Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima…
Jokainen, joka on matkustanut valtamaantietä Hämeenlinnasta pohjoiseen päin, poikkeamatta vasemmalle Tampereelle johtavaa tietä, muistaa epäilemättä aukean kankaan, joka ikäänkuin levittää lujan vuori- ja hiekkamuurin laajalti Oriveden ja Ruoveden pitäjien halki suurien ja laveallehaaraantuneitten vesien, Näsijärven, Kuoreveden ja Längelmänveden välille. Luonto on ympärillä jylhän ihana tai jylhä, jos niin tahdotaan sanoa, sillä mahtavat vuorenselänteet reunustavat järvien rantoja ja synkät havumetsät, joihin kirves vielä tuskin on koskenut, ovat kaikkialla kiipeilleet ylös rotkoista katselemaan varjojaan yksinäisissä vesikuvastimissa. Tavallisuuden mukaan on ikivanha tie aina viime aikoihin asti kiemurrellut milloin ylös, milloin alaspäin pitkin harjuja, ylänteitä ja rotkoja, jonka tähden seutu on matkustajain mielestä aina ollut vaivalloinen ja vaarallinen kulkea; mutta myöhempinä aikoina, kun on tahdottu hankkia työansiota leivättömille, on viisaasti alettu kiertää Ruoveden hankalimpia mäkiä tai kaivaa tietä toisten puhki, joten tunteellinen matkustaja tosin on kadottanut monta kaunista näköalaa, mutta sen sijaan voittanut melkoisesti mitä turvallisuuteen ja mukavuuteen tulee.
Varsinaisen kankaan läpi, joka alkaa lähes puolen penikulman päässä Oriveden kirkon pohjoispuolelta ja jota myöten maantie kulkee edelleen pohjoiseen päin noin kolme penikulmaa, käy jylhä vuorenselkä siinä kohden, jossa kuuluisa "paha virsta" on, juuri yksinäisen, keskellä erämaata sijaitsevan Kallenaution kestikievarin pohjoispuolella. Muuten on kankaalla ainoastaan siellä täällä jokin mäki tai äkkisyvänne; suurin osa on tasaista ja kovaa kanervikkonummea, joka mahtavine honkineen ei lannistu mistään auran sivistyttämisyrityksistä.
Melkein keskellä kangasta on aivan sen tyylin mukainen merkillinen paikka, jonka vaiheilla matkustavat ylioppilaat ja koulunuoriso kesäisin harvoin saattavat vastustaa kiusausta nousta rattailta ja kuluttaa siinä jonkin puolituntisen kallista aikaansa. Paikka on tunnettu nimellä "ryövärin ruoppi" tairosvoluolaja se sijaitsee oikealla puolen tietä etelästä päin tultaessa ja ainoastaan muutaman askelen päässä kymmenennestä virstanpatsaasta Ruhalan kestikievarista lukien. Seutuatuntematon ajaa helposti ohi huomaamatta muuta kuin korkean ja tiheän havumetsän, jota kasvaa tien molemmilla puolin; mutta ken ottaa vaivakseen astua alas ajoneuvoistaan, huomaa aivan tien vieressä ja puoleksi kuusien varjossa synkän äkkisyvänteen niin tarkoin rotkon seinämien ja ylitse riippuvien oksien suojaamana, että sen pohjassa on aivan hämärää ja viileätä keskellä kuumaa, aurinkoista kesäpäivääkin. Siinä, kertoo kansantaru, ovat rosvot ennenmuinoin majailleet väijyskellen matkustajia; monen markkinamiehen hyvinvarustettu kuorma ja monen pellavakauppiaan sattumalta täyteläinen rahakukkaro on siinä ryöstetty, ja kenties on joskus viaton veri tahrannut tienvieren ruskeaa kanervikkoa. Mutta rosvot ovat aina, takaa-ajolta turvassa, vetäytyneet takaisin syviin rotkoihin ja laaksoihin, joita lähtee "ryövärin ruopista" etemmäksi suureen metsään.
Eräänä iltana joulukuun alkupuolella vuonna 183— raivosi noilla seuduin ankara pyryilma. Talvi oli saapunut sinä vuonna niin aikaiseen, että jo marraskuussa oli mainio rekikeli, eikä edes kuuluisa Antinpäivän suojakaan tehnyt sille mitään haittaa. Niin rajua pyryilmaa ei siihen vuodenaikaan oltu miesmuistiin nähty, ja aikakirjoihin on merkitty, että Tampereen markkinat, jotka olivat samaan aikaan, kärsivät siitä tuntuvan haitan, puhumattakaan niistä vastuksista, mitä se läheltä ja kaukaa oleville markkinamiehille tuotti.
Luonnonvoimien siten raivotessa oli mahtavan suuri kangas kammottavan kolkko. Myrsky vinkui tuhoa ennustaen suurissa hongissa, ja lumituprut kietoivat niiden tummat latvat valkoiseen, liehuvaan huntuun. Tuontuostakin kuului ryske vielä kovempi lumituprujen ulvontaa; silloin kaatui jokin jättiläishonka, jonka kulovalkea oli ehkä jo monta kesää takaperin polttanut ja jonka kahden- tai kolmensadan vuoden vanha, puoleksi hiiltynyt runko nyt myrskyn voimasta äkkiä murtui. Sen milloin läheltä, milloin etäämmältä kuuluvan ryskeen lomitse, tuon äärettömän erämaan keskeltä, missä elementit hillitsemättömästi raivosivat eivätkä näyttäneet suvaitsevan ainoankaan elävän olennon oloa alueellaan, kuului aika-ajoin kimakka parahdus kuin lapsen hätähuuto. Se oli suden ulvontaa, joka aikaisen talven pakosta oli lähtenyt saloiltaan, siepatakseen tieltä jonkin juoksukoiran tai jos mahdollista varastaakseen lihavammankin saaliin tasangon kylistä.
Kankaan läpi kulkevan tien ajoi tuisku vähässä ajassa umpeen, tehden sen siten melkein mahdottomaksi kulkea. Kun lisäksi vielä joulukuun pimeys tuiskun tähden aikaisin lopetti lyhyen päivän, tuli rosvoluolan ympärillä oleva seutu todellakin niin peloittavaksi, että matkustavaiset olisivat sitä kyllä välttäneet, vaikkeivät olisi tunteneetkaan muinaistarujen murhia ja ryöstämisiä.
Sitä odottamattomampaa oli sentähden kuulla kulkusten äänen moisessa ilmassa myöhään illalla pohjoisesta päin lähestyvän pahamaineista seutua. Se ei kuitenkaan ollut sellaista reipasta, säännöllistä helinää, joka suloisesti soi pakkasilmassa talven kylmänä kuutamoiltana; pikemmin saattoi kulkusten hitaasta ja surumielisestä äänestä, joka vähän väliä lakkasi ja toisinaan tuntui vallan vaikenevan, päättää kulun olevan vaivalloista, epätasaista ja raskasta, jonka otaksumisen teiden tila pyryilmassa tekikin varsin todenmukaiseksi.
Kuitenkin läheni kulkusten kilinä lähenemistään, ja vaaniva susi — sillä muita näkijöitä ei silloin rosvoluolan lähistöllä ollut — olisi vähitellen voinut erottaa korkeain kinosten läpi vaivalloisesti eteenpäin pyrkivän ns. kojureen, niinimattokuomin, jommoisia käytettiin maamme pohjoisosissa. Noita ajoneuvoja, jotka tilavuudellaan ja mukavuudellaan yllin kyllin korvasivat ulkonaisen komeuden puutteen, veti yksi hevonen, ja ajomies kahlasi reen vieressä aina kainaloihinsa saakka lumessa. Hevosen pakotti väsymys tuontuostakin pysähtymään ja joka kerta kohotti ajomies leveällä olkapäällään takaapäin reen kinoksesta. Siten päästiin taas liikkeelle, mutta jo viidenkymmenen tai sadan askelen päässä vaipui reki aina uudelleen yhä suurempiin kinoksiin ja tuotti yhä ankarampia ponnistuksia. On oikeudenmukaisesti tunnustettava, ettei ajaja vaivojaan valittanut, vaan säästi yhtä vähän itseään kuin hevostaankin, jota vastoin kyynärän pituinen, lammasnahkaturkkiin ryöminyt kyytipoika sai niin hyvin kuin voi pysytellä kuskilaudalla. Niin jatkettiin hetkinen kulkua suomalaisen sitkeään tapaan, mikä silloin olikin tarpeen, ellei ollut halua viettää pitkää talviyötä erämaan kinoksissa.
Siitä, mihin matkustajat olivat saapuneet, oli penikulma taaksepäin Ruhalan kestikievariin ja melkein yhtä pitkälti eteenpäin Kallenautiolle. Ei ollut toivomistakaan päästä suojaan yhä vain yltyvästä rajuilmasta, varsinkaan kun ei pientäkään tölliä tai muuta ihmisasuntoa ollut huomattavana yksinäisellä seudulla. Ajomies yhä siis koki ponnistella eteenpäin niin horjumattoman maltikkaästi kuin hänen tilansa vaati, kunnes uusi ja ylitsepääsemätön este tukahdutti kaiken toivon matkan jatkamisesta.
Eräs jättiläishongista, joiden uhkeitten latvojen oli täytynyt taipua myrskyssä, oli kaatunut tien poikki, ja sen oksille ja rungoille oli vähässä ajassa kokoontunut korkea kinosvalli, joka teki eteenpäin pääsemisen mahdottomaksi. Tarkastettuaan tiepuolet ja nähtyään kiertämisen olevan yhtä mahdottoman kuin lumivallin yli pääsemisenkin, herkesi ajaja enempää yrittämästä ja alkoi hidasverisen tyynenä vain iskeä tulta piippuunsa.
Reen perästä kuului karkea ääni kärsimättömästi kysyvän suomeksi, mitä se merkitsi. Mies, joka toimitti ajajan tärkeätä tehtävää ja luultavasti arveli hätäilemistä ihan turhaksi vaivaksi, iski vain rauhassa tulta kangistuneilla sormillaan; mutta koska taula ei ollut oikein kuivaa, täytyi äänen kuomista uudistaa kysymyksensä:
— Iisakki — mies, mikset aja?
Ajaja oli jo saanut taulan syttymään, veti mielihyvin muutamia aimo savuja, oikaisi siloja, veti koirannahkarukkaset käteensä, siirräiksen lähemmä kuomia ja vastasi rauhallisesti:
— Sentähden että tie on suljettu.
— Lyödä sivalla lurjusta ja sysää hänet pois tieltä! jatkoi sama henkilö kuomista, arvattavasti luullen jonkun hämäläisen olevan kuormineen vastuksena eikä mielivän antaa tietä.
— Siihen ei pysty vähempi kuin kuudentoista miehen voima, vastasi ajaja samaan tapaan.
Uteliaana näkemään, mikä hämäläisroikale se semmoinen oli, kurkisti reestä paksu pää, joka oli niin huolellisesti kiedottu suunnattoman suureen, harmaaseen päähineeseen, että sen omistajasta, vaikkakin olisi ollut hieman valoisampaa, tuskin olisi muuta voinut erottaa kuin suuren, kylmästä punaisen nenän.
— Enhän minä näe mitään edessä, jatkoi paksupäinen, voimatta nähdä reen edessä olevaa valkoista lumivallia.
— Sen kyllä uskon, ajaja vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
— No anna mennä sitten! toisti ääni harmaasta päähineestä vähemmän mahtipontisesti.
Tuohon uuteen käskyyn ei ajaja luultavasti katsonut maksavan vaivaa vastata, sillä ääneti hän alkoi riisua suitsia hevoselta ja alkoi syöttää sille leipää.
Paksupäinen ei näyttänyt taipuvan olemaan yhtä tyytyväinen asemaansa. Kääntyen pienen kuskilaudalla istuvan kyytipojan puoleen hän kysyi hiukan vähemmän käskevästi, tiesikö hän, miten pitkälti vielä oli kestikievariin.
— Ollaan vasta puolitiessä, vastasi poika, jonka hampaat kalisivat vilusta ja pelosta.
— Eikö ole yhtään taloa lähellä? jatkoi ääni yhä sävyisemmin.
— Mitäpä täällä olisi, poikanen vastasi merkitsevästi.
— No, missä me sitten olemme?
— Rosvoluolan edustalla.
— Älä lörpöttele! Eihän täällä ole mitään rosvoja. Mene sinne ja pyydä talonväkeä auttamaan meitä, niin saat juomarahaa.
— Mitä väkeä siellä olisi!
Paksupäinen kurottautui niin kauas ulos kuomista, että puolet häneen kuuluvasta, vielä päätä tukevammasta ruumiista tuli näkyviin, ja tuhlasi kokonaisen tulvan kauniita sanoja, joita ainoastaan myrsky ja hongat näyttivät kuuntelevan:
— Rosvoluola! Mahdotonta, eikö enää ole poliisia maassa? Aiotaanko meidät murhata ja ryöstää? Missä asuu nimismies? Aja sinne, Iisakki, käännä heti! Tottakai joku nimismies asuu likitienoilla? Käännä takaisin Ruhalaan, sanon minä. Katso vain mies, että ruoskasi on tallella, äläkä istu hatturasialle! Milloinka semmoista on ennen kuultu Tampereen tiellä? Mutta hämäläisissä ei ole kuntoa hiuskarvankaan vertaa. No, mies, mikset käännä?
— Taitaa olla parasta, että käytte nukkumaan, rouva, vastasi ajaja entiseen tapaansa niin tyynesti, että se olisi voinut saada kivenkin kiivastumaan. — Tästä pääsemme yhtä vähän takaisin kuin eteenkään päin.
Lakkaamatta kiihtyvä lumituisku, joka tiellä heti peitti umpeen kaikki reen jäljet, näytti liiankin selvästi toteuttavan nuo synkännäköiset toiveet, mutta silloin tarjoutui matkustajille aivan odottamaton keino pelastautua tukalasta tilastaan kinoksien keskelle yöpymisestä.
Herätkää, herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Se, mikä niin odottamatta uudelleen virkisti lumivallin pohjoispuolelle pysähtyneitten matkustajain toiveet, oli eteläpuolelta kuuluva uusi kulkusten kilinä. Ei mikään muu kuin ihmetyö näyttänyt voivan vapauttaa matkustajia, ja melkeinpä se ihmeen vertaista olikin, että moiseen aikaan, sellaisella paikalla ja sellaisessa rajuilmassa tavattiin toinen matkustaja. Paksupäisen valtasi kuitenkin, huolimatta miehekkäästä äänestä, uusi levottomuus, joka ilmeni uudistetusta käskystä, että Iisakki vain katsoisi ruoskaansa.
— Ja kuule, Iisakki, taita minulle paraan paksuinen oksa tuosta puusta, niin ojennan sen ulos kuomista pistoolin sijasta.
Iisakki mutisi jotakin, että rosvojen hevosilla harvoin on kulkuset, mutta totteli kuitenkin käskyä. Vuollessaan oksaa edes vähänkin pistoolin näköiseksi kuului hän virkkavan jotakin, että rouvan pitäisi vain antaa parhaimman puhetorvensa pauhata, niin ei pahinkaan rosvo voisi pimeässä erottaa häntä virkamatkoillaan olevasta nimismiehestä.
Aimolailla vaatteisiin käärityn pään omistajatar — sillä sillä oli todellakin nainen omistajana — ei näyttänyt hiukkaakaan pahastuvan siitä mahdollisuudesta, että häntä sillä tavoin voitaisiin väärin käsittää, vaan huomautti vain sävyisesti, että hänen suvussaan olivat naiset aina olleet miehekkäämpänä puolena — ja ellei hänen olisi hankala liikkua turkeissaan ja hameissaan, niin saattaisi hän kyllä tarttua miestä kaulukseen yhtä hyvin kuin joku muukin, eikä se olisikaan ensi kerta.
— Niin, sen voivat kyllä kaikki hänen puotipalvelijansa ja Savon talonpoikaisukot todistaa, Iisakki mutisi uudelleen, kiivetessään niin hyvin kuin pääsi ylös lumivallille tähystämään vihollista. — Tuopa vain ei näy säästävän hevoskoniaan! ajaja virkkoi itsekseen, kun hän hämmästyksekseen kuuli kulkusten helinästä, että tulija lennätti ripeätä ravia halki korkeiden kinosten.
Kohtapa pieni, kevyt, kahden hevosen vetämä reki saapui lähelle vallia eikä pysähtynyt ennenkuin hevoset vaipuivat hongan lumipeitteisten oksien väliin, mistä ne kaikin voimin rimpuillen koettivat päästä irti. Kyytimies, joka ajoi uutta rekeä ja varsin hyvin tunsi pahamaineisen paikan, mutta ei sen esteen laatua, mikä niin äkkiä sulki häneltä tien, alkoi äänekkäästi siunailla; ja kun hän lisäksi vielä näki Iisakin vartalon ylinnä vallilla häämöttävän lumituiskussa, ei ollut ollenkaan kummallista, että hän kaikin voimin alkoi huutaa:
— Rosvoja! Herätkää herra! Metsä on täynnä rosvoja!
Huudon kuuluessa kohosi pienen reen takaistuimelta unenhorroksista pitkä, luminen hahmo, kopeloi kädellään pari silmänräpäystä turkkinsa povea ja kohotti sitten pienen, tumman esineen, joka otaksuttavasti teki paremmin tehtävänsä kuin vast'ikään leikattu honganoksa, koska hetkisen kuluttua kuului pamaus ja luoti suhahti niin läheltä kunnon Iisakin koirannahkalakkia, että hän hämmästyksissään kadotti tasapainonsa ja kaatua humahti nurin niskoin alas vallilta.
— Kas, se sai palkkansa! huudahti ampuja reippaasti.
— Hevosia selkään, ukko, hevosia selkään; selvitä reki tuosta, kirotusta satimesta, mikä on edessämme. Näyttäkööt vain vielä kerran nokkaansa, niin kyllä minä opetan heidät tietä sulkemaan.
Ja niin sanoen hän otti esille toisenkin pistoolinsa, etsien samalla ruutia ja luoteja matkavyöstään, ladatakseen uudelleen.
— Auttakaa! Auttakaa! Nyt ampuivat Iisakin hengiltä! kuului nuorempi naisääni huutavan kuomireestä lumivallin pohjoispuolelta, ja pienen kyytipojan äänekäs nyyhkytys säesti sitä uskollisesti.
Mutta vanha tuttumme, paksuksi kääritty pää, lienee varmaankin katsonut paljoa viisaammaksi osoittaa torventapaiseen ääneen soveltuvaa urhoollisuutta, ääneen, joka jo oli alentunut parhaimmaksi bassoksi.
— Mitä nyt, roistot! kuultiin urhean rouvan huutavan lumituiskussa. — Varokaa pistooliani, ja … ja … suu kiinni, Liisu! … (kovemmalla äänellä) miehet tulevat kohta perässä. Simo! Pekka! Jaakko! Joutukaa, tappakaa nuo roistot, jotka hätyyttävät kunniallisia ihmisiä maantiellä!
— Mitä ne nuo tuolla kirkuvat? Minä olin kuulevinani jonkun huutavan apua, sanoi lumivallin eteläpuolella oleva ampuja matkatoverilleen, kyytimiehelle.
— Se on joku raukka, jonka he ovat saaneet kynsiinsä, vastasi mies. Kuulkaa nyt huutavat he koko joukkoaan kokoon murhaamaan meitä! Käännytään takaisin, herra; ne kuuluvat varmasti samaan karkulaisjoukkueeseen, jonka nimismies ja talonpojat vangitsivat Kaivannon sillalla Kangasalla.
— Kääntyäkö takaisin! toisti ampuja ylenkatseellisesti. Juuri kuin minulla olisi aikaa kääntyä takaisin! Mutta odottakaamme hiukan, nähdäksemme, mitä he nyt aikovat tehdä.
Iisakki oli sillä välin ryöminyt ylös lumesta ja suori itsensä aivan vahingoittumattomana, mutta vähän hämmästyneenä rekensä luo kuin lohdutuksen tuojana sen pelästyneille asukkaille. Vastaamatta heidän kysymyksiinsä hän yritti kääntää rekeä, mutta siitä ei tullut mitään.
— Iisakki, mitä nyt aiot tehdä? huusi urhoollinen rouva ilmeisesti paljoa rohkeammin, sillä tottuuhan sitä sotaankin, ja rouva lienee varmaankin pitänyt Iisakin palaamista puoleksi voitettuna voittona. — Onko meillä aikaa kääntyä takaisin, kun Pellavoinen jo eilen matkusti edellämme markkinoille?
— Jospa vain tietäisin, ettei heitä ole enempää kuin kaksi! vastasiIisakki epäröiden. Mutta jos he kuuluvat siihen joukkoon, jokaViaporista karkasi, niin he ovat varastaneet hevosia, ja heitä tuleevielä useampia jäljestä.
Kaivannon solassa tapahtunut kahakka, jossa suuri joukko Viaporista karanneita vankeja joutui kahden tulen väliin, jolloin laukauksia vaihdettiin ja verta vuoti molemmin puolin, oli niinä aikoina kuuluisa yli koko maan, ja se selittänee rosvoluolan edustalla sattuneen molemminpuolisen erehdyksen.
— Odottakaamme hiukan ja olkaamme niinkuin meillä olisi useampia seurassamme! jatkoi vaatteihin kääritty pää.
Niin odoteltiinen gardepuolisen tuntia kummallakin puolella; molemmat luulivat lumivallia suojakseen, se kun peitti näkyvistä vihollisen. Vihdoin alkoi vallin eteläpuolella oleva matkustaja käydä kärsimättömäksi ja hän ryhtyi pistooli vireissä tiedustelemaan asemaa, kiiveten vuorostaan hyvin varovaisesti ylös vallille. Suureksi ihmeeksi kuomireki oli ainoa epäiltävä, minkä hän sieltä näki.
— Mitä p—n väkeä te olette? hän huusi pikemmin suoramielisesti kuin kohteliaasti pohjoispuolella oleville vihollisille.
— Mikäs maankuljeksija itse olette, kun uskallatte ampua rehellisiä markkinamiehiä? vastasi kuomista vaatteisiinkäärityn karkea ääni.
— No, olettepa te aika otuksia markkinamiehiksi, kun lähdette liikkeelle tämmöiseen ilmaan ja rakennatte lumimuurin tien poikki, huusi uudelleen turkkinuttuinen mies.
— Hävetkää hiukan syyttäessänne ihmisiä, jotka ovat teitä parempia, siitä, että tuuli on kaatanut männyn tien poikki! vastattiin kuomireestä uudelleen.
— Minulla on kiire.
— Niin meilläkin.
— Niin, siltäpä näyttää molemmin puolin! vastasi pistooleilla varustautunut mies hilpeämmällä äänellä ja kiipesi samalla alas vallin pohjoispuolelle.
Mutta tuskin ehti miehekäs rouva nähdä hänen lähestyvän kuomirekeä, kun hän jo ojensi petäjänoksansa ja huusi:
— Mies, jos vielä astut askeltakaan lähemmä, niin paukahtaa!
— Mitä loruilette! sanoi toinen nauraen ja pisti aseensa piiloon. — Minä olen ylioppilas, nimeni on Gråberg ja tulen Helsingistä. Onko siinä kylliksi, vai mitä?
— Mitä? Lauri Roderik Gråbergko?
— Sama mies. Ja koska teillä, hyvä herra, on kunnia tuntea minut, niin voisin minäkin ehkä saada kunnian tietää nimenne, hyvä herra.Posito, olettakaamme, joku lukkari kumarrusmatkalla, saadakseen itselleen rokonpanijan viran? Vai nimismieskö, jonka rohkea kunnianhimo pyrkii aina asessorin arvoon saakka? Sangen mieluista olisi minusta, jos voisin palvella teitä puoltosanallani; saatanpa sanoa, että olen virkavallan suosiossa. Hyvän aikaa olen jo tutkinut sen pieniä siemeniä ja sen kypsiä hedelmiä. Ja se on minulle maksanut hyvät summat.
— Roderik … etkö tunne minua?
— Ensi kertaa näen tituluksen. Tai oikeammin, en näe mitään tässä kelvottomassa pyryssä. Mutta kuullut olen sen enemmän … ja te olette varmasti lukkari, herraseni.
— Lukkari? Häpeä vähän! Etkö tunne omaa tätiäsi?
— Oletteko te täti itse! Tuhat tulimmaista. No, tervetuloa rosvoluolaan! Kuinka jaksatte?
— Niinkuin ainakin sydänyöllä metsässä ja lumessa, kun vielä päälliseksi oma sisarenpoika tervehtii ruudilla ja kuulilla.
— Täältä kaatui mies, virkkoi jälleen ylioppilas, huomattavasti levottomana siitä muistutuksesta. — Enhän vain liene haavoittanut ketään?
— Et, onneksi et muuta kuin kinosta, eikä se ollut sinun ansiosi. Poikien ei pitäisi koskaan saada käsitellä niin vaarallisia leikkikaluja. Mutta katsohan nyt, miten voit auttaa meitä taas matkalle.
— Ja te, täti, ajatte vainyhdellähevosella,neljähenkeä vedettävänä … te, täti, jolla olisi varaa käyttää vaikka kolmeakymmentä.
— Kyyti maksaa rahaa.
— Ja mikä saattoi teidät, täti, nyt tälle pitkälle Tampereen matkalle?Eikö tavallinen marssi ole Kuopion markkinoille?
— Miksikö minä matkustan Tampereelle? Tyhmä kysymys! Pellavia ostamaan. Ihmiset tarvitsevat työansiota, kruunu jakaa talvella kehruuta. Tuli rekikeli, minä pidin puoliani ja lähetin muutaman kuorman kahvia ja sokeria eteläänpäin, koska minun kuitenkin täytyy vuokrata hevosia paluumatkaa varten. Mutta tuskin sai Pellavoinen vihiä siitä, kun hän jo riensi edelläni sinne eilen. Mutta minäpä aion saavuttaa hänet ja suolaan kyllä hänen markkinansa.
— Pellavoinen? Minulla ei ole kunnia häntä tuntea.
— Vai et sinä tunne Pohjanmaan suurinta pellavakauppiasta! Saat olla varma siitä, että hän kulkee isäukkosi asioilla. Mutta et ole vielä sanonut minulle, miksisinämatkustat tämmöisellä kelillä jakahdellahevosella. Poika, onko se sinun mielestäsi säästäväisyyttä?
— Aika on rahaa. Kirjat viskasin nurkkaan, aion nyt ruveta kauppiaaksi. Oh, täti, ensi markkinoilla kilpailen kanssanne pellavista! Mutta miten Liisu voi? Onko hän taas setänsä, tuon vanhan koronkiskurin luona? Minä kuulin sanottavan, että hän on hyvin sairaana.
— Mitä sanotkaan? Onko Sten-lanko sairaana? Eihän hän vain mahtane viime hetkellään antaa viekoitella itseään testamenttaamaan omaisuuttaan jollekin armeliaisuuslaitokselle!
— Armeliaisuuteen ei hänen juuri sanota olevan taipuvaisen, vastasi sisarenpoika.
— Roderik, puhu kunnioittaen tätisi langosta! Aikomukseni oli käydä hänen luonaan paluumatkalla. Mutta jos hän nyt näinä päivinä heittäisi henkensä… Sitä en voi jättää siksi, minun täytyy heti palata takaisin.
— Ja annatte Pellavoisen anastaa koko pellavakaupan!
— Niin, sanos muuta, eikö se ole ihan kirottua? Mutta miten voisin jättää Sten-langon ventovierasten ihmisten varaan? Mitä tulee minun tehdä? Ainakin tuhannen leiviskän kauppa. Ja kuitenkin, kun ajattelen, että Sten-langolla on … no, se ei koske ketään, mitä hänellä on … ja, että joku tekopyhä ihminen voisi… minä palaan takasin. Iisakki, ota herran molemmat hevoset … valjasta ne minun kuomini eteen … valjasta meidän hevosemme herran reen eteen … aja Tampereelle, myy minun kahvini ja sokerini; käytä rahat pellavien ostoon! Tiedäthän hintani, Iisakki … niin paljon kuin mahdollista sokerista, niin vähän kuin mahdollista pellavista. Ellei sinun onnistu päästä Pellavoisen ohi, niin ole torilla tuntia ennen häntä… Ota tavaroista hinta edeltäkäsin Petterson & Kumppanilta… Tarjoa viisi prosenttia … kestitse talonpoikia … älä siitä huoli, vaikka menisikin muutamia rommikannuja… Kas niin, riennä jo! Roderik, poikani, nyt lähdemme yhtä matkaa!
Määräykset päätettiin ja lausuttiin niin reippaasti, ettei ylioppilas ennättänyt tai uskaltanutkaan vastustella. Ja kun pyryilma oli alkanut vähitellen muuttua suojaksi, onnistui kolmen miehen saada käännetyksi reet ja panna toimeen muutettu matkasuunnitelma.
Ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
Kun nuoren herra Gråbergin siten oli pakko myöten tai vastoin tahtoansa vaihtaa onnellinen riippumattomuutensa kunniaan, että pääsi urhoollisen tätinsä suojelijaksi, tyytyi hän kohtaloonsa, irroitti jalkapeitteen ja kohotti toisen päällyssaappaansa astuakseen rohkean askelen, jolla olisi päässyt kuomiin arvoisan muorin viereen. Mutta hämmästyipä hän aimo lailla, kun miehekäs rouva työntäisi saappaan takaisin, pani jalkapeitteen kiinni ja kysyi kiivaasti, mitä se merkitsi.
— Minä luulin — vastasi nuorukainen viattomasti — että reessä oli kylläksi leveyttä.
Rouva Margret Halm antoi tietää:
— Elleivät nykyajan nuoret olisi sokeita tupakansavusta, voisi nuori tyttö kyllä vaatia sen verran, ettei oma serkku tallaisi häntä kuoliaaksi. Liisu, anna kättä Roderikille!
Vastaväitteittä ojennettiin kuomista villakintainen käsi, ja nuori Lauri Roderik otti sen vastaan enemmän hämmästyneenä kuin iloisena. Hänen tunteittensa selitykseksi mainittakoon heti, että hänen isänsä, konsuli Gråberg, oli yhtä suuresti erehtynyt nuoren herra poikansa uskollisuudesta nuoruudenlemmittyä kohtaan kuin hänen äkkinäisestä kotiintulohalustaan ja kauppainnostaankin. Olihan kyllä kerran ollut viaton aika, jolloin Lauri Roderik oli ihastunut nuoreen serkkuunsa, mutta nuo tunteet olivat ennättäneet haihtua pääkaupungissa, ja sijaan oli hänessä herännyt palava halu nähdä maailmaa ja päästä joksikin aikaa vapaaksi isän tarkasta valvonnasta. Juhani Halm oli saanut matkustaa Englantiin tutustuakseen kauppaan; Lauri Roderik Gråberg tahtoi koettaa samaa keinoa, mutta huoli vähät siitä, miten sitten kävisi kaupan ja Liisu Halmin. Koska nuori ylioppilas ei ollut nähnyt serkkuaan moneen vuoteen, saattaa hänelle kyllä suoda anteeksi, että Liisun nimi hänessä herätti muiston pienestä, hoikasta tyttölepakosta, jolla oli pellavanväriset hiukset, lyhyeksi käynyt hame, hieman punainen nenä ja suu täynnä milloin puoloja, milloin suurta katkismusta — mikä muisto ei saattanut olla erikoisen viehättävä nuorelle pääkaupunkilaiselle, joka jo oli neljäkolmatta kertaa ollut päättömästi rakastunut eikä vielä ollut saavuttanut kylliksi elämänviisautta, voidakseen arvostella hyviä myötäjäisiä niiden todellisen ja helisevän arvon mukaan.
Lauri Roderik ojensi siis kätensä serkulleen, vakaasti päättäen käyttäytyä niin vähän rakastettavasti kuin suinkin, ja lausuttuaan huolimattomasti joitakin sanoja, puristi hän aluksi pientä villakinnasta koko lailla kovemmin kuin juuri olisi soveltunut kohteliaan nuoren miehen hienotunteisuudelle. Luultavasti odotti hän, että villalapasen omistaja puristaisi vuorostaan takaisin, sillä niin oli ennen, Liisun lapsena ollessa, monta kertaa tapahtunut heidän keskinäisissä pikkusodissaan. Mutta Liisu jättikin lapasensa selvittäytymään omin neuvoin ja sanoi hyvää iltaa hiljaisella äänellä, jossa Lauri Roderik ei voinut tuntea merkkiäkään äidin bassosta tai entisestä pitkästä katkismuksesta.
— Liisu on ollut Tukholmassa, sanoi äiti, mutta syksystä alkaen hän on käynyt minun kanssani markkinoilla. Reippaan tytön on totuttava hoitamaan liikeasioita; siihen hän kelpaakin paremmin kuin moni mies. Niin tein minäkin ennen, ja nyt kun minulla on Liisu, aion antaa eron toiselle kirjanpitäjälleni.
Rouva Margret Halm piti niinkuin moni muu kauppiaan leski omaa kauppaa, toimien itsenäisesti kahden kilpailevan lankonsa, Halmin ja Gråbergin välillä. Lauri Roderik tiesi myöskin varsin hyvin, että pohjoisissa kaupungeissa monen varakkaan kauppiaan tytär vielä tämän vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä toimi kuin todellinen kirjanpitäjä vanhempainsa kauppaliikkeessä, myi, osti torilla, hoiti kirjeenvaihtoa ja matkusteli isän tai äidin kanssa markkinoilla. Tuo tapa oli tosin tämän kertomuksen aikana jo paljon vähentynyt muutamissa kaupungeissa, mutta toisissa se yhä vielä pysyi. Lauri Roderik ei siis voinut huomata siinä mitään tavatonta, että hänen serkkunsa hoiti liikeasioita ja kävi markkinoilla; mutta Etelä-Suomessa olivat mielipiteet tyttöjen kasvatuksesta toisenlaiset; konttoristinviran ei onnistunut kohottaa Liisun arvoa nuorukaisen silmissä, niinkuin äiti ehkä oli laskenut. Hän vain lausui joitakuita kohteliaisuuksia, ilmoittaen mielihyvänsä siitä, että Liisu oli tullut "niin kelpo tytöksi", ja asettui kuskilaudalle, päättäen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ottaa itselleen eri kyytihevosen ja — niinkuin ajatukset sukeutuivat — antaa akan kirjanpitäjineen toitottaa parhaansa mukaan yksin. Moinen luvallinen aikomus mielessään hän sytytti sikarinsa, eikä ollut huomaavinaankaan, että tuuli ajoi paksut savupilvet ihan suoraan kuomissa istuvien naisten silmiin.
Panettelijat väittivät, että Margret Halm oli joskus nähty varastosuojan ja puodin välikössä pieni piippunysä suussa. Varmaa on vain, ettei sisarenpojan epäkohteliaisuus häntä suuriakaan loukannut. Ilman muita seikkailuja saavuttiin Ruhalan kestikievariin ja päästiin tilavaan saliin, missä joka tuoli oli erilainen kuin toinen ja missä muuan jönköpingiläisen puuveistotaiteen mestariteos — "naimapuuta" esittävä taulu, mikä kypsien omenain sijasta oli täynnä sulhasia — oli jo vuosikymmeniä herättänyt kaikkien rakastuneiden matkustajain ihastusta.
Suuren, roihuavan petäjähalkotulen ääressä kehittyi turkkikoteloista näkyviin kolme yöperhosta. "Täysihöyheninen" ylioppilas, kahdenkymmenen vuoden vanha, tummatukkainen, punaposkinen, ilomielinen, joka oli varustautunut kaikilla miehekkyyden eduilla: sikareilla, pistooleilla ja huolellisesti hoidetuilla viiksien orailla, koputti kynnyksellä lumen pois saappaistaan. Suunnattoman suuri päällysnuttu ja huiviläjä purkautui reippaasti noin viisikymmenvuotiaaksi muoriksi, joka vasemmalla kädellään itse nosti matkalaukkunsa porstuasta sisään ja oikealla kädellään samalla työntäisi kuhnivaa kyytimiestä selkään. Toisesta paljoa pienemmästä vaatekääröstä tuli esiin nuori, miellyttävä tyttö, jota ylioppilas alkoi jotenkin uteliaasti tarkastella takan liehuvassa valossa. Hän odotti jälleen näkevänsä viisitoistavuotiaan tyttöheilakan, joka kolme vuotta aikaisemmin oli häntä milloin miellyttänyt, milloin suututtanut. Hän näki pitkän, vankkavartaloisen, mutta kuitenkin solakan ja kauniin, noin kahdeksantoista vuotiaan tytön, joka silmäili häntä levollisin, vakavin, viisain katsein. Eipä niinkään kehno markkinamamselliksi! hän ajatteli itsekseen. Mutta mitäpä hänen, gentlemannin, tarvitsi vaivata itseään turhalla kursailemisella? Hän tarttui serkkunsa käteen ja suvaitsi tuntijan tavoin lausua, että Liisu oli kasvanut ja tullut kauniimmaksi siitä asti, kun he viimeksi tapasivat toisensa, mutta ettei hän voinut käsittää, kehen Liisu tuli, kun äidillinen luonto oli luonut hänet niin laihaksi.
— Ei siitä hätää, vastasi äiti. Liisun ikäisenä painoin minä tuskin sen vertaa kuin hän nyt, mutta ikä kyllä tuo vartta ja viisautta.
Lauri Roderik tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan. Tuo solakka olento, voisiko hänkin kerran olla kahdeksantoista leiviskän painoinen! Joutuisiko hänkin, seitsemään hameeseen puettuna, punnitsemaan voita, suolaamaan lohta ja tarjoilemaan ryyppyjä terva-ukoille kauppapöydän ääressä! Mutta eihän hänen sopinut suotta saattaa Liisua ja äitiä uskomaan, että he hänestä saisivat ihailijan. Hän alkoi siis välinpitämättömästi uudelleen puhella Liisun sedästä, Isossakyrössä asuvasta komissaari Sten Halmista, jonka sairastuminen niin äkkiarvaamatta oli keskeyttänyt aiotun markkinamatkan.
— Minä en ole koskaan nähnyt komissaaria, hän huomautti. Oikullinen vanha herra, mikäli minulle on kerrottu. Hänen sanotaan keksineen viisasten kiven … hän tekee kultaa.
— Se joka säästää, tekee kultaa harmaasta kivestäkin, vastasi äiti.
— Niin, miksei harmaista vuorista?[11] Kiviä on monenmoisia: tiilikiviä, muurikiviä jne., keskeytti ylioppilas vallattomasti. Isäni soisi, että minäkin löytäisin moisen arvaamattoman kalliin kiven. Minä kernaammin hänelle huviksi tuhlaan, mitä hän on koonnut. Mitäpä muuta varten hän sitten kokoaisi. Mutta semmoinen lukki kuin komissaari, mitä iloa hänellä on viisasten kivestä? Liisu, jos aiot periä setäsi aarteet, niin tee hänelle se palvelus, että otat vapaamielisen miehen, joka saattaa ahneesti kootut rahat liikkeelle!
Liisu vastasi:
— Jokainen sylirakki osaa huolettommasti elää toisen säästöillä. Jos minä olisin mies, niin häpeäisin, ellen itse olisi oman onneni seppä.
— Liisu, Jumalan kiitos, osaa pitää huolta itsestään, todisti äiti.
— Ja mitä sanot sitten, ihana serkku, onneksi? jatkoi ylioppilas yhtä vallattomasti. — Ehkä hyviä markkinoita?
Liisu katsoi häntä vakavasti silmiin.
— Sitä sanon onneksi — hän vastasi — että voi tehdä työtä itsensä ja muiden hyväksi. Se on onnea, että on vapaa ihminen, ei kenellekään velkaa, ei kenenkään orja, eikä tarvitse tehdä kenellekään muulle tiliä kuin Jumalalle. Mutta häpeäksi ja onnettomuudeksi sanon himojen tuuliviirinä ja iloisten päivien heinäsirkkana olemista.
Ylioppilas katseli häntä pitkään ja kummastuneena ja alkoi viheltää.Hetkisen kuluttua hän kysyi:
— Onko totta, että komissaari näkee aaveita?
— Lorua! virkkoi täti.
Oli tilattu kahvia, palvelustyttö toi sisään huononpäiväisen tarjottimen, jolla olevasta tavarasta tavallisesti maksettiin kaksi killinkiä kupilta, jolleivät matkustajat sitä katsoneet liian kalliiksi. Takkaan lisättiin puita, Margret-rouva kaatoi kermaa niin runsaasti kuppiinsa, että kahvi valui yli laitojen, ryypiskeli teevadista ja nautti onnellisesta rauhasta, jota pimeässä ja kinoksissa matkustanut tuntee päästyään levon kaikkien sulojen omistajaksi.
Silloin tuli kiusaaja…
— Myöntäkää täti, että komissaari näkee aaveita! alkoi ylioppilas uudelleen, kun hän näki mielihyvän tunteen leviävän pyylevän rouvan koko olemukseen, hiusrajasta aina jättiläismäiseen käteen saakka, joka piteli kahvikuppia.
— Näkeekö Sten-lankoni aaveita — vastasi rouva leppeämmin — sitä en tiedä, eikä se koske minua. Mutta sen tiedän, että jotakin sen tapaista on sattunut hänen isälleen, minun appivaarilleni.
— Nehän ovat kummallisia asioita! Lauri Roderik jatkoi niin vakavan näköisenä kuin suinkin kykeni. — Enpä ole koskaan kuullut, että kukaan Halm paitsi te, täti ja Liisu, olisi koskaan uskonut mihinkään muuhun taivaan ja maan välillä kuin kultaan, hopeaan ja laillisiin korkoihin. Ehkäpä te, täti, joka osaatte niin oivallisesti kertoa, suotte meidän kuulla iltatarinan.
— Ja mitä hyötyä siitä olisi, hyvä herraseni? Jotta saisit tuhlata tätisi kokemuksen samoin kuin tuhlaat isäsi rahat?
— Mitä luulettekaan minusta, täti? Minusta, joka voin olla niin vakava! Minusta, joka niin mielelläni tahtoisin oppia jotakin hyödyllistä!
— No, sepä jotakin. Niin, sinä olet Gråberg, sinä. Halm ja Gråberg, samantekevä. Ne suvut minä tunnen: ne voivat katsella kuvaansa toisistaan kuin peilistä. Ja koska sinä olet Gråbergeja, saat oppia jotakin eräästä Halmista. Täytyy olla tässä maailmassa säästäväinen ja tarkka, mutta ei tehdä mammonaa jumalakseen.
— Sitenkö kuin komissaari?
— Ei, vaan niinkuin Hannu Kristofer Halm.
— No, kuinka hänen kävi?
— Hän oli viisas ja toimelias mies; sentähden tuli hän, omaksi onnettomuudekseen, uppo rikkaaksi. Hän eli siihen aikaan, jolloin suolakapasta maksettiin riksi ja jolloin vielä kävi laatuun täyttää nelikoita kirkkailla hopeataalareilla. Hänellä oli ainakin kuusi moista nelikkoa kellarin sisimmässä kätkössä, ja viime sodan aikana tuli yhtä monta lisää: niissä oli hopearuplia. No niin, eihän siinä ollut mitään pahaa, ne saattoivat olla yhtä rehellisesti ansaittuja kuin jonkun muunkin, joka antaa talonpojan maksaa seitsemänviidettä killinkiä paperiruplasta. Mutta kyllä kansa sanoi appivaarivainajan paljonlaisesti pitäneen omaa puoltaan ja hyvin vähän katsoneen toisten etua; minä en tiedä, rikkaista puhutaan paljon; kateus on aina kekseliäs luomaan pikku kivistä vuoria… Liisu, kaada kuppiini. kahvia, se tekee rinnalle hyvää.
Liisu täytti kupin uudelleen höyryävällä kahvilla.
— No niin — jatkoi Margret-rouva — penikulman päässä kaupungista, Toismäellä, asui rikas talonpoika; hänellä oli kuusi taloa, ja miten hän lieneekin joutunut velkaan appi-vainajalleni, sitä en tiedä, mutta kaikki kuusi taloa joutuivat vasarakaupalla myytäviksi. Silloin sanotaan Toismäen isännän uhanneen, että jokaisesta hänen talostaan oli Hannu Kristofer Halm menettävä yhden laivoistaan. Muutamia vuosia Pommerin sodan jälkeen, luullakseni, kun Englanti oli sodassa Ranskan kanssa, tapahtui, koska appivainajalla oli tapana lähettää tavaransa Marseille'iin ja Havre'iin, että englantilaiset ottivat hänen kuusi laivaansa toisen toisensa jälkeen hyvänä saaliina. Siinä oli enemmän kuin mitä varallinenkaan mies saattoi kestää, koska ei kukaan tahtonut vakuuttaa laivojaan sodanvaaran varalta, ja appivainaja tuli köyhemmäksi kuin Toismäen isäntä, sillä hänellä oli vielä jäljellä torpanmökki, jotavastoin appi-vainajan kartanossa joka tikkukin oli velasta kiinnitetty. Onnettomuus koski häneen niin kovasti, ettei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä; sillä helpompi on olla kaiken ikänsä köyhänä kuin sitten, kun kerran on päässyt maailman hyvyyksien makuun. Silloin tuli kiusaaja…
— Kyllä ymmärrän…
— Mitä? Sinä et ymmärrä mitään; anna minun kertoa! Sen ajan kuuluisin noita oli nimeltään Matti Kallanvaara ja hän asui Kemissä. Appi-vainaja matkusti Kemiin, eikä siinä ollut mitään kummallista, kävihän siellä moni muukin tervan ja sahatukkien tähden, joita lautattiin alas virtaa pitkin. Mutta lapsikin saattoi nähdä, että siitä alkaen rupesi taas kaikki käymään yhtä nopeasti hyvin päin kuin äsken oli käynyt huonosti. Vuoden kahdeksankymmenen kahdeksan sota auttoi appivaarin taas jaloilleen; siitä lähtien alkoi hopeanelikkojen pitkillä riveillä olla ahdasta kellarin lattialla, ja kun uusi vietiin sisään, saivat vanhemmat siirtyä syrjemmäksi. Mutta dukaattinassakat säilytti appi-vainaja makuuhuoneessaan suuressa messinkikiskoisessa tammiarkussa, samassa, jonka Sten-lanko sitten sai perinnönjaossa.
— Minua kummastuttaa, että Halm-vanhus, joka oli niin älykäs liikemies, antoi rahojen maata hedelmättöminä eikä pannut niitä liikkeeseen ja kantanut niistä moninkertaista korkoa.
— Sanopas muuta! Sitä hän ei olisikaan koskaan tehnyt ensimmäisen mahtavuutensa aikana. Mutta köyhyytensä ja Kemin-matkansa jälkeen appivaari muuttui ihan toiseksi ihmiseksi eikä tahtonut mitenkään päästää käsistään kultaa ja hopeata, minkä hän kerran oli saanut. Niin, toisin sanoen hopeata, sillä kultaa hän ei viime aikoina uskaltanut nähdä eikä koskea.
— Kuinka se oli mahdollista?
— Mahdollista tai ei, mutta niin oli asian laita. Niihin aikoihin olin minä juuri vähää ennen joutunut naimisiin Otto Kristoferin kanssa, Jumala häntä siunatkoon, hän oli yhtä vähän isänsä kaltainen kuin kuuden äyrin raha on Hollannin dukaatin näköinen; raha luisti hänen käsistään kaikkialla ja lakkaamatta, ja ellen minä olisi pitänyt kiinni kuparirahoista … mutta samapa se, minä kiitän kuin armoa, ettei Otto Kristofer koskaan saanut osakseen onnettominta sukuperintöä, minkä helläsydäminen poika saattaa periä kovasydämiseltä isältään. Hannu Kristofer Halm, hänen isänsä, sai osakseen sen kauhean rangaistuksen, että hänen sydämensä halu samalla muuttui hänen silmäinsä kauhuksi. Minä olin silloin aivan nuori ja asuin kahden langon ja yhden kälyn kanssa appivaarin talossa. Voi surkeutta, mikä vaiva meillä oli ukosta! Meidän täytyi, niin totta kuin istun tässä, kätkeä häneltä kaikki kultakorumme; ei kukaan meistä saanut pitää kultavitjoja kaulassa eikä kultasormusta sormessa. Hänen ja anoppi-vainajan muotokuvien kullatut, pitkänpyöreät kehykset, jotka olivat Tukholmasta ostettaessa maksaneet kelpo rahat, täytyi maalata mustiksi, koska hän ei kärsinyt nähdä niitä. Yksin keltainen värikin kauhistutti häntä. Ei anoppi-vainaja eikä kukaan hänen tyttäristään uskaltanut käyttää keltaisia hansikkaita tai mitään keltaista nauhaa. Niin, kerran oli hätä käsissä, kun minä hyväntahtoisesti tarjosin appi-vainajalle keltaista appelsiinia!… Katso, Liisu, ettei päällysnuttuni kärvenny takan luona!
— Sanoittehan, täti, että muutamia dukaattipönttöjä säilytettiin makuuhuoneessa?
— Sanopas muuta! Niin kummallinen on ihminen, rakas poikani; heiniä ja olkia olemme kaikki, "ihmis-parka, aivan arka" niinkuin virsikirjassamme sanotaan. Vaikka appivainaja ei sietänyt nähdä kultaa enempää kuin mustalainen jalkarautoja, rakasti hän kuitenkin yhä edelleenkin tuota keltaista metallia hurjemmin kuin milloinkaan mitään muuta taivaassa tai maan päällä. Hän kokosi nassakoihin dukaatin toisensa perästä, mutta aina pimeässä ja mustat hansikkaat kädessä. Hän tunsi niin hyvin painon ja helinän, ettei kukaan olisi voinut häntä pettää. Jos hän päivisin tiliä tehtäessä sai kultarahan, otti hän sen aina poiskäännetyin katsein ja hansikkaat kädessä. Minä olin hyvissä väleissä ukon kanssa; usein hän kutsui minut iltaisin huoneeseensa. Margret, hän sanoi, laske dukaatit! Silloin hän tahtoi aina, että minun piti helistellä rahoja. Kuuletko, hän sanoi, eikö se ole soittoa? Mutta, appivaari, sanoin hänelle kerran, sytyttäkäämme tuli kynttilään, olisi niin hupaista nähdä noita kauniita rahoja… Ei, hän sanoi ja tarttui lujasta käsivarteeni — ei tulta! ei tulta!… Kuitenkin tapahtui eräänä iltana, varjelkoon Jumala meitä, kun appi-vainaja ja minä taas pimeässä luimme ja helistelimme rahoja, että palvelustytöllä, joka vast'ikään oli tullut taloon, oli minulle jotakin asiaa, ja hän astui kynttilä kädessä huoneeseen. Appi-vainaja hypähti ylös ja kultarahat vierivät ympäri lattiaa. Herranen aika! En milloinkaan voi unohtaa, miten hirvittävän näköinen hän oli, kun kynttilä niin äkkiarvaamatta valaisi huoneen. Hän muuttui valkoiseksi kuin palttina, hän katsoa tuijotti kuin riivattu lattialle vierähtäneihin kultakolikoihin ikäänkuin hän ei olisi voinut kääntää silmiään niistä, vaikka se näky raateli häntä, kuten revitään bomaseevaatetta lankojen mukaan. Vihdoin hän syöksyi kiljahtaen pitkin lattiaa, tallasi kultarahoja kuin myrkyllisiä eläimiä ja huusi meitä avukseen tappamaan käärmeitä, jotka tahtoivat häntä purra. Voi surkeutta, mitä saatoimme me tehdä? Siitä hetkestä asti Hannu Kristofer Halm oli mielipuoli ja luuli lakkaamatta taistelevansa kulta-aavetta vastaan, joksi hän sitä sanoi. Ja kolme viikkoa sen jälkeen hän päätti päivänsä … no, minä en sano mitään, surkeaa se oli; kaikki me olemme heikkoja Herramme edessä. Toismäki ja moni muu sai elää ja nähdä sen… Liisu, anna minulle siniruutuinen nenäliinani ja niistä kynttilä; etkö näe, että siinä on varas?
Vaikka nuori ylioppilas oli melko lailla kevytmielinen, kuunteli hän kuitenkin osanottavaisena ja samalla melkein kauhistuen kertomusta, joka ei ollenkaan vastannut hänen toivomustaan, että täti olisi kertonut jonkin hupaisan kummitusjutun. Eikä edes Margret-rouvan siniruutuinen nenäliina ja kolme torvenäänen tapaista niistäisyä voineet karkoittaa sitä vaikutelmaa. Senpä tähden juuri hän oli niin vakava kysyessään, oliko vanhan Halmin onnettomilla kuvitelmilla mitään yhteyttä niiden huhujen kanssa, joita oli liikkeellä Isonkyrön komissaarista Hannu Halmista.
Margret-rouva pudisti epäillen kookasta päätään ja vastasi vähän epäröityään, että hän saattoi sitä yhtä vähän myöntää kuin kieltääkään. Sen hän vain tiesi, että viisaus ja hulluus toisinaan käyvät perintönä isältä pojalle — toisinaan, mutta ei aina; siitä oli Otto Kristofer-vainaja paras todistus. Hän jätti maailman täysijärkisenä, sellaisena kuin oli elänytkin, ja hänen veljeänsä, Margret-rouvan toista lankoa, Hannu Herman Halmia, oli pidetty mahdollisena pääsemään kauppaneuvokseksi. Sten Halm oli veljeksistä vanhin. Isänsä kaltainen hän oli siinä, että hän nuorena oli ollut rikas, miehuuden iässä köyhä ja vanhana rikkaampi kuin milloinkaan ennen. Kaiken perityn omaisuutensa hän oli tuhlannut ulkomaanmatkoillansa, ja palannut kotiin tuiki köyhänä, riutuneena, paholaiselle juuri sopivana syöttinä, aivan kuin…
Margret-rouva keskeytti itse puheensa ikäänkuin olisi hän sanonut enemmän kuin oli soveliasta nuorten kuulla. Lauri Roderik sai noista perhesalaisuuksista urkituksi enää vain sen verran, että Sten Halm oli kotiin tultuaan antautunut kauppa-alalle, keinotellut liian rohkeasti, paennut pois saamamiestensä käsistä, matkustanut ulkomaille ja muutaman vuoden kuluttua palannut toisen kerran takaisin, mutta sillä kertaa rikkaana. Silloin hän oli maksanut entiset velkansa, ostanut kartanon Isostakyröstä ja siellä muusta maailmasta erillään toiminut osittain asianajajana, osittain harjoittanut rahojensa kartuttamista.
— Toisin sanoen koronkiskomista, keskeytti ylioppilas. Olen kuullut kerrottavan, että hän alussa säästeli häistä ja hautajaisista saamiaan sokeripaloja ja myyskenteli niitä sitten luodittain talonpoikaisämmille…
— Hänkö! puhkesi Margret-rouva kiivaasti sanomaan. Eipä suinkaan, sen jutun voit kertoa pikkueläjistä. Sten Halm on kaikessa suurenmoinen niinkuin koko hänen sukunsakin, isänsä ja veljensä. Pienet murut eivät tyydytä niitä, jotka tavoittelevat miljoonia. Usko kernaammin se, mitä kerrotaan eräästä hopealastista.
— Siitä minä en ole kuullut mitään.
— Mitä? Etkö ole kuullut hopealastista? No, senhän tietää koko maailma, eikä sitä maksa vaivaa salata. Hopea oli hyvässä hinnassa, ja Sten-lanko keinotteli. Hän osti hopeaharkkoja Etelä-Amerikasta, vakuutti ne kalliista, ja laiva hukkui. Mutta se sattuikin uppoamaan niin sopimattomasti eräälle karille, että melkein koko lasti saatiin ylös merenpohjasta. Silloin oli siinä päälläpäin hopeata, mutta alla harmaata kiveä ja hiekkaa… Ohoh, kas kelloa, kun näyttää jo kolmea aamulla! Hyvää yötä! Mene maata väentupaan Liisu, sulje ovi hänen jälkeensä!
Lauri Roderik oli toivonut, että hänet katsottaisiin mahdolliseksi saamaan makuupaikkansa tuoleilla talon ainoassa vierashuoneessa, jossa jo oli kaksi vuodetta naisia varten, mutta huomasikin sen kohtuullisen toiveensa olleen yhtä turhan kuin muutamia tunteja aikaisemmin kuomiin pyrkimisensä. Harmissaan moisesta ylioppilaan ja sukulaisen oikeutettujen vaatimusten halveksimisesta hän lähti vastahakoisesti kovalle penkilleen tupaan, joka jo oli aivan täynnä ihmisiä, päättäen lujasti mielessään jo seuraavana aamuna sanoa kaikille markkinatädeille kohteliaat jäähyväiset ja jatkaa matkaansa pohjoiseen päin onnellisen vapaana niinkuin oli sen alkanutkin.
Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeiselläkin rovolla.
Myöhäinen joulukuun päivä alkoi jo valjeta kaakossa, kun seuraavana aamuna Margret-rouvan hyvin tunnettu bassoääni herätti Lauri Roderik Gråbergin kovalta vuoteelta:
— Hevoset ovat valjaissa! kuului käsky. Me jatkamme matkaamme ja eroamme toisistamme vasta Lapualla.
Nuorukainen nousi kankein jäsenin ja huomasi vastustuksen turhaksi. Yösija ja kolmen hengen kahvi suoritettiin neljälläkolmatta killingillä, matkaa jatkettiin vaivalloisesti umpeentuiskunneilla teillä ja toiseksi yöksi jäätiin Lapualle. Siellä oli useampia vierashuoneita; ylioppilaankin kohtuulliset vaatimukset tulivat siellä tyydytetyiksi, ja Lauri Roderik huomasi yhä paremmin, ettei Liisu-serkku ollenkaan vastannut tavallista markkinamamsellityyppiä. Seuraavana aamuna hän selitti, ettei hän saattanut jättää kahta turvatonta naista suojeluksetta moisena epäsuotuisana vuodenaikana; hän tahtoi seurata heitä Isoonkyröön komissaarin luo.
— Vai turvatonta! toisti täti ylenkatseellisesti ja kielsi jyrkästi.
— Mutta enhän minä tule perijänä. Minusta voisi olla hyötyä, jos komissaari on sairaana.
Margret-rouva mietti.
— Niin, se on totta, voinhan lähettää sinut Vaasaan tohtoria ja lääkkeitä noutamaan.
Lauri Roderik lähti mukaan. Ilta alkoi jo olla käsissä, kun matkustajamme kolmantena päivänä tapaamisensa jälkeen ajoivat Isonkyrön kuuluisain lakeuksien yli Napuen kylän alueelle. Suoja oli jo ennättänyt sulattaa suurimman osan lumesta, minkä vuoksi hedelmällinen, mutta metsätön tasanko oli kadottanut valkean hohteensa. Suuret vyörykivet, laihat aidat ja puoleksi lumettomat kesantopellot värittivät maiseman vielä harmaata harmaammaksi; vain sieltä täältä vilahti jokin vihreä oraspälvi, josta matkustajat saattoivat aavistaa, että olivat tulleet Suomen ja Pohjanmaan rikkaimpaan jyväaittaan, silmänkantamattoman laajoille, viljellyille lakeuksille, joiden suuruus on tullut sananparreksi.
Jos Suomen historia olisi jo silloin ollut kirjoitettu, olisi ainakin ylioppilaan täytynyt muistaa, että juuri siellä, niillä pelloilla, hajallaan olevien kallionlohkareitten välillä ja leveän, matalarantaisen seudun läpi kiertelevän joen jäällä ratkaistiin Suomen kohtalo helmikuun 19. päivänä 1714 Isonkyrön taistelussa. Mutta jos mieli kunnioittaa muinaisaikaa minkäänlaisella huomiolla, ei sovi liian syvään silmäillä kuluvan hetken välkkyviin tytönsilmiin. Matkustajat katselivat yksinäistä valoa, joka loisti eräästä talosta kylän syrjästä.
— Tuolla — sanoi kyytimies osoittaen pimeään — asuu "kultakomisarjus". Sinne on rikkaita herroja ajanut hevosin ja vaunuin ja palanneet he ovat sieltä repaleisina, avojaloin ja laukku selässä.
— Komissaari taitaa olla kovin sairas? kysyi Margret-rouva eikä ollut kuulevinaankaan puhetta rikkaitten herrain kovasta kohtalosta.
— Milloinka hän onkaan muuta kuin sairas? vastasi kyytimies. Mutta on eräs lääke. Hän paranee aina ryöstäessään muiden omaisuutta. Ellei lukkaria olisi…
— Onko lukkari taitava lääkitsijä?
— En tiedä, oli vastaus. Mutta kun komisarjus ryöstää, maksaa lukkari, ja kohta on komisarjus taas sairas.
Kello kahdeksan paikkeilla illalla pysähtyi reki yksinäisen talon pihaan, joka oli suurten, mutta hyvin rappeutuneiden rakennusten ympäröimänä. Varakkaalla pohjalaisella on tavallisesti muhkeat, hyvästi rakennetut asuinhuoneet ja niissä korkeita, valoa rakastavia, uhoisia ikkunoita liiaksikin, niin että outo useinkin luulee taloja herraskartanoiksi, vaikka herraskartanoita Pohjanmaalla on harvemmassa kuin missään muualla maassamme. Mutta se ränsistynyt talo, jonka pihaan matkustajamme pysähtyivät, oli kallistuneine päätyineen, tuulen puoleksi purkamine kattoineen ja rikkinäisine ikkunaruutuineen sangen vähän isokyröläisen rikkaan miehen kodin kaltainen. Rappeutuminen näkyi sitä selvemmin, kun asuinrakennus oli kaksinkertainen; alakerran ikkunat olivat lujien luukkujen peitossa. Tuon raunioläjän nähdessään luulivat matkustajamme jo ajaneensa harhaan.
— Tässäkö komissaari asuu?
— Rauta asuu järven pohjassa, vaski vuoressa ja kulta kivirauniossa, vastasi kyytimies.
Ikkunanluukun raosta hohtava valo ilmoitti kuitenkin, ettei kolkko ja epämiellyttävä talo ollut asujitta. Vihaista koiran haukuntaa alkoi kuulua, ja esille syöksyi tuommoinen ketuntapainen lintukoira, joilla ruotsalaisilla paikkakunnilla tavallisesti on nimenä "Skytt" tai "Snälla" ja suomalaisilla "Musti", jos se on musta, ja "Ranssi", jos sillä on valkea täplä kaulassa. Lauri Roderik varomattomuudessaan vastasi tervehdykseen ruoskan sivalluksella, josta talon nelijalkainen vartija ei ollenkaan ihastunut. Siitä syntyi aika rähäkkä. Toistakymmentä kylän koiraa näytti käsittäneen sen otteluvaatimukseksi, sillä kohta kaikui virran toiselta puolen joka suunnalta hirveä haukunta pilvisestä talvi-illasta.
— Toden totta, virkahti ylioppilas, jos komissaari on valinnut tämän asunnon, saadakseen nauttia maalaiselämän rauhaa, niin onpa hän hyvin siinä onnistunut. Mutta kun nyt kerran olemme tehneet Cerberuksen kanssa tuttavuutta, niin eipä liene enää pitkä matka Plutonkaan majoille.
Niin sanoen hän lähti kolkuttamaan suljettua etehisen ovea. Kolkuttaminen kyllä kävi päinsä, mutta oven auki saaminen oli toinen asia. Lauri Roderik takoi kaikin tavoin, aina hiljaisimmasta sorminaputuksesta kovimpaan nyrkkijyskytykseen asti, mutta turhaan. Nuoren herran kärsivällisyys ei näyttänyt olevan niin kestävä kuin raudoitettu etehisen ovi. Kun ei minkäänlaisesta kolkutuksesta ollut apua, turvautui hän vihdoin keinoon, joka ei suinkaan ollut hiljaisinta eikä noudatettavaa laatua, mutta joka useinkin on huomattu täysin luotettavaksi, kun uniset ylioppilaat öiseen aikaan ovat kolkutelleet kestikievareitten ovia. Hän laukaisi toisen pistoolinsa aivan ikkunanluukun vieressä.
Tuskin ehti pamaus vaieta ja ruudin savu hiukan haihtua, kun soikea aukko ilmestyi lähimpään ikkunanluukkuun, kiväärin suu pisti esiin ampumareiästä, uusi pamaus kuului ja luoti lentää suhahti niin läheltä nuoren ylioppilaan korvan ohi, että hän tahtomattaan nosti kätensä koettaakseen oliko lakki vielä päässä. Suuresti loukkaantuneena hän tarttui toiseen pistooliinsa, mutta onneksi se oli lataamatta rosvoluolan ottelun jälkeen.
— Mitä aiotkaan? kuului Margret-rouvan ääni kuomireestä. — Häpeä ammuskella tuolla tavoin! Sano heille, että olemme sukulaisia ja odotamme yösijaa ja ystävällistä kohtelua.
— Kaikkea vielä! ylioppilas vastasi suuttuneena. Mitä saituri siitä huolii, vaikkapa hänen ovelleen liidulla kirjoitettaisiin:vankinsukulaisesi? Ei, täti, Plutolla ei ole kälyä. Rahalla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä, raha ei tunnusta muuta sukulaista kuin rahan … ja sentähden … nyt saatte kuulla, täti… Herra komissaari… Olkaa hyvä, avatkaa!… Minä olen kruununvouti Stigell Laukaasta … minulla on vähäinen asia … huomenna aion huutaa talon Vaasan lääninkansliassa enkä pidä niin tarkkaa lukua ehdoista, jos, herra komissaari, tahdotte auttaa kuudellatuhannella riksillä…
— Oletko hullu? Onhan Sten-lanko kuoleman kielissä!
— Perh … sen aivan unohdin! Mutta saammepahan nähdä, eikö kuusituhatta pilleriä tee kuollutta miestä eläväksi… Aivan oikein!
Suljetun oven yläpuolelta aukesi ullakon luukku, yömyssyinen pää kurkisti ulos, ja äreä, ihan terveen miehen ääni kysyi:
— Kuka olette, herra, kun ahdistatte rauhallisia ihmisiä keskellä yötä?
— Nöyrin palvelijanne! Älkää pahastuko; minulla on kiire, ei ollut muuta keinoa. Nimeni sanoin jo: kruununvouti Stigell. Kuusituhatta riksiä. Täydellinen takaus. Korkoa ja provisionia mielin määrin.
— No, miksikä käännytte köyhän miehen puoleen, jonka täytyy katsoa, miten saa jokapäiväisen leipänsä? Huonot ajat, huonot ajat … ajakaa majuri N:n luo Tottesundiin. Mistä minä ottaisin kuusituhatta riksiä? Moisia kuvitteluja!
— Ettekö te, herra, lainaisi minulle tämän vuoden veroa … kahtakymmentä riksiä rehellisen muotoni takausta vastaan?
— No, Herra armahda tuota vanhaa visukinttua, hänhän voisi ostaa vaikka kokonaisen kaupungin! huudahti Margret-rouva, voimatta enää hillitä närkästystään, ja väänsihen ylös reestä.
— Vaiti, täti! Jos sanotte vain sanankin, niin vannoo hän, että olette naiseksi pukeutunut mies. Nyt minä kidutan ukkoa… Herra komissaari, te vilustutte, kun olette noin ohuissa vaatteissa, ette sisässä ettekä ulkona niinkuin arvoituksessa sanotaan. Asessorin rouva, joka on minun kanssani matkalla Vaasaan, on valmis panemaan koko omaisuutensa takuuseen. Mutta se ei näytä olevan mahdollista … kyytimies, käännä hevonen!
— Ilma on muuttunut leudoksi, virkkoi yömyssyinen leppeämmin. Saamme vihreän joulun, ja mitä sanoo sananparsi? Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Mutta palataksemme asiaan, niin koetanhan minä, köyhä mies, katsoa, mitä voin haalia kokoon. Lähimmäisiäni autan minä aina vaikka viimeisellä rovolla.
— No, silläpä vain ei ole häveliäisyyttä nimeksikään! mörisi Margret-rouva, ollen jotenkin samanlaisessa tilassa kuin olutpullo, joka on pantu kuuman uunin eteen lämpiämään.
— Hetkinen vain, täti; kohta aukeaa ovi!… No, herra komissaari, jos tahdotte meitä auttaa lainalla, jatkoi ylioppilas kärsimättömämmin kuin juuri olisi sopinut siinä osassa, minkä hän oli ottanut näytelläkseen — niin olkaa hyvä, avatkaa meille ovi! Nyt olemme jo seisoneet tuntikauden pihalla emmekä voi osoittaa teille sellaista vääryyttä, ettemme ottaisi vastaan yksinkertaista illallista…
Tuon valtioviisaan erehdyksen vaikutus näkyi paikalla.
— Ai, ai, ilveili yömyssyinen, miten kiire teillä onkin, hyvä nimismies… En muista, että vanha ystäväni ja suosijani, Laukaan kruununvouti Löfberg, olisi saanut noin nuoren seuraajan. Ja, hyvä asessorinrouva, suokaa anteeksi … oletteko todellakin rouvasihminen? Ehkä odotamme huomiseen asti. Ajakaa Sipilään … kivenheiton päähän … rehellistä väkeä, hyvä yösija … ja huokeata, hyvin huokeata!
Mutta silloin halkesi olutpullo. Margret-rouva oli vähitellen lähestynyt portaita, iskeä paukautti nyrkillään suljettua ovea ja päästi kauan kuohuneen närkästyksensä vapaasti valloilleen:
— Hävetkää vähän, Sten-lanko! Hävetkää, vanha saituri, kun seisotatte omaa kälyänne ja veljenne tytärtä tuntikausia lumessa kurjalla pihamaalla, päästämättä meitä katon alle! Niin, en sano mitään, mutta sen sanon vielä kerran: hävetkää, Sten-lanko! Hyi moista visukinttua!
Luultavasti ei Margret-rouvan oikeutettuun suuttumukseen ollut ainoana syynä pitkällinen odottaminen niin läheisen sukulaisen vieraanvarattoman asunnon edustalla. Hän oli luopunut viisaasti mietityistä ja tuottavista markkinatuumistaan; hän oli vaivannut itseään neljänkymmenen penikulman edestakaisella talvimatkalla; hän oli toimittanut kilpailijalleen ja kadehtijalleen, Pellavoiselle, loistavan voiton; hän oli vielä kaiken päälliseksi maksanut kauniit kyytirahatkin, ja kaiken sen hän oli tehnyt toivoen tapaavansa kuoleman kielissä kalliin sukulaisensa ja pääsevänsä kaikella kunnialla perimään hänet. Ja lanko ei ainoastaan pitänyt pilkkanaan hänen sukulaisrakkauttaan, vaan vieläpä rohkeni pirteänä ja ripeänä seisoa ullakon luukussa, keinotella ja kaupustella aivan kuin ennenkin. Mikä hävyttömyyden huippu! Vähempikin voisi saada uskollisen kälyn suuttumuksesta punastumaan!
Margret-rouvan sukulaistervehdyksen keskeytti uutterasti piiritetyn ja lujasti teljetyn linnoituksen antautuminen.
Uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi?
Hetikuin olutpullon paukahdus ilmaisi seuran olevan toista lajia kuin miksi se ensi alussa oli tekeytynyt, katosi yömyssyinenkin ullakon luukusta. Kohta sen jälkeen saattoi linnan portin sisäpuolelta kuuluvasta jotenkin vilkkaasta sanakiistasta aavistaa, että puolustajat olivat keskenään eripuraisia. Ei kauan kestänytkään, ennenkuin ovi aukeni ja yömyssyinen ilmestyi portaille, tällä kertaa kokonaan näkyviin pitkävartaloisena, laihana miehenä, kantaen lyhtyä kädessään.
Jos rouva Margret Halmilla vielä olisi voinut olla epäilyksiä lankonsa terveydentilasta, niin olisivat ne kokonaan haihtuneet, kun suoravartaloinen, komea ukko astui hänen eteensä reippain askelin, syleili häntä kursailevan kohteliaasti ja kohta sen jälkeen tervehti Liisua samalla tavoin. Hänen oli paha mieli, että he niin kauan olivat saaneet odottaa pihalla; mutta mikseivät he kohta sanoneet, ketä olivat? Niillä seuduin liikkui kaikenlaista irtolaisväkeä, johon ei juuri ollut luottamista; heidän tuli antaa anteeksi, että vanha mies piti huolta turvallisuudestaan. Pyssyn laukaiseminen niin myöhään illalla ei myöskään ollut oudoille matkustajille soveliain keino luottamuksen herättämiseksi, ja sentähden heidän ei pitänyt ihmetellä, että vanha sotilas oli vastannut sodanjulistukseen samalla mitalla. Mutta nyt oli heidän astuttava sisään ja pidettävä hyvänään, mitä yksinkertainen nuorenmiehen koti heille saattoi tarjota.
Rappeutuneen etehisen kautta astuttiin jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, joka, jos mahdollista, oli vielä ränstyneempi kuin ulkoapäin saattoi aavistaa. Rappaus oli karissut sen suuresta, valkoiseksi kalkitusta avonaisesta takasta, lattiapalkkien raot irvistelivät pahasti, kolme neljä ikkunanruutua oli särkynyt ja ne oli tappuroilla tukittu; muutamia kurjia tuoleja, karkeaksi höylätty pöytä, maalaamaton sänky ja ruskea seinäkello, jossa oli harmaa lautasen pohja tauluna, siinä koko tuo vaatimatonta huonompi huonekalusto. Vanhahko nainen rukkinsa ääressä ja niinimatolla nurkassa loikoileva kissa olivat isäntää ja pihakoiraa lukuunottamatta pahanpäiväisen asunnon ainoat asukkaat.
Matkustajien tervehdykseen vastasi tylysti päätään nyökäyttäen kehrääjä, jonka ääni vastikään oli kuulunut etehisestä, mutta jonka tänä hetkenä näytti vallanneen kummallinen työinto. Päällysvaatteet riisuttiin, komissaari sytytti talikynttilän ja vei vieraansa sisempään huoneeseen, joka oli vähän pienempi edellistä eikä juuri paljoa paremmin varustettukaan. Pari kaappia, vanhanaikainen lipasto, kulunut kirjoituspöytä ja samoin kuluneet, maalaamattomat puutuolit osoittivat, että se varmaankin oli isännän työhuone ja luultavasti talon ainoa asuttava huone lukuunottamatta emännöitsijän kamaria. Siten sisään päästyään tiedusteli Margret-rouva heti lankonsa terveyttä. Hän sanoi kuulleensa, että se oli viime aikoina ollut huonohko, ja hän oli sentähden iloissaan, kun tapasi hänet niin reippaana.
— Kyllähän minä enimmäkseen voin oikein hyvin, vastasi ukko. Tavallisesti kävelen penikulman päivässä, syön kolme vahvaa ateriaa ja hakkaan itse polttopuuni.
Kuin sanojensa todisteeksi hän otti Liisua kiinni vyötäisistä, nostihänet ylös kuin lapsen ja laski sitten varovaisesti puutuolille.Margret-rouvan kielellä pyöri hänen tahtomattaan "hävetkää vähän!"Mutta hän oli vaiti.
— Ettekö siis ole ensinkään ollut sairaana, lanko? kysyi käly niin ihmeissään, että se sisarenpojasta näytti verrattoman naurettavalta.
— En itse tietääkseni, vastasi komissaari. — Toisin sanoen, kun en ota lukuun vähäpätöistä vaivaa, joka toisinaan minua ahdistaa. Onko tämä nuori mies sinun poikasi, käly?
— Sisareni poika, Lauri Roderik Gråberg, konsulin poika. Suokaa anteeksi hänen poikamaisuutensa! Hän rupesi ampumaan ilmaan, herättääkseen siten talonväkeä.
— Vai niin, Gråberg? Niin, kyllä muistan … tunsin isän ja äidin varsin hyvin. Luulin nuorta herraa Laukaan kruununvoudiksi Stigelliksi. Olipa onni, että kumpikin ammuimme sivuitse pimeässä. Harvoin minulle muuten niin käy.
— Pyydän, herra komissaari, ettette pahastu pientä pilaa, vastasi ylioppilas hieman hämillään, kun tunsi, että osat niin äkkiä vaihtuivat.
Hän oli odottanut saavansa nähdä kurjan, köyryselkäisen, vanhan koronkiskojan, jonka kanssa saattoi ilvehtiä mielin määrin, ja edessään hänellä olikin sotavanhus, jonka todella voikin uskoa harvoin ampuvan ohitse ja joka sangen selvästi antoi hänen tuntea etevämmyytensä.
— Oh, sano vain eno! puuttui puheeseen Margret-rouva, kokien saada ensimmäisen väärinkäsityksen jäljet tasoittumaan.
— Älkäämme enää puhuko parista tyhjiin menneestä luodista, jatkoi vanhus kevyeen tapaan, missä ilmeni entistä maailmanmiestä. — Sanokaa kernaammin, mitä onnellista sattumaa saan kiittää näin rakkaitten vierasten tulosta tänne yksinäiseen asuntooni, jossa, kuten, käly, kaikesta huomaat, harvoin ketään vieraita otetaan vastaan. Tai jos on liikeasioita, niin jättäkäämme ne kernaammin huomiseksi ja kertokaa minulle jotakin siellä pohjoisissa kaupungeissa asuvista vanhoista ystävistäni.
— Ei mitään liikeasioita, hyvä lanko! kiiruhti Margret-rouva vastaamaan. — Me olemme matkalla etelästä päin ja tahdoimme mennessämme pistäytyä katsomassa, miten te, lanko, voitte yksinäisyydessänne. Emmepä ole moneen vuoteen nähneet teitä vanhoilla kotipaikoillanne; ellei Liisu olisi viime talvena tuonut täältä terveisiä tullessaan, niin olisitte, lanko, meiltä ollut ihan kadonneena.
— Niin, eikö totta, kuolleena ja haudattuna? Ja rakkaat sukulaiseni olisivat minua vilpittömästi surreet. Mutta vanhat ruostuneet kiväärit voivat kauan riippua nauloissaan, ennenkuin pii putoaa lukosta. Viihdyn hyvin täällä yksinäisyydessä. Kesällä hoidan kaalimaatani; talvella on kumppaninani sorvipenkki. Silloin tällöin pieniä liikeasioita … jollakinhan täytyy elää. Tarpeita minulla on sangen vähän, ja jokainen tarve on kahle. Mitä me teemme ystävillä ja seuralla? Nuori mies, toimita asemasi semmoiseksi, että muut tarvitsevat sinua, mutta ettet itse tarvitse ketään; se on todellista itsenäisyyttä, muuta ei ole. Liisu sen tietää… Mutta todellakin, te tulette pitkältä matkalta; mitä tarjoisin teille? Juodaanko pohjoisissa kaupungeissa vielä joka ilta totia?
Lauri Roderik vastasi todenmukaisesti otaksuvansa, että niin tehtiin, mutta ettei hän tiennyt sanoa, oliko se tapa muuttunut niinä kahtena vuotena, joina hän oli ollut poissa kotoa.
— Totia en voi sinulle tarjota, nuori mies, jatkoi komissaari, eikä minulla myöskään ole teetä naisille. Mutta jotakin lämmintä pitäisi olla iltakylmässä. Katsonpa, mitä näin huonosti varustetusta maalaistalosta voisi löytyä.
Niin sanoen hän meni hymyillen ulos.
Lauri Roderik kääntyi nuoren serkkunsa puoleen, jonka vaitiolo alkoi taas niinkuin jo matkallakin tuntua ylioppilaasta sietämättömältä.
— Sinä osaat puhua kuin pappi, sinä, mutta myöskin olla vaiti kuin Oulunjoen lohi. Sanos, Liisu, koska sinä tunnet talon tavat, mitä hän tarjoaa meille? Ehkä lämmitettyä piimänheraa?
Liisu vastasi lyhyesti:
— Saammehan nähdä.
— Mitä saamme nähdä? Ehkä vesipuoloja? Tai keitettyä vettä katajanmarjasiirapin kera? Sepä on oleva äärettömän terveellistä. Sinä saat periä komean erakonmajan; voit sitten tulla tänne asumaan ja ruveta laupeudensisareksi. Laupeudensisarta kyllä tarvitaan Isossakyrössä: lyöväthän täällä usein vain leikin vuoksi toisiaan kuoliaaksi. Tai sitten voit ruveta liikeasioita hoitamaan. Jollakinhan pitää elää.
Liisu oli vaiti, mutta Margret-rouva puuttui puheeseen.
— Rakas poika, sinä puhut sen mukaan kuin sinulla on älyä. Sinun pitäisi käsittää, että muutamilla ihmisillä on kaksi puolta, oikea ja nurja. Sten-lanko kääntää huvikseen nurjan puolensa koko maailman nähtäväksi, ja sitä saat sinä sanoa, miksi ikinä tahdot. Mutta hänellä on oikeakin puoli, joka harvoin ja melkeinpä vastoin hänen tahtoaan tulee näkyviin. Sen tuntee Liisu paremmin kuin sinä.
— Kyllä ymmärrän. Nurja puoli on tämä hupainen talo, oikea puoli on miljoona. Liisu saa perinnön, sentähden hän tuntee oikean puolen.
— Niin — vastasi Liisu pahastuneena — minä tunnen siitä jotakin, joka on arvokkaampaa kuin miljoonat. Sen verran voin sinulle sanoa, että useimmat ihmiset tahtovat näyttää paremmilta kuin todella ovat, mutta jotkut kernaammin huonommilta. Vanha setäni kuuluu viimeksimainittuihin.
— Sitä et saa minua uskomaan. Kuudellatuhannella riksillä olen viekoitellut karhun ulos pesästään. Kultakappaleella ostan hänen sielunsa. Liisu … uskallatko näyttää hänelle kultasormustasi? Näissä huoneissa ei näy merkkiäkään keltaisesta väristä.
— Minä pyydän, Lauri Roderik, älä ärsytä pahoja henkiä! rukoili Liisu levottomana. Niitä on kaikkialla, niin sinun kuin minunkin rinnassani. Ja missä niitä on, siinä ei saa uhmata, siinä tulee rukoilla.