Mutta diakoni Elgkin oli nyt ehtinyt hillitä tunteittensa kuohunnan. Hän pysähtyi pienen ikkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään ja loi hänen katseeseensa miltei yliluonnollisen ylevyyden ja tyyneyden loisteen.
— Vappu, sanoi hän, jos luulette ihmiskäden juovien voivan vaikuttaa miehen päätökseen tai naisen kohtaloon, niin olette pettynyt. Se on inhimillistä, minä annan sen teille anteeksi. Mutta kun luulette, että nuo epävarmat merkit, joita te selittelette miten parhaaksi näette, voivat ilmaista teille, mitä Jumala on päättänyt, niin suljette samalla silmänne ja sydämenne Jumalan sanalta ja pysytte pakanana niinkuin olitte, ennenkuin tunsitte totuuden. Mitä tahdotte minulta? Te sanotte minulle, voimattomalle syntiselle, samanlaiselle kuin te itsekin olette: Jumala on määrännyt ihmiselle sen tai sen, mutta teidän pitää muuttaa se, teidän pitää tehdä Jumalan tahto tyhjäksi omalla tahdollanne. Ettekö sitten ole koskaan lukenut kolmatta isämeidän rukousta? Ettekö tiedä, sokaistunut vaimovanhus, että kun Jumala on antanut meille vapauden valita hyvästä ja pahasta jommankumman, niin hän on myöskin antanut meille ojennusnuoraksi lakinsa, että hänen tahtonsa eikä meidän tapahtuisi maan päällä? Menkää kotiin ja rukoilkaa omasta puolestanne, sillä totisesti tarvitsette te sitä enemmän kuin hän, jonka puolesta olette tullut minua rukoilemaan. Mutta rukoilkaa myöskin hänen puolestaan, että hän säilyisi kaikesta pahasta, sillä kaikki me tarvitsemme toistemme esirukousta. Rukoilkaa ja rukoilkaa yhä uudelleen palavasti, nöyrästi, alamaisesti, kas siinä on taikakalu, joka selittää kaikki merkit ja ratkaisee kaikki tulevaisuuden arvoitukset. Jääkää hyvästi. Käyn teitä taas kohta katsomassa. Te taistelette ankaraa taistelua, te tarvitsette liittolaista. Turvautukaa Jumalan sanaan!
Vappu lähti … ääneti, kukistettuna, murtuneena, ja kuitenkaan pääsemättä vapaaksi ajatuksesta, joka häntä hallitsi. Päästyään kuun valaisemalle rannalle, missä Sammu nukkui veneessä, hän kääntyi vielä kerran tupaan päin, katsoi ikkunasta loistavaa lampun valoa ja mutisi itsekseen:
— Ei hän kieltäytynytkään!
Turku oli muinoin erittäin ahtaasti ja huonosti rakennettu, tontit pieniä ja kadut vääriä, kunnes kenraalikuvernööri Pietari Brahe vuonna 1640 vaihtoi Boijeilta kaupungille Mättälän ja Huhkalan talojen tilukset ja sen jälkeenkin yhä vielä kaupungin alaa laajenteli, varsinkin linnaan päin, samalla tehden mitä suinkin voi sen järjestelyn parantamiseksi. 1700-luvun alulla oli kaupunki silloisekseen sangen hyvin rakennettu, sillä olihan siinä noin 150 kivitaloa ja muita muhkeita rakennuksia, mutta Isoviha teki niin hirveätä hävitystä, että, kuten senaikuiset kirjailijat sanovat, tuskin oli ainoatakaan ikkunaa tai ovea koko kaupungissa ehjänä. Moni kauneimmista taloista paloi tai joutui muun tuhon omaksi, muutamia käytettiin talleina, toisia revittiin polttotarpeiksi. Vielä vuonna 1741 eivät tämän hävityksen jäljet olleet kaikki poistetut, rauniot eivät vielä olleet kaikki tasoitetut tai uusien rakennusten alle peittyneet; kivitalojen luku oli vähentynyt puoleksi. Enimmin silmäänpistäviä raunioita, joista ei kuitenkaan sotaa käynyt syyttäminen, oli vuonna 1685 rakennettu korkea tuomiokirkon torni. Se oli vuonna 1738 palanut salaman sytyttämänä, eikä sitä vielä oltu entiselleen korjattu. Tuomiokirkon vieressä oli vielä vanha yliopistorakennus kirjastoineen ja kouluineen, ja sen lähellä maaherran asunto. Suuren torin laidassa oli hovioikeus ja sen itäpuolella äsken rakennettu raatihuone torneineen ja kellotauluineen, päävahti, tullihuone ja kehruuhuone. Joen pohjoispuolella oli presidentin talo, edempänä uudessa kaupunginosassa köyhäinkoti ja sairashuoneen kirkko. Väkiluku oli noin neljäsosa nykyisestä eli jonkun verran seitsemättä tuhatta henkeä.
Elokuun 25 päivänä 1741 oli Turun vanha maaherra Yxkull mainittuun asuntoonsa kutsunut lukuisan joukon kaupungin arvokkaimpia asukkaita viettämään sodan syttymisen juhlaa ja kestitäkseen monia armeijan ylimmistä upseereista, jotka Ruotsista tullen viipyivät matkallaan vähän aikaa Turussa. Todellakaan ei pidetty kiirettä, miten lähellä vaara lieneekin ollut; kaupungissa nähtiin monta sotilasta ja siviilimiestä, joiden jo aikoja sitten olisi pitänyt olla rajalla määrätyllä paikallaan. Useat heistä lepäilivät siellä viikkokausia vaivalloisen meri- ja maamatkan vaivoista mässäten ja politikoiden, mikä mitäkin syyksi sanoen. Muutamat odottelivat sotamiehiä, toiset päälliköitä, muutamat laivoja, toiset hevosia; monet olivat saaneet määräyksiä sellaisia, että niitä saattoi kukin selittää omaksi mukavuudekseen. Ja Turussa oltiin jokseenkin levollisia; vihollisethan olivat niin kovin kaukana, ja kaikki suuret valtiomiehet yksimielisesti vakuuttivat, etteivät he muka uskalla mihinkään ryhtyä, vaan päinvastoin pelokkaina odottelevat ruotsalaisten tuloa Pietariin. Hattupuolue oli nyt valtansa ja itseluottamuksensa kukkuloilla, sen varmuus oli saattanut toisiin ajatuksiin monenkin, joka vähää ennen oli kironnut sodan syttymistä. Turussa oli elämä vilkasta ja iloista, sodan tuottamien tarpeitten tähden oli kaupankäynti eloisaa, monelle hyötyä tuottavaa. Satamassa vilisi tavara-aluksia ja pakettilaivoja matkustajineen ja uutisineen; kaupungin kautta marssivat sotajoukot pitivät kauniita paraateja ja kylvivät kourantäydeltä rahaa, ja sotamusiikki antoi vilkkautta ja loistoa tanssiaisille. Eipä ihme, että maaherran tanssiaisista odotettiin paljon iloa ja paljon huvia sekä silmille että korville.
Kello yhdeltä olivat ylhäisimmät matkustajat ja muut arvohenkilöt olleet kutsutut päivällisille; siellä oli ollut viljalti viiniä ja puheita, mutta varsinkin politiikkaa ja rohkeutta. Ne, jotka katsoivat tuntevansa asiat syvimpiä juuria myöten, arvelivat, että kenraaliluutnantti Buddenbrock, joka komensi Haminan toimivaa osastoa, oli kyllä osaava käyttää aikaansa odotellessaan kenraali Lewenhauptin saapumista ja pelkästä kateudesta häntä kohtaan rientävä valloittamaan ainakin Viipurin. Mutta siitä kaikki olivat samaa mieltä, että nyt tuli joka päivä, jopa joka hetkikin olla valmis ottamaan vastaan sotanäyttämöltä jonkin suuren ja loistavan urotyön sanomaa.
Kun päivälliset olivat kestäneet kokonaista kolme tuntia, saapuivat illalla viiden ja kuuden välillä tanssiaisvieraat. Niiden joukossa oli aatelisherrasväkeäkin, mikä oli tottunut tavallista vapaampaan seuraelämään, upseereja, jotka katsoivat olevansa matkalla sotaan eivätkä pitäneet suurta lukua siitä, mikä vanhain, kunnon ihmisten mielestä oli sopiva seurustelutapa. Ja kumminkin pysyi muuri miesten ja naisten välillä korkeana. Naiset istuivat mitä tarkimmassa arvonmukaisessa järjestyksessä, armollisista rouvista, joiden paikka oli korkeaselkäisissä nojatuoleissa, aina keltaisiksi maalatuilla penkeillä istuviin porvarisrouviin asti, kaikki itsekseen kunniallisen jurouden ja säädyllisen äänettömyyden vallassa. Herrat tunkeilivat sivuhuoneissa taikka muodostivat tiheän ryhmän salin toiseen päähän. Toisinaan sattui, että tuosta valkoisiksi puuteroitujen tekotukkain, helakanpunaisten liivien ja mustien silkkisukkain pataljoonasta syöksähti lentotähti esiin ja kulki halki salin. Silloin olisi voinut panna vetoon vaikka kaksikymmentä yhtä vastaan, että se oli jokin nuori aatelisherra, joka viime laivalla oli palannut Ranskasta, tai jokin ylhäissukuinen vänrikki, joka nuorten viiksiensä antamassa ylpeässä itsetunnossa uskalsi astua tuon pienen aukkopaikan yli. Yhtään moista tienraivaajaa ei ollut niiden harvain ylioppilasten joukossa, jotka oli sinne kutsuttu joko ylhäisten sukulaistensa tähden tai sen perusteella, että olivat kotiopettajina jossakin vapaasukuisessa perheessä. Useimmat kiipeilivät kuin sukkasillaan ylös ja alas arvojärjestyksen portaita, varoen osoittamasta mitään tuttavallisuutta, mikä olisi voinut näyttää sovinnaisuuden tai siveysopin loukkaukselta. Ja tämä kaikki tapahtui vapaudenajalla; mutta vapaudesta oli vielä pitkälti, hyvin pitkälti tasa-arvoisuuteen.
Maaherran tanssiaiset olisivat ehkä senaikuisten pukujen tarkastelemiseen sopiva paikka. Pahaksi onneksi oli tuo tärkeä kronikan osa juuri vaihekaudessa, siirtymässäla régencestaPompadourin aikakauteen. Kaikki uudenaikuinen purjehteli vain hiljalleen meren yli Tukholmasta Turkuun ja jatkoi sieltä matkaansa kyytirattailla muuhun maahan. Eihän silloin ollut höyrylaivoja eikä muotilehtiä, kului koko miespolven aika, ennenkuin mikään muoti ehti muuttua. Niinpä nähtiinkin nyt vanhentunut, iso _allonge-_tekotukka päänmukaisen, taaksekammatun rinnalla, joka sitten pääsi yksinvaltiaaksi seitsenvuotisen sodan aikana — lyhyt, ruumiinmukainen, kaulaan asti napitettu takki tuon silloin vielä itsetiedottoman, muodostumassa olevan, suhteettoman pukineen rinnalla, josta sitten oli kehittyvä nykyinen hännystakki — pitkähkö- tai lyhyehköliepeisiä nyöri- ja hihaliivejä, Ulrika Eleonoran kummallisia pönkkähameita pussikkeineen ja muine koruineen toisten rinnalla, jotka muodostivat vielä kehittymättömänä olevan aineksen myöhemmin ilmestyviin Lovisa Ulrikan ajan kapeampiin hameihin ja vähemmän muodottoman pitkiin liiveihin. Yksin pappien kauluksetkin osoittivat tuota vaihekautta. Kirkon isät yhä vielä itsepäisesti pitivät Gezeliuksen leveitä ja leveäpalteisia leukatilkkuja, jota vastoin jo moni sen kunnianarvoisen säädyn nuoremmista jäsenistä oli melkoisesti pienentänyt sitä arvonsa symboolia.
Sotilassoittokunta oli sijoitettu salin toiseen päähän, jossa se parhaillaan soitteli pitkää tanssia, t.s. poloneesia. Tuo vierasten näytemarssi oli likipitäen ihan sama kuin vielä nykyjäänkin: kenties käännökset olivat vähän mutkikkaammat ja tapa, jolla naista vietiin, vähän jäykän juhlallisempi kuin nykyjään. Osa vanhahkoista herroista astui arvonmukaisessa järjestyksessä esiin, ja he taluttivat armollisia rouvia ympäri salia enimmäkseen ääneti, sillä vaikka jo olikin opittu kohteliaisuutta ranskalaisilta, ei oltu silti opittu keskustelutaitoa. Sitten astui esiin neljä tai kuusi paria, jotka olivat Tukholmassa omaksuneet silloisen ajan hienon sivistyksen kaunistuksen, ja esittivät kaikkien muiden vaiti ollessa ja suuresti ihaillessa menuetin, joka oli aivan uusi Suomessa ja jota vain harvat olivat nähneet ja vielä harvemmat tanssineet. Tuo tanssi, varsin hyvin soveltuva siihen ilmeiseen taipumukseen, joka silloisella ajalla oli jäykkään juhlallisuuteen ja turhantäsmällisyyteen, sai myrskyistä suosiota osakseen, ja todella onkin tunnustettava, että se hyvin tanssittuna on viehättävä ja taidokas kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Seuralla oli siis siinä paljon silmänviihdykettä, ja kohtapa sitten menuetti levittikin valtansa Turkuun ja sieltä vähitellen edelleen yli koko maan, pysyen arvossa enemmän kuin puoli vuosisataa, mutta vihdoin vanhentuen, unohtuen ja joutuen muinaismuistoksi, mistä vielä joskus näkee irvikuvan talonpoikaishäissä nuorison naurunaiheena, jolla ei ole aavistustakaan sen alkuperäisestä suloudesta.
Tanssien välillä tarjoiltiin viiniä, konvehteja ja kermakkeita verrattoman viljalti sekä paljouteen että suuruuteen nähden. Konvehdeissa oli hupaisia ajatelmasäkeitä ja arvoituksia enimmäkseen saksaksi tai ranskaksi; pahaksi onneksi ei historia ole vielä ehtinyt saada selville sitä tärkeää seikkaa, oliko Ruotsin kaunokirjallisuus jo vuonna 1741 päässyt niin pitkälle kuin painettuihin karamellisäkeistöihin. Moni syy puolustaa otaksumista, että se oli jo silloin astunut semmoisen jättiläisaskelen kehityksensä tiellä. Eikö aika, jolloin ansaittiin virkoja sukkeluuksilla ja jolloin suurimmat neroniekat saavuttivat maineensa kirjoittamalla kirppujen ja kuudenäyrin rahojen elämäkertoja, eikö semmoinen aika ollut aivan omiaan luomaan korusäkeitä karamelleihin?
Toinen menuetti oli nyt menossa ja onnistui erinomaisen hyvin. Sitä tanssi viisi seudun ylhäisintä neitoa herrojensa, enimmäkseen upseerien kanssa; kuudes pari, joka kauneudessa, suloudessa ja liikkeitten sulavuudessa voitti kaikki muut, oli kuitenkin arvoltaan paljoa alempi heitä. Eipä saattanut nähdä mitään samalla kertaa luontevampaa, keveämpää ja miellyttävämpää kuin tuo pari oli; jokainen liike oli suloa, jokainen ele kunnioituksenosoitus. Kun kaunis tyttö tarttui nuoren, solakan sotilaan ojennettuun käteen, oli hän kuin kuningatar, joka ojentaa kätensä ensimmäiselle ritareistaan, ja kun he jälleen erosivat tasamittaisin askelin, olisi luullut näkevänsä prinsessan arvokkaana ainaiseksi eroavan hänestä, jota hän ikuisesti rakastaa.
Tuo nuori, viehättävä pari oli kreivi de Regnier, meriväenluutnantti, jonka rekatti taas oli muutamia päiviä sitten ankkuroinut Turun sataman edustalle, ja Eeva Merthen, joka oli oppinut menuetin yliopiston miekkailun- ja samalla tanssinopettajan Pierre de Maret'n johdolla.
Kreivi tunsi ranskalaiset tavat paremmin kuin suomalaiset. Kun tanssi loppui, vei hän naisensa takaisin tämän paikalle ja kävi istumaan tuolille hänen viereensä. Minkä muun tytön hyvänsä olisi moinen tuttavallisuus saattanut hirveään tuskaan. Eeva Merthen pysyi näissä ensimmäisissä tanssiaisissaan yhtä tietämättömänä lähellä istuvien kummastuneista katseista kuin äitinsä varoittavista silmäyksistäkin. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja pakottomaksi, häntä huvitti kuin juoksuleikissä; kehenpä tyttöön ei ihailu tehoisi? Hän uskalsi todellakin puhua nuorelle miehelle ja sallia hänenkin puhutella häntä. Hän olisi neljäkymmentä vuotta myöhemmin ollut esiintymisen esikuvana tuossa samassa salissa, joka nyt uteliaasti häntä katseli ja moitti.
Kreivi puhui tietysti Pariisista; kukapa ranskalainen ei mieluimmin valitse sitä puheenaihetta, varsinkin kun on pikkukaupungin kaunotar hurmattavana? Hänen kuulijansa tarkkasi hetkisen noita häikäiseviä kuvailuja ja kysyi sitten teeskentelemättömästi:
— Miksi sitten ollenkaan lähditte Ranskasta?
— Ranska on puoli maailmaa ja hieman enemmänkin, mutta ei aivan koko maailma, vastasi kreivi de Regnier olkapäitään kohauttaen. — Johonkin on perheen nuorimman pojan ryhdyttävä. Minusta olisi voinut tulla abotti, mutta pidin parempana ruveta amiraaliksi. Miksikö lähdin Ranskasta? Lähdin etsimään onneani.
— Mitä sitten onnestanne puuttuu, kun olette ranskalainen?
— Ei muuta … kuin teidän läheisyytenne!
Eeva hymyili halveksivasti. — Myöntäkää kuitenkin, että ranskalaiselta voi puuttua jotakin muutakin. Esimerkiksi sankarin maine.
— Minä olen voittava sen miellyttääkseni teitä.
— Ei, kreivi, ellette sitä voita paremmasta syystä, niin ette sitä voita koskaan. Jos minä olisin mies, niin en tyytyisi ennen kuin olisin valloittanut maailman, toisin sanoen Ranskan ja vähän sen lisäksi. Onko se mielestänne liian paljon? No niin, te palvelette nyt Ruotsin laivastossa: valloittakaa Kronstadt! Vähempää ei toki voida pyytääkään ranskalaiselta.
Kreivi de Regnier katseli tanssitoveriaan. Hän oli kaunis nainen, hänen silmistään loisti neroa ja tulta.
— Mademoiselle — sanoi hän äskeistä kunnioittavammalla äänellä — vaikken voisikaan voittaa sitä suurta palkintoa, minkä määräsitte, niin en ole ainakaan osoittautuva arvottomaksi ansaitsemaan hyväksymistänne. Soturi ei aina voi voittaa, mutta hän voi aina kuolla.
— Kuollako? Ja minkä tähden?
— Kunnian ja muiston tähden?
— Kreivi — jatkoi Eeva, ehkäpä lämpimämmin kuin itse aavistikaan — en minä pyydä teitä kuolemaan; se on liian helppoa, senhän voi tehdä pelkurikin. Eläkää ennemmin; tarvitaan enemmän rohkeutta elämiseen kuin kuolemiseen.
— Niin, tarvitaan rohkeutta elää päämäärättä, ilman kunniaa ja niiden kunnioitusta, joita rakastaa ja ihailee. Minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta sellaisen elämän valitsemiseen, mademoiselle.
— Ei, ei sillä tavoin; vaan elää toimiakseen joka hetki jalosti ja ylevästi … elää osoittaakseen koko elämällään olevansa mies ja sankari. Se on ritarikoetus, kreivi. Monta tuhatta urhoollista on kaatunut taistelussa, eikä heidän muistonsa ole elänyt sitä hetkeä kauemmin, jona luoti heidät kaatoi. Moni muu on jonkin silmänräpäyksen toiminut sankarillisesti ja sitten pysynyt pelkurina koko lopun elämänsä. Sanat eivät riitä, aikomuksetkin ovat vain mielijohteita, yksinäinen teko voi olla sattumaa; maineensa arvo on ihmisen todistettava koko olemassaolollaan.
Taaskin katseli ranskalainen kummastellen tanssitoveriaan. Mistä tuo lapsi oli saanut ajatuksia, joiden tähden harmaantunut maailmanviisaus olisi häntä kadehtinut? Oliko tuo sittenkään vain pikkukaupunkilaishempukka, jonka kanssa mies leikkii kuluttaakseen joutilaan hetken?
— Mutta jollen saakaan aikaan tuota mahdotonta, jollen voi valloittaa Kronstadtia, sanoi hän, vallattomasti lyöden kädestä vedettyä oikeaa hansikastaan vasempaan käteensä — mitä vaaditte minulta?
— Kysykää kunnianhimoltanne! Pyyhkikää pois mahdoton sana sanakirjastanne; olen kuullut sanottavan, ettei se sana ole ranskalainen.
— Pitääkö minun sitten olla jumala tai kuningas miellyttääkseni teitä?
— Jumalaksi ette ole luotu, ja semmoinen kuningas kuin teidän LudvigXV tai meidän Fredrik I on liian pieni minulle. Tulkaa takaisinSavoijin Eugène prinssinä; enempää en vaadi.
— Eikö enempää! huudahti kreivi hullunkurisen epätoivoisena, mutta silloin heidät keskeytti eräs lähes kuudenkymmenen ikäinen eversti Lagercrantz, joka jo kauan oli tunnettu valtiopäivälavertelijana ja kohta myöskin suurisuisimpana sankarina tässä sodassa, kun oli peräytyminen kyseessä. Hän tuli pyytämään mademoisellea uuteen poloneesiin, oli kuullut viimeisen huudahduksen ja ymmärtänyt sen väärin.
— Eikö enempää? toisti hän. Ei, hyvä kreivi, teillä ei todellakaan ole enää mitään toivomista tähän viehättävään naiseen nähden, te olette voitettu ja kukistettu, minä valloitan hänet voimakkaamman oikeudella. Minulle hän lahjoittaa nauharuusukkeen hiuksistaan tehdäkseen minut sodassa haavoittumattomaksi.
— Ette te, eversti, tarvitse minun nauharuusukkeitani, vastasi Eeva Merthen ylpeästi; tehän ajatte kaunopuheliaisuudellanne ja "vapaaehtoisella joukollanne" [5] helposti koko Venäjän armeijan pakoon.
— Mademoiselle, te olette yhtä paha kuin minä olen rakastunut! Minä ammun kuulan otsaani.
— Ei, älkää ampuko! Saattaisihan tapahtua, niin uskomatonta kuin se onkin, että luotinne osuisi maaliinsa, ja silloin olisi sääli hattua.
Eversti vastasi nauraen, etteivät mitkään orjantappuraokaat voisi estää häntä poimimasta tanssiaisten kauneinta ruusua kilpailijaltaan, ja vei sievästi naisensa tanssiin. Mutta tämä pila oli yhtä vähän jäänyt huomaamatta kuin salaa kadehditun lumottaren äskeinen tuttavallinen keskustelu ranskalaisen kanssa.
— Minun nuorena ollessani — kuiskasi eräs neuvosmiehenrouva, jonka mieseiollut päässyt pormestariksi — ei kukaan äiti olisi sallinut tyttärensä käyttäytyä niin sopimattoman tuttavallisesti. Vanhan, hyvän ajan tavat ovat olleet ja menneet. Maailma tulee yhä pahemmaksi ja siveettömämmäksi. Lapsi raukkamme, mitähän he saavatkaan kokea?
— Kreivi Regnier'n sanotaan olevan kihloissa Pariisissa ja kihloissa Tukholmassa. Ei kaksi kolmannetta, puuttui puheeseen Miina Wechter, joka itse oli melkoisesti ihastunut kauniiseen ranskalaiseen.
— Tiedänpä erään, joka on yösydännä ollut Loitsumäellä povauttamassa, ja noita on ennustanut, että hänestä tulee kuningatar, lisäsi nuori Saara Humble, joka ei tanssinut menuettia ja jota ei oltu pyydetty poloneesiin.
— Äiti! — kuiskasi Anna Merthen pormestarinrouvalle — Eevasta puhutaan pahaa.
— Voi sitä onnetonta, ajattelematonta lasta, hän joutuu kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi! kuiskasi huolestunut äiti vastaukseksi. Mene, varoita sinä häntä! Herättäisi liian suurta huomiota, jos nähtäisiin minun häntä varoittavan.
Anna meni Eevan luo ja sanoi:
— Ole varuillasi! Sinusta supatellaan.
Eeva oli lopettanut neljännen- tai viidennentoista tanssinsa ja oli sinä hetkenä yksin. Hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat tanssista.
— Antaa heidän huvitella sillä itseään! sanoi hän kevyesti.
— Äiti on huolissaan, jatkoi sisar luottavasti. Hän pelkää, että sinä sallit herrojen käyttäytyä sopimattoman tuttavallisesti itseäsi kohtaan.
— Sano äidille, että minä vastaan heille niinkuin he ansaitsevat.
— Mutta, Eeva, etkö sinä ole liian vapaa?
— Niin, vapaa minä tahdon olla, kun en tee mitään väärää. Anna, minä pidän sinusta, sinä olet parempi kuin minä … mutta anna minun nyt tanssia! Sitten minä kyllä taas olen äidin tottelevainen tytär.
Anna lähti huoaten. Hän tunsi Eevan tulisen sielun, joka tietämättömänä mistään pahasta oli liiankin taipuvainen uhmailemaan kaikkea, mitä hänen aikansa piti hyvänä tapana. Me emme puolusta tuollaista uhottelemista. Nuo useinkin väärät, nurinkuriset ja ennakkoluuloiset seurasäännöt, joita me sanomme sovinnaisuudeksi, olkoonpa niissä kuinka paljon hyvänsä tyhjää ja kuorta, saavat voimassa olevanatapanasellaisen merkityksen, jota nuori tyttö vähimmin kaikista voi rankaisematta halveksia. Mutta miten erilaiseksi muodostuukaan eri aikoina tapojen ja sovinnaisuuden käsitys ja käsitys siitä, mikä on luvallista, mikä sopivaa, mikä säädyllistä seuraelämässä! Joitakuita Stjernhjelmin runoista, joita seitsemännentoista vuosisadan nuoret tytöt lukivat ja kuulivat luettavan punastumatta, koska ne muka olivat vain viatonta leikkiä, ei nyt voitaisi lukea vanhain rouvien vakavassa seurassakaan. Ja päinvastoin, yhdeksännentoista vuosisadan tyttö ei mitenkään olisi tuhatkuusisataa-luvulla uskaltanut esiintyä nykyisessä tanssipuvussaan. Tätä erilaisuutta on pidettävä arvossa. Eeva Merthen sai kärsiä vapautensa tähden, joka vähän ajan kuluttua tuli käytäntöön ei ainoastaan luvallisena, vaan vieläpä hyvänäkin käytöstapana. Hän kärsi saman kohtalon kuin moni loistavampikin historiallinen henkilö, joka on sortunut taistelussa sitä vastaan, mitä heidän aikansa on pitänyt siveellisesti oikeana. Mutta ei valkoisimmankaan liljan sovi ikkunakomerossa särkeä ruukkuaan, vaikka sen mielestä paikka olisikin liian pimeä ja juuret liian ahtaalla. Eikä kauneimmankaan nuoren ihmiskukan sovi ruveta uudistamaan ilmaa, jota hän hengittää, eikä maaperää, jossa hän on kasvanut. Siitä, että Eeva Merthen jätti sen huomioon ottamatta, tuli lopulta hänen lankeemuksensa.
Tarjoiltiin makeisia. Kun palvelija pysähtyi tarjottimineen Turun valtiopäivämiehen ihaillun tyttären eteen, näki tämä, että kaksi ranskalaista bonbonia oli asetettu erilleen hänen puolelleen tarjotinta. Hän otti ne; hän piti hyvin paljon bonboneista.
Niiden ympärille oli kierretty kapea paperiliuska tavallisten painettujen ajatelmasäkeitten asemesta. Eeva kiersi ne auki arvelematta, ja toiseen oli lyijykynällä kirjoitettu ranskalainen säkeistö:
Un coeur blessé d'une légère atteintepourroit vous exprimer ses desirs et sa crainteet peindre à vos beaux yeux ses mouvements divers.Eve, — je vous aime trop pour vous aimer en vers![6]
Nimeä lukuunottamatta ei noissa riveissä ollut mitään muuta kuin sadoissa muissa ajatelmasäkeissä. Eeva hymyili ja antoi paperin kulkea samanikäisten kumppaniensa kesken kädestä käteen. He huomauttivat heti, että säkeet olivat kirjoitetut eivätkä painetut.
Toiseen liuskaan oli ruotsiksi kirjoitettu:
När rosen, stolt och skön, sin doft i rymden sprider,Hon ser ej afvunds orm, som tyst i gräset skrider.[7]
Kehnonlainen, mutta hyvää tarkoittava. Tanssiaisten kuningatar ymmärsi, että joku ystävä oli nuo säkeet hänelle lähettänyt. Mutta hän ei luullut mitään varoitusta tarvitsevansa. Huolettomana ja hymyillen hän ojensi tuonkin paperin niille, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hän ei nähnyt rehellisiä sinisilmiä, jotka salin toiselta puolelta katselivat häntä ja joissa ilmeni mustasukkaisuuden koko epätoivo. Se oli Iisakki Alanus, joka oli nähnyt ranskalaisen salaa pistävän paperinsa tarjottimelle ja tehnyt itse samoin. Palvelija ei ollut tottumaton sellaisiin pikku kohteliaisuuksiin; ne tuottivat hänelle sivutuloja.
— Hän ei näy kainostelevanbillet-doux'ejansa, tuo tyttö! virkkoi ivaten nuori paroni Faltzburg, uplantilaisjoukon luutnantti.
— Ketä tarkoitatte, luutnantti? kysyi Alanus, jonka lauhkea veri oli jo sitä ennen alkanut arveluttavasti kuohua.
— Tuota … mikä hänen nimensä onkaan, tuo kaunis sinihameinen tyttö?… Perkelin vai Pertta… Hän nauttii rakkaudentunnustuksia niinkuin muut syövät ostereita.
Tuskin luutnantti sai sen sanoneeksi, ennenkuin hänen poskensa jo sävähti punaiseksi kovasta korvapuustista. Hän hypähti takaperin, tempasi miekkansa ja olisi sillä lävistänyt vastustajan, ellei eversti Lagercrantz olisi juuri silloin sattunut kulkemaan sivuhuoneen läpi, missä tuo kohtaus tapahtui.
— Oletteko hullu, Faltzburg? Rauta tuppeen! Jättäkää minun huolekseni tämän kelpo herran kurittaminen.
— Hyvitystä! huudahti luutnantti.
— Sitä kyllä saatte, paroni! Kavaljeeri ei alennu kurittamaan koulupoikaa. Minä lupaan, että hän kyllä tulee löylytetyksi.
Riita päättyi, eikä sitä paljoa huomattukaan. Lagercrantz ilmoitti asian yliopiston rehtorille. Alanus kutsuttiin seuraavana päivänä kurinpitotoimikunnan eteen ja tuomittiin — upseerien mielestä lievästi, ylioppilaitten mielestä varsin ankarasti — erotettavaksi vuoden ajaksi yliopistosta.
Tanssi jatkui. Puoliyö oli tulossa; illallinen katettiin istualta syötäväksi. Ateriasoitto alkoi. Laskettiin leikkiä, naurettiin, oltiin huiman iloisia. Tietysti politikoitiin. Maaherra nousi ja piti puheen, joka oli täynnä kuninkaallista majesteettia ja sotaa. Kaikki oli käyvä oivallisesti. Ruotsin armeija marssii Viipuriin, ennen talven tuloa oltaisiin ehkä jo Pietarissa. Rajajoki on raja vain paremman puutteessa: on syytä toivoa, että se saataisiin siirretyksi kauemmaksi. Kustaa Aadolfin ajat palaisivat, Ruotsin aseet välkkyisivät taas kunnian loisteessa. Joka hetki toivottiin voitonsanomaa. Tulta olisi hankittava juhlavalaistukseksi. Kauniit naiset pääsisivät loistaviin tanssiaisiin…
Silloin juuri ilmoitettiin sanantuojan tulleen Haminasta.
Kaikkien sydämet sykähtivät. Hälinä taukosi oitis. Mutta maaherraYxkull vanhus yksin huudahti hilpeästi:
— Antakaa sen kunnon miehen tulla sisään kilistelemään lasia kanssamme palkinnoksi sanomista, joita hän tuo!
Kaikki kääntyivät oveen päin, ja sisään astui nuori sanantuoja, sotamies, tomuisena ja verisenä, revityin vaattein, kasvoiltaan nääntyneen näköisenä, katse synkkänä. Ääneti hän ojensi maaherralle kirjeen. Tämä luki ja kalpeni, luki uudelleen ja kalpeni vielä enemmän. Mikäli väri poistui korkean päällikön kasvoilta, vaalenivat muutkin, jotka tuijottivat häneen tuskaisin ja kauhistunein katsein, odotellen tietoa pikasanoman sisällyksestä.
Vihdoin kuului syvässä haudantapaisessa äänettömyydessä Yxkull vanhuksen ääni yksitoikkoisen käheänä kuin korpin rää'yntä lintujen viserryksen vaiettua metsikössä.
— Ei se ole mitään, sanoi hän teeskennellyn tyynesti, mutta tuoei mitäänsai hänen vapisevasta äänestään epämääräisen, peloittavan merkityksen, mikä sanoi, että se sittenkin olijotain. — Ei se ole mitään … vähäinen kahakka, joka on päättynyt vastoin odotusta, mutta joka kohta pestään puhtaaksi vihollisen veressä.
Seuran vanhimmat herrat tunkeutuivat maaherran ympärille, joka neuvottomana katsoi tuota levotonta, tiheään sulloutunutta joukkoa. Seurasääntöjen kahleet olivat katkenneet; hintelän hovioikeudenneuvoksen eteen tunkeutui kookas neuvosmies, ja majurin lyhyt vartalo koetti turhaan raivata tietä vänrikkien lomitse, jotka olivat pitkiä kuin aidanseipäät.
— Sanokaa toki Herran tähden — huusivat tämän tungoksen takaa pelokkaimmat rouvat — marssivatko venäläiset jo Turkuun?
— Armolliset naiset, teillä on aivan liian huono käsitys meidän urhoollisesta armeijastamme, sanoi maaherra koettaen hymyillä. — Sodanjumalan Marssin suosio on silmänräpäykseksi hylännyt meidät, me olemme menettäneet Lappeenrannan, ja kenraali Wrangel on kärsinyt pienen tappion, mutta viholliset ovat menettäneet paljoa enemmän, ja kenraali Buddenbrock marssii juuri parhaillaan ajamaan heidät takaisin rajan yli. Kas siinä kaikki; tämä uutinen on yhtä hyvä kuin voitto. Toivoakseni se ei ole häiritsevä iloista yhdessäoloamme. Juokaamme uljaan armeijamme malja; käyköön sille hyvin!
Muutamat lähinnä seisovat ottivat lasinsa, mutta eivät muistaneet juoda.
— Hyvää ranskalaista hattuviiniä! toistivat ivallisesti seurassa olevat Myssyt.
— Entä Wrangel itse? kysyi muuan kenraalin mieskohtaisista ystävistä.
Maaherra oli vaiti.
— Hän on kaatunut! huudahti joku.
— Kaatunut koko joukkoineen! kaikui suusta suuhun salissa.
— Ei suinkaan, hyvät ystävät! sanoi Yxkull. Hän on vain vankina.
— Vain vankina! kaikui taaskin.
— Rehellinen, uljas Wrangel!
— Eihän vielä tiedetä, jatkoi maaherra, mutta niin arvellaan. Mahdollisesti on se sotajuoni; ehkäpä hän on kiertoteitse hyökännyt vihollisen selkään.
— Missä on pikaviestin tuoja?
Hänet oli jo lähetetty pois.
— Näyttikö hän voitonsanoman tuojalta?
— Kaikki on hukassa.
— Voi niitä kirottuja Hattuja!
— Hirteen maankavaltajat!
— Hyvät herrat, mitä sanoja te käytättekään!
— Tässä ei ole mitään sanoja, tässä on isänmaa.
— Emmekö me ole vapaita ruotsalaisia?
— Paremmin sopisi teidän, ratsumestari, komentaa eskadroonaanne taistelukentällä kuin täällä pitää suurta suuta neljänkymmenen penikulman päässä sotatantereelta.
— Täällä ei komenna kukaan.
— Ei riitaa, hyvät herrat! Muistakaamme naisia!
— Hatut ovat keittäneet rokan; niinpä polttakoot nyt suunsa siinä!
Maaherran pöydän viimeiset herkkuvadit olivat jääneet koskemattomiksi, ja suurin osa seurasta, varsinkin naiset, olivat hajaantuneet sanomattomasti hämmentyneinä. Kohta seurasivat muutkin heidän esimerkkiään, kiivaasti puheleva joukkue toisensa jälkeen poistui ja hetkisen kuluttua Yxkull vanhus vain yksin rypyssä otsin asteli edestakaisin tyhjäksi jääneessä salissaan.
Mutta uutinen levisi Turussa nopeaan kuin turmion tulo ajaa huolettomina nukkuvat hereille. Erilaiset huhut kiitivät kilpaa ja kasvoivat kulkiessaan yhä suuremmiksi ja hirvittävämmiksi. Jotkut vaillinaiset tiedot, jotka oli saatu siepatuksi sanantuojan suusta, muodostuivat kohta tarkoiksi hirveäin onnettomuuksien kertomuksiksi. Venäläisten sanottiin parhaillaan kiireesti marssivan Haminaan; Buddenbrock oli muka sitoutunut saattamaan ennen talven tuloa koko Suomen heidän käsiinsä. Armeija oli saarrettu, maa oli täpö täynnä kavaltajia, kaikki oli hukassa, kaikki, yksinpä toivokin, että onneton sota vielä saattaisi onnellisesti päättyä!
Suuri alakuloisuus oli luonnollinen seuraus monista mielettömistä toiveista. Mutta kummallisin, merkillisin ilmiö kaiken muun ohessa oli, ettei onnettomuus suinkaan koonnut kaikkia eri tahtoja ja eri mielipiteitä yksimielisesti ponnistamaan voimiaan isänmaan pelastukseksi, vaan päinvastoin yhä enemmän hajoitti kansalaisten jo ennestään eri tahoille pyrkivät mielet. Puolueviha kasvaa rehoitti kuin sienet tappion tantereen verisestä maasta, ja sallimus näytti sokaisseen kaikkien silmät, niin että he uhkaavassa yleisessä haaksirikossa näyttivät mieluummin tahtovan heittää toisensa mereen kuin yhteisin ponnistuksin pelastua rannalle. Siten vallat kukistuvat ja suuret voimat hävittävät itsensä.
Kun Ruotsi, voitettuna ja verissään, jäi Kaarle XII:n kuoltua yksikseen, ja sitten oli näytettävä, oliko onnettomuus suurempi kuin voimat, joilla se piti kantaa, oli sille paremmista ajoista myöskin jäänyt melkoinen joukko miehiä, jotka olivat kokeneita valtiotaidoltaan ja luotettavia isänmaanrakkaudeltaan. Nuo miehet luulivat ymmärtävänsä sallimuksen viittauksen ja päättivät valtakunnan onnettomuudesta etsiä sen onnea. He laskivat kansan harvenneet rivit ja sanoivat: meitä on liian vähän, jotta voisimme hallita pohjolaa. Sota on meille onnettomuus, sota Venäjää vastaan perikatomme; hankkikaamme rauha mistä hinnasta hyvänsä, tehkäämme turvaksemme liitto itäisen naapurimme kanssa, kääntäkäämme huolenpitomme valtakunnan sisälliseen vaurastuttamiseen ja etsikäämme Ruotsin rajojen sisältä korvausta siitä, mitä Ruotsi on menettänyt!
Nämä miehet, jotka erään kuningas Fredrikin pilapuheen johdosta saivat nimekseenMyssyt, pysyivät vallassa vuodesta 1720 1738:aan. He pitivät, mitä lupasivat, tekivät niin suuren ja siunauksesta rikkaan työn, että harva aika voi osoittaa mitään sen vertaista — erämaat muuttuivat kukoistaviksi vainioiksi, rauniot toimeliaiksi tehtaiksi, köyhyys varallisuudeksi, voimattomuus voimaksi, epätoivo elämisen ja toivon rohkeudeksi. He olivat tehneet niin paljon, että luulivat perustuksekseen laskeneensa lujan kallion, kun äkkiä huomasivatkin maan horjuvan jalkainsa alla ja kukistuivat yhdessä sen valtiotaidon mukana, joka heidät oli koroittanut valtaan.
Ruotsin kansa ei ollut koskaan ymmärtänyt Myssyjä, vaan kannattanut heitä ainoastaan niin kauan kuin väsymys siihen pakotti. Kun vanha sankari kylliksi levättyään heräsi, tuntui hänestä tupa liian ahtaalta; oli kevät ja hän tahtoi päästä taisteluun. Myssyjä vastaan nousi menneen suuruuden muisto; tappiot olivat kostamatta ja voitot houkuttelevina esikuvina. Ruotsi ei ollut vielä turvassa, sen täytyi paljastetuin miekoin seisoa valmiina kohden kolmea suuntaa, Norjaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan. Sen kaiken otti lukuun puolue, jota omituisten tunnusmerkkeinään käyttämiensä kokardien johdosta nimitettiinHatuiksi, ja hattua pidettiin vapauden vertauskuvana. Heidän mielestään ei Ruotsi saanut toimia vastoin menneisyyttään; sen osana oli joko hallita Itämerta tai vaipua pelkäksi varjoksi. He käänsivät toiveensa siihen valtaan, joka oli kolmikymmenvuotisessa sodassa auttanut Ruotsia nousemaan pohjolan valtiaaksi, Ranskaan. Sitä vastoin oli heistä Venäjän kasvaminen Ruotsin häviö; pohjolassa ei voinut olla kahta herraa.
Tuo politiikka oli Ruotsissaperinnöllinen: kaikki Vaasasuvun kuninkaat, paitsi kantaisä, ja kaikki pfaltzilaiset kuninkaat olivat olleet Hattuja. Mutta olipa se politiikka vielä lisäksi myöskansallinen: ruotsalaisen luonne käsitti vallan hyvin, miten nähdään nälkää ja taistellaan, mutta ei käsittänyt lainkaan, miten saatettaisiin tyytyä jokapäiväiseen leipään ilman kunniaa ja seikkailuja. Niinkuin se oli ymmärtänyt kaikki Kaarlensa, niin se ymmärsi myöskin myöhemmin hattukuninkaan Kustaa III:n, mutta ei koskaan voinut olla myötätuntoinen suurimmalle ja johdonmukaisimmalle Myssylleen Kaarle XIV:lle.
Suomessa oli mieliala aivan toinen. Ei ollut mikään sattuma, että Suomen suurin valtiomies Arvid Horn järjesteli myssypuolueen ja pani toimeen kärsivällisyyteen, uutteruuteen, rauhalliseen viljelykseen perustuvan, siunausrikkaan hallituksen. Hän kuvasti persoonassaan kansaansa, jonka sen oma luonne ja onnettomuudet olivat opettaneet kannattamaan Myssyjen periaatteita. Ja vaikka ei olisikaan ollut muita syitä, olisi siihen ollut riittävänä vaikuttimena yksin jo sekin, että Suomi oli "verisenä kilpenä" itää vastaan. Mutta Myssyjen politiikka oli yhtä kansallinen, vaikkei yhtä perinnöllinen Suomessa kuin hattupuolueen politiikka Ruotsissa. Suomen kansa oli omaksi kummastuksekseen joutunut suurvalta-ajatusten pyörteeseen ja seurasi kunnialla sysäystä, joka oli sen pannut liikkeelle; mutta Kaarle XII:n viime vuosina se oli saanut aikaa herätä ja tunsi sitten itsensä Arvid Hornissa. Tällä puolen Pohjanlahtea olivat nyt Myssyjä kaikki, paitsi yksityiset aatelistalot ja virastot.
Hatut pääsivät, saman tekevää miten, valtaan vuonna 1738. Heillä on edessään Myssyjen työ: vapaus, lait, varallisuus, voimia, rahat, sotajoukot; heistä näytti jo olevan aika palata Ruotsin perinnöllisen ja kansallisen politiikan uralle ja uudistaa mahtavuus niinkuin oli uudistettu elinvoima. "Valtakunnan säädyt", sanoi Tessin, "ovat aina valmiit pitämään vilkasta sotaa parempana kuin häpeällistä kotona istumista". Tämän tunnussanan omisti uusi miespolvi, joka entisistä ajoista muisti ainoastaan voitot; viikinkiluonne kuohahti, ja sota oli valmis.
Se rakennettiin ilmaan, vaihtelevien tuulenpuuskien varaan, joita sanotaanedullisiksi olosuhteiksi: Ranskan avustukseen, sotaan, jota Venäjä kävi Turkkia vastaan, keisarinna Annan kuolemaan, kehtolapsen koroittamiseen tsaariksi, suuriruhtinatar Elisabetin vaatimuksiin ja siihen lukuisaan tyytymättömien puolueeseen, joka halusi, että Elisabet nousisi isänsä Pietari I:n valtaistuimelle. Mitä kaikkia saatettaisiinkaan toivoa, jos Ruotsin armeija koroittaisi paineteillään tuon ruhtinattaren tsaarien istuimelle!
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon joulukuussa 1740. Miten Hatut siellä käyttivät kaikenlaisia syöttejä — edullisia olosuhteita, raha-apuja, Sinclairin murhaa, Gyllenstjernan kavallusta — vetosivat jaloihin ja halpoihin intohimoihin; muun muassa kuninkaan rakasteluihinkin — uskoivat itse ja uskottelivat muille mitä loistavimpia toiveita — se kaikki kuuluu nykyjään historiaan. Tuon kevytmielisen ruudilla ja sattumilla leikkimisen aikaansaama vaikutelma ei suinkaan vähene siitä kertomuksesta, jonka salaisin valmistelukunta antoi salaiselle valiokunnalle 15 päivänä heinäkuuta 1741 ja jossa sanotaan: "Ainoa todenteon (sodan) tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
Poikamaisuuksia ei kannata kuvata monisanaisesti. Siis muutama sana.
Tiistaina 22 päivänä heinäkuuta 1741[8] hämmästytti Tukholmaa ja valtakuntaa sodanjulistus, jota kuulemasta suuri osa Hattujakin lähti pois, päästäkseen kirjoittamasta säätyjen päätöksen alle. Suuriin korulauseihin naamioitiin pienet syyt ja salaiset tarkoitukset niinkuin useinkin semmoisissa julistuksissa. Sotapuolue luotti Venäjällä tapahtuvaan vallankumoukseen ja piti koko sotaretkeä vain juhlaparaatina, jossa heidän muka vain tarvitsi näyttäytyä saadakseen takaisin kaiken, minkä Ruotsi oli menettänyt aina 1700:sta asti, ehkäpä enemmänkin. "Jos vain Herra Jumala pysyy puolueettomana, niin ajamme venäläiset merestä mereen."
Ruotsalaisia joukkoja oli jo edellisenä vuonna lähetetty Suomeen. Mutta kun kaikki kokonaista seitsemän kuukautta riippui säätyjen suostumuksesta, ei oltu uskallettu ryhtyä tehokkaisiin valmistuksiin, joita hyökkäyssodan menestyminen vaatii. Sodan syttyessä oli osa Suomen joukoista vaillinaisesti varustettuna ja vara-aitoitta, vasta marssimassa ruoduiltaan kokoon. Myllykylässä lähellä Haminaa oli Buddenbrockilla 5.000 ja Marttilassa lähellä Lappeenrantaa Wrangelilla 3.000 miestä.
Venäläiset tiesivät kaikki ja olivat hyvin varustautuneet. 17 päivänä elokuuta olivat skotlantilaiset De Lacy ja Keith Suomen rajalla ja 22 päivänä Lappeenrannassa.
Wrangel oli osastoineen rientänyt Marttilasta auttamaan huonosti linnoitettua kaupunkia. 23 päivänä elokuuta oli taistelu. 9.900 miehellä hajoitti ja hävitti Keith verisessä kahakassa ruotsalaisten sotavoiman, jossa oli noin 3.200 taisteluun kykenevää miestä, niistä 2.000 suomalaista. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin, molemmilta puolin kuolleet ja haavoittuneet, yhteensä 2.000, kostuttivat verellään Saimaan kaunista rantaa, Wrangel ja 1.300 miestä joutuivat vangiksi. Se oli "todenteon" alku, mutta ei tuulentupien loppu.
Buddenbrockin oli marssittava neljä penikulmaa päästäkseen apuun, ja hän saapui liian myöhään. Yhdenkolmatta kuukauden kuluttua tästä tappiosta hänen täytyi laskea päänsä mestauspölkylle sentähden, ettei hänellä ollut siipiä.
Samana 23 päivänä elokuuta, lähes kuukauden kuluttua sodanjulistuksesta, ylipäällikkö, kenraali Kaarle Eemil Lewenhaupt purjehti Tukholmasta ja saapui sotanäyttämölle. Uusia ruotsalaisia joukkoja seurasi mukana, ja lokakuussa oli 15.000 sotilasta, valittua väkeä, Haminassa tai sen likitienoilla. Syksyllä ei toimitettu mitään muuta kuin hyödytön partioretki. Yhä vain odoteltiin vallankumouksen paistettua varpusta.
Ja varpunen tulikin. 24 päivänä marraskuuta 1741 laskeutui kuningatar Ulrika Eleonora Tukholmassa isiensä hautaan, ja seuraavana yönä nousi keisarinna Elisabet Pietarissa isiensä valtaistuimelle. Sanansaattaja, joka toi tämä uutisen Tukholmaan, sai sata dukaattia niinkuin olisi hän tuonut voiton viestin; Lewenhauptia, joka vaati Viipuria ja Käkisalmea uuden keisarikunnan ystävyyden pantiksi, lohdutettiin keisarinnan synnynnäisen oikeamielisyyden vakuutuksella.
Toimettomuus, tyytymättömyys, alakuloisuus, puolueviha, talvi, kosteus ja kulkutaudit saivat aikaan hirveän hävityksen Ruotsin armeijassa, niinkuin syksy jo oli hävittänyt Ruotsin laivastoa. Kevään tullessa oli sotajoukko jo sulanut vähemmäksi kuin puoleksi. Politiikka ei tunne mitään kiitollisuutta omanvoitonpyyntöisiä, vielä vähemmän pöyhkeileviä liittolaisia kohtaan. Venäjän uusi hallitsijatar huomasi Ruotsin ystävyyden epämukavaksi ja lähetti sotajoukkonsa hyökkäykseen. Vaaran odotteleminen, tappion aavistaminen, molempien vältteleminen ja kuitenkin kummankin uhriksi joutuminen, sellainen oli Lewenhauptin onneton taktiikka. Jälkimaailma lieventää tuomionsa tietäessään, että hänellä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli ympärillään masentunut sotajoukko ja välinpitämätön, nuriseva, salaa niskoitteleva päällikkökunta. Enin osa armeijan upseereja oli Myssyjä tai kummankin puolueen välisiä matelijoita. Kun viikingit eivät saa taistella, kukistavat he pakinoillaan toinen toisensa ja päällikkönsä. Muutamat näistä sankareista lähtivät valtiopäiville luvatta sodan parhaillaan riehuessa.
Kun niin moni puhui, tahtoi keisarinna Elisabetkin puhua puolestaan sanasen, ja sen hän lausui julistuksessaan 18 päivältä maaliskuuta 1742 saksansekaiseksi viipurilaisruotsiksi Suomen kansalle. Sota, sanoi hän, on väärä, hän haluaa vain rauhaa eikä mitään valloituksia. Jos Suomi tahtoisi irroittautua Ruotsin vallasta vapaaksi maaksi oman hallitusmuodon turviin, tahtoisi keisarinna auttaa ja suojella suomalaisia, mutta jos he julkean itsepäisinä ryhtyisivät vihollisuuksiin hänen majesteettinsa joukkoja vastaan, täytyisi hänen vastoin tahtoaankin tuhota maa tulella ja miekalla.
On myönnettävä, että siinä oli kova kiusaus usein hävitetylle maalle. Kukaan ei kuunnellut sitä, Suomen uskollisuus oli luja kuin kallio, niinkuin se ennenkin oli vuosisatoja ollut, ja vain siellä täällä sattui taulaan se kipinä, joka kuudenviidettä vuoden kuluttua leimahti ilmi tuleen ja palaa sähähti Anjalan liitossa jäljettömiin.
Kunniattoman ja hyödyttömän talviretken lopuksi tuli sotaneuvottelu, ja sotaneuvottelua seurasi häpeällisen kurja peräytyminen palavasta Haminasta 28 päivänä heinäkuuta 1742, sodanjulistuksen vuosipäivänä.
Senjälkeen alkoi suuri peräytyminen Kymijoen suuhaaroille ja edelleen toisesta lujasta ja helposti puolustettavana olevasta asemasta toiseen pitkin rantatietä länteen päin aina Helsinkiin asti — peräytyminen miesluvultaan tuskin voimakkaamman vihollisen tieltä, joka iloisena ja kummastuneena näki, kuinka monesta edullisesta ja lujasti varustetusta paikasta luovuttiin ilman pakkoa ja puolustusta. Venäläisten päällystöllä oli käsky pysähtyä Kymijoelle. Mutta Ruotsin sotaneuvoston enemmistö yhtyi ollessaan koolla Kymenkartanossa eversti Pahlenin kaunistelemattomaan selitykseen: "Jos antautuisimme taisteluun vihollisen kanssa, niin emmehän voisi olla varmoja voitosta, ja me olisimme kaikin tavoin alttiina vaaralle. Minusta näin ollen on ehdottomasti parasta ja valtakunnalle hyödyllisintä armeijan ja sotalaivojen säilyttäminen Ruotsin turvallisuuden tähden."
Suomalaiset sotamiehet eivät oikein pitäneet tästä neuvosta, joka jätti heidän kotiseutunsa alttiiksi, ja he alkoivat luopua lipuistaan. Eikä Ruotsin hallituskaan pitänyt armeijan suurimpana tehtävänä "säilyttäytymistä". Olihan se antanut käskyn, että maata on miehuullisesti puolustettava.
Elokuun 11 päivänä saapui peräytyvä joukko Helsinkiin. 14 päivänä saarsi venäläisten joukko kaupungin sulkien Turkuun vievän tien. Elokuun 17:ntenä Lacy teki "kunniakkaan antautumistarjouksen". 19:ntenä erotettiin Lewenhaupt päällikkyydestä ja hänet sekä Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan teoistaan. Elokuun 24 päivänä 1742 täytyi hänen urhoollisen seuraajansa kenraali Bousquet'in surukseen antautua yksinetoista tuhansine hyvin varustettuine sotilaineen 16.000:lle kummastuneelle viholliselle. Ruotsin armeija oli vietävä laivastolla Ruotsiin, mutta suomalaiset rykmentit päästettäisiin kotiin ruoduilleen, jos ne haluaisivat, mutta aseet, kenttätykistö ja ampumavarat oli jätettävä voittajalle.
Suomen vastaista pääkaupunkia ei seurannut menestys sen ensi sodankäynnissä 24 päivänä elokuuta 1742 eikä myöskään 3 päivänä toukokuuta 1808.
Antautumisehdot täytti voittoisa päällikkö erikoisen mielellään. Mutta kotimaahansa purjehtiva Ruotsin armeija, joka oli "säilytettävä", sai kestää kovia myrskyjä paluumatkalla ja täytti saariston yksinäisten luotojen rannat sotamiesten haudoilla. Ratsuväki, joka palasi Tornion kautta, toi 1.200 hevosesta kotiin tuskin 300.
Suomella ei tähän aikaan ollut mitään tukea, ei mitään linnaa, joka linnan nimen olisi ansainnut. Lappeenranta ja Hamina olivat raunioina, keskiaikaiset linnat, Savonlinna ja Hämeenlinna, eivät olleet rakennetut kestämään tykkitulta; ne antautuivat ensimmäiselle lähestyvälle partiojoukolle. Pääjoukon antautuminen Helsingissä jätti koko maan alttiiksi vihollisille. Salaisin valmistelukunta oli tähän asti oikein punninnut. "Ainoa todenteon tuottama vaara olisi sen huonosti päättyessä Suomen perikato tai menettäminen."
Vuosi on kulunut siitä, kun viimeksi jätimme kelpo Turun, sen viettäessä maaherran tanssiaisia, kun Lappeenrannan taistelun sanoma levitti hämmästystä ja levottomuutta. Minkälainen vuosi tuo vuosi olikaan! Varmuus ja pelko, uusi turvallisuus ja hätä olivat vuorotellen vaihdelleet. Taistelujen, voittojen ja tappioiden huhut lentelivät kuin tuulispäät yli pelästyneen maan ristiin rastiin, lakkaamatta osoittaen toinen toisensa valheeksi. Milloin olivat ruotsalaiset muka valloittaneet Viipurin ja marssivat parhaillaan Pietariin; milloin olivat venäläiset valloittaneet Helsingin ja marssivat Turkuun. Pikalähetti toisensa perästä kulki Turun kautta noutamaan Tukholmasta uusia käskyjä arkamaiselle päällikölle. Jokaisen idästäpäin tulleen sanansaattajan ympärille kokoontui joukoittain uteliaita, jotka koettivat jo heidän katseestaankin lukea, toivatko he onnea tai onnettomuutta. Useimmiten ei nähty kumpaakaan; näännyksissä ja kiireesti nousi pikalähetti ensimmäiseen laivaan, jonka tapasi, ja torjui kaikki kysymykset lyhyesti: "Mitä minä tiedän? Kysykää kenraaleilta!"
Sodan alussa vartioi päällystö tarkasti armeijan lännenpuolista kirjeenvaihtoa, joten mitkään muut kuin ylipäällikön raportit eivät ilmoittaneet sodan menosta. Mutta kohta kävi tuo silmälläpito mahdottomaksi, ainakin Suomessa. Kirjeitä ja matkustajia tuli joukoittain sotanäyttämöltä päin, ja kaikkien kertomusten pääsisällys voitiin sovittaa melkein näiksi sanoiksi: "Vielä ei ole taisteltu, mutta kohta pamahtaa. Valtakunnan säädyt korjatkoot hiiteen Lewenhauptin ja Buddenbrockin!"
Vuoden 1742:n alussa oltiin jo niin varmoja loistavasta rauhasta, että piirusteltiin kuultokuvia rauhanjuhlaa varten. Porvaristo neuvotteli yksityisissä keskusteluissaan komeista juhlista, ja siitä vain ei vielä oltu selvillä, pitikö juhlasta tehtämän päivälliset vaiko tanssiaiset. Ei koskaan, niin pääteltiin, olisi Turku ennen niin komeaa juhlallisuutta nähnyt, ja siihenhän olikin mitä suurin syy, sillä tähän asti oli kaupungin liike vain vilkastunut sodasta, ja nythän tahdottiin vielä lisäksi iloita Viipurin, Käkisalmen ja — Pietarin takaisin valloittamisesta. Sanalla sanoen, ihmiset tuudittivat itsensä suloisempaan uneen kuin koskaan ennen Lappeenrannan tappiota.
Tuli sitten maaliskuu ja silmitön säikähdys venäläisten odotellusta hyökkäyksestä Haminaan sekä hirveät huhut sotaväen kuolevaisuudesta. Kuultokuvat kätkettiin kaappiin; säpsähdettiin, tuskastuttiin, alettiin puhua kavalluksesta. Ne, jotka luulivat tietävänsä enemmän kuin muut, kävivät salaperäisen näköisiksi, iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Huhti- ja toukokuussa elpyi rohkeus jälleen. Nyt tulee kevät, sanottiin, ja kevättähän vain onkin odoteltu. Nyt saamme nähdä armeijamme marssivan Pietariin! Vanhat rouvat olivat nähneet Kaarle XII:n unissaan; hän oli sanonut, ettei Narva ollut mitään sen rinnalla, mitä nyt oli tuleva. Mutta se mitä tuli, oli Haminan hävitys. Silloin kauhistus levisi taaskin maahan; entistä äänekkäämpänä virisi puhe kavalluksesta. Mutta viisaat politikoitsijat iskivät taaskin silmää salaperäisen näköisinä ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Alkoi sitten suuri peräytyminen. Suomi ei ole koskaan historiallisena aikanaan, ei edes nuijasodankaan päivinä, joka oli talonpoikain sota herroja vastaan, ollut sisällisesti eripuraisena keskenään, niin että maakunta olisi toista vastaan noussut. Turkulaisten kunniaksi on tunnustettava, etteivät he koskaan ajatelleet: Itä-Suomi menköön, kunhan me vain itse olemme turvassa! Jokainen jalanala maata, joka luovutettiin, oli heistä ja kaikista kuin yhteisestä ruumiista irtireväisty jäsen. Jo tuli itäiseltä Uudeltamaalta ja Savosta pakenevia perheitä, jotka hädässä ja kiireessä olivat haalineet kokoon sen vähän, minkä he saattoivat mukanaan kuljettaa, eivätkä saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät meren yli Tukholmaan. Nyt yltyi levottomuus Turussakin hyvin suureksi, ja varovaisimmat valmistautuivat mikä mistäkin syystä muuttamaan Ruotsiin. Mutta viisaat ja paljon tietävät yhä vain iskivät silmää ja sanoivat: saammepahan nähdä!
Vihollinen marssi Helsinkiä kohden, ja nyt odotettiin yleisesti taistelua. Joka päivä saapui huhuja mitä kummallisimmista tapahtumista. Venäläisten leirin sanottiin olevan maanalaisia miinoja täynnä, ja se räjähytettäisiin koko joukkoineen ilmaan. Silloin tuli kauhunsanoma, että Ruotsin armeija oli saarrettu ja että kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat Helsingistä. Kuvailematon oli hämmennys Turussa ja koko maassa. Sadat perheet kokosivat kaiken tavaransa veneisiin ja kaljaaseihin ja lähtivät Tukholmaan tai ainakin Ahvenanmaalle. Virastot menettivät kaiken malttinsa. Arkistot ja kalleudet vietiin pois, Turun yliopiston opettajat ja oppilaat hajaantuivat, tärkeät asiapaperit lähetettiin turvallisiin paikkoihin; virkamiehet pakenivat; "pelastakoon itsensä, ken taitaa" oli yleinen tunnussana. Olipa kuitenkin miehiä semmoisiakin, jotka pitivät häpeällisenä lähteä vaaran hetkenä toimestaan, ja heihin yhtyi joukko porvareita rohkeasti suojelemaan kiinteätä omaisuuttaan tai joutumaan perikatoon yhdessä maansa kanssa.
Käsittääksemme, miten säikähdys saattoi olla niin suunnaton, tulee meidän muistaa, mitä kaikkea Turku oli kärsinyt Isonvihan aikana. Sen loppuessa oli tuskin ainoatakaan taloa, jossa olisi saattanut asua, tuskinpa ainoatakaan perheenisää, joka ei olisi joutunut kerjäläiseksi. Venäläiset tunnettiin vain huhuista ja muistoista; ei tiedetty, että tsaari Pietarin toimet ja Keithin sotataito olivat saaneet heidän riveissään aikaan sivistymisen alun.
Vielä viime hetkenäkin luulivat paljon tietävät koko tuota toivotonta asemaa ainoastaan taitavasti peitetyksi tempuksi, millä ruotsalaisten päällystö aikoi perinpohjin tuhota vihollisen. He iskivät iskemistään silmää ja yhä salaperäisemmin toistelivat: saammepahan nähdä!
Sunnuntaiaamuna kello seitsemän ja kahdeksan välillä elokuun 29:ntenä 1742 vanhaa lukua — mikä oli sama kuin 8 päivä syyskuuta uuden, vuonna 1752 Ruotsissa ja Suomessa käytäntöön otetun luvun mukaan — nähtiin nuori tyttö astumassa pitkää katua, joka vei matalain töllien välitse linnalle päin. Aamu oli ihana ja kirkas; ilmassa oli vienoa syksyn aavistusta, ja kasvitarhojen arimmista kasveista saatettiin huomata, ettei yö ollut kulunut hallatta. Mutta eipä kellään tuona aamuna näyttänyt olevan aikaa eikä halua katsella luontoa; harvinaista liikettä, tavatonta kiirettä oli kaduilla. Ihmiset silmäilivät joka toisella askelella taakseen, ikäänkuin peläten jonkin vaaran sieltä uhkaavan, ja tuskanhuutoihin sekoittui riidan ja haukkumisen rähinä, kun joku kiireessä sulki tien toiselta.
Päästyään aukealle paikalle lähelle linnaa tyttö pysähtyi ja katseli surumielin joen suulle päin ja linnan luona olevan pienen ulapan loistavaa kuvastinta. Vaikka oli pyhäaamu, näkyi rannoilla ja merellä tavatonta liikettä. Veneitä kulki edestakaisin, arkkuja ja talouskaluja ahdettiin laitureilta aluksiin, lapset itkivät, äidit kuljettivat suuria myttyjä rantaan, miehet kehoittivat heitä rientämään ja näyttivät kärsimättömänä haluavan päästä vesille. Kokonaisia perheitä sullottiin pieniin kalastajavenheisiin; kaikesta näkyi, ettei matkaa valmisteltu huvin vuoksi. Moni kääntyi vielä sillalta takaisin, ja vain puoliväkisin saatiin heidät vihdoinkin veneisiin. Heidän oli lähteminen rakkaasta kaupungistaan, kodistaan ja synnyinseuduiltaan; oli hyvin epävarmaa, saisivatko he enää milloinkaan niitä nähdä. Kun veneet vihdoin lähtivät rannasta, näytti moni ahavoitunut, karaistunut mieskin erohetken vaikutelman valtaamana tarttuvan kouristuksentapaisella liikkeellä airoihin, ikäänkuin tahtoen antaa kovan airon kokea, mitä kapinallisia tunteita hänen sydämessään liikkui. Se oli mykkää surua, mistä ei murheen eleitä näkynyt, ei valituksia kuulunut, mistä tuskin mitään ulkonaista merkkiä oli huomattavissa; mutta siten suomalainen sureekin isänmaataan.
Nuori tyttö katseli surumielin tuota paon ja kyynelten kuvaa.
— Ah — sanoi hän itsekseen hellällä äänellä — enpä olisi koskaan luullut tätä maata niin kauniiksi, niin rakkaaksi enkä niin raskaaksi eroamista siitä! Muutaman tunnin kuluttua olen minäkin paennut Suomen rannoilta. Voi, jospa voisin paeta myöskin olemukseni perustuksesta, itsestäni, kaikesta!
Eeva Merthen joudutti askeleitaan. Tuomiokirkon tornikello löi kahdeksan, ja kohta sen jälkeen alkoivat kellot kutsua puolipäiväsaarnaan.
Hän lähestyi vähäistä lähellä linnan muuria olevaa rappeutunutta hökkeliä ja näki samalla pienen, kutistuneen olennon seisovan puoleksi sortuneella vallilla, vanhan ulkovarustuksen jäännöksellä, joka muinoin oli suojellut linnaa maan puolelta. Eeva tunsi olennon: Loitsumäen yhdeksänkymmenvuotisen mielipuolen noidan.
Vanhus huitoi käsiään kuin myllynsiipiä, kääntyi toisinaan merelle, toisinaan maalle päin ja näytti tajuavan ilman värähtelyt hajuaistimillaan, kun ei voinut niitä havaita kuuroilla korvillaan.
— Ettekö tule? kiljui hän samanlaisin käskevin liikkein joillekin odottamilleen tuntemattomille ja näkymättömille olennoille kuin hän kerran ennen oli huutanut myrskylle, ukonilmalle ja rankkasateelle. — Enkö ole käskenyt teitä tulemaan hevosinenne ja matkustajinenne, vaunuinenne ja rautaputkinenne, peitsinenne ja nuolinenne? Enkö ole antanut teille tämän maan ja tämän kaupungin hävitettäviksi? Katsokaa, ovathan ne edessänne kuin niitty viikatemiehen edessä; miksette tule? Eikö ole kylliksi kaupunkeja ja kyliä polttaaksenne, rikkautta hävittääksenne, saalista raastaaksenne? Jos tahdotte ihmishenkiä, niin ottakaa ne! Jos tahdotte lapsia ja vaimoja laahattaviksi aroillenne, niin ottakaa niitä! Eikö siinä ole kylliksi? Jos lisäksi vielä tahdotte vihittyjä kelloja, messupukuja ja pyhäinkuvia, niin viekää ne!… Mitä? Eikö vieläkään ole kylliksi? Jos tahdotte kunniaa ja mainetta, uskoa ja omiatuntoja … ottakaa ne, ottakaa ne, kaikki, kaikki, niin että kivet kirkuvat ja tuhka itkee kavioittenne alla, te maannielijät! Ettekö vieläkään saa kylliksenne! Tahdotteko vieläkin enemmän?
Raivostaan uupuneena onnettomuudenennustaja vaipui hetkeksi soraläjälle, mutta nousi kohta jälleen ja näytti henkeään pidättäen kuuntelevan tai pikemmin vainuavan melkein huomaamatonta idästäpäin puhaltamaan alkavaa tuulenhenkeä.
— Vihdoinkin! kirkui hän käheällä, voitonriemuisella äänellä. Vihdoinkin he tulevat, vihdoinkin! Jo kuulen heidän kavioittensa kopinan, kuulen vuorten vapisevan heidän vaunujensa jyrinästä. Niin, jopa he tulevat … tervetuloa pitoihin! Turku on loistava yhtä kirkkaasti kuin äitimuorini rovio…
Ja hän tanssi hurjan riemun vallassa soraläjällä, milloin paukuttaen käsiään, milloin levittäen ne itään päin, josta luuli kuulevansa muille käsittämättömiä ääniä. Nuori tyttö, joka oli hetkisen kammoen katsellut häntä, kiiruhti vanhaan, linnan muurin vieressä olevaan hökkeliin.
Rummuttaja Mikael Kallio, Mikuksi nimitetty, luki virsikirjaansa kuin varmimman rauhan aikana. Hänen vanha vaimonsa, joka ennen oli ollut palvelijana Merthenin talossa, makasi liikkumattomana ruohonnukkaisella päänaluisella kurjassa vuoteessaan.
— Kuinka Reetta voi? kysyi Eeva myötätuntoisesti.
— Kiitoksia kysymästä, vastasi ukko nostamatta silmiään kirjasta. —Kyllä hän niin hyvin voi kuin voida saattaa.
— Ottiko hän lääkkeen, jonka minä toin eilen?
— Jumala siunatkoon teitä, Eeva neiti, kyllä hän otti lääkkeen. Sitten hän nukahti ja kuoli tänään kello viisi.
— Mitä? Onko Reetta kuollut?
— Sitähän tietä meidän on kaikkien kulkeminen, vastasi ukko levollisesti. Jumala otti hänet luokseen kaikesta tästä rauhattomuudesta, mikä nyt vallitsee maailmassa. Kyllä hän hyvin voi.
— Vanha, kunnon Reetta raukka! puhkesi Eeva murheissaan puhumaan. Ja nyt te olette yksinänne, vanha Mikku!
— Kylläpähän menee, miten menee, niin kauan kuin jaksan liikutella palikkaa rummunnahalla. Poika meiltä lähti sotaan Kaarlen kanssa Norjaan — jatkoi vanha kaarlelainen samalla päätään kumartaen kuin pyhimykselle — ja sille tielleen hän jäi. Tytär meiltä lähti muiden kanssa pakoon Ruotsiin ja sille tielleen hän jäi. Eukko nyt viimeksi lähti tilaamaan huonetta minulle, ja sille tielleen hänkin jäi. Minäkin kai saan hölkytellä jäljessä niin hyvin kuin kykenen. Käykää istumaan, Eeva neiti.
— Ettekö te sitten tiedä, että venäläiset ovat valloittaneet Helsingin ja nyt ovat matkalla Turkuun?
— Niinhän sanotaan. Kaarle on poissa (uusi kumarrus); mitäpä tänne sitten muuta tulisikaan kuin ryssä.
— Moni pakenee nyt Ruotsiin niinkuin ennen Isonvihan aikana. Kuka huolehtii teistä vanhoilla päivillänne?
— Luuletteko, rakas neiti, että minulla nyt on kovempi sija maatakseni kuin nuorena, kun nukuin Viipurin muurien sorassa? Vielä minä jaksan liikutella rumpupalikoita, jos ryssät tulevat Turkuun.
— He tulevat ennemmin kuin luulemmekaan, Mikku!
— Tulevatko? Sittenpä otamme heidät vastaan vanhalla kunnon tavalla. Maaherra tietää sen tavan. Linnan kersantti Dahl tietää sen myöskin. Me maksamme ryssille vanhoista juustoista. Eläköön Kaarle! — Ja ukko teki kunniaa.
— Voinko minä millään auttaa teitä? kysyi Eeva, huoahtaen ajatellessaan noita vanhoja luuvaloisia kaarlelaisia, jotka vielä astua laahustivat maailmassa kuin muinaisten loistavampien päivien haamut, unohtaen ikänsä, vaivansa ja kurjuutensa saadessaan vain vähänkin toivoa pääsevänsä koettelemaan voimiaan vanhan vastustajansa kanssa. — Tarvitsetteko käärinliinoja tai hevosta hautajaisiin?
— Kiitoksia tarjouksesta. Ei tässä paljon tarvita. Kyllähän Reetta maahan saadaan, kun vain ryssät saadaan pois maasta.
— Jääkää hyvästi, Mikku! Jumala teitä auttakoon, vanha ystävä! Me lähdemme Tukholmaan iltapäivällä.
— Lähteekö pormestarikin?
— Ei, isä aikoo jäädä tänne.
— Jumala häntä siunatkoon! Lähtekää te, neiti; eihän naisväestä sotaan ole. Onnea matkalle! Kyllä me ryssistä huolen pidämme.
Eeva lähti. Vähän matkaa kuljettuaan hän tapasi Vapun, joka vei veneeseen hurjasti vastaan rimpuilevaa noitaa.
— Paetkaa, paetkaa! huusi Vappu. Ryssät ovat täällä jo ennen auringonlaskua.
— Niin, me lähdemme iltapäivällä. Enkö saa sanoa sinulle jäähyväisiä?
— Ehkäpä, ehkäpä et. Nyt täytyy minun saattaa talteen äiti. Hän karkasi veneellä Loitsumäestä ja on hullumpi kuin milloinkaan ennen. Lähdettekö todellakin?
— Kyllä, kyllä. Sisaret ja minä. Me lähdemme Heldtin kummin kanssa.
— Jumalan olkoon kiitos. Mutta toimikaa nopeasti, jättäkää kaikki muu oman onnensa nojaan! Muistatko, mikä viikko ensi viikko on?
— Kyllä muistan.
— Jumala auttakoon sinua ohi sen viikon, kaikkein rakkahin lapseni! Se on sallimuksen aika, onnettomuuden aika tai onnen aika, kumpiko, sitä ei kenkään tiedä. Ja muista lukea seitsemän isämeitää, kun heräät sinä päivänä. Mutta lähde nyt, Herran tähden, lähde pian! Ei aamu tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Lähestyessään tuomiokirkkoa Eeva kuuli virrenveisuun kaikuvan sen mahtavissa holveissa. Aika oli kallista, Vapun kiihkeä kehoitus: lähde! lähde! kaikui hänen korvissaan, mutta vastustamaton halu ajoi hänet kirkkoon. Vielä kerran hän tahtoi kuulla ihanien virsien säveliä, jotka liittyivät hänen kauneimpiin lapsuusmuistoihinsa; vielä hän tahtoi lyhyen hetken rukoilla noiden kunnioitusta herättävien muurien sisällä, missä miespolvi toisensa jälkeen oli valitellut hätäänsä tai laulanut ylistysvirsiään puolen vuosituhannen ajan.
Seurakunta oli tänään tavallista harvalukuisempi, monen ajatukset olivat hajallaan muualla, monet huolet uhkasivat porttien takaa, mutta sama kaipuu, sama tarve oli kuitenkin koonnut sinne useampia kuin saattoi odottaakaan. Sodan hätä ja lähimmän tulevaisuuden epävarmuus oli painanut nuo tuskaiset, puoleksi toivottomat ihmiset polvilleen Kaikkivaltiaan istuimen eteen; he tunsivat tarvetta jättää kohtalonsa Hänen käteensä, joka yksin nyt saattoi auttaa heitä. Vihollinen oli tulossa: kenenkä puoleen heidän olisi semmoisena hetkenä ollut kääntyminen, ellei sotajoukkojen Jumalan puoleen, jonka edessä taistelun jouset murtuvat ja väkevänkin aseet hajoavat tomuksi? Veisattiin 305:s virsi: "Kun hätä kova käsiss' on" — ja tällä kertaa eivät ainoankaan huulet teeskennellen sanoja laulaneet, eivät ainoankaan silmät ulkokullaisuuden kyyneliä vuodattaneet. Oli kuudestoista sunnuntai kolminaisuudenpäivästä, ja evankeliumi puhui Nainin lesken pojasta. Piispa oli paennut hiippakunnastaan ja paimenet laumojensa luota, mutta kaksi miestä viipyi viimeiseen asti; he eivät vaaroja muistaneet, vaan halveksivat pakoa: suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Wallenius ja diakoni Elg. Elg oli taaskin saarnastuolissa. Aluksi hän luki erään Davidin ankarimmista katumuspsalmeista; kukaan ei ollut syytön, kaikilla oli osansa maata kohtaavassa rangaistuksessa. Sitten antoi päivän evankeliumi aihetta puhua Jumalan voimasta, jota hän osoittaa aroille ja pelokkaille sydämille. Saarnaaja esitti kappaleita Davidin 50:nnestä, 77:nnestä ja 44:nnestä psalmista. "Herra, väkevä Jumala, puhuu ja kutsuu maailmaa hamasta auringonkoitosta sen laskuun saakka. Vedet näkivät Hänet ja vapisivat ja syvyydet pauhasivat ja taivaassa jylisi. Herran nuolet lensivät ja Hänen leimauksensa valaisivat maan piirin, maa liikkui ja järisi siitä… Jumala, me olemme korvillamme kuulleet, isämme ovat meille luetelleet, mitä heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet… Vihollisemme eivät ole miekallaan maata valloittaneet, eikä heidän käsivartensa auttanut heitä, vaan sinun oikea kätes ja sinun käsivartes ja sinun kasvojes valkeus, sillä sinä mielistyit heihin… En minä jouseeni luota, eikä miekkani minua auta. Sinusta me kerskaamme joka päivä ja kiitämme sinun nimeäsi iankaikkisesti. Miksi sinä nyt sysäät meidät pois ja annat meidän häpeään tulla etkä lähde sotajoukkomme kanssa. Sinä annat meidän paeta vihollistemme edestä; sinä myyt kansas ilman hintaa, sinä panet meidät pilkaksi läsnäasuvaisillemme. Joka päivä on häväistyksemme edessämme ja kasvojemme häpeä peittää meidät… Herää Herra, miksis nukut? Sielumme on painettu alas maahan asti; auta meitä ja lunasta meidät laupeutes tähden!"
Sitten seurasi evankeliumin selittäminen, tuo väkevä apu kaikessa hengellisessä ja ruumiillisessa hädässä. Nuo sanat sattuivat kuin virkistävä kaste moneen ahdistettuun sydämeen, ja kun koko seurakunta sitten yhtyi rukoukseen, joka luettiin kuninkaan ja isänmaan puolesta, ja lopuksi 311:nteen virteen: "Suo meille rauha, Herra, nyt ja elinaikanamme" — silloin lähtivät nuo huokaukset sydämen pohjasta; eivät koskaan onnen päivinä virret olleet niin yhteen ääneen sointuneet, eivät koskaan olleet rukoukset niin hartaina ylenneet kuin nyt noiden ihmisten huulilta, jotka joka hetki odottivat sodan onnettomuutta, ja joista monet menivät suoraan kirkosta laivaan lähteäkseen köyhinä, kodittomina pakolaisina harhailemaan avaraan maailmaan, tuntemattomiin kohtaloihin.
Puolipäiväsaarna oli päättynyt, ja väki alkoi virrata ulos tuomiokirkosta. Suurilla portailla seisoi Iisakki Alanus maltittomana odotellen ja huomasi Eevan.
— Missä olet viipynyt niin kauan? huudahti hän. Huhu kertoo kasakkain olleen yötä Halikossa. Teidän täytyy lähteä heti. Kaikki on valmiina; isäsi ja sisaresi odottavat vain sinua.
— Pelkäätkö sinä? kysyi Eeva astellen hänen rinnallaan.
— Pelkäänkö? toisti nuorukainen. Pelkään kyllä sinun tähtesi, vaikka en itseni tähden. Minut ottakoot, jos haluavat, minun elämäni ei ole suuren arvoinen, mutta sinä … sinä! Tule; ei ole enää minuuttiakaan aikaa!
— Iisakki — sanoi kasvatussisar katsoen hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä — meidän täytyy nyt erota, eikä kumpikaan meistä tiedä, miten tai milloin taas kerran näemme toisemme. Sinä olet paras, uskollisin poika, minkä tunnen koko maan päällä. Kun olin lapsi, vedit sinä minua kelkalla kouluun etkä koskaan muistanut omaa väsymystäsi. Kun tulin suureksi tytöksi, löit nuorta paroni Faltzburgia minun tähteni, ja siitä syystä sinut erotettiin kokonaiseksi vuodeksi yliopistosta… Niin, minä tiedän, että sinä pidät minusta. Ei, älä sano mitään; minä tiedän, että antaisit henkesi minun takiani. Mikset ole koskaan kysynyt, pidänkö minä sinusta?
Nuorukaisen kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, ja hän vastasi hiljaa:
— Mitäpä minä muuta pyytäisin sinulta kuin että joskus ajattelet minua, milloin ei ole ketään parempaa ajateltavana?
— Näetkö nyt! Enkö ole satoja kertoja sanonut sinulle, että olet kaino kuin tyttö? Hyi, Iisakki! Etkö ole yhtä hyvä mies kuin joku muukin? Eikö sinulla ole parhaat todistukset, vaikka olitkin erotettuna yliopistosta minun tähteni? Ja vaikka oletkin niin ujo, on sinulla kuitenkin rohkeutta mennä kuolemaan sen puolesta, mitä pidät oikeana. Miksi pidät itseäsi niin vähäarvoisena? Miksei sinusta, kun sinulla on sellainen sydän ja sellaiset tiedot, voisi tulla suuri mies, jopa kunniaa koko maallesi ja meille, jotka vähän pidämme sinusta? Huomaa nyt, mitä sanon, sillä Jumala yksin tietää, oletko sitä koskaan enää toiste kuuleva. Aseta kunnianhimollesi korkea päämäärä. Raivaa uusia teitä. Mene pitemmälle kuin kukaan muu, mille alalle hyvänsä käännytkin, tieteissä tai … niin, tieteissä, se on sinun alasi. Tule suureksi mieheksi, tuota kunniaa minulle … Iisakki! Sitten … niin, sitten voit tehdä kysymyksen, jota et vielä ole tehnyt. Ymmärrätkö minua nyt, sinä arka poika? Täytyykö minun aloittaa alusta aakkoset, joita et vielä ole oppinut?
— Eeva … anna minun kuolla puolestasi!
— Ei, elää, Iisakki, elää ja toivoa. Mutta muista ehtoni. Mitä korkeammalla omena, sitä pitemmät portaat. Nyt olemme portilla. Ei sanaakaan siitä, mitä puhelimme!
Vanha Mikku oli jättänyt vaimovainajansa odottamaan parempia aikoja ja seisoi portilla rumpukapulat valmiina pärryttämään ja kutsumaan joka miehen kaupunkia puolustamaan.
— No, Mikku — huusi hänelle ohi rientävä Eeva — miksi seisot siinä?Rummuta hereille maaherra suojelemaan meitä!
— Poissa! vastasi rummuttaja.
— No, rummuta sitten hereille kersantti Dahl puolustamaan linnaa!
— Poissa! kuului taaskin äreä, yksitoikkoinen vastaus. Kaarlelaisetkin olivat paenneet. Jäljellä oli vain haurain sirpale Kaarle XII:n ajoista, luuvaloinen mies itku kurkussa.
Pormestarin talossa oli vuoden kuluessa tapahtunut suuria muutoksia. Rehellinen ja käytännöllinen perheen emäntä, pormestarin rouva, oli kohta maaherran tanssiaisten jälkeen vilustunut syysmarkkinoilla ja oli nyt lähes vuoden maannut haudassaan tuomiokirkon lattian alla. Vanhin tytär Anna oli ottanut huolekseen talouden ja jo silloin kivulloisen isänsä sekä kahdeksan sisaruksen hoitelemisen. Pormestari itse oli kärsinyt poliittisen tappion, mitä tuo taitava, mutta kunnianhimoinen mies ei voinut helposti unohtaa ja mikä kalvoi hänen elämänsä lankaa. Turun Myssyjen mahtava puolue ei voinut antaa anteeksi valtiopäivämiehelleen, että hän oli pettänyt heidän toiveensa ja ettei hänellä ollut kylliksi voimaa pysäyttää sodan huimasti kiitävää pyörää. Uusille valtiopäiville, jotka nyt kesällä kokoontuivat sodan odottamattomien vastoinkäymisten tähden, ei sentähden Turun kaupungista valittu Mertheniä, vaan Hattujen vihollinen, neuvosmies Wechter. Sitä ei tarvinnut pitää tappiona, sillä sodan aikana saattoi kaupunki kaikista vähimmin olla ilman kunnallispormestaria. Mutta pormestari Merthen tunsi turkulaisensa. Hän päätti jalosti kostaa tappionsa ja jäädä sen yhteiskunnan vartijaksi, joka ei ollut pitänyt arvossa hänen valtiopäivämiesansioitaan. Vaikka hän aikoikin lähettää pois tyttärensä rouva Heldtin suojissa, päätti hän kuitenkin olla huolimatta mistään omaa henkeään uhkaavista vaaroista ja jäädä kaupunkiin.