Vappu, joka oli valvonut ja itkenyt heidän kanssaan, huolehtinut lapsista tuskallisimman koetuksen aikana, käärinyt vainajan ja ollut väsymätön hautajaispuuhissa, pyyhkäisi nyt kyynelensä pois aina käsillä olevalla esiliinan kulmalla, oikaisihe suoraksi ja sanoi päättävästi: "Nyt se on tapahtuva!"
— Mikä on tapahtuva? kysyi Eeva.
— Se ei koske sinuun. Ja vaikkapa koskisikin, niin anna nyt minun hoitaa asiat. Toissa sunnuntaina hautasin äitini. Hän suri vain sitä, ettei saanut nähdä Turun palavan; minä surin sitä, ettei häntä haudattu kristillisellä tavalla. Samapa se, minä hautasin hänet Loitsumäkeen ja luin hänen sielunsa puolesta. Sammu on pakosalla, missä lieneekään. Minä olen nyt joutilas ja pidän kyllä teistä huolta.
Ja Vappu meni suoraa päätä diakoni Elgin luo. Elg oli jo viikon päivät ollut matkoilla. "Köyhien Eliaalla" oli monta janoavaa sielua, ja hänen sisarellaan Paulinalla oli monta nälkäistä suuta ravittavana.
— Miksi on Jumala lähettänyt hänet pois juuri nyt, nurisi Vappu, juuri nyt, kun häntä kipeimmin olisi kaivattu?
— Jumala tietää parhaiten aikansa ja neuvonsa, vastasi hurskas sisarPaulina. Matias palaa ylihuomenna.
— Älkää silloin vastustelko minua! pyysi Vappu.
— En, vastasi Paulina. Hän kyllä arvasi asian. Vappu palasi kahden päivän kuluttua, ja diakoni oli juuri saapunut kotiin. Hänen mielensä oli kuohuksissa; hän oli kuullut Merthenin kuolemasta.
— Tiedättehän, maisteri, mitenkä asiat ovat? sanoi Vappu.
— Kyllä, kyllä tiedän. Miten on lapsi parkojen laita?
— Tietäähän sen, miten on köyhien ja kurjien laita!
— Minä käyn heitä katsomassa.
— Ei siinä ole kylliksi, sanoi Vappu. He tarvitsevat isää.
— Minä rupean heille isän sijaiseksi. Ei heidän tarvitse puutetta kärsiä.
— Ei sekään riitä. Musta käy siellä kuin kotonaan joka päivä.
— Kuka? kysyi diakoni kummastuneena.
— Murjaani. Se peli alkoi jo isän eläessä ja jatkuu sitä vapaammin, kun isä on tuomiokirkon lattian alla. Missä mustalla on asiaa, siellä on kiusaus vaanimassa. Mutta jollei oikea vartija sulje ovea kyllin lujasti, mitä siellä kukaan muu voi tehdä?
Diakoni oli vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Merthenin talossa eikä siis tiennyt, miten tuttavalliseksi seurustelu kenraali Keithin kanssa oli kehittynyt.
— No? kysyi Vappu.
— Minä en ymmärrä teitä.
— Ottakaa tyttö vaimoksenne!
Taas oli diakoni Elg vaiti. Hän oli ihmisistä hiljaisimpia ja nöyrimpiä, mutta siitä hän ei pitänyt, että hänelle tahdottiin tyrkyttää vaimoa, vaikkapa tyttö olikin hänen nuoruutensa ajan valittu morsian. Lyhyen mietinnän jälkeen onnistui hänen nyt kuten edelliselläkin kerralla Vapun ahdistaessa rauhoittaa kiihtyneet tunteensa, ja hän vastasi:
— Menkää; minä käyn heitä katsomassa tunnin kuluttua.
— Ja kositteko? kysyi Vappu rohkeasti. Hän oli nyt epätoivoisen päättävässä mielentilassa; hätä ei lue lakia.
— Menkää, menkää! Älkää koetelko enää kärsivällisyyttäni!
— Kyllä lähden. Mutta muistakaa, että jätän rakkaimman lapseni ja muut kahdeksan hänen kanssaan teidän omantuntonne varaan!
Vappu poistui, mutta hänen sijaansa astui sisään sisar Paulina. Hän näki veljensä levottoman epäröinnin ja aavisti naisellisella tarkkanäköisyydellään sen syyn.
— Miksi olet niin murheellinen? kysyi hän lempeästi. Merthenin lapsetko ne niin mieltäsi painavat?
— Niin, vastasi veli. Ja tuon vaimon tunkeilevaisuus. Se on sitä vanhaa mielettömyyttä, tiedäthän. Minä jo toivoin päässeeni siitä vapaaksi.
— Etkö pahastu, jos minä sanon sinulle jotakin? jatkoi hellä sisar. Sinä olet oppinut mies, Matias; niin, sinä olet paljon enemmän, olet Jumalan mies, ja mitä minä olen muuta kuin sinun heikko, taitamaton sisaresi? Mutta jollet pahastu, niin minä sanon, ettei sinun kaltaisesi Jumalan miehen pidä enää olla naimattomana. Ei ihmisten puheiden tähden, kun virkasi velvoittaa sinua ripittämään nuoria naisia tai ottamaan kirkkoon vaimoja; mutta tiedäthän itse paremmin kuin minä, että oppi-isämme, tohtori Martti Luther, oli itse nainut ja katsoi avioliittoa oikeaksi ja hyväksi papeille. Ja vaikka nyt sisarparkasi hoitelee taloasi niin hyvin kuin osaa, niin saattaahan sekin aika tulla, jolloin hän ei enää kykene sitä tekemään, ja vanha poika, Matias, on raihnas olio maailmassa. Muistathan vanhan Staken, miten kurjana ja hylättynä hän virui kaikkine rahoineen, kun ei kukaan hoitanut häntä? Kissa joi hänen maitonsa, ja leipä homehtui kaappiin. Jos minä nyt sairastuisin, miten luulisit minun saattavan kuolla levollisena, kun sinä jäisit oman onnesi nojaan tähän pahaan maailmaan?
— Pidätkö sinäkin huolta huomisesta päivästä, Paulina? Etkö tiedä, mitä Herra on sanonut semmoisista huolista?
— Kyllä, kyllä tiedän. Mutta onhan Herra myöskin sanonut: miehen ei ole hyvä olla yksinään. Jollet pahastu, Matias, niin minä luulen tuntevani sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi. Usein minä olen nähnyt sinun surevan ja ikäänkuin jotakin etsivän … niin, kyllä minä tiedän, mitä aiot sanoa, että meidän ensin pitää etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan; sitähän sinä teet joka päivä. Mutta sen lomassa sinä ikäänkuin ikävöit jotakin muuta kuin sisaresi seuraa … ja tiedänhän minä, että sinä pidät paljon pienistä lapsista. Jumala ei ole tarkoituksetta ihmisen sydämeen pannut sitä kaipuuta. Hanki itsellesi vaimo, Matias!
— Jumala on sanonut minulle: ei kukaan, joka rakastaa isää tai äitiä tai vaimoa tai lapsia enemmän kuin minua, ansaitse minun lapsenani olla.
— Enemmänkö? Kuka on sanonut enemmän? Mutta jos nyt vastoin tahtoasikin Jumalan itsensä asettama inhimillinen kaipuu tunkeutuu hänen ja sinun välillesi, niin palvelet huonosti Herraasi, jos annat sellaisten ajatusten häiritä ja tehdä itsesi levottomaksi. Lyhyesti sanoen: sinä olet rakastanut Eeva Mertheniä aina nuoruudestasi asti. Minä tunnustan, että se on maksanut minulle monta kyyneltä; minähän pelkäsin, ettei hän olisi sinun arvoisesi. Mutta Jumala lähetti hänet minun luokseni syksyllä, kun sinä olit poissa sodan levottomuuksissa, ja silloin opin minä paremmin tuntemaan häntä. Hänessä on tosin paljon maailman turhuutta, mutta sen sinä kyllä puhdistaisit, sinä Jumalan pohdin! Hän on suora ja jalomielinen niinkuin sinä, ja voi tulla nöyräksikin niinkuin sinä. Ei kukaan, ei edes sisar raukkasi ymmärrä sinua niinkuin hän sinua ymmärtää. Hänet sinun pitää ottaa, Matias; hän on tekevä sinut onnelliseksi, ja sinä teet hänet Jumalan omaksi niinkuin itse olet.
— Ja jos minä menen naimisiin, jäätkö sinä kuitenkin minun luokseni, Paulina? kysyi veli liikutettuna ja puoleksi taipuen. Sisaren hellät neuvot olivat löytäneet liittolaisen hänen omasta sydämestään. Tuo nuoruudenrakkaus, jota vastaan hän oli taistellut niin monta vuotta — tuo mielettömyys, jota hän oli vihdoin jo ruvennut uskomaan kuolleeksi ja tukahutetuksi — se oli äkkiä jälleen noussut haudastaan, purkanut päätökset, joita hän oli luullut horjumattomiksi, ja kietonut hänet kahleihin, joista hän luuli jo ainiaaksi vapautuneensa.
— Minäkö? vastasi sisar salaten kyyneliään. Eihän nyt ole kysymys minun onnestani, vaan sinun. Onhan täällä Turussa jokin yksinäinen kamari vanhalle nais-pahalle, josta ei kellekään ole mitään hyötyä. Mutta nyt on sinun aika mennä Merthenien luo. Vaihda matkavaatteesi ja lähde sitten, Matias, mene, sinä rakkahin, paras veli, mitä maan päällä on — mene Merthenien luo, pyydä Eevaa, hän on tuleva sinun omaksesi, he kaikki ovat onnelliset saadessaan syleillä sinua, joka tulet kuin taivaan enkeli heidän suureen murheeseensa. Ja sinustakin tulee onnellinen, Matias: niin, niin, sinun täytyy tulla onnelliseksi, ei kukaan sitä ansaitse paremmin kuin sinä. Mene, mene!…
Enempää ei sisar Paulina kyennyt sanomaan. Silmäin patoa vastaan syöksyvä kyyneltulva ei ollut enää pienoinen puro, vaan suuri, voimakas virta. Ja ellei hän olisi heti rientänyt ulos, olisivat sulut murtuneet, eikä hän sitä olisi mistään hinnasta tahtonut näyttää veljelleen. Se virta olisi voinut kerrassaan pyyhkäistä pois hänen veljensä uuden päätöksen…
Diakoni Elg lähti todellakin kotoaan mielessään aikomus vihdoinkin lausua se ratkaiseva sana, jota hän oli kauan miettinyt. Mutta matkalla Merthenin taloon johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet taaskin epäilemään. Onko soveliasta ja lohdutuksentuojan arvon mukaista astua kosijana surutaloon, jonka perheen isä on niin äskettäin haudattu ja jonka orpoja lapsia kaikkein vähimmin pitäisi häiritä moisilla ajatuksilla? Eikö se ole lohdutuksen myymistä, vaikka hyvän sielunpaimenen aina oli tarjottava sitä ilmaiseksi? Mitä lähemmä matkansa määrää hän tuli, sitä halpamaisemmalta hänestä näytti oman sydämensä asiain sekoittaminen suruun, ja portille saavuttuaan hän oli jo päättänyt siirtää mainitun kysymyksen tekemisen sopivampaan aikaan, mutta sen sijaan olla turvattomalle perheelle tukena kaikessa, missä hän suinkin voi.
Ja diakoni pysyi päätöksessään. Ei kukaan osannut niin lohduttaa murheellisia kuin hän. Paljon itkeneet, surupukuiset tyttäret, palvelijat, yksinpä pienet lapsetkin, jotka leikkivät niin iloisesti kuin ei mitään olisi tapahtunut, kaikki ottivat hänet vastaan kuin rakkaan, vanhan ystävän, ja kaikille riitti häneltä lohdutuksen sanoja, rakkauden ja rauhan sanoja. Hän sai kuulla, että lähin huoli ei ollut sen vähäisempi kuin huoli perheen toimeentulosta. Talo oli myytävä niin pian kuin mahdollista; ensi tehtävä oli siis toisen asunnon hankkiminen. Uusi pormestari Roos oli ottanut selvitelläkseen Merthenin sekavan pesän; Elg tarjoutui lasten holhoojaksi. Siitä tuli outoja huolia miehelle, josta sielujen menestys oli kaikkia ajallisia asioita kalliimpi. Viikkokausia kului; asunto vuokrattiin, perheen piti niinä päivinä muuttaa.
Eräänä aamuna seisoi vanha Vappu taas tuiman ja synkän näköisenä Elgin kynnyksellä.
— Nyt taikka ei koskaan! sanoi hän.
Diakoni pyyhkäisi kädellään otsaansa.
— Niin, Vappu, nyt se on tapahtuva.
— Hetikö?
— Iltapäivällä.
— Miksi vasta iltapäivällä? Aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
— Minulla ei ole hetkeäkään aikaa aamupäivällä.
— Eikö aikaa pelastaa lintu-raukka metsästäjän ansasta! Ostakaa aikaa, sanoo Paavali.
Diakoni ei tahtonut kuulla enempää; hän oli kyllästynyt neuvoihin, jotka tuntuivat miltei uhkauksilta.
Iltapäivällä hän meni Merthenien luo. Muutto oli täydessä käynnissä, lapset olivat jo poissa, ainoastaan Lotta, ja kaksi palvelijaa olivat parhaillaan viemässä pois viimeisiä tavaroita.
— Missä ovat lapset?
— Uudessa asunnossa.
— Entä Anna?
— Pikku sisartensa luona.
— Ja Eeva? — Diakoni tunsi äänensä vapisevan.
— Eeva ja Kaarin eivät muuta meidän kanssamme. Asia on nimittäin niin, että…
— Miten, mitä on tapahtunut?
— Kenraali pyysi heitä asumaan luokseen…
— Ja he ovat siis muuttaneet…
— Kenraali Keithin luo.
Hän oli muuttanut Keithin luo. Viisitoistavuotias Kaarin oli hänen suojelijanaan. Näennäisesti oli kunnia säilytettävä. Turhaan. Jonkin ajan kuluttua oli Kaarin taas muiden sisaruksiensa luona. Ja ihmiset tuomitsivat, eikä nyt enää syyttä, tuota loistavaa tähteä, joka oli pudonnut niin syvälle sumuiselta taivaalta myrskyisenä aikana, jolloin joka päivä se, mitä vähimmin odotettiin, muuttui todellisuudeksi ja uskomattominkin asia varmuudeksi.
Sinä, joka ihailet kauneuden voimaa ja polvistut sulon edessä, älä puolusta häntä! Sinä, joka asetat sydämen tunteet kaikkia velvollisuuksia korkeammalle ja koroitat sielujen valintataipumuksen luonnonlaiksi, älä sano häntä syyttömäksi! Ei mikään kauneus, ei mikään tunne, ei mikään luonnonlaki ole oikeutettu asettumaan siveellistä oikeutta korkeammalle. Ilman siveellisesti oikeaa vaipuu jokaisen ihmisen olemus, vaikka se näyttäisi miten kauniilta, miten lahjakkaalta, miten ylevältä hyvänsä, korkeasta asemastaan hurjiksi luonnonvieteiksi, Jumalan kuva tulee saastutetuksi ja kaikki ne siteet katkeavat, jotka pitävät koossa tätä ajattelevien, tuntevien ja toimivien olentojen maailmaa.
Mutta jos henki nousee kapinaan?
Jos henki kapinoi, irtautuu se voimansa lähteestä ja jää oman itsensä varaan. Äärellisyys kiinnittää sen maahan, sitoo sen siivet ja muuttaa sen voimattomuudeksi. Äärettömyys, jota se uhmailee, mutta jota se ei voi välttää, seisoo sen edessä, ahmaisee ja tuomitsee sen. Sen suuruus on vain siinä, että se voi kaiken kieltää; sen nöyryytys, että sen lopulta kuitenkin täytyy tunnustaa. Jospa se edes voisi kuolla! Mutta se ei voi olemattomiin hävitä, se on kuolematon.
Me emme puolusta, emme puhdista syystä emmekä tuomitse nuorta tyttöä, jota hänen aikalaisensa sanoivat Suomen herttuattareksi. Me kerromme vain, mitä hänen lankeemisensa vaikutti ihmisten mieliin ja osoitamme hänen nousemisensa mahdollisuuden.
Kun diakoni Elg palasi Merthenin talosta, kulki hän kuin unissaan. Yhä uudelleen ja uudelleen toisteli hän noita selittämättömiä sanoja: "Hän on muuttanut kenraali Keithin luo!" Mitä nuo sanat merkitsivät? Hän ei saattanut niitä käsittää. Niissä täytyi olla jokin kummallinen erehdys. Kukaan ei sitä voisi paremmin selittää kuin Eeva itse. Diakoni päätti käydä hänen uudessa asunnossaan. Siis oli mentävä Grubbin taloon.
Tie ei ollut pitkä: yli kadun vain. Mutta noita muutamia askelia astuessaan diakoni ehti muistaa Vapun salaperäiset sanat siitä mustasta, joka oli joka päivä käynyt Merthenin talossa kuin kotonaan. Mitä hän sillä tarkoitti? Murjaani oli tosin Turussa hyvin harvinainen otus, mutta Vapulla oli ollut jonkin viettelevän pahan aavistus.
Diakoni katseli kenraalin päämajan edessä kävelevää vartijaa, muutti aikeensa ja lähti tapaamaan Vappua Merthenin lasten luota. Hän tapasi sisarukset täydessä puuhassa panemassa kuntoon uutta kotia. Se oli pieni, ahdas ja kehnonlainen talo Aningaisten tullin luona, köyhän miehen koti entiseen isänkotiin verraten, joka oli ollut tilavampi ja paremmin varustettu kuin moni muu talo Turussa. Mutta uutuuden viehätys oli vallannut pienoisten mielet; he olivat löytäneet keinulaudan ja oivallisen ullakon piilosillaolemista varten. Vain Annan punaisissa silmissä näkyi merkkejä muuton huolista.
Diakoni siunasi tuota köyhää asuntoa, tiedusteli, mitenkä he nyt voivat, ja kysyi vihdoin Vappua. Hän ei uskaltanut keltään kysyä Eevan häviämisestä.
Vappu oli sairaana ja makasi väentuvassa pihan toisella puolella.Kuinka hänellä oli nyt aikaa olla sairaana, hänellä, uskollisellapalvelijalla, joka muuten oli mukana kaikessa ja piti huolta kaikesta?Diakoni haki hänet käsiinsä.
Vappu makasi kurjalla olkivuoteella, seinään päin kääntyneenä, ja vastasi hänen kysymyksiinsä ainoastaan:
— Antakaa minun kuolla!
— Jos on Jumalan tahto, että teidän on kuoltava, Vappu, sanoi sielunpaimen, niin ajatelkaamme teidän sielu raukkaanne. Minä tulin kysymään teiltä semmoista, joka koskee läheisesti meitä molempia, mutta jättäkäämme se nyt sikseen, puhukaamme vain teistä itsestänne.
Vappu kohottautui istumaan olkivuoteelle ja katseli häntä hurjin, tuijottavin silmin. Hän oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi niinä muutamina tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun diakoni oli hänet viimeksi nähnyt. Hänen äskettäin vielä melkein mustat hiuksensa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut muumioksi, iho oli kellastunut, kädet vapisivat. Hän oli pikemmin äitinsä, Loitsumäen noidan, näköinen kuin sen Vapun, joka saman päivän aamuna oli uhkaavasti sanonut: nyt taikka ei koskaan!
— Oletteko tenyttäällä? sanoi hän katkonaisesti, sillä raivo esti tuontuostakin ääntä kuulumasta. Oletteko nyt täällä? Miksi ette tullut aamulla, kun minä kutsuin teitä? Muistatteko, kun Herra lähetti Joonaan saarnaamaan Ninivelle, eikä hän tahtonut? Hän pakeni, ja hänet heitettiin mereen. Mihinkä pitää minun heittää teidät, kun pakenitte Jumalan kutsua? Jospa jo makaisitte syvimmän meren pohjassa!
— Tyyntykää, Vappu! vastasi diakoni, itsekin kalpeana ja vavisten. Uskokaa minulle, mikä rasittaa sydäntänne. Jos tarkoitatte Eevaa, niin rukoilkaamme hänen puolestaan.
— Rukoilkaa! Aina te tahdotte rukoilla! jatkoi vanhus yhtä kiivaasti. Miksette mieluummin nouse ja ryhdy toimimaan, milloin Herra antaa ajan käsiimme? Voi, kun ajattelen, että te vielä tänä päivänä … mutta niinhän se aina on. Rukoilkaa, rukoilkaa … ja kun kaikki olisi saatu pelastetuksi, mutta kaikki onkin menetetty, silloin te sanotte taas: rukoillaan! rukoillaan! Oletteko te pappi, mitä? Oletteko te Jumalan välikappale, jolla hän sieluja pelastaa! Kun Herra antaa sielun teidän käsiinne, ette te ota sitä vastaan, teillä ei ole aikaa … kuulkaahan, hänellä ei ole aikaa! … ja silloin tulee kiusaaja ja ottaa kadotetun sielun, mutta te, jolla ei ole ollut aikaa, jolla ei ole ollut silmiä, korvia eikä sydäntä havaita Jumalan kutsua, te tulette sitten niin hiljaisesti kuin ei olisi mitään tapahtunut, ja sanotte minulle: rukoilkaa, rukoilkaa! Minä sanon teille jotakin, vaikka te olettekin oppinut ja luulette olevanne Jumalan mies: te tulette liian myöhään! Liian myöhään! Liian myöhään!
Ja raivoava vaimo vaipui uupuneena olkisijalleen. Mahdotonta oli saada enää sanaakaan hänen suustaan.
Diakoni Elg päätti palata seuraavana päivänä, toivoen silloin tapaavansa sairaan levollisempana. Mutta hänen oma sydämensä oli kauhusta lamaantunut. Hän meni Annan luo ja kysyi häneltä kahden kesken:
— Missä on Eeva?
Anna saattoi vastata ainoastaan kyynelin.
Nyt vihdoinkin ymmärsi diakoni Elg arvoituksen, jota hän turhaan oli koettanut selittää. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli sielunpaimenena ollessaan oppinut tutkimaan sydämiä ja ihmissielujen salaisia kuiluja. Hänenhän olisi pitänyt olla ihmistuntija voidakseen menestyksellä hoitaa virkaansa, eikä hän kuitenkaan ollut tunkeutunut kyllin syvälle noihin salaperäisiin onkaloihin. Hän itse oli synnin alalla lapsi, oli säilyttänyt niin suuressa määrin viattomuutensa, että oli helppo pettää häntä, joten hän saattoi toivoa ja uskoa vielä silloinkin, kun maallisinkin hänen kuulijoistaan heti olisi huomannut kaiken toivon menneen.
Mutta vaikka hän viattomuutensa puolesta olikin lapsi, oli hän rohkeudeltaan mies — ei tosin kylliksi toiminnan mies poistamaan esteet ja sysäämään syrjään kaikki epäröimiset, senhän parhaiten todisti hänen pitkä arvelemisensa, ennenkuin hän päätti totella sydämensä taipumusta — mutta kuitenkin mies, joka tarvittaessa oli valmis uskaltamaan mitä hyvänsä.
Nyt hän ei enää epäröinyt. Vappu oli nuhdellut häntä siitä, että hän oli jättänyt alttiiksi sielun, jonka hän olisi voinut pelastaa; nyt hän tahtoi mistä hinnasta hyvänsä temmata nuoruutensa rakastetun syvyydestä, johon tämä oli syöksynyt.
Hän meni päämajaan, kenraalin asuntoon. Hänen ylhäisyytensä ei ollut kotona; oli mahdotonta päästä sisään. Hän meni kenraalikuvernööri kreivi Campenhausenin luo. Tämä maan hyvää tarkoittava ja suopeamielinen hallintomies oli kotona ja lausui olevansa iloissaan siitä, että sai nähdä niin arvokkaan paimenen, joka ei hädän hetkenä ollut hylännyt laumaansa. Mutta heti kun tuli puheeksi kenraali Keithille tehtävä valitus, selitti kreivi, ettei hänellä ollut vähintäkään sanomista kenraalin asioissa.
— Korvausvaatimusko se on?
— Niin, eräs vaatimus se on, vastasi diakoni, punastuen omaa puolinaista hätävalhettaan. Hänellä oli tullessaan ollut aikomuksena mullistaa maat ja taivaat; mutta liikaa oli hänestä kuitenkin paljastaa tuolle hymyilevälle hovimiehelle rakkaan henkilön maine, kun ei voinut toivoa sillä edes mitään voittavan. Hän kumarsi ja lähti, mutta ei kotiin asuntoonsa, vaan uudestaan päämajaan, eikä häntä nytkään otettu vastaan. Siellä nähtiin hänen myöhään yöhön kuljeskelevan rauhattoman varjon lailla tuntemattoman muurin edustalla, joka kätki huomaansa rakastetun vangin. Hän luuli, tuo mies, jo kestäneensä kaikki koetukset, eikä aavistanut, että tuona hirmuisena yönä hänen oli vielä kestettävä katkerimmat taistelut, mitkä ihmissydäntä raatelevat: mustasukkaisuuden tuskat.
Seuraavana aamuna meni diakoni Elg neljännen kerran päämajaan. Nyt hänet otettiin vastaan.
Keith istui kylmänä, ylpeänä ja ylhäisenä suuren kirjoituspöydän ääressä, jolle oli levitetty Ruotsin kartta. Siinä oli Keith sotapäällikkö, ylimys, maailmanmies. Hän tuli häirityksi kesken suunnitelmiaan, joiden tarkoituksena oli valloittaa Ruotsi niinkuin Suomikin oli valloitettu.
Hänen edessään keskellä huonetta seisoi loukatun perheen puolustaja vähemmän kylmänä, vähemmän käskevänä, mutta jalosukuisen tavoin pää pystyssä hänelläkin, vaikka hän olikin saanut valtansa toiselta herralta. Kaksi voimakasta miestä siinä taisteli heikosta naisesta — kaksi vastakkaista elämänkatsomusta taisteli kumpikin omien oikeuksiensa puolesta.
Heidän keskustelunsa saattaa helpommin arvata kuin kertoa. Elg ei rukoillut, hän vaati. Hän puhui holhoojana perheen ja pappina siveellisen oikeuden puolesta. Merthenin paenneet, eksyneet tyttäret oli annettava takaisin heidän sukulaisilleen. Rauhallisten kansalaisten kotirauhan rikkominen ja lasten ryöstäminen perheiltä soveltui sivistyneiden kansakuntien sodankäyntitapaan yhtä vähän kuin Venäjän hallituksen julistuksiin. Hän vetosi ylistellyn päällikön tunnettuun jaloon ajatustapaan ja turvautui hänen oikeudentuntoonsa; mutta jos hän oli siinä pettynyt, sanoi hän olevansa valmis viemään valituksensa vaikka keisarinna Elisabetin valtaistuimen eteen.
Keith antoi hänen puhua loppuun asti ja pyysi saada nähdä hänen holhoojan valtakirjansa. Sitä ei ollut.
— Oletteko läheistä sukua Mertheneille?
— En. Kaukaista vain.
— Mitä koskevat sitten teihin heidän yksityisasiansa?
— Ne koskevat minuun saman oikeuden nojalla kuin jokaiseen kansalaiseen. Loukkaus yhtä vastaan on samalla loukkaus kaikkia vastaan.
— Tyhjiä lauseparsia!
Ellei diakoni Elg olisi ollut se mies, joka hän oli, olisi hän lyönyt vastustajaansa vasten kasvoja. Jos kenraali Keith olisi ollut toinen mies, olisi hän panettanut rohkean puhujan Turun linnan torniin. Molemmat hillitsivät itsensä.
He olivat kuitenkin kumpikin jalomielisiä miehiä. Keith oli liian ritarillinen käyttääkseen väärin voimakkaamman oikeutta, ja ehkäpä sisällinen ääni pakotti hänet kunnioittamaan vastustajaansa.
— Arvoisa herra, sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, minä suostun täyttämään toiveenne, mutta vain yhdellä ehdolla. Mademoiselle Eeva saakoon itse päättää omasta ja sisarensa vapaudesta. Jos hän sanoo, että hänet on tuotu tänne vastoin hänen tahtoaan, saavat molemmat sisaret heti palata kotiinsa. Mutta jos hän sanoo tulleensa vapaasta tahdosta tähän taloon, niin sitoudutte te olemaan vaatimatta sisaruksia pois vastoin heidän tahtoaan. Suostutteko siihen?
Diakoni mietti. Hänen ymmärryksensä vastasi: suostu; mitäpä hyötyisit oikeudenkäynnistä? Hänen omatuntonsa vastasi: älä suostu; oikeutta ei tingitä! Ja Elg oli aina huomannut omantuntonsa parhaaksi neuvojaksi. Hän vastasi kieltävästi.
— Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää, sanoi kenraali kylmästi.
Puhelu päättyi. Matias Elg palasi keventämään huoliaan uskollisen sisaren helmaan. Jaakko Keith palasi karttojensa luo jatkamaan Ruotsin valloituksen suunnittelemista.
Tähän aikaan ei tosiaankaan ollut vähempi kyseissä kuin Venäjän armeijan maihinnousu Ruotsiin. Rauhanhieronta oli aloitettu Turussa jo helmikuussa tuona vuonna 1743. Ne sujuivat hitaasti ja sotkeutuivat riitoihin, joita Ruotsin valtiopäivillä oli perintöruhtinaan vaalista. Keisarinna Elisabetin toivomuksen jälkeen tehdystä vaalista oli palkkiona oleva menetetty Suomi. Oli valittu hänen sisarensa poika, Holsteinin herttua, josta sittemmin tuli Pietari III. Kun tämä onneton prinssi tuli Venäjän perintöruhtinaaksi, jakaantuivat Ruotsin säädyt kahteen puolueeseen: toiset kannattivat Lybeckin ruhtinaspiispaa, toiset Ruotsin talonpoikaissäädyn valitsemaa Tanskan perintöruhtinasta. Aina sen mukaan, kumpi näistä vallantavoittelijoista näytti pääsevän voitonpuolelle, hieroivat rauhantekijät Turussa kauppiaitten tavoin kauppojaan. Suomesta lohkaistut suupalat olivat pohdinnan alaisina. Ruotsin lähettiläät Cedercreutz ja von Nolcken eivät enää vaatineet Pietaria; he tyytyivät Uudenkaupungin rauhassa sovittuun rajaan. Venäjän lähettiläät Rumanzoff ja Luberas vaativat koko Suomea, taipuivat sitten lupaamaan takaisin Pohjanmaan, sitten vielä lisäksi Porin läänin, vihdoin oli raja vedettävä Hankoniemestä pohjoiseen päin ja lopulta he lupasivat antaa Hämeenkin. Ja tämän viimeisen hinnan jälkeen oli vielä varalla kaikkein viimeisin. Sellainen on kaiken rauhanhieronnan tinkimisen vara. Mutta valtiotaidon kunniaksi myönnettäköön, että harvoin on hävyttömämmin kaupiteltu maita ja kansoja.
Peloituksia käytettiin molemmin puolin rauhanteon jouduttamiseksi.Ruotsalaiset valloittivat Ahvenanmaan, heidän saaristolaivansa saapuiTurun saaristoon ja linjalaivasto asettui Hankoniemen kohdallesulkeakseen Venäjän laivaston Suomenlahteen.
Keithin täytyi jouduttaa rauhaa Tukholmassa. Hänellä oli muita huolia ajateltavana kuin sydämen asioita, varsinkin kun kapinanaikeita huomattiin Turun seutuvilla.
Hän oli lähettänyt partiokunnan tarkastamaan Perniön seutua, ja se toi mukanaan vankina nuoren miehen, joka itsepintaisesti kieltäytyi vastaamasta kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Raportti kuului, että nuorukainen oli vangittu hänen eräänä sunnuntaina koettaessaan kirkonmäellä yllyttää maalaisia kapinaan venäläistä hallitusta vastaan; hänen mukanaan oli ollut muutamia Helsingistä ruoduilleen päästettyjä suomalaisia rakuunoita; hän oli puolustautunut hurjan lailla, mutta talonpojat olivat jättäneet hänet pulaan; häneltä oli riistetty aseet ja hänet oli tuotu Turkuun sotaoikeuteen saatettavaksi.
Kenraali Keith oli tottunut näkemään sellaisia vankeja, mutta tämä oli nyt ensimmäinen hänen valtaansa vastaan tehty kapina, joka oli hänen rangaistavanaan Suomessa Helsingissä tapahtuneen antautumisen jälkeen. Hän käski tuoda vangin luokseen.
— Mikä nimesi? kysyi hän saksaksi.
Vanki ei vastannut. Ryysyisenä, verisenä, hurjistuneen näköisenä, kädet selän taa sidottuna ja vaatteet maantien loassa, hän katsoi uhmaten tuomariaan silmiin, mutta oli vaiti.
Keithillä oli tarkka silmä ja Julius Caesarin kuuluisa taito tuntea jokaiset kasvot niistä sadoista tuhansista, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Hän katsoi vankia tarkkaavasti ja sanoi taas hänelle:
— Sinä et ole talonpoika. Etkä sinä myöskään ole sotamies. Missä olen sinut ennen nähnyt?
Ei vastausta.
— Kutsukaa tänne tulkki!
Tulkki, eräs viipurilainen, joka osasi melskata puolet Euroopan kielistä, oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa eikä siis voinut totella herransa käskyä.
— Daydie! sanoi kenraali; pyydä mademoisellea olemaan hyvä ja tulemaan tulkiksi.
Daydie meni ja palasi heti Eeva Merthen seurassaan. Ensi kertaa Eeva nyt näyttäytyi kenraalin asunnossa. Hän oli muuttanut vaatetusta, käytti mustaa atlaspukua, ja häntä seurasi vieras, ranskalainen kamarineiti. Hiukset oli pantu huolellisemmin sykeröön, silmät alas luotuina, kasvot kalpeat, ryhti oli ehkä enemmän prinsessan ryhti kuin ennen, mutta arvokas ja levollinen.
— Olkaa hyvä, mademoiselle, ja tulkitkaa kysymykseni suomeksi tai ruotsiksi. Vanki ei näy ymmärtävän puhettani. Minä tahtoisin tietää hänen nimensä ja ammattinsa.
Uuden tulkin pitkät, mustat silmäripset kohosivat kuin pilvet ja paljastivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa, jotka olivat hurmanneet ja lumonneet monen monta sydäntä. Mutta hän oli tuskin katsahtanut vankiin, ennenkuin hänen täytyi tarttua lähellä seisovan kamarineidin käsivarteen pysyäkseen pystyssä, ja hänen huuliltaan kuului ainoastaan heikko huudahdus:
— Iisakki!
Vanki ei ollut vielä katsonut ympärilleen, mutta hän kuuli tuon hiljaa lausutun sanan ja tahtoi juosta ääntä kohden, mutta vartijat estivät häntä. Hän koetti turhaan riuhtoa irti sidottuja käsiään, hänen kasvonsa hehkuivat, huulensa puristuivat yhteen, eikä hänkään voinut lausua muuta kuin yhden sanan:
— Eeva!
— Lacy — sanoi kenraali adjutantilleen — jättäkää minut yksin vankeineni. Ei tarvita vartijoita. Daydie jää tänne.
Lacy ja vartijat poistuivat.
— Mademoiselle — jatkoi kenraali ranskaksi — olkaa huoleti nuorukaisen suhteen. Minä tunnen hänet Paimion ajoilta. Hänenhän seurassaan minä teidät ensi kerran näin… Puhukaa hänelle!
— Iisakki — sanoi Eeva Merthen, joka oli jo saanut takaisin malttinsa, mutta ei rohkeuttaan — kuinka on mahdollista, että näen sinut nyt tuollaisena? Mitä on tapahtunut?
— Ja kuinka on mahdollista, että minä näen sinut tuollaisena? Mitä on tapahtunut? toisti puolestaan nuorukainen koneentapaisesti ja hämmentyneellä äänellä.
— Sinulla on kyllä syytä kysyä, ja minä kerron sinulle kaikki, vastasiEeva. Mutta ei nyt, Iisakki. Minä pyydän, puhukaamme nyt ainoastaansinusta. Mitä olet tehnyt, kun sinut on tuotu tänne hirveissä köysissä?Ja sinustahan vuotaa verta! Mitä olet tehnyt?
— Ei nyt, toisti taaskin Iisakki Alanus, ja hänen harhaileva katseensa kiintyi epäilevästi milloin kenraaliin, milloin kasvatussisareen. — Ei nyt; puhukaamme sinusta.
— Huomauttakaa vangille, että nyt on kysymys hänen hengestään, huomautti Keith, tällä kertaa saksaksi. — Hänet on vangittu ase kädessä ja juuri kapinaan yllyttämässä. Jos hänet vedetään sotaoikeuteen, niin hän tuskin voi välttää ammuttavaksi joutumista. Hänen ainoa pelastuksensa on suora tunnustus.
Eeva aikoi puhua, ylioppilas esti sen. — Minä ymmärrän saksaa, sanoi hän. En minä tarvitse tulkkia, en ainakaan sinua maamme vihollisten tulkiksi. Ellei mikään muu ole vaarassa kuin minun henkeni, ottakoot sen! Minä pelkäsin, että enempikin oli kyseissä. Mitä hän minusta tahtoo tietää, tuo mahtava herra? Minä aioin olla vaiti, aioin puoli tuntia takaperin.Nytsaakoon hän tietää kaiken. Hän tietäköön, että minä inhoan hänen keisarinnaansa, etten koskaan ole ollut enkä vastakaan ole oleva semmoinen raukka, että vannoisin hänelle väärää uskollisuutta. Ja koska inhoan sitä korkeaa rouvaa, niin tietäköön tuo herra, että minä vihaan hänen palkattua palvelijaansa. Hän on sitonut minut kerran ennenkin…
— Päästihän hän sinut vapaaksi! keskeytti Eeva.
— Yhdentekevää, he sitoivat minut kerran ennen, ja hän tarjosi minulle hyvitystä. Minä olin jo silloin aikeissa sanoa hänelle: mereen sinut heittää pitäisi, skotlantilainen koira, joka myyt itsesi enimmän tarjoavalle.
— Iisakki, taivaan tähden, ole varovainen!
— Minä aioin jo silloin sanoa hänelle: luuletko sentähden saattavasi ostaa muita, että myyt itsesi? Meidän välillämme on sota ja on oleva sota. Sentähden minä olen jättänyt kirjat ja tarttunut miekkaan. Vaviskoot ne, jotka nyt sortavat meitä; minä en ole yksinäni.
— Mitä hän sanoo? kysyi Keith ranskaksi.
— Hän sanoo — vastasi uusi tulkki kekseliäästi, kenties ensi kerran elämässään välttäen totuuden velvollisuuksien täyttämistä — hän sanoo olevansa raivoissaan teitä kohtaan siitä, että minä olen täällä. Hän sanoo, että väärät tiedot ruotsalaisten maallenoususta olivat johtaneet hänet harhaan, että hän ajattelemattomuudessaan oli lähtenyt seuraamaan muutamia levottomia tovereita ja että hän nyt katuu sitä malttamattomuuttaan.
— Sano hänelle — jatkoi Alanus, ymmärtämättä ranskaa — että hän tekee viisaasti, jos heti ammuttaa minut; muuten ei hän ole hetkeäkään turvassa minun luodiltani. Sano hänelle, että nyt, kun olen nähnyt sinut täällä, täytyy toisen meistä kuolla.
— Hän sanoo toistamiseen, tulkitsi Eeva, että hän on teidän mieskohtainen vihollisenne eikä keisarinnan. Jos te jalomielisesti annatte anteeksi hänen erehdyksensä ja sallitte hänen paeta Ruotsiin heti, kun hänen haavansa paranee, niin hän sitoutuu pysymään siellä niin kauan kuin Venäjän hallitusta kestää Turussa. Ja minä lisään: täyttäkää hänen pyyntönsä! Jättäkää hänet minun haltuuni, minä kyllä vastaan hänestä.
— Se on vaikea pyyntö, mademoiselle. Hänethän otettiin ase kädessä kiinni.
— Kenraali, olenko minä ennen mitään pyytänyt teiltä?
— Ette, mademoiselle. Minä lahjoitan hänetteille, koska hän onminunmieskohtainen viholliseni.
— Mitä hän sanoo? kysyi Iisakki.
— Hän sanoo jättävänsä tämän asian sikseen, jottei hän saattaisi kaikkia kumppaneitasi onnettomiksi sinun kanssasi. Hän sanoo, että hän antaa sinulle anteeksi uskollisuutesi tähden ja sentähden, että sinä olet kunnon poika, kun olet tahtonut palvella sitä hallitusta, jota pidät laillisena esivaltanasi.
— Sanooko hän todellakin niin? huudahti Iisakki kummastuen. Onpa siinä koirassa kuitenkin jotakin hyvää.
— Daydie, sanoi kenraali, kutsu vartijat.
Vartijat tulivat.
— Päästäkää irti vanki!… Hän on nyt teidän, mademoiselle.
— Kiitän teitä; en minä vähempää odottanutkaan teidän jalomielisyydeltänne. Mutta vanki on haavoittunut. Sallitteko minun toimittaa hänelle hoitoa, ennenkuin hän lähtee? Ja tahdotteko myöskin hyväntahtoisesti lähettää hänelle passin?
— Te saatte käskeä. Toivonne täytetään.
Kun vanki päästettiin irti, pyörtyi hän uupumuksesta, ja hänet kannettiin tajuttomana pois. Muutamien tuntien kuluttua Iisakki Alanus oli sidotuin haavoin, pestynä, puhtaisiin vaatteisiin puettuna ja virkistävästä unesta vahvistuneena päämajan eli usein mainitun Grubbin talon eräässä syrjähuoneessa. Hänen vammansa eivät olleet vaaralliset: kevyt sapelinisku oli sattunut päähän, ja keihäs oli viiltänyt naarmun oikeaan käsivarteen. Hän oli nukkunut ja katseli nyt kummastellen ympärilleen. Eeva istui hänen vuoteensa ääressä.
— Missä minä olen?
— Minun luonani niinkuin näet.
— Mutta minusta on kuin olisin ollut vankina … kuin olisin nähnyt sinut sen skotlantilaisen palkkarengin päämajassa…
— Sinä olit vankina, mutta olet nyt vapaa. Kuinka saatoitkaan toimia niin varomattomasti? Kuinka sinulla oli sydäntä saattaa minut, sisaresi, ystäväsi, näkemään sinut sellaisessa tilassa.
— Niin, minä muistan, vastasi ylioppilas, ajatuksiaan kooten. Se tapahtui Perniössä. Minä olin tehnyt sopimuksen Iisakki Rossin ja kruununvouti Nikoletiuksen kanssa, ettemme enää kärsisi venäläisten iestä. Meidän piti koota suomalaiset rakuunamme ja sotamiehemme, jotka olivat lähetetyt kotiin ruoduilleen. Avuksemme aioimme ottaa muutamia tuhansia talonpoikia, marssia Turkuun, ajaa venäläiset Ahvenanmereen ja puhdistaa koko maan odottaessamme Ruotsin laivastoa. Se olisi ollut iloista polskaa, se olisi käynyt pikamarssissa, jolleivät kelvottomat talonpojat olisi meitä pettäneet. Kukapa voisi luulla heitä samoiksi, joista ennen tehtiin kaarlelaisia! Nyt on kaikki pelkkää kurjuutta… Ei maksa vaivaa taistella moisten vadinnuolijain puolesta.
— Iisakki, sinua ei tunne entiseksi … sinä, kainoin, hiljaisin kirjatoukka, mikä on koskaan takonut päähänsä latinan kielioppia! Ole ymmärtäväinen, älä syöksy varmaan turmioosi!
— Jasinäköminulle niin puhut? huudahti ylioppilas hyvin kummastuneena. Kuka minua aina halveksi ujouteni tähden? Kuka kysyi minulta, pelkäänkö minä, kun venäläiset marssivat Turkuun? Kuka minulle sanoi kerran kulkiessamme kotiin kirkosta: mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat? Sinä se olit, sinä sen sanoit. Ja luuletko, että minä olisin voinut elää sinun halveksimanasi! Ja luuletko minun unohtaneen, mitä sinä samana päivänä sanoit, kun lähestyimme porttia emmekä enää saaneet ystävinä toisiamme puhutella. Tule suureksi mieheksi, sinä sanoit. Raivaa uusi ura ja sitten … sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt! Niin, niin sinä sanoit. Etkö vieläkään ymmärrä, että nuo sanat ne ajoivat minut metsiin ja erämaihin … elämästä ja kuolemasta taistelemaan kunnian ja isänmaan puolesta? Etkö vieläkään ymmärrä, että minä tahdoin laskea vapautetun maamme sinun jalkaisi juureen, sinun, joka halveksit minua, ja sanoa: oletko nyt tyytyväinen? Saanko nyt kysyä?
— Niin, kyllä ymmärrän. Tarkoituksesi oli jalo; poika parka, sinä olisit ansainnut paremman kohtalon. Mutta soturin kunniaan et sinä ole luotu. Elä tieteen hyväksi, taistele, että saavuttaisit kunnioitetun nimen meidän yliopistossamme ja koko Euroopassa! Se sinun urasi on, Iisakki. Mikset voi tulla suureksi mieheksi, sellaiseksi kuin Ruotsin Linnaeus?
— Ja jos tulen suureksi ja palaan sinun luoksesi tekemään kysymyksen, joka polttaa sydänjuuriani, niin sinä ehkä taas sanot: ole ymmärtäväinen äläkä syöksy varmaan turmioon!
— En, silloin en niin sano.
— Etkö? Etkö todellakaan? No, niinpä sano minulle: kysy nyt heti! Eeva … sinä et vielä tiedä, mitä minävointehdä ansaitakseni sinut, mutta nyt ainakin tiedät, mitä minätahdontehdä. Anna minun nyt kysyä … nyt, nyt! … ja minä olen kaikki esteet tieltäni raivaten kulkeva eteenpäin sillä uralla, jonka sinä olet osoittanut minulle, minä murran itselleni tien läpi vuorien, minä tulen suureksi mieheksi tai kuolen…
— Ei, ei — sanoi Eeva Merthen, nopea pelon välähdys kauniissa silmissään — ei nyt! ei täällä! Sinun täytyy jo tänä päivänä paeta Ahvenanmaalle tai Ruotsiin. Se on ainoa pelastuksesi … se on vapauttamisesi ehto.
— Ehtoko? toisti ylioppilas. Kuka on pannut minulle semmoisen ehdon?
— Minä. Ei ollut mitään muuta keinoa.
— Ja sinäkö olet tarjonnut ehtoa? Kelle sitten? Keisarinnan palkkasoturilleko?
— Minä pyydän sinua, Iisakki, älä kysele! Lähde, ystäväni, veljeni, sydänsuruni … lähde!
— En, ennenkuin tiedän, millä oikeudella sinä armahdat minua ja määräät minulle ehtoja… Vanhurskas Jumala,missä minä olen? huudahti Alanus äkkiä kauhistuen, ja hypähti ylös vuoteestaan.
— Sanoinhan minä, että olet minun luonani. Rauhoitu! Ei vähääkään melua! Jätä järjettömät kysymykset! Henkesi on vaarassa.
Mutta Alanusta ei käynyt estäminen. Hän juoksi ikkunan luo, tempasi sen auki ja katseli kadulle. Hän tunsi lähimmät talot, näki tuomiokirkon ja torin eteläisen kulmauksen, näki Merthenin talon … mietiskeli muutaman silmänräpäyksen sen talon asemaa, missä hän nyt oli, ja huudahti sitten äänellä, joka melkein tukehtui nyyhkytyksistä:
— Venäläisten päämajassahan minä olen!
Eeva Merthen oli urheampi nainen kuin moni muu, mutta tässä loppui häneltä rohkeus. Hän vaipui nojatuoliin ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Syntyi äänettömyys, jonka aikana Iisakki Alanus antoi kyyneltensä estämättä juosta ja epätoivonsa tulvehtia. Vähitellen hän näytti rauhoittuvan, mutta vain yhteen huokaukseen pusertaakseen koko tuskan, jota kuolettavasti loukattu uskollinen sielu tuntee.
— Minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan… Minä olen ihaillut sinua parhaana, korkeimpana, puhtaimpana, mitä maan päällä on… Minä olen tuhannesti tahtonut antaa henkeni sinun tähtesi… Minä olisin surmannut sen, joka olisi uskaltanut sanoa ainoatakaan pahaa sanaa sinusta, ja … nyt täytyy minun halveksia sinua!
Hän ei kyennyt sanomaan enempää. Hän syöksyi ulos.
Ei kukaan estänyt häntä.
Nojatuoliin jäi onneton, joka peitti kasvonsa ja jolta koko kulunut elämä näytti särkyvän pirstaleiksi. Syvempää lankeemusta ei ole kokenut kukaan nainen — kukaan ylevämielinen, jalosti ajatteleva nainen.
Voimakas saattaa tulla voitetuksi, vakava kompastua, puhdas tahraantua ja luja langeta. Älä tuomitse heitä. Tänään minä, huomenna sinä. Nuo voitetut saattavat kerran voittaa, nuo kompastuneet päästä jaloilleen, nuo tahraantuneet puhdistua ja langenneet jälleen nousta. Voitto tai tappio voivat riippua ulkonaisesta tuesta tai sisällisestä tahdonvoimasta, mutta ensi sijassa siitä, että langennut tuntee lankeemuksensa. Ilman nöyrtymystä ei ole mitään parannusta. Jos lankeemisesi tuntuu pehmoiselta, niin jäätkin siihen nousematta.
Mikä oli vienyt tuon tähän asti niin ihaillun ja puhtaan nuoren tytön, joka nyt tuli oikeutetun moitteen alaiseksi, vihollisen sotapäällikön asuntoon? Historia, jonka henkilöitä Eeva Merthen on, ei ole sitä muistiin kirjoittanut; hänen oma aikansa, joka häntä soimasi, ei viitsinyt etsiä hänen vaikuttimiaan. Hän on ollut aina meidän päiviimme asti ratkaisemattomana arvoituksena jälkimaailmalle, ja jos se tuomitsee häntä lempeästi, niin tapahtuu se vain sentähden, että lankeemus oli hetken hairahdus, mutta nouseminen ulottui yli pitkän elämän.
Säännöttömällä, sotkuisella ja vaikeasti ratkaistavalla probleemillakin, jota sanotaan ihmissydämeksi, on matemaattinen kaavansa. Senkin arvoituksia saattaa, jos vain jotakuinkin tuntee luonteita, mielialoja ja ajan oloja, ellei juuri pitää numeroina, niin kuitenkin selvitellä hyvin varmaksi todennäköisyydeksi.
Ajatelkaamme, että on muutosten aika, melkein sellainen kuin kevät huhtikuun alussa: vielä haihtumattoman entisyyden lumikinoksia jäljellä, vielä syntymättömän kesän nurmea jo näkyvissä. Ajatelkaamme kotia, jossa on paljon rakkautta ja sen ohella vähän heikkoutta, vanhanaikaista yksinkertaisuutta ja samalla myöhemmän ajan kunnianhimoa. Ajatelkaamme nuorta henkilöä, yhtaikaa hellää ja rakastettavaa, uhmamielistä ja haaveksivaa. Ajatelkaamme lapsuuden imarteluja, nuoruuden ihailuja, harvinaista kauneutta, tavattomia hengenlahjoja, vilkasta mieltä ja vapautta janoavaa, itsenäistä luonnetta — että kaikki se on suljettu pienten ja ahdasten porvarisolojen piiriin. Ajatelkaamme sellaisen kotkanpojan rinnassa olevaa tietoista tai puoleksi tiedotonta halua päästä kerran kohoamaan yli muurin, kohoamaan kohti aurinkoa. Ajatelkaamme sielua, joka kauan etsii vertaistaan sitä löytämättä. Ajatelkaamme, että äkkiä tuo unelmain sankari, tuo kauan etsitty ja löytämättä jäänyt vertainen seisoo odottelevin sylin, sykkivän ja myrskyävän sydämen edessä, että sankarissa syntyy aivan samoja tunteita, että he kumpikin tuntevat toisensa siksi, jota he molemmat ovat kaivanneet ja molemmat tarvitsevat, olemuksensa osaksi, äärettömän tyhjyyden täytteeksi, ja että he samana hetkenä, jolloin he tuntevat toisensa, tuntevat molemmat itsensä kokonaisiksi. Ajatelkaamme vihdoin, että tuo tunne ja tuo tunteminen sattuvat omintakeettomalle ja heikommalle heistä kahdesta murroskautena, jolloin perheen siteet näyttävät katkenneen, koti kukistuu raunioiksi eikä ole lähellä mitään tukea, joka pidättäisi jo valmiiksi nostettua jalkaa ja alttiiksi annettua sydäntä velvollisuuden rajoissa — ken uskaltaa, kun ottaa huomioon kaikki nuo olosuhteet, ensiksi heittää kivellä Eeva Mertheniä, kun hänen ihailtu sankarinsa sanoi hänelle: tule! ja hän seurasi häntä?
Jos Eeva olisi ollut mies, olisi hän astunut Keithin uraa; jos Keith olisi ollut nainen, olisi hän toiminut Eevan tavoin. Mitä arvoa kapinallinen sydän antaa sellaisessa vaalissa tapojen kahleille ja ihmisten tuomiolle?
Se on lankeemisen painolaki, joka uudistuu monenmuotoisena suvusta sukuun. Äärellinen, katoava pyrintöperä asetetaan aina korkeampaa, ääretöntä ylemmäksi. Mutta se ei jää rankaisematta. Tulee päivä, jolloin niiden ulkonaisten siteitten, jotka vapaa ihminen katkoo ja heittää pois kuin kahleet, huomataankin olevan sisällinen laki, sielujen side, jolloin yhteiskunnan tapojen tuomio, jota hän hairahduksen hetkenä halveksii ja uhmaa, osoittautuukin olevan hänen omantuntonsa todistus. Silloin hänen silmänsä aukenevat, silloin hän seisoo erotettuna Jumalasta, jonka hän on unohtanut, ihmiskunnasta, jota hän on halveksinut, sisäisestä vartijasta, jonka hän on luullut ainiaan vaikenevan, mutta joka vain odottaa aikaansa puhuakseen ja rangaistakseen.
Semmoisessa heräämisessä on valittavana vain joko nouseminen tai vaipuminen. Ihmishenki kapinoi: sen täytyy nöyrtyä tai paatua.
Palaamme kertomukseen.
Eeva Merthen oli kulkenut kuin unissaan siihen hetkeen asti, jona hän näki Iisakki Alanuksen. Kasvatusveli, joka rakasti häntä enemmän kuin veli, palautti hänen entisyytensä muistot, entisyyden, jonka hän oli hylännyt ja kieltänyt. Eeva oli turhaan tahtonut tehdä häntä sankariksi, jota etsi; mutta Iisakki oli jalo ja oikeudentuntoinen, ja Eeva piti hänestä. Oli eräs keino sen hyvittämiseksi, mitä hän oli rikkonuthäntävastaan. Eeva pelasti hänen henkensä, samapa se miten: eikö siinä ollut kylliksi? Ei, siinä ei ollut kylliksi. Samana silmänräpäyksenä, jolloin Iisakki huomasi, missä hän oli —hänen luonaan, ja kuitenkin vihollisen päämajassa — olivat kaikki siteet katkenneet heidän väliltään, Eevan ja entisen elämän väliltä. Iisakki halveksi häntä ja jätti hänet häpeän syvyyteen.
Tuona hirveänä hetkenä oli onneton Eeva yksin maailmassa. Hänellä ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin herännyt, lahjomaton vartija, joka nyt alkoi puhua, ei mitään, ei edes sitä miestäkään, jota hän rakasti ja jonka hän oli luullut olevan hänelle kaikki kaikessa.
Hän ei itsekään tiennyt, miten kauan hän oli maannut nojatuolissa, kasvot kätkettyinä hienoihin, sormusten koristamiin käsiin. Hän ei tiennyt Kaarinin astuneen huoneen läpi ja luulleen hänen nukkuvan. Mutta eipä hän tiennyt sitäkään, oliko hän itkenyt vai nukkunut. Hän oli kuin kokonaan menehtynyt.
Silloin ovi aukesi, Keith astui sisään. Eeva tunsi hänen askelensa, mutta ei liikahtanut.
— Ettekö voi hyvin? kysyi hän osaaottavaisesti.
Eeva ei vastannut.
Keith irroitti hiljaa hänen toisen kätensä, otti sen omaansa ja istuutui hänen viereensä.
— Mademoiselle — jatkoi hän ranskaksi hymyhuulin, minä olen valloittanut kuningaskunnan enkä tahtoisi sitä enää menettää. Jos jokin vihollinen on hyökännyt valtakuntaani, tahtoisin vain tietää sen nimen, jotta saisin vaatia sen taisteluun ja voittaa sen!
Eeva kääntyi poispäin, ja nyt hän tunsi itkevänsä. Hän rakasti tuota miestä sanomattomasti ja hän häpesi sitä.
— Niin, jatkoi Keith leikillisesti, nyt näen, että vihollinen on tullut. Mutta olkoonpa se kuka tahansa, päänkivistys tai mustasukkaisuus, se on mennyttä miestä, ei se ole enää iltaa näkevä. Luuletteko, että minä antaisin sen riistää kalleimman omaisuuteni?
— Tiedän minäkin kalliin omaisuuden, jota en anna ystävän enkä vihollisen riistää itseltäni, vastasi Eeva, kasvot yhä poispäin käännettyinä. Hänelle johtui eräs ajatus mieleen ja siitä hän sai rohkeutta. Hän ei enää itkenyt.
— No pyhän Patrikin nimessä, vastasi skotlantilainen, tahtoisinpa nähdä sen ryövärin, joka uskaltaa häiritä teitä. Onko kysymys kaunisten hiustenne kutrista?
— Ei, mylord. On kyseessä naisen kunnia.
Kenraali kävi vakavaksi. Vastaus ei ollut hänelle mieleen, mutta eipä hän nyt ensi kertaa kuullut rohkeata sanaa noilta kauniilta huulilta.
— Mitä nyt? kysyi hän. Kuka uskaltaa loukata teitä ja vielä toivoa elävänsä? Kuka uskaltaa loukata sitä, joka on Keithille kaikki kaikessa?
— Te itse, mylord.
Keith nousi ylös, astui muutamia askeleita edestakaisin huoneessa. Hän oli ylimys ajatustavoiltaan niinkuin syntyperältäänkin, mutta sotaelämä oli opettanut häntä pitämään moisia asioita vähäpätöisinä.
— Mademoiselle — sanoi hän puoleksi leikillä, puoleksi moittien — sotilas tarjoaa teille kaikki, mitä hänen vallassaan on, jakamattoman rakkautensa ja kunnioittavan uskollisuutensa. Kaikki teidän toiveenne on hän kykynsä mukaan täyttävä. Enempää hän ei voi tarjota. Älkää pyytäkö rauhallista pesää ilmoja samoilevalta haukalta, joka ei aamulla tiedä, mihin illalla istahtaa.
Eeva oli noussut seisomaan. Hän uskalsi jälleen kohottaa katseensa, hän oli taaskin entinen ylpeä Eeva. Samana hetkenä, jona hän tunsi lankeemuksensa ja ymmärsi, ettei hän voinut elää nousematta siitä, samana hetkenä hän oli pelastettu.
— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa, mylord?
— Ei, minä pyydän, käykää istumaan, minulla on tuhansia asioita sanottavana. Minä en tahdo loukata teitä puhumalla teille teidän kauneudestanne tai omasta rakkaudestani. Mitäpä se hyödyttäisi? Sen kaiken tiedätte ennestään. Te ette ole niitä naisia, joita miellytellään makeisilla, enkä minä ole kyllin nuori kilpaillakseni niiden kanssa, jotka tarjoavat niitä teille. Mutta sallikaa minun sanoa, mitä Jaakko Keith oli, ennenkuin hän näki teidät, ja mitä hänestä on tuleva, jos te edelleenkin olette niin jalomielinen, että pidätte huolta hänen kasvatuksestaan. Voi, mademoiselle, minä olen teitä ennen tuntenut ainoastaan yhden naisen, jossa kaikki sukupuolenne rakastettavat ominaisuudet olisivat olleet yhtyneinä miehen lujaan tahtoon ja kuningattaren ylevyyteen. Se oli äitini, Mary Drummond, joka polveutui Perthin jaarleista, rohkeudestaan, uskollisuudestaan ja onnettomuudestaan kuulusta suvusta. Olin vielä lapsi, kun kadotin hänet, mutta häntä minun on kiittäminen siitä, että vielä voin kunnioittaa naista. Hovit, taistelutantereet ja suuret pääkaupungit, joissa olen viettänyt enimmän ajan elämästäni eivät ole sellaisia paikkoja, missä oppii tuntemaan naisen arvoa, Niin todellakin, olinhan kahdenkolmatta vuoden iässä kerran rakastunut Pariisissa… Mutta ettehän te kuuntele?…
— Kyllä minä kuuntelen, mylord, kunnes palaatte siihen asiaan, josta muistutin.
— Minä vakuutan, ettei hän ollut mikään kuninkaallinen prinsessa eikä edes noita satoja markiisittariakaan, joiden helmoja tallaa melkein joka askelella Pariisissa. Hän oli pieni ruskeaverinen porvaristyttö…
— Niinkuin minäkin, mylord!
— Ah, te laskette leikkiä,votre altesse, (teidän korkeutenne)! Sanalla sanoen, hänen isällään oli suunnattoman tärkeä luottamustoimi, hän oli kuninkaan ensimmäinen tukankähertäjä. Mutta se ei lainkaan estänyt Susanna Cabet'ta näyttämästä minun silmissäni viehättävältä. Minua pyydettiin siihen aikaan valloittamaan Sisiliaa Espanjan kuninkaalle. Luuletteko minulla olleen aikaa kuunnella niin kunniakasta tarjousta. Ei, minä sepittelin romansseja Susannan jalkojen juuressa; minä olin niin hurmaantunut, että olisin voinut naida hänet.
— Todellakin!
— Niin, mitäpä hullutuksia ei olisikaan valmis tekemään kahdenkolmatta iässä! Onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut panna rakkauttani niin kovalle koetukselle. Pariisissa eletään vain kutakin päivää varten kerrallaan. Ei kumpikaan meistä ajatellut tulevaisuutta, kun eräänä päivänä jouduimme riitaan pienestä sylikoirasta. Minä olin antanut hänelle mitä sievimmän pienen gascognalaiskoiran, joka tuskin oli rottaa suurempi, ja sillä oli siselöitty, hopeinen kaulavyö; minä tahdoin antaa sille nimen Bébé, mutta Susanna oli saanut päähänsä, että nimeksi oli pantava Jaakko. Ymmärrättehän, ettei se nimi minusta ollut oikein sopiva… Susanna oli itsepäinen pikku hupsu, jolla keikarimaistenà la régencesuortuviensa alla oli vain tavallinen, pieni, tyhjä tytön pää. Sana syntyi sanasta, ja lopuksi tuli ero. Liian myöhäistä oli lähteä Sisiliaa valloittamaan, purjehdin sen sijaan vaaralliselle retkelle Skotlantiin, mutta tuon mitättömän romaanin seuraukset olivat onneksi minulle, muuten en olisi sen kertomisella väsyttänyt teitä. Olin kyllästynyt tunteilla leikkimään ja pidin vastedes paremmin varani. Paitsi ruhtinatar Dolgorukia…
— Tietysti arvokkaampi rakkaus…
— Epäilenpä sitä. Dolgorukit olivat 1729 Venäjän mahtavin suku. Nuori tsaari Pietari II oli kihloissa sotamarsalkka Dolgorukin tyttären kanssa. Tuo kaikkivaltias mahtaja tarjosi minulle sisarensa tytärtä puolisoksi, ja tunnustan, että hetkisen ajattelin ottaa kyllä tarjouksen vastaan. Tyttö oli kaunis, nerokas ja kunnianhimoinen … niinkuin te, mademoiselle.
— Ja ruhtinatar, mylord.
— Miksi ei? Liitto tuon mahtavan suvun kanssa ja keisarillisen perheen sukulaisuus olisivat avanneet minulle mitä loistavimman uran Venäjällä, jos muuten kukaan kuolevainen voi edeltäpäin arvata tulevaisuuttaan tuossa maassa, missä tänään saattaa olla valtaistuimen portaalla ja huomenna kenties jo nääntyä Siperian erämaissa. Minä ajattelin todellakin tuota edullista liittoa, mutta kun eräänä päivänä menin tervehtimään ruhtinatarta, näin eteisessä nuoren orjatytön, jota raastettiin pois puoli alastomana ja jonka paljaat hartiat vuotivat verta hirveitten ruoskaniskujen jäljiltä. Kysyin, mitä tuo onneton oli tehnyt, ja sain kuulla hänen särkeneen kiinanposliinisen maljakon. Häntä oli rangaistu ruhtinattaren omasta käskystä ja, häpeä sanoa, osaksi hänen omalla kädelläänkin. Sen arvaatte, että minä käännyin heti takaisin eteiskäytävästä, enkä siitä hetkestä asti enää nähnyt tuota julmaa naista. Ei siinä kylliksi, että on kauneutta, neroa ja kunnianhimoa: pitää myöskin olla sydän … niinkuin teillä, mademoiselle.
— Joko olette päässyt loppuun, mylord?
— Joko teitä väsyttää kuulla? Ah, mademoiselle, kun olen kiusannut teitä näillä mielettömyyksieni ja kiusausteni muistoilla, niin olen tehnyt sen vain, jotta ymmärtäisitte, millä oikeudella te olette anastanut niin ainutlaatuisen ja kiistämättömän paikan sotilaan sydämessä. Jos olisin rakastanut teitä kahdenkymmenen vuoden iässä, kukapa olisi silloin taannut, että olisin rakastanut teitä vielä kolmen- tai neljänkymmenen vanhana? Ja jos olisitte ollut ylhäissukuinen nainen, jonkun kuninkaan tai keisarin sukulainen, kukapa olisi vakuuttanut minulle, ettei kaikkien noiden sukuperän, neron ja kauneuden avujen takana olisi piillyt julma sydän, joka kerran raatelisi oman sydämeni? Mutta minä en ole nuori, ettekä te ole ruhtinatar. Te ette voi kätkeytyä minun näkyvistäni minkään naamarin taa, ja minä, joka olen kokenut elämää, joka olen yksin mielettömyyksistänikin ottanut oppia, minä olen teissä löytänyt ainoan naisen, jota milloinkaan olen todella rakastanut, paitsi äitiäni. Te olette minusta elämän korkein ja paras, lukuunottamatta kunniaa, eikä sekään voi kilpailla teidän kanssanne, sillä te olette ainoa nainen, joka olette minun arvoiseni. Uskotteko minua nyt, kun sanon teille, etten minä enää voi elää ilman teitä, ettei mikään muu kuin kuolema voi meitä erottaa toisistamme? Ja jos sen uskotte, mademoiselle … jos siinä on teille kylliksi, että Jaakko Keith antaa teille vastalahjaksi onnestaan miehen sanan, sotilaan kunnioituksen, koko jäljellä olevan elämänsä ja koko sydämensä … niin älkää sitten pyytäkö mitään muuta, minä olen antanut teille kaikki, mitävoinantaa.
Eeva nousi taaskin istuimelta. Jokainen sana oli mennyt hänen sielunsa lävitse kuin hehkuva nuoli. Hän tunsi, että hänen sisimmässään oli voima, joka kavalsi hänet ja melkein vastustamattomasti pakotti heittäytymään tuon miehen syliin ja sanomaan: ei, ei, ei, siinä on kylliksi, en pyydä mitään muuta!… Mutta niin valtavana oli hänen mielessään vielä vaikutelma, jonka Iisakki Alanuksen tapaaminen oli aiheuttanut, että hän antoi jo kohotettujen käsiensä vaipua alas, tukahutti kavaltavan sydämensä sanat, jotka nousivat hänen huulilleen, ja vastasi:
— Kaikki, paitsi nimeänne, mylord!
— Niin, sanoi Keith ehkä ylhäisemmin kuin itse tiesi tai tahtoikaan. Minä olen tarjonnut teille kaikki, mitävointarjota. Nimeni ei ole yksin minun omani, se on sukumme oma.
— Te olette oikeassa, vastasi Eeva Merthen, nyt yhtä ylpeänä kuin Keith itsekin. Nimi ei ole yksin meidän omamme. Häväisty nimi häpäisee samalla kaikkia, joilla on sama nimi. Minä en tiedä siihen nähden, mylord, mitään erotusta ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, jotka tahtovat kantaa nimeään kunnialla.
Keithin alahuuli venyi ylähuulta pitemmälle. Se oli ominaista hänen suvulleen niinkuin sen sanotaan olleen Habsburg-suvussakin.
— Mademoiselle — sanoi hän koettaen hymyillä — minä käsitän tunteenne, vaikka ne minusta olisivat kohtuuttomat kenen tahansa muun tuntemina kuin teidän. Te olette syntynyt kantamaan kruunua, ja jos luonnon sukuoikeus olisi tunnustettu, olisi mikä muu nimi hyvänsä kuin kuninkaallinen liian vähäinen teille. Meidän täytyy, oli miten oli, taipua aikamme ennakkoluuloihin. Mitä hyödyttäisi tavoitella nimeä, kun todella jo omistaa kaikki sen edut? Teidän kaltaisenne suuret sielut ovat kaikkea näennäistä korkeammalla.
— Minä pidän teidän sieluanne, mylord, yhtä ylevänä kuin omaani.
— Hyvä. Minä otan aateliskirjani teiltä niinkuin olisin saanut sen Skotlannin kuningattarelta. Mutta yhdessä suhteessa te olette vapaampi kuin minä. Isänne tosin sanoi minulle, että teidän sukunne polveutuu vanhasta böömiläisestä aatelissuvusta. Mutta teidän ei ole niinkuin minun vastattava aateluudestanne Skotlannin yhdeksän lordimarsalkan edessä suoraan alenevassa polvessa. Se on vastuu, jota teidän kannaltanne katsoen voi surkutella, mutta josta minä en pääse vapaaksi.
— No niin, mylord, enkä minä enää olisi teidän kaltaisenne miehen arvoinen, jos vielä kiistelisin siitä. Suvaitkaa nyt myöskin kuulla minua yhtä hyväsydämisenä kuin olette kohdellut minua aina siitä asti, kun ensi kerran kohtasimme toisemme Paimiossa. Minä en ole koskaan elämässäni unohtava, että te olette kunnioittanut minua antamalla minulle suuren miehen rakkauden. Minä olen rakastanut teitä niinkuin saattaa rakastaa vain suurta, jaloa, ylevää tässä elämässä … ei, älkää keskeyttäkö, minä rakastan teitä vielä, en ole koskaan elinpäivinäni lakkaava teitä rakastamasta! Mutta teidän omanne voin minä olla ainoastaan puolisonanne. Ah … hetkiseksi minä olen sen unohtanut … olen mielettömänä, erheisenä luullut, että sille miehelle, jota rakastaa, pitäisi uhrata kaikki … maailman tuomio, omaisten kyynelet, jopa kunniankin vaatimukset … mutta minä petyin, mylord, ja olen sitä katuva niin kauan kuin elän. Nyt minä sen tiedän … älkää pahastuko, kasvatusveljeni on ollut omanatuntonani. Minä olen voinut kestää paljon, mutta hänen halveksimisensa on kukistanut minut. Minä en voi elää teidän rakastajattarenanne, mylord. Jos te tai minä voimme kohota maailman tuomiota ylemmäksi, niin ette te voi rakastaa minua enkä minä hengittää niin kauan kuin halveksin itseäni.
— Mitä? Sekö konna, jota armahdin!
— Te lahjoititte minulle hänen henkensä; lahjoittakaa vielä kerran minun tähteni hänelle anteeksianto! Sitten olisi minulla vielä pyyntö itseni puolesta. Minä en voi jäädä Turkuun, antakaa minulle lupa matkustaa Ruotsiin! Alanus ei ole vielä lähtenyt, hän kyllä etsii jonkun laivan ja vie minut johonkin, missä ei kukaan soimaa minua hairahduksestani eikä … häpeästäni.
Peloton sotilas, jonka rohkeus ei koskaan ollut lannistunut, jonka käsi ei ollut koskaan vavissut kuoleman vaaroissa, tunsi ensi kerran kasvonsa kalpenevan. Hän katsoi rakastettunsa tummiin silmiin. Jos hän niissä olisi huomannut arkuuden vivahdustakaan, vähäisintäkään salaisen epäröimisen merkkiä tai edes silmän kätkössä kavaltavan kyynelen, josta hän olisi saanut aihetta toivoa, että tunteet kuitenkin viimein voittaisivat kapinoivan tahdon, niin ei hän, voittoihin tottunut, olisi peräytynyt. Mutta ei, Eeva ei epäröinyt, hän ei itkenyt, ei hieronut kauppaa tunteittensa kanssa, hän seisoi siinä niin lujana, niin levollisena, niin päättäväisenä kuin ainoastaan voimakas sielu voi seisoa, kun on edessä vaali, josta riippuu koko elämä. Keith ymmärsi, että hänen vastauksensa oli lopullisesti ratkaiseva, ja hän oli voitettu.
— Mademoiselle, sanoi hän, te ette lähde, te jäätte tänne. Enkö jo sanonut, että olen valloittanut kuningaskunnan enkä aio antaa minkään vihollisen riistää sitä itseltäni?
— Minä en ymmärrä teitä, mylord.
— Ja te luulette, että minä sallisin teidän lähteä, että minä palkitsisin teidät maanpaolla, köyhyydellä, katumuksella ja yksinäisyydellä kaikesta siitä auringonloistosta, jota jo olette levittänyt ja yhä vielä olette levittävä minun yksinäiseen elämääni? Luuletteko todellakin, että minä voisin elää ilman teitä ja kuolla ilman teitä? Mikä elämä keskellä sodan kauhuja! Mikä kuolema, kun ei ainoakaan kyynel kostuttaisi sotilaan hautaa! Ei, mademoiselle, kunnia on ollut Keithin nuoruudenmorsian, kunnia on pysyvä hänen valkyyrianansa viimeiseen hengenvetoon saakka, mutta Eeva Merthen on tuleva hänen puolisokseen.
Yksi ainoa sana, vähäinen haihtuva sana, kuinka se voi niin äkkiä muuttaa kaikki? Tuo keveä ihmishuulilta kuuluva äänenvärähdys, joka niin nopeasti syntyy ja nopeasti häviää — tuo heikko hengähdys, joka tuskin saattaa liikuttaa haavan vapisevaa lehteäkään, kuinka se voi särkeä sielut kuin salama ja jälleen yhdistää ne kuin kaksi yhteenjuoksevaa, aaltoilevaa virtaa? Kuinka yksi ainoa sana voi kaataa voimakkaimmankin ja jälleen kohottaa heikoimman, katkoa kärjet ja murtaa muurit, levittää hyytä tai kukoistusta ihmiselämän lyhyeen hetkeen, vieläpä kulkea vuosisatojen ja sukujen halki, luoden uudeksi aikakausia?
Niin oli todellakin. Yksi ainoa sana oli kaatanut ylpeän ruusun maahan kuin kuihtuva syksy; toinen sana oli sen jälleen kohottanut kuin kukkiva kevät. Silloin puhkesi voimakas tyttö kyyneliin. Hän oli tietämättään langennut syvälle, ja voimatta enää toivoakaan noussut lankeemuksestaan.