Kesällä 1789 oli Suomessa yhtä vähän kuin muussakaan maailmassa aikaa omistaa sydämen hellille tunteille. Yrjö Ros oli antanut raportin väentarkastuksesta ja illalla käynyt tervehtimässä suosijaansa, kenraalinrouva Kaulbarsia. Rouva oli leikillä kysynyt, joko hänen oli onnistunut suorittaa ritarikoetuksensa ansaitakseen Cecile Almsköldin hansikkaan. Yrjö oli vastannut hieman entistä tapaansa vakavammin, että hän todellakin oli rynnännyt linnaan, löytänyt lumotun prinsessan, voittanut lohikäärmeen ja taistellut jättiläistä vastaan, mutta ei vielä ollut saanut vapautetuksi kaunista prinsessaa. Silloin oli suosija, keveästi lyöden häntä viuhkallaan, kehoittanut häntä edelleenkin pysymään uskollisena ritarinvelvollisuuksilleen ja täydelleen suoritetun koetuksen jälkeen tuomaan vapautettu vanki hänen luokseen, saadakseen palkintonsa — jos hän sitä silloin enää halusi. Siihen Yrjö oli vastannut, että armollinen rouva saattoi kyllä luottaa hänen uskollisuuteensa, sillä hän oli mahdollisesti pyrkivä vapautetun ystävyyteen, mutta ei kosiva häntä.
— Minä luotan teihin, urhoollinen ritari — oli silloin kenraalitar vastannut katsahtaen lämpimästi ja vakavammin kuin ennen — ja todistukseksi olen toimittanut teidät mieheni, kenraalin, ajutantiksi. Teidän tulee tietää, hyvä ystävä, että Kaulbarsilla on vihollisia, jotka kaikin voimin koettavat saada kukistetuksi hänet ja riistää häneltä kuninkaan suosion. Hänen asemansa vahvistuu ainoastaan, jos hän sodassa saavuttaa menestystä; tappio olisi hänen varma kukistumisensa. Sentähden minä, hyvä luutnantti, haluan koota hänen ympärilleen luotettavia ystäviä. Onnea ei kukaan voi kiinnittää lippuunsa, mutta kunnian voi aina. Mieheni ei ole pettävä velvollisuuttaan; ja minä toivon, että uskolliset ja urhoolliset sotilaat auttavat häntä voittamaan. Mutta kaikissa tapauksissa, luutnantti, lupaatteko pitää päällikkönne kunniaa yhtä kalliina kuin olisi se omanne?
— Lupaan, armollinen rouva — oli Yrjö vastannut — minä olen ylpeä tästä luottamuksesta. Minä ymmärrän, että siinä on henki kyseissä; olen käytettävissänne.
Kenraalitar oli silloin puristanut hänen kättään, Yrjö oli kunnioittavasti nostanut hänen kätensä huulilleen, jonka jälkeen he olivat eronneet; kerran he vielä tapasivat toisensa aivan toisenlaisissa oloissa. Naisen itsekkäisyyttä, mutta ylevää itsekkäisyyttä oli tuon hengenvaarallisen tehtävän, päällikkönsä kunnian suojelemisen uskomisessa nuorelle ajutantille.
Sota oli parhaassa vauhdissa. Se ei leimahdellut korkeina, tuhoisina liekkeinä, vaan räiskähteli kuin metsäpalo milloin siellä, milloin täällä rajaseuduissa. Kesäkuun 3. päivänä lähti kuningas Tukholmasta, ratsasti kyytihevosella Ahvenanmaan halki ja saapui 5. päivänä kesäkuuta pikku veneessä Turkuun. Kohta sen jälkeen oli hän päämajassa Porvoossa. Hänellä oli kolmetoistatuhatta miestä Kymin rannalla, lähes kuusituhatta Stedingkin johdolla Savossa ja yhtä monta Suomen saaristolaivastossa. Niillä yhdeksällätoistatuhannella maasotajoukon miehellä hän aikoi valloittaa Savonlinnan, Haminan ja Viipurin, ja sillä aikaa piti laivaston anastaa tai hävittää Kronstadt. Vaikka edellisen vuoden toiveet olivatkin julmasti pettäneet, oli Kustaa III:lla kuitenkin vielä rohkeutta uneksia nopeita voittoja. Hän ei ollut hylännyt itseään, kuten kaikki muut näyttivät hänet hylänneen. Kun Suomi tuntui horjuvan hänen jalkainsa alla, oli hän paennut Ruotsin syliin, eikä ollutkaan siinä pettynyt. Nyt hän tunsi Suomenkin mantereen olevan allaan lujana kuin harmaakivikallion; nyt kannettiin häntä eteenpäin kansan hartioilla. Uskollisuus oli korvaava, mitä kavallus oli rikkonut.
Valtiomies, joka oli saanut aikaan yhdistys- ja vakuutuskirjan, runoilija, joka ihaili teatteria, oli olevinaan myöskin sotapäällikkö ja laski laskelmansa väärin, kuten hän tavallisesti teki, mutta vihdoin hänen onnistui kuitenkin saada voitot ja tappiot yhtä suuriksi. Hyvä syy on epäillä Kustaa III:n luvunlaskutaitoa, mutta ei ole mitään syytä epäillä hänen rohkeuttaan.
Suuri Venäjän valta halveksi vastustajaansa ja luuli nähtävästi, että sillä tälläkin kertaa oli vastustajana vuoden 1788 Ruotsi. Viiden- tai kuudentoistatuhannen miehen luultiin Viipurin tukemana riittävän torjumaan uutta rynnäkköä.
Mutta vaikka Venäjän sotavoimat olivatkin vähäiset, niin olivat Ruotsin ja Suomen voimat lamaannuksissa sisäisestä eripuraisuudesta. Koko tämän vuoden sotaretki jakaantui pieniksi, rikkonaisella, järvien paloittelemalla rajalla käydyiksi taisteluiksi. Porrassalmen kuolematon kesäkuun 13. päivän urotyö ei voinut estää venäläisiä tunkeutumasta etemmäksi Savoon. Kuningas päätti silloin kulkea venäläisen armeijan taakse Kymen yli Lappeenrantaan.
Jotkin viittaukset riittänevät valaisemaan rajakahakoiden näyttämöä 1789 vuoden sodassa.
Kymen rajajoki lähtee kuudennenkymmenennen ensimmäisen leveysasteen eteläpuolelta viimeisestä niistä monista ja suurista järvistä, joiden vedet se vie mereen, ja syöksyy sieltä pohjoisesta etelään, hieman kaartaen itään päin, kuudetta penikulmaa pitkän rinteen viettoa pitkin alas Suomenlahteen. Joen suuri vesimäärä on sentähden hyvin virtava ja muodostaa useita mahtavia koskia, joista Anjala on jyrkkä ja valtava, joskaan ei varsin korkea putous. Näiden koskien välillä on verraten tyyntä ja aluksin kuljettavaa vettä, joka sekin on nopeasti virtaavaa ja paikka paikoin täynnä saaria ja luotoja. Nuo vedet ovat nykyjään melkein koko kesän täynnä tukkilauttoja, jotka pitkin jokea uidessaan peittävät rannat koskien kuorimalla kaarnalla. Mutta tämän kertomuksemme aika oli vielä sahojen lapsuudenaikaa, ja suvannot sopivat paremmin kuin nyt kulkupaikoiksi joen yli rannalta toiselle mentäessä.
Lähes kahden penikulman päässä siitä, missä Kymi lähtee Pyhäjärvestä, murtaa joki itselleen tien Salpausselän poikki, ja siitä kiitävät meidän päivinämme höyryhevot rautasiltaa myöten Kymen aseman luona joen poikki, jatkaen matkaansa Viipuriin ja Pietariin pitkin leveää harjua ja pitäen päivällislepoa Kaipiaisten asemalla. Vuonna 1789 täytyi marssivien sotajoukkojen tyytyä maanteihin, ja ne päättyivät joen rantoihin niissä kohdin, missä suvantopaikat siltoineen tai lauttoineen tekivät ylitsepääsyn mahdolliseksi. Näitä strateegisesti tärkeitä paikkoja olivat pohjoisesta etelään lukien Vilppula, Värälä, Ummeljoki, Anjala ynnä monta muuta etelämpänä Ruotsin puoleisella rannalla olevaa, sekä Kouvola, Viiala ynnä muita Venäjän puoleisia. Kouvolasta meni suuri maantie itäänpäin Lappeenrantaan, Viialasta ja Anjalasta kaakkoa kohti Haminaan. Sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä olivat siis nämä kohdat tärkeimmät joen pohjoisjuoksun varrella. Eteläiset Kymen suuhaarojen ylimenopaikat voimme tässä jättää mainitsematta.
Kesäkuun 18. päivänä marssi kaarti Loviisasta Elimäelle. 20. päivänä kesäkuuta muutettiin kuninkaan päämaja Porvoosta Peippolaan. Juhannusaurinko näki hänen menevän Kymijoen yli ja asettuvan leiriin vihollisen alueelle Kouvolan kylään, josta tie äkkiä jyrkästi kääntyy itäänpäin, kulkien sitten pitkin selännettä Lappeenrantaan. Siinä on taaskin sama Salpausselkä pidättämässä pohjoispuolella olevia sisämaan järviä kuin valli tekolammikkoa ja estämässä niitä tulvimasta Lounais-Karjalan hedelmällisille, alempana oleville vainioille. Tämä selänne, minkä poikki Kymi murtautuu ja missä rautatie nyt viivoittaa hiekkakankaita ikävillä ratakiskoillaan, on melkein tasainen, kahden- tai neljäntuhannen kyynärän levyinen harjanne, jonka kummallakin puolen on rinteiden alapuolella metsiä, järviä ja soita.
Siitä kulki kuningas rohkeasti tunkeutuakseen vihollisen sotajoukon taakse ja tapasi aamulla 28. päivänä kesäkuuta vihollisen sulkemassa tietä kuudella kanuunalla varustautuneena harjulla sijaitsevalla Utin kankaalla. Siitä tuli vähäinen, ripeä ottelu kahden nyrkkitaistelijan välillä kapealla porraspuulla; kummankin oli koetettava sysätä vastustajansa jyrkkää rinnettä alas järveen. Ruotsin armeija — joka oli enimmäkseen Ruotsin joukkoja — oli kuten tavallisesti hajallaan vartioimassa pitkää jokea, niin että tässä kahakassa oli tuskin kahtatuhattaviittäsataa miestä, venäläisiä tuskin kahtatuhatta. Tykistö eteni tietä myöten, jalkaväki kiersi rinteitä pitkin vihollisen aseman taa, ja vilkkaan, ankaran molemminpuolisen ammunnan jälkeen pakotettiin vihollinen peräytymään Kaipiaisiin. Tästä iloisesta taistelusta "sotilaspoika" laulaa:
Utilla eestä Kustavin mun ukkon uupui verihin.
Mutta vaikka Kustaa-kuningas osasikin voittaa, ei hän osannut käyttää hyväkseen voittoaan. Nopea Lappeenrantaan marssiminen olisi yksimielisten todistusten mukaan antanut sotaretkelle ratkaisevasti onnellisen käänteen, koska siten olisi Savoon tunkeutunut venäläinen joukko erotettu Viipurista. Mutta voittaja peräytyi, marssi takaisin Kouvolaan, edelleen Viialaan, josta hän pelkäsi vihollisen pyrkivän joen yli, ja sieltä kaakkoon päin Liikalaan, tehdäkseen turhan retken Haminaa vastaan. Sinne hän, karkoitettuaan jonkin vihollisen osaston, jäi kolmeksi viikoksi toimettomana majailemaan soveliaimpana vuodenaikana.
Yrjö Ros oli seurannut Kaulbarsin osastoa Heinolaan, kohtaamatta vihollista; siellä sai päällikkö kuninkaalta käskyn marssia taas etelään päin ja karkoittaa vihollisen Kaipiaisista, jossa sen pelättiin uhkaavan Ruotsin armeijan vasenta siipeä. Kaulbars saapui 13. päivänä heinäkuuta kaksinetuhansine miehineen Kouvolaan, ja hänelle luvattiin, että puolitoistatuhatta miestä oli tuleva lisäksi Friesendorfin johdolla Liikalasta, ja hän marssi seuraavana päivänä Uttiin samaa tietä, jolla kuningas oli voittanut ja peräytynyt kaksi viikkoa ennen. Se tapahtui samana päivänä kuin Ranskassa rynnättiin Bastiljiin.
Heinäkuun 15. päivän aamulla oli Kaulbars Kaipiaisten edustalla Utin itäpuolella samalla leveällä, lampien ja soitten ympäröimällä harjulla. Mutta venäläisillä oli täällä lujempi asema kuin Utin-nummella; he olivat hakanneet maahan metsän rintamansa edestä ja rakentaneet tykkivallituksia harjun poikki. Kaulbars ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään, vaan hyökkäsi heti. Hänen tykistönsä eteni tietä myöten ja alkoi ankaran ammunnan; vasemmalla rinteellä olevat helsingeläiset, oikealla seisovat elfsborgilaiset ja itägötiläiset koettivat, alttiina vihollisten tulelle, kiertää venäläisten siipiä.
Se oli rohkea ja verinen taistelu. Venäläisten luodeilla oli esteetön tie; ne murskasivat kantoja, lakaisivat kanervikkoa ja kaatoivat hyökkääjistä miehen toisensa jälkeen, kun he milloin kontaten, milloin juosten, milloin kompastellen kiviin ja puihin lähestyivät hajanaisin joukoin. Kerta toisensa jälkeen täytyi heidän peräytyä tai heittäytyä maahan. Vihollinen näki sen, marssi esiin varustuksistaan ja alkoi vuorostaan hyökätä.
Yrjö Ros oli milloin kuumimmassa kahakassa, milloin päällikön rinnalla ottamassa vastaan ja toimittamassa perille hänen käskyjään. Puolenpäivän aikaan oli jo kaksi hevosta kaatunut hänen altaan, ja hän itse nousi vahingoittumattomana kolmannen selkään, kun Kaulbars sanoi:
— Tästä ei tule mitään. Frisendorfia ei kuulu. Itägötiläisiä ahdistaa liian ylivoimainen joukko. Ratsastakaa oikealle sivustalle ja käskekää peräytymään.
—- Teidän ylhäisyytenne — sanoi ajutantti kunniaa tehden — antakaa minulle kaksikymmentä rakuunaa tykistön suojelusväestä, niin minä kyllä toimitan itägötiläisille hengähdysvuoroa.
— Ottakaa ne! sanoi Kaulbars, joka hetki tähystellen kiikarillaan metsää kohti oikealle päin, mistä ikävöidyn avun piti saapua ratkaisemaan taistelun.
Yrjö hyökkäsi ahdistavan vihollisen kimppuun kaksinekymmenine rakuunoineen. Luoti haavoitti hänen kolmannen hevosensa jalan, hänen nahkahaarniskansa repäisi painetti auki, neljä rakuunaa syöksyi satulasta, mutta itägötiläiset saivat aikaa hengähtää ja alkoivat taaskin marssia eteenpäin.
— Hyvä tulee! huudahti hän takaisin ratsastaessaan ja jo kaukaa tervehtien päällikköä.
— Lempo siitä tulee, herra! huusi päällikkö suutuksissaan hänelle vastaukseksi. — Puoli tykistöämme on kelvottomana eikä Friesendorfia kuulu.
— Tuo kaksitoistanaulainen on menettänyt pyöränsä; sen voi korjata! vastasi ajutantti, sai muutamia miehiä avukseen ja pani rikkiammutun pyörän sijaan uuden, lujan, toisista kelvottomiksi ammutuista vaunuista ottamansa pyörän. Kohta kuului vaienneen kanuunan ääni jälleen iloisesti yhtyvän leikkiin, ja sen ensimmäinen kuula lakaisi pois kokonaisen plutoonan vihollisten jalkaväkeä, joka yritti marssia esiin.
— Hyvä tulee! virkkoi Yrjö taaskin päällikön rinnalla seisten. —Vihollinen peräytyy!
— Herra — vastasi päällikkö nuoren sotilaan rohkeuden liikuttamana — teissä olisi miestä yksinännekin ryntäämään vihollisen varustuksiin. Mutta kohtapa olettekin yksinänne. Vasemmalla sivustalla olevat helsingeläiset eivät kauempaa kestä, eikä Friesendorfia vieläkään kuulu. Ratsastakaa tuonne alas ja käskekää peräytymään!
— Ei peräydytä, teidän ylhäisyytenne! huudahti ajutantti iloisesti, mikä hänen sanoistaan poisti tottelemattomuuden julkeuden. — Vielähän tuossa on kaksikymmentä tykistön suojelusväen rakuunaa käytettävänä; antakaa ne minulle, niin minä kyllä vastaan helsingeläisistä.
— Ottakaa ne! vastasi päällikkö toivon, epätoivon, ihailun ja suuttumuksen tuntein.
Hän pani siten alttiiksi tykistönsä, jos vihollinen olisi äkkiarvaamatta marssinut eteenpäin tietä myöten. Mutta vielä viime hetkenäkin odotteli hän onnetonta Friesendorfia ja tarttui halukkaasti kiinni jokaiseen keinoon, millä hän saattoi pitkittää taistelua avuntuloon asti.
Yrjö kannusti hevostaan; haavoitettu eläin vaipui maahan taakkansa painosta. Irrallinen rakuunahevonen, jonka ratsastaja oli kaatunut, juoksi arkana tiepuolessa. Se otettiin kiinni. Yrjö nousi taas satulaan ja ratsasti kahdenkymmenen uuden rakuunansa kanssa kanervikkoon harjun pohjoisrinteelle.
Kaulbars, jota enää ympäröivät vain palvelijat ja harvalukuinen esikunta, näki nuorukaisen katoavan ruudinsavuun ja mutisi itsekseen:
— Vaimoni oli oikeassa. Tuo poika kelpaa muuhunkin kuin gavottia johtamaan.
Etäältä vasemmalta sivustalta kaikuvat hurraahuudot ja kiihtyvä kiväärien pauke saivat kenraalin heti aavistamaan, että helsingeläiset pitivät hyvin puoliaan, jopa pääsivät eteenpäinkin. Taistelu horjui puoleen ja toiseen, kiivaana ja itsepintaisena, kumpaisenkaan saamatta ratkaisevaa menestystä. Hetket kuluivat, ilta joutui, eikä pelastavia pistimiä ruvennut näkymään oikeanpuoleisesta metsästä. Silloin vihdoin alkoi ensin uupunut oikea siipi ja kohta myöskin yhtä äärimmilleen väsynyt ruotsalaisten vasen sivusta peräytyä. Ruudin savusta nokisina, verisinä, katajikossa rääsyiksi repeytynein univormuin palasivat ruotsalaisen jalkaväen harvenneet rivit maantielle, jossa ne järjestettiin tällöin jo aivan välttämättömään peräytymiseen.
— Missä on luutnantti Ros? kysyi kenraali niiltä harvoilta rakuunoilta, jotka palasivat vasemmalta sivustalta.
— Kaatunut, vastasi joku.
— Haavoittunut, virkkoi toinen.
— Hän kaatui, kun koetimme vallata keskimmäistä varustusta, kertoi kolmas rakuuna käsi otsalla.
Kenttäsairaalat olivat tämän sotaretken aikana vielä hyvin vaillinaisessa kunnossa; ei kellään ollut aikaa ajatella haavoittuneita eikä kuolleita. Hyökkäys oli torjuttu, voitto menetetty, ja illalla kello yhdeksän ajoissa lähdettiin peräytymään. Koko yön häiritsivät marssia takaa-ajavat viholliset, ja kenraali Kaulbars piti itseään onnellisena, kun hän 16. päivänä heinäkuuta kello kuusi aamulla jälleen pääsi voitettuine joukkoineen Kouvolaan. Ruotsalaiset olivat menettäneet taistelukentällä kaksisataa kuusikymmentäviisi miestä sekä sitä paitsi joukosta hajaantuneita ja lievästi haavoittuneita, jotka metsien halki myöhemmin saapuivat pataljooniinsa.
Arvoituksen kaltainen tapaus on liittynyt tämän ruotsalaisten tappion muistoon, tappion, jota ei niinkään suuri urhoollisuus ollut voinut torjua. Everstiluutnantti Friesendorf oli lähtenyt puolentoistatuhannen miehen kera auttamaan Kaulbarsia. Hän kulki tiettömiä seutuja, mikä viivytti marssia, mutta ehti kuitenkin määrättynä päivänä Enäjärvelle puolen penikulman päähän eteläänpäin Kaipiaisista. Mutta silloin hän sai käskyn kääntyä takaisin, ja hän kääntyi todellakin. Kuka antoi hänelle sen käskyn? Sitä ei tiedetä. Näyttääpä siltä, että kenraalitar Kaulbarsin pelko salaisten vihamiesten suhteen ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu.
Kaulbarsille oli tappiosta surulliset seuraukset. Kouvolassa uhkasi häntä venäläisten päävoima kenraali Michelsonin johdolla, niin että hauen täytyi väistyä vihollisen alueelta ja mennä Värälässä joen yli. Siellä otettiin häneltä pois helsingeläiset ja elfsborgilaiset, ja kun voimakkaampi vihollinen hätyytti siten heikontunutta kenraalia, täytyi hänen 21. päivänä heinäkuuta peräytyä etelään päin pitkin joen oikeaa vartta Ummeljoelle.
Kustaa-kuningas julmistui kovin tästä peräytymisestä, joka jätti paljaaksi hänen vasemman sivustansa, koska ei enää mikään estänyt vihollista Värälässä menemästä joen poikki ja tunkeutumasta Ruotsin alueelle. Ainoastaan nopeasti marssimalla Liikalasta Anjalaan, jossa hän meni Kymen yli, saattoi hän säilyttää tämän paluutien. Michelson marssi jäljestä ja alkoi Anjalassa joen vasemmalta rannalta ampua ruotsalaisten leiriä. Seurauksena oli, että tuo Ruotsin armeijan vihollisen alueelle tekemä ylpeä hyökkäys torjuttiin ja armeija pakotettiin puolustamaan itseään omalla alueellaan.
Eversti Hamilton lähetettiin heti Ummeljoelle Kaulbarsia erottamaan ja hoitamaan päällikkyyttä. Mutta eipä siinä kyllin; Kaulbars vaadittiin sotaoikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Hamilton, urhoollinen sotilas, ja Klingspor — sama Klingspor, joka yhdeksäntoista vuotta myöhemmin oli sangen turmiollinen Suomelle — pääsivät kenraalimajureiksi, viimeksimainittu ainoastaan sentähden, että hänen oli onnistunut pelastaa Anjalassa olevat armeijan varastoaitat.
Kaulbarsia kohdanneen epäsuosion ja ankaran tuomion syyt eivät ole selvillä. Hän oli hyökännyt Kaipiaisissa vihollista vastaan odottamatta apua; mutta olihan apua luvattu hänelle, ja hän taisteli kaksitoista tuntia sitä odotellen. Miksi hän sai turhaan odotella? Miksi otettiin häneltä pois kolme pataljoonaa niin tärkeässä paikassa kuin Värälä oli, jossa vihollinen joka hetki oli odotettavana? Ja vihdoin, miksi piti hänen niin vähällä miesvoimalla vallata sama Kaipiainen, johon kuningas itsekään ei ollut tahtonut tai uskaltanut hyökätä kahta viikkoa aikaisemmin?
Kun kenraali Kaulbars lähti matkalle hyökätäkseen Kaipiaisiin, jätti hän Kouvolaan everstiluutnantti Leijonhufvudin ja kaksi eskadroonaa Uudenmaan rakuunoita sekä vähän tykistöä vartioimaan kylää, jos vihollisia ilmestyisi hänen selkänsä taakse. Jaakko Peura ja hänen uusmaalaisensa eivät siis saaneet olla osallisina heinäkuun 15. päivän kunniassa eikä tappiossa.
Heinäkuun 16. päivänä aikaisin aamulla seisoi Jaakko vahdissa, kun voitetun sotajoukon etujoukkoja alkoi näkyä Utin tieltä. Ne olivat itägötiläisiä, ripeätä väkeä, joiden hän paria päivää ennen oli nähnyt marssivan matkaansa uusin univormuin, kiväärit kiiltävinä, nauraen ja laulaen, voiton varmuus uljaassa käynnissä, kun he astuivat taistelutannerta kohti. Jaakko heitä tuskin tunsi, hän ei ollut uskoa silmiään. He palasivat epäjärjestyksessä, kalpeina, repaleisina, likaisina, laahustavin askelin, horjuvin polvin, muutamat kiväärittä, toiset hatutta tai haavoitetun päänsä ympäri kiedotuin käärein, äänettöminä, monet niin uupuneina, että he saapuessaan majapaikkoihinsa kylään eivät edes huolineet ottaa viimeisiä askelia päästäkseen tupaan, vaan heittäytyivät rentonaan kasteiseen ruohoon portaiden viereen. Ei kenenkään tarvinnut kysyä taistelun tulosta; tappio oli painanut selvän leimansa näihin urhoollisiin miehiin, jotka olivat viettäneet täysissä aseissa edellisen yön, marssineet aamun, taistelleet lakkaamatta kaksitoista tuntia ja vihdoin vihollisen takaa-ajamina viime yönä peräytyneet vähääkään levähtämättä neljä penikulmaa taistelukentältä.
Tuimana ja kärsivällisenä Jaakko odotteli esikunnan tuloa, mutta ennen esikuntaa saapui tykistö, joka ensin oli saatettava turvaan, ja sen suojelusväestä oli jäljellä ainoastaan noin viisitoista rakuunaa. Heiltä Jaakko sai kuulla enemmän kuin halusikaan. Vastoin tapaansa hän teki ripeän päätöksen, ratsasti kenraalin luo, ennenkuin hän edes ehti laskeutua satulasta, teki kunniaa ja kysyi:
— Entä luutnantti Ros?
— Kaatunut, kuului yhtä yksitoikkoinen vastaus.
— Ehkä pahasti haavoittunut? Sanotaan monen haavoittuneen makaavan kankaalla.
Sitä ei kenraali kiireisen peräytymisen aikana ollut ehtinyt ajatella. Hän oli sellaisella mielellä kuin voitettu päällikkö ainakin, eikä kornetin tungettelevaisuus suinkaan tehnyt häntä iloisemmaksi. Mutta Kaulbarsilla oli inhimillisiä tunteita; hän muisti ajutantin iloisen rohkeuden ja vastasi sotilaan tapaan kiroten:
— No, kornetti, mitä tulimmaista minun sitten pitää tekemän?
Jaakko nosti taas käden kunniantekoon ja vastasi:
— Pitäisi saada lähetti hautaamaan kuolleita ja auttamaan haavoitettuja.
— Ratsastakaa! sanoi kenraali vähän mietittyään. — Ottakaa mukaanne torvensoittaja ja välskäri.
— Määräys?
— Tässä on. Ja kenraali kirjoitti, käyttäen nojanaan satulan kaarta, käskyn lyijykynällä.
Jaakko sai mukaansa torvensoittajan ja välskärin tarpeellisine siteineen, valmistui neljännestunnissa ja ratsasti matkaansa Kaipiaisiin päin.
Haavoittuneita hevosia ja sotamiehiä oli kummallakin puolen maantietä. Siellä täällä särkynyt kuormavaunu, pois viskattu patruunatasku, olkavyö tai katkennut säilä näyttivät, mistä voitettu joukko oli äsken kulkenut.
Mutta Jaakko ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin hän tapasi kasakoita. Silloin sai torvensoittaja tehdä tehtävänsä; mukaan otettu valkoinen lippu ilmoitti heidän asiansa. Käskykirje oli tarpeeton, sillä kasakat eivät osanneet lukea.
He tyytyivät ottamaan aseet lähetiltä ja lähettämään hänet vartioituna joukkonsa päällikön luo, jonka Jaakko tapasi Utin länsipuolella. Se oli itse kenraali Michelson, joka äsken oli saapunut Savosta, ja hänellä oli mukanaan tulkkikin.
Michelson oli hyvin hyvillä mielin saavutetusta voitosta, tarkasti lähetin valtakirjan, tarjosi hänelle ryypyn ja kysyi, miten kenraali Kaulbars voi.
— Hän on valmis ensi kerralla onnistumaan paremmin, vastasi kornetti topakasti.
— Hauskaa kuulla, nauroi kenraali. Myöntäkää kuitenkin, että hänelle eilen tarjottiin lämpimäisiä aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Minulle kerrottiin, että teillä oli uljas mies rakuunainne joukossa. Hän oli vähällä valloittaa meidän keskimmäisen varustuksemme.
— Oli meillä montakin uljasta miestä, vastasi Jaakko, mutta itsekseen hän mutisi: Yrjö!
— Kas, tässä määräykseni varustusten luona olevalle kapteeni Lubomirskille. Teillä on lupa haudata kuolleenne, haavoitetut saatte sitoa kentällä, jonka jälkeen ne viedään vankeina Viipuriin.
Kenraali ratsasti edelleen lopettamaan voittoaan, ja kornetti saatettiin Kaipiaisiin varustuksien luo, missä hänen yhä vartioituna sallittiin alkaa surullinen työnsä venäläisten sotamiesten, välskärien ja lisäksi kutsuttujen talonpoikien avulla, jotka jo olivat ryhtyneet korjaamaan lähinnä makaavia.
Leveä hiekkaharjanne, missä nyt rautahevot puhkivat rauhallista höyryään, oli 16. päivänä heinäkuuta 1789 verinen näöltään. Tie oli jo raivattu puhtaaksi kaikesta, mikä saattoi estää sotajoukkojen marssia, mutta se oli tykistön syvälle uurtama, kun se siinä oli vaihdellut lämpimiä kohteliaisuuksia, ja paikoittain punertava kaatuneitten verestä. Molemmilla rinteillä sen sijaan oli kaikki niinkuin edellisenä päivänä — hevosia ja miehiä, kuolleita, puolikuolleita, silvotuita, haavoitettuja — kanervikko, katajapensaat, kuusenoksat, kannot ja kaatuneet puunrungot olivat osaksi luotien raatamia, osaksi niljakkaina hyytyneestä verestä; yksin kivien sammalkin näytti huokaavan ja vuotavan verta. Raskas sateensumu peitti seudun, korpit lentelivät ilmassa, kuolleitten yläpuolella, sudenjälkiä näkyi siellä täällä soisessa mudassa, ja pystyyn jääneestä puusta kuului harakan käheä nauru, jolla se pilkkasi tuota kurjuuden näyttämöä.
Kuolleiden hautaaminen tapahtui yksinkertaisesti. Kaivettiin pitkät, yhteiset haudat ystäville ja vihollisille molemmille puolin harjua; venäläinen pooppa ja Valkealasta kutsuttu suomalainen pappi lukivat vuorotellen siunauksen näille haudan sovussa yhtyneille vihollisille. Sillä aikaa etsittiin vielä elossa olevia, jotka makasivat janosta nääntyvinä kostealla kankaalla. Jaakon välskäri, nuori mies nimeltä Bäck, oli varustuksesta saanut avukseen vanhan saksalaisen parturin. Heidän ahkerasti harjoittaessaan ammattiaan ratsasteli kornetti kanervikkoa pitkin toisen kaatuneen luota toisen luo. Siinä niitä makasi hajallaan mitä erilaisimmissa asennoissa, muutamat suoriksi ojentautuneina niin levollisina kuin olisivat yöuneen vaipuneet, toisten kasvot olivat tuskasta vääristyneinä, kädet raastamassa veristä ruohoa, pää tungettuna kosteaan sammalikkoon. Tuntematta taistelun vaiheita oli Jaakko alkanut etsimisensä itägötiläisten puolelta harjua. Kaatuneita oli siellä hajallaan lähes puolen penikulman alalla, niin että etsimiseen meni aikaa, ja aurinko lähestyi jo laskuaan, kun kornetti turhasta etsinnästä uupuneena tuli pohjoiselle rinteelle, missä helsingeläiset olivat, vaikka onnistumatta, koettaneet kiertää venäläisten varustuksia.
Kaksi pitkää hautaa, joissa kummassakin oli tilaa sadoille vainajille, oli jo peitetty umpeen. Jaakon uskollinen sydän oli jähmettyä kauhusta, kun hän ajatteli tulleensa liian myöhään, niin myöhään, että nuo synkät hiekkaläjät jo kattoivat kaiken sen, mitä hänellä tässä maailmassa oli kalleinta ja rakkainta. Mutta vielä oli korjaamatta hävityksen viimeinen sato lujimman varustuksen sivulta ja takaa. Siellä oli viimeinen hauta jo saanut asukkaansa, lapiot viskoivat kiviä ja maata noitten kalpeitten vainajain peitteeksi, joita äiti tai puoliso ei enää koskaan ollut näkevä. Jaakko oli menettänyt viimeisenkin jäännöksen suomalaisen kärsivällistä, juroa tyyneyttä; hän ei enää ollut entinen Jaakko, hän syöksyi kuin raivopäinen kummastelevia työntekijöitä vastaan, tempasi lapiot heiltä käsistä ja heittäytyi suin päin puoleksi täytettyyn hautaan, tallaten siinä makaavia vainajia. Missä hän näki käsivarren, missä jalan, missä rikkiammutun pään: hän etsi tuttua univormua, muistamatta, että jos siitä jotakin olisikin ollut jäljellä, se jo yöllä olisi joutunut ryöstäjien saaliiksi. Hän nosteli hiekasta noita puolialastomia, surullisia jäännöksiä, peläten ja toivoen vihdoin löytävänsä rakkaat kasvot, mutta turhaan; hän saattoi tuskin enää erottaa ystävää vihollisesta.
— Työntäkää syrjään tuo hullu mies tai haudatkaa hänet muiden mukana! käski malttamattomana venäläinen aliupseeri.
Väsyneinä ja hurjina haudankaivajantoimestaan tottelivat sotamiehet jälkimmäistä kehoitusta. Lapiot alkoivat taaskin liikkua, hiekkaläjä toisensa jälkeen putosi Jaakon selkään, mutta hän sitä tuskin huomasi, hän oli löytänyt käsivarren, jossa oli punainen naarmu kyynärpään alapuolella ja hienompi käsi kuin tavallisen sotamiehen. Se käsi täytyi hänen tutkia. Hän kumartui ja nosti ylös nuoren sotilaan raskaan, hengettömän ruumiin, joka jo oli ollut puoleksi maan peittämä, ja sitä taakkaansa kantaen ponnisteli hän, joka itse jo oli vähällä joutua haudatuksi, ylös elävien ilmoille.
Siellä kohtasi häntä vastustus ja vihaiset sanat. Pitikö antaa hullun miehen riistää kuollut haudastaan? Hurja sotilasluonne kuohahti; kymmenkunta kättä tarttui Jaakkoon ja aikomuksena oli ilmeisesti heittää hänet saaliineen takaisin hautaan, jota hän niin julkeasti oli häväissyt.
Jaakon onneksi muuan upseeri saapui varustuksesta paikalle tuona arveluttavana hetkenä. Lähetti sai näyttää valtakirjansa, ja upseeri kutsutti Jaakon pyynnöstä välskärin tutkimaan kuollutta.
Veri ja hiekka tekivät tuntemattomiksi nuorukaisen surkeat jäännökset, nuorukaisen, joka vielä eilen oli säteillyt nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta Jaakko oli tuntenut hänet; se oli hänen poikansa, hänen ystävänsä, hänen kaikkensa, se oli Yrjö Ros.
— Kuollut on, sanoi välskäri hätäisesti tutkittuaan ruumista ja naurahti samalla halveksivasti, kun muuta oli saatettu edes ajatellakaan.
— Samapa se, sanoi Jaakko yhtä halveksivasti, vaikka kaikki veri hänen suonistaan syöksyi sydämeen. — Hän on suomalainen upseeri; minä pyydän kenraalin käskyn mukaan saada itse haudata hänet.
Sitä ei voitu häneltä kieltää. Mutta sen sijaan, että hän, niinkuin ympärillä seisovat odottivat, olisi heti osoittanut maanmiehelleen viimeisen palveluksen, hankki hän talonpoikaisrattaat ja vei haudasta saamansa saaliin kylätietä syrjäiseen metsätorppaan Valkealaan, penikulman päähän taistelukentältä. Välskäri Bäck ja torvensoittaja seurasivat velvollisuutensa mukaisesti kornettia.
— Nyt — sanoi Jaakko jurosti nauraen, kun kuollut oli pantu vuoteelle ja torpparin vaimo oli huolellisesti pessyt ruumiin puhtaaksi — nyt olemme pettäneet ryssät. He olivat haudata hänet, ja kas, nyt he eivät edes saa viedä häntä vankinaan Viipuriin! Hän on heille liian viisas, hän on pettänyt heidät kuin mies, tuo kunnon poika.
— Mitä tarkoitatte, kornetti? kysyi välskäri, alkaen luulla, että hänen kumppaninsa oli surun ja ponnistuksen johdosta menettänyt järkensä.
— Mitäkö minä tarkoitan? Minä tarkoitan, että Yrjö tahallaan tekeytyi kuolleeksi, pettääkseen vihollisen.
— Sitä minä epäilen, sanoi välskäri säälivästi.
— Kylläpä kuuluu, hyvä Bäck, miten vähän te tunnette Yrjö Rosia. Hän oli seitsemän- tai kahdeksanvuotias poikanulikka, kun hän kerran sai osakseen sen harvinaisen ilon, että pääsi Salmelan kanssa nuotalle Pyhäjärvelle. Tiellä hän sai lasipalasen paljaaseen jalkaansa, mutta luuletteko hänen palanneen kotiin? Ei, puolen päivää hän astui lasipala jalassa, eikä antanut sitä kenenkään huomata, jottei häntä olisi lähetetty pois kotiin. Se poika sietää jotakin; ei hän kuollut ole, hän on vain olevinaan kuollut. Mutta jopa on aika sitoa hänen haavansa.
— Se on tuskin tarpeen. Eiväthän ne vuodakaan enää.
— Mitä te sanotte, Bäck? Eivätkö vuoda? Sepä kummallista; täytyyhän niiden vuotaa. Tutkikaamme tarkemmin. Sapelinhaava vasemmassa käsivarressa. Se on joutava naarmu. Painetinpistos vasemmassa olkapäässä. Se on luiskahtanut syrjään olkaimesta. Ei kissakaan kuolisi moisesta piirrosta. Ei, hän luulee vielä olevansa vihollisen kynsissä ja on olevinaan kuollut. Mutta miksi hän oli niin verinen, kun pää ja rinta ovat ihan vahingoittumattomat?
— Veri on juossut tuosta vasemmasta korvasta. Hän on saanut kuolettavan iskun jostakin tylsästä aseesta, luultavasti pyssynperästä. Aivot ovat musertuneet, kaikki on lopussa.
— Menkää metsään pyssynperinenne! tiuskasi kornetti kiivastuen ja kuitenkin vavisten. — Paitsi pientä korvanjuuressa olevaa naarmua, ei päässä ole haavan merkkiäkään. Luuletteko puhaltamalla saatavan kuoliaaksi niin ripeätä poikaa? Minä olen nähnyt hänen putoavan kahdentoista jalan korkeudelta kivikkoon, ja neljännestunnin kuluttua hän jo lateli koreuksia neitoselle.
— Minä en todellakaan löydä ainoatakaan mustelmaa, virkkoi välskäri kummastuneena, kun hän oli tarkemmin tutkinut ruumista.
— Enkö sitä jo sanonut? Katsokaahan häntä; näyttääkö hän kuolleelta! Oletteko, Bäck, koskaan nähnyt kauniimpaa poikaa nukkumassa? Hänkö olisi kuollut! Vielähän hän on ihan lämmin!
Vastaamatta mitään välskäri jatkoi yhä kummastuneempana tutkimustaan. Hän oli löytävinään heikon, tuskin huomattavan elinlämmön-jäännöksen sydämen tienoilta. Hän piti kuolleen nuorukaisen kättä tulta vasten, ja sormet näyttivät vielä vaaleanpunaisilta, puoleksi läpinäkyviltä, eikä tuhkanharmailta, mikä osoittaa veren jähmettyneen ja kuoleman varmaan tulleen. Sydämen tykintää ja hengitystä ei ollut nimeksikään, mutta kun torpparin vaimo etsi mökissä harvinaisen korukalun, särkyneen pellinpalasen, ja sitä pidettiin kuolleen suun edessä, syntyi lasiin hienon hienoa sumua.
— Hän elää! huudahti nuori välskäri iloisen hämmästyneenä.
— No, enkö sitä sanonut! Mitäpä hän muuta kuin eläisi, yhtyi hänen sanoihinsa kornetti, tällä kertaa vähän tapaillen sanoja.
Oikea suomalainen ei pelästy, ennenkuin vaara on ohitse, mutta silloin sattuu, että hän äkkiä joutuu aivan ymmälleen. Kun nuo sanat oli lausuttu, oli myöskin lopussa kornetti vanhuksen rohkeus. Maailma musteni hänen silmissään voimat pettivät, ja hän vaipui tainnoksiin Valkealan torpan lattialaudoille.
Sillä aikaa kuin Stedingk 21. päivänä huhtikuuta voitti venäläiset Parkunmäellä, jatkui sota Kymen rannoilla marssein ja pikku kahakoin ilman mitään ratkaisevaa päätöstä. Noin neljä viikkoa oli kulunut Kaipiaisten taistelusta, kun keskipaikkeilla elokuuta saamme aihetta palata Yöjärven kartanoon uudestaan tutustumaan niihin merkillisiin henkilöihin, jotka tässä kertomuksessa ovat esiintyneet jättiläisenä, prinsessana, lohikäärmeenä ja velhona.
Viimeksi mainittu, joka on tunnettu nimellä Ekströmer, oli tuontuostakin käynyt Yöjärvellä, saadakseen varman tiedon niiden pyrintöjen menestymisestä, joiden avulla hän koetti saada ennalleen linnan onnettoman prinsessan kuulon ja puhelahjan. Kokeneena lääkärinä hän oli, paitsi korvataudin suoranaista käsittelyä puhdistavin ja virkistävin lääkkein määrännyt vahvistavia kylpyjä, huolellisen ravintojärjestyksen, lepoa, valoa, vapautta ja melkein äänetöntä hiljaisuutta sairaan lähistöön. Hurja kapteeni oli odottamattoman taipuvasti tyytynyt näihin toimenpiteisiin. Päästyään kerran siitä sietämättömästä epäilyksestä, että Vernan mykkyys muka olisi ollut vain teeskenneltyä, oli hänen lastaan kohtaan tuntema rakkautensa, mikä side yksin liitti hänet elämään, jälleen herännyt yhtä liioiteltuna kuin ennen hänen mustasukkainen epäilyksensä. Nyt kadehti hän Rebekkaa, palvelijoita ja kaikkea, mikä oli hänen isällisten huoltensa esineen ympärillä. Hän olisi saattanut ampua jokaisen varomattoman, joka uskalsi Vernan lähistöllä saada aikaan vähintäkään melua tai edes lausua sanankaan muuten kuin kuiskaamalla. Verna oli saava osakseen ainoastaan hymyilevää hyvyyttä ja äänetöntä ystävyyttä; kaikki hänen toiveensa oli täytettävä, paitsi yhtä ainoata: hän ei saanut poistua talosta eikä saanut vastaanottaa vieraita. Mahdollisimman huolellisesti hoidettiin Vernan lemmikkejä, ruusuja. Ramström, joka muitten virkojensa ohella myöskin oli taitava puutarhuri, lähetettiin valloittamaan Yöjärvelle kaikki, mitä Suomessa tai Tukholmassa oli tällä kukkaviljelyksen alalla harvinaisinta ja kalleinta. Yksin Pietaristakin saapui — ei tiedetty, miten — ruusujen lukuisan suvun komeimpia lajeja. Puutarha kasvihuoneineen oli kauniimmassa puvussa kuin milloinkaan ennen, ja Verna olisi elänyt nuoren elämänsä huolettominta, onnellisinta aikaa, jos hän olisi voinut poistaa mielestään erään kesäkuun aamun muiston, joka oli tullut hänen olemassaolonsa käännekohdaksi.
Kesä oli epävakainen, vuoroittain sateinen, kirkas ja lämmin. Kaikki kauniit aamut ja suloiset illat Verna vietti puutarhassa yksin ruusujensa seurassa, päässä pehmeä silkkihuivi suojelemassa korvia tuulelta. Hienot, etelämaiset ruusulajit olivat jo ammoin lakanneet kukkimasta, mutta pohjoisempicentifoliakasvoi yhä suuria, tummanpunaisia kukkia, vieläpä umppujakin, levittäen tuoksuaan yli koko puutarhan. Luonnollinen myötätunto veti nuorta tyttöä umppujen puoleen, vielä kehittymättömän, toivorikkaan, paljon lupaavan kukkalapsen puoleen, joka oli niin kaunis viattomuudessaan, niin hurmaava onnellisessa ikuisen kesän uskossa. Nämä umput olisivat, jos vain vuodenaika niiden antaisi elää ja kukoistaa, vielä näkevät alkavan syksyn, mutta sitä ne eivät tienneet, sitä ne eivät ajatelleet. Ne olivat lapsia, ne uskoivat loputtomaan tulevaisuuteen; mitäpä niihin koski lähestyvä syksy?
Ruusujen tuoksu on kuuron soittoa. Hengittäessään tuota kauneuden ja nuoruuden ihanaa tuoksua tunsi Verna luonnon suuren sopusoinnun tulvivan näkymättömistä porteista hänen suljettuun sieluunsa. Silmä tuli hänen korvakseen ja tuoksut säveliksi. Hän puhui noille luonnonlapsille kuulumattomin sanoin, ja ne vastasivat hänelle äänettömin lauluin. Hän sanoi heille rakastavansa heitä, ja he vakuuttivat myöskin rakastavansa häntä. Mitäpä muuta hän tarvitsi? Eikö hän ollut onnellinen ja rikas kuin nuo rakastetut kukanumput? Eikö kaikki ollut kuin ennen? Eikö orjatar Verna taas ollut muuttunut kevään Vernaksi?
Ei, ei kaikki ollut niinkuin ennen; jotakin oli muuttunut sen ihmeellisen kauniin ja kuitenkin hirveän aamun jälkeen, jolloin vieras ensi kerran tuli kuin tuntematon lintu Vernan ruusupuistoon. Hän oli ennenkin nähnyt huulien liikkuvan ja ihmiskasvoissa huomannut eri ilmeitä, mutta ei koskaan siten kuin sinä aamuna. Niissä huulissa ja niissä kasvoissa oli jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Miksei hän koettanut kuten muut selittää ajatuksiaan merkkipuheen avulla? Mikä kummastutti vierasta, kun Verna ei ymmärtänyt häntä? Näkyihän kyyneleitäkin hänen silmissään, niinkuin olisi hänet jokin rakas toive pettänyt. Miksi vierasta se näytti surettavan, ettei Verna osannut liikuttaa huuliaan niinkuin hän? Mitä hän odotti? Mitä hän kaipasi? Eihän kukaan muu ollut ennen odottanut eikä kaivannut mitään häneltä. Puuttuiko häneltä sitten mitään? Ja jos niin olikin,mitähäneltä sitten puuttui?
Hän vaipui syviin ajatuksiin. Tuo tuntematonjokinteki hänet levottomaksi. Hän koetti miettiä, missä hän oli toisenlainen kuin muut. Olihan hän luotu samanlaiseksi kuin hekin. Saattoihan hän liikkua, nähdä, tuntea, itkeä ja nauraa niinkuin muutkin ihmiset. Eikä hän ollut aivan ilman tietojakaan. Tuhattaituri Ramström, joka rakasti musiikkia ja puhalsi huilua, oli opettanut hänet soittamaan kitaraa. Rebekka oli opettanut hänet lukemaan, mutta ei kirjoittamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän sitä osannut itsekään. Isä, joka ei uskonut mihinkään uskontoon, oli antanut hänelle Fantin uudet yleisen historian luennot, RousseaunEmilen, muutamia matkakertomuksia ja — Lidnerin runoelman "Viimeinen tuomio". Ne olivat käsittämättömiä arvoituksia kuuromykälle lapselle. Mutta Rebekka oli antanut hänelle Raamatun; sitä hän luki mieluimmin ja ymmärsikin siitä milloin jonkin kertomuksen, milloin jonkin kohdan, jossa puhuttiin Jumalan äärettömästä rakkaudesta.Puhumisentaidon hän luuli ymmärtävänsä, sehän oli vain huulien liikuttamista erikoisella tavalla tai merkkien tekemistä käsillä. Koira, linnut, puut, ruusut, puro, ukkospilvi, kaikki nekin osasivat puhua; sen hän arvasi niiden liikkeistä, ja hän ymmärsi niiden kielen. Muttaääni, laulu, sävel, mitähän niillä tarkoitettiin? Olikohan sekin jotakin, jota hän saattoi nähdä, haistaa tai ottaa käteensä? Hän päätti kysyä.
Eräänä päivänä Rebekka tapasi hänet miettimästä Raamattunsa ensimmäistä sivua, ja hänen hämmästyksekseen kysyi tyttö:
— Mitä merkitsee se, että Jumalasanoi: tulkoon valkeus? LiikuttikoJumala huuliaan vai tekikö hän merkkejä käsillään?
— Jumalaajatteli— Rebekka vastasi nopeasti — ja se oli sama kuinJumalasanoi.
— Onko sittenajatteleminensamaa kuin sanominen? Kuinka sinä ymmärrät minun ajatukseni, ellen minä niitä merkeillä ilmaise.
Rebekka ei osannut vastata.
— Tässä on kolmannessa luvussa — Verna jatkoi — että ihmisetkuulivatJumalanäänenkäyskentelevän puutarhassa. Näkivätkö he äänen ja saattoiko ääni astuskella? Oliko ääni eläin?
— He näkivät puutarhan puiden kumartavan Luojalleen ja ymmärsivät silloin, että se oli Jumalan ääni, vastasi Rebekka hämillään, keksimättä äkkiä selvempää selitystä.
Vernasta se oli hyvin uskottavaa, mutta hän pudisti tyytymättömänä mustakiharaista pikku päätään.
— Jotakin sinä salaat minulta, hän sanoi. Miksi teet merkkejä minulle, mutta et isälle? Kaikki muut ymmärtävät sinua, kun liikutat huuliasi, mutta minua he eivät ymmärrä ilman käsien apua. Eräs ei ymmärtänyt käsieni liikkeitäkään.
— Isäsi lähtee pois ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset, vastasiRebekka, päästäkseen vaarallisesta puheenaiheesta.
Kapteeni oli viime päivinä saanut jonkin huolettavan tiedon. Hän ei uskaltanut maata öisin, hän poltti koko joukon papereita ja näytti valmistautuvan pitkänlaiselle matkalle. Hän odotti maltittomasti tohtori Ekströmeriä, mutta häntä ei kuulunut.
Kun Verna astui isänsä huoneeseen, oli isä lataamassa pistoolejaan, ja kun se näytti pelästyttävän Vernaa, kätki hän kiireesti aseet vyöhönsä.
— Ei se mitään ole, selitti hän, ainahan täytyy olla aseita ryövärien varalta mukana. Lapsi … rakastatko minua?
Orjatar Verna seisoi kädet ristissä ja maahan katsoen pelättävän miehen edessä, jonka näkeminen ei ollut koskaan voinut herättää hänessä muita tunteita kuin vavistusta.
— Lapsi, rakastatko minua? kysyi hän toistamiseen kiivaasti, liikkein, joissa oli hänen luonteensa hurjuutta.
Mutta epäilemättä hän muisti samassa, miten tohtori ankarasti oli määrännyt, että sairaan piti saada osakseen lempeää levollisuutta, sillä hän hillitsi mielensä ja pyysi viitaten häntä istuutumaan viereensä sohvalle — jota kunniaa hän ei ollut koskaan ennen osoittanut ainoalle lapselleen.
— Voi sattua, että minä lähden pois joksikin ajaksi, hän jatkoi tehden merkkejä niin lempeästi kuin saattoi. — Minä tahtoisin mieluimmin viedä sinut kanssani, mutta sinun pitää hoitaa terveyttäsi. Älä ajattele Ekströmeriä; minä kyllä lupasin sinut hänelle, mutta ainoastaan kannustaakseni häntä tekemään sinut terveeksi. Semmoisia ovat lääkärit ja semmoisia ovat kaikki ihmiset; maksutta he eivät koskaan tee hyvää työtä. Sinä et saa rakastaa ketään muuta kuin minua … ymmärrätkö? Et koskaan ketään muuta kuin minua … isääsi, suojelijaasi, joka on sinulle kaikki kaikessa!
Ja taaskin hurjistuivat mustan miehen kasvot, mutta jälleen hän hillitsi itsensä ja jatkoi, tytön istuessa vastaamatta ja vavisten hänen vieressään.
— Tarvitsenhan minä rahtusen rakkautta, yhden ainoan olennon, joka rakastaa minua valehtelematta. Älä vastaa, että onhan minulla Kaaro! Niin, Kaaro ei petä minua, mutta suo minulle vähän enemmän kuin on koiran rakkaus! Sinun pitää rakastaa minua, sinun, ei minulla ole ketään muuta. Jos sinä et rakasta minua, lapsi, niin minä surmaan sinut … sinut ja itseni! Miksikä et rakastaisi minua? Vai rakastatko häntä … häntä … Sundhagenia? Vastaa, rakastatko häntä?
Lausuessaan tuon vihatun nimen, joka häneltä tuli päässeeksi vastoin hänen tahtoaan, kapteeni hypähti kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta pystyyn vihan vimmassa, otti lujasti kiinni tyttärensä molemmista käsistä ja katsoa tuijotti häneen mustilla, palavilla silmillään kuin tahtoen tulisoihduin valaista hänen sielunsa salattuja syvyyksiä. Mutta nähdessään hänen kauhusta kalpenevan hän muisti vielä kerran lääkärin määräykset, löi otsaansa, soitti rajusti ja käski sisään tulevan Rebekan viedä pois tytön.
— Joko nyt taas tuossa pahoine tuulinenne peloitatte lasta? torui emännöitsijä äreästi. Katsokaa tuota raukkaa, onhan hän enemmän kuollut kuin elävä. Mitä tohtori nyt sanoo? Mitäpä auttaa aamusta iltaan laastaroiminen ja lääkitseminen, varpaillaan astuminen kissan tavoin ja onnettomalle lapselle mieliksi oleminen, kun hänen oma isänsä repii rikki kaikki, mitä muut vaivoin ovat saaneet rakennetuksi! Te olette sairas, kapteeni, käykää nyt heti paikalla nukkumaan. Ja moista kurjuutta pitää tässä kärsiä vuodesta vuoteen!
— Ymmärränkö minä tuommoisia arkoja höpelöitä! vastasi kapteeni huomattavasti hämillään. — Mene tiehesi!
— Niin, kyllä minä menen; mutta jos ette ole järjellisemmin, niin menenkin kokonaan. En minä kauemmin kestä tämmöistä elämää.
Jättiläinen, joka oli jälleen muuttunut lapseksi, heittäytyi mitään vastaamatta väsyneenä sohvalle. Rebekka koetti kaikin mahdollisin tavoin rauhoittaa suojattiaan, vei hänet puutarhaan, näytti hänelle äsken puhjenneen ruusun ja antoi hänen juoda vettä purosta. Verna pysyi hiljaisena, mutta oli väsynyt ja ajatuksiin vaipunut. Hänen tilassaan oli odotettavissa taudinkäänne, jota ei kukaan osannut edeltäkäsin arvata.
Seuraavana aamuna oli kapteeni poissa. Ei ollut lainkaan tavatonta, että hän ratsasti pois öiseen aikaan, mutta tällä kertaa huomasi Rebekan tottunut silmä, että myöskin matkalaukku sekä muutamia alus- ja pitovaatteita, joita hänen isäntänsä ei muuten ottanut yöllisille retkilleen, oli poissa.
Puolenpäivän aikoina selvisi tuo nopea lähtö odottamattomalla tavalla. Joukko ratsumiehiä lähestyi taloa ja asetti vartijoita kaikille porteille. Huomattiin, että joukossa oli nimismies Kallio, muassaan aliupseeri ynnä kuusi henkirakuunaa, jotka piirittivät Yöjärven.
Kruunun mahtava käskynhaltija vaati sisäänpääsyä kuninkaan nimessä, ja vastaansanomatta häntä toteltiinkin. Tarkka tutkimus toimitettiin kaikissa huoneissa, nurkissa ja piilopaikoissa, ja kun talon herraa ei löydetty, otettiin ensin takavarikkoon kaikki hänen paperinsa, ja sitten nimismies ryhtyi majoittamaan väkeään taloon epämääräiseksi ajaksi odottamaan isännän palaamista.
Tuona pulmallisena hetkenä saapui tohtori Ekströmer palvelijoineen ratsastaen mukavaa tasakäyntiä pitkin rannan kapeata polkua.
Portilla Rebekka otti hänet vastaan helpotuksesta huoahtaen.
— Kuinka täällä jaksetaan? huusi tohtori hänelle jo kaukaa. Toivoakseni nuori äänetön ystäväni voi hyvin ja hänen oivallinen isänsä on kohtalaisen hullu, minkä enempää ei ole kohtuullista odottaakaan. Tahdotteko olla niin rakastettava, että tuotte tuopin sokerijuomaanne, mutta hyvin kylmänä; onpa tämä oikein janoa tuottava tie, minä esitän sen kollegium medicumille pettämättömänä keinona huonoa ruoansulatusta vastaan. Mutta mitä näenkään? Sodanjumalan poika tämän hulluuden rauhoitetun majan ovella. Eihän vain urhoollinen Pyhä Yrjänä ritarini liene uudestaan ryhtynyt ryntäämään tähän lumottuun linnaan?
Rebekka kiirehti pelastamaan hänet nopeasti siitä erehdyksestä ja kertoi uhkuvassa puhetulvassa kapteenin lähdön ja kruunun lähettilästen epäilyttävän tulon. Tohtori unohti sokerijuomansa, hänen oppinut otsansa vetäytyi yhtä synkkiin ryppyihin kuin jalansahauksen edellä, ja hän lähti suoraan kruunun nimismiehen luo saamaan tarpeellisia tietoja. Vastaus poisti kaikki epäilykset siitä, mikä oli ylhäisen kruunun Yöjärvelle tulon tarkoituksena. Kapteeni Mörkiä syytettiin salaisista vehkeilyistä ja edellisen vuoden salaliiton osallisuudesta. Hänen oli onnistunut päästä pakoon, häntä ajettiin parhaillaan takaa ja tahdottiin vartioida taloa, koska hän ehkä uskaltaisi palata sinne.
— No — huudahti tohtori — niin hulluksi minä häntä en kuitenkaan luullut! Mutta kuinka on saatu vihiä moisesta konnuudesta? Minä luulin Anjalan asian jo olevan menneen talven lunta.
— Minä sain osoituksen kornetti Peuralta, joka tuli päämajaan hakemaan lääkäriä eräälle haavoittuneelle. Joen rannalla oleva kivi oli hänen ja vihollisen välisen salaisen kirjeenvaihdon piilopaikkana. Minä ratsastin Vilppulaan, löysin kiven ja sen alta majuri Klickille osoitetun kirjeen, tiedättehän, hänelle, joka pakeni Venäjän puolelle. Yöt ovat nyt pimeitä, me vartioimme paikkaa ja saimme kiinni erään veitikan, joka souti Venäjän puolelta sinne hakemaan kirjettä. Kirje oli kapteeni Mörkiltä.
— Hm … vai niin, vai niin. Mutta kukapa olisi Pumponiuksesta uskonut, että hän on niin viekas veitikka, moisesta sarvikuonosta? Onnittelen häntä ja teitä, hyvä nimismies, virkaylennys on kyseessä. Te puhuitte jotakin haavoittuneesta. Eihän se liene vain ollut luutnantti Ros. Missä Petronius näyttää puupäätään, sieltä on harvoin se reipas poikakaan kaukana.
— Sitä minä en tiedä. Rosko? Minä muistelen kuulleeni, että eräs Ros on kaatunut Kaipiaisissa.
— Hänkö, lempo soikoon! huudahti tohtori, osoittaen niin paljon inhimillistä osanottavaisuutta kuin sodan jokapäiväisiltä verisanomilta vielä oli jäänyt jäljelle. — Sanokaa joku Grönros tahi Rosengren. Semmoista kanuunanruokaa on meillä yltä kyllä Ruotsin armeijassa. Mutta Rosko? Menkää männikköön! Jo neljä viikkoa on pyhä Yrjänä-ritarini ollut seikkailuilla. Eikä mitään päiväilmoitusta… Hm, siinä nyt ovat seuraukset siitä hänen majesteettinsa armollisesta tavasta, että hän ilmoittaa yleisölle pelkkiä voittoja. Mutta Rosista, kun on puhe … täällä on nuori neito, joka ei ole salaisissa tekemisissä minkään muun vihollisen kuin rokon jälkijoukkojen kanssa. Minä pyydän, ettei häntä häirittäisi.
— Olen käskettävissänne, herra tohtori, vastasi kruunun innokas asiamies, kumartaen niin vaikutusvaltaiselle henkilölle kuin hän tiesi tohtori Ekströmerin olevan, henkilölle, joka oli saanut kultarasian kuninkaalta.
Tohtori meni sairaansa luo ja löysi hänet siinä tilassa, mikä oli seurannut isän käytöstä. Hän oli väsynyt, välinpitämätön ja tunteeton, sanalla sanoen, tilassa, mikä voi saattaa lääkärin epätoivoon.
— Matami! huusi tohtori.
Rebekka tuli.
— Minun mieleeni johtuu jotakin. Oletteko ilmoittanut tytölle, mitä häneltä puuttuu? Tietääkö hän olevansa kuuro ja mykkä?
— Jumala varjelkoon, kuinka minä olisin sitä hänelle sanonut! Sehän hänellä on ollut lohdutuksena, ettei hän ole sitä tiennyt. Sentähden häntä juuri on pidetty erillään muista ihmisistä.
— Mutta nyt tahdon minä, että hänen pitää saada tietää se.
— Mitä ihmeitä? Tahdotteko, tohtori, tehdä lapsiraukan kahta vertaa onnettomammaksi kuin hän jo on?
— Myönnän kyllä, että vaara on tarjona, jos seeimeille onnistu. Mutta onko meillä sitten valinnan varaa? Te ette sitä ymmärrä, mutta koetan selittää sen niin tarkkaan, että kananpoikasiennekin pitäisi se käsittää. Parannuskeino on valmistettu, tyttö on tullut tunteellisemmaksi ulkoa päin tulevia vaikutelmia kohtaan. Minä toivoin, että kaikki kävisi itsestään, että vaikutelmat leviäisivät muista hermosäikeistä kuulohermoon. Ettekö ole huomannut hänen alkavan aavistaa puutteellisuuttaan?
— Kyllä, Jumala paratkoon, kyllä hän on aavistanut ja viimeksi eilen.
— Hyvä. Nyt on tullut käännekohta, jota emme ole voineet edeltäpäin arvata. Koko tuo heikko hämähäkin verkko, jota sanotaan hermostoksi, on nyt ikäänkuin rampautunut, ja jos sitä jatkuu, saattaa tyttö vähitellen tulla aivan tylsämieliseksi. Meidän täytyy keksiä keino, joka varovasti elvyttää häntä ja samalla kääntää aivojen toiminnan suoraan kuulohermoon — vai niin, se kaikki on ehkä latinaa teidän kananpoikasillenne. Samapa se, potilaan tulee tietää, ettei hän kuule … se herättää hänet… ja se, että hän on jälleen saava kuulonsa, se luo häneen rohkeutta. Tänään on jo liian myöhäistä. Huomisaamuna varhain menemme Vernan kanssa puutarhaan, ja silloin sen pitää tapahtua, käyköön sitten syteen tai saveen.
Pohjoismaalainen, joka ei kauneimman kesän ajalla tiedä yöstä, näkee vasta elokuussa sen näyn, mikä etelämaissa nähdään joka päivä: pimeätä ja vehreyttä. Vasta siihen aikaan, jolloin kesä jo alkaa kuihtua syksyksi, on pohjoismaalaisen suotu nähdä luonnon kukoistuksen joka ilta kuolevan ja joka aamu jälleen heräävän uuteen nuoruuteen. Toukokuinen herääminen on kuin uusi aikakausi, jota on kauan edeltäpäin valmistettu ja joka pysyy kauan jälkeenpäinkin vuoden valoisana aikana. Elokuinen ylösnousemus on silmänräpäyksen kestävä ja haihtuva, nopeasti tuleva ja nopeasti katoava, mutta kuten edellinenkin sielua ja ruumista virvoittava.
Sellaisena kauniina ja elähdyttävänä elokuun aamuna noin kello seitsemän tienoissa istui tohtori Ekströmer nuorine potilaineen vihreällä penkillä ruusupensasten luona, ja Rebekka, uskaltamatta jättää Vernaa näkyvistään, silitteli rautaharavalla hiekkakäytävää hänen lähellään. Aamun hiljainen länsituuli hengähteli pensaissa ja puissa; etäämpää puistosta kuului Ramströmin huilun ääni, kun hän koetti kaikin tavoin nauttia vapaudestaan isännän poissaollessa.
Verna oli nukkunut levottomasti, hän oli väsynyt ja heikko, mutta aamuilma ja ruusujen suloinen tuoksu olivat synnyttäneet hänen silmiinsä loiston ja kasvoilleen punan, mitä ei edellisenä päivänä näkynyt. Tohtori katseli häntä melkein isällisen hellästi. Hän oli tunnustanut Yrjölle, että lääkäri tulee niiden sairaiden ystäväksi, jotka ottavat järkisyitä kuullakseen, ja sitä paremmaksi ystäväksi, mitä kovempaa taistelua voitto on vaatinut. Mutta tuskinpa hän aavisti ja tuskin tahtoi tunnustaa itselleenkään, että niin rikas viattomuus ja samalla suuri onnettomuus oli tällä kertaa odottamattomalla tavalla muuttanut hänen oman itsekkään poikamiehensydämensä. Lääkärin kohtalona on, että hän vähitellen kovettuu kaikkien hellien tunteitten vaikutuksia vastaan; se on hänelle elinehto, muutenhan hän ei kestäisi lakkaamatonta ihmiskurjuuden näkemistä. Mutta hänessäkin vaati kärsimyksen suunnattomuus toisinaan sydämen osanottavan hellyyden liikkeelle. Ekströmer kerskui olevansa itsekäs periaatteen kannalta; siinä hän pettyi, sillä hän oli itsekäs vain ammattinsa ja tottumuksen tähden. Tuona hetkenä hän kummakseen tunsi melkein pelkäävänsä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän otti taskustaan leikkikalun, jota nuoret siihen aikaan käyttivät, jonkinlaisen huuliharpun, jonka hieno teräsvieteri antoi kuuroillekin kuuluvan äänen, kun sen pani hampaittensa väliin ja näpäytti sitä. Hän koetti soitinta ikäänkuin leikillä, kuivasi sen huolellisesti ja antoi Vernalle. Verna teki hymyillen saman kokeen, kalpeni ja alkoi vavista.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Rebekka merkkikielellä, ollen tällöin kuten aina muulloinkin tohtorin tulkkina.
— En tiedä, vastasi tyttö. Tuntui niin kummalliselta päässäni.
— Enkö ole aika pöllöpää? mutisi tohtori tyytymättömänä ja otti pois soittimen. — Tämähän on oikea karttu; ei, ei mitään hevoslääkitystä!
Hän alkoi kysellä ja laskea leikkiä Vernan ruusuista. Hän tahtoi tietää niiden sukulaisuussuhteita, ken oli niiden äiti, mitkä olivat sisaruksia tai serkuksia, olivatko kukkalapset aina olleet tottelevaisia, olivatko ne tarvinneet vitsaa, olivatko ne saaneet käydä koulua ja oppialaulamaan.
Hän oli hyvin arvannut viimeisen sanan vaikutuksen, sillä Verna vakuutti uudelleen vilkastuneena hänelle eloisin liikkein, että ruusut osasivat laulaa oivallisesti ja todistukseksi pyysi hän tohtoriahaistamaanyhtä niistä.
Kunnon tohtori tuli liikutetuksi melkein kyyneliin asti. Hän vei Vernan tuulelta suojassa olevaan paikkaan, otti — taaskin ikäänkuin leikillä — tiheän, pehmeän silkkihuivin, joka jo oli enemmän kuin seitsemän viikkoa ollut yöt päivät sidottuna tytön korvien suojaksi, ja tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, joissa jokainen tunne silmänräpäyksessä kuvastui.
Ensi vaikutelma oli kylmän tunne. Se katosi, jättäen sijaa uteliaisuudelle, ilolle, ihmettelemiselle ja vihdoin hartaudelle.
— MinänäenJumalan äänen, hän sanoi merkkejä tehden ristissä käsin, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän ajatteli hiljaista aamurukoustaan.
— Mitenkä sinä sen näet? kysyi Rebekka tohtorin käskystä.
— Minä näen sen "käyskentelevän puutarhassa". Puut ja ruusut kumartavat sille.
— Pane kiinni silmäsi!
Verna sulki silmänsä, ja uusi kauhun sekainen ihmettely kuvastui hänen eloisista kasvoistaan.
— Minä näen sen kuitenkin! vastasi hän.
— Ei, sinäkuuletsen! selitti Rebekka nyyhkien, kun Verna pitkän ja kummastuneen vaitiolon jälkeen avasi silmänsä.
— Kuulkaas nyt, hyvä matami — kuiskasi tohtori Ekströmer, joka oli ainiaan käytännöllinen, vaikka hän tällä kertaa tunsikin tavatonta pehmeyttä sydämessään — olkaa hyvä ja jättäkää tillittämiset! Mahdollisesti on toissapäiväinen tapaus jouduttanut paranemista eikä keskeyttänyt sitä, niinkuin pelkäsin. Onpa hyvin luultavaa, että tyttö kuulee Ramströmin huilunkin äänen tuolta etempää ja siis myös teidän hyvin sopimattomat nyyhkytyksenne. Mutta älkäämme hätäilkö. Sanokaa hänelle, että hän jälleen sulkisi silmänsä ja sitten sanoisi meille, vieläkö hännäkeeäänen.
Verna totteli, ja tohtori sulki hyväillen hänen molemmat korvansa käsillään. Silloin ei Verna sanonut enäänäkevänsämitään.
Todistus oli vastustamaton. Se oli suurin voitto, minkä tohtori Ekströmer koskaan oli saavuttanut, voitto, josta Upsalan ja Turun oppineet tiedekunnat syystä kyllä saattoivat kadehtia häntä. Mutta huolimatta puhjeta äänekkääseen riemuun, kuten sydän ja ammattiylpeys häntä houkuttelivat tekemään, hän tyytyi viisaasti syleilemään onnetonta, jonka hän oli pelastanut, ja painamaan isällisen suutelon hänen puhtaalle otsalleen. Käskevä viittaus vaati Rebekan olemaan vaiti. Ei minkään karkean sanan, ei minkään epäsointuisen nyyhkytyksen pitänyt tuona merkitsevänä hetkenä loukata erittäin hienotuntoisia hermoja, jotka aina hennon lapsuuden päivistä lukien ensi kertaa havaitsivat äänen värähdyksiä ja jotka vähäinenkin varomattomuus saattoi nopeasti jälleen lamauttaa. Pyhä hiljaisuus — pyhä sentähden, että silloin oli säilytettävä Kaikkivaltiaan armon tekemä ihme — oli vielä jonkin aikaa ympäröivä pelastettua lasta, kunnes kuulohermo asteittain ja vähitellen oppi ponnistuksetta tajuamaan uudet vaikutelmat. Huivi sidottiin jälleen mitä huolellisimmin äsken auenneiden äänen porttien eteen; vähän aikaa takaperin vielä niin kovaosainen tyttö, joka ei aavistanut, että hän oli päässyt ihmiskunnan yhteyteen, vietiin hellästi ja huolehtien takaisin huoneeseensa, ja mitä ankarimpia käskyjä annettiin hänen hoitamisestaan, koska tohtorin vielä samana päivänä täytyi palata kenttäpalvelukseen.
Tohtori Ekströmer oli vapaa-ajattelija, hän kuten muutkin; hänen aikakautensa uskoi ihmisyyteen, mutta hän tunsi toisinaan halua uskoa sitäpaitsi Jumalaan.
— Tiedättekö mitä? hän sanoi Rebekalle, kun hän oli hyvän päivällisen syötyään valmis nousemaan satulaan. Jumala ei todellakaan varsin tarkoin valitse välikappaleitaan, kun hän tahtoo tehdä hyvän työn. Olisinpa antanut kultarasiani, jos ensimmäiset äänet, jotka tyttö kuuli, olisivat olleet äidin sanoja, leivosen liverrystä tai uskollisen sulhon iloista ihastusta; ja nyt hän ensiksi kuuli Ramström-vanhuksen viheliäisen huilun äännähdyksiä ja teidän nyyhkytyksenne, jotka eivät suinkaan musiikkia olleet. Myöntäkää, että se oli vahinko. Mutta niinpä onkin sen sijaan koko tyttö hieno romanssi. Se on harvinaista meidän päivinämme, kun naispaimenet ovat lakanneet lampaita kaitsemasta. Jos mieli saada meidän aikanamme säilymään edes vähänkään todellista luontoa, niin täytyy joutua suljetuksi viideksitoista vuodeksi kammioonsa, lohikäärmeen ollessa vartijana ja jättiläisen kurinpitäjänä ja velhon vihdoin tullessa pelastajaksi. Niin, jos olisi siitäkään apua… Ai, tuhat tulimmaista, nythänminäolenkin voittanut Cecile Almsköldin hansikkaan! Nöyrimmät kiitokset; jos on tarkoitus käden seurata hansikkaan mukana, luovun minä kaikesta… Jääkää hyvästi, matami, pitäkää hyvää huolta tytöstä! Yrjö-raukka … hän on kaikki menettänyt … ehkäpä henkensäkin!
Ja tohtori ratsasti pois hyräillen iloista laulua, haihduttaakseen viimeiset hansikasten ja ihmiskohtaloiden ajatukset.
Päiviä kului. Vartijat siirrettiin pois talosta, kun oli saatu varma tieto, että kapteeni Mörkin oli onnistunut paeta Venäjän puolelle. Rebekka jäi yksin hoidettavansa, Ramströmin ja palvelijain kanssa. Sade ja myrsky ennustivat syksyä. Kuusien varjot kävivät pitemmiksi ja tihenivät, metsien polkuja astui yhä harvemmin matkamiehen jalka tai tallasi ratsun kavio. Yöjärven kartano muuttui hiljaiseksi ja yksinäiseksi.
Mutta hiljaisuus ja yksinäisyys oli se äidillinen yö, josta Vernan uusi maailma oli kirkastuva päiväksi. Odottamaton ja ihmeellinen menestys, joka oli seurannut tohtori Ekströmerin parannustapaa, oli saattanut Rebekan kunnioittamaan lääkintätaitoa. Eipä kissa olisi voinut uskollisemmin vartioida hiirenkoloa kuin Rebekka vartioi haltuunsa uskottua aarretta. Määräyksiä noudatettiin tarkoin. Joka päivä päästettiin siteet korvilta vähäksi aikaa, kunakin päivänä neljännestuntia kauemmaksi kuin edellisenä. Ei mitään sanoja, ainoastaan hiljaista musiikkia. Ramström kutsuttiin paikalle, hän viritti ääneti kitaran ja soittaa näpäytteli vienon sävelmän, antaen Vernan soittaa jäljestä. Hän kummastui suuresti huomatessaan kielillä olevan toisenkin ominaisuuden kuin ainoastaan väräjämisen; hänen ilonsa oli vielä suurempi, kun hän käsitti sävelen. Oli kuin olisi ruusujen äänetön soitto, kauan haudassa ollut, mutta kauan aavistettu äkkiä noussut salatusta syvyydestä. Kitara opetti hänelle, mitä hän siihen asti ei ollut ymmärtänyt, ettei voinut nähdä eikä haistaa ääntä, että se oli huomattava tähän asti tuntemattoman elimen avulla. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen tuon kummallisen keksinnön; hän vertaili, hän kuunteli, ja joka päivä toi uusia kokemuksia. Hän kuuli seinäkellon raksuttavan ja saattoi tuntikausia mietiskellä sen yksitoikkoista ääntä. Kaaroa, kahlekoiraa, ei saatu tottelemaan poliisijärjestystä, se kutsuttiin sisään, sen annettiin kohtuullisesti haukahdella, ja Verna kuvitteli sen varmaankin olevan sitä, mitä sanottiinpuhumiseksi. Talon kissaa ja aituuksessa olevia lehmiä voitiin yhtä vähän tuomita rikkomattomaan vaitioloon. Verna ajatteli, että se se varmaankin olisanomista.
Muutamien päivien kuluttua hän pääsi uudelleen puutarhaan. Side korvilla hän näki kaikki kuin ennen ja kuitenkin erilaisena, sillä nyt hän tiesi, että ulkonaisten, nähtävien esineiden takana oli kummallinen elämä, jota sanottiin ääneksi. Side otettiin pois, ja äkkiä hypähti tuo uusi, tuntematon elämä esiin äänettömyyden verhosta. Hän kuuli puron solisevan, puiden humisevan, varpusten visertävän. Kurjet, jotka muuttivat pois kiilanmuotoisissa parvissa, lähettivät hänelle ääniä tyhjästä korkeudesta. Järvi, joka kohisi vähän matkan päässä, näytti pirskottavan ääniä sinertävään ilmaan. Verna pelästyi, hän ei tiennyt, mistä kaikki nuo vaikutelmat tulivat hänen korviinsa. Ne tulivat hänen kuuluviinsa niin hämmentyneinä, sekavina, pauhaavan voimakkaina, ne näyttivät hänestä niin valtavilta, salaperäisiltä ja hirvittäviltä, ettei hän voinut torjua säikähdyksen tunnetta. Hän pyysi takaisin suojelevaa huiviaan ja pakeni hämmästyneenä hiljaiseen kamariinsa.
Mutta jo toisella kerralla, kun Rebekka määräyksen mukaan uskalsi tehdä saman kokeen, oli mykkä tyttö päässyt varmuuteen siitä, etteivät luonnon uudet äänet olleet hänen olemukselleen vihamielisiä, vaan päinvastoin olivat liittolaisia ja ystäviä. Hän käsitti nopeasti puron solinan ja tuulen huminan erotuksen; hän kuunteli turhaan niiden ruusujen erikoista havaittavaa ääntä, joiden kieli ennen oli ollut varsin kaunopuheinen. Ah, niiden kaikkien kukoistus oli loppunut, siinä oli niiden äänettömyyden syy. Ensi keväänä, kun niiden sievät umput taaskin aukaisisivat hennot kukkakupunsa valoa kohden, silloin ne kyllä puhuisivat kuin ennenkin. Mikä odotus siihen asti, mikä ilo silloin!
Puhuminen!Pyydä lasta, joka ei ole vielä kahdenkaan vuoden vanha, puhumaan, niin hän on yhtä vähän kuin Verna ymmärtävä, mitä häneltä vaaditaan. Kerran Verna hämmästyen kuuli omasta suustaan lapsellisen sanan, jota hän oli kauan lausunut kuulemattaan; se tapahtui hänen katsellessaan äitinsä muotokuvaa, ja se sana oli:äiti!Hän pelästyi omien huultensa vierasta ääntä, eikä tohtinut lausua sitä toistamiseen.
Mutta Vernan ymmärryksen kehitys oli sanattoman äänettömyyden aikana, missä hän oli elänyt, ehtinyt paljoa pitemmälle kuin kaksivuotisen lapsen. Hän oli ajatellut paljon, miettinyt paljon, mutta omalla tavallaan, epäselvin ja haaveellisin kuvitteluin muodostaen monia sellaisia käsitteitä, jotka hänen ikäisilleen muuten jo kauan ovat olleet tunnettuja ja selviä. Kun siis Rebekka rupesi tohtorin määräyksen mukaan viikon kuluttua puhumaan hänelle, samalla merkein selittäen sanat, käsitti Verna ihmeen nopeasti sanain merkityksen. Ainoastaan abstraktiset käsitteet, joita ei millään merkeillä voitu saada tajuttaviksi, pysyivät vielä kauan hänelle arvoituksena. Niitä hänen täytyi arvata tunnettujen käsitteiden vaillinaisesta samankaltaisuudesta.Jumalaahän oli lapsuudestaan asti merkinnyt hyvin korkealla ja suurella,rakkauttaavoimella sylillä,iankaikkisuuttaympyrällä,aikaamatkimalla kellon heilurin liikettä,vapauttalinnun lennolla jne. Helpompi oli Vernan ollut nimittää niitä harvoja henkilöitä, jotka olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan. Silmäkarvojen rypistys merkitsi isää, käden laskeminen päälaelle kaljupäistä Ramströmiä; poskelle pantu etusormi merkitsi Rebekkaa, jota tuossa hänen esiinpistävässä osassaan koristi suuri syylä; irvistys osoitti kierosuista Marttia; lypsynkaltainen liike Riikka-karjakkoa ja hampaiden näyttäminen koiraa.
Koko tuo lapsellinen ja osittain nerokaskin merkkijärjestelmä oli tällöin vaihdettava sanoiksi. Koulu ei enää ollut mikään kuuromykkien koulu, sillä siinähän oli uutena ja runsaana apukeinona kuulo. Koulu ei myöskään ollut raakalaisten lähetyskoulu, sillä siinähän oli valmiina varasto ennen kehittyneitä korkeitakin käsitteitä. Verna oli kuin vanki, joka lapsuudestaan asti oli kasvanut ahtaassa, yksinäisessä vankilassa ja nyt ensi kertaa oikoi kangistuneita jäseniään vapaassa luonnossa, kirjavassa ihmiselämässä.
Vielä oli pitkä, vaivalloinen tie kuullusta sanasta ja ymmärretystä käsitteestä sanaan, jonka hän itse saattoi lausua. Käsite oli ollut kauan edeltäkäsin valmisteltu, mutta samalla tavoin ei ollut harjaantunut teknillinen huulten ja kielen ääntensynnyttämiskyky. Oli siis vielä jäljellä, joskaan ei aivan koko sitä harjoitusten ja joellusten asteikkoa, mikä kaksivuotiaan lapsen on suoritettava, niin kuitenkin harvinaisen lapsellinen joukko epäonnistuneita kokeita, joita varsinkin konsonanttiäänet aiheuttivat. Verna häpesi taitamattomuuttaan ja aloitti yksin, Rebekan ääntä matkien, ensimmäiset harjoituksensa uuden, vaikean ääniasteikon alalla. Kitara opetti hänelle tahdin; musikaalinen korva saattoi hänet aavistamaan, ettei hänen opettajansa puhe ollut täysin kelvollinen kauniin, sivistyneen puheen esikuva. Hän oli opinhaluinen ja kiitollinen, mutta voi, miksi ei ollut täällä tuo ihmeellisen viehättävä vieras, joka kerran oli itkenyt, kun hän ei ymmärtänyt häntä?