— Levätkää vaan pois! Kyllä minä huolen pidän, että junaan joudutte, sanoi hän aina mennessään, mutta tuli kohta uudestaan, kun muisti jotakin vieraan kanssa juteltavata.
Kun siis huomasin, ett'ei levosta mitään tullut, käskin poikain valjastaa hevosen ja nakata minut asemalle, vaikka junan tuloon olikin vielä parisen tuntia aikaa.
Siellä sitä sitten istua värjöttelin ja ainoana lohdutuksenani oli, ett'en ollut yksin odottamassa. Montahan siinä oli muitakin ja monenkarvaista.
Ihmiset palasivat Jyväskylän markkinoilta, ja semmoinen väki on aina kirjavata kansaa. Siinä oli monta suuren Venäjän kansalaista, toinen likasempi toistaan, millä oli laukku selässä, millä pussi kainalossa, jonka alkuväriä ei olisi kukaan kyennyt arvaamaan. Mikä rötkähti laukkuaan vasten ja kuorsasi kohta täydessä unessa, mikä avasi pussinsa ja rupesi sen sisällystä ajamaan toiseen, jota on mukavampi kuljettaa… Oli siinä juutalaista ja mustalaista, oli oman maammekin kansaa. Näistä herätti erittäinkin yksi huomiotani. Se istui nurkassa eikä näyttänyt välittävän mistään. Sen oli hän näkönen kuin olisi vasta sodasta tullut, niin haavoitettu ja runneltu. Vasen käsi riippui nuorassa rinnalla ja naama oli ristiin laastaroittu. Muuan haava oli vasemmalla, kaulasta korvan etupuolitse ihan vasemman silmän viereen, toinen siitä vasempaan suupieleen, kolmas nokan poikki oikealle korvalliselle ja neljäs oikeanpuoleisesta suupielestä leuvan alle. Kamalalta näytti mies tuossa asussa. Teki mieli tarinoimaan hänen kanssaan, mutta kun hän näytti niin välinpitämättömältä, niin mielellään sen jättikin.
Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.
Vihdoin saapui juna.
Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.
— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.
Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.
— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.
Tuosta en välittänyt.
— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?
— "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.
— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.
— Miten lienee, arveli mies.
Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.
— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.
— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.
— Karhun kyn… elä nyt!
— Kertokaa!
— Juttele, hyvä mies!
— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.
Mies arveli hieman.
— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan…
Kertoja huokasi.
— Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan. Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta. Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran, elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä, kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta kuin sanat:
— Kumpaan… kumpaan näistä? Kumpaan… kumpaan… kumpaan näistä?
— Niin, niin… Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.
Mies vaikeni.
Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.
Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.
Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.
Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan… omaa kamalata kuvaansako lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.
— Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.
— Minä pelastuin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Samassa kun luulin jo seisovani ijäisyyden portilla, sain päähäni aika kolahduksen. Karhu oli jo saanut minut sillan reunalle, mutta paiskasi niin varomattomasti, että pääni kolahti sillan kaiteeseen ja minä retkahdin sillalle.
— Pelastus, pelastus, kuiskutti samassa outo ääni korvaani. Silloin muistin, että olihan minulla ase taskussani…
— A-ase! huusivat naiset.
— Niin ja kelpo ase, jatkoi mies. Minä työnsin sen karhulle, joka oitis pötki tipo tiehensä.
Eukot töllistelivät toisiaan.
— Ja mikä ase se oli? tokasi joku.
— Satamarkkanen…
— Satam…!
— Peto olikin siis vaan…
— Tavallinen karhu, vastasi mies hymyillen.
— — —
— Orihvesi! 15 minuuttia! huusi samassa konduktööri.
— Täss' on ravintola, sanoi mies minulle, tulkaa pitämään kanssani karhun peijaita.
Kahta pyyntöä ei tarvittu.
Rahaa lainaamassa.
Kun Suppo Saikkonen tarvitsi rahaa, niin täytyi hänen lähteä sitä lainaamaan, niinkuin monen muunkin täytyy tehdä saatikka sitten köyhän ylioppilaan…
Aprikoida siinä ensin piti ja arpaa heittää, että mille suunnalle kaupunkia sitä ensin kääntyisi, ja tarkoin katsoa, että oliko ensimmäinen vastaantulija kadulla mies tahi nainen. Jos se oli nainen, niin sai heti kääntyä takaisin, sillä se oli varma merkki, ett'ei yritys sinä päivänä onnistuisi; mutta jos mies tuli vastaan, niin sai hörymättä painaltaa eteenpäin siinä varmassa uskossa, että rahat oli tuossa paikassa hänen poimittavinaan…
Miehinen oli mies, joka ensimmäisenä tuli vastaan jo ensi käänteessä, ja Supon suu vetäysi leveään hymyyn.
— Kyllä tästä hyvä tulee, arveli hän itsekseen ja astui hiljanverkkaan, hienosti vihellellen.
Kauvan hän ei ollut vielä katua käynyt, kun vastaansa tuli pitkä, hoikka mies.
— Terve! huusi Suppo iloisesti.
— Terve, terve! soi vastaus vielä iloisemmasti.
— Minnekä matka?
— Pään parannuksille.
— Vai on mies siukkana… mutta kuulehan kun minä tarvitsisin rahaa, eikö sinulla sattuisi olemaan mynttiä, että antaisit minullekin.
— Pitäisikö suurikin summa olla?
— Sata markkaa minä tarvitsisin.
— Ei minulla ole nyt, vaan kyllä minä voin hankkia, mutta ensin pitäisi saada "pienet", että rohkeus hieman virkistyisi.
— Voimmehan mennä johonkin hotelliin, ottaa siellä ja minä odotan sen aikaa kun käyt sieppaamassa, esitteli Suppo Saikkonen riemuissaan, josta tuntui kuin satamarkkanen olisi jo ollut hänen taskussaan.
Toinen suostui ilolla ehdotukseen ja niin päättivät he mennä HotelliPostiin.
Mies, jonka Suppo tapasi, ei ollut ylioppilas, vaan viihtyi ja oleskeli ylioppilasten parissa, ja usein hän sanoikin senlainen olevansa… sanoi seuroissa senlaisissa, joissa ei luullut sitä tiedettävän. Niitä tavataan usein tuonlaisia "ylioppilaita". Ne ovat joko entisiä koululaisia tahi pelkältään vaan jonkun käsityöläisammattilaisen entisiä oppipoikia: mikä on alunpitäin pyrkinyt suutariksi, mikä räätäliksi, mikä ollut kultasepän opissa, mikä taas on aikonut kellosepän ammatilla henkensä elättää, mutta jostakin syystä ovat horjahtaneet ja eksyneet alkuperäisistä pyrinnöistään. Ylioppilasseuroihin ovat he päässeet jonkun tuttavan avulla tahi ovat itse tuttavuuksiin hierautuneet pikku kapakoissa. Entisistä toimistaan eivät tietysti virka mitään, vaan sitä enemmän kehuskelevat nykyisistä aikeistaan. Ja onhan niitä aloja, mille yrittää. Mikä niistä pyrkii hammaslääkäriksi, mikä on insinööri, mikä käypi kirjanpitokurssia, mikä praktiseeraa rautatiellä, mikä on ekstrana lääninkansliassa, mikä on asianajaja, mikä kirjailija tahi toimittaja… Mutta kaikkea muuta ne hommaavat paitse noita kehumiaan. Muuten ovat he ensimmäisiä juomaseuroissa ja pidoissa ja verrattomia korttipöydässä ja biljardin ääressä. Ylioppilastalossa ovat ne kuin kotonaan sekä lukusalissa että "paremmalla puolen"…
Se "hyvä toveri", jonka Suppo nyt tapasi, oli entinen suutarinoppilas, nykyään hammaslääkäri tahi ainakin siksi pyrkivä…
Monta kertaa oli Suppo muistuttanut miestä hotellissa, että alahan jo mennä, että jatketaan sitten.
Mutta toveri oli vilkassut kelloon, ajan kultaisen kulkua ja sanonut:
— Ei täti ole vielä kotona.
Hotellissa olivat he ensin ottaneet "aamuraapuskat", sitten syöneet hienon aamiaisen, ottaneet olutta ja portteria ja sen perästä kahvia ja konjakkia. Kolmas panos oli tätä tavarata lopuillaan, kun toveri nousi ja sanoi:
— Nyt on aika lähteä. Istu tässä ja odota se aikaa, korkeintaan minä viivyn puolituntia, mutta hyvässä lykyssä vaan kymmenen minuuttia.
Suppo jäi odottamaan. Ensin otti hän ja silmäili päivän sanomia sen verran kuin silmä kykeni enää seuraamaan. Mutta kun ei niistä mitään luettavata löytänyt, niin täytyi ne työntää syrjään. Sitten meni hän toiseen huoneeseen katsomaan biljardinpelaajia. Ei sekään miellyttänyt pitkälti. Häh kun ei ollut mikään pelaaja, niin ei voinut tarjoutua mukaan peliin, eikä sitä katseleminenkaan huvittanut.
Niissä hommissa oli kuitenkin kulunut viisitoista minuuttia.
— Varmankaan ei ollut täti vielä kotona, koskapahan ei miestä kuulu, arveli Suppo ja tilasi konjakkia, kun kahvia vielä oli.
Hän teki uudet kupit ja sytytti uuden sikarin… Tuonlaisissa tiloissa polttavat herrat sikaritupakkaa. Sitten istui hän pää käden nojassa, löyhäytteli hyvänhajuisia savuja ilmaan ja maisteli vähin erin kupistaan. Hyvinvoinnin ja kylläisyyden suloinen tunne hiveli hänen mieltään, täytti koko hänen olentonsa. Ei mitkään sisäiset soraäänet häirinneet hänen rauhaansa ja hän tunsi olevansa sovinnollisella ja suosiollisella mielellä koko maailmaa kohtaan.
Keppien räiske ja pallojen pauke kuului viereisestä huoneesta ja niitä säistävä iloinen nauru, ihastushuudahtukset ja epätoivoisen kiroukset sekä markköörin yksitoikkoinen, väsyttävä ääni: Valkonen pallo!… Punanen pallo!… Valkonen pallo!… Punanen pallo!…
Samassa sekoitti tämän raikas naurunpajakka ja hyvähuudot. Joku oli "tehnyt onnistuneen pallon".
Tästä säpsähti Suppo ja katsoi kelloa. Hän oli jo odottanut lähes tunnin eikä miestä vielä kuulunut.
— Kummallista! Kovin merkillistä.
Hän nousi ja alkoi astua kahakäteen huoneessa.
— Kun nuokin ilkiävät kuluttaa aikaansa tuonlaisessa joutavassa kuin biljardinpeluussa, miehiset miehet!
Ja samassa oli hyvänvoinnin tunne ja suloinen sopusointuisuus kuin siivellä pyyhkäistyt miehestä ja outo kouristus tuntui sydänalassa.
— Kukapas tässä rupesi kuivin suin odottamaan! Tottapahan tulee kun joutuu, lohdutteli Suppo Saikkonen itseään ja tilasi yhä kahvia ja konjakkia.
Mutta kuohuvata mieltä ei uusi panoskaan viihdyttänyt.
— Millä näistä kaikista selvitään, kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään, tuskitteli hän itsekseen.
Suppo nousi taas ja alkoi rauhatoinna kulkea huoneessa. Hänen rintaansa ahdisti ja mieltä ellosteli ytelästi, ja koko elämä tuntui niin tuskalliselta.
Hän asettui ikkunan eteen istumaan, ett'eikö näkisi jonkun tuttavan kulkevan ohitse, jolla olisi pelastus taskussa, ja huvittavaahan oli muutenkin ajankuluksi kulkevia katsella.
— Soh, tuoltahan se tuleekin, äänsi Suppo riemuissaan ja lyödä poukautti lasiin että ruudut oli säpäleiksi lentää.
Tuttava kuulikin ja katsahti ikkunaan ja kun huomasi Supon, alkoi ystävällisesti nyökyttää päätään. Suppo viittilöi innokkaasti, että tulla ja tulla sisään.
— Kahviako saan tarjota ja konjakkia? kysyi Suppo, kun tuttava sisään astui.
— Ottaisin ennemmin punssia? sanoi tämä.
— Kahvia ja puolisko punssia! käski Suppo.
Tulihan sitä.
— Mitkäs kemut sillä Supolla nyt on? uteli toveri.
— Eihän tässä niin mitkään… tavallistahan tämä on.
Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat, maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin herkkupöydän ääressä.
Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen syntyä.
— Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoiSuppo ja tilasi lisää konjakkia.
— Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän saatuansa tuota haluttua nestettä.
Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää, uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.
— Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa, surkutteli ystävä osaaottavasti.
— Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui Suppo vakavasti.
— Eihän se sovi, että minä jään tänne… voisivat arvata. Parasta on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa täällä, selitti ystävä hartaasti.
Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.
Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa, kuin äsköinkin.
Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin, sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.
Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan, kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki miehen.
— Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti
— On.
Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.
Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi käyttää vanhoja viestinkuljettajia.
Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.
Paras Veljyt!
Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan… koehan itse auttaa itseäsi!
Tuus totus
Poku.
Se oli kirjeen sisällys.
— Hädässä ystävä tutaan, oli ainoa, mitä Suppo sai sanotuksi, kujeen luettuansa, vaikka monikin olisi luullut hänen kirota karskauttelevan.
— Auta itseäsi! sen neuvon sitä osaa toiselle antaa mikä nokka hyvänsä, mutta todellista apua ei kukaan tahdo kellekään tehdä.
Näin puhuen naukki hän juomain tähteet suuhunsa, otti lakkinsa ja lähti.
Puhvetissa selitti hän aivan luonnollisesti, ett'ei hänellä nyt ole rahaa, millä maksaa otoksensa, että toverit ovat häntä narrinaan pitäneet ja jättäneet hänet pulaan, vaan pyysi saada käydä vasta maksamassa.
Siitäkös mellakka nousi! Tuonlaista puhetta ei puhvettineiti ottanut kuulevaan korvaansa, vaan alkoi sättiä ja parjata. Hätään joutui isäntä raivoissaan ja vieraat kiertyivät Supon ympärille. Kuuli hän siinä nimensä puolelta ja toiselta, nimi otettiin kirjaan ja uhattiin sillä ja sillä, jos ei hetimiten käy maksamassa.
— Tulla ravintolaan syömään ja juomaan eikä ole rahaa penniäkään taskussa! Hyi, hemmetti, senlaisia herroja! huusi puhvettineiti ja sillä hän luuli sanoneensa kaiken pahan, mitä tuonlaisesta miehestä sanoa saattoi.
Ja rähisten ja meluten saatettiin Suppo Saikkonen ulos.
— Olipa hyvä, ett'eivät lyöneet, arveli hän kadulla, päästyänsä rähäkästä.
Näin onnistui yritys sinä päivänä, vaikka mies ensimmäisenä vastaan tuli.
Asioitsija.
— Nyt tuli joku, isä! kuului lapsen ääni.
Isä nousi ja meni "konttoriin" katsomaan.
Siellä seisoi nuori nainen, joka ujosti kysyi palveluspaikkaa.
— Ei täällä ole sellaista nyt, vaan kyllä hankitaan, sanoi asioitsija.
— Jos toimittaisitte minulle.
Asioitsija kirjoitti naisen nimen ja asunnon kirjaansa.
— Sisäänkirjoitus maksaa markan.
— Minulla ei ole, vaan vasta…
— Hm… Eikö ole puoltakaan?
— Tuskin, sanoi nainen hätääntyneenä, kuivaten nousevia vesiä silmistään.
— Eikö edes viittäkolmatta penniäkään, että saisin pullon olutta? On niin elämä töhkyräistä, kun illalla tuli juotua, puhui asioitsija.
— Ehkäpä sen verran…
Nainen etsi rahakukkaron hameensa poimuista ja antoi lantit.
— Niin tulkaa sitten ylihuomena kuulemaan. Toivon siksi teille paikan saavani.
— Kiittäen, kostaen lähti nainen.
— Laura, ehkä Alma joutaisi hakemaan pullon olutta ennenkuin kouluun menee? kysyi asioitsija.
— Miks'ei, mutta meillä ei ole yhtään suupalaa ruokaa. SyömättäköAlman pitää kouluun mennä? sanoi Laura, asioitsijan vaimo.
— Onhan se niin ennenkin… Etkös olekin? kysyi isä.
— Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.
Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.
— Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla äänellä.
— Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen? Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa lasillista olutta… kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.
Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui vielä kyökin sängyssä.
Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa. Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.
— Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta, sanoi asioitsija, oluen juotuaan.
Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.
Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen, jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa, oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät, hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti — kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.
Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin… rikkain, pulskin ja kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli, viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä, jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä. Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia, selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia…
Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.
Kuinka se on mahdollista?
Heitä on kohdannut "onnettomuus"… Siksihän sitä ihmiset tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut tarpeenmukaista perustusta.
Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja — jokapäiväinen.
Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt. Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään. Vararikko oli ollut lopullinen turva.
Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"…
— Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.
Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin. Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin, piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.
— Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.
Asioitsija kuulusteli asian ja alkoi kirjoittaa.
— Etteköhän haettaisi pari pulloa olutta, on tässä vähän niinkuin kohmelo, virkkoi asioitsija vieraalle muutaman rivin kirjoitettuaan.
— Miks'ei…
Haettihan se.
Kun työ oli tehty, sai asiamies paperit ja hyvät neuvot, kuinka oli niiden kanssa meneteltävä, että asianomaiset tulisivat laillisesti haastetuiksi, ja asioitsija sai 6 markkaa vaivoistaan, 2 markkaa kappaleelta.
— Näet sen nyt, että onhan meillä rahaa, sanoi hän vaimolleen. Tässä on sinulle viisi ja puoli markkaa, osta niillä ruokaa ja kolme pulloa olutta minulle. Itselleni pidätän vaan 50 penniä.
Eukon olisi tehnyt mieli kahvia ja hän oli sanomaisillaan, ett'eikö saisi ostaa sitäkin, vaan hän ei uskaltanut. Siitähän se oli aina ennenkin riita syntynyt, jos hän oli jotakin tarvinnut. Hän oli tosin jo tottunut, että täytyi tyytyä siihen, mitä miehensä määräsi ja käski ja syödä, mitä milloinkin sai, mutta välistä kuitenkin tahtoi tehdä mieli kahvia ja jotakin parempata ruokaa. Kurjuuskaan ei voi tykkönään mielitekoa eikä muistoa kuolettaa.
Hän leuhautti saalin hartioilleen, otti korin käteensä ja lähti.
Asioitsija lähti itse myöskin ulos ja pyysi pienen poikansa sanomaan, että pappa tulee kohta, jos joku sattuisi tulemaan. Hän osti ensin puodista puolen punttia "kaukaasia"-paperosseja ja hiipi sitten anniskeluyhtiön ravintolaan, jossa otti kolme viinaryyppyä….
— Pitäähän ihmisen saada ruokaryyppy, onhan tässä jo sen verran tienattu, arveli hän itsekseen.
Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.
— Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin lempeästi kuin voi.
— Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi itkuun vääntää.
— Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.
— Nälästäpä.
Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä mielellä oleva ainakin.
Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.
— Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa…Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.
Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan, vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.
Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut. Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän, vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.
Alma sitä vastoin söi hyvällä halulla ja oli iloinen ja tyytyväinen. Hän kertoi, kuinka hyvin hän oli taas läksynsä osannut ja kuinka opettajatar oli kiittänyt ja kuinka hyviä muut tytöt olivat hänelle: Anna Sjövall oli antanut kaksi konfektia, joista hän toisen oli säästänyt Kallulle, ja Maria Oksanen ison piparkakun, josta siitäkin oli Kallu puolet saanut.
Äidit, varsinkin köyhät, joutavat harvoin säännöllisesti syömään. Niin kävi nytkin. Palasen hän otti ja meni sitten kyökkiin sänkyä kokoomaan ja siivoamaan.
Isä istua murjotti ja joi olutta… näpisti palasta ja taas joi. Ja kun yksi pullo loppui, alkoi toisen.
— Laura, tuoss' on lasi sullekin, tule ja ota. Tarvitsethan sinäkin jotakin, sanoi hän.
Nöyrästi tuli äiti ja otti.
Se oli viimeinen tilkka, jonka vaimo sai.
Sitten pisti asioitsija tupakan ja kävi sohvalle pitkälleen. Siinä poltteli, nikotteli ja röhki mies vähän aikaa, nukkui sitten ja alkoi kuorsata.
Illan suussa saapui mies. Hän ei ollut mikään asiamies, vaan asioitsijan hyvä tuttava, ystävä ja veli.
— Taitaapa mies olla siukkana, sanoi vieras.
— Liekö tuo niin vaarallista, naurahti Laura. Vaivoin saatiin asioitsija valveelle.
— Terve! Olipa hyvä, että tulit… peijakkaan hyvä. Tuntuu pääni kipeältä… sinä kait pistouvaat lasin olutta, sinullahan sitä on rahaa.
— Mitäpäs sitä köyhällä on muuta kuin rahaa. Jos Laura on hyvä ja hakee olutta, sanoi vieras, heittäen 2-markkasen pöydälle.
— Ei! Kyllä minä menen, ehätti Alma sanomaan, ottaen korin kyökistä.
— Paljoko tuodaan?
— Koko rahan edestä, mutta sineprykohvia, sanoi vieras.
Kun Alma oli oluet tuonut ja Laura lasit toimittanut, alkoi tavallinen meno.
— Missäs rouvan lasi on? kysyi vieras.
— Kiitos! En välitä.
Mutta eihän siinä mikään auttanut. Rouvankin täytyi ottaa itselleen lasi. Hän ei istuutunut herrain seuraan, vaan otti olutlasin ja meni kyökkiin, jossa sen vähin erin ryypiskeli. Miehet vetivät sitä uhemmin. Kun entiset olivat lopussa, sai Alma noutaa lisää. Rouvallekin tarjottiin vielä, vaan hän ei mitenkään voinut ottaa enempätä.
— No, kosk'ei olut kelpaa, niin ottakaa sitten kahvia ja pullaa, sanoi vieras antaen rouvalle pari markkaa.
Sill'aikaa kun Alma oli ostamassa tarpeita, teki äiti tulen kyökin hellaan. Alman tultua vetäysi hän lapsineen kyökkiin, puuhasi kahvin valmiiksi ja alkoi nauttia pienten tovereinsa kera. Siinä tahtoi vanhat muistot johtua mieleen ja vedet kiertyä silmään.
Miehet eivät huolineet kahvista.
Sitten alkoi äiti puuhata illallista tulelle.
Miehet istuivat konttoorissa ja nauttivat nauttimistaan olutta.
— Tämä oli onnellinen päivä tämä, mutta mitäs huomenna… sanoi rouva tultuansa konttooriin.
— Huomenna?! Kullakin päivällä on suru itsellään, puhui asioitsija, jonka kieli jo alkoi käydä kerkiäksi.
— Vieläkö ostamme olutta? kysyi vieras.
— Vielä, vielä! vastasi isäntä.
Olutta haettiin lisää.
— Mull'on huomenna raastupapäivä… kova päivä. Tule sinä, veikkonen, aamulla tänne, että saan kohmeloryypyn, puhui asioitsija, kompuroiden sohvan luo, rötkähti siihen ja syvästi nikotellen nukkui kohta. Vieraskin lähti ja pääsi kuin paasikin jyrkänlaisia portaita ponnistellen kadulle.
Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli, laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat puhtaiksi ja paikoilleen.
Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta, herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.
Marivainaja.
En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.
Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina.
Tämä oli sitä aikaa tämä, — joka on vielä monen muistissa — jolloin köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin erityisissä karsinoissa taikka köysissä.
Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.
Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan, huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen kynsistä".
Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi. Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja lähteneet samassa pakkulaan… niin oli pelko heidät käsittänyt. Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun, heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. — Kotonaan hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta viilettänyt yhtä kyytiä sinne… Vuoden päähän oli vielä kuukauden ajat.
Näin se oli Marivainaja meille tullut.
Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse, joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.
Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria, niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen, että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä, joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.
Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.
Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä, niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä ja ikää — sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.
Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.
Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä, jotka sitten samana keväänä viettikin.
Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen jaMari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:
— Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.
— Mitäs se Mari nyt niillä?
— Tarvitsee.
— Mitä vasten?
— Tässä tulee häät…
— Häät?!
— Niin!
— Oikeinko oikeat häät?
— Jo tok'… ihan oikeat.
— Kenenkä häät? Enhän minä ole mitään kuullut.
— Marivainajan.
— Marin häät? — Kaiken varmaan.
— Onkos sulhasta?
— Kuinkas muuten.
Äitini vähän hymähti ja katseli Maria, jonka muoto oli käynyt hehkuvan punaseksi ja silmät liekehtivät oudosti.
— Missä se Marin sulhanen on?
— Järvessä.
— Järvessä?!
— Järvessä! Niin, niin järvessä, mutta hän on luvannut tulla minua hakemaan tänä keväänä ja hän tulee, tulee, tulee! puhui Mari innokkaasti, hyppäsi pystyyn ja alkoi tuohuksissa astua edes takaisin huoneessa.
Hymy katosi äitini huulilta. Hän katseli Maria pelokkaasti, mutta antoi rukkinsa pyöriä kahta kiivaammin, olevinaan huomaamatta mitään.
Hetken päästä viihtyi Mari ja istuutui työlleen.
— Järvessähän se on… järvessä, huokasi Mari raskaasti.
— Milloinka hän on järveen joutunut.
— Siitä on jo kauvan, niin, niin, niin kauvan.
Ja kauvanhan siitä oli…
Mari oli silloin elämänsä keväässä, nuori ja verevä, kahdeksantoista vuotias impi, varakkaan mökin, Suonsaaren, ainoa tytär, Kirkonkylän reunamalta. Hän oli kylän suosikki ja vanhempainsa ilo ja onni. Monta kävi hänellä kosijata, monta pulskaa ja rikasta, mutta hän ei tahtonut mielistyä miehiin hyvihin, sanoi tahtovansa olla vanhempainsa "oma ainoa" lapsi. Niin kului aikaa, mutta viimeinhän se tuli hänenkin vuoronsa… tuli mielitietty. Se oli nuori torpan poika Korpisilta, joka kirkkomatkoillaan oli Suonsaaren Marin tuttavuutta tehnyt ja armon hänen edessään löytänyt. Hän oli pitkä, solakka, reipas nuorukainen, vaalahtava tukaltaan. Iloinen ja leikillinen oli hän luonteeltaan, jonka miellyttäviä kokkapuheita tuttavat tytöt mielissään kirkkomäellä kuuntelivat ja jota oudotkin neitoset suosiollisesti loitompata katselivat. Tämä oli päässyt Suonsaaren Marin hellään suosioon, johon moni oli niin innokkaasti pyrkinyt. Eikä Kortteisten Paavollakaan ollut muuta palavampaa halua, kuin saada Mari kotinsa katsojaksi, mitä pikemmin sitä parempi. Häät päätettiin viettää Juhannuksena, kesäisen ilon ja valon juhlana ja sen vuoksi oli kiiruhdettava kuuliaisia. Ne päätettiin ensi pyhäksi ja lauvantaina aiottiin käydä "pappiloissa."
Odotettu lauvantai tuli… tuli kaunis, mutta hieman kolea, niinkuin keväinen ilma usein on, ja iltapuoleen alkoi huokua jäistä usmaa järveltä kylään.
Suonsaarelaiset kokoutuivat tuttavineen Kalliolle, odottamaan sulhasta seuroineen. Siinä oli päätetty yhtyä, ottaa lämpöset kupit ja mennä pappilaan.
Levottomina odotettiin sulhasta.
Oli, näet, jo täydellinen kelirikko, ett'ei jäitä tahtonut päästä mitenkään, josta syystä sulhasen piti tulla Pankasalon kautta. Venheellä oli hänen ensin kuljettava Hiekkasalmen ylitse Pankasaloon ja siitä suksella Kirkkosaareen.
Haihtuivat siinä odotellessa ruusut morsiamen miellyttäviltä kasvoilta.
Odotettiin yhä…
Jopa vihdoin alkoi Talassaaren päästä näkyä joukko hiihtäjiä. Siinä ne tulivat, viisi miestä ja kolme naista jotensakin etäällä toisistaan. Etumaisena ensin yksi mies, sitten toiset parittain, naiset viimeisinä.
Levottomuus alkaa hälvetä odottavista.
Etumainen näyttää haastelevan ja viittovan toisille. Ne kääntyvät hieman Koirasaareen päin.
Ovat jo puolisalmessa.
Nyt tunnetaan, että etumaisena hiihtää sulhanen — hänkin kääntyyKoirasaarta kohti.
Sulhanen tervehtii kohottamalla lakkiaan, kun näkee väkeä rannalla.
Vaaleana seisoo morsian portailla, pidellen kovasti kaiteesta kiinni.
Sulhanen kiiruhtaa kulkuansa, potkaltaen varomattomasti eteenkäsin.
Hetki vielä ja — hän on jään alla.
Morsian kaatuu tuskan huudolla portaille.
Riennetään sinne… hän on tainnuksissa.
— Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen iloinen, reipas ääni.
Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.
Keväinen jää on haprasta.
— Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa sulhanen tavallisella äänellään.
Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.
Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää, vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös, mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo ijäksi jättänyt.
Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.
Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa oli hän Marivainaja.
Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan, johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.
Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on mieron tietä saanut köysissä kulkea…
Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä ollut sen enempätä puhetta.
Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.
Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.
Mari sai uudet vaatteet.
Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea, valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet, mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.
Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.
Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.
Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan…
— Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!
Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös, siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan. Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi uimamatkaksi.
Tämä tapahtui melkein samoilla paikoin, missä sulhanen oli hukkunut vuosikymmeniä ennen.
Hänet saatiin kyllä aivan heti ylös, mutta ei enää henkiin tämän maailman valossa.
Häät oli pidetty…
Talon piruja.
— Talatta! Talatta! kuului toverini huutavan, joka kulki jonkun matkaa edellä.
Ponnistaen viimeiset voimani riensin minäkin paikalle.
Talo kuin linna oli edessämme mäen notkelmassa.
— Tuossa pätii meidän yötä olla, tuossa, sanoi toverini.
Me istuimme veräjän sulkupuulla ja katselimme laskevan auringon punervassa valossa päilyvätä seutua.
Olimme tieteellisellä tutkimusmatkalla… On sitä oltu senlaisillakin.
Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä, emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta, harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän, kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta väärää, kuin vaaksa vaaraa" — tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä, siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.
Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet, heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten joukko syöksi niskaani.
Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi…
Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli edessämme… talo kuin linna.
Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti. Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut. Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi vasta pohjatussa ojassa… näytti sikeästi nukkuvan.
— Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.
Pääsimme pihaan.
Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.
Astuimme tupaan.
Se oli heiniä täynnä… heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.
Muuan akkanen ihminen istui karsinpenkillä ja ruopotteli päätään.
Minä nakkausin heti heinille pitkälleni.
— Hyvää iltaa! alkoi toverini.
— Pankaahan siihen, vastasi nainen karsinpenkiltä. Toverini vähän ällistyi naisen oudosta tervehdyksestä ja tarkasteli ihmistä.
— Missäs isäntäväki on? kysyi hän sitten.
— Ettäkö sinne menisitte, ärähti nainen.
— Eipähän niin sinne, eikä tänne, vaan että saisimme kysyä yösijaa, ehätin minä sanomaan, ett'ei toverini, joka oli kiivas luonteeltaan, ehtisi pikastua.
— Näyttääkös tässä sijaa puuttuvan? kysäsi akka jotenkin äreästi.
— Eipä silti, eikä sen tähden, vaan onhan tavallista ja tarpeellista matkamiehen sitä kysyä, selitin minä niin sävyisästi kuin voin.
— No, nyt sen tiedätte, ärähti nainen.
— Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä akan viisastelusta.
— Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja hörymättä.
— Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä, joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.
Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.
Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin vertaisi myllyn kiviin.
— Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää, millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.
— Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan lisää monttumia pöytään.
Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua: "laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan… milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.
Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti. Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä, sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat jotenkin pieniksi, suu leveä… korvallisille asti, huulet paksut, pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita, säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä. Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja huomasi.
Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan… mikäpäs sitä senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen paita, polveen asti ulottuva hameenrepale… Ei muuta mitään ja tuskinpa tarvitsikaan.
— So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.
Kahta käskyä ei tarvittu.
Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi huoleti voinut pöytään käydä.
Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita, pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi nuorta maitoa — kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät entiseen aikaan kauppailivat.
Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.
Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.
Se vasta oli näkemys!
Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa, tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni, leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka. Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.
Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan meidän luoksemme.
— Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui rahille.
— Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat ylitseni, että parta viuhkaa… Sitten tulitte te, ja minä arvelin, että noita, noita kaite ne pelkäävät.
— Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.
— Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti, ikään kuin vavahdellen pelosta.
— Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.
— Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.
— Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.
Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.
Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.
— Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten, meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.
Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.
— Ei, vieraat! Ei, hyvät vieraat, se sovi. Ette siinä rauhaa saa, sanoi hän, kun emäntämme oli tilat tehnyt, ja nousi katsomaan soveliaampaa paikkaa.
— Kyllä me siinä saatamme nukkua hyvinkin… Ei tänne pirut tule, ei ikinä enää, sanoi toverini vakavasti.
Minä heitin päältäni ja kävin tilalleni.
— Ettäkö pirujen kanssa liitossa nämät vieraat, arveli ukki, enemmän kuitenkin itsekseen.
— Emme liitossa, emmekä missään, sanoi toverini päättävästi, vaan pirut pelkäävät meitä… pelkäävät eivätkä uskalla tulla likimaillekaan.
— Pelkäävät eivätkäkö uskalla?
— Aivan niin. Ja ne pelkäävät jokaista kelpo työmiestä.
Ukki istui ja tirkisteli toverini vakaita kasvoja.
— Pelkäävätkö työm…? kysäsi hän.
— Pelkäävät! Työmiestä ne pelkäävät, ahkerata, mutta joutilasta, laiskaa vetelystä ne vainoovat ja pyytävät pauloihinsa, puhui toverini varmasti.
Ukki jäi sanattomaksi ja katseli naista, joka istui karsinpenkillä.
— Tuokaapa minulle raamattu tahi uusi testamentti, pyysi toverini.
Nainen lähti ja toi tanakan kirjan.
— Tämä on pyhä kirja, sanoi toverini, ottaen kirjan. Sitä, joka tätä kirjaa lukee, tekee ahkerasti työtä ja käypi kirkossa, sitä eivät pirut koskaan kiusaa, eivätkä vainoo, puhui toverini vakavasti hartaalla äänellä, asettaen raamatun pöydän nenälle.
Se oli tuonlainen vanha, vahva, puukantinen raamattu, vahvoilla messinkiheloilla varustetuilla hakasilla, jonkalaisia nähdään vielä siellä täällä maaseuduilla maassamme. Se oli "Turusa, Prändätty j.n.e., 1758", niinkuin ensi lehden alareunassa oli luettavana.
Ukki hieman hymähti toverini puhuessa ja näytti epäilevältä ja katseli karsinpenkillä istuvata naista, johon puhe näytti tehneen vaikutuksen.
Silloin toverini päätti antaa sanoilleen pontta ja voimaa. Hän otti veitsensä ja leikkasi ovenpieleen rivan kohdalle isonlaisen ristin. Sieppasi sitten ison tupakkihakkurin ja poukautti sillä kolme kertaa ristin kohdalle, että jymähti vanha honkanen seinä.
— Lyö, lyö! Lyö vielä! kivotti ukki.
— Ei tarvitse kuin kolmasti… kolmella naulalla oli Vapahtajakin lyöty ristinpuuhun, sanoi toveri hartaasti.
Se vaikutti: ukki vaikeni kokonaan.
— Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini ruotsiksi.
— Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja nukuin heti, tapani mukaan.
Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme oli maannut karsinlattialla uunin edessä.
Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.
Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua, joka voin nukkua missä tahansa.
Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.
Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt, kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun, pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.
— Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.
— Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa pellolla.
Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.
Väleen olimme valmiit taipaleelle ja kysyimme, mitä olimme velkaantuneet taloon.
— Enhän minä osaa siitä maksua ottaa, kun ei tässä ennenkään vierailta… Ikävätä vaan, ett'eivät isäntä ja emäntä olleet kotona, kyllä ne olisivat teitä vierainaan pitäneet. Nyt ovat herrat saaneet tyytyä siihen, mitä ovat saaneet.
Me vakuutimme hänelle että olimme täysin tyytyväiset, ett'emme parempata yösijaa olisi saaneet mistään.