Älä ryhdy moneen asiaan.
Rouva Margret Halm harjoitti, niinkuin tiedämme, omin päin kauppaa ja asui omassa hyvin rakennetussa talossaan Kauppiaankadun varrella. Kirjanpitäjä seisoi kauppapöydän takana puodissa, punnitsi kahvia, sokeria, inkivääriä ja pohjanahkaa, mittasi purutupakkaa ja Lybeckin karttuunia, tyrkytteli terva-ukkojen vaimoille punaisia silkkihuiveja ja ilahdutti lasten mieltä veskunoilla ja Venäjän prenikoilla. Myymälän takana oli puotikamari, joka aina haisi bresiljalta ja jossa Liisu toimitteli konttoristin tehtäviä, milloin häntä ei tarvittu myymälässä apuna. Puotikamarin takana oli Margret-rouvan yksityinen työhuone, jonne hän vei parhaimmat liiketuttavansa, ja sen takana taas erittäin huolellisesti siistitty sali ja aution näköinen, yhtä siisti vierashuone pitkine sohvineen ja kullattuine peilinkehyksiä koristavine aarnikotkineen sekä vihdoin tilava keittiö ynnä väentupa renkejä ja ostajia varten pihan toisella puolen. Rakennuksen yläkerrassa oli ajan tavan mukaan kaksi suurta huonetta, joista oli yksi kummallakin puolen avaraa ullakkoa ja jotka alkujaan olivat aiotut vierashuoneiksi, mutta joista sittemmin pohjoispuolella olevassa asui komissaari Halm ja eteläpuolella olevassa hänen veljensä tytär, Liisu Halm, niinä harvoina hetkinä, jotka hän saattoi käyttää omiin toimiinsa. Portaat ja eteiset, joihin oli sirotettu katajan havuja, olivat erittäin puhtaat, koko talo todisti säästäväisyyttä, järjestystä ja vankkaa varallisuutta. Eikä muita ylellisyyden merkkejä ollut kuin vierashuone, jota lämmitettiin kahdesti vuodessa välttämättömiä kahvipitoja varten, mutta joka muun ajan oli autiona, kylmänä ja kolkkona kuin naulassa riippuva paraadiunivormu.
Kapteeni Edvardson oli Margret-rouvan luona tiedustelemassa, kun kauppaneuvos Halm tuli kälynsä luo, joka parhaillaan kutoi sukkaa. Herrat tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmästi, senjälkeen kapteeni otti hattunsa, siveli sen nukkaa keltaisilla hansikkaillaan, suuteli emännän suurta kättä ja pyysi saada pysyä edelleenkin hänen suosiossaan. Margret-rouva löi vastineeksi häntä keveästi villasukallaan ja virkahti, että he kyllä pysyisivät hyvinä ystävinä, jos vain Edvardson lakkaisi houkuttelemasta hänen tervatalonpoikiaan Gråbergin puolelle. Mitä X-kylään tuli, arveli Margret-rouva, että se, joka oli pistänyt lusikkansa toisen keittoon, saisi syyttää itseään, jos polttaisi näppinsä. — Hyvästi, serkku; käykää katsomassa… Ja Hannu-lanko, kas, sepä oli hauskaa! Saanko tarjota lasin piparmintulla höystettyä viiniä?
Hannu-lanko ei suvainnut huolia piparmintusta; hän silitteli Margret-rouvan erinomaisen valkoista ja erinomaisen laiskaa kissaa ja sanoi, ettei hän luottanut kutsumuskorttiin, vaan lähti itse kuulemaan, tahtoisiko käly kantaa hänen pienen poikansa kasteelle. Sitäpaitsi koski käynti Sten-veljeä, joka myöskin oli kutsuttu, jos vain terveys sallisi hänen tulla.
Margret-rouva kiitti kunniasta ja sanoi kyllä tulevansa ja ottavansa Liisunkin mukaan, koska lanko oli kunnioittanut häntä lähettämällä kutsukortin, mutta ukolle saattaisi lähettää ristiäiskonvehdit ullakkohuoneeseen; hänen oli viisainta istua kuin orava häkissään.
— Margret, sanoi kauppaneuvos, jos sinulla olisi onneton veli ja hän asuisi muutaman askelen päässä talostasi, häpeäisitkö sinä tunnustaa häntä sukulaiseksesi?
— Kysymys sekin, lanko! En. Mutta viisas hänen pitäisi olla. Järkeä ei Stenissä ollut kahdentoista killinginkään verran, kun laahasin hänet tänne Isostakyröstä. Vanha pahus oli hänessä, ja varjelkoon, mimmoisia houreita hänellä oli muka jonkinlaisten pahantekojen sovittamisesta! Ihminen on heikko olento, lanko; meidän ei sovi mellastella tämän maailman tavaroilla kuin järjettömien elukoitten, muista se. Hannu; Belialin puro käy läpi Halmin suvun. No, toden totta, emmepä me muutkaan ole paljoa parempia; sama on vikana Gråbergissa ja koko liudassa. Liisu vain sai edes vähän hillityksi Sten-lankoa; sentähden arvelin: mitäpä hyötyä olisi lääkärien ja apteekkarien palkkaamisesta? Tässä ei auta mikääncremortartari(viinikivi). Minä otin Pokkisen Annan hoitamaan häntä ruoasta ja kahdesta riksistä viikossa, siinä ei käy säästäminen ja itse huolehdin joka päivä, että hän sai säännöllisesti pehmeäksi keitettyjä munia, kalaa ja kanasoppaa. Otto Kristofer-vainajan yönuttu ja tohvelit olivat hänellä vuoteensa vieressä, lautapeliä ei maksanut vaivaa muuttaa sinne. Tosin hän yritti joskus hulluuksissaan mennä ulos, mutta silloin lähetettiin Liisu hänen luokseen, ja hän tyyntyi. Liisu luki joka päivä hänelle Jumalan sanaa; minä arvelen, että siinä oli hänen apteekkinsa. Rahaa hän ei saanut koskaan nähdä, se oli hänelle myrkkyä; mutta kun hän tuli vähän paremmin mukiinmeneväksi päästään, alkoi Liisu karkoittaa hänestä paholaisen juonia. Ensin oli hänellä kaulassaan, ikäänkuin sattumalta, keltainen kaulahuivi; siitä vetäytyivät, ajatteles lanko, Stenin kasvot vääriksi, mutta koska huivin omistaja oli Liisu, oppi hän sitä sietämään. Sitten hän tottui sietämään keltaisia hansikkaita, keltaista sitruunaa ja vihdoin messinkistä kynttilänjalkaa. Toista oli, kun Liisu sitten rohkeni näyttää hänelle kultasormustaan ikäänkuin leikillä; me luulimme, että hän tulisi tuiki hulluksi uudelleen. Pokkisen Anna ja minä seisoimme vartijoina oven luona, hän näet pyrki ulos; hän, pitkä, voimakas mies; olisimme me siinä olleet aika pulassa, jollei Liisu olisi saanut häntä jälleen lauhkeaksi. Kolmen päivän perästä hän saattoi sietää kultasormusta, ja nyt hän voi katsoa mitä tahansa muuta paitsi rahaa. Kuulehan vain, lanko; hän ei kärsi seteliä eikä edes kuudenäyrin rahaakaan! Ei ketään, paitsi meitä kolmea, Liisua, Annaa ja minua, ole viiteen viikkoon päässyt hänen luokseen; sinä, lanko, olet ensimmäinen. Tahtoihan kyllä Edvardsonkin sinne, mutta minäpä en päästänytkään.
— Ennen kuka muu hyvänsä kuin Edvardson! Minä olen iloinen, Margret, että sinä olet ollut niin ystävällinen Sten-veli-raukalle; kyllä se päivä tulee, jolloin vaivasi runsaasti palkitaan. Ymmärräthän kuitenkin, ettei hänen asioitaan voi jättää noin vain oman onnensa nojaan. Velkakirjat voisivat langeta, obligatsioneja saatettaisiin vaatia maksettaviksi tai saattaisi niitä joutua arpaan. Mitä siitä arvelet? Tahdotko, että minä otan pesän hoitaakseni?
— Minä olen sitä mieltä — vastasi Margret-rouva, nyökäyttäen veitikkamaisesti päätään, mikä merkitsi: senpä kyllä uskon, hyvä herra, mutta sinne ei käy nokkaansa pistäminen — minä olen sitä mieltä, että koska Sten-lanko nyt alkaa jälleen tulla järkiinsä, hoitaa hän itse asiansa. No, siinä on kyllä yhtä ja toista sekä pitkin että poikin; mitä tulee ajatella miehestä, joka polttaa velkakirjansa velallistensa nähden? Mutta minä en punnitse enää naulaakaan pellavia, jollei Liisu paranna häntä. Odottakaamme kevääseen asti. Matami Widström hoitaa pesän Isossakyrössä, minä lähetin nimismiehen tekemään tavaraluetteloa, ja kassa-arkun panin sinettiin todistajain läsnäollessa. Odottakaamme, lanko! Sten on hurja mies, se on sukuvika… Liisu!
Liisu tuli puotikamarista.
— Luuletko, että Hannu-setä voi tänään käydä tuolla ylhäällä tervehtimässä häntä?
— Hän on nyt levollinen. Käykää ylös, setä. Mutta älkää puhuko rahoista!
— Kukapa puhuisi nuorasta hirtetyn miehen talossa? Mene sinä mukaan,Liisu, mene mukaan; eihän koskaan saata tietää, mitä voi tapahtua.
Muutama silmänräpäys myöhemmin oli kauppaneuvos veljensä tyttären kanssa komissaarin ullakkokamarissa. Vanhus istui pöydän ääressä ja viilaili teräslankoja linnunhäkiksi. Hänellä oli yllä veljensä Otto Kristoferin kuuluisa yönuttu ja tohvelit; kuihtuneen näköinen hän oli, vaan ei sekavamielinen. Veljekset eivät olleet nähneet toisiaan kolmeenkymmeneen vuoteen.
Hannu Halm ei ollut mikään sydämetön mies. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän jälleen näki kerran niin ihaillun, sittemmin inhotun veljensä, joka oli kaksikymmentä vuotta vanhempi häntä ja kerran oli ollut suvun toivona, kunnes hänestä tuli sen epätoivo — veljensä, joka oli rikkonut niin paljon, mutta myöskin kärsinyt niin paljon.
— Etkö tunne minua, Sten-veli? hän kysyi.
Vanhus katsoi häntä eikä ollut huomattavasti liikutettu.
— Sten-veli? hän toisti. Minulla oli kaksi veljeä. Oletko sinä OttoKristofer vai Hannu Herman?
— Otto on kuollut, minä olen Hannu. Minä tulin vielä kerran tässä maailmassa pudistamaan kättäsi ja kysymään, voinko millään tavoin olla sinulle hyödyksi.
— Vai niin, oletko Hannu? vastasi komissaari yhtä välinpitämättömän levollisena. — Sinä olet vanhentunut; ei ole aina onneksi vanhaksi tuleminen. Ja sinäkö tahdot pudistaa kättäni? Niin, niin, olimmehan veljeksiä. Mutta täällä ei ole mitään perittävää, Hannu, ei vanhaa nuttukuluakaan. Minä olen köyhä mies, Jumalan kiitos, että olen köyhä. Minä elän sukulaisteni armoilla. Anna minulle kätesi; olipa se kiltisti tehty.
— Oletko nyt terve, Sten-veli? Oletko tyytyväinen?
— Hyvin terve. Hyvin tyytyväinen. En ole koskaan ollut niin tyytyväinen aina siitä asti, kun laskin mäkeä Kallisen rinteessä. Silloin ei sinua vielä ollut olemassa, Hannu. Ja mitä olikaan sinulla tekemistä täällä maailmassa? Täällä on syntiä ja rauhattomuutta, ei mitään muuta.
— Voinko auttaa sinua millään tavoin, Sten-veli? Etkö tarvitse mitään mukavuutta? Etkö huoli Virginian tupakasta? Tai ehkä tahdot hyvää, virkistävää viiniä?
— Ei, kiitoksia, minä en tarvitse mitään. Minulla on hyvä olla, kuten näet. Minä tyydyn tähän. Maltas, lähetä minulle vähän teräslankaa! Minä teen nyt linnunhäkkejä ansaitakseni ylläpitoni. Minä teen myöskin ongenkoukkuja; sinä voit myydä niitä kaupassasi. Onhan sinulla kauppa? Vai oletko ehkä köyhä kuin minäkin? Se olisi sinulle onneksi, Hannu.
Rikas kauppaneuvos loi silmänsä alas.
— Minä lähetän sinulle teräslankaa. Minä myyn häkkisi ja ongenkoukkusi.
— Niin, tee se, Hannu; se on kiltisti tehty, se. Mutta älä ota niistä varsin paljon. Älä leiki rahojen kanssa, Hannu! Minä voisin kertoa sinulle jotakin, mutta se on hyvin surullinen juttu. On kauheata, tiedätkös, leikkiä rahojen kanssa.
Liisu kiiruhti keskeyttämään vaarallisen puheenaineen ja muistutti, ettei hän ollut vielä sinä päivänä lukenut mitään sedälleen.
— Niin, lue, lapseni, lue jotakin! Hannu voi myös kuulla. Eikö niin, Hannu? Jumalan sana karkoittaa pahat ajatukset. Mihinkä pysähdyimmekään?
— Syyrakin kirjan 11:nnen luvun 10:nteen värssyyn.
— Aivan niin. Lue siitä, lapseni. Näetkös, Hannu, minä en ole niin köyhä kuin luulet. Joka päivä laskeutuu enkeli taivaasta ja koskee kuivunutta, ruttoista sydämeni lammikkoa. Silloin alkaa juosta lähde kurjasta, vettäkaipaavasta rapakosta, ja se on se kirkas, syvä vesilähde, josta juoksee iankaikkinen elämä. Niin, minä olen rikas, Hannu; en kuitenkaan itsestäni, vaan Hänen täydellisyydestään, joka on kaikkena meissä kaikissa. Lue, lapsi, lue!
Liisu luki:
"Poikani, älä sekaannu moneen asiaan, sillä jos ryhdyt moninaisiin, et siitä paljoa voita. Jos vielä kovinkin pyydät, et sitä kuitenkaan saa; ja vaikka kiirehtisitkin, et kuitenkaan paikastasi pääse.
"Moni pyytää ja etsii rikkautta, mutta ei muuta kuin viivyttää sillä itseänsä. Moni taas on hiljainen, tarvitsee toisten apua, on heikko ja köyhä. Häntä katsoo Jumala armollisesti ja auttaa häntä viheliäisyydestä ja saattaa hänet niin kunniaan, että moni häntä ihmettelee.
"Kaikki tulee Jumalalta, onni ja onnettomuus, elämä ja kuolema, köyhyys ja rikkaus. Jumalisille antaa Jumala pysyväiset rikkaudet ja mitä Hän suo, se aina menestyy. Moni on saita ja säästää, ja rikastuu sen kautta ja luulee kylliksi koonneensa itsellensä ja sanoo: nyt tahdon elää hyvin, syödä ja juoda tavarastani; eikä hän tiedä, että hetki on tullut, jona hänen pitää jättää kaikki muille ja kuolla.
"Pysy Jumalan sanassa ja harjoittele sitä, ja pysy toimessasi. Äläkä huoli siitä, miten jumalattomat tavaraa pyytävät: turvaa sinä Jumalaan ja pysy virassasi; sillä Herran on helppoa tehdä köyhä rikkaaksi. Herran siunaus on hurskaan palkka ja kohta antaa hän siunauksensa kukoistaa. Älä sano: mitä se auttaa minua ja mitä hyötyä minulla nyt on siitä? Äläkä myöskään sano: minulla on kylliksi; kuinka voi minulta mitään puuttua?… Sentähden älä kiitä ketään ennen loppuansa; lapsistansa mies tunnetaan…"
Liisu keskeytti lukunsa. Hänen nuorempi setänsä, Hannu, voimakas mies, oli kalvennut, ja suuria hikipisaroita nousi hänen otsalleen. Hän kohosi istuimeltaan lähteäkseen.
— Sten-veli, hän sanoi, minä pyytäisin sinulta jotakin.
— Mitähän se olisi, Hannu-veli?
— Nuorin poikani kastetaan tänään. Minä pyytäisin sinua ja Margretia ja Liisua tulemaan kummeiksi.
Komissaari oli vaiti hetkisen ja vastasi:
— Minä olen lukenut jostakin miehestä, joka kutsuttiin pitoihin, ja hän tuli ilman juhlavaatteita. Se mies viskattiin synkimpään pimeyteen.
— Sinulle ei käy niin, Sten-veli. Ristiäiset ovat kello kolme iltapäivällä; ennen kello kahta on ihan sopiva musta puku valmiina sinua varten. Se on Otto Kristoferin puku, ja hän oli aivan sinun mittaisesi; minä ostin sen Margretilta.
— Minä tulen.
— Ei, setä, ei! huudahti Liisu pelästyneenä siitä, mitä saattaisi seurata, kun setä esiintyisi sellaisessa tilaisuudessa monien tuntemattomien ihmisten parissa.
— Älä pelkää, sanoi vanhus levollisesti. — Minä kestän nyt kaikki. Koko maailma saakoon tietää, että minä olen köyhä mies ja elän sukulaisteni armoilla. Hannu ei hävennyt tunnustaa minunlaistani konnaa veljekseen; häpeäisinkö minä sitten tulla lainavaatteissa?
— Mutta olettehan katolilainen, setä!
— En, lapseni, olenhan sanonut sinulle, että tunnustan kristinuskoa erottelematta eri tunnustuksia. Tyydytkö siihen, Hannu?
— Kyllä, Sten-veli. Kello kolmelta siis. Jää hyvästi.
— Hyvästi.
Kiitä Jumalaa, ettet saanut ennustajan lahjaa.
Kauppaneuvos Hannu Herman Halm oli siihen aikaan saanut surun, paljoa tuntuvamman kuin hän osoitti niissä muutamissa sanoissa, jotka hän sivumennen lausui ainoalle uskotulleen, kirjanpitäjä Stenmanille. Hänen vanhin poikansa Juhani, isän ja kauppahuoneen ylpeys, oli askel askelelta vaipunut syvemmälle turmioon. Jokainen kirje toi siltä Lontoon kauppahuoneelta, jossa Juhani oli konttoritoimessa, yhä surettavampia tietoja. Viimeinen niistä oli kertonut, että Juhani Halm oli erotettu konttorista, ja siinä oli myöskin ollut väärennetty, isän hyväksymä vekseli, jonka Lontoon kauppahuone oli kuitenkin lunastanut pelastaakseen nimen häpeästä. Salaisuus oli hyvin kätketty; ei kukaan kotiseudulla aavistanut sitä, mutta se oli särkenyt isän sydämen ja tunkenut kaikki muut ajatukset syrjään.
Eräs lohdutus oli vielä — pieni poika, jonka Luoja oli lähettänyt korvaamaan tuhlaajapoikaa, hän saisi periä kaiken sen rakkauden, mitä tähän asti oli tuhlattu vanhemmalle veljelle; hänestä olisi kerran tuleva perheen tuki ja kauppahuoneen kunnossapitäjä. Sentähden täytyi saada jo hänen kätkyensä siunatuksi; sentähden oli korkeuden armoostettavamistä hinnasta hyvänsä — runsailla lahjoituksilla, leskien esirukouksilla, onnettoman, halveksitun veljen tunnustamisella … ja vihdoin myös veljentyttären, Liisun, rukouksilla, kun lapsi ristittäisiin. Sillä Hannu Halmin sydänkonttoriin tuli toisinaan, milloin liikeasiat olivat vaiti, salaperäinen, kauan unohduksissa ollut velkoja, jonka nimeä ei ollut kirjoitettu konttorikirjoihin saamisten eikä velkojen puolelle, vaan joka puhui toisista kirjanpidoista, toisen maailman tilinteoista. Liisu Halm tunsi sen kopean velkojan; hän yksin oli katsahtanut porttien läpi tuohon hirmuiseen tuntemattomaan maailmaan, missä eivät maalliset numerot ja kyynärmitat kelvanneet mihinkään. Häntä, Liisua ei saanut puuttua, hänen täytyi kirjoittaa kuittinsa kastetodistukseen, jotta se kelpaisi pääsylipuksi onnelliseen elämään.
Tavallinen päivällisen aika oli kello yksi, siis, silloisen ristiäistavan mukaan, olivat kahvipidot kello kolmelta. Rikas talo, joka loisti ylellisyydestä sellaisesta, jota niihin aikoihin asti ei oltu tunnettu paikkakunnalla, oli kohta täynnä kaupungin ylhäisimpään seurapiiriin kuuluvia vieraita.
Ei oltu vielä opittu kutsumaan ainoastaan sukulaisia ja lähimpiä ystäviä; kaupunki oli moisiin tilaisuuksiin nähden kuin suuri perhe, ja sentähden ei voitu viettää mitään häitä, ristiäisiä tai hautajaisia kutsumatta sadoittain vieraita.
Talon nuori emäntä sai yksityisessä huoneessaan olla rauhassa noilta vierailta, jotka välinpitämättöminä katselivat hänen äskensyntyneen poikansa pääsemistä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Hänkin rukoili siunausta lapselle, mutta hän ei ostanut sitä, hän anoi sitä ilmaiseksi.
Kaupungin kirkkoherra astui arvokkaana ja hyväätarkoittavana esiin, käsikirja kädessä, liperit koviksi silitettyinä, ja otti vastaan nimilipun, joka oli leimaava äskensyntyneen ihmisten keskuudessa tunnettavalla puumerkillä. Hän oli tottunut lukemaan kastesanat laulavalla äänellä, joka vaikutti yleisöön. Hän tiesi tekevänsä sen hyvin, niin ettei rahtuakaan unohtuisi; hänen omalletunnolleen oli siinä riittävästi; ajallinen ja iankaikkinen palkinto oli muka kyllä tuleva. Mitään sellaista ajatusta tai rukousta, että tuon lapsen nimi kerran taistelun loputtua kirjoitettaisiin ylhäällä elämänkirjaan, ei johtunut hyväätarkoittavan kelpo papin mieleen. Hän oli kastanut monta sataa pienokaista, jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, ja hän oli kastanut heidät niinkuin linnan vahtimestari aukaisee palatsin portin linnanisännän alamaisille, pysyen itse ulkona torilla.
Nuori äiti saattoi huoneestaan nähdä hänet, kun ovi oli puoliavoimena. Mitä liikutti häntä pappi? Hän ajatteli lastaan, joka istutettiin rikkauden taimilavaan ja joka kenties oli saava päättää päivänsä köyhyyden rikkaläjässä. Sellainen elämänsiemen, sellainen pieni poika-parka, kiedo hänet vaikka mitä pehmeimpiin, pitseillä koristettuihin kapaloihin, hyväile häntä vaikka kuinka hellästi, hoitele häntä vaikka kuinkakin kateellisen huolekkaasti — ei kukaan voi sanoa äidille, missä ja miten hän kerran on lopettava myrskyisen elämänsä … ehkäpä haudattuna etäällä erämaan hiekkaan, napaseutujen hankiin tai valtamerten pohjattomaan syvyyteen. Äiti, äiti, nauti nyt tänä hetkenä puhtainta iloa, mitä maa sinulle suo — sulje rakkauden kyyneliä vuodattaen lemmittysi uskollisinta sydäntä vasten, joka sykkii toisen olennon onnen tähden — kuvaile hänen tulevaisuutensa valoisimmaksi, mitä toivo voi uneksia ihmisolennon aamunkoitossa — mutta kiitä lempeätä kohtaloa, ettet ole saanut ennustajan lahjaa nähdäksesi tuntemattomaan tulevaisuuteen!
Kummit järjestyivät paikoilleen. Margret-rouva, jolla äskensyntynyt oli sylissään, oli asettunut vastapäätä konsuli Gråbergia — kauppakilvoittelulla ei ole mitään tekemistä ristiäisten kanssa. Ihmeekseen keksivät vieraat kummien joukosta useimmille oudon, pitkän ja laihan kumaraisen herran.
— Kuka hän on? kuiskailtiin.
— Matkoilla oleva ruotsalainen sotilas, arvasivat jotkut.
— Hän on komissaari Halm, sanoi hiljaa kapteeni Edvardson; hänen terävä silmänsä oli tuntenut miehen, joka monta vuotta sitten tuli hopeakaupasta niin epäiltävän kuuluisaksi.
— Komissaariko? kuiskasivat taas lähinnä seisovat ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, mitenkä se oli mahdollista.
— Onhan hän kauppaneuvoksen veli, huomautti kapteeni kylmästi.
Torninkello oli lähes neljä iltapäivällä, kun kastetoimitus alkoi. Neljä pientä tyttöä, kolme omilla jaloillaan ja neljäs hoitajattaren sylissä, katselivat viattomasti ihmeissään pappia, kastemaljaa, pikkuveljeään ja monia outoja vieraita. Päivä oli kirkas ja kylmä; salin ikkunat olivat lounaaseen päin. Mailleen menevä tammikuun auringon valo alkoi kultahohteisena loistaa ikkunoista. Pappi ehti sanoihin "lapsi, luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — kun kirkas, kultainen auringon säde valaisi kaikki lapset ja häilyi äskensyntyneen pään ympärillä kuin loistava sädekehä.
Samassa kuului raskas kaatuminen. Mitä se oli? Komissaari Sten Halm vain oli vaipunut maahan.
Hämmennystä syntyi, pappi pysähtyi keskelle lausetta; tainnoksiinmennyt kannettiin pois. Taas kuului kuiskauksia salissa, mutta äänekkäämpiä kuin ennen: Sten Halm se on … se hopealastistaan kuuluisa.
— Niin — huomautti taas kapteeni Edvardson yhtä kylmästi kuin olisi hän tallannut kärpäsen kuoliaaksi — hän on kauppaneuvoksen veli.
Liisu oli kadonnut kummien rivistä, mutta Margret-rouva seisoi vakavana, lapsi sylissä. Kirkkoherrakin viipyi paikallaan, käsikirja avoinna ja käsi veteen pistettynä, kunnes ehdittiin rauhoittua häiritsevän keskeytyksen jälkeen. Sitten hän saattoi taas jatkaa: minä kastan sinut, Sten Otto Herman…
Toimitus päättyi ja uusi jäsen oli saatu kristilliseen seurakuntaan. Isäntä oli miellyttävä ja levollinen kuin ainakin. Valitettavasti sairasti hänen veljensä Sten, joka äskettäin oli asettunut kaupunkiin asumaan, pyörtymystautia; ei se ollut mitään, mistä olisi tarvinnut olla levoton; se ei merkinnyt mitään. Siihen selitykseen läsnäolijat tyytyivät tai olivat tyytyvinään; runsas kestitys sulki monen puheliaan suun, mutta siitä huolimatta pysyi komissaari sen iltaa puheenaiheena. Ken ei olisi tiennyt hänen elämäntarinaansa? Juuri hänhän joutui ennen muinoin kahdesti köyhäksi, kahdesti rikastui uudelleen ja joutui kahdesti huonoon maineeseen, pakeni sitten velkojiaan isänmaastaan ja palasi vihdoin koronkiskurina ja ihmisvihaajana elääkseen erakkoelämää ja aaveita näkemään. Kuinka uskalsi kauppaneuvos, kuinka uskalsi hänen pahamaineinen veljensä moisessa tilaisuudessa?… Mutta komissaari oli taas rikas, hänen sukulaisensa tahtoivat saada perinnön; mitä ei raha uskalla? Köyhät ja kunnialliset ihmiset eivät koskaan voisi tehdä sellaista. Niin, Hannu Herman Halm oli tosin hyvin kunnioitettu ja vieraanvarainen isäntä, hänen kotinsa oli hyvin miellyttävä … mutta liian tuhlaavaisen komea … millaisia mattoja, peilejä, tauluja, uutimia … mutta Halmin suvusta on paljon sanomista; ylpeys käy lankeemuksen edellä… Ja niin maisteltiin hyviä makeisia, oivallisia rypäleitä, sokerileivoksia … hyväiltiin lapsia, kyseltiin hellästi huolehtien kauppaneuvoksen rouvan terveyttä ja juotiin äskensyntyneen terveydeksi samppanjaa.
— No, Gråberg! — sanoi rikkiviisaasti muuan lihava herra, joka kuului porvariston vähemmistöpuolueeseen — oletko kuullut, veli, päivän suurta uutista? Palon hävittämä X-kylä on saanut 50.000 suoranaisena valtioapuna ja kaksi vertaa enemmän korottomana kuoletuslainana kahdeksikymmeneksi vuodeksi. X-kylä seisoo paikoillaan lujana kuin kallio.
— Olkoon onneksi! vastasi konsuli Gråberg kuivasti.
— Sen uutisen voisit mieluummin kertoa talon isännälle, veliseni, vastasi kapteeni Edvardson. Sepä vasta sattui. On onni olla ystävyyssuhteissa naisten välityksellä … asetellaan miinoja kilpaveljen räjäyttämiseksi … ruuti räjähtää omien jalkain alla, ja kilpaveli nauraa.
— Niin, se ilo lienee isännällemme maksanut aika sievät summat, sanoi lihava herra hymyillen.
Isäntä, aina kohtelias ja ystävällinen, ei näyttänyt huomaavan puhetta, joka mausti hänen makeisiaan. Eivätkä huomanneet sitä ne neljä pientä, sievää tyttöäkään lennellessään valkoisiin, sievästi silitettyihin hameihin puettuina kuin perhoset vierasten ja tarjottimien välillä. Eikä kuullut sitä onneksi emäntäkään muista huoneista eristetyssä makuukamarissaan. Hän puristi äskensyntynyttä sydäntään vasten ikäänkuin suojellakseen sitä kaikelta pahalta panettelulta, kaikilta tämän kavalan maailman vaaroilta ja kiusauksilta.
Sitä paremmin huomasi sen rouva Margret Halm ja pahastui siitä sitä enemmän. Kun vieraat teen juotuaan lähtivät matkaansa, tarttui hän lankoansa kauppaneuvosta mustan hännystakin nappiin ja sanoi:
— Hannu-lanko, miksi kutsuitkaan Stenin ristiäisiin?
— Sentähden, että hän on veljeni, vastasi Hannu Halm.
— Sanohan muuta! Juuri samoja sanoja kuulin kuiskailtavan ylt'ympäri salia. No, en minä sano mitään pahaa Sten-langosta; olemmehan kaikki heikkoja ihmisiä; mutta miksipä kaivellaan menneentalvista lunta? Se on sukuvika, Hannu. Ja hän itse, raukka, hänen olisi ollut parempi syödä makeisensa omassa rauhallisessa ullakkokamarissaan.
— Pyörtymystä, Margret!
— Pyörtymystäkö? Kaikkeapa uskottelet minulle! Etkö nähnyt, miten aurinko loisti kuin kulta pojan pään ympärillä, kun hänet vein kastettavaksi ja kun pappi laski kätensä veteen, ammentaakseen vettä lapsen päähän? Liisu on osannut varsin taitavasti totuttaa Sten-langon kärsimään kaikkea keltaista, mutta ei aurinkoa, joka saa itse kullankin vaalenemaan. Etkö enää muista, mitä äitisi kertoi Sten Halmin kasteesta, kun isäsi näki kultaverhon hänen päässään ja tuli sinä hetkenä hulluksi?
Kauppaneuvos tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
— Margret … älä saata minua mielettömäksi! Älä riistä minulta sitä vähäistä järkeä, jonka niin hyvin tarvitsen! Mitä taikauskoista lorua se on? Anna minun pitää pieni poikaseni … kohta, kohta ei minulla ehkä olekaan muuta…
Ja tuo muutoin niin tyyni, selväajatuksinen liikemies heittäytyi väsyneenä tuolille ja peitti kädellään silmänsä salatakseen kyyneleitään.
Margret-rouvan hyvä sydän heltyi.
— Ei, Hannu — hän sanoi lohduttaen — älä välitä siitä joutavasta jutusta; kuinka Jumalan kirkas päivä voisi vahingoittaa lasta? Eikö päivä ole paistanut muille rakkaille lapsille, Annalle ja Lotalle ja Margretille ja Lillille, kun pappi kastoi heidät? Eikä heistä kuitenkaan ole tullut petoja. Ja mitä koskee meihin ihmisten loruilu. Jospa nyt Stenin kutsuminen ei juuri ollutkaan viisasta, niin oli sen sijaan hyvin tehty, ettet halveksinut kurjaa ihmisparkaa, joka on veljesi. Sen Jumala kerran palkitsee sinulle, Hannu-lanko! Jää hyvästi ja kiitoksia kestityksestä! Minä menen katsomaan, miten Sten kotona voi.
Kauppaneuvos istui yksin, vanhin pikku tyttäristään polvellaan, kun Stenman-vanhus astui sisään ja ilmoitti jonkun tahtovan puhutella häntä.
— Huomenna, Stenman; minä olen väsynyt.
— Se on Tervola.
— Vai niin! Käske hänen tulla!
Kauniiseen saliin, jossa palvelija parhaillaan sammutteli kynttiläkruunua, astui horjuen nuori mies kalpeana kuin varjo.
— Mitä? Sinäkö se olet Tervola? Ja noinko laiha ja kalpea? Käy istumaan! Oletko sairas?
— En oikein tervekään, herra kauppaneuvos! vastasi nuorukainen ja vaipui samassa tuolille. — Minä olen viipynyt kauan… Minä olin sairaana Viipurissa.
— Poika-parka! Sinä toimitit asiasi kuin mies… Mutta sait kokea kovaa?
— Hevoset oli tilattu muita varten viidentoista penikulman matkalla… Minun täytyi matkustaa viisi yötä peräkkäin … oli kylmä … lienen vilustunut … tulin sairaaksi paluumatkalla… Lupasittehan, herra kauppaneuvos, muistaa vanhaa äitiäni…
Hän ei jaksanut puhua enempää. Verivirta syöksähti hänen suustaan.
— Se vielä puuttui! sanoi isäntä hiljaa. — Otavan rahti tulee kalliiksi. Äiti kadottaa poikansa, ja minä olen murhannut parhaan palvelijani.
Älä koskaan anna sieluasi rahalle!
Päivät kuluivat, tuli kevättalvi, kevät ja vihdoin kesä.
Naapurikaupunki X-kylä sai uuden järjestelynsä ja alkoi kuin nuori koivu palolla kasvaa tuhasta. Rooma ei ollut vielä kylvänyt suolaansa Karthagon raunioille. Hämähäkin verkot oli tuuli hajoitellut, kultaverkon särkenyt; raha oli jäänyt tappiolle vieläkin kerran aikojen kilpakahakassa. Mutta on monta taistelua, joissa voitettukin voittaa. Kumpikin kaupunki kohottautui uudelleen kilpailemaan; rohkeus kasvoi, veistämöissä työskenneltiin, kauppa kukoisti. Ulkomaiset kauppapaikat eivät aina olleet edullisia maan vientikaupalle, mutta sitä edullisempia rahtiliikkeelle. Tyhmä kauppabalanssi, joka vuosittain oli julkaistuna maamme virallisessa lehdessä, — osoitti aina tappiota ja tappiota, vaikka kuinka olisi koeteltu asetella numeroita, mutta se ei estänyt kauppalaivastoa ja samalla rantakaupunkeja nopeasti kasvamasta. Valtiotalouden hoitajat jännittivät tarkkanäköisyyttään saadakseen selville, miten moinen maa, joka lakkaamatta maksaa rahoja muualle melkein kahta vertaa enemmän kuin se kokoaa, ei joudu verohylyksi eikä ulkomaisten vekselien valtaan, vaan sen varallisuus ja pääomat ennemmin alinomaa kasvavat. Sen arvoituksen selitys oli silloin rahtiliike, joka tuotti maahan salassa säännöstelemättömiä miljoonia. Mitkään sopimattomat tullisäännöt eivät olleet saaneet tukituksi tuota maailmanmarkkinain kullan tulvivaa lähdettä. Myöhempinä aikoina, kun höyry on tullut Suomen purjelaivain vaaralliseksi kilpailijaksi, on vain tarvittu jättää kauppalaivasto ilman tehokasta kannatusta, niin miljoonatulvat ovat menneet kuiviin. Sitä koetetaan nyt korvata puutavarain viennillä … niin kauan kuin kirves löytää metsää haaskatakseen.
Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet tekivät hyviä kauppoja, Halm & Kumppani — kumppanina oli Stenman — vakuutti laivansa, menetti yhden ja sai vahingon palkituksi. Gråberg menetti myöskin yhden mutta korvasi vahingon säästämällä kuuden muun laivan vakuutusmaksun. Kumpaakin rikasta toiminimeä uhkasi uusi kilvoittelija: yhtiö. Pienempien pääomain omistajat alkoivat naapurikaupungin esimerkin mukaan liittyä yhteen ja rakentaa laivoja. Mitä mahtavat silloin tekivät? He rupesivat yhtiön jäseniksi kumpikin ja saivat kilvoittelun kärjen katkaistuksi. Y-kylässä oli siis kolme suurvaltaa: kaksi yksinvaltaa ja yksi tasavalta.
Kapteeni Edvardson piti huolta siitä, että komissaari Halmin aikaisemmat vaiheet tulivat yleisesti tunnetuiksi, ja häpeä tuli siitä koko perheen osaksi. Kateus selitteli väärin, panettelu mustensi kauppaneuvoksen ja hänen onnettoman veljensä välistä suhdetta. Margret-rouva matkusti Isoonkyröön ottamaan haltuunsa Yrjölän kallisarvoisen pesän. Komissaarin toivon mukaan myytiin se huutokaupalla, mutta siitä maksettiin huonosti, vain noin 18.000 riksiä. Summa jaettiin, samoin komissaarin määräyksen mukaan, tasan Isonkyrön köyhille ja hänen synnyinkaupungilleen. Hän tahtoi olla köyhä, ja hänestä tulikin köyhä, mutta uskottiinko sitä? Ei, olihan vielä jäljellä kassakirstu, jonka sinettejä hän ei antanut murtaa ennen kuolemaansa, ja siinähän tietysti täytyi olla summattomia aarteita.
Sallimus johti sillä välin niin, että myrkyllinen juoruilu, joka kaikkialla oli liikkeellä Halmin perheestä, sai oikeutetumman aiheen ryhtyä tekemisiin Gråbergin asiain kanssa. Konsuli Lauri Gråbergin setä, tuo pienikasvuinen kalakauppias ja sananparsien saivartelija Rufus Gråberg oli aikaisin keväällä ajanut heikolle jäälle ja hukkunut. Perunkirjoituksessa huomattiin vastoin luuloa, että koko omaisuus oli vain 22.000 riksiä, ja se oli testamentissa määrätty vanhalle varattomalle leskelle, rouva Hallbergille, joka oli kaukainen sukulainen ja oli jo kolmekymmentä vuotta hoitanut vainajan taloutta. Lauri Gråberg ehdotti, että rouva Hallberg muuttaisi hänen luokseen ja luopuisi omaisuudestaan; muuten uhkasi hän tehdä valituksen testamentista. Rouva Hallberg ei suostunut siihen. Lauri Gråbergin laiselle miehelle ei 22.000 riksiä ollut enempää kuin yksi ainoa hänen laivansa saattoi tuottaa muutamassa kuukaudessa, mutta kapteeni Edvardson keksi mitättömän muodollisuuden, jota Rufus Gråberg ei ollut huomannut kutsuessaan todistajia, ja testamentista tehtiin valitus.
Tuskin oli juoruilu saanut siitä aiheesta äimän pistelläkseen Gråbergin kauppahuonetta, ennenkuin se sai vielä pahemmasta aiheesta paksun naskalin Halmin varalle. Juhani Halm palasi Englannista niinkuin valitettavasti monenkin rikkaan miehen poika on palannut kullan, maailman ja nuoruuden yhdistyneistä kiusauksista. Eikä enää hänen rikoksensakaan pysynyt salassa: vekseliasia oli Lontoosta levinnyt Gråbergin kirjeenvaihtajien kautta. Turhaan onneton isä koetti pitää hunningolle joutunutta poikaansa poissa ihmisten näkyvistä. Pikkukaupungilla on silmät joka nurkassa ja sopessa: nuori Juhani hiipi öisin salaa ulos, ja päivällä löydettiin hänet aina kaupungin pahimmista kapakoista juomasta niiden irstaimpien renttujen kanssa. Vihdoin isä lähetti hänet ankaran tarkastuksen alaisena kauas sisämaahan, missä hän sitten pysyi odottelemassa isänsä kuolemaa, jolloin hän toivoi saavansa oikeutensa voimaan.
Ikäänkuin se koettelemus ei olisi vielä sattunut kyllin syvälle sydämeen, tuli uusi kesän saapuessa. Halmin nuori, rehellinen ja tavattoman taitava kirjanpitäjä Tervola joutui kiihkeän keuhkotaudin uhriksi, jonka hän sai kiireisellä talvimatkallaan viitenä unettomana yönä Riikaan pyrkiessään. Niinä neljänä kuukautena, jotka kuluivat Tervolan palaamisesta, tunsi Halm rakastavansa häntä enemmän kuin poikaansa, joka niin huonosti oli palkinnut hänen rakkautensa. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin pidättää murhanenkeliä, mutta missä rakkaus on voimattomana, hymyili kuolema ivallisesti rahalle. Kun Otavan varustaja seisoi kalvenneen uhrinsa vieressä ja näki yksinäisen äidin itkien polvistuneena poikansa vuoteen ääreen, silloin — niin,vasta silloinHannu Herman Halm tunsi, että kaikki hänen kultansa oli vain kourallinen tomua.
— Tästä lähin — hän sanoi itkevälle leskelle — olen minä teidän poikanne.
— Minä kiitän teitä — äiti vastasi aavistamatta, mikä oas piili hänen viattomissa sanoissaan — minä tarvitsen niin vähän. Antakaa minulle hauta poikani viereen!
Hannu Halm palasi konttoriinsa, neuvoi Stenmanille, mitä sinä päivänä oli tehtävä, ja meni omaistensa luo. Ensi kerran hänen vaimonsa silloin näkikin hänen tulevan luokseen konttoriaikana. Pienet tytöt tanssivat ihastuksissaan hänen ympärillään ja näyttelivät hänelle nukkejaan. Hän hyväili heitä, tunsi mielensä levollisemmaksi ja otti kätkyestä pienokaisen syliinsä.
— Sinä, hän sanoi, sinä, josta minulla on ollut vain iloa eikä vielä mitään surua — saanko nähdä sinusta tulevan paremman ihmisen kuin isäsi? Oi, poikani, pikku Sten, älä sekaannu moneen asiaan … tai jos se tulee osaksesi, älä koskaan anna sieluasi rahalle!
Hänen puolisonsa ymmärsi hänet; vaimo ymmärtää kaikki sydämellään.
— Ei — hän sanoi ja kiersi kätensä hänen kaulaansa — meidän pikku Stenimme oppii rakastamaan Jumalaa ennen kaikkea ja lähimmäisiänsä niinkuin itseänsä. Hän ei koskaan tuota sinulle murhetta.
Hän oli itse oveluus.
Konsuli Lauri Gråbergin oli liikeasiain karttumisen tähden täytynyt ottaa ensimmäinen kirjanpitäjä Södergren konttoriinsa ja hän sanoi tälle, kun postitunti lähestyi:
— Missä Edvardson viipyy?
Hän, tuiki säännöllinen mies, ei tullutkaan tapansa mukaan konttoriin yhdentoista lyönnillä.
— Kapteeni Edvardson purjehti satamanedustalle kello seitsemältä tänä aamuna, vastasi kirjanpitäjä.
— Miksi juuri tänään, kun tuulee niin kovasti?
— KauppaneuvoksenArgopalasi toissapäivänä. Laivamiehet päästetään pois palveluksesta, ja kapteeni Edvardson tahtoi hyvissä ajoin puhutella perämiestä ja parhaita matruuseja. MeidänSolidelleotetaan väki tulevalla viikolla.
— Sitäkö varten siis? Mutta tuuleehan niin, ettei pystyssä pysy. Minä en näe viirisalkoa pakkahuoneen nurkalla.
— Sen kaatoi tuuli tunti sitten.
— Ja Edvardson on satamanedustalla moisessa myrskyssä!
— Vanha merimies, herra konsuli.
Gråberg oli vaiti. Hän olisi tarvinnut Edvardsonia enemmän kuin koskaan ennen suurenmoista kauppatuumaa varten, jonka tuo taitava kaupanvälittäjä oli miettinyt. Ei ollut vähempi kyseissä kuin saada haltuunsa kahden naapurikaupungin koko senkeväinen suolantuonti, sillä suolan hinta oli noussut yhdeksään riksiin tynnyriltä, ja Gråbergilla yksin oli suurenlainen varasto tuota välttämätöntä tavaraa. Mutta sitä varten tarvittiin pikaisia käskyjä Liverpooliin ja St. Ybesiin — käskyjä, jotka ainoastaan Edvardsonin kielitaito saattoi laatia.
— Miksen minä ole oppinut englannin kieltä? huokasi Lauri Gråberg käyden yhä levottomammaksi, mitä likemmä postitunti joutui. — Södergren, kutsu tänne poikani!
Lauri Roderik oli palannut muutamia päiviä aikaisemmin kotiin ja tuli konttoriin.
— Osaatko englannin kieltä?
— Hieman..
Ulkomaisia kieliä luettiin siihen aikaan kouluissa saksaa ja huonoa ranskaa, mutta ei ollenkaan englannin kieltä.
— Kirjoita saneluni mukaan kirje Hawkes & Pojille Liverpooliin.
— Kirjekö? kysyi ylioppilas hämillään. Minä olen lukenut vähän englannin kieltä, mutta en ole koskaan sitä puhunut enkä kirjoittanut.
— Et kirjoittanut! huudahti isä suuttuneena. — Kulutat rahoja jo kolmatta vuotta etkä ole oppinut sen vertaa, että voisit auttaa isääsi kirjoittamalla mitättömän kirjeen. Mitä hyötyä on sitten koko opistasi?
— Teidän luvallanne, isä, aion tulla koulunopettajaksi.
— Mitä? Koulunopettajaksiko? huudahti isä taaskin hyvin kummastuneena.— Etkö siis maisteriksi?
Oli aika, jolloin oppimattomat käytännön miehet kunnioittivat maisterinarvoa kuin jotakin, jossa kaikki mahdollinen elämänviisaus oli yhdistettynä. Tuli sitten toinen aika, jolloin maisteri merkitsi liikemiehen mielestä samaa kuin hajamielisyys tai kelvottomuus.
— Ensin maisterinarvo, isä, vastasi poika.
— Sinäkö koulunopettajaksi? Sinä? Ja minunko luvallani? Et koskaan.Minun poikani koulunopettajaksi! Ainoa poikani! Oletko hullu?
— Mieleni on paha, etten voi olla hyödyksi teille, isä, mutta minulla ei ole vähintäkään halua ruveta kauppa-alalle. Antakaa minun seurata taipumustani. Päätökseni on luja. Koulunopettajan toimi on vaatimaton, mutta sangen kunnioitettava.
— Niin, niin äärettömän kunnioitettava, että hän pitää samaa nuttua kaksikymmentä vuotta, ostaa virkistyksekseen kahdeksan luotia kahvia kerrallaan ja on kirjoissa veloista, joita hän ei koskaan maksa. Lauri Roderik … jos sinä, joka voit tulla kunnioitetuksi ja itsenäiseksi mieheksi, tahdot antautua orjuuteen ja köyhyyteen, mihin ryhtyvät sitten köyhät nuoret miehet, joilla ei ole toivoa paremmasta? Poikamaisia oikkuja! Heitä ne mielestäsi!… Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia on postin lähtöön, eikä Edvardsonia kuulu!
— Minkä käskyn tahdotte, isä, lähettää englantilaiselle kauppahuoneelle?
— Suolaa! Suolaa! Kokonaisia suolavuoria! huudahti epätoivoinen kauppias.
— No hyvä, kirjoittakaa, isä:Hawkes & Sons, Liverpool. Salt!Salt!… Se on lyhyt käsky ja sen ymmärtää helposti.
— Poika, uskallatko ilvehtiä isäsi kanssa?
—Salton hyvää englannin kieltä. Minä luin äskettäin uudesta laitoksesta,sananlennätin-nimisestä, jota käytetään Englannissa. Sen muodostavat merkit, jotka näkyvät pitkän matkan päähän, ja ne toistetaan asemalta toiselle. Sanomissa, joita siten lähetetään, on aina vain muutamia sanoja.
— Oh … älä puhu puuta heinää! Mitä sanottaisiin niin naurettavasta kirjeestä?
— Sitä pidettäisiin eriskummallisena, mutta se ymmärrettäisiin.
— Käsky on pantava toimeen pian. Mitä merkitseepiantainopeasti?[13]
—Quick ja prompt.
— Hm… Sillä laillahan voi kuka hyvänsä kirjoittaa englannin kieltä.Mutta ei ole muuta keinoa. Olkoon menneeksi Edvardsonin vastuulla.Kirjoita!
Tuo omituinen kirje lähetettiin ja se lienee saapuessaan Liverpooliin herättänyt aika ilon Hawkes & Poikain konttorissa. Useimmilla Englannin kauppahuoneilla, jotka olivat asioissa pohjoismaiden kanssa, oli jo silloin kirjeenvaihtoa varten konttorissaan pohjoismaalaisia, mutta saattoipa sattua tapauksia, jolloin monikin kieliätaitamaton suomalainen kauppias olisi joutunut samaan pulaan kuin konsuli Lauri Gråberg.
Puolenpäivän aikaan meni konsuli, levottomana Edvardsonin viipymisestä, satamaan. Vain vaivoin hän pääsi perille riehuvassa myrskyssä, jonka puuskaiset vihurit lennättivät sateisia pilvenmöhkäleitä. Kulkiessaan milloin nojautuneena kultapäiseen, espanjanruokoiseen keppiinsä, milloin syrjin tuuleen, näki hän kaikkialla merkkejä luonnonvoimien väkivaltaisuudesta. Särkyneitä ikkunalaseja, hajonneita savupiippuja, alas pudonneita kattotiilejä ja kaatuneita lankkuaitoja olivat kadut täynnä. Puupinon halot oli tuuli hajoittanut tulliportin luota kuin akanat ympäri kenttää. Merivesi oli noussut ja virtasi muutamissa paikoin tulvanaan satamatielle. Erään kaljaasin tuuli oli heittänyt syrjälleen rannalle, ja aallot huuhtelivat sitä; kaikilla satamassa olevilla laivoilla oli kaksinverroin ankkureja, ja töin tuskin saattoivat ne sittenkään säilyä, vaikka olivat suojassa pahimmilta vihureilta.
Halmin Argo, joka oli suuri, raskaasti lastattu laiva, oli kauempana satamanedustalla hiukan suojassa metsäisen kalliosaaren luona. Mutta jotta olisi päästy sinne tai sieltä takaisin, täytyi veneen kulkea tuulen puolelta suojattoman Kallisen selän yli, jossa myrsky, aukealta mereltä tullen, näytti koko voimansa. Sinnepäin Gråberg katseli tähystellen, milloin toivoen näkevänsä purren taistelevan tuulessa, milloin taas toivoen, ettei kukaan uskaltaisi lähteä vesille. Kallisen selkä oli suurenmoisen hurja ilmameren painosta. Ei missään ollut jäljellä meriveden vihreää väriä, näkyi vain lumivalkea vaahtolakeus, kuohun yllä tiheä, harmaa, nopeasti kiitävä meriusva-verho ja sen yläpuolella taivas niin uhkaavan mustana kuin syysyö.
Tuulen ja sateen läpimäräksi pieksemänä Gråberg poikkesi rannalla olevaan kalastajatupaan ja kysyi, oliko nähty kapteeni Edvardsonia. Hänen oli nähty kohtalaisessa tuulessa purjehtivan ulapalle kello seitsemän tienoissa, mutta takaisin purjehtiminen … ei, sellaista hamppua ei vielä ole kehrätty, joka olisi kestänyt purjekankaassa moisia puuskia alahangan puolelta.
— Luuletteko siis, että kapteeni Edvardson on jäänyt Argolle iltaan asti?
— Oli jäätävä.
Konsuli Gråberg palasi satamasta jonkinverran, mutta ei täysin rauhoittuneena. Edvardson oli suunnitellut suolakaupan, hän tiesi asian olevan kiireisen, että käskyt täytyi lähettää jo sinä päivänä ja että häntä tarvittiin niitä kirjoittamaan. Hänellä ei ollut tapana olla poissa niin tärkeää postia lähetettäessä.
Ilta tuli, tuuli laantui, meri vaihtoi lumivalkoisen vaippansa vihreihin, välkkyviin aaltoihin, ja purje purjetta seuraten tanssi edestakaisin satamanedustan ja kaupungin väliä. Gråberg meni vielä kerran satamaan. Argon laivavene oli juuri laskenut laituriin.
— Missä on kapteeni Edvardson?
— Kapteeni Edvardsonko? Hän lähti Argosta tänään aamulla kello kymmeneltä. Purjehti omalla veneellään Trafalgarilla, ja keulanpuolella oli hänellä laivapoikapahanen.
— Sellaisessa myrskyssä!
— Vanha merimies.
On taru vanhoista merimiehistä, että he tavallisesti hukkuvat omaan satamaansa. Päivää myöhemmin löydettiin kapteeni Edvardsonin Trafalgar kulkuväylän varrelta luodolta, johon myrsky sen oli heittänyt. Kaukaa Kallisen selän asumattomilta rannoilta löysivät viikon kuluttua jotkut ongella olevat pojat muinoin hienon, mustan silkkihatun hiekan täyttämänä ja piikivien hankaamana. Ne olivat ainoat merkit, mitkä tässä maailmassa löydettiin eräästä senajan viisaimpiin, toimeliaimpiin, mutta myöskin vähimmin arkatuntoisiin kuuluvasta kauppakonttorin ja maailman markkinain välillä juoksijasta. Hän oli uponnutomassatoimessaan, keskellä loistavia kauppasuunnitelmia ja juuri koettaessaan houkutella kilpaveljeltä hänen parhaita merimiehiään. Lauri Gråberg suri häntä vilpittömästi. Usein pulmallisina hetkinä konttorissa, kun asiat kiirehtivät ja viisasta päätä sekä terävää englantilaista kynää tarvittiin lähettämään käskyjä ulkomaisiin satamiin, kuultiin Gråbergin puoliääneen sanovan itsekseen:
— Jospa nyt olisi Edvardson täällä!Hänoli itse oveluus! Hänen olisi pitänyt elää, jotta hän olisi saanut velkakirjansa kuitatuiksi.
Totuus, joka vapauttaa meidät.
Meiltä hävisi komissaari Sten Halm näkyvistä silloin, kun häneen teki niin musertavan vaikutuksen auringon kulta, joka loisti lapsen pään ympärillä ristiäisissä hänen veljensä kauppaneuvoksen luona. Hänelle, aikoinaan varsin kuuluisalle miehelle, oli luonto lahjoittanut raudanlujan ruumiin, joka siihen asti oli kestänyt kaikki elämän ja sen intohimojen kovat kolaukset, paitsi taikauskoista kuvittelua, joka kävi perintönä hänen suvussaan. Ristiäisissä hän oli saanut lievän halvauksen; hän toipui tosin vähitellen veljensätyttären hellästä hoidosta, mutta kauan ruostuneena ollut rauta oli murtunut ja liukui liukumistaan viettävää rataa pitkin kohti sulatusuunia, jossa lujinkin teräs kerran häviää ajasta. Sten Halm sai kuitenkin kokea sen suuren onnen, että hän yhä enemmän kirkastui, yhä enemmän pehmeni lähellä loppuaan. Itsepäinen mies taipui vihdoin vastoin tahtoansa, mutta yhä päättävämmin uskolla saavutettavaan vapahduksen ilmaiseen armoon, uskolla, jota hänen kärsivällinen hoitajansa joka päivä rakensi muuriksi itsevanhurskautta vastaan ja samalla lujaksi suojaksi hirveän kulta-aaveen torjumista varten. Liisu Halm oli käytännöllinen kristillisyydessään niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei tyytynyt yksinomaan uskonlauseihin, jotka kyllä ovat hyvin tärkeitä ajattelevalle ihmishengelle, mutta joita alinomaa on sovitettava maalliseen elämään, jotta ne vaikuttaisivat elämän voimina sydämen ja toiminnan alalla ja siellä loisivat kaikki uudeksi. Hän vetosi alinomaa setänsä omiin kokemuksiin, joita hän oli tehnyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta kestäneen kummallisen ja tekopyhän katumuksensa aikana. Eihän hän voinut kieltää, että luuloteltu rauha ja sovinto, joita dominikaanit olivat kuvailleet hyvien töiden, köyhyyden ja maailmanpilkan hedelmiksi, olivatkin olleet vain apuatuottamatonta sovintoa, petollista rauhaa, eivätkä edes olleet voineet suojella häntä kullan loistolta tai auringonsäteiden heijastusilmiöltä. Sillä tavoin ei koskaan tulisi kylliksi; sadan vuoden kieltäytymiset tai hyvättyöt eivät voisi sovittaa ainoatakaan rikosta tai ainoatakaan verivelkaa. Siitä ei taivaassa eikä maassa olisi mitään muuta vapahdusta kuin Kristuksen sovitus uskolla omistettuna, ilman ihmisen omaa ansiota; mutta jos hän kerran sillä tavoin ehdottomasti antautuisi Jumalan armoon Kristuksessa, silloin seuraisivat jokapäiväisen parannuksen ohella hyvättyöt uutta ihmistä, silloin löytäisi hän rauhan, jota hän etsi ja tuo "kristillisyys yleensä", josta hän niin suuresti ylpeili, olisi silloin lopultakin hänelle sama kuin luterilainen, iankaikkisen totuuden sanoihin perustuva kristillisyys.
Liisu Halm oli nöyrä, oppimaton, yhdeksäntoistavuotias tyttö; hän ei ollut saanut sen korkeampaa sivistystä kuin moni muukaan kauppiaantytär siihen aikaan, eikä hän osannut esittää käsitystään uskonasioista yhtenäisenä esityksenä. Mutta hänellä oli hyvä luonnollinen ymmärrys, selvä arvostelukyky ja tottumusta ajattelemaan ja puhumaan hengellisistä asioista, jonka hän oli saavuttanut senaikaisissa uskonnollisissa kokouksissa Tukholmassa ja Suomessa, tahtomatta ns. herännäisten tavoin ankarasti ja suvaitsemattomasti tuomita muita teitä, joiden avulla Jumalan rakkaus voi janoovan sielun johdattaa elämän lähteelle. Ainoastaan Raamatun sanaan hän turvautui kuin kallion kyljessä olevaan rautarenkaaseen; siitä hän ei sietänyt mitään tinkimistä, siitä ei hiljainen, nöyrä, lempeä tyttö sallinut horjuttaa itseään tuumankaan vertaa oikealle eikä vasemmalle. Ja siinä olikin hänen vahvuutensa — lapsen käsi ja urhon kilpi, neidon kainous ja maailman voittajan voima.
Komissaari Halm tunsi tuon lujan uskon ja nöyrän rakkauden voiman, kuten nuori ylioppilas ja liikeasioihin syventynyt kauppaneuvos olivat tunteneet sen, kuten jokainen horjuva vakaumus, jokainen juurtumaton epäilys elämässä lopultakin saa tuntea saman voiman. Kova kuori murtui pumpulivasaran iskuista, vaskivuori suli kuin jääharkko kevätauringon lämmöstä. Sten Halm ei enää pitänyt luuloteltua köyhyyttään ansiona; hän ei pitänyt enää katumuksenharjoituksiaan eikä hyviätekojaan taivaanvaltakunnan portin avaimena; hän nöyrtyi ja alistui ehdottomasti pelastuksen armoon, hän antautuikokonaan, niinkuin sekä totinen Jumala että epäjumalat vaativat antautumaan; hän otti vastaan kaikki ilmaiseksi ja löysi rauhan.
Kevään tullen riutuivat hänen voimansa päivä päivältä. Liisu Halm ei enää lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan; komissaari ei voinut tulla toimeen hänettä: hän oli niitä rauhanenkelejä, joista on kirjoitettu, että ne saattavat sieluja iäisiin majoihin. Eräänä kesäkuun iltana istuivat Margret Halm ja Hannu Herman Halm hänen kanssaan kuolemaisillaan olevan sairaan luona. Aurinko paistoi mailleenmennessään ullakkokamarin ikkunasta vuoteelle ja verhosi kaikki esineet huoneessa sädehtivällä kultaloisteella. Liisu aikoi laskea alas varjostimen.
— Ei — sanoi vanhus — anna minun katsella aurinkoa! Näetkös, se tulee minun luokseni viimeisenä hetkenäni muistuttamaan minua mielettömyydestäni ja todistamaan anteeksisaamisesta. Miksikä pelkäisin aurinkoa? Mitä liikuttaa minua enää kulta, joka oli minun himoni ja tuli turmiokseni? Se on kaikki, kaikki maan tomua… Mutta katsokaa, noin paistaa Jumalan rakkaus kurjimmallekin syntiselle!… Ei mitään ansiota, pelkkää ansaitsemattomuutta, kaikki armoa!… Nosta päätäni, lapsi, jotta vielä kerran saan nähdä auringon … kiittää ja ylistää…
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sten Halm, kevytmielinen nuorukainen, itsekäs mies, hillitsemätön tuhlari, petturi, peluri, murhamies, koronkiskuri, kunnian jumaloitsija, kullanpalvelija ja -uhri, häpeän tahraama karkuri, pettynyt ja muita pettävä katuja, Jumalan, vertaistensa ja oman itsensä kauhistus, eniten turmeltunut ja epätoivoisin ihmislapsista — hänkin oli saanut armon armahtavalta Jumalaltaan, hänkin saattoi kuolla rauhassa, ylistys huulillaan…
* * * * *
Kummallisen, jonkin aikaa sangen salaperäisen miehen elämäntarina loppuu tähän. Vastoin paikkakunnan tapaa saattoivat häntä hautaan ainoastaan lähimmät sukulaiset ja hänen entinen emännöitsijänsä, matami Widström, joka oli niin suuresti miellyttänyt Margret-rouvaa luultavasti samanmoisen rohkeuden ja muuten yhtäläisen luonteen tähden, että hän otti hänet luokseen pitämään huolta tervatalonpojista.
Huhu komissaari-vanhuksen suunnattomista rikkauksista pysyi yhä pysymistään vastoin vanhuksen luuloteltua köyhyyttä, jolla hän muka oli vain tahtonut pettää maailmaa. Margret-rouva ja hänen lankonsa, kauppaneuvos, uskoivat myöskin sineteillä lukitussa kassakirstussa olevan kalliita arvopapereita. Liisu Halm ja emännöitsijä vain olivat toista mieltä.
Ja he olivat oikeassa. Kun tuon aikoinaan varsin rikassisältöisen, messinkikiskoilla lujitetun tammiarkun sinetit murrettiin, huomattiin sen aarteina olevan katolilaisia legendoja, pyhäinjäännöksiä ja rukouskirjoja, arvottomia kuitteja, vaillinaisia lentokirjasia Napoleon I:n ajalta ja ahkerasta lukemisesta kulunut Paracelsuksen "Kullantekemisen taito".
Liisu oli osannut liiankin oikeaan siinä epäluulossa, minkä hän kerran ilmaisi serkulleen. Sten Halm palveli kahta herraa, kun hän luuli palvelevansa vain yhtä. Hän ei vielä pitkän katumuksensa aikana ollut voinut irtautua hirveästä epäjumalastaan, josta hän oli vannonut luopuvansa, mutta joka yhä hallitsi häntä hänen sielunsa syvimmistä kätköistä.
Vihdoinkin hän oli vapaa. Hän oli lopultakin löytänyt totuuden, joka hajoittaa kaikki harhaluulot ja murtaa kaikki kahleet — totuuden, joka vapauttaa meidät.
Se oli rahan luonnollinen kuolema…
On nyt vain lisättävä sananen muista elämästä lainatuista olennoista, jotka ovat olleet esillä tämän kertomuksen näyttämöllä. Heidän kohtalonsa ovat nyt niin kaukana menneessä ajassa, että niiden muisto on ehtinyt hälvetä ja että jos vielä elossa olevat ihmiset tuntevatkin tässä joitakin heistä, antakoot he runouden ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneen ajan turpeille, säilyttäkööt todellisuuden muistot itsekseen ja älkööt väärin käsittäkö kertojan hyvää tarkoitusta antaa tunnustusta kaikille hyville puolille, jotka sitä ansaitsevat.
Hannu Herman Halm, kauppaneuvos, oli kauan maamme vankimpia kauppiaita, samoin kuin hänen perheensä oli paikkakunnan rakastettavimpia. Vuodet ja koettelemukset eivät häipyneet jättämättä jälkeä tuohon pohjaltaan jaloon ja oikeamieliseen mieheen. Hänen liikemiesviisaudestaan katosi yhä enemmän itsekkäisyys, hänen toiminnastaan yhä enemmän omanvoitonpyynti, hänen avuliaisuutensa kävi yhä uhrautuvaisemmaksi. Hän oli kuten ennenkin aina levollinen, hänen mielensä oli aina kirkas, hän hallitsi aina tunteensa ja intohimonsa, mutta hän tuli tuttavallisemmaksi, avomielisemmäksi, sydämellisemmäksi: hän sai todellisia ystäviä, ja ansaitsikin saada. Varallisuus hiukan väheni huonojen kauppaolojen aikana, mutta se oli kuitenkin vielä kyllin suuri varatakseen hänen nuorimmalle pojalleen ja seuraajalleen, Sten Otto Herman Halmille kunnioitetun aseman ja laajan kauppaliikkeen. Vanhempi poika, Juhani Halm kuoli onneksi ennen isäänsä, juomisensa seurauksista; hänestä ei siis ehtinyt tulla suvulleen sellaista vitsausta, miksi moni hänen kaltaisistaan on tullut samoissa olosuhteissa.
Kauppaneuvoksetar Halmilta riisti hänen suureksi surukseen tuhkarokko yhden sievistä pikku tyttäristä, mutta toiset kolme joutuivat onnellisiin naimisiin, kaksi kauppiaan, kolmas korkealuottoisen virkamiehen kanssa, josta tuli heille lainoppinut tuki suuressa riitajutussa, mihin Halmin ja Gråbergin kauppahuoneet sekaantuivat keskenään. Tervolan äiti sai oman tuvan ja runsaan eläkkeen, mutta hän eli ainoastaan kaksi vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Kirjanpitäjä Stenman istui pulpettinsa ääressä niin kauan kuin hän näki vuolla sulkakynäänsä, mutta halveksi perinpohjin uusia teräskyniä, joiden hän sanoi olevan keksittyjä vain hyvän käsialan turmelemiseksi. Halmin kauppahuoneesta on lisättävä vielä, että se antoi melkoisia lahjoituksia hyviin tarkoituksiin, ja että paikkakunnan säästöpankki kunnioittaa vielä tänäänkin perustajansa muistoa. Ei ole kuulunut, että mikään samanlainen kulta-aave kuin Hannu Kristoferin ja Sten Halmin vainooja oli olisi siitä lähtien kulkenut perintönä sukua häiritsemässä.
Konsuli Lauri Gråberg, joka ei koskaan vakuuttanut laivojaan, pelasi jonkin aikaa hyvin menestyen onnen uhkapeliä, mutta lopulta tuo uskoton ystävä väsyi "kuuden laivan vakuutusmaksuilla korvaamaan seitsemännen". Eräänä vuonna joutui kolme laivaa haaksirikkoon, toisena yksi laiva ja kaksi prikiä. Gråberg alkoi vakuuttaa, mutta silloin meni voitto vakuutusmaksuihin; rahdit huononivat, puutavaroiden hinnat alenivat, suolakeinottelut eivät onnistuneet. Silloin Gråberg tahtoi säästää laivurien kuukausipalkoista ja rahtiosuudesta sen, mitä hän menetti kauppavoitosta, mutta siitä oli seurauksena, että kelvollisimmat laivanpäälliköt luopuivat hänestä, ja hän otti huokeammasta palkasta hulttioita. Laivakirjoissa oli siitä pitäen harvoin muuta kuin haaksirikkoja ja velkoja; viimein katosi Danaë-laiva, jota kuljetti kapteeni Hammelmann, lasteineen ja miehineen, ei kultasateeseen, vaan valtameren sumusateihin. Otaksuttiin sen uponneen jäljettömiin, ja Gråberg vaati vakuutussummaa. Mutta vakuutusyhtiö, jolla oli urkkijoitaan ympäri maailmaa, sai selville, että kapteeni Hammelmann oli suvainnut tehdä kauppoja omaksi hyödykseen, myynyt lastin, tehnyt summattomia velkoja, antanut suomalaiselle laivaväelle tilaisuuden karata San Franciskossa, pestannut uudeksi väeksi kaiken maailman roistoja, uudelleen jatkanut asioimisiaan Perussa ja Boliviassa, missä hän myi laivan. Laivanisännälle jäi Danaën kullasta jäljelle ainoastaan Hammelmannin velat, jotka hänen täytyi armotta maksaa, ja siten kukistui yksi Y-kylän suurvalloista.
Samaan aikaan sekaantui Gråbergin kauppahuone laajaan ja pitkälliseen käräjöimiseen, joka alkoi Rufus Gråbergin perintöriidasta. Perinnönsaaja, rouva Hallberg, oli hurskas, mutta itsepäinen, kaksi ominaisuutta, jotka näyttävät varsin vastakkaisilta, mutta jotka todellisuudessa sangen usein yhtyvät. Juttu kulki kaikki oikeusasteet, siinä voitettiin ja hävittiin, voitettiin uudelleen ja hävittiin taas. Vihdoin sekaantui siihen vanha kilpailija, Halm & Kumppanin kauppahuone, joka oli osallinen eräässä sahassa, jota Gråberg oli omin päin pitänyt omaisuutenaan jo ennen jutun päättymistä. Sahassa sahattiin hirsiä, joista Halmin kauppahuone, osakas ollen, vaati itselleen osuutta. Nuo hirret taas huomattiin luvattomasti kruunun metsistä hakatuiksi, ja siten sekaantui juttuun itse keisarillinen majesteetti, Suomen senaatti, kruunun asiamiehet, voudit, viskaalit, nimismiehet ja muut asianomaiset. Ikäänkuin tuo sekasotku ei olisi vielä ollut kyllin hyvä, joutuivat niiden seutujen maalaiskunnatkin, mistä tukit oli otettu, riitaan toiselta puolen kruunun kanssa metsäpalstoista ja toiselta puolen Gråbergin ja muiden asianomaisten kanssa muutamista hakkuuksista, joita luultiin tehdyn kuntien alueella. Siitä syntyi niin sotkuinen vyyhti, ettei mikään oveluus saanut sitä enää selväksi, kun oikea sointiteeri oli lentää lepatellut Kallisen aaltoihin myrskypuuskien painaessa siipiä. Ne 22.000, joita Lauri Gråberg ei suonut köyhälle leskelle, kasvoivat hänen konttokirjoissaan neljä kertaa suuremmiksi menoiksi. Tuo saha sahaili hänet palasiksi, tukit vierivät hänen päälleen. Rufus Gråberg olisi silloin vaihteen vuoksi voinut käyttää kulovalkea-arvoitusta: "Kirppu metsään juoksi, ei sitä sadalla hevosella takaisin saada."
Toistakymmentä vuotta kestäneen rauhan ja kukoistuksen jälkeen tuli kaupunki tällöin taas täyteen eripuraisuutta ja puoluehajaannusta, minkä teki vielä tukalammaksi kasvava taloudellinen pula. Ainoana pelastuskeinona oli palaneesta X-kylästä tullut yhtiötuuma, jonka taistelu ja hätä kerran oli opettanut sille, ja siten tuli aikoinaan suuresti surkuteltu ja kiistojatuottanut palo tehokkaaksi vipusimeksi kohottamaan kummankin kaupungin vastaista vaurastusta.
Eräänä päivänä, eräänä kolkkona päivänä, jolloin mitä sekavimmat tunteet vallitsivat Y-kylässä, ei vanhaa ja arvokasta Lauri Gråbergin toiminimeä enää ollut elävien toiminimien luvussa. Kaikki myytiin huutokaupalla; häviö oli niin täydellinen, että etuoikeutetut velkojat saivat vain kaksikymmentä prosenttia, muut tuskin viittä. Ja kumminkin oli hävinneellä kauppahuoneella vielä ollut metsiä, sahoja, laivoja ja rakennuksia, joiden arvo teki paljoa enemmän kuin kaikki velat, mutta kaikki ne sulivat mitättömiin murhaavassa vasarakaupassa. Vaikka Lauri Gråbergin konttorikynästä muinoin Edvardsonin kädessä oli valunut kultaa, niin osasi vasara takoa sen kullan niin hienoiksi rihmoiksi, että ne vihdoin olivat melkein näkymättömiä. Ei mikään ole tavallisempaa: se on rahan luonnollinen kuolema; niin kukistuvatsensuurvallat. Uusi luonnontiede luulee saaneensa selville, ettei mikään, mikä kerran on olemassa, voi enää kadota. Maamme monien vararikkojen historia todistaa toista: uskottujenmiesten ja huutokaupanpitäjien käsissä nähdään joka päiväjotakin, useinpaljonkinmuuttuvantyhjäksi.
Lauri Gråbergilla oli kuitenkin onnettomuudessaan jotakin jäljellä, mikä oli arvokkaampaa kuin täyteen lastattu laiva, nimittäin poikansa. Lauri Roderikista, jota äidillinen luonto ei ollut luonut kauppiaaksi ja toiminimen kannattajaksi, mutta jolle se sen sijaan oli antanut huolimatta kaikesta siitä kuonasta, millä rikkaus, nuoruus ja kevytmielisyys olivat peittäneet alun hänen ylioppilasajastaan, hyvän pään ja hellän sydämen, tuli vastoin luuloa isänsä tuki hänen vanhuutensa varattomina päivinä. Niin kauan kuin kaikki kävi hyvin, oli Lauri Roderik vuoroittain perhonen ja kotka: milloin nautti hän elämästä ja vapaudesta, milloin mietiskeli hän vakavasti tullavast'edestoimeliaaksi mieheksi, kunnon kansalaiseksi, mutta menetti aina paljon rahaa. Hän luki maisterinarvoa varten niinkuin moni muukin, etenkin saadakseen sillä välin runsaasti ajatusaikaa. Me näimme hänen kerran hämmästyttävän isäänsä sillä "vakaalla" päätöksellä, että hän rupeaisi kerran koulunopettajaksi. Kun hän mietti tarkemmin asiaa, tuntui se toimi hänestä ikävältä, ja hän päätti ruveta lakimieheksi. Mutta miksi lisäisi hän palkattomien varatuomarien suurta lukua. Lauri Roderik mietti taas ja päätti lukea lääkäriksi. Sitä varten valmistuakseen hän kävi eräänä päivänä anatomiasalissa, mutta siitä käynnistä seurasi, että hän vakavasti alkoi pohtia, eikö hänen kutsumuksensa oikeastaan ollutkin jumaluusopillinen ura. Siitä huolimatta hän tuli kandidaatiksi ja maisteriksi: silloin oli pakko valita, ja hänestä tuli — lasinpuhaltaja.
Rouva Margret Halmilla oli sydänmailla pieni lasitehdas, Metsäpirtti. Lauri Roderik suostui tätinsä pyynnöstä hoitamaan Metsäpirttiä, saadakseen häviöönjoutuneelle isälleen turvapaikan, ja hän päätti vihdoinkin todenperään tulla mieheksi. Sillä kertaa hän pitikin sanansa. Hän työskenteli lujatahtoisena perehtyäkseen uuteen toimeensa. Metsäpirtillä oli metsää yltäkyllin; tila vaurastui, sai lisää aluetta, siitä rakennettiin tie meren rannalle, ja muutaman vuoden kuluttua Metsäpirtti tuotti melkoisen voiton. Lauri Roderik saattoi jo tarjota isälleen uuden kodin ja vanhuuden päivien rauhan.
Nuori Metsäpirtin hoitaja oli silloin kahdeksankolmattavuotias, ja korpi alkoi tuntua hänestä yksitoikkoiselta. Hän matkusti kaupunkiin, kävi tätinsä luona ja teki tilin viimeksikuluneesta vuodesta. Liisu piti kirjaa niistä tileistä niinkuin kaikista muistakin. Tehtaanhoitaja ja konttoristi työskentelivät yhdessä kirjain ääressä. Margret-rouva kutoi sukkaa ja katseli kirjanpitoa, ja hänelle juolahti mieleen eräs ajatus.
— Lauri Roderik — hän sanoi sisarensa pojalle — sinä olet ihmistynyt kelpo tavalla, mutta sinä tarvitset viisaan vaimon. Mikset mene naimisiin?
— Miten sopisi köyhän miehen sellaista ajatella!
— Etkö häpeä syyttäessäsi Herraamme, kun olet saanut kaksi voimakasta kättä, jotakuinkin ymmärrystä ja maisterinseppeleen lasin taakse kehykseen kamarisi seinälle! Luulenpa, että saat hyvinkin tuhat hopearuplaa vuodessa myyntiprosenttia.
— Se on totta, täti. Mutta minulla on velkoja.
— Vai niin, vai niin, se oli ikävää se; oppi maksaa. Mutta ethän toki ole velkaa koko maailmalle. Isäsihän maksoi kolme vuotta takaperin vielä kaikki kulusi. Kuinka paljon niitä sitten on?
— Kaksituhatta ruplaa.
— Mitä turhia, eikö enempää? Sen saatat säästäväisesti eläen maksaa neljässä vuodessa.
— Niin toivon. Mutta enhän voi naida sitä ennen.
— Hm… Luuletko niin? Saattaapa olla niin. Tosin on olemassa toinenkin keino.
— Minä en tiedä muuta.
— Jos esimerkiksi nait tytön, jolla on omaisuutta.
— Minä en tahdo, että minun on kiittäminen vaimoani toimeentulostani.Minä tahdon elättää itse itseni ja hänet myöskin.
— Häpeä vähän tuollaista ylpeää puhetta! Ikäänkuin kunnon mies tulisi siitä huonommaksi, ettei vaimo tule tyhjin käsin kotiin! Mutta asia on kai niin — lisäsi Margret-rouva leikillisesti ja löi sisarensa poikaa sukalla hartioihin — asianlaita on kai niin, uskon minä, että sinä, nuori herraseni, olet ihastunut johonkin etelänpuolen köyhään neitiin … joka osaa soittaa pianoa ja tanssia fandangoa … joka on elätettävä kermalla ja sokerileivoksilla, jonka pitää saada ajella neljän hevosen vetämissä vaunuissa ja joka toinen viikko läntystellä uudessa silkkihameessa… Siihen sinulla ei ole varoja ja sentähden kävelet allapäin, nuori herraseni.
— Jos, täti, olisitte sanonut tuon muutamia vuosia takaperin, olisin ehkä vastannut: mahdollista! Nyt vastaan: erehdytte!… Mutta jos nyt kirjoitamme hullutuksia Metsäpirtin konttoon, niin se on teidän vikanne, täti.
— Oh, häpeä! Jos olet niin hajamielinen, osaa Liisu kyllä laskea. Hän kykenisi hoitamaan Metsäpirtin yksinäänkin … ja sinut lisäksi, suurtuhlari!
Lauri Roderik hymyili. Hän oli ajatellut jotakin sinnepäin. Hän katseli vielä kerran serkkuaan, joka oli kirjoittanut numeron toisensa viereen järkkymättömän levollisesti, mutta tunsi siinä punan nousevan kasvoilleen. Hän oli kuudenkolmatta vanha, oli käynyt hieman täyteläisemmäksi, hieman päivettyneemmäksi; kädet olivat kadottaneet ensi nuoruuden pehmeyden, mutta muuten hänestä ei ollut tullut oikeaa, ihanteellista markkinamamselia. Hän oli kuitenkin kaikkine kirjanpitoineen miellyttävä tyttö.
— Se oli jotakin se, täti, vastasi Lauri Roderik. Mutta mitä Liisu siitä sanoo?
— Kaikkien tulojen summa viime vuodelta 19.624:40. Puhdasta tuloa 12.315:10, vastasi Liisu.
— No, siinä kuulet! nauroi äiti iloisimmalla bassoäänellään, tarttui sisarensa poikaa kädestä ja pudisti sitä niin voimakkaasti, että lasisulatto siitä olisi särkynyt palasiksi. — Siinä kuulet! 12.315:10; luulenpa sen riittävän nuorelle pariskunnalle ja vielä karhuillekin. Ota hänet, rakas poikani, ota hänet! Jumala siunatkoon teitä!
Siten tapahtui kihlaus suuritta kursailuitta, ja kun Liisun myötäjäiset olivat jo aikoja sitten sievästi ladottuina hyvinjärjestetyn talon arkuissa ja liinavaatekaapeissa, vietettiin häät kolmen viikon kuluttua. Setä Hannu Herman Halm talutti morsiamen vihille ja lahjoitti hänelle kallisarvoisen pöytäkaluston, joka oli koristettu Liisun nimikirjaimilla ja vartavasten jo vuosikausia sitten tilattu Englannista. Hänen kolme nuorta tytärtään olivat sievän sievinä morsiusneiteinä, ja ukko Stenman sai toimekseen punssin teon. Kolkon kylmä vierashuone loisti koko komeudessaan. Häihin oli kutsuttu paitsi kaikkia niitä, joilla Y-kylän kaupungissa oli oikeus käyttää frakkia, tylliä, silkkiä, tekokutreja ja hansikkaita, myöskin useita rehellisiä sarkanuttuisia, tykkimyssyisiä kauppahuoneen liiketuttavia, vanhoja uskollisia palvelijoita ja talonpoikia, ja heillä oli niistä palatessaan taskut ja nenäliinat täynnä kaikenlaista hyvää.
Ne olivat kunnon häät, joissa ei enää ollut mitään erotusta niiden kesken, jotka aikoinaan olivat ylistelleet Gråbergia ja panetelleet Halmia tai ylistelleet Halmia ja panetelleet Gråbergia. Olihan emäntä, Margret-rouva, aina ollut molemminpuolisen sukulaisuutensa vuoksi välittäjätorvena kummankin suvun keskinäisissä epäsoinnuissa. Ja olihan siinä sulhasena Gråberg ja morsiamena Halm. Romeo sai sillä kertaa Juliansa vahingoittumattomana elämän lämpimästä syleilystä: Capuletin ja Montaguen suvut olivat erottamattomasti yhdistetyt.
— Kätesi tänne! sanoi Hannu Herman Halm Lauri Gråbergille, kun he siinä katselivat äskenvihittyjä.
Entiset kilpaveljet, kukistunut ja vielä pystyssä oleva suurvalta, molemmat kovia kokeneet, molemmat nöyryytetyt, ojensivat toisilleen kättä puhumatta sanaakaan menneistä vaiheista.
Stenman-vanhus näki sen sieltä, missä hän oli huomaamattomana nurkassaan, ja se liikutti hänen kuivunutta paperisydäntään.
— Kukapa sitä olisi uskonut? sanoi hän puoleksi hymyillä virnistellen ja puoleksi itkien itsekseen. — Halm & Gråberg! No, jos Herramme ei hyväksysitätoiminimeä, niin en tahdo enää kirjoittaa ainoatakaan saldoa.