Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni sitten sahalle.
Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.
Sahalla tapasi hän työnjohtajan.
— Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.
— Kuinka niin?
— Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä…
— Pyynnöstä sen minä kirjoitin.
— Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.
Uusi elämä alkoi tehtaalla.
Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui. Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita. Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin parhaimman ystävän kanssa.
Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.
Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.
Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.
Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja samoin-ikään.
Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten, että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.
Niin luulivat ihmiset.
Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.
Suorittihan hän tehtävän senkin.
Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen erehdys osaksi korjattu.
Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen suuren tilan laajoista maista.
Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.
Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja ystävä.
Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia…
He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä, joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja kutsumuksesi täyttänyt.
Enkeli ja piru.
Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:
— Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset… ryypystä ei puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi, raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä haluttaa… siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän. Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut, nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että köyhä, että työmies on holhuun alainen…
Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.
Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.
— Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.
— Enhän minä puhu mitään.
— Vaanpa ajattelet…
— En pahaa.
— Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous tuottaa?
Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.
— Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.
— Mikä ei kannata?
— Elää säännöllisesti…
— Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo 10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi, auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.
— Mikäs siitä sitten…
— Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä, puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja sinä itse… sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan perilliseksi.
Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.
— Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle. Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.
Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni matkojansa.
Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa, ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea ihminen. Ja mies lähti asioilleen.
Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi puettu räätälinsälli.
— No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.
— Olenko minä minä… Antti Auvinen, sanoi mies.
— Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?
— E-en. En jaksa muistaa.
— Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.
— No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.
— Jopa sen… tuttu mies.
— Tuttupa hyvinkin. Terve!
— Terve!
— No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.
— Tuossahan tuota… Onhan tuota toimiin tultu.
— Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdottiKähkönen.
— Enhän tuota… eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.
— Aikaa? Aina sitä… Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä maksan.
Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole tässä kylässä.
— Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.
— Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.
— Sama se.
Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.
— Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.
— On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin halpoja, alkoi sälli.
— Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen epäillen.
— Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.
— Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.
— Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin seuraan kuulut, ilveili Kusti.
— En minä mihinkään seuraan… Näethän, että minä juon olutta.
— Otetaanko vielä? sanoi sälli.
— Kiitos! En välitä… minun täytyy lähteä.
— Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.
Tuotiinhan sitä.
Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan maistelemista.
— Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu.Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.
— Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!
— Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.
— Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet haihduttaa.
Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.
— Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä hiukan maistellaan, puhui Kusti.
— Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan juomalla, sanoi Auvinen.
— Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä — näyttäisi rumalta — mennään toiseen esitteli Kähkönen.
— Sitä minäkin.
Miehet lähtivät toiseen… Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä kapakkain väliä.
Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.
— Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.
— Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.
— Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.
— Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.
— Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten —, huusi Antti Auvinen raivoissaan.
— Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu ja katosi samassa.
— Kyllä sinulle enkeli… höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä noljottamaan kadulle.
Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin saapui.
— Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin, sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti sänkyyn.
Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo nukkuivat… eivät toki heränneet.
Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön, ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella taisteltava kiusauksia vastaan. Niin… niin on tehtävä. Ja nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta olisikin tarpeen eikä menisi juontiin… ei juontiin eikä muuhunkaan joutavaan.
Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.
Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa voidaan?
Antti ei rohjennut puhua mitään.
— Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla kiusaajata vastaan.
Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.
Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.
Mies jäi yksin.
— Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista… saadaan ne ja vielä muutakin.
Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.
Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta, joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:
"Jumala ompi linnamme".
Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja…
"Varustus vahva aivan"…
— Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin…
"Hän aseemme on, kilpemme"…
— Nyt sitä olisi rahaa ostaa… "Ajalla vaaran, vaivan"…
— Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin… "Se vanha vainooja"…
— On tuota tultu kellottakin toimeen…
"Kavala, kauhia"…
— Olisi se sittenkin ostettava. —
Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo — "On kiivas, kiukkuinen"…
— Ehtiipähän sen vielä… Käynpä häntä ensin torilla.
"Ja julma, hirmuinen;Ei löydy maassa vertaa."
Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.
— Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.
Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.
Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan. Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli kelloseppäkin… näytteli kelloja ja kehui… kehui ja näytteli. Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari, kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.
Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.
— Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.
Antti kääntyi katsomaan.
— Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?
— Niinkuin näet, eno.
— Etkä ole meillä käynyt.
— Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.
— Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.
— En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.
— Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi.Olisi sitten yhdessä menty.
— Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.
Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.
Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.
— Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti ylioppilas tultuaan.
— Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.
— Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.
— Etkös ota, eno, konjakkia?
— En nyt pidä väliä.
— Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.
— Jos tuota sitten ottaisi.
Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan sitä piti toiselle jalallekin ottaa… Tottahan tuota sisarenpoika saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään kielletty… ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen tulevat. Onhan siellä ruokaa… ruokaa jos muutakin.
Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen, niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti, etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin — millä sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.
Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa jälellä, sisarenpojalla 1.
Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.
— Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.
— Puolivälissä kuusi!
— Tiedätkö mitä?
— En! Enpä arvaa…
— Kuuteenhan on panttilaitos auki.
— Niin, mutta mitäs sinne viedään?
— Tuo enon kello.
Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus enoon teki.
— Kyllä minä sen aamulla lunastan… lunastan varmaan, jatkoi hän.
Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen isäntänsä.
— Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.
— Kukas viepi?
— Minä.
— Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.
— En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11… Me olemme herroja! huusi sisarenpoika.
— Issikka!
— Issikka!
Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.
Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia… piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta, kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa… puheli vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin tarvittaisiin.
Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin suvustaan herraksi luotu… luotu sielunpaimeneksi.
Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja ottamaan maksua.
Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut markastaan.
— Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta jalka ei tahtonut enää totella.
— Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.
— Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä, niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla äänellä.
Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.
Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut, rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti — sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön, joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet. Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:
— Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa puolen ja enkeli avustaan saapi toisen… Silloin alkoi Antti kauheasti kirkua.
Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.
Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä mereen taikka hirteen.
Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.
— Terve, sanoi hän.
Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.
— Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa… Se vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa käsittää minkälainen loppusi olisi.
Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.
— Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla… ankaralla taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa. Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun… totisen rukouksen alkuun. Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.
Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.
Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen…
Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.
Oma kuvani.
Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.
Vanha rakkaus ei ruostu.
Sananlasku.
— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin…
Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta saavutti nykyisen onnensa.
— Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja tarinaansa.
Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori, josta olin käynyt työtä kysymässä.
Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.
Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.
Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.
— Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa, vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos mieli saada henkensä säilytetyksi… vieläpä töihin, joihin olin aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin. Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta… moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut kotimaisesta laivasta… luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä karkulaisen… Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli siis pelastukseksi keksittävä… jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.
Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella hiiliä… puhdistaa patoja ja kattiloita… pestä astioita… miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä… ush!
Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.
— Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni, jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo "niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi, vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla. Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket kuluivat kuin linnun lentimin… hupaiset, unhottumattomat hetket.
Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.
— Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään…
Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.
Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.
Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen. Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.
Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.
Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta…
Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä, suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä koskaan sijaa saanut.
Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut, luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.
Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut. Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!
Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo saada.
Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.
Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen enempätä.
New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä häntä tervehtimässä maakartanossaan…
Päätetty ja tehty.
Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa. — Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta, tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään. Suuttui suotta aikojaan… hänen parastaanhan minä tarkotin.
Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa käsiksi.
Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan. Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä itsekseni.
— En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti uskollinen…
Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli suistunut surman suuhun… ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani, koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta täysin ansaitsi hänen rakkautensa.
— Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.
— Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä pahasisusesti itsekseni.
— Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.
Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.
— Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.
Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.
— Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.
— Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän…
Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä voin.
Kuva oli, näet, oma kuvani.
Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä…
Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki tapahtui.
Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.
— Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.
Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.
— Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti kuvani taas käteensä.
— Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi kaulaani.
Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän, hymyillen kyynelten seasta:
— Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.
— Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.
— Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä, olit kadonnut ja olet taas löydetty… Ja sitä seurasi taas hellää hyväilyä ja hartaita suuteloita.
Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua… Oli sillä eukolla kiire, naurahti kapteeni.
Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä pilvenhulmuja.
— Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut saapunut yhtään hänen käsiinsä… Tämän suuren omaisuutensa oli hän saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut jättämättä muita perillisiä… Tietysti oli kosijoita ilmestynyt, että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt…
— Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä väliin.
Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy kirkkaana ja kestävänä.
Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen rouva tuli täyttämään laseja.
— Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla, minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta. Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena, selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa… joki on joutava puro, järvi on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin kuvautuu mielen kuvastimessa… Kaihomielin hän katselee ja kyynel nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat taas lapsuuden kuvat mielessä… kirkastuvat ja suurenevat ja kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan yhteen…
Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies… tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän aikaa olen etsinyt.
Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.
— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi, puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä vaiheita.
Ahven.
— Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!… Kala!… Ahven, hyväkäs!… Musta ahven… huu!
Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia kädessään.
Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin tulisilla hiilillä.
— Ahven… musta ahven… ei se muuksi muutu, hoki noita.
— Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.
— Minullako?… E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.
Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.
— Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut… ei ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin… hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!
Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.
— Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa miestään.
Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet, jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli, kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut. Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt. Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä. Sattuma oli seuraava:
Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä, puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.
Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan, kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään. Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta yhteiselämätä viettänyt ja — nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä kostoa tulevaisuudessa…
— Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi… ei mistään, arveli hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja ennustuslahjoista.
Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin. Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua toimissaan…
Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta se vuosien luvussa korvin kuului… ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta kappera ukko vielä.
Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan…
Kalastamaan?
Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista, kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää… joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena, ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta, jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin ohjannut ja kasvattanut… Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.
Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä…
Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.
Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle peitteeksi pantu ja katseli kaloja.
— Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.
Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä isäntää.
Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän jännitys ja hän pykertyi lattialle.
Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille teilleen.
Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula, jonka ympärillä liha oli rustottunut.
Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se painoi punnittaessa kuusi naulaa.
Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata suohon.
Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa", mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.
Punanen lippu.
Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää… Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin on ehtimiseen…
Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan, lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia, nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.
Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.
Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa…
— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty…
— Nyt se on kuollut.
— Kuka? Kuka on kuollut?
— Sepä, josta tuonnoin kerroin.
Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.
— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."
Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.
Maailma ryösti häneltä pojan.
Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.
Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.
Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana, vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.
— Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.
Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa… Junan jyminä kuului etäältä.
Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.
Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun… olihan tie kunnossa kaikin puolin.
Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa hänestä.
— Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.
Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.
Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista erilleen.
Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.
Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen lippu!
Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi kun apua joutui…
Hän oli mielipuoli.
Isän sydän oli särkynyt.
Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.
Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä tulevan…
Tämä oli kertomus.
— Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.
— Olihan se hyvä sekin.
— Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli makuutettu.
Vartija kuivaili vanhoja silmiään.
— Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissäSaimaan kanavalla.
Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:
— Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.
Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.
Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.
Juna vihelsi.
Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä… minä läksin omille teilleni.
Elämän avain.
Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.
Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan, niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla, metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja muissa senlaisissa tiloissa.
Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa, jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä, miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi… Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus, jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi — jopa jokunen "suoraan senaattiinkin" — jotka "kehittelivät henkeään."
Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon… niin olivat asiat kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan, sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan pojan ilmoittautua… Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.
— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja pyysin tuossa samaisessa seikassa.
Ja itsehän sitä piti päättää.
Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme "tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä, tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä "pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".
Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. — Terve monesta päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen Inkilän mäellä. Käy pöytään!
Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin onnellisen sattuman johdosta.