Hän saatteli meidät veräjälle ja neuvoi tielle.
Ukkia emme tavanneet.
Päivä oli yhtä kuuma kuin eilinenkin, mutta roolit olivat meiltä vaihtuneet toverini kanssa. Hän se oli väsynyt ja tuskitteli ja etsi katvepaikkoja, minä olin virkeä, astuin edellä ja laulelin.
* * * * *
Sen erän perästä eivät olleet pirut käyneet tuossa talossa, eikä siinä ollut liioin ollut mielipuoliakaan.
Seuraavana talvena oli isäni kinkerimatkallaan tavannut tuon samaisen talon isännän ja kysässyt muun puheen lomassa, kuinka heidän mielipuolensa jaksoivat? Siihen oli isäntä kertonut heillä käyneen kummia herroja ja puhunut koko tapauksen. Siitä pitäin oli Lassi, hänen veljensä kokonaan muuttunut. Oli ruvennut käymään kirkossa, tutkimaan Jumalan sanaa ja ennen kaikkia tekemään ahkerasti työtä, johon hän ei ollut ennen ryhtynyt ollenkaan… oli ruvennut syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin, oli lihonut ja nuortunut kokonaan, eikä piruista ole virkkanut halaistua sanaakaan. Samoin hänen sisarensa, Anna, meidän tuollinen emäntämme, oli tullut toiseksi ihmiseksi. Tekee työtä kaikkea, auttaa emäntää, on hiljainen ja nöyrä, mutta iloinen ja reipas, peseytyy joka aamu ja pukeutuu siististi, sillä eihän sitä tiedä milloin herroja tulee. Hän kertoo kaikille tapauksen ja kuinka häntä hävetti ja hävettää, kun muistaa minkälaisessa pukimessa oli herroille laittanut illallista ja tiloja.
Rahan kaavoja.
Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.
Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.
Siinä tuli tyttönen vastaan.
— Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen hattuaan.
— Eikö tuo liene.
— Missä?
— Tuossa nitoo viikatetta pihalla.
Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille, tervehtien häntä hattuansa nostamalla.
Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat; alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu, siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.
Hän istuutui portaille ja pani tupakan… sikarin pisti tuleen.
Siihen saapui isäntäkin.
— Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella korvallistaan ja kysyi kuulumiset.
— Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.
— Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.
— Vai Hele… Ettäkö sieltä asti!
— Jopa sieltä.
— Mitä sitä nyt täällä liikutaan?
— Ainahan niitä on asioita…
— Mitä te olette niinkuin viraltanne?
Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.
— Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen isännän puoleen.
— Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen, nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.
Sitten käski hän vieraan kamariin.
Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan, yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein viraltaan rahantekijä.
— Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen. Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan…
Isäntä pistäysi kamariin.
Vieras alkoi puheen.
— Tämä on tanakka talo.
— Onhan tätä tässä…
— Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?
— Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun aikanani tämä on tälleen tullut.
— Sen voi arvata, teidät nähtyään…
Emäntä toi kahvia.
— Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.
— Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt kysymystä hoksaavan.
— Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras innolla ja otti pari seteliä laukustaan.
— Tämmöisiä niitä tehdään.
— Isäntä otti ja katseli seteleitä.
— Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.
— Niinhän ne pitää ollakin… väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä sakotetaan.
Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta, toisin kädessään olevia rahoja.
— Ettekö te minullekin…? Isäntä ei lopettanut kysymystään.
— Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun elinkeinoni.
— Teillä kai on tarpeita.
— Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.
— No?
— Rahankaavoja.
— Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!
— Niin. Ettekö ymmärrä?
— En totta tosiaan.
— Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.
— Tärväytyvätkö siinä kaavat?
— Eivät! Eivät mitenkään.
— Lieneehän noita talossa… Pitäisikö paljokin olla?
— Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet, sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.
— Oikeinko ne painetaan?
— Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.
Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.
— Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.
Isäntä katseli ihmetellen konetta.
— Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja… voipi pieniäkin seteleitä.
— Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä? uteli isäntä.
— Siksi… siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika, joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.
Selitys kelpasi isännälle.
— Kuinka kauvan kestää yksi painos?
— Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka hyvää työtä tämä kone tekee.
Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.
Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta, jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.
Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.
— On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi, osottaen viisisatasta.
— Kyllä sekin kelpaa… painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten helpompi tehdä ja käyttää.
— Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi, ruunun myntistä erottaa.
Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.
Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.
— Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa iltaan asti, saadakseni paperit painoon.
— Jopa niin, jopa niin… Väki lähti heinän korjuuseen alankoon, minä menen itsekin sinne.
— Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan; silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava, hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.
— Tietty se, tietty se… Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on heiniä hajallaan… paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.
— Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.
Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi jäädä.
Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty, kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.
Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen… Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti… kaikki turhaan. Hän lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo roisto ensin paennut ja sieltä sitten… Isäntä oli kuin puolihupsu: käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.
— Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa… ei voi. Eihän se varastanut rahoja, itsehän minä annoin… enkä saata rahanteostakaan puhua mitään… vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.
Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.
Onnen turkki.
Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa, pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.
Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut. Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.
— Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.
— Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.
— Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.
— Missä piha…? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt talonomistajaksi?
— Yhtä ja toista.
— Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada "supiturkki".
— Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?
— Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa. Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi mukainen…
Näin lasketteli rouva tarinata.
Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa, niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.
Niin teki rouva.
Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen elämäänsä.
Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme huomioon ottaa.
Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla, pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt. Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat, mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.
Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin opissa.
Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista, suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin, Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä, mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä. Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt, ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi. Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella. Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen mielessään.
— Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.
Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit, elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli, millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.
Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt. Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään. Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla" rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut, niitä täytyi tyydyttää.
Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin. Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.
Menestys seurasi miestä.
Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa itserakkaaksi, ylpeäksi.
Niin kävi tässäkin.
Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa "minä"… "minä" kotonaankin.
Vaimo ei saanut lasta.
Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa, rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä, synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten luulevaisuutta ja urkkimista.
Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.
Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.
Mies joi ja hävitti kaikki.
Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella…
Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.
Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki… Hän itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.
Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan, jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.
Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.
Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.
Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.
Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.
Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton. Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja luottamusta kaikkialla.
Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.
Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli kauppa tehty… Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita.
Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.
Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut.
Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.
Lyhyeen on leikki lysti.
Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.
Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä, jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet, eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten juopottelemaan ja renttuamaan.
Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.
— Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.
— Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään konkurssihakemusta raastupaan.
Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni isännän supiturkkikin.
Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi. Rahat meni, mutta konsti jäi.
Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.
Kaikkiahan niillä on.
Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.
Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.
— Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki uudestaan alottaa.
Karsikko.
Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.
* * * * *
Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.
Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin kevättä ja pitkältä kesääkin.
Koetimme onkia.
Kala ei syönyt, ei nyässytkään.
Senlainen ilma ei ole onkimiehen.
Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana, mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä ja vehnätahasta — kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa. Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa, moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet, sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden pinta menon voimasta.
Oli siinä elämätä vedessä.
Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.
Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni. Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle, kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle tänä päivänä.
— Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.
— Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.
Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli meillä eväät mukana.
Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.
— Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.
— Missä?
— Tässäpä… Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut tietämättömyyttäni ilmoittaa.
Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839, muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.
— Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.
— Minkäs muistoksi tämä on tehty?
— Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen, sanoi soittaja.
Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain kellonsoittajan kertomaan tapauksen.
— Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi. Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka pani jäät vesille.
Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta, nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas, niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta, hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä, sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä. Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta…
Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin käydä pappilassa. — Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin meillä.
Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa, kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti. Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan. Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän. Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies, olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään, ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.
Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.
Veli lähti ja isä lähti myöskin.
Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.
Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.
Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen, katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.
— Lakki jäällä! huudahti isä.
— Talvilakki, äänsi poika.
— Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.
Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit, mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.
Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.
— Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa, mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun jää oli kirkas ja vetinen.
Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.
Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.
Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle. Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme. Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.
Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan, kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli puhemies, selkä jäätä vasten.
Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.
Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.
Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin kylään.
Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka koeteltiin… He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.
Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi hänenkin haavansa.
Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.
Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.
Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme muistoja häiritä.
Kaksi onnellista.
— Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs ystäväni eilen illalla.
Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.
Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia. Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi tavallista, miellyttävä.
Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.
— Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?
— Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti viehättävästi.
Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta kohdallani.
— Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.
— On… minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.
— Oh, ettekö tunne enää.
Samassa tunsin hänet… Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.
— Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.
— Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.
— Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.
Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.
— Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.
— Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.
— No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?
— Turmeluksen pesä koko kaupunki… turmeluksen pesä. Kaikki täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä! Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen sirkuksessa — joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa, ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja näin!
— Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia, mitä saada voidaan.
— Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan miehelläänkään.
Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi usein ennenkin käyneensä.
Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.
Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät, mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.
Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka, hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella, otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso, säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat, huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.
Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin, tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin ja vilkastuin hänen mukanaan.
Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.
— Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?
Tuli pieni äänettömyys… Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.
— Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti, havahtui kuin unesta.
— Minä olen… me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.
Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.
— Niin, kaksi onnellista.
Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli, vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.
— Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.
— Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi rouva sulavasti.
— Voimmehan mennä saman tien kotia.
— Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä — hän pani huomattavan painon meillä sanalle — on vielä paljo juteltavaa, muisteltavaa.
Yrmeänä lähti mies yksin.
Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita ja voivat hyvin… Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki, mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista ostettu, kaikki…
— Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä… tämä — ja hän näytti hiukan taivaankaarenväristä alushamettaan. — Eikös nämä kaikki ole kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia… oikeinhan nämä kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan, ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin edessä. — On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin ihastuksissani rouvaa.
Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.
— Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.
— Eikä miehenne… äänsin minä.
— Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi hän tuskaisena.
Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä. Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit, otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään…
Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla menemättä asemalle.
— Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.
Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana, asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.
— Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.
— Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.
— Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen… Minä olen ihan onneton hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.
En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.
Mietteineni jäin minä asemalle.
Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:
Hyvä herra!
Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta. Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi hartaasti
Kaksi onnellista.
Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa; "onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.
— Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni… lähden kuin lähdenkin.
Hänen puheensa.
Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.
Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä syntymäpäivää.
Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin puolesta.
Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun jonkun tapasi; siinä kaikki.
Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.
Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä minkään virheen tähden.
Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.
Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.
Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.
Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.
Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa, joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat", kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta, niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään nietoksessa… tuli niillä arpi hankeen.
Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.
Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo. Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan, päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät, niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin nuoret.
Tämmöinen oli työnjohtaja.
Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin juhlapuhujaksi.
Pari miehistä meni asiata esittämään.
— Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen, joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme tulkitsee…
Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.
Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan työnjohtajan mieltä myöten.
Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.
Virtten hyminään heräsi isäntä.
Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan edessä.
Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.
Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.
— Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.
Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava eläköön-huuto.
Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.
Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä, jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku, joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa häilyvillä vanteilla kaunistettu…
Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.
Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.
Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.
Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan laulukunta virren värssyllä.
Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.
Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät, että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen avuttansa turhaan raukeevat.
Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja kisailut alkoivat.
Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.
Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.
Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.
Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:
Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!
Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat, sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen, me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan, suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne, niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen: "Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella. Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne, niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus, vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen, tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme, taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi! Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi ja onneksi! Eläköön!
— Eläköön!
Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten, kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.
Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan, tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.
Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.
— "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä, "kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee, niin… niin… niin…"
Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti eteensä.
Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.
Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän ei huomannut, ei tajunnut.
Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä, silmäänsä räpäyttämättä.
Hän eli menneitten muistoissa.
Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus, miehuus.
Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun, opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen, huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina, puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan, kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat; kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman, ajoi armotta miehen perheineen pois talosta… Mies oli syöksynyt epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan leipänsä…
Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus… kaikki, kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi, luhistuisi alas, maahan… Ei! Ei koskaan…
Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan liikahtanut… Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.
Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt… ei tuuli eikä ihmiset.
Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt, se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään… En, en, en! En, en, en!
Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen, vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.
Pastori ilmestyi puhujalavalle.
— Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän olkapäälle.
— "Niin, niin… Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta. — Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan lausumatta asuntoonsa.
Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä, kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.
— Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen pitänyt.
— Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.
— Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?
— Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi työnjohtaja vakavasti.
Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti kokonaan muuttunut.