihinsa hänen ylpeyttään ja kärsimättömyyttänsä vastaan, kun sitävastoin englantilaiset, jotka pitivät isänmaansa kunniaa yhdistettynä tähän riitaan, josta monta erilaista puhetta oli kulkemassa, arvelivat toisia kansakuntia kateellisiksi Englannin ja sen hallitsian maineellisuudelle, sekä valmiiksi sitä vähentää vaan halvimmilla juonilla. Monilukuiset ja monenlaatuiset olivat ne huhut, joita liikkeelle levitettiin, ja muun muassa myöski vakuutettiin, että kuninkaatar ja hänen neitonsa olivat metelistä isosti säikähtäneet ja että yksi heistä oli pyörtynyt.
Neuvosto kokoontui määrättyyn aikaan. Konrad oli sillä aikaa riisunut ryvettyneen pukunsa ja samalla myöski tointunut siitä häpeästä ja hämmästyksestä, joka, niin sukkela ja kekseliäs kuin hän oliki, alussa oli hänen vallannut tuon eriskummaisen tapahtuman ja odottamattoman syytöksen johdosta. Hänellä oli nyt ruhtinaallinen vaatteus yllään ja kun hän astui neuvotteluhuoneeseen, seurasi häntä Itävallan arkkiherttua, Temppeli- ja Johanniita-ritarein suurimestarit sekä useat muut ylimykset, jotka tahtoivat näyttää että he muka puollustivat häntä ja kannattivat hänen asiaansa, etupäässä kenties valtiollisista syistä taikka yksityisestä vihamielisyydestä Richardia vastaan.
Tämä näennäinen yksimielisyys Konradin hyväksi ei Richardiin vähääkään vaikuttanut. Hän astui neuvostosaliin tavallisella, välinpitämättömällä katsannolla ja samassa puvussa, jossa hän juuri oli hevosen seljästä astunut. Hän heitti huolimattoman, melkein halveksivan silmäyksen päällikköjen puoleen, jotka teeskennetyllä osanottavaisuudella olivat asettuneet Konradin ympärille, ikäänkuin hänen asiaansa omanaan pitäen, ja syytti Montserrat'n Konradia mitä jyrkimmillä sanoilla Englannin lipun varastamisesta ja sen uskollisen eläimen haavottamisesta, joka sitä oli ollut puollustamassa.
Konrad nousi rohkeasti ylös vastaamaan ja vakuutti olevansa syytön siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, uhiksi, niinkuin hänen sanansa sattuivat, ihmiselle ja eläimelle, kuninkaalle ja koiralle.
"Veli, Englannin kuningas", Philip sanoi, joka kernaasti neuvostossa toimitti välittäjän virkaa, "tämä on outo kanne. Me emme ole kuulleet teidän väittävän että teillä olisi muuta tietoa tässä asiassa, kuin että luulonne perustuu tämän koiran käytökseen markiisia vastaan. Epäilemättä on ritarin ja ruhtinaan sanalle annettava isompi arvo kuin koiran haukunnalle".
"Kuninkaallinen veljeni", Richard vastasi, "muista että Kaikkivaltias, joka meille on koiran antanut osanottajaksi hupihimme ja vastuksiimme, on lahjottanut sille jalon luonnon, joka on mahdoton petokseen. Hän ei unhota ystävää eikä vihollista — tarkkaan hän muistaa sekä hyväntyön että loukkauksen. Hänellä on osaksi ihmisen ymmärrys, vaan ei hänen viekkautensa. Te voitte sotamiehen lahjoa miekallaan ihmistä tappamaan, eli vieraanmiehen ostaa väärän valan kautta ihmishenkeä menettämään; mutta te ette saa koiraa hyväntekiäänsä puremaan — se on ihmisen ystävä, ellei se syystä tule hänen vihamieheksensä. Pukekaa tuo markiisi minkälaisen riikinkukon höyheniin tahansa, tehkää hänen ulkonäkönsä jos kuinka rumaksi, muuttakaa hänen ihonsa värien ja nesteiden avulla, kätkekää hänen sadan ihmisen sekaan, ja minä lyön veikkaa valtikastani, että koira hänen löytää ja samalla tapaa ilmottaa vihansa, kuin tänäpänä olette nähneet sen tekevän. Tämä ei ole ensimäinen tapahtuma tätä laatua, niin erinomainen kuin se onkin. Murhamiehiä ja ryöväreitä on jo tätä ennen saatu syypäiksi ja ovat kärsineet kuoleman rangaistuksen tämmöisten todistusten kautta, joista on sanottu, että niissä näkyy Jumalan säätävä sormi. Sinun omassa maassasi, kuninkaallinen veljeni, ratkaistiin kerta murha-asia samankaltaisessa tapauksessa juhlallisen kaksintaistelun kautta koiran ja miehen välillä, joista toinen oli päällekantajana, toinen vastaajana. Koira sai voiton, mies tunnusti rikoksensa ja rangaistiin. Usko minua, kuninkaallinen veljeni, että salaisia rikoksia usein on ilmi saatu hengettömien kappalten todistusten kautta, puhumattakaan eläimistä, jotka aistien terävyydessä eivät hetikään vedä koiralle vertaa, joka on ihmiskunnan ystävä ja toveri".
"Semmoinen kaksintaistelu", Philip vastasi, "on todella tapahtunut yhden meidän edeltäjämme hallitessa, jolle Jumala olkoon laupias. Vaan se oli ennen muinoin emmekä me voi sitä pitää sopivana esikuvana tässä tilassa. Puheen-alainen vastaaja oli halpasukuinen ja arvoton mies; ryntäysaseena hänellä vain oli nuija, ja puollustusaseena nahkainen takki. Mutta me emme voi ruhtinasta siihen määrään alentaa, että pakottaisimme häntä käyttämään niin alkuperäisiä aseita eli antaumaan niin häpäisevään taisteluun".
"Sitä en ollenkaan ole tarkottanutkaan", keskeytti Richard kuningas; "epärehellistä olisi panna oivan koiran hengen alttiiksi tuommoisen kavalan petturin henkeä vastaan, kuin tuo Konrad on osottanut olevansa. Mutta tuossa on oma hansikkamme — me vaadimme häntä kaksintaisteluun sen todistuksen nojalla, jonka olemme vetäneet esiin häntä vastaan. — Kuningas ainakin lienee enemmän kuin saman-arvoinen markiisin kanssa".
Konrad ei kiirehtinyt tarttumaan siihen taistelunmerkkiin, jonka Richard oli nakannut keskelle seuraa, ja Philip kuningas ennätti vastata, ennenkuin markiisi liikahtikaan hansikkaa nostamaan.
"Kuningas", sanoi Philip, "on arvossa yhtä paljon markiisi Konradia ylempi kuin koira on häntä alempi. — Veli Richard, tätä ei voida sallia. Sinä olet tässä ristiretkessä johtajamme — kristikunnan kilpi ja miekka".
"Minä panen vastalauseen semmoista tappelua vastaan", sanoi venetialainenproveditori, "ellei Englannin kuningas maksa niitä viittäkymmentätuhatta byzantiniä, jotka hän on tasavallalle velkaa. Siinä on kyllin, että meitä uhkaa saamisemme menetys, jos velallisemme pakanain iskusta kuolee, eikä määräämme tarvitse lisätä sillä mahdollisuudella, että hän kaatuisi tappelussa kristityn kanssa, koirain ja lippujen tähden".
"Ja minä", sanoi Wilhelm Pitkämiekka, Salisburyn kreivi, "panen vuorostani vastaan, että kuninkaallinen veljeni tämmöisessä asiassa uskaltaa henkensä, joka on Englannin kansan omaisuus. Kas tässä, jalo veljeni, ota takaisin hansikkasi ja ajattele vain, että tuuli on sen kädestäsi puhaltanut. Minun on tuossa sen sijasta. Kuninkaan poika, joskin hänen kilvessään on poikkipuu, lienee ainakin yhtä hyvä kuin tuo markiisi marakatti".
"Ruhtinaat ja aatelismiehet", sanoi Konrad, "minä en myönny Richard kuninkaan taistelunvaatimukseen. Hän on valittu johtajaksemme saraceneja vastaan, ja jos *hänen* omatuntonsa voipi vastata siitä, että hän niin mitättömästä asiasta vaatii liittolaistansa tappeluun, ei *minun* ainakaan voi sallia sitä vaatimusta vastaanottamaan. Mutta mitä hänen luonnolliseen veljeensä, Wilhelm Woodstockiin tulee, eli ketä vastaan tahansa, joka hänen sijassaan ottaa hyväksyäkseen ja kannattaakseen tuota häpäisevää syytöstä, olen valmis turnauskentällä kunniaani puollustamaan ja näyttämään että jokainen syyttäjä on kamala valehtelia".
"Montserrat'n markiisi", sanoi Tyron arkkipiispa, "on puhunut kuin viisas ja ymmärtäväinen herra, ja minun mielestäni voisi riita tähän loppua, ilman häpeättä kummallekaan puolelle".
"Minäkin arvelen, että se tällä tapaa voipi päättyä", sanoi Franskan kuningas, "jos kuningas Richard peruuttaa kanteensa, koska se on kovin heikkoihin syihin perustettu".
"Franskan Philip", vastasi Leijonasydän, "sanani eivät koskaan tule olemaan niin vastariitaiset ajatukselleni. Minä olen tätä Konradia syyttänyt varkaaksi, joka yön pimeydessä on vienyt Englannin arvollisuuden merkkikuvan paikaltansa. Vielä yhä luulen ja syytän häntä siksi; ja jos päivä määrätään taistelua varten, niin olkaa siitä vakuutetut, että, koska Konrad kieltää meitä itseämme kohtaamasta, minä kyllä löydän taistelian, joka rupeaa syytöstäni kannattamaan; sillä sinä, Wilhelm, et ilman meidän erityisettä luvatta saa vetää pitkää miekkaa tässä riidassa".
"Koska minun arvoni tekee minun tuomariksi tässä varsin ikävässä asiassa", sanoi Franskan Philip, "määrään viidennen päivän tästä lukien asian ratkaisemiseksi ritarien tavalla kaksintaistelun kautta — jolloin Richard, Englannin kuningas, saapukoon taisteliansa kautta paikalle päällekantajana, ja Konrad, Montserrat'n markiisi, itse vastaajana. Mutta minun täytyy sanoa, etten tiedä missä löydämme rauhallisen paikan taistelun suorittamiseksi; sillä se ei saa tapahtua lähellä leiriä, jossa kumpaisenki puolueen sotilaat helposti voisivat joutua kahakkaan toisiensa kanssa".
"Olisi ehkä parasta", Richard vastasi, "vetoa kuninkaallisen Saladinin jalomielisyyteen; sillä, niin pakana kuin hän on, en ole koskaan tuntenut jalompaa ritaria eli ketään, jonka rehellisyyteen paremmin voisimme turvautua. Minä sanon tätä heidän tähden, jotka pahoja pelkäävät — mitä itseeni tulee, niin missä vihamieheni tapaan, siinä tappelen".
"Käyköön niin", sanoi Philip; "me tahdomme antaa Saladinille tästä tiedon, vaikka senkautta ilmaisemme viholliselle sen eripuraisuudenhengen, jota meidän kernaammin pitäisi koettaa salata itseltämmeki, jos se olisi mahdollista. Ja sillä hajotan tämän kokouksen ja varotan teitä kaikkia kristittyinä miehinä ja jaloina ritareina, ettette salli tämän riidan aikaansaada leirissä muuta kiistaa, vaan pidätte sitä juhlallisesti laskettuna Jumalan tuomittavaksi, jolta jokainen teistä rukoilkoon voittoa sille jolla on oikeus puolellaan; ja niin hänen tahtonsa tapahtukoon!"
"Amen, amen!" vastattiin kaikilta tahoilta; jolla välin temppeliherra kuiskasi markiisille: "Konrad, etkö aio tähän liittää rukouksen, että pääsisit koiran vallasta, niinkuin psalttarissa seisoo?"
"Ole sinä vaiti —!" vastasi markiisi; "ulkona liikkuu kielevä haltia, joka muitten uutisten muassa voisi kertoa, kuinka laajasti sinä selittelet veljeskuntasi mietelausetta —Feriatur Leo".
"Sinä siis aiot otteluun lähteä?" sanoi temppeliherra.
"Älä epäile sitä", sanoi Konrad. "Tosin en kernaasti olisi kohdannut Richardin omaa rautakouraa, enkä häpeä tunnustamasta, että iloitsen kun pääsen hänen kanssa ottelemasta. Vaan hänen luonnollisesta veljestä alkaen ei hänen armeijassaan löydy ainoaakaan jota pelkäisin kohdata".
"Hyvä, että olet niin varma asiastasi", jatkoi temppeliherra; "ja siinä tapauksessa tuon koiran hampaat ovat tehneet enemmän tämän ruhtinasliiton hajottamiseksi, kuin sekä sinun paulat että charegitin puukko. Etkö näe, kuinka Philip, vaikka hän on otsaansa rypistävinään, tuskin voipi salata sitä tyytyväisyyttä, jota hän tuntee toivoessaan olevansa kohta vapaa liitosta, joka niin raskaasti häntä painaa? Huomaa, kuinka Champagnen Henrik itsekseen hymyilee, ikäänkuin säihkyvä pikari hänen omaa viiniänsä — ja katso kuinka Itävaltalainen hartaasti irvistää ajatellessaan, että hänen oma häpeänsä kohta on kostettu ilman vaaratta eli huoletta hänelle itselleen. Vaiti, hän lähenee. — Hyvin surullinen tapaus, kuninkaallisen Itävallan hallitsia, että nämät halkeamat meidän Zionin muureissa —"
"Jos tarkotat tätä ristiretkeä", vastasi herttua, "niin soisin että se olisi särkynyt kappaleiksi ja että jokainen onnellisesti olisi kotonansa. — Olkoon tämä sanottu meidän kesken."
"Mutta", sanoi Montserrat'n markiisi, "kukapa olisi voinut ajatella, että kuningas Richard olisi tämän eripuraisuuden herättänyt, hän, jonka oikkuja niin uskollisesti olemme kärsineet ja jolle olemme olleet yhtä nöyrät, kuin orja herralleen, toivoen että hän käyttäisi urhollisuuttansa vihollistamme, eikä ystäviämme vastaan!"
"Minä en puolestani voi havaita, että hän olisi niin suuresti muita urhoollisempi", sanoi arkkiherttua. "Jalo markiisi olisi luullakseni kyllä kurittanut häntä turnauskentällä; sillä vaikka saarelainen tapparalla lyöpi kovia iskuja, ei hän siltä ole erittäin taitava keihään pitämisessä. Minä itse en olisi epäillyt kohdata häntä vanhan riitamme vuoksi, jollei kristikunnan etu kieltäisi kahta hallitsevaa ruhtinasta saattamasta henkeänsä kaksintaistelossa vaaranalaiseksi. — Vaan jos niin haluat, jalo markiisi, rupean kummiksesi tässä taistelussa."
"Ja minä myös", sanoi suurimestari.
"Tulkaat sitte, jalot herrat, päivälliselle telttaani", sanoi herttua, "niin saamme keskustella tästä asiasta, juodessamme pullon puhdastaNierensteiniä."
He kulkivat yksissä arkkiherttuan teltalle.
"Mistä patronamme ja nuo vallat juttelivat?" sanoi Jonas Schwanker toverilleenSpruch-Sprecherille, joka omin lupinsa oli tunkeunut herransa luokse, niin pian kuin neuvoskunnan kokous oli päättynyt, kun narri jäi seisomaan kunnian-arvoisemman matkan päähän,
"Hulluuden palvelia", vastasiSpruch-Sprecher, "hillitse uteliaisuuttasi! Ei minun sovi sinulle ilmaista herramme tuumia."
"Viisaudenmies, sinä erehdyt", vastasi Jonas; "me olemme kumpikin herramme alituiset seurakumppanit ja yhtä tärkeätä on meille molemmille tietää, onko sinulla vai minulla — viisaudella vai hulluudella — suurempi valta hänen luonansa."
"Hän sanoi markiisille ja suurimestarille", vastasiSpruch-Sprecher, "että hän oli kyllästynyt tähän sotaan ja mielellään olisi onnellisesti kotonaan taasen."
"Tämä on seisontaheitto, eikä lueta pelissä miksikään", sanoi narri; "tuo oli hyvin järkevästi ajateltu, vaan sen kertominen muille oli suuri tyhmyys. — Jatka!"
"Hm!" sanoiSpruch-Sprecher; "hän sanoi sitten että Richard ei ollut muita urhoollisempi, eikä liioin taitava turnausradalla."
"Puumiekkani nimessä", sanoi Schwanker, "tämä oli ääretön tyhmyys. —Entäs vielä!"
"Olepas vaiti, olen jotenkin huonomuistinen", vastasi viisauden mies, "hän käski heidän tulla juomaan pullonNierensteiniä."
"Tuossa on hiukka viisauden haamua", sanoi Jonas, "ja sinä voit vastaiseksi merkitä sen tulopuolellesi; vaan jos hän juopi liiaksi, joka on hyvin mahdollista, niin minä siirrän sen omalle tulopuolelleni. — Eikö mitään muuta?"
"Ei mitään, joka ansaitsee mainitsemista", vastasi puhuja, "paitsi että hän katui laiminlyöneensä tilaisuutta kohdataksensa Richardia turnauskentällä."
"Vei hänen hiisi", sanoi Jonas, "tuo nyt oli niin tyhmää kerskausta, että melkein hävettää tässä pelissä senkautta saada voiton. — Yhtäkaikki, olipa hän kuinka suuri narri tahansa, niin seurataan me häntä kuitenkin, viisainSpruch-Sprecher, saadaksemme meki osammeNierensteinistä."
Viideskolmatta luku.
Se käytös, josta moitit minua,Kiitostas pikemmin ansaita voisi,Sill' en mä rakastais niin sinua,Jos mulle kunnia rakkaamp' ei oisi.
Montrose.
Kun kuningas Richard palasi telttaansa, käski hän tuoda nubialaisen luoksensa. Tämä astui sisään tavallisella nöyrällä tervehyksellä ja koskettuaan otsalla lattiaan jäi seisomaan kuninkaan eteen herransa käskyjä vartoavan orjan asentoon. Oli onni että hänen rollinsa säilyttäminen vaati silmien kiinnittämistä lattiaan, sillä hänelle olisi ehkä muuten ollut vaikea kestää sitä terävää silmäystä, jolla Richard ääneti häntä hetken katseli.
"Sinä olet jotenki harjaantunut metsästäjä", sanoi kuningas vähän ajan takaa, "ja olet ajanut otuksesi ylös ja saattanut sen pitämään paikkaansa yhtä taitavasti kuin jos itse Tristrem olisi sinua opettanut. Mutta ei siinä ole kyllin — otus on myöskin kaadettava. Itse olisin mielelläni kohottanut jahtikeihääni sitä vastaan; vaan vissien asianhaarain vuoksi näyttää siltä, kun minun olisi siitä luopuminen. Sinä tulet nyt palaamaan sulttanin leiriin kirjeen kanssa, jossa häntä pyydetään suosiollisesti valitsemaan jonkun rauhallisen paikan tätä ritarillista toimitusta varten sekä, jos hänen tekee mieli, yhtymään meidän kanssa sitä katsomaan. Nyt on minulle juolahtanut mieleen, että sinä samassa leirissä ehkä voisit löytää jonkun ritarin, joka rakkaudesta totuuteen ja kunniansaamisen himosta, tahtoisi taistella tuon petturin Montserrat'n kanssa".
Nubialainen nosti silmänsä ja loi kuninkaaseen innollisen katseen; nosti ne sitten taivasta kohti sellaisella juhlallisella kiitollisuudella, että kyyneleet niissä kimaltelivat — sen perästä painoi alas päänsä, ikäänkuin osottaakseen myöntymystänsä kuninkaan tahtoon ja asettui jälleen tavalliseen nöyrään ja tarkkaavaiseen asentoonsa.
"Hyvä", sanoi kuningas, "minä näen että sinä tässä asiassa haluat minua palvella, ja minun täytyy myöntää että semmoinen palvelia, kuin sinä, on aivan erinomainen, joka ei voi vastustella aikeitamme eikä pyytää päätöksistämme selitystä. Englantilainen olisi sinun sijassasi jörömäisesti minua neuvonut jättämään taistelun jollekulle hyvälle keihäälle omassa hovissani, jossa kaikki, veljestäni Pitkämiekasta saakka ja sitten koko rivi alaspäin, hehkuvat halusta sotia puolestani; ja lörppämäinen franskalainen olisi tehnyt tuhansia kokeita saadakseen tietää, minkätähden minä etsin soturia uskottoman leiristä. Vaan sinä, harvapuheinen sanansaattajani, voit toimittaa asiani sitä urkkimatta tahi ymmärtämättä; sinulle on kuulla sama kuin totella".
Kumarrus ja polvien notkistus oli nubialaisen sovelias vastaus näihin arveluihin.
"Vaan nyt toiseen asiaan", sanoi kuningas äkkiä ja odottamatta. "Oletko jo nähnyt Edith Plantagenet'ä?"
Mykkä nosti päänsä, ikäänkuin jotakin sanoakseen — niin, hänen huulensa olivat alkaneet selvästi lausua kieltosanaa, vaan hänen onnistumattomasta yrityksestänsä ei tullut muuta kun mykän epäselvä soperrus.
"No, katsos vain!" sanoi kuningas. "Kuninkaallisen neitosen paljas nimi, kun hän on niin erinomaisen ihana kuin herttainen serkkumme, näkyy milt'ei voivan päästää mykkien kielen irti. Mitä ihmeitä hänen silmänsä sitte vaikuttaisivat semmoisessa! Minä tahdon tehdä kokeen, musta ystäväni. Sinä saat nähdä tämän hovimme valiovaimon ja toimittaa ruhtinallisen sulttanin asian."
Taasen iloinen silmäys — taasen polvien notkistus; mutta kun hän nousi ylös, laski kuningas kätensä raskaasti hänen olkapäälleen ja jatkoi puhettaan tuiman vakavana näin: "salli minun yhdessä suhteessa varottaa sinua, musta lähettilääni. Vaikkapa sinä havaitsisitkin, että hän, jonka pian olet näkevä, terveellisellä vaikutusmahdillaan olisi irrottamaisillaan kielesi siteet, joka nyt, kuten urhoollinen sulttani sanoo, on vangittuna palatsinsa elfenluisten muurien sisällä, niin varo harvapuheista rolliasi muuttelemasta ja sanaakaan hänen läsnäollessa lausumasta, vaikka puhelahjasi ihmeteltävällä tavalla annettaisiin sinulle takaisin. Ole vakuutettu, että minä siinä tapauksessa kiskoisin kielesi juurineen irti ja sen elfenluisen palatsin, jolla arvaten tarkotetaan hammasjataa, hävittäisin vääntämällä ulos kaikki hampaasi toinen toisensa perään. Ole siis viisas ja vieläkin mykkä."
Nubialainen, niin pian kuin kuningas oli ottanut raskaan kätensä hänen hartioilta, painoi päänsä alas ja pani kätensä huulilleen, kuuliaisuuden ja vaiti-olon merkiksi.
Vaan Richard laski taasen kätensä hänen päällensä, vaikka hiljemmin, sekä lisäsi: "Tämän määräyksen teemme sinulle, koska olet orja. Jos olisit ritari ja aatelismies, pyytäisimme kunniansanasi takaukseksi vaiti-olostas, joka on vasituinen ehto sille luottamustoimelle, jonka nyt uskomme sinulle."
Nubialainen oikaisi uljaasti vartalonsa, katsoi kuningasta suoraan silmiin, ja pani oikean kätensä sydämelle.
Richard huusi nyt kamariherraansa.
"Neville", sanoi hän, "vie tämä orja kuninkaallisen puolisomme telttaan ja sano että meidän tahtomme on, että hän laskettakoon orpanamme Edithin puheille ja aivan yksinänsä. Hänellä on asiaa hänelle. Sinä voit myöskin neuvoa hänelle tietä, jos hän tarvitsee opastustasi, vaikkapa ehkä lienet havainnut, kuinka ihmeteltävän perehtynyt hän jo näkyy olevan leirissämme. Ja sinä, ethiopialainen ystäväni", jatkoi hän, "mitä teet, tee pian ja palaa tänne puolen tunnin sisään."
"Minä olen tullut ilmi", ajatteli luultu nubialainen, kun hän silmät maahan luotuina ja kädet ristissä seurasi Nevilleä, joka pitkillä askelilla kulki kuningatar Berengarian telttaa kohti. "Kuningas Richard tuntee minun aivan epäilemättä; vaan en kuitenkaan voi huomata, että hän olisi kovin suuttunut minuun. Jos oikein ymmärsin hänen sanansa — ja mahdotonta on varmaan väärin ymmärtää niitä — antaa hän minulle jalon tilaisuuden kunniani takaisinsaamiseen tuon ylpeän ja viekkaan markiisin kukistamalla, jonka rikollisuuden selvästi havaitsin hänen säikähtäneestä silmästään ja värisevästä huulestaan, kun syytös häntä vastaan tehtiin. — Roswal, uskollisesti olet herraasi palvellut, ja kalliisti olen tuskasi kostava! — Mutta mikä tarkotus on tällä puheille-pääsylläni hänen luokse, jota en koskaan ole toivonut näkeväni jälleen? — Ja kuinka kuninkaallinen Plantagenet voipi sallia, että minä saan tavata hänen ihanaa orpanaansa — olinpahan sitten pakanallisen Saladinin lähettiläs taikkapa tuo rikollinen maanpakolainen, jonka hän äskettäin ajoi leiristänsä ja jonka rikoksen pahin puoli on sen rakkauden rohkea tunnustaminen, joka on hänen ylpeytensä? Että Richard sallii orpanansa vastaanottaa kirjeen pakanalliselta rakastavalta ja vieläpä sellaisen henkilön käden kautta, joka on niin paljo häntä alempi arvossa, molemmat nämät seikat ovat yhtä käsittämättömät kuin toistensa kanssa yhteen sopimattomat. Mutta kuin kiivas luonne ei valtaa Richardia, on hän lempeä, ylevämielinen ja todellisesti jalo ja semmoisena tahdon häntä pitää ja menetellä hänen nimenomaisten käskyjensä ja annettujen osviittojensa mukaan, yrittämättä ymmärtää enempää, kuin mitä vähitellen itsestänsä voipi ilmaantua ilman mitään tiedustelemista minun puoleltani. Hänelle, joka on antanut minulle niin oivan tilaisuuden tahratun kunniani löytämiseen, olen velkapää osottamaan alamaisuutta ja kuuliaisuutta, ja olipahan kuinka tuskallista tahansa, on velka maksettava. Ja kuitenkin", kuiskasi hänen ylpeydestä paisuva sydän, "Leijonasydämen, kuten hän kutsutaan, olisi pitänyt arvostella muiden tunteita omiensa mukaan. *Minä* tunkeutua hänen sukulaisensa puheille! *Minä*, joka en koskaan puhunut hänelle sanaakaan, vastaanottaessani kuninkaallisen palkinnon hänen kädestään, silloin kun minua ristin puollustajain joukossa ei pidetty huonoimpana ritarillisissa sankaritöissä. *Minä* lähestyä häntä, kun olen halvassa valepuvussa ja orjan vaattehissa ja, voi, kun olen todellinen orja, vaakunan sijasta kantaen häpeäpilkkua entisessä kilvessäni! *Minä* tehdä tätä? Hän tuntee minua varsin vähän. Kuitenkin kiitän häntä tästä tilaisuudesta, joka tehnee meidät kaikki paremmin tutuiksi toistemme kanssa."