Nyt oli talossa aika hyörinä. Matkalaukkuja täytettiin, myttyihin sullottiin niin paljon kuin suinkin mahtui, arkkuihin ahdettiin talon parasta tavaraa, huonekaluja heiteltiin, hevosia valjastettiin rattaitten eteen, palvelijain piti toimittaa senkin seitsemän tehtävää yht'aikaa, tyttäret tarkastelivat viimeisten kaappien sisällystä. Aina muulloin hienosti ja siististi puettu pormestari ei ollut nyt ehtinyt ottaa edes peruukkiaankaan yömyssynsä sijaan; hänenhän tuli yht'aikaa pitää huolta maistraatin arkistosta ja kaupungin menestyksestä sekä perheensä lähdöstä.
Kaikki ovet olivat auki. Kaupunginpalvelijat juoksivat käskyjä vieden; viskaaleja, notariuksia sekä muita alempiarvoisia virkamiehiä, jotka eivät olleet ehtineet tai uskaltaneet noudattaa esimiestensä esimerkkiä ja toimittaa itseään turvaan, juoksenteli edestakaisin.
— Neiti Eeva! virkkoi notarius Skogsman, hänen harras ihailijansa, joka ollen oikea Hattu tahtoi olla mieleltään rohkea viimeiseen asti.
— Mitä nyt?
— Älkää lähtekö, odottakaa vielä vähän! Kerrotaan, että Helsingin antautuminen on vain sotajuoni. On kaivettu miina venäläisten leirin alle, ja koko heidän armeijansa on räjäytetty ilmaan.
— Kyllä tiedän. Se tapahtui puolen kolmattasataa vuotta takaperinViipurissa.
— Voihan se vieläkin tapahtua. Isänne ei usko mitään vaaraa olevan.Hän jää tänne.
— Hän jää, mutta eihän hänellä itsellään mitään vaaraa olekaan pelättävänä?
— Hän on nyt kaupungin ainoa päämies, hänen täytyy vastata kaikesta. Jos vihollinen vastoin kaikkea luuloa uskaltaisi tulla tänne asti, on päämies ennen muita vaarassa, vastasi notarius olkapäitään kohauttaen.
— Sitten minä jään hänen luokseen, sanoi Eeva päättävästi.
Eikä hän siitä päätöksestään luopunut. Pakeneva perhe sai kaikessa tuossa sekasorrossa uuden huolen. Sisaret, Iisakki ja palvelijat rukoilemalla rukoilivat Eevaa lähtemään ja olemaan viivyttämättä viimeisessä silmänräpäyksessä pakoa niin mielettömällä oikulla. Heidän suojelijansa rouva Heldt oli jo soudattanut itsensä laivaan, joka odotti valmiina lähtöön. Kaikki oli isän vallassa, ja hänestä ehkä oli mieluistakin, että hänen lemmikkilapsensa jäisi hänen luokseen. Hän antoi tyttären itsensä valita, tahtooko lähteä vaiko jäädä. Eeva seisoi lähdön hetkellä portailla silmät loistavina ja posket hehkuvina.
— Älkää pyydelkö minua! sanoi hän. Sisarten täytyy lähteä, Iisakki voi seurata heitä minun sijastani, jos tahtoo, mutta minä en voi jättää isää vihollisten valtaan. Katsokaa, miten kurjasti kaikki miehet ovat hänestä luopuneet! Kaikki ovat ajatelleet itseään, hän yksin on muistanut velvollisuuttaan, ja minäkö jättäisin hänet!
— Tuommoinen se on se Eeva! valitti hiljainen Anna. Nyt on vain yksi keino, jolla voimme saada Eevan lähtemään. Isä … lähtekää tekin. Kaikki ovat luopuneet teistä; älkää te nyt luopuko meistä!
— En voi, vastasi pormestari. Täällä on minun paikkani. LähtekääHerran nimeen, minä jään tänne, vaikka se maksaisi henkenikin.
— Näettekö! huudahti Eeva. Sellainen isä! Minä jään hänen luokseen, vaikkapa kuolisimmekin yhdessä.
— Mitä hän sanoo? kysyi tuttu ääni, ja Vappu raivasi kyynärpäillään tietä portaille.
— Eeva neiti tahtoo jäädä tänne isänsä kanssa, vastasi muuan palvelija.
— Tahtooko jäädä? mutisi äreästi vanha hoitaja. Ja ennenkuin Eeva aavistikaan, että hänen päätösvaltaansa sekaannuttiin, otti Vappu häntä kiinni vyötäisistä ja nosti hänet voimakkaille käsivarsilleen, kuten hänellä monesti ennen oli ollut tapana tehdä, milloin tuo rakas lapsi uskalsi vastustaa hänen neuvojaan.
— Minä kyllä opetan sinulle, missä tahtosi on, kun sinun parhaasi on kysymyksessä! selitteli amatsooni, joka ei sietänyt mitään vastustelemista. Niin nopeasti ja odottamatta tuo temppu tapahtui, ettei kummastunut tyttö edes ajatellutkaan vastustusta, ennenkuin hänet juoksujalkaa oli kannettu rantalaiturille ja varovasti asetettu veneeseen makuuvaatemytyn päälle.
Isä, sisaret ja palvelijat astuivat jalkaisin jäljestä. Soitettiin juuri iltakirkkoon, mutta ei kukaan aikonut totella kellojen kutsuvaa ääntä. Kaikki rantakadut olivat täynnä pakolaisia, jotka riensivät laitureille päin kuljettaen sen verran omaisuudestaan mukanaan kuin kukin luuli voivansa talteen saada. Turku oli parina viime viikkona menettänyt puolet asukkaistaan, ja kuitenkin olivat kadut täynnä kuin markkinain aikana, sillä toinenkin puoli oli nyt liikkeellä pakenemassa vihollista.
Silloin sekaantui äkkiä kellojen soittoon kauhun huuto, joka vielä monen vuoden kuluttuakin kaikui silloin elävien korvissa. Se alkoi kaukana Uudenmaan tullin luota, se levisi kuin myrskytuuli pitkin katuja, lensi siltojen yli, saapui tuomiokirkon torille ja tuli kohisten vihdoin laivalaitureille joen etelärannalle. "Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat!" kaikui kaikkien huulilta. Joka sydän näytti taukoavan sykkimästä, joka käsi lamaantui; tahdottiin paeta, mutta jalat eivät tehneet tehtäväänsä; tahdottiin kätkeytyä, mutta ei ollut pakopaikkaa. Toinen vuosisata, joka näkee joka päivä samaisten venäläisten rauhallisina kävelevän Suomen entisessä pääkaupungissa, ei enää voi kuvitella mielessään, mitä se huutosilloinmerkitsi, tuo epätoivon sydäntäsärkevä huuto Isonvihan ajoilta.
Venäläiset tulivat todellakin Turkuun ennenkuin tiedettiinkään. Heidän päällystönsä oli Helsingissä kuullut, että puolet maan silloisen pääkaupungin asukkaista jo oli pakosalla, ja he tahtoivat pidättää jäljellä olevat. Sitä varten lähetettiin eversti Kamenko kahden rakuunakomppanian kanssa pikamarssissa Turkuun.
Juuri samana hetkenä, kun rakuunat ratsastivat sisään kaupungin portista, puhkesi rankkasade, joka myöskin osaltaan lisäsi yleistä sekasortoa.
Eeva Merthen istui veneessä; Vappu, joka vartioi häntä, nousi kuultuaan halki katujen kiitävän huudon uudelleen laiturille muita kiirehtimään. Heillä oli raskaat kantamukset selässä, joten he vain hitaasti lähestyivät rantaa, ja samassa syöksyi joukko pakenevia kauhusta mielettöminä heidän eteensä, erotti heidät rannasta ja ryntäsi veneisiin pelastumaan, katsomatta, miten tai millä aluksella, Ennenkuin Merthenin väki ehti rantaan, olivat jo kaikki veneet täpösen täynnä noita hurjassa paossa rientäviä ihmisiä, jotka, huolimatta mistään uhkauksista tai rukouksista, sysäsivät veneet laitureista ja alkoivat soutaa jokea alaspäin. Vappu taisteli kuin naaraskotka poikansa puolesta, heitti jonkun hyökkääjän jokeen, kaatoi toisen maahan, mutta kaikki turhaan; hänet voitettiin, tallattiin maahan ja vihdoin hän näki rakkaan lapsensa katoavan joelle liian täydessä veneessä, joka näytti joka hetki olevan uppoamaisillaan…
Vähän alempana odotteli joen rannalla toinen vene Merthenin tavaroita. Se oli ainoa jäljellä oleva pakokeino. Iisakki Alanuksen onnistui koota perheen hajaantuneet jäsenet ja viedä heidät veneen luo, jolla he olisivat saattaneet päästä linnanulapalla odottavaan kaljaasiin ja siinä mennä rouva Heldtin kanssa Tukholmaan. He toivoivat tapaavansa Eevan Ruissalossa tai etempänä. Mutta ennenkuin päästiin käyttämään tuota viimeistä pelastuskeinoa, olivat pakolaiset rynnäköllä anastaneet veneen ja soutivat jo kaukana joella.
Perheellä ei ollut varaa valita. Sen täytyi jäädä kaupunkiin ja vapisevin sydämin palata asuntoonsa. Tuskin he olivat ehtineet omalle portilleen, kun kaksi venäläistä rakuunaa, tulkki mukanaan, yllätti pormestarin käskien hänen seurata heitä raatihuoneelle.
Sinne koottiin niin paljon kaupungin jäljelle jääneitä asukkaita kuin kiireessä suinkin tavattiin, ja käskettiin heidän kaksi sormea koholla vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille. Sen tärkeyden ja arvon aikaansaamiseksi, mitä tuo toimitus vaati, asetettiin kiireisestä ratsastuksesta uupuneet rakuunat pitkiin riveihin torille.
Silloin kuului pormestarin portilta rummun pärinä. Levottomuutta syntyi riveissä … upseeri ajaa karautti esiin, patrulli lähetettiin asiaa tiedustamaan. Viholliset näkyivät pelkäävän, että jokin kaupungissa kätkössä oleva ruotsalainen tai suomalainen sotaväenosasto äkkiarvaamatta hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Kohta patrullit palasivat tuoden muassaan vangin, raihnaisen, ontuvan invalidin, joka ankarasti ponnisteli vastaan eikä tahtonut mitenkään päästää rumpupalikoita. Se oli Mikku. Hän oli kärsivällisesti katsellut kaupungin puolustajain pakoa ja vihollisten tuloa, mutta tuo luopuminen omista lipuista ja raatihuoneessa tapahtuva uskollisuuden valan vannominen keisarinnalle alkoivat tuntua liian hullulta Mikun rehellisestä sydämestä. Mitäpä varten hänellä oli rumpunsa, ellei noin häpeällisen teon tapahtuessa pärryttämään taivasta ja maata apuun? Mikku rummutti niin, että hiki valui hänen ryppyiseltä otsaltaan, ja hän olisi rummuttanut yöhön asti, elleivät rakuunat olisi tarttuneet häntä käsivarteen ja vieneet hänet sidottuna everstin luo.
— Mitä tuo vanha hupakko tahtoo? kysyi eversti Kamenko saksaksi pormestari Mertheniltä.
— Hän on kaupungin rummuttaja, vastasi pormestari, ja hänen velvollisuutensa on pärryttää rumpuansa kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
—Ach, was, der alte Bummler,[9] nauroi eversti; hänhän on keisarinnan uskollisin alamainen. Päästäkää mies irti ja antakaa hänelle hopearupla hänen alamaisen intonsa palkinnoksi.
Mikku päästettiin vapaaksi, ja hän katseli kummastuneena kiiltävää hopearuplaa. Hänen esimiehensä, pormestari Merthen, ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi antaa hänelle aikaa tointua hämmästyksestä, vaan käski kaupunginpalvelijan viedä hänet pois. Jos Mikku olisi ehtinyt asiaa ajatella, olisi hän heittänyt hopearuplan vasten everstin kasvoja.
Entä uskollisuudenvala?… Niin, se vannottiin ensi rauhaan asti.
Yhdeksän päivää oli kulunut venäläisten tulosta. Vähitellen oli päästy varmuuteen siitä, että nuo viholliset olivatkin inhimillismielisiä. Heillä oli hyvä sotakuri, ja lukuunottamatta majoitusta ja ravintoa, jota oli hankittava odottamattomille vieraille, ei Turun tarvinnut missään suhteessa valittaa heidän kaupungissaoleskelemistaan. Päinvastoin tunsi monikin mielensä keveämmäksi, kun epävarmuuden kiduttavat hetket olivat ohitse ja oli todellisuus silmäin edessä, todellisuus, mikä tosin oli kova isänmaanystävälle, mutta yksityiselle paljoa lievempi kuin oli kuviteltukaan.
Syyskuun 7 päivänä 1742 oli Turussa taas tavatonta liikettä kahdestakin syystä. Syysmarkkinat olivat seuraavana päivänä, ja maalaisia, luottaen huhuun, että venäläiset käyttäytyvät inhimillisesti, alkoi jo tulvia kaupunkiin sekä uteliaisuuden houkuttelemina että toivoen saavansa tuotteensa myydyksi hyvästä hinnasta sotaväelle. Se oli toinen syy; toinen oli paljoa tärkeämpi, nimittäin se, että kenraali Keith sekä kenraalit Stoffeln ja Bruce sekä venäläisten pääjoukko lähestyivät Turkua marssiakseen kaupunkiin. Aikaisin seuraavana aamuna kokoontuivat jäljelle jääneet papit, maistraatin jäsenet ja etevimmät porvarit ja lähtivät ottamaan lähestyvää vihollista vastaan Paimion Vistalle. Suomalaisen seurakunnan silloinen kirkkoherra, jumaluusopin professori, tohtori Johan Wallenius oli puheenjohtajana ja pyysi ylipäällikköä lempeästi ja säästäen kohtelemaan Suomen pääkaupunkia. Keith oli jalo vihollinen; Turku oppi kohta tuntemaan miehen, joka nyt oli sitä hallitseva. Hän rauhoitti lähetystöä vakuuttaen, ettei mitään pahaa ole tapahtuva kaupungille eikä sen asukkaille, jos he vain rauhallisesti ja auliisti auttavat häntä mikäli heidän vallassaan on. Lähettiläät palasivat kevein mielin ja suuresti kunnioittaen vihollisten päällikön inhimillistä kohtelua.
Mutta — jo on aika palata seuraamaan nuorta pakolaista, joka jäi melkein uppoamaisillaan olevaan veneeseen Aurajoelle, hänet kun oli tahtomattaan temmattu pakenevien mukaan, jota vastoin ne, jotka olisivat tahtoneet paeta, vastoin toivoaan ja aikomustaan pakosta jäivät.
Virta ja airot veivät nopeasti venettä alas jokea. Alus oli niin täynnä väkeä, että laita oli tuskin tuumaakaan vedenpintaa korkeammalla ja veneeseen tuli vettä vähimmästäkin kallistumisesta. Hukkumisen vaara oli niin ilmeinen, että nuo hämmentyneet pakolaisetkin neuvottelivat, eikö vankeus kuitenkin olisi parempi kuin avutonna hukkuminen. Mutta vielä kuului huutoja, vielä näkyi ihmisjoukko. Pakolaiset kuvittelivat mielessään, että vihollisten ratsumiehet ajaa karauttelivat pitkin rantoja pakenevia kiinni ottamassa. Ei mihinkään voitu nousta maalle; sentähden soudettiin yhä ja ajettiin hatuilla vettä veneestä.
Viisikymmentä venettä kulki samaa tietä. Vihdoin katosi kaupunki ja sen ihmisliike pakenevien näkyvistä, rannat kävivät rauhallisiksi, lähestyttiin Ruissaloa, muutamat uskalsivat jäädä sinne, ja Eeva Merthenkin oli vähällä seurata heidän esimerkkiään, mutta näki rannalla Loitsumäen pikku noidan huitovan tapansa mukaan ilmaa käsillään. Se näky oli niin vastenmielinen, että Eeva päätti jatkaa matkaansa Laimiin asti, toivoen sieltä pääsevänsä palaamaan kaupunkiin.
Veneestä oli nyt vähentynyt osa liikapainosta, se jatkoi vaaratta matkaansa Paraisten saaristoon päin. Iltahämärissä saavuttiin Laimiin, Eeva nousi maihin ja kannatti veneestä myöskin kaikki Merthenin tavarat, mitä siinä oli.
Laiturilla seisoi Paulina — Paulina sisar — joka oli aina valmis auttamaan onnettomia pakolaisia. Hän oli jo ottanut vastaan heitä neljä veneentäyttä ja otti nyt yhtä mielellään ja ystävällisesti vielä osan viidennestäkin. Ehkä tuo hyväsydäminen nainen kiitti salaa onneaan, kun tunsi Eeva Merthenin, siitä ettei hänen veljensä nyt ollut kotona; mutta eipä hän antanut kenenkään sitä huomata. Tupa oli täynnä kodittomia, diakonin rauhoitetussa kamarissa tunkeili vaimoja ja lapsia, mutta sisar Paulinan omassa pikku suojassa, hänen pöytänsä ääressä ja hänen vuoteessaan oli kasvatuslasten ohella kyllä vielä tilaa ainakin sille nuorelle tytölle, jota Paulinan kenties oli syytä pelätä enemmän kuin ketään muuta kuolevaista — hänelle, joka oli lumonnut hänen jumaloidun veljensä, hänelle, joka ehkä vielä kerran oli riistävä sisarelta veljen sydämen. Mitä olisi Paulinalle jäänyt, jos hänen paikkansa ottaisi toinen, jos sen riistäisi häneltä voimakkaampi, kaikkivaltias, itsekäs kilpailija? Ah, jos hän kadottaisi tuon veljensä, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja jolle hän tähän asti oli ollut enemmän kuin äitinä, silloin hänelle jäisi vain yksinäisyys, kyynelet, muisto ja hyljätty rakkaus!
Sisar Paulina oli jo kuullut monta kertomusta vihollisten tulosta — ensi kauhistuksen synnyttämiä hirveitä huhuja miekoin palasiksi hakatuista naisista ja keihästetyistä lapsista. Hän kuuli hyvillään, ettei Eeva Merthenin kertomuksessa ollut mitään, mikä olisi osoittanut hänen tavanneen diakonia — ei mitään muuta kuin juhlallisen jumalanpalveluksen kiitollinen muisto. Kun Eeva kuvaili päivän valtavaa saarnaa ja syvää liikutusta, jonka se seurakunnassa oli synnyttänyt, unohti Paulina kokonaan pelkonsa, kaiken vaarattoman, salaisen vihankaunan, mitä hänellä oli peloittavaa kilpailijaansa vastaan, suuteli viehättäviä huulia, jotka osasivat puhua niin kauniisti hänen rakkaasta veljestään, ja huudahti sydämensä ihastuksessa:
— Niin, sano, eikö hän ole oikea Jumalan mies? Oikea Herran sanansaattaja, mistäpä löytyisikään maan päältä hänen vertaistaan tänä turmeluksen aikana?
Eeva punastui hieman, sillä hurskas sisar oli lausunut ajatuksen, joka jo kauan oli ollut kätkeytyneenä kertojan omaan kahdeksantoistavuotiseen sydämeen — ajatuksen, jota hän aina oli koettanut karkoittaa, aina koettanut tukahduttaa, mutta joka aina oli palannut.
— Niin, sanoi hän hiljaa, hän on vainliianhyvä meille.
Nuo sanat, joiden koko sisällystä Paulina ei ymmärtänyt, riittivät täydellisesti lepyttämään ja valloittamaan hänen rakastavan sydämensä. Jos veli olisi tällä hetkellä ollut ja sanonut hänelle: "Paulina, syleile tätä tyttöä kuin rakasta sisarta, sillä hänestä on tuleva minun vaimoni!" ei Paulinalla olisi ollut rohkeutta vähääkään vastustella, hän olisi syleillyt kilpailijaansa vilpittömän hellästi ja sitten onnellisena lähtenyt pois kieltäytymään ja unohtumaan.
Muutamia päiviä kului ennenkuin Eeva päätti palata kaupunkiin vieraanvaraisesta Laimista. Hän oli saanut kotoaan tiedon, että siellä oli kaikki hyvin eikä ollut mitään pelättävänä. Hän oli myöskin omaisilleen ilmoittanut olevansa hyvässä turvassa, mutta ei missä. Hän pelkäsi salaisesti, että Vappu etsi häntä, että tämä oli vartioiva häntä taikauskon koko itsepintaisuudella, kunnes sallimuksen merkkipäivä, tuo turmiollinen yhdeksästoista syntymäpäivä, olisi ohi, ja Eeva oli liian ylpeä, liian itsenäinen antautuakseen vartioitavaksi kuin pieni lapsi. Hän päätti viipyä vielä sen päivän rauhallisessa turvapaikassaan Laimissa voidakseen sitten voitonriemuisena sanoa vanhalle taikauskoiselle ystävälleen: näetkös, eihän prinsessa Ruusunen haavoittanutkaan sormeaan vaarallisella värttinällä!
Aika, kuolema ja kohtalo kulkevat nopeasti. Päivä lähestyi, se oli koittava yhden yön jälkeen.
Eevasta oli tullut kasvatuslasten hyvä ystävä ja sisar Paulinan uskottu, sellainen uskottu kuin ylpeä sielu voi olla hurskaalle ja nöyrälle, kun molemmat kulkevat jaloa päämäärää kohti. Noiden kahden niin erilaisen naisen välillä oli hengenheimolaisuutta, joka liitti heidät toisiinsa. He olivat molemmat teeskentelemättömiä ja totuutta rakastavia: Paulina näki Eevan olemuksen kaikkine vikoineen niin selvänä kuin päivän valon, eikä Paulinalla kohta enää ollut mitään, mitä hän olisi salannut uudelta ystävältään. Poissaoleva veli oli vielä enemmän lujittanut heidän liittoaan. Eeva oli oppinut pitämään arvossa diakonin uhrautuvaisuutta, Paulina ymmärtämään hänen profeetallista neroaan. Tuo mies, jonka molemmat puolet, niin sanoaksemme, kasvoivat kokonaisuudeksi näiltä eri näkökannoilta katsottuina, kävi uusista ystävyksistä yhä suuremmaksi ja yhä rakastettavammaksi. Vihdoin olivat aina avomielisen, aina itsensäkieltävän sisaren viimeiset estelyt poistuneet, ja hän oli uudelle uskotulleen ilmaissut, että ainoastaan se, joka ymmärtää pitää miestä niin suuressa arvossa kuin Eeva osaa, on ansainnut tuon miehen omakseen.
Mitä Eeva oli vastannut tuohon hellän sydämen luottamukseen? Eeva ei ollut salannut mitään, hän avasi kokonaan levottoman, janoavan, etsivän sielunsa; hän tunnusti, että hän hapuili tuntematonta päämäärää kohti, ettei hän ymmärtänyt itseään, ei uskaltanut sitoa kohtaloaan kehenkään, peläten tekevänsä jaloimmankin miehen onnettomaksi, ja siihen oli Paulina luottavaisena vastannut, että kaikki on kyllä muuttuva hyväksi. Hänen veljeään odotettiin joka päivä kotiin; Eeva ei saisi lähteä Laimista olematta hänen kihlattu morsiamensa.
Kun Eeva heräsi tämän keskustelun jälkeisenä aamuna, tunsi hän nukkuessaan itkeneensä. Päivän auringonvalossa hallitsevat nuorta, vilkasta sielua tuhannet kysymykset ja tuhannet toiveet, ylpeys uhmailee, epäilys väittää vastaan. Yön hiljaisuudessa saavat salaiset äänet sielun syvimmässä kätkössä puhua, ja kun ne puhuvat, silloin sattuu, että uinuvan ummistuneet silmät ovat itkeneet.
Hän istui vuorella meren rannalla ja katseli ajatuksissaan ulapalle.Vene lähestyi Laimia ja laski sen laituriin. Eeva tunsi IisakkiAlanuksen.
Hän tuli tuoden terveiset kotoa Turusta. Tyttären oleskelupaikka ei ollut voinut kauan pysyä tuntemattomana, ja Iisakki toi nyt isältä ankaran käskyn, että Eevan piti heti palata. Eikä mikään ollut luonnollisempaa. Kukapa isä olisikaan saattanut sellaisena aikana sallia tyttärensä oleskella poissa kotoa.
Eeva totteli. Kuuliaisuus oli siihen aikaan ensimmäinen velvollisuus.Nuoren tytön kapinoiva sydänkin taipui nyt isän tahtoon.
Ei siitä mikään Rooman-matka ollutkaan Turkuun: kahden tunnin ajan se vain vei. Veneessä oli purjeet, Iisakki Alanus piti perää, voimakas soutaja piteli airoja; kohtapa siis ehdittäisiin kotiin. Mutta Vappu oli sanonut: aamu ei tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.
Kello oli lähes kuusi illalla, kun vene navakassa lounaistuulessa kulki Ruissalon ohitse aivan kesätupien kohdalta. Siinä oli venäläinen sotalaiva ankkurissa keskellä väylää. Pursi lähti laivan luota, sulki tien, ja sieltä huudettiin Merthenin veneelle:
— Viereen ja seis! kuului käsky vieraalla kielellä.
— Millä oikeudella suljetaan tie? kysyi Iisakki Alanus suuttuen.
— Vangitut! kuului jyrkkä ja lyhyt vastaus.
Nuorukainen oli aseeton, mutta hän ei kuitenkaan aikonut hyvällä antautua. Hän käänsi vinhassa tuulessa paremmin vastaiseen ja ohjasi oikealle aivan poikki sen suunnan, johon he äsken olivat kulkeneet. Laivavene ajoi jäljestä kahdeksan miehen soutamana, mutta vähän sillä oli toivoa saada purjehtija kiinni, kun samassa pakeneva vene äkkiä törmäsi vedenalaiselle kivelle, tullen täyteen vettä, ja laivavene saapui oikeaan aikaan pelastamaan haaksirikkoisia hukkumasta.
Heidät pelastettiin vankeina, vietiin sotalaivaan ja saatettiin päällikön eteen. Hän, vanha, ahavoitunut hollantilainen, puhui välttävästi saksaa. Vangit tutkittiin. Rehellinen merimies joutui neuvottomaksi eikä oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen oli tehtävä vangeillaan. Hänellä oli käsky pidättää ja lähettää ylipäällikölle sen ja sen näköinen vene, missä piti olla kolme henkeä, joiden tunnusmerkit olivat … niin, sopivatko tunnusmerkit näihin vankeihin, sitä ei Van der Brooken vanhus tahtonut ratkaista. Kuitenkin oli käskyä toteltava, siispä täytyi lähettää vangit Paimion Vistalle, missä ylipäällikön päämaja parhaillaan oli.
Sodalla oli lakinsa; mitkään vastaväitteet eivät voineet muuttaa kirjaintakaan Van der Brookenin saamasta selvästä tai epäselvästä käskystä. Tiedettiin Ruotsin peräytyvän laivaston nykyjään olevan Ahvenanmaan seuduilla. Oli ilmeistä, että venäläiset päälliköt pelkäsivät Turkuun hyökättävän, odottelivat vakoojia ja olivat omilta salaisilta tiedustajiltaan saaneet aihetta epäillä sen näköistä alusta, joksi nyt luultiin Merthenin viatonta purjevenettä.
Vankien täytyi tyytyä kohtaloonsa. Mutta pimeänä syysyönä, vihollisvartijaston seuraamana vihollisten leiriin lähettäminen — miltä se ajatus tuntuikaan nuoresta tytöstä, joka oli usein kuullut kerrottavan, mitä väkivaltaisuuksia venäläiset olivat edellisessä sodassa harjoittaneet!
Ei, se on mahdotonta. Eeva kieltäytyi lähtemästä; ennen hän oli valmis kuolemaan.
—Liebes Kind, rakas lapsi! — sanoi hyvänluontoinen hollantilainen olkapäitään kohauttaen — tahdotteko mieluummin viettää yön minun laivallani?
— Tuossa on tupa rannalla. Antakaa minun olla yötä siinä; asettakaa vartijat tuvan ympäri, ja päivän koittaessa olen minä valmis lähtemään Paimioon.
Van der Brooken mietti silmänräpäyksen ja hyväksyi ehdotuksen. Naisvanki oli vietävä maihin vartioituna ja saatettava asumattomaan tupaan — hänen vanhempiensa kesätupaan — mutta Iisakki Alanuksen soutumiehineen täytyi epätoivoissaan jäädä sotalaivaan.
— Kapteeni — sanoi Eeva päällikölle, kun hän näki, miten asiat järjestettiin — lainatkaa minulle pari pistooleistanne!
—Was der Henker, mitä lempoa! virkkoi hollantilainen varsin kummastuneena. Pistoolejako?
— Niin, ja ladattuina! Te pidätätte suojelijani ja lähetätte minut maihin matruusienne seurassa. Jos olette kunnian mies, täytyy teidän antaa minulle aseet, joilla voin puolustautua.
— Taikka paeta.
— Jäähän teille pantti. Tuo nuori mies on minun kasvatusveljeni.
Moinen urheus miellytti harmaapäistä merimiestä. Eeva sai pistoolit ja isällisen varoituksen, ettei suotta aikojaan leikittelisi ruudilla.
Ennenkuin puoli tuntia ehti kulua, oli Eeva yksinään kesätuvassa, jonka aukimurretun oven hän jälleen huolellisesti salpasi; kaksi miestä asetettiin vahdeiksi sen eteen, ja muut vartijat siirtyivät ranta-aittaan.
Tupa oli pimeä ja kylmä, mutta puita oli suuren takan vieressä, taulaa, tulukset ja rikkitikkuja uunin korvalla. Kohta leimusi iloinen valkea autiossa asunnossa, johon liittyi paljon muistoja iloisista kesäpäivistä. Eeva katsoi tuleen niinkuin Vappu eräänä iltana Loitsumäessä oli katsonut lukeakseen häilyvistä liekeistä häilyvän tulevaisuuden salaisuuksia. Hän ei pelännyt, ei ollut surullinen, vaan epävarma ja epäröivä. Hän tuskin muistikaan sotaista seikkailuaan, joka tietysti oli päättyvä pikaiseen vapauttamiseen; sitä enemmän hän ajatteli salaperäistä huomispäivää, joka täällä oli koittava niin omituisissa oloissa. Yhdeksästoista syntymäpäivä! Miten se päivä olikaan aina hänen lapsuudestaan asti ollut uhkaavana hänen tiellään kaukaisena, hämäränä päämääränä, jonka seurauksia ja merkitystä ei vielä kukaan tiedä.Jotakinoli muuttuva, muttamitä? Jos Eeva Merthen olisi toisena aikana ja toisten vaikutelmien alaisena viisikymmentä vuotta myöhemmin nähnyt päivän valon, olisi hänestä kirkkaan, itsenäisen, uhmaavan ja kapinallisen henkensä tähden tullut vapaa-ajattelija, eikä hän silloin olisi pitänyt missään arvossa vanhan naisen naurettavia ennustuksia, taikka jos hän niihin olisikin huomiotaan kiinnittänyt, — sillä juuri vapaa-ajattelijat saattavat toisinaan olla eniten taikauskoisia — niin olisi hän niitä vastustanut ja etsinyt turvaansa siitä, mistä muutkin vapaa-ajattelijat: omasta voimastaan ja taistelusta sen puolesta, mikä on oikeaa. Mutta hän oli syntynyt aikana, jolloin kaikenlaista taikauskoa riippui kuin kuonaa parhaimmissa, hurskaimmissa ja nöyrimmissäkin ihmisissä; kuinka olisi sitten niin etsivä, niin odottava sielu voinut vapautua siitä? Hän eiuskonut uskovansaennustukseen, jota hän halveksi, mutta se liittyi kuitenkin kaikkiin hänen tulevaisuuden- ja onnenunelmiinsa, se hiveli mieltä, peloitti ja hurmasi häntä hänen tahtomattaan. — Jospa nyt Vappu — ajatteli hän itsekseen — tietäisi, että minä huomisaamuna herään niin lähellä hänen asuntoaan, syöksyisi hän vuoteestaan pimeään yöhön ja rientäisi minua suojelemaan, iskisi maahan kaikki vartijat ja kantaisi minut käsivarsillaan kauas, kauas pois täältä. Onneniko vai onnettomuuteniko on, että hän nyt nukkuu rauhassa. Kukaan ei sitä tiedä. Entä sitten? Ja vaikka hän kantaisikin minut aina maailman ääriin, eikö kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, löytäisi minua sieltäkin?
Puut takassa hiiltyivät, hiilet kiiluivat kuin ilveilevät virvatulet tummenevassa tuhassa. Eeva valmisti vuoteen itselleen, asetti pistoolit eteensä penkille sängyn viereen ja kävi levolle. Illallista hän ei ollut ajatellut, eikä kukaan muukaan ollut sitä hänelle toimittanut. Paastoten, niinkuin ennen muinoin käytiin juhlallista ja ratkaisevaa elämänkäännekohtaa kohden, niin astui hän kahdeksannentoista vuotensa päätyttyä alkamaan yhdeksättätoista.
Lähellä venäläisten leiriä näkyi seuraavana päivänä kaksi upseeria ratsain eräältä kunnaalta tarkastelevan seutua kaukoputkella. Vanhempi heistä saattoi olla vähän yli neljänkymmenen; hän oli vartaloltaan voimakas, tummaverinen eikä suinkaan auringonpaahteelta liioin säilynyt. Kasvojen piirteet, jotka kaukaa katsoen näyttivät tuimilta ja synkiltä, muuttuivat likempää nähtyinä valoisiksi, avomielisiksi, jaloiksi ja ritarillisiksi. Tuon sotilaan ryhdissä oli jotakin samalla ylhäistä ja vaatimatonta, käskevää ja miellyttävää, niin että katsoja joutui ymmälleen siitä, oliko hänen edessään olevaa henkilöä rakastaminen vaiko pelkääminen. Kohtapa huomattiin, että asianhaarojen mukaan oli syytä kumpaankin tunteeseen. Sillä tuo mies, kopean ruoska ja kauhu, urhoollisen palkitsija, rehellisen ystävä, haavoitetun lohduttaja, kärsivän turva, loukatun kostaja, jota sotamies suuresti rakasti hänen oikeudentuntonsa, huolellisuutensa ja omanvoitonpyytämättömyytensä tähden, mutta vielä enemmän rauhallinen maan asukas, kun näki hänen suojelevan kätensä aina olevan valmiina torjumaan onnettoman sodan kauhuja, tuo mies oli skotlantilainen Jaakko Keith.
Syyskuun aurinko paistoi melkein surumielisen kauniisti yli syksyisen seudun. Ajatuksissaan antoi Keith katseensa liidellä maiden ja järvien yli.
— Tämä on kaunis maa, tämä Suomi! sanoi hän enemmän itsekseen kuin nuorelle adjutantilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan. — En tiedä, mistä johtuu, mutta kahteenkymmeneen vuoteen ei ole Skotlanti niin elävästi ollut mielessäni kuin nyt tänä hetkenä. Minusta tuntuu kuin minulla olisi jotakin rakastettavaa tässä maassa. Toden totta, nuo ruotsalaiset eivät ymmärrä pitää sitä oikeassa arvossa; he eivät muuten olisi niin helposti ja häpeällisesti jättäneet sitä meidän käsiimme.
Samana hetkenä karautti pienoinen ratsujoukko tietä myöten, lähestyen kukkulaa, jolla kenraali adjutantteineen oli.
— Lacy! — sanoi kenraali, sillä adjutantti oli marsalkan poika — minusta näyttää kuin noilla kasakoilla olisi vankeja mukanaan. Ratsastakaa alas ja vaatikaa heiltä raporttia. Minä tahdon ennen kaikkea, että vankeja kohdellaan inhimillisesti.
Käsky täytettiin, ratsastajat pysähtyivät.
—Teidän ylhäisyytenne — sanoi Lacy palattuaan — heillä on mukanaan kolme rannikolta Turun luota otettua vankia.
Keith ratsasti alas maantielle. Hän tapasi siellä neljä kasakkaa ja meriväen aliupseerin, jotka vartijoina saattoivat kahta rattailla olevaa miesvankia ja ratsastavaa naista.
— Mistä on kysymys? sanoi kenraali vastattuaan tavalliseen tervehdykseen.
Aliupseeri ratsasti esiin, teki kunniaa ja antoi kenraalille raportin hänen majesteettinsa keisarinnan Izhora laivan kapteenilta.
— Vakoojia ovat, virkkoi Keith välinpitämättömästi adjutantille. Van der Brooken raportteeraa käskyn mukaan ottaneensa kiinni epäillyn veneen, jonka luullaan olevan lähetetyn Ahvenanmaalta tiedustelemaan meidän Turussa olevaa voimaamme. Viekää vangit kylään, kuulustelkaa heitä ja ilmoittakaa, miten asia on. Van der Brookenista ei ole poliisimieheksi. Haminassa oli hän vaanimassa karkulaisia ja lähetti minulle akan, joka myyskenteli sukkia.
— Tällä kertaa — sanoi adjutantti hymyillen — lähettää hän myöskin oivan saaliin, mutta epäilen, ettei nyt ole kysymys sukkien kaupitsemisesta.
Kenraali Keith nosti katseensa ja huomasi ratsastavan naisen. Hän istui somasti ratsunsa selässä; nopea ajo oli kohottanut hänen poskilleen veren; pitkät, tummanruskeat suortuvat olivat vapautuneet päähineen kahleista ja salaa pujottautuneet olkapäille ja kaulalle.
Keith oli liian vanha ja kokenut varsin vähällä ihastuakseen ihaniin kasvoihin. Hän oli kuudenviidettä ikäinen, hänellä oli ollut vapaa valta valita itselleen puoliso kaiken sen keskuudesta, mitä Euroopan aatelistossa oli kaunista, jaloa ja loistavaa, eikä kukaan olisi hylännyt niin urhoollisen soturin tarjousta. Mutta hän oli pysynyt välinpitämättömänä tai rakkauden tenhovoima oli vain lyhytaikaisesti häneen koskettanut; hänen panssaroitua sydäntään ei vielä ollut mikään kaunis vihollinen valloittanut — ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen; valkyyria oli hänen morsiamensa, kunnia hänen lemmittynsä, sota hänen elinkeinonsa. Hän ratsasti lähemmäksi vankeja, tervehti keveästi kädellään ja ratsasti ohitse.
Nuori, ritarillinen Lacy ei pysynyt yhtä kylmänä.
— Kaunis neiti — sanoi hän — te olette väsyksissä rasituksesta; suvaitsetteko seurata minua kylään ja selittää väärinkäsityksen, jota meidän otaksuttavasti on kiittäminen onnesta, että niin harvinainen vieras tulee leiriimme?
— Oliko tuo kenraali Keith? kysyi Eeva Merthen.
— Oli, hän se on se teidän maanne valloittaja. Onko hän teistä hyvinkin pelkoa herättävä?
— Minulla ei ole mitään pelättävää, vastasi Eeva ylpeästi.
Vangit vietiin kylään. Lyhyt kuulustelu riitti todistamaan heidän syyttömyytensä ja hollantilaisvanhuksen arveluttavan tarkkanäköisyyden ruotsalaisten vakoojain keksimisessä. Kylän asukkaistakin moni tunsi vangit. "Pormestarin tytärhän se on!"
Kenraali Keith oli suutuksissaan kapteeni Van der Brookenin liiallisesta palvelusinnosta. Kuten hän jo Helsingissä ja marssien aikana oli huomannut parhaaksi valtiotaidoksi rauhoittaa pelästynyttä kansaa ja herättää siinä luottamusta, niin oli hänellä nytkin erikoisesti mielessään tyynnyttää ja voittaa puolelleen maan pääkaupunki. Ei mikään tuona hetkenä saattanut olla tyhmempää ja sopimattomampaa kuin peloittaa Turkua väkivaltaisesti kohtelemalla itse päämiehen perheen jäseniä. Hän päätti sovittaa sen valtiollisen erehdyksen mitä suurimmalla kohteliaisuudella.
Jo muutaman hetken kuluttua Lacyn raportin jälkeen kenraali oli itse saapunut siihen talonpoikaistupaan, jossa nyt jo vapaaksi päästetyt vangit odottelivat hänen uusia käskyjään.
— Mademoiselle — sanoi hän Eeva Merthenille — eräs sodan onnettomuuksiahan on, että viaton usein saa kärsiä vääryyttä, jota ei aina ole helppo sovittaa. Kaikesta ikävästä ja pelosta, mitä Izhoran kapteeni on tuottanut teille anteeksiantamattomalla erehdyksellään, vaaditaan hänet edesvastuuseen. Jos vilpitön mielipahani siitä voi kelvata anteeksipyynnöksi, saanen ehkä tilaisuuden tehdä teille ja omaisillenne jonkin palveluksen, ja joka tapauksessa vakuuttaa teille, että jokainen Turun rauhallinen asukas on saava olla yhtä turvallisena kuin varman rauhan aikana niin kauan kuin minulla on kunnia hallita kaupunkia.
— Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Eeva teeskentelemättömästi. Jos saan pyytää jotakin suosiota, niin älköön laivan kapteenia saatettako mihinkään edesvastuuseen. Hän luuli tottelevansa käskyä, ja minulle hän lainasi pistoolinsa.
— Pistoolinsako?
— Niin, hän salli minun olla yötä vanhempieni kesätuvassa. Vartijoita oli akkunain edustalla; sitä suurempi syy oli minun olla aseilla varustettuna.
— Eihän teidän tarvinnut käyttää Van der Brookenin pistooleja?
— Ei, teidän ylhäisyytenne. Sain nukkua rauhassa.
Kenraali hymyili.
— Mademoiselle — jatkoi hän — jos kaikki teidän maanmiehenne Turussa olisivat olleet yhtä rauhallisia kuin te, niin olisi monikin säästynyt tarpeettoman paon puuhista ja vaivoista. Sallikaa minun nyt pitää huolta siitä, että paluumatkanne on mukavampi kuin tulonne tänne, ja te, nuori mies — sanoi hän samalla kääntyen Iisakki Alanuksen puoleen — ottakaa äsken lausumani anteeksipyyntö vastaan niinkuin se olisi ollut suorastaan teillekin lausuttu. Haluatteko te mitään erityistä hyvitystä?
— En, vastasi ylioppilas suutuksissaan. Hän ei saanut mielestään haihtumaan laivassa viettämäänsä unetonta yötä, jolloin ajatukset pyörivät vain siinä, että Eeva oli vihollisten vallassa. Hyvitystä! Niin, olisipa ollut eräs hyvitys moisesta vääryydestä — ajaa koko venäläinen armeija päällikköineen Faraon tietä Ahvenanmereen — mutta siitä hyvityksestä ei Iisakki Alanus uskaltanut hiiskua mitään.
Merthenin renki oli tyytyväisempi. Häntä oli sotalaivassa runsaasti ruokittu ryssänlimpulla ja rokalla, nyt hän lisäksi vielä sai kolme hopearuplaa päivärahana lyhyestä matkastaan Paimioon. Sen matkan hän olisi vaikka uudelleen tehnyt.
Kenraali lähti. Hetken kuluttua saapui hänen adjutanttinsa Lacy ilmoittaen, että armeija oli marssissa ja että oli pidetty huolta neidin paluumatkasta kaupunkiin.
Kuka saattaa kuvata nuoren tytön hämmästyksen, kun hän talon veräjällä huomasi kenraalin komeat vaunut — nuo vaunut, joita Keith aina kuljetti mukanaan sodassa, mutta käytti vain silloin, kun haava, minkä hän Otshakovin luona oli polveensa saanut, häntä vielä joskus vaivasi.
Eeva kieltäytyi nousemasta vaunuihin. Hän pyysi ratsuhevosta … kurjimmat kärryrämätkin olisivat hänestä olleet mieluisemmat kuin nuo uhkeat ajoneuvot. Mutta turhia olivat hänen rukouksensa.
— Mademoiselle — sanoi Lacy vakavasti — hänen ylhäisyytensä kenraali loukkaantuisi, jos kieltäytyisitte ottamasta vastaan hänen kohteliaisuuttaan, ja teidän perheellenne on parempi, että kenraali on ystävänne kuin että hän olisi vihamiehenne.
Vavisten ja itkien nousi muuten niin rohkea tyttö vaunuihin. Hänellä oli jokin aavistus siitä, mitä tämä askel oli hänelle maksava; jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän ennemmin viskautunut vaunun pyörien alle.
Ja vaunut lähtivät hitaasti liikkeelle, edellä ja jäljessä venäläinen armeija. Niitä veti neljä puhdasrotuista englantilaista hevosta; ajajana istui venäläinen kuski pitkässä viitassaan ja päässä korkea lakki; takana seisoi kaksi kullalla kirjailtua lakeijaa. Vieressä ratsasti Lacyn johdolla kunniavartijoina kaksitoista henkivartiaston husaaria, yllä kauniit, punaiset univormut hopearipsuisine nuttuineen, ja päässä pienet, keimailevan näköiset hopeapunoksiset tschakoot. He olivat kaikki valittua väkeä, muhkeita nuoria miehiä, jotka ohjasivat ratsujaan niin viehättävästi kuin kaunoratsastajat. Missä tämä melkeinpä tanssien liikkuva joukkue kulki, väistyivät kaikki tieltä, vartijat tekivät kivääreillään kunniaa, ihmiset tunkeutuivat veräjille ja aitojen vieriin ihmetellen katselemaan pelätyn sotaherran komeaa puolisoa, sillä kukapa muu olisi saattanut sellaisella loistolla ja sellaisien kunnianosoituksien ylenpalttisuudessa ajaa vihollisen armeijan etunenässä Turkuun?
Lähellä Paimiota tuli jo vaunuja vastaan edellä mainittu lähetystö pyytämään kenraali Keithiä säästämään Turkua. Arvokkaat ja viisaat papit, maistraatin herrat ja porvarit pysäyttivät vaatimattomat kaksipyöräiset ajoneuvonsa, kun näkivät runsaasti kullatut vaunut husaarijoukkueineen; he luulivat tapaavansa itse kenraalin. Mutta avovaunuissa istui vain nainen, joka kätki kasvonsa päähineen taa, vaikkei auringonpaiste ollut niin lämmin eikä niin kirkas, että se olisi voinut vahingoittaa hienoimpaakaan ihoa. Turun herrojen kiesit väistyivät kunnioituksesta melkein ojaan asti, kun vaunut vitkaan vierivät ohi. Välimatkaa oli tuskin kolmeakaan askelta: mihinkä olisivat lähettiläitten uteliaat katseet kääntyneet, ellei vaunuissa istujaan? Hän ei voinut jäädä heiltä huomaamatta; hänen pukunsa oli Turun porvarisnaisten heille varsin tuttu puku, valkoinen päähine, musta kamlottiröijy olkapäille heitettyine huiveineen ja yksinkertainen sininen villahame. Koska herrat ajoivat kaksittain, saattoi kukin puhella ainoastaan naapurinsa kanssa. Eeva kuuli nuo puoliääneen lausutut mietteet.
— Ei tuo ole venakko!… Hän on samannäköinen kuin meidän… Hän on samannäköinen… Mutta sehän ei ole mahdollista…
Eeva olisi tahtonut painua maahan, kun hän vihdoin kuuli tutun äänen —Heldtin äänen — kuiskaavan vieressäistujalle:
— Veli Merthen … Eevahan se on! Sinun oma tyttäresihän se on!
Vaunut olivat jo sivuuttaneet vastaantulijat; isän vastausta ei kuulunut. Lähestyttiin kaupunkia. Riemusaatto — mikä riemusaatto! — kulki yhä lisääntyvien ihmisjoukkojen halki. Samana päivänä sattui, niinkuin jo mainittiin, olemaan syysmarkkinat Turussa, ja venäläiset päälliköt, haluten kaikin tavoin rauhoittaa asukkaita, olivat ryhtyneet kaikkiin toimenpiteihin, jotta markkinat voitaisiin pitää häiriöittä. Ylipäällikön julistukset, sanomat venäläisten hyvästä sotakurista, ehkäpä myöskin toivo, että edes vähän hyödyttäisiin sodasta, olivat ympäristöstä koonneet markkinoille enemmän väkeä kuin oli odotettukaan. Vaikka varsin moni oli paennut, oli vielä useampia tullut sijaan lähitienoilta. Aurajoki oli täynnä veneitä, torit täynnä kauppakojuja ja maalaisten tavararattaita. Paitsi tavallisia pellon- ja karjantuotteita oli siellä Laitilan ja Uudenkirkon puuastioita, Pöytyän tynnyreitä, Liedon tuohta, Ahvenanmaan ja saariston kaikenlaista kalaa, Someron tervaa, Naantalin palttinaa, Rauman pitsejä ja tuhansia muita haluttuja tavaroita, ja maalaiset vuorostaan ostivat saksalaista rihkamaa, Wechterin karkeampaa verkaa, Lütken hienoja nuttuja, Heldtin tupakkaa ja paljon muuta. Kaikki olisi näyttänyt pelkältä rauhalta, ellei sota olisi marssinut kaupunkiin Uudenmaan tullista — ellei vähän väliä ihmisjoukoista kuuluva hälinä olisi ilmaissut, että vihollisten sotajoukkoa odotettiin tulevaksi.
Kun kenraali Keithin vaunut husaareineen ajoivat tulliportista sisään, taajenivat ihmisjoukot katujen molemmilla puolin tiheiksi muureiksi, ja kaikkien katseet suuntautuivat ajoneuvoihin, joissa odotettiin itse kenraalin olevan. Aina siitä asti kun porvaristo vannoi uskollisuudenvalan keisarinna Elisabetille ja moni luuli, että Suomesta oli tuleva se "itsenäinen maa", joksi se jalomielisesti luvattiin tehdä 18. päivänä maaliskuuta annetussa julistuksessa, uskottiin, että vihollisten ylipäällikkö oli Suomen tuleva herttua. Ei tiedetty, että Keith oli naimaton. Kun siis komeissa vaunuissa ei nähty häntä itseään, vaan yksinäinen nainen, levisi kuiske ihmisjoukoissa pitkin katuja: "Herttuatar! Hän se on … Suomen herttuatar!"
Mutta Turussa, jossa silloin oli vain 6.000 asukasta, tunnettiin liiankin hyvin oma väki, joten Eeva Merthenin oli mahdotonta kulkea kaupungin läpi tuntemattomana. Hänet tunnettiinkin kohta — uteliaisuutta seurasi kummastus, kummastusta arvailu, arvailua panettelu ja panettelua häväistys. Julma riemukulku muuttui hirvittäväksi … häväistyshuudot kasvoivat äänekkäiksi, katkeruus yleiseksi. Noilla ihmisillä, joista niin moni ensin oli paennut, sen sijaan että olisi puolustanut isänmaataan, ja sitten palannut hieromaan sovintoa, sen sijaan että olisi luopunut kaikesta yhteydestä vihollisten kanssa, heillä ei nyt ollut rahtuakaan sääliä sitä kohtaan, mitä he pitivät kavalluksena. He olisivat sulkeneet vaunuilta tien, olisivat repineet palasiksi epäilystensä onnettoman uhrin, ellei toinen kaikkea muuta voimakkaampi huuto samana hetkenä olisi saanut heitä syöksähtämään takaisin Uudenmaan tullille — sama huuto, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin karkoittanut monen monta pakoon, mutta joka nyt ajoi heidät uteliaina katsojina liikkeelle: — "Venäläiset tulevat!"
Keithin vaunut raivasivat itselleen tien Merthenin portille. Avatessaan vaunujen oven Lacy näki suojattinsa pyörtyneenä. Kohta sen jälkeen Eeva heräsi isänsä ja sisartensa sylissä…Heuskoivat häntä. Suuri oli heidän kummastuksensa, mutta vielä suurempi ilonsa, kun he saivat hänet takaisin. Eräs asia heistä vain oli arvoitus: miksei Eeva heti palannut onnettomasta paosta?
Vappu luuli sen ymmärtävänsä.
— Miksette antaneet hänen pysyä Laimissa? Laimi on Jumalan miehen asunto. Siellä hän olisi ollut turvassa…
Eeva makasi ankarassa kuumeessa kaksi viikkoa yhdeksännentoista syntymäpäivänsä jälkeen.
— Lapsi raukka — huokasi Vappu, yöt päivät valvoen hänen vuoteensa vieressä — niin täytyi tapahtua. Ruusunen haavoitti sittenkin itseään värttinään. Mutta, jatkoi hän, se ei toki ole kuolemaksi!
Kenraali Keith ja venäläisten sotajoukko marssivat Turkuun. Se oli tavaton näky siellä: kokonaiset rykmentit kulkivat järjestyksessä aivan ääneti tuhansiin nousevan ihmisjoukon uteliaisuudesta mykkänä katsoessa sitä. Ei mitään voitonriemua toisella, eikä mitään epätoivoa toisella puolen. Kuitenkin näkyi venäläisten tyytyväisistä kasvoista, että he täällä toivoivat saavansa levätä tukalan sotaretken vaivoista. Astrakanin rykmentin krenatöörit ratsastivat kaksittain, ja heillä oli voitonmerkkinä lakeissaan havun oksa. Päästyään suurelle torille joukot pysähtyivät, ja siinä kenraali vielä kerran katsasteli niitä. Keith piti joukoille lyhyen puheen: he olivat ansainneet päästä lepäämään, ja se suotaisiinkin heille; heiltä ei olisi mitään puuttuva. Mutta yhtä hän teroitti heidän mieleensä: heidän tuli unohtaa, että he ovat valloitetussa maassa; taistelun urhoollisuuteen oli erottamattomasti liittyvä voitettujen inhimillinen kohtelu. He kyllä tiesivät hänen tahtonsa siinä suhteessa; hän toivoi heidän sitä kaikessa noudattavan, niin että heidän keisarinnansa nimi oli tuleva yhtä rakastetuksi kuin pelätyksi.
Sotajoukot vastasivat puheeseen hurraahuudoilla. On epätietoista, kaikuiko se vilpittömänä kaikkien huulilta. Munnich, jonka johdolla moni heistä oli taistellut Turkin sodassa, ei ollut vihollisten maassa niin tarkkatuntoinen kuin Keith. Sotamiehet valittelivat sittemmin usein, että heitä täällä pidettiin ankarammassa kurissa kuin kotona omassa maassa; heistä näytti kohtuuttomalta, että voittaja asetettiin voitetun tasalle. Asukkaat sitä vastoin oppivat kohta rakastamaan Keithiä suojelijanaan ja toimittivat kilvan hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi — todellakin harvinainen ilmiö Suomen sotien historiassa.
Se ei kuitenkaan estänyt Keithiä leikillisen luonteensa mukaisesti ilvehtimästä kunnon turkulaisten ensimmäisestä hämmästyksestä. Kun hän sai katsastaneeksi väkensä, saapui hänen luokseen porvarien edustajia pyytämään häntä ottamaan asunnokseen Grubbin talon.
— No niin, hyvät herrat — sanoi hän lähetystölle — millä nyt aiotte kestitä vieraitanne, jotka olette kutsuneet?
Krenatöörien jälkeen tulivat Turkuun kasakat ja kasakkain jälkeen kalmukit. Näiden kalmukkien ympärille kokoontui ihmisiä joukoittain aran uteliaasti heitä tarkastelemaan, sillä Isonvihan ajoista asti kulki heistä kaikenlaisia hirveitä huhuja, muun muassa, että he paistavat ja syövät lapsia. Kaikki äidit lähettivät sentähden pienokaisensa ajoissa turvaan; mutta kalmukeissa ei huomattu mitään ihmissyöjän aikeita. He vain kuljettaa laahustivat mukanaan kuolemaan tuomittua hevoskonia, ja saavuttuaan pienelle Aningaisten kadulle Sierckenin portin eteen he pistivät pitkän veitsen elukan rintaan, niin että se heti kaatui. Silloin nauroivat nuo villit miehet, niin että valkoiset hampaat loistivat heidän mustasta parrastaan, hypähtivät alas hevostensa selästä ja imivät kukin omalla pillillään lämmintä, juoksevaa verta. Sitten elukka paloiteltiin, kukin otti parhaan palan, minkä saattoi käsiinsä saada, eikä jako suinkaan tapahtunut ilman riitaa; loppu jätettiin koirien saaliiksi.
Tässä Ruotsia vastaan käydyssä sodassa oli tähän asti marsalkka De Lacy ollut päänä ja hänen maanmiehensä Keith kätenä. Lacy palasi Pietariin, Keith sai haltuunsa maan siviilihallituksen sekä venäläisen sotaväen ylipäällikkyyden, kunnes Balthasar von Campenhausen tuli maan kenraalikuvernööriksi.
Keith asui Grubbin talossa vastapäätä Mertheniä. Sodassa hän eli yksinkertaisesti kuin sotamies, mutta nyt, ollen aatelinen ja valloitetun maan vallitsija, hän esiintyi niin loisteliaasti ja komeasti, ettei sen vertaista oltu nähty Juhana herttuan aikojen jälkeen. Upseerit ja siviilivirkamiehet jotka lakkaamatta tunkeilivat hänen asunnossaan käskyjä odottamassa, saatettiin preobrazenskin kaartista valittujen kaksinkertaisten vartijarivien välitse sisään, ja heidät kävi kunkin vuoronsa jälkeen ilmoittamassa kenraalille neekeri Daydie, jonka Keithin vanhempi veli, Skotlannin lordimarsalkka oli lahjoittanut hänelle muistoksi. Kun veljekset jotka rakastivat toisiaan harvinaisen hellästi koko ikänsä erosivat Lontoossa 1740, antoi lordimarsalkka Daydien veljelleen, kun taas tämä vastalahjaksi lahjoitti hänelle nuoren tatarilaisen kalmukin ja kauniin turkkilaisen lapsen Emetullan, jonka Keith oli pelastanut Otshakovin raunioista.
Kuka sitten oli tuo Jaakko Keith, jonka sallimus oli heittänyt meidän kaukaisille rannoillemme samalla ruoskaksi ja huolenpitäjäksi — tuo mies, joka ensin antoi meille verisen iskun vasten silmiä Lappeenrannassa, sitten otti maamme odottamattomana lahjana sotajoukolta, jonka olisi tullut sitä puolustaa, ja vihdoin hallitsi maata niin, että jälkeentulevat suvut hänen muistoaan kunnioittivat ja hänen nimeään siunasivat?
Hän oli noita ritarillisia skotlantilaisia seikkailijoita, joiden nimi on tunnettu Suomessa ja koko pohjolassa aina Eerik XIV:n, Kaarle IX:n ja Kustaa II:n Aadolfin ajoista — mies, josta sotainen kunnia oli kaikki kaikessa ja joka näytti saaneen isänmaan vain vaihtaakseen sen mihin muuhun maailmanrantaan hyvänsä, kun vain urotyöt ja kunnia häntä sinne kutsuvat. Ei se ammatti ollut yksistään skotlantilaisille ominainen; Eurooppa oli nähnyt monen muunkin vaeltavan ritarin palvelevan palkasta vieraita ruhtinaita. Mutta kun espanjalaiset palkkasoturit himoitsivat kultaa, italialaiset vaihtoivat lippua niinkuin hevosia vaihdetaan, ranskalaiset pitivät sotaa leikkinä ja saksalaiset vain asioimisena, eivät skotlantilaiset olleet merkittäviä kaikkina aikoina ainoastaan urhoollisuutensa vuoksi, missä suhteessa vain harvat olivat heidän vertaisiaan, vaan myöskin uskollisuutensa tähden, missä he voittivat kaikki. Skotlantilaisen isänmaana oli hänen sotalippunsa; hän saattoi vaihtaa sen toiseen, milloin tehty välipuhe loppui, mutta niin kauan kuin hän oli sen sitoma, pysyi hän sille uskollisena kuolemankin uhatessa. Lähinnä urhoollisuutta — ja ehkäpä vielä enemmänkin — oli juuri tuo usein koeteltu uskollisuus skotlantilaisten kunnianimenä Euroopan armeijoissa, se tuotti heille ruhtinaitten suosion, suojeli heitä maan omien asukkaiden kateudelta ja vielä nykyjäänkin hankki kunnioitusta heidän tänne jääneille jälkeläisilleen. Heihin saattoi luottaa. Heidän nähtiin voittavan, eivätkä he kuitenkaan ylvästelleet, kärsivän tappioita, eivätkä he kuitenkaan joutuneet epätoivoon, kohoavan ylhäisiin virkoihin, eivätkä he kuitenkaan käyneet kopeiksi. Aivan toisin kuin kaikki muut, jotka tavoittelevat onnea, olivat nuo skotlantilaiset niin vähän sen orjina, että he päinvastoin näyttivät sitä hyljeksivän. Isänmaansa tavoista oli heillä perintönä ylpeys samoin kuin rohkeuskin, mutta muuten, kun lukee Skotlannin historiaa, joka on niin täynnä petosta ja lupaustenrikkomista, tekee melkein mieli pitää noita ulkomailla taistelevia skotlantilaisia parempina ja luotettavampina kuin heidän kotonaolevia maanmiehiään.
Oli siis luonnollista, että Jaakko Keith oli yhtä ylpeä kuin urhoollinen ja uskollinenkin. Ajan ja maan tapojen mukaan hänellä olikin siihen syytä, sillä hän polveutui maansa korkeasukuisimmasta aatelista; Skotlannin marsalkan arvo oli perinnöllinen hänen suvussaan. Mutta hän oli nuorempi poika, syntynyt Inverugien linnassa 11. päivänä kesäkuuta 1696; siis hän oli jo ensi hetkestään asti määrätty tutkimaan lakitiedettä. Niistä opinnoista tempasivat hänet yhdeksäntoista vuoden iässä sotilaan uralle valtaistuinriidat, joita syntyi kuningatar Annan kuoltua. Keithit olivat maasta karkoitettujen Stuartien puoltajia ja pysyivät kaikissa onnettomuuksissa ja tappioissa heille uskollisina, vielä sittenkin, kun ei enää ollut mitään toivoa heidän voitolle pääsemisestään. Keithin veljekset tarttuivat aseisiin Stuartien hyväksi 1715, joutuivat saman kohtalon omiksi kuin silloinen vallantavoittelijakin, lähtivät maanpakoon ja kadottivat tiluksensa. Jaakko Keith etsi sotataidon koulua: oli vuosi 1717, Kaarle XII, joka ajatteli kaikkea muuta paitsi omaa valtakuntaansa, aikoi silloin purjehtia Skotlantiin koroittamaan Stuarteja valtaistuimelle. Keithistä tuli eversti Ruotsin ratsuväkeen, mutta sankarikuninkaan kuolema teki tyhjäksi koko suunnitelman. Sitten Keith tutki vuoden sotatieteitä Pariisissa, meni sen jälkeen Espanjan ja vihdoin 1728 Venäjän palvelukseen, ja siinä toimessaan hän pahasti haavoittui Otshakovin luona 1737.
Sotaretkillä turkkilaisia ja puolalaisia vastaan Jaakko Keith saavutti suuren sotilasmaineensa ja kauneimman kunniaseppeleensä onnettomien hävitettyjen maiden suojelijana. Vihollisen maan tuhoaminen "mustalle mullalle" oli siihen asti ollut venäläisten ja monien muidenkin tapana; Ludvig XIV:n sotajoukot olivat koettaneet sitä taitoa Saksassa, Kaarle X Kustaa ja Kaarle XII olivat menetelleet samoin Puolassa, Pietari I Virossa ja Suomessa. Keith opetti venäläisille uusia tapoja, toimi vastoin jyrkkiä käskyjä, joiden mukaan kaikki oli hävitettävä tai surmattava, joutui sentähden vihatuksi ja vedettiin edesvastuuseen, mutta ei peräytynyt, vaan loi vähitellen inhimillisen sodankäyntitavan. Paitsi sotaa annettiin hänen toimekseen järjestyksen ja oikeuden toimeenpano kaukaisissa, laiminlyödyissä maakunnissa Aasian rajalla; hän oppi hallitsemisen vaikean taidon; hänestä tuli yhtä kuuluisa järjestelijä kuin sotapäällikkö ja ihmisystävä.
Tuo kokemus, tuo maine ja nuo periaatteet oli Keithillä hänen tullessaan Suomeen. Mitä hän täällä näki, ei suinkaan herättänyt miehessä ja sankarissa yleviä ajatuksia Suomen kansakunnasta. Entinen aika oli mennyt, uusi oli vasta koittamassa. Niin kauas kuin historian katse taaksepäin saattaa tunkeutua, tunnetaan tuskin mitään aikaa, jolloin Suomi olisi ollut niin köyhä kuin nyt, eikä ainoastaan etevistä sotilaista, valtio- ja tiedemiehistä, vaan, mikä oli vielä pahempi, myöskin rohkeudesta, itsetunnosta, tahdonvoimasta, yksimielisyydestä ja isänmaanrakkaudesta. Se oli kuin kukkulaton ja vuorenhuippuja vailla oleva maa, hedelmällinen, mutta alava. Se oli vuodattanut liiaksi vertaan ja tarvitsi nyt pitkän ajan, ennenkuin lihakset voimistuivat entiselleen ja tahto lujeni. Se tunsi olevansa kuin juuriltaan temmattu ja tulevaisuutta vailla. Venäläinen se ei tahtonut olla, ruotsalainen se ei voinut enää olla, kun Ruotsi sen jo kahdesti oli hyljännyt. Mitä oli jäljellä? Ollasuomalainen maa… Mutta tuo ajatus, joka oli sukeltautunut esiin keisarinna Elisabetin julistuksen johdosta, oli vielä niin uusi, niin toivoton ja suuren enemmistön mielestä niin epäoikeutettu, että se ikäänkuin omasta räiskeestään sammui muutamain yksityisten huimapäiden valtiollisena päähänpistona.
Eikö siis ollut ainoatakaan miestä tai naista tässä maassa, joka olisi uskaltanut ajatella ylevästi synnyinseudustaan — uskaltanut asettaa kunniakkaan päämäärän sen tulevaisuudelle ja todella toimia sen hyväksi? Ah, ne jotka oli, olivat nyt paenneet, he riitelivät, raastelivat ja kuluttivat voimiaan Tukholman valtiopäivillä, missä he niin vähän saivat aikaan, ja kyselivät toisiltaan, Hattujenko vai Myssyjenkö oli hallittava valtakuntaa. Myssyjen politiikka, jota, joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, koko Suomi kannatti, oli perusajatukseltaan suurta ja viisasta valtiotaitoa: sisältäpäin kasvava voima. Mutta semmoiseen politiikkaan tarvittiin suuri valtiomies, semmoinen kuin Arvid Horn, joka saattoi katsoa kauas tulevaisuuteen. Kaikkiin muihin nähden tuli Myssyjen tunnussanaksi: rauha mistä hinnasta tahansa, lepo mistä hinnasta tahansa, vaurastus mistä hinnasta tahansa, runsasta satoa, nopeaa väenlisäystä, ruumiillista hyvinvointia, kaikkea hyvää vatsalle, jotain vähäistä päänkin varalle, mutta ei mitään sydämelle. Horn oli nyt poissa, hyödyn äänen voitti kunnian ääni, mutta tuo korkeahattuinen kunniakin tahtoi tehdä itsensä hyödylliseksi maita voittamalla ja joutui epämieluisan hämmästyksen valtaan huomatessaan venäläisten ottavan maan.
Nyt kuviteltakoon, että Jaakko Keith — todella myös käytännöllinen mies, sillä kukapa voisi olla käytännöllisempi kuin kenraali voittoisan armeijan johtajana? — mutta samalla ihanteen palvelija, haaveksija, seikkailija, joka saattoi hylätä kaikki ajalliset edut, kaikki elämän mukavuudet, jopa itse elämänkin houreen tähden, jota sanotaan kunniaksi ja sankarimaineeksi — kuviteltakoon, että tuo mies oli keskellä hyödyn aikakauden muurahaiskekoa, johon hän oli lentänyt kuin kaukaa ammuttu pommi, eikä nähnyt mitään muuta ympärillään kuin pelästyneitä, joka taholle pakenevia muurahaisia. Mitä oli hänen ajateltava tästä kansasta?
Sotapäällikkö arvostelee kansaa sen taistelussa osoittaman rohkeuden mukaan, ja täällä oli juostu nopeammin pakoon kuin Venäjän armeija ehti tulla perässä. Luultavasti ei Keith ajatellut ylevämmin Suomen kansasta kuin kreivi Buxhövden ajatteli 1808 kehoittaessaan suomalaisia sotamiehiä myymään aseensa. Mutta Keith oli ollut inhimillinen raakoja turkkilais- ja puolalaislaumojakin kohtaan; miksei hän olisi kohdellut suomalaisiakin lempeän voittajan tavoin? Hän piti mitä ankarinta kuria, koetti kaikin tavoin lieventää sodan rasitusta, jakeli apua, edisti rauhallisia töitä, järjesti maan hallituksen ja julistutti ottavansa kahtena päivänä viikossa asunnossaan vastaan anomuskirjoja. Niin hartaasti hän koetti suostuttaa kansaa uuteen hallitukseen, että kun moni oli tyytymätön apostolienpäiväin poistamiseen, joita ennen oli vietetty pyhinä, hän käski, että niitä jälleen oli juhlallisesti vietettävä.
Vähitellen palasi rauha mieliin, moni pakolaisista palasi jo syksyllä. Osa venäläisten sotajoukosta oli lähetetty takaisin Pietariin; jäljellejääneiden joukossa oli monta nuorta upseeria, jotka tarvitsivat jotakin vaihtelua pikkukaupungin yksitoikkoisuudessa. Turku ei voinut tarjota heille nähtäväksi edes oppinutta yliopistoaan, se kun oli enimmäkseen hajalla, ei mitään teattereja, konsertteja, taideratsastajia eikä yleisiä tanssiaisia. Mitä oli tehtävä ajankuluksi? Kenraali Keith oli sotataitonsa ohessa saavuttanut kokemuksen, ettei armeija, jolla on ikävä, ainoastaan arvostele moittien päälliköltään, tule tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi, vaan myöskin helpommin täyttää sairashuoneet kuin armeija, jolla on kylliksi huvia. Siispä hän talven tullessa antoi sotamiesten rakennella kelkkamäkiä, "venäläisten vuoria", ja toimitti monenlaisia kansanhuveja, mutta upseerit hän kutsui asuntoonsa tanssiaisiin eikä suinkaan ollut pahoillaan, että he vuorostaan kutsuivat hänet samanmoisiin huveihin raatihuoneelle.
Soittoa oli yltäkyllin, kavaljeereja samoin; mistä saada naisia tanssiaisiin? Niin, mistä? Sitä ei ollut helppo keksiä, kun varsin moni kaupungin arvokkaimmista perheistä vielä oli pakosalla ja toisia hallitsivat ankarat äidit, jotka eivät sallineet tyttärilleen niin sopimatonta tuttavallisuutta. Merthenin perhe oli ensimmäinen, jonka täytyi noudattaa kutsua, ja ensimmäinen, joka sai kokea kenraalin mieskohtaista suosiota. Kunnallispormestari on hallitsevan henkilön oikea käsi ja tottelemaan velvollinen käskyläinen. Ei päivääkään kulunut, jona ei pormestari Merthenin olisi täytynyt käydä ylhäisen esimiehensä puheilla kuulemassa hänen käskyjään.
Yhtä vähän hän saattoi olla omassa talossaan ottamatta vastaan kenraalia, milloin Keith osoitti hänelle niin suurta kunniaa, että tuli viettämään sinne joutilaan hetken unohtaakseen sotaelämän vaivat ja vallan huolet.
Merthenin perheen jälkeen taipuivat ensin muutamien virkamiesten perheet, sitten muutamat lähiseuduilla olevien herraskartanoiden aatelisneitosista tulemaan kenraali Keithin ja hänen upseeriensa tanssiaisiin. Vähitellen suli jää muualtakin, ja uudenvuoden aikana oli jo nuorison halu päässyt voitolle useimmissa Turun perheissä, jotka tahtoivat lukeutua sivistyneihin yhteiskuntaluokkiin. Se oli suuri ja nopea, mutta ei odottamaton muutos voitetun paikkakunnan tavoissa. Mitä korkeammat muurit, sitä äkkijyrkemmin alas.
Talvi 1742-1743 tuli loistoisimmaksi mitä Turussa oli nähty aina herttuan ajoista asti. Mutta nythän kaupungissa olikin herttuan vertainen — ei pelkkä valloittaja, sotapäällikkö, sankari — vaan jalosukuinen ylimys, ruhtinas joka suhteessa, maailmanmies joka sanaltaan ja liikkeeltään. Tuo loistava henkilö näytti hallitsevan kaikkea ja kaikkia. Silloisen Turun veltto, väsynyt, hajalleen joutunut sukupolvi katseli häneen puoleksi peläten, puoleksi rukoillen, kuin synnynnäiseen hallitsijaan, joka olisi voinut musertaa kaikki, mutta tahtoi mieluummin pysyttää pystyssä ja suojella sortuvaa yhteiskuntaa. Kun yhä vielä pitää mielessään tuon ajan voimattomuuden, rikkinäisyyden ja toivottomuuden, niin on helppo ymmärtää, miten Jaakko Keith saattoi hetkisen hallita Suomea, joka oli kadottanut uskonsa tulevaisuuteen — Turkua, joka oli menettänyt häväistyksensä tietoisuuden.
Sellaista aikaa ei ollut koskaan ennen ollut eikä ole — toivokaamme niin — koskaan vastedes oleva Suomessa. Vuodet 1714 ja 1809 tuottivat tappion ja maan valloituksen samoin kuin vuosi 1742, mutta niiden pohjana oli kunnia. Sen muiston turvissa voi kärsiä paljon. Mutta sellaista aikaa, jolloin täytyy kestää samalla turmio ja häpeä — täytyy olla toivottomana kaikesta ja tanssia maansa voittajain kanssa … ei, aikaa semmoista ei ole koskaan enää tuleva!
Aina 1742:n syyskuusta asti katsoi venäläinen hallitus olevansa täällä Suomessa kuin kotonaan ja asettui tänne niinkuin asetutaan silloin, kun ei enää aiota muuttaa pois. Oma koti järjestetään aina huolellisemmin kuin toisten: siis oli Suomea vaurastutettava eikä hävitettävä. Keith oli oikea mies; hän ryhtyi työhönsä yhtä velvollisuudentuntoisena ja inhimillisenä kuin hän olisi ryhtynyt koroittamaan Moldauta tai Bessarabiaa raunioista hyvinvointiin. Ei sen vähemmän eikä sen enemmän.
Mitä tämä maa liikutti häntä? Se oli hänen velvollisuutensa toimikenttä, ja velvollisuutensa hän tahtoi täyttää; se oli kunnian korjuuvainio; hän oli jo voittanut laakerinsa. Mitäpä muuta tekemistä hänellä oli tämän vieraan maan kanssa? Ei mitään.
Mutta olettakaamme, että Keithin kaltainen mies, harhaileva ja etsivä henki, olisi tuntenut itsessään tyhjyyttä, jota ei velvollisuus eikä kunniakaan saattanut täyttää — inhimillistä toisen olennon kaipuuta, joka olisi ymmärtänyt häntä ja jolle hän olisi voinut avata koko sielunsa — olettakaamme, että tuo mies, joka niin yksinään ja kenenkään häntä ymmärtämättä kulki sotajoukkojensa keskellä, oli jo monta vuotta ja monesta maasta turhaan etsinyt sellaista hänen oman henkensä vertaista ja sukuista olentoa, joka olisi voinut täyttää tyhjyyden, tasoittaa kuilut, rauhoittaa levottoman sydämen sykinnän ja tehdä puolen kokonaiseksi — olettakaamme, että tuo niin kauan etsitty ja löytämättä jäänyt olento äkkiä salaman tavoin, kuin ilmestys tuli hänen tielleen, hänen vähimmin sitä odottaessaan — mikä hämmästys, mikä uuden elämän virta, mikä odottamaton, mahtava voittajan ja voitetun maan yhdistäjä!
Keith perehtyi Merthenin taloon. Hän, niin monessa taistelussa karaistunut sotilas, rakasti lapsia ja nuoria. Niitä oli tuossa talossa koko joukko. Lapset eivät ajatelleet hyvää venäläisistä; ja kukapa muukaan olisi ajatellut? Mutta kun Antti sai rummun ja Torsten sapelin, kun Maiju ja Silla pääsivät Pietarin konvehtien makuun ja nuorin prinsessa Gertrud ihastui kenraalin suureen kultakelloon, oli pienokaisten mielestä tuiki tarpeetonta paeta ryssää ovien ja kaappien taa. Viisitoistavuotias Kaarin ja seitsentoistavuotias Lottakin uskalsivat tulla keittiökamarista ihailemaan harvinaisia lahjoja, joilla kenraali toisinaan huvikseen hämmästytti vanhempia sisaria. Vaikeampi oli neekeri Daydien, joka aina seurasi herraansa, päästä tutuksi talossa. Hänen jälkeensä juostiin pitkin katuja, piiat huusivat, lapset pakenivat. Siihen oli Daydie kyllä tottunut. Hän vain näytti irvistäen valkoisia hampaitaan, ja kolme kuukautta kului, ennenkuin lapset ja palvelijat saatiin uskomaan, että tuo hirviö oli ihminen.
Keith oli nähnyt paljon ja hän kertoi hyvin; kielestä ei ollut mitään vaikeuksia, koska kaikki varttuneemmat ymmärsivät saksaa ja Eeva ranskaakin. Ylhäinen vieras istui silloin keinutuolissa räiskyvän takkavalkean ääressä salissa ja kertoi monista sotaretkiensä seikkailuista tai huvitti kuulijoitaan loistavasti kuvailemalla ulkomaisia hoveja. Isä oli pelkkää korvaa ja kohteliaisuutta, mutta tyttäret arastelivat enemmän. Kainosta, kotiaskareihin mieltyneestä Annasta, jonka koko maailmana olivat Turku, kirkko, keittiö ja lastenkamari, olivat nuo kertomukset aivan liian vieraita; usein hän hiipi pois jotakin askaretta toimittamaan, usein hän silmäili kenraalia peläten ja epäillen. Sitä tarkemmin kuunteli Eeva. Hänelle aukeni noissa keskusteluissa uusi maailma; kansoja ja maita kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, suuria ajatuksia välähteli salamain tavoin halki ahtaan näköpiirin, joka siihen asti oli ympäröinyt häntä ja josta hän tiedottomasti oli kauan ikävöinyt pois avarammille aloille.
Mutta hän ei pysynyt vain ihmettelevänä tai ihailevana kuulijana, kuten etevämmyytensä tunteva maailmanmies todennäköisesti oli odottanut. Eeva oli liian itsenäinen, liian jalomielinen ja liian tarkkanäköinen ottaakseen noin vain asiaa tarkemmin ajattelematta vastaan sen, mitä hän ei voinut hyväksyä. Hän ei salannut, että kenraalin kertomuksissa oli paljonkin, mikä ei häntä miellyttänyt. Hän uskalsi vastustaa häntä; hän lausui alussa arasti, mutta vähitellen yhä varmemmin epäilyksensä ja huomautuksensa — selviä, yksinkertaisia, sattuvia arvosteluja, milloin järjen, milloin sydämen vastalauseita kaikkea sitä vastaan, mikä hänestä tuossa uudessa ja satumaisessa elämässä näytti ontolta, tyhjältä, jopa hylättävältäkin.
Silloin nähtiin toisinaan laajalti matkustaneen, paljon kokeneen sotilaan kummastuneena katselevan rohkeaa, nuorta tyttöä, joka häntä vastusti. Kenraali oli niin paljon ollut maailman kirjavassa vilinässä, että jonkun verran sen kuonaa oli täytynyt tarttua hänen pohjaltaan jaloon olemukseensa. Eevan vastustus kohtasi aina kuonaa, ei koskaan sydäntä. Jos häntä elähdytti suuri ajatus, jalo teko, silloin hän näki Eevan loistavin silmin ja hengitystään pidättäen ikäänkuin imevän joka sanan hänen huuliltaan. Jos hän taas laajalti kuvaili loistavaa juhlaa tai keisarin suosiota, pysyi Eeva välinpitämättömänä; ja jos hän lausui kylmiä mietteitä, ilmaisi rauhallisten toimien halveksimista tai otti liian vapaita viittauksia ajan runsaasta kevytmielisten kaskujen varastosta, silloin Eevan mieli leimahti liekkiin, ja hän uskalsi sanoa kenraalille, ettei se ole totta, ei oikein, ei suurta eikä ylevää. Jokainen sellainen sana koski herkkää kieltä kertojan sisimmässä. Leikkiä laskien hän koetti poistaa sen tekemän vaikutuksen, mutta tunsi olevansa voitettu. Hänen sielunsa paras osa nousi kapinaan ja rupesi vastustajan puolelle. Kenraali oli joka kerta tullut Merthenin taloon viettämään joutohetken tuon viehättävän pikku tytön seurassa, ja joka kerta hän lähti sieltä kummastuksekseen huomaten löytäneensä voimakkaan sielun, joka oli hänen omansa vertainen. Aavistamattaan oli Eeva Merthen valloittanut Suomen valloittajan.
Hän oli yhdeksäntoistavuotias eikä tiennyt, että voitot saattavat olla kalliimpia kuin tappiot. Hän ei tiennyt, miten nopeasti hän menetti itsensä samalla kuin hän saavutti sankarin ihailun. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut hänessä epäselvää, näytti yhtäkkiä kirkastuvan. Suuruus sai hänen mielessään muodon, muuttui Keithiksi. Kaikki, mitä elämässä oli jaloa ja ylentävää, ylevämielistä, valtavasti kohottavaa, tulevaisuutta uhkuvaa ja maailmaa käsittävää, mitä kaikkea hän oli ikävöinyt ja turhaan etsinyt ahtaasta näköpiiristään, se oli nyt hänen edessään, se oli Keith. Hän oli rakastanut historian sankareita, oli ihaillut aikansa ihannetta, Savoijin Eugène prinssiä; hänkin muuttui Keithiksi. Keithin rinnalla näytti hänestä hänen oma ympäristönsä äärettömän pieneltä ja merkityksettömältä; mitäpä ei saattaisi uhrata sellaisen miehen tähden!…
Keithillä oli kyllin syytä olla tyytyväinen pormestarin ansioihin. Merthen oli viisas ja tarmokas, varovainen ja taitava, juuri sellainen mies, jota hallitus tarvitsi tuona tukalana aikana. Campenhausen oli saapunut uutena vuotena ja ryhtynyt hoitamaan siviilihallitusta Suomen kenraalikuvernöörinä. Oli tarpeellista uudestaan järjestää virastot, jotka olivat joutuneet hämmennyksiin monen virkamiehen paon ja toisten kuoleman tähden.
Silloin Keith sanoi eräänä päivänä Merthenille:
— Tahdotteko saada korvausta?
— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne, vastasi pormestari.
— Te olette valtiopäivämiehenä kärsinyt tappion. Minä kysyn, tahdotteko korvausta siitä.
— Teidän ylhäisyytenne, te olette suosiollanne antanut minulle kaiken korvauksen, mitä olen saattanut toivoa tai haluta.
— En usko sitä. Niin taitavalla järjestelijällä kuin te olette on oikeus toivoa vaikutusrikkaampaa toimialaa. Minä en tahtoisi, että luopuisitte siltä paikalta, missä nyt olette, jos minä johtaisin täällä hallitusta. Mutta Campenhausen tulkoon toimeen ilman teitä. Hän nyt parhaillaan järjestelee keisarillista Turun hovioikeutta. Tahdotteko päästä asessoriksi?
Merthen oli hetkisen vaiti. Se oli ollut hänen salaisena kunnianhimonaan jo monta vuotta, ja talon raha-asiat olivat huonossa kunnossa.
— Teidän ylhäisyytenne, minä olen käytettävänänne, millä paikalla voitte huomata minusta olevan hyötyä, vastasi hän.
— Hyvä, te pääsette hovioikeuden asessoriksi. Teillä on lainopillisia tietoja, minä en tiedä ketään ansiokkaampaa.
Merthenistä tuli asessori tammikuun lopulla 1743. Vappu oli sanonut, ettei hänen nousemisensa lopu, ennenkuin hän pääsee hovioikeuden presidentiksi.
Mutta ennustajalla on, kuten tiedetään, kaksi mahdollisuutta. Hylätty valtiopäivämies oli saanut loistavan hyvityksen, mutta uusi asessori ei ollut saava siitä kauan nauttia. Hänen terveytensä oli jo jonkin aikaa ollut horjuva, hän oli liiaksi ponnistanut voimiaan sodan aikana ja ponnisteli arvattavasti vieläkin kyetäkseen hyvin hoitamaan uuden virkansa, kääntyi vuoteen omaksi ja kuoli 31. päivänä maaliskuuta 1743, iältään muutamia vuosia yli viidenkymmenen. On merkitty muistiin, että hänet haudattiin 5. päivänä huhtikuuta tuomiokirkkoon neljästi kaikkia kelloja soittamalla. Asessori Kaarle Mertheniltä jäi köyhä koti ja yhdeksän alaikäistä lasta, jotka hautausavuksi saivat kruunulta 600 hopeataalaria eli asessorin palkan puolelta vuodelta.
Isätön ja äiditön perhe jäi ilman tukea köyhyyteen. Sotaa kesti yhä, ystävät olivat paenneet, jäätynyt ja saarrettu meri esti rikkaan suojelijan, rouva Heldtin, joka oleskeli Tukholmassa, lähettämästä mitään apua. Ei edes köyhää, mutta uskollista Iisakki Alanusta voitu tavata mistään; hän oli hävinnyt Turusta samana päivänä, jolloin venäläiset tulivat kaupunkiin. Yhdeksän yksinäistä, turvatonta sisarusta, mistä heidän oli etsittävä suojelusta?