Vähimmin ihmeellistä siitä kaikesta, mitä tapahtui Yöjärvellä, ei suinkaan ollut Rebekan muuttuminen. Hän kasvatti lapsen täysikasvuiseksi tytöksi, mutta se lapsi kasvatti yhtä paljon häntä itseään. Vanha, kiivas, töykeä ja toisinaan raivoava lohikäärme, jommoisena ensin opimme tuntemaan kapteeni Mörkin vastahakoisen kätyrin ja hänen onnettoman tyttärensä vartijan, oli muuttanut luonnettaan. Näytti siltä kuin tapaukset olisivat isku iskulta takoneet tuon kovan, terävän raudan pehmeäksi teräsvieteriksi, joka kyllä vielä joskus saattoi palautua jäykkään, taipumattomaan kovuuteensa, mutta mieluimmin notkeasti taipui turvattoman olennon ympärille suojellen häntä. Hän oli ottanut vastaan onnettomuuden, kurjuuden lapsen ja rakastanut sitä jo silloin, rakastanut sitä suuttumuksen purkauksissakin. Sitten muodostui hänen nähtävissään tuo vankiparka Jumalan ihmeeksi, ennen tuntemattomaan kukoistukseen; orjatar Verna muuttui päivä päivältä kevään Vernaksi, ja entisestä lohikäärmeestä tuli hänelle kuuliainen palvelija.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja lempeä syystuuli kahisi kellastuneissa lehdissä, kun nuo kaksi, oppilas ja opettaja, taas olivat eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla yksinäisessä puutarhassa. Rebekka oli poiminut puista omenia ja päärynöitä; Verna, ollen tällä kertaa huivitta, oli koonnut osan niistä hedelmistä, jotka olivat karisseet maahan. Tuon tuostakin hän keskeytti työnsä, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia luonnon ääniä. Hän ei saattanut päästä siitä ajatuksesta, että ruusut kuitenkin kerran puhuisivat, kunhan kevät saapuisi. Miksi oli niin pitkälti kevääseen?
— Lapsi — sanoi Rebekka, yhä samalla merkkien avulla selittäen sanansa ja lausuenlapsisanan kuin olisi se ollut: teidän kuninkaallinen korkeutenne! — ymmärrätkö nyt, mitä sinulta tähän asti puuttui? Ymmärrätkö nyt, että kuulet?
— Ymmärrän, ilmoitti Verna merkein, kyllä sen nyt ymmärrän. Nyt tiedän, minkätähden hän itki.
— Ajatteletko vielä sitä nuorta miestä, joka oli täällä ruusujen aikaan?
— Ruusujen aikaanko? Ajattelen.
— Ei pidä ajatella nuoria sotureita. He kuljeksivat milloin missäkin, puhuvat paljon ja unohtavat pian. Sotilasten ajatteleminen ei ole koskaan tuottanut onnea sinun suvullesi.
— Hän soitti ja hän lauloi, enkä minä kuullut häntä. Hän sanoi minulle mitä kauneimpia sanoja, enkä minä ymmärtänyt häntä. Minä olin silloin hyvin onneton, enkä siitä ollenkaan tiennyt.
— Katsoitko hänen huuliaan?
— Minä en ymmärtänyt kaikkea. Hän sanoi niin paljon sellaista, mitä sinä et koskaan ole sanonut!
— Älä enää ajattele häntä. Muistathan, miten isäsi raivostui sinä aamuna. Se nuori mies oli erään miehen näköinen, joka oli hänen verivihollisensa. Ei, älä ajattele häntä; hän ei koskaan enää palaa.
—- Hän palaa kyllä.
Rebekka tunsi hetkellisen lohikäärmeenraivon puuskan, mutta tyyntyi ja huomasi, että oli parasta keskeyttää vaarallinen puheenaihe.
— Tule, hän sanoi, tuuli on kylmä; me emme saa viipyä kauemmin ulkona.
Heidän mennessään tuli näkyviin neljä ratsumiestä — mikä silloin jo oli hyvin harvinaista — ja he lähestyivät varoen taloa metsäpolkua myöten. Ne olivat rakuunoita; ensimmäinen ajatus, mikä mieleen johtui, oli luonnollisesti se, että vartioväki palasi takaisin. Mutta kohta huomattiin ratsumiehillä olevan mukanaan haavoitettu, jonka pää oli siteissä.
He pysähtyivät portille ja lähettivät yhden joukostaan kysymään, oliko kapteeni Mörk kotona. Kuultuaan hänen olevan poissa mies pyysi kohteliaasti, että heidät päästettäisiin sisään. Sitä ei uskallettu kieltää, oli opittu pelkäämään rakuunoita.
Rebekka ja Verna seisoivat portailla, kun kaksi äsken tullutta lähestyi jalkaisin. Tuskin ehti Verna heidät huomata, ennenkuin hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi; hän astui muutaman askelen eteenpäin, pysähtyi hämillään ja jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Vieras, jonka pää oli siteissä, riensi esiin, syleili häntä ja suuteli otsalle. Hänen kumppaninsa antoi emännöitsijälle kättä sen näköisenä kuin olisi hän aikonut sanoa joko "hyvää päivää" tai "häpeä toki!"
— Meillä ei ole suurin kiittämistä viimeisestä, virkahti tuo vanha, sievistelemätön sotilas jurosti irvistäen. — Luutnantti tahtoi tulla tänne; minun täytyi laahautua mukana.
Jos Rebekka olisi ollut sama lohikäärme kuin kolme kuukautta takaperin, hän ei olisi seisonut niin vastauksettomana kuin hän seisoi. Jos hän olisi tuntenut ainoastaan silloin riihestä tavatun rosvon, hän olisi epäilemättä taaskin ryhtynyt sudenajoon. Mutta hän tunsi samalla nuorukaisen, jonka näkeminen hänet sinä kesäkuun aamuna oli kokonaan hämmentänyt, ja vähääkään vastustamatta hän riensi, vieden Vernan mukanaan, panemaan kuntoon huonetta odottamattomille vieraille.
— Lepää, Yrjö! Jaakko Peura sanoi osoittaen vuodetta, kun heidät oli viety kapteenin tyhjään huoneeseen, sillä Yöjärvellä ei ollut yhtään vierashuonetta.
Ja Yrjö Ros tarvitsikin lepoa rasittavan ratsastuksen jälkeen. Hän oli vain entisen itsensä varjo, sen miehen, mikä hän oli ollut kaksi kuukautta takaperin — kalpea, kuihtunut, horjuva, pää oli raskas, kädet vapisevat, katse loistoton. Eipä nousta verevin poskin haudasta, joka jo on puoleksi umpeen luotu. Sellainen on sota, ainainen Molok. Kaipiainen oli riistänyt hänen nuoruutensa kukkeuden.
Maattuaan tuntikauden hän nousi levosta voimistuneena, meni Vernan huoneeseen ja tapasi hänet yksin. Miten toisenlainen oli kohtaaminen tällä kertaa kuin silloin kesäkuun aamuna! Silloin oli ukkosilma, mutta päivänpaistetta pilvien takana ja päivänpaistetta kahden nuoren sydämessä. Nyt oli ulkona syksy ja syksy myös kaksikymmenvuotiaan sydämessä.
Verna kuuli hänen askelensa portailta, meni häntä vastaan avoimin sylin, mutta nähtyään hänet ilman matkapukua, mikä oli verhonnut hänet hänen taloon tullessaan, hän peräytyi askelen, hänen kasvonsa kalpenivat, levitetyt käsivarret vaipuivat alas. Yrjö otti häntä kädestä, suuteli sitä ääneti ja kirjoitti paperilipulle seuraavat sanat:
"Nyt on kohtalomme samanlainen. Minä kuulen yhtä vähän kuin sinäkin.Rakas sisar, minä olen veljesi."
Hän ei tiennyt, että heidän kohtalonsa oli niin odottamatta vaihtunut.Yrjöltä puuttui, mitä Verna oli saanut takaisin.
Verna otti paperin, punastui ja kalpeni jälleen. Hän ei osannut lukea, hän ei ollut koskaan kirjoittanut, ei koskaan saanut kirjettä. Hän katsoi kysyvästi Yrjöön, sitten paperiin ja uudelleen Yrjöön. He eivät ymmärtäneet toisiaan, he vain katselivat kummastellen ja ääneti toisiaan.
Kohta Vernan kädet kuitenkin olivat vilkkaassa liikkeessä. Hän kysyi merkkikielellään Yrjöltä, miksei hän puhunut, ja kertoi ilosta säteilevin silmin, että hän saattoi kuulla puhetta. Merkit olivat Yrjöstä käsittämättömät, mutta hän arvasi niissä olevan kysymyksen. Vastauksen sijasta hän osoitti sidottua päätään ja korviaan. Verna oli tottunut selittämään merkkejä, hän ymmärsi surullisen totuuden, ja silloin hänen silmänsä vettyivät, — hän itki samoja myötätunnon kyyneleitä suuren onnettomuuden johdosta kuin nuorukainen kerran oli itkenyt tytön kovan kohtalon tähden.
Mutta hän ei itkenyt kauan. Uusi ajatus syntyi hänen vilkkaassa sielussaan. Hän pyyhki kyynelensä, hänen kasvonsa säteilivät hellyyttä, hän otti kiinni hänen kädestään ja lausui sanan, joka kerran oli syvästi liikuttanut häntä:
—Veli!
Yrjö luki sen hänen huuliltaan ja nyökäytti hellästi päätään ikäänkuin sanoen: niin, niin, sinä olet oikeassa, minä olen veljesi.
Verna näki sen ilahduttavan häntä, mutta siinä ei ollut kylliksi, hän tahtoi sanoa vielä enemmän. Kun ei Yrjö käsittänyt mitään hänen merkkejään, täytyi hänen kainosti ja epäröiden turvautua uuteen puhetaitoonsa, kiersi käsivartensa Yrjön kaulaan, nojasi päätään hänen olkapäähänsä, katsoi häntä kirkkaasti silmiin ja sanoi:
—Minä rakastan sinua!
Ne olivat ensimmäiset sanat, lapsenjoellusta lukuunottamatta, mitkä Verna oli lausunut kellekään kuolevaiselle olennolle. Tohtori Ekströmerin toive oli toteutunut aavistamattomalla tavalla. Surun ja onnettomuuden lapsi ei ollut saanutkuullaensimmäisiä sanoja rakkailta huulilta, mutta hän olipuhunutne sydämensä ystävälle.
Jotakin oli tuossa kohtauksessa ja jotakin tuossa viattomassa tunnustuksessa, joka palautti Yrjön muistiin hetken, jolloin he ensi kerran tapasivat toisensa ukonilmalla. Yrjö ymmärsi hänet niinkuin hän silloin oli käsittänyt Yrjön. Yrjö näki huulten liikkeen, mutta hänen mieleensä ei johtunut, että Verna olisi puhunut. Hän luuli mykän tunnustavan sydämensä salaisuuden kuurolle, ja siinä oli hänestä kylliksi.
Vernalle se ei riittänyt. Voidakseen puolestaan rakastaa häntä, täytyi Yrjön tietää, ettei Verna enää ollutkaan entinen surkuteltava, kovaosainen olento, joka saattoi vaatia vain sääliä. Yrjön piti tietää, että Verna oli tai ainakin oli tuleva hänen vertaisekseen, jolle hän saattoi uskoa kaikki, ja joka puolestaan saattoi olla yhtä luottavainen. Mutta kuinka hänen piti se ilmoittaa?
Hän otti kitaran ja soitti sävellyksen. Yrjö katseli sitä mielihyvin, mutta kummastumatta. Olihan Verna ennenkin jo soittanut, eikä Yrjö nyt kuullut, että kitara oli vireissä.
Kun se ei onnistunut, teki Verna toisen rohkean kokeen, yrittäen laulaa. Ei sekään onnistunut paremmin, Yrjö ei kuullut häntä.
Vernan täytyi taaskin koetella outoa puhetaitoa. Hän tarttui Yrjön molempiin käsiin, he kun istuivat vierekkäin sohvalla, ja alkoi erään sellaisen lapsellisen puheharjoituksen, jollaisia hän oli uskaltanut siihen asti ainoastaan silloin pitää, kun ei kukaan kuullut häntä. Koettaen luontevasti voittaa vastahakoiset konsonantit hän sanoi:
— Minä rakastan sinua (nuo sanat sujuivat hyvin, mutta seuraavat hangoittelivat vastaan). Minä … tahto … sinä … rakastaa … minua… Minä … tahto … sinä … suojella … minua… Minä tahto … sinä … tulla … terve… Jumala … tehdä sinut … terve… Sinä onnellinen … Verna onnellinen.
Kaunis keijukainen sammalsi ensi kertaa ihmisten kieltä. Mitäpä olisikaan Yrjö Ros antanut, jos hän olisi kuullut nuo sanat, joiden ajatuksen hän arvasi säihkyvästä katseesta ja punastuvista poskista! Hän ei niitä kuullut, mutta hän huomasi jo, että hänen mykkä keijukaisensa osasi puhua. Hämmästyneenä ja kyyneliin asti ihastuneena hän seurasi suloisten huulten liikkeitä unohtaen oman onnettomuutensa sen ilon johdosta, että hän näki niin rakastettavan olennon päässeen ihmiskunnan yhteyteen.
Tämän omituisen keskustelun keskeytti Rebekka tullen sanomaan, että päivällinen oli valmis. Tällä kertaa ei vaeltavien ritarien tarvinnut paastota Yöjärvellä.
Vernan lohikäärmeellä oli hyvä muisti, hän tyytyi vain lausumaan pari äreää sanaa. Jos nuori herra unohtikin olevansa itse sairas, niin hänen ei kuitenkaan pitänyt unohtaa, että talon tytär oli parhaillaan ankaran lääkärinhoidon alaisena.
Yrjö kokosi ajatuksensa, nousi, astui tuon ennen niin pelätyn lohikäärmeen eteen, paljasti oikean käsivartensa ja näytti kyynärpään alapuolella olevaa punaista naarmua.
— Pitääkö minun sitoa se? kysyi Rebekka, luulen, että oli kysymys puoleksi parantuneesta haavasta.
— Lampi oli syvä ja poika pieni, vastasi Yrjö.
Hän puhui kankeasti ja vastenmielisesti, mutta hän puhui kuitenkin.
Vaimovanhus katsoa tuijotti kättä, katseli nuorukaista, etsi tuttuja piirteitä ja oli hetkisen epätietoisena sanomattoman neuvoton. Viimein hän ei enää voinut epäillä, ja hänen tunteensa puhkesivat ilmi tavalla, joka taaskin muistutti lohikäärmettä.
— Mutta hänhän se on! puhkesi hän sanomaan. Meidän oma Yrjömmehän se on, rakas, pikku, kiltti Yrjö. Missä olivatkaan silmäni? — Ja senjälkeen hän ihastuksesta hurjana sulki Yrjön syliinsä ja melkein tukahdutti hänet suuteloillaan.
Jaakko astui sisään ja pysähtyi kummastuneena katselemaan.
— Kuulkaahan nyt, matami — murisi hän ollen siinä anteeksiannettavassa uskossa, että hänen vanha vastustajansa oli joko vuorostaan tullut hulluksi tuossa hulluuden kodissa tai aikoi jotakin pahaa — mitä teillä onkaan mielessä? Ettekö häpeä käyttäytyä noin sopimattomasti kruunun upseeria kohtaan? Ettekö näe, että hän on haavoittunut?
— Onko hän haavoittunut? Meidän Yrjömme, onko hän kipeä? Pitäkää kiinni suunne, minä kyllä ymmärrän moiset asiat, me teemme hänet jälleen terveeksi, me olemme osanneet parantaa pahempiakin. Niin, kas, miten kalpea hän on, poikaparka! Yrjön pitää heti paikalla käydä levolle; minä tutkin rakasta, kipeää päätä. Ei kapteenin huoneeseen; panisinko minä oman poikani siihen hirveän synkkään huoneeseen, jossa yksin tuolitkin ovat järjiltään! Tähän täytyy hänen käydä levolle, tässä on valoisaa ja hyvä olla, tässä tulee hän terveeksi. Verna muuttaa minun luokseni. Niin … käy siihen sohvalle, rakkahin poikani! Kyllä sinusta kohta taas mies tulee. Odotammehan joka hetki tohtori Ekströmeriä.
— Yhtä hyvin voitte huutaa seinille, murisi Jaakko. Hän ei kuule sanaakaan.
— Eikö hän kuule? Mitä loruatte; Yrjöllä on korvat sellaiset, että hän kuulee vaikka ruohon kasvavan. Kylläpähän minä tiennen, ketä heistä Jumala on rangaissut kuuroudella, ja nyt on kaikki taas oikealla kannallaan. Etkö ole huomannut mitään kummallista, Yrjö? Verna kuulee!
— Muttahänei kuule enää! selitti Verna merkein.
— Mitä hullua? Niinkö pahoin on kipeän pääraukan laita? No,semenee ohitse, se ei tee mitään, röhkää se vain on. Käy pitkäksesi, Yrjö!
— Minä arvelen, että voisitte tarjota hänelle jotakin syötävää, virkkoi kornetti, tällä kertaa aikomatta luopua niistä oikeutetuista vaatimuksista, mitä hänellä oli talon vieraanvaraisuuteen nähden.
— Menkää te ja käyttäkää suutanne johonkin hyödyllisempään kuin täällä seisomiseen ja murisemiseen. Alhaalla on pöytä katettuna, teidän miehenne saavat puuroa keittiössä. Minä toimitan kanakeittoa tänne ylös Yrjölle.
Tämän hyväntahtoisen huolenpidon esine antoi kohdella itseään kuin lasta. Hän oli uupunut ja heikko, mutta onnellinen hymy osoitti, miten kiitollinen hän oli siitä, että hän ensi kerran elämässään oli löytänyt kodin, sisaren ja luotettavan, hellästi hoitelevan naisen käden. Jaakko tunsi saaneensa kaksi kilpailijaa, eikä se suinkaan vähentänyt hänen huonoa tuultaan.
Illalla saapui tohtori Ekströmer ja löysi yhden sairaan sijasta kaksi.Hänen tutkimustensa päätöksen saamme kohta kuulla.
Mitä tyttöön tulee — oppinut tohtori lausui seuraavana aamuna tuttavallisesti keskustellessaan Rebekan kanssa — olen minä tyytyväinen teidän hoitoonne. Minä toivotan teille onnea, hyvä matami. Lähinnä kananpoikasianne ette ole koskaan onnistunut niin hyvin kuin nyt embryoiden kasvattamisessa ihmisiksi. Verna kuulee nyt, ja on hyvin uskottavaa, että hän on vastedeskin kuuleva, ja puhetaito kehittyy harjoittamisesta. Ymmärrättehän, ettei kieli, joka on ollut vaiti viisitoista vuotta, voi tuossa paikassa päästä niin kadehdittavan sukkelaksi kuin teidän oma kielenne. Mutta se edistyy, minä tavuutin hänellä muutamia säkeitä Kellgrenistä. Vielä on viiden, kuuden viikon aikana suojeltava korvia tuulelta ja kovilta rämiseviltä ääniltä; sitten saatatte koetella häntä siten, että hänen kuultensa riitelette Ramströmin kanssa, ja jos Verna kestää sen, voitte huoletta laukaista kanuunan tuolla puutarhan muurin ulkopuolella. Oletan nimittäin, ettei teidän hyvin kunnioitettava ja hajamielinen isäntänne rupea niin hulluksi, että palaa tänne Yöjärvelle. Oletteko kuullut mitään hänestä?
— Hän on kirjoittanut Ramströmille ja käskenyt hänen viedä VernaPietariin heti, kun hän paranee.
— Onko hän kirjoittanut? Hm… Ehkä jätämme matkan toistaiseksi. Onneksi on nyt sota, ja mieltäni oikein pahoittaa, että isäntäänne on hovioikeudessa syytetty rumista asioista. Yöjärven kartano on vaarassa.
— Täytyykö meidän muuttaa? kysyi Rebekka hämmästyen.
— Olkaa toistaiseksi huoletta; sotkuisia vyyhtejä ei niin pian selvitellä. Mitä sitten Yrjö Rosiin tulee… Mutta on aivan hullua, että niin iloisen ja viisaan pojan pitää olla … niin, antakaa anteeksi … niin huimahullun yökummituksen poika kuin teidän kapteeninne on! Oletteko siitä aivan varma?
— Niin sanotaan.
— Niin sanotaan, häh? No, sen asian seulomme sitten toiste; se on täydellinen arvoitus tieteen ja kaiken ihmisjärjen kannalta. Nyt minä sanon teille, että saatte pahemman sairaan hoidettavaksenne kuin tyttö olikaan. Tosin hän ei ole niin harvinainen, sen myönnän, mutta tuhat tulimmaista, miten monimutkainen.
— Mitä se muuta on kuin röhkää? Hän on maannut kosteassa vuoteessa ja huoneessa, jossa on ollut vetoa.
— Eipähän, eukkoseni, kyllä siinä on toisenlainen solmu sen langan päässä. Hän haavoittui Kaipiaisissa. Terhakka hän oli aina, mutta siellä hän oli rutihullu. Mies ratsastaa kanuunaa vastaan ja saa sen laukaistuksi melkein vasten naamaansa kahdenkymmenen askelen päästä.
— Mitä sanottekaan, tohtori!
— Ja sitten joutuu elävältä haudatuksi … mutta sehän oli pikkuasia. Kanuunoilla on, hyvä matami, se kelvoton tapa, että ne ottavat ihmiseltä kädet ja jalat, jolleivät satu ottamaan päätä tai jakamaan miestä kahtia. Se on tavallista se, minä sen kyllä tunnen. Mutta välistä moinen häpeämätön otus kuin tykinkuula on, sattuu kulkemaan vähän sen pään sivuitse, jonka se aikoi kähveltää … kahdentoista, kuuden, kolmen tuuman päästä, miten milloinkin. Ymmärrättehän, että se silloin jättää pään paikoilleen, mutta eipä se pää enää ole paljonkaan arvoinen. On olemassa ilmiö, jota sanotaan ilmanpaineeksi, esimerkiksi kun ihminen tulee kuuroksi ukkosen jyräyksestä…
— Ja olisiko Yrjö…
— Vai niin, sanotteko te häntä Yrjöksi? Kernaasti minun puolestani. Eiköhän olisi ollut parempi kunnon pojalle, että kuula olisi kulkenut kolme tuumaa lähempää ja ottanut hänen rehellisen päänsä. Nyt se jätti sen paikoilleen, mutta niin ilmanpaineen ruhjomana, että ukontulikin olisi ollut armeliaampi. Moista sanotaan tärähdysvammaksi. Saattaa kaatua tärähdyksestä siihen paikkaan, mutta saattaa myöskin säilyä rahtunen elämää, ja sitten joutuu vedettäväksi haudasta iäkseen kuurona tai mielipuolena. Olisi liian kummallista, jos isän perintö siten siirtyisi pojalle.
Rebekka väänteli käsiään kauhusta. Hänen Yrjönsä, hänen kaunis, iloinen, pikku Yrjönsä, jonka hän oli kerran pelastanut lammikosta ja joka nyt oli eroava ihmiskunnan yhteydestä, juuri nyt, kun hän oli voittanut elämälle toisen lempilapsensa!
Hyväsydäminen tohtori tunsi olevansa liikutettu.
— Mitäpä kannattaa itkeä tillittää? lohdutteli hän. Minä olen nähnyt kaksi sellaista tapausta ennen. Toinen niistä oli korpraali Långström Pommerin sodan aikana; hän joutui hulluinhuoneeseen. Toinen oli numero 14 Lax Turun rykmentissä; hän makasi puolen vuotta sekavapäisenä, ja sitten tuli miehestä taas pirteä. Siis minus ja plus, marssikäsky ja peruutusmääräys. Ehkä olette kuullut puhuttavan Yrjö Kaarle von Döbelnistä. Häneltä pyssynluoti halkaisi pääkallon Porrassalmella. Olkaa huoletta, Döbelnistä tulee mies, mies voi tulla teidän Yrjöstännekin. Moista tapahtuu. Minä alan huomata Jumalan sormen olevan ohjaamassa kaikkia hullutuksiamme. Miksikä piti Pumponiuksen tallustella Kaipiaisten kangasta juuri silloin, kun oltiin hautaamassa poikaa? Kuka lähetti sinne semmoisen häränpään, joka ei huolinut mistään, vaikka kaikki sanoivat onnetonta kuolleeksi? Eipä niinkään, se ruusu saa vielä nähdä perhosia maailmassa. Kaksi kuukautta hän makasi murrettuna miehenä eräässä torpassa, ja jos minä olisin sen tiennyt, niin Yrjö olisi ehkä terve nyt. Pultronius luuli tekevänsä oikein, kun turvautui viisaihin akkoihin … siinä näette, mihinnekelpaavat. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Poika tahtoi päästä tänne, ja nyt aloitamme toisen parannuskokeen. Kylmiä kääreitä, verimatoja, rauhaa ja lepoa, siinä kaikki, mitä sairas nyt tarvitsee. Ei mitään ujellusta! Tyttö saa auttaa teitä, mutta sillä ehdolla, ettei Yrjö saa rakastua häneen, sillä se tekee veren kuumeiseksi… Ah, muistanpa, Vernahan onkin hänen sisarensa!
Rebekka huokasi.
— Matami, sanoi tohtori, minä näen olevan syytä pitää teitä hyvin ymmärtäväisenä ihmisenä. Te olette hoitanut ensimmäistä Yöjärven sairastani niin taitavasti, että ansaitsisitte kunniarahan kruunulta. Te olette osannut pitää kurissa hullua isäntäänne semmoisella tavalla, että se on kunniaksi niin kielellenne kuin nyrkeillennekin. Te valmistatte kieltämättä erinomaisia aterioita, ja teidän kananpoikasenne ovat yläpuolella kaiken kiitoksen. Mutta kuitenkin täytyy minun muistuttaa, ettei lääkärin puoleen käy kääntyminen puolinaisin selityksin. Lääkärin täytyy tietää koko totuus, ja olkaa sentähden hyvä ja sanokaa, mitä tarkoitatte oraakkelinlauseillanne ja vaikertelevilla puhkauksillanne.
— Mitäpä minä tarkoittaisin? toisteli emännöitsijä.
— Niin, ensiksi annoitte minun ymmärtää, ettei ole aivan varmaa, onko Yrjö Ros kapteenin poika. Ja kun lausun toivomuksen, ettei hän rakastuisi sisareensa, puhkutte te taas kuin pajanpalkeet. Tahdotteko saada pojan terveeksi vai ettekö tahdo?
— Hyvä herra tohtori, mitäpä minä mieluummin tahtoisin?
— No, puhukaa sitten totta! Luuletteko saavanne minun kanssani olla sokkosilla?
— Mutta johan te tiedätte kaikki, väitti Rebekka vastahakoisesti.
— Te kerroitte, että kapteeni Mörkillä, tai mikä hänen nimensä lienee, ja hänen vaimollaan Teresia Balbilla, oopperalaulajattarella, oli kaksi lasta. Jos Yrjö oli toinen lapsi ja Verna toinen, niin täytyyhän heidän olla sisarukset.
— Niin se oli … ei, ei aivan niin. Teresialla oli Antonia-niminen sisar. Hän tanssi teatterissa, ja sitä pidettiin pahempana kuin laulamista. En minä muista, miksi sitä sanottiin.
— Baletiksi. Jatkakaa!
— Kun Sundhagen ei saanut Teresiaa, nai hän Antonian. Oli kesä, minä olin juuri tullut kapteenin palvelukseen. Hän oli poissa ulkomailla, mutta ei eräästä syystä saattanut viedä vaimoaan mukanaan. Samaan aikaan oli Sundhagen poissa laivaston matkassa. Antonia asui eteläosassa Tukholmaa ja oli vähissä varoissa; Teresialla oli viisi kaunista huonetta suuressa talossa Hallituskadun varrella. Teresia sanoi sisarelleen: niin ja niin on meidän laitamme, sinä voit muuttaa minun luokseni siksi aikaa, kun miehemme ovat poissa.
— Olkaa hyvä ja puhukaa vähän lyhyemmin.
— No niin, Antonia muutti meille sisarensa huoneen viereiseen huoneeseen; he lauloivat ja tanssivat tapansa mukaan, kunnes molemmat tulivat sairaiksi samana päivänä. Kello neljä aamulla tuli rouva Teresialle vieraaksi pikku tyttö. No, sanoin minä rouva Bredströmille, joka sisaruksia hoiteli, enpä minä nyt vain olisi emäntäni sijassa. Mikset? hän sanoi. Sentähden, että kapteeni on odotellut poikaa, sanoin minä, ja hän saattaa vaikka surmata sekä äidin että lapsen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström…
— Puhukaa lyhemmin, jos saan pyytää.
— Ken tahtoo jotakin tietää, olkoon kärsivällinen. Eikö muuta? sanoi rouva Bredström; voimmehan vaihtaa. Tuossa viereisessä huoneessa parkuu aika poika. Poikako vai tyttö on samantekevää Sundhagenien mielestä, se ei koske ketäkään, molemmat äidit ovat niin sairaita, etteivät tiedä, vaikka koko Tukholma uppoaisi mereen.
— Ja vaihdoitteko te?
— Vaihdoimme. Täytyyhän vähän oikoilla Herramme hammaspyöriä. Olisiko ollut parempi, jos kapteeni olisi heittänyt tytön virtaan?
— Hm… Ja pojalla oli punainen naarmu oikean kyynärpään alla?
— Oli. Alussa oli poika äitinsä näköinen, mutta kolmen tai neljän vanhana hän alkoi muuttua isänsä näköiseksi, ja se samannäköisyys lisääntyi vuosi vuodelta. Sitä ei kapteeni voinut kuolemakseenkaan kärsiä. Hän vihasi pikku Yrjöä.
— Mitä tytöstä tuli?
— Mistä minä sen tiedän? Hänet ristittiin Helkaksi, Sundhagen joutui hunningolle, hänen vaimonsa kuoli. Ainahan joku saattoi armahtaa lasta. Kahden vuoden kuluttua syntyi Verna. Niin se oli, nyt tiedätte kaikki. Saatte vastata omantuntonne mukaan siitä, että nyt tuli sanotuksi, mitä olisi ollut jätettävä sanomatta.
— Olkaa toistaiseksi myöskin puhumatta siitä kellekään muulle. Älkääkä minua syyttäkö siitä, että itse tahdoitte olla viisaampi Herraa. Oliko viisasta jättää noin maailman varaan isäntänne oikea lapsi ja ottaa toinen, joka tuotti epäsopua taloon? Oliko viisasta kaiken tämän johdosta jättää pikku Yrjö Helsingin kaduille?
— Isä olisi tappanut hänet.
— Niin, teidän vaihtonne tähden. Kaksi oikeata sisarusta olisi kesyttänyt isän ja ollut äidilleen lohdutukseksi ja tueksi. Menkää metsään ämmämäisine parannuskeinoinenne! Hullu isä, kuoliaaksi ammuttu äiti, kaksi orpoa lasta, selkkauksia, petosta, rikos, huolia ja onnettomuutta, siinä teidän viisautenne, joka ryhtyi parantamaan Luojan töitä! Kasvattakaa te kananpoikasia, sitä te kyllä osaatte, mutta varokaa ryhtymästä muuttamaan ihmiskohtaloita!
Ja tohtori meni suuttuneena sairastensa luo, vanhan emännöitsijän alla päin ja murtuneena lähtiessä valmistamaan kanasoppaa pikku Yrjölleen.
Maasotaa käytiin elo- ja syyskuussa 1789 samanlaisin heikoin, hajanaisin, tuloksettomin rajamarssein kuin ennenkin. Elokuun 24:ntenä hyökkäsi amiraali Ehrensvärdin johtamaa rantalaivastoa vastaan paljoa voimakkaampi vihollisen laivasto Ruotsinsalmessa. Ensi hyökkäys torjuttiin voitokkaasti. Ehrensvärd tahtoi vihollisen päävoiman tullessa peräytyä vallattuine saaliineen, mutta kuningas, joka oli Kotkan rannikolta katsellut voittoa, käski hänen ryhtyä taisteluun päävoimaakin vastaan. Siitä seurasi tappio, ja Ehrensvärd oli onnellinen, kun 25:ntenä elokuuta sai pelastetuksi Svartholmaan edes vähäisen jäännöksen voitetusta laivastostaan.
Koko lokakuun pysyivät taistelevat armeijat aloillaan leirissään ja asettuivat sitten talvimajoihin. Tohtori Ekströmerin onnistui silloin saada virkavapautta, jotta hän saattoi omistautua kokonaan hoitelemaan Yöjärvellä olevia sairaitaan. Jaakko ja hänen rakuunansa olivat jo kauan olleet palveluksessa.
Kaksikymmenvuotiaan nuoruudenvoimat taistelivat kovaa taistelua tykinkuulan seurauksia vastaan. Kalpea syysaurinko katseli ikkunaruuduista murtunutta nuorukaista, joka päivä päivältä, viikko viikolta vähääkään paranematta päinvastoin tuli yhä voimattomammaksi ja jonka sairas pää kävi yhä raskaammaksi. Häntä hoidettiin Vernan huoneessa, hän ei enää puhunut, vaan kuihtui kuihtumistaan tiedottomana. Kaiken tuossa pienessä, viehättävässä asunnossa täytyi olla äänetöntä, hiljaista; ei saanut kuulua matoilla astelemista, ei sateen rapisemista ikkunoissa, ei hengissä säilyneen kärpäsen surisemista uutimissa. Se oli melkein toivotonta, mutta ei hyödytöntä hiljaisuutta, sillä noissa kärsivällisyyttä koettelevissa huolissa kehittyi Vernan uusi, kukoistava nuoruus ikäänkuin ulkona olevan kuihtumisen ja sisäisen hävityksen uhalla. Tuosta lapsen umpusta kasvoi nopeasti hyvä, rakastava ja uhrautuva nainen. Hän yksin toivoi silloinkin, kun lääkäri alkoi olla epätoivoissaan. Hän oli levollinen ja iloinen kuin syksyn auringonsäde, keväinen ja lämmin kuin hänen ruusunsa heinäkuussa. Odotellen onnellista päivää, jolloin hän saisi ilahduttaa rakastettua veljeään olemalla hänen vertaisensa, käytti hän jokaisen sairaanhoitajavirkansa vapaahetken laiminlyödyn puhetaidon harjoittamiseen, kirjoituksen oppimiseen ja niiden tietojen hankkimiseen, joita hänellä ei vielä ollut. Tohtori Ekströmer oli hänen taitavana opettajanaan, hänellä olikin nyt kylliksi aikaa, hän oli alkanut tuntea yhä isällisempää ystävyyttä tuota viatonta lasta kohtaan ja vietti suloisimmat hetkensä kotiopettajana talon alakerran salissa, missä vapaasti uskallettiin puhua ääneen ja vielä voitiin laskea leikkiä. Ainoa kohta, joka tohtoria huoletti, oli se, että hänen oppilaansa jäi varsin tietämättömäksi oppineiden kielestä. Luvunlasku, historia ja maantiede olivat valitettavasti ensi aluksi välttämättömimmät; Ciceron, Liviuksen ja Tibulluksen täytyi toistaiseksi pysyä Yöjärven alueen ulkopuolella.
Oli ehditty marraskuun ensi päiviin, kun Rebekka eräänä aamuna pani tapansa mukaan kylmää käärettä pikku Yrjön lyijynraskaan pään ympäri ja viittasi tohtoria tulemaan lähemmäksi vuodetta. Hän meni paikalle ja huomasi kummastuksekseen terävän kohokkeen ihossa vasemman korvan takana. Hän tutki varovaisesti tuota kummallista esinettä, ja kahden minuutin kuluttua hän oli vetänyt esiin pienen, teräväreunaisen raudansälön, joka oli kohonnut päästä. Hän katseli erittäin tarkasti vuorotellen paikkaa ja raudanpalasta, hänen kummastuksensa kasvoi hetki hetkeltä. Rebekka oli huomaavinaan hänen hämmästyvän.
— Mikä on? hän kuiskasi.
— Mikäkö on? tohtori toisti ajatuksissaan ihan tavallisella äänellään.— Kutsukaa Verna tänne!
— Kuoleeko hän?
— Mitä vielä! Kutsukaa tyttö tänne!
Verna tuli ja odotti niinkuin Rebekkakin henkeään pidätellen hämmästyneenä sanomaa, että kaikki toivo oli lopussa.
— Lapsi — sanoi tohtori Ekströmer irvistäen, minkä tarkoituksena oli salata hänen liikutuksensa, mutta mikä ei kuitenkaan voinut estää hyvin tavattoman ja lääkärin ammatille perin sopimattoman kyynelen vierähtämistä hänen silmänsä kätköstä — lapsi, syleile veljeäsi! Hän on pelastunut!
Tohtori Ekströmeristä oli nuoren sotilaan päästä ilmestynyt raudansälö niin merkillinen, että hän kirjoitti siitä syväoppisen kirjoituksen Ruotsin lääkäriseuralle. Hän luuli taudin luonteen johdosta voivansa olettaa sillä olevan kaksinaisen syyn: toisena tykinkuulan aiheuttaman tärähdysvamman, kuula kun kulkien läheltä haavoittuneen vasenta korvaa oli vaikuttanut suurten aivojen halvautumisen, toisena samaan aikaan tapahtuneen kranaatinräjähdyksen, josta hieno sälö oli tunkeutunut pienten aivojen vasempaan osaan ja siellä vaikuttanut tulehduksen, mikä esti paranemisen ja olisi varmasti tuottanut kuoleman, ellei luonnon oma voimakas vastavaikutus olisi sitä poistanut ja lopulta tunkenut sitä esiin ihon läpi. Ehkä on meidän tässä lisääminen, etteivät muut haavalääkärit pitäneet tätä selitystä täysin tyydyttävänä, ja ankarat arvostelut tuottivat kunnon lääkärille paljon päänvaivaa. Herrat virkaveljet olettivat, osoittaen mielipiteissään sellaista itsepäisyyttä, mikä vain monissa syväoppisissa riidoissa on tullut maailmankuuluksi, koko tykinkuulan pelkäksi tarinaksi ja kranaatin sälön ainoaksi hengenvaaralliseksi vammaksi, josta herra tohtori oli valitettavasti niin kauan ollut tietämätön. Ja siitä tekivät vastustajat sen loukkaavan johtopäätöksen, että herra tohtorin hoito olisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tuottanut kuoleman, ellei äidillinen luonto olisi pelastanut sairastahuolimattalääkärin menettelystä.
Mitenkä tämä asia oikeastaan oli, ratkaiskoot oppineet. Se vain on varma, että raudansälön poistamisen onnelliset seuraukset alkoivat näkyä nopeammin kuin lääkärikään uskalsi toivoa. Jo samana päivänä oli haavoitetun tila huomattavasti parempi, hän saattoi jo puhua; vähemmässä kuin viikossa hän sai takaisin kuulonsa, lukuunottamatta, että vasen korva pysyi vähän huonokuuloisena. Kohta katosi kiusallinen painostus päästä, ja marraskuun lopulla oli haavoitettu niin parantunut, että hän tahtoi ilmoittautua palvelukseen. Se rohkea päätös raukesi tohtorin jyrkän kiellon tähden; mutta koska oli aikaisin tullut rekikeli ja Ekströmerin täytyi palata palvelukseensa kenttäsairaalaan, päätettiin, että Yrjö Ros virkistyksekseen seuraisi häntä Artjärvelle.
Nuo syksyiset, pimeät marraskuun päivät olivat onnellisia ja valoisia päiviä Yöjärven kartanossa. Toinen sen lemmikeistä elpyi lakastuksesta uuteen elinvoimaan; toinen kehittyi päivä päivältä yhä enemmän ruusujen siskoksi. Molemmat äsken vielä äänettömyyteen ja merkkipuheen varaan tuomitut nuoret saivat sen kaivatun ilon, että saattoivat vapaina olentoina puhella keskenään. Verna ei väsynyt loistelemasta oudolla puhetaidollaan; Yrjö sai ainakin osaksi takaisin entisen iloisuutensa, kun uusi puhuja ei voinut olla hullunkurisesti hairahtumatta sanojen merkityksessä ja lausumisessa. Se puheliaisuus sai yksin Rebekankin liukkaan kielen vaikenemaan, ja kun tohtori säesti latinallaan ja Ramström huilullaan, tuntui Yöjärven äsken vielä äänetön hiljaisuus muuttuneen meluavan lapsijoukon melskeiseksi hälinäksi.
Ne onnelliset, jotka eivät koskaan ole olleet ilman kuuloa ja puhelahjaa, miten vähän he aavistavatniidenkohtaloa, joilta sallimus on sulkenut ympäröivään maailmaan johtavat sielun portit ja juoksevat virrat! Yksinäisinä, mykkinä kulkevat nuo surun lapset elämässään kuin muukalaiset maan päällä. Heidän ympärillään vallitsee iäinen äänettömyys; välinpitämättöminä tai hämmästyneinä he vaeltavat varjojen maailmassa, ja ihmiset käyvät heidän ohitsensa salaperäisinä, käsittämättöminä, tunnottomina. He sulkeutuvat omaan itseensä, heillä ei ole muuta valittavana, mutta kaipaava sielu levittää sylinsä elämää kohden ja luo itselleen haavemaailman, kuvitellessaan kaikkea, mitä he kohtaavat, mutta eivät ymmärrä, aavistavat, mutta eivät käsitä. Näkö-, haju-, maku- ja tunto-aisti ovat uskomattoman tarkat; ne ovat kuin hyönteisten tuntosarvet, joiden avulla mykät haparoiden kulkevat maailmassa, mutta äänestä, sävelistä, puheesta ei heillä ole mitään kokemusta. Franzén on onnitellut kuuroa siitä, että hän välttää maailmassa monen monet hyödyttömät sanat, paljon herjausta, panettelua ja hulluutta. Mutta ah, runoilija on unohtanut, että soiton maailman kieli, vieläpä enemmänkin, äidin, lapsen suloinen ääni, sanomattoman vaihteleva, ilmeikäs tunneasteikko, joka on rakkaan olennon hellässä puhuttelussa, ne eivät koskaan värise kuuron suljetussa korvassa. Ainoastaan pylväänsä päässä seisova hindulainen pyhimys uskaltaa ylistää sitä köyhää onnea, että hän on erotettu muista aivan yksikseen. Rikkaampaa ja inhimillisempää on se onni, että saattaa olla osallisena toisten suruissa ja iloissa, rikkainta kaikista, että voi uhrata itsensä sen puolesta, minkä tietää olevan parasta maailmassa.
Kun taas tuo raudankova, horjumaton muuri häviää pois, oltuaan niin kauan erottamassa hänen ja muiden olemassaoloa, hänessä olevaa aavistusten äänetöntä maailmaa pauhuisesta, ulkoisesta elämästä, joka siihen asti on tuntemattomana kohissut hänen ohitseen sopusointuisine ja epäsointuisine äänineen — mikä herääminen! Vapaana hän lähtee vankilastaan ihmetellen miten hän on voinut elää niin kauan sen ummehtuneessa ilmassa. Vielä kerran hän avaa sylinsä, jota on niin kauan halveksittu; maailma kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, ihmiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän pitää onneaan liian suurena, niinkuin se olisi kaikki kaikessa, vaikka se onkin vain osa hänen kansalaisoikeuksistaan, mitkä hänelle ihmiskunnassa kuuluvat. Hän on kerjäläinen, joka lähti ravittuna armeliaan pöydän äärestä taipaleelle, mutta oli viluissaan, löysi tieltä nutun ja piti itseään rikkaana.
Semmoinen oli uuden tulevaisuuden esirippu, mikä vedettiin pois kahden nuoren silmäin edestä Yöjärven kartanossa. Erotus oli, että orjatar Verna, joka oli muuttunut kevään Vernaksi, oli luonnon lapsi ja uskoi elämään, mutta Yrjö Ros ei enää uskonut siihen. Keskellä leikkivää pilaa hän vaipui toisinaan syviin ajatuksiin. Hän tunsi, ettei hän enää ollut entisen lainen, mutta hän ei tiennyt, minkätähden hän oli muuttunut.
Huomaavainen lääkäri ei ollut hyvillään noista hajamielisistä ajatuksista. Sairaan aivot olivat olleet liian kipeät voidakseen heti päästä säännölliseen toimintaan; täytyi koettaa saada jotakin vaihtelua metsätalon yksitoikkoiseen elämään.
Herrat lähtivät Artjärvelle, Yrjön lapsuuden kotiin Salmelaan. Oli kylmä ja kirkas joulukuinen sunnuntaipäivä. Ihmiset olivat juuri tulleet kirkosta ja hajaantuivat parhaillaan kukin omalle taholleen, muutamat ajaen tai astuen pitkin tietä, toiset kiitäen suksilla järvien jäätä. Päivällispöytä oli taaskin katettuna tuvassa; matkustavaisia pyydettiin istuutumaan ruoalle. Yrjö sai esittää lääkärinsä.
Hän oli maininnut läsnäolijoista kunkin tutulta nimeltään, kunnes huomasi tuntemattoman, näöltään hyvin vanhan miehen, puoleksi herran, puoleksi talonpojan, hyvin kalpein, kuoppaisin silmin, horjuvin askelin ja kuihtuneena käyvän sille paikalle, missä kaarlelainen Posti oli ennen ollut itseoikeutettuna vieraana.
— Missä Posti on? kysyi Yrjö.
— Siellä, missä taistelun vaunut särjetään ja kaikki verinen sota tulessa poltetaan, vastasi valtiopäivämies. Hän lähti kolme viikkoa sitten tapaamaan Kaarle-kuningasta taivaan valtakuntaan.
— Tehkäämme kiväärillä kunniaa! huokasi Yrjö. ViimeisetKaarle-kuninkaan aikaiset rivit marssivat talvimajoihin.
— Posti oli jo kauan valmiina lähtemään. Uusi aika oli hänestä liian pehmeä. Hän ei enää löytänyt yhtään rakuunaa, joka olisi jaksanut nostaa hevosensa kivimuurin yli niinkuin hän nuorena ollessaan. Mutta — isäntä jatkoi tyynesti — hänen sijallaan istuu toinen, jota sinä, Yrjö, et tuntene. Hän on vanhin poikani Sundhagen.
— Sundhagen! huudahtivat Yrjö ja tohtori Ekströmer yht'aikaa.
— Tuomas Sundhagen, kuninkaallisen sotalaivaston entinen kapteeniluutnantti. Hän on asunut jo kaksi vuotta talossa, vaikka erityiset asianhaarat ja tauti ovat estäneet häntä ennen näyttäytymästä meidän muiden seurassa.
— Hupaista tutustua teihin, hyvät herrat, uusi vieras sanoi vapisevin äänin. Se ääni kuului kuin rauniosta, mutta gentlemannin rauniosta.
— Tuomas on kärsinyt paljon palveluksessa, jatkoi isä ikäänkuin lieventääkseen tuon elävän kummituksen synnyttämää vaikutusta. — Katsele häntä tarkemmin, Yrjö. Hän oli kerran samanlainen kuin sinä nyt olet. Äiti sanoo sinun olevan sellainen kuin Tuomas oli kolmekymmentä vuotta takaperin.
Yrjöä värisytti ja hän kääntyi valtiopäivämiehen puoleen kysyen uutisia sodasta.
— Mitäpä siitä kuuluisi, vastasi vanhus. Kuningasten kuningas hallitsee maalla ja merellä. Kuolleet haudataan, haavoitetut paranevat, sotamies lepää, talonpoika pui eloansa, laivoja pannaan kuntoon Ruotsinsalmen tappion jälkeen, ruutia tehdään, kanuunoita porataan hankkimaan tulevana vuonna uusia kuolleita ja haavoitettuja. Minä tulin eilen Anjalasta. Siellä puhuttiin kapteeni Mörkistä.
— Mitä hänestä?
— Toissapäivän edellisenä yönä vartija huomasi Anjalan kartanon luona miehen, joka tahtoi hiipiä tänne Venäjän puolelta. Kyllä pitääkin olla Mörk, lähteäkseen tähän vuoden aikaan ratsastamaan yöllä joen jäätä kosken alapuolelta.
— Mitä sanotte?
— Vartija ampui ja tapasi miestä jalkaan. Sekin oli tarpeetonta. Jää petti, virta vei hevosen ja miehen. Eilisaamuna löydettiin molemmat avonaisesta virrasta Muhniemen luota.
— Kapteeni Mörkkö se oli?
— Niin, kapteeni Mörk. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Olihan hän turvassa; kuninkaan viskaaleilla ei ole mitään valtaa Venäjän puolella.
Yrjö ja tohtori katsahtivat toisiinsa. He ymmärsivät, minkätähden onneton kapteeni oli joutunut surman suuhun. Hän ei ollut voinut vastustaa tytärtään kohtaan tuntemaansa kaipausta, tytärtään, jota hän oli kohdellut niin julmasti, mutta jota hän kuitenkin rakasti mitä itsekkäimmällä isän rakkaudella. Häntä nähdäkseen hän oli uhrannut henkensä.
Talonväen arvaillessa minkä mitäkin tästä kummallisesta tapauksesta tuli tupa vähitellen täyteen kyläläisiä. Lääkäri oli saapunut taloon; mikäpä oli luonnollisempaa kuin että kaikki vanhat ja uudet kivut tahtoivat käyttää hyväkseen sitä harvinaista tilaisuutta näyttääkseen itseään kaikessa merkillisyydessään? Ja kipuja, kuten tiedetään, ei vaivaa mikään tarpeeton arkuus. Tohtori Ekströmer sai kylliksi tekemistä parkuvista lapsista, kielevistä äideistä ja vanhuudenheikoista ukoista, jotka täysin luottavina odottivat hänen tekevän heidät uudestaan nuoriksi. Eikä hän ollutkaan auttamatta, tuo kuuluisa tohtori. Hän ei ylvästellyt kultarasiastaan eikä kahden tiedekunnan kiitoslauseista noiden alhaisten ja köyhien sairasten parissa. Hän ajoi vain puolet joukosta kohteliaasti ulos ovesta ja valitsi jäljelle jääviksi kaikki, jotka saattoi parantaa kuppaamalla, suoneniskulla, mikstuura simpleksillä, essentia dulciksella, riianbalsamilla tai Janinen laastarilla, jota oli pidettävä korvan takana. Saatuaan sen kaiken välttävästi käsistään hän näki Helkan kärsivällisesti odottaen seisovan hänen tuolinsa takana.
— No? kysyi tohtori ottaen häntä leikillä kiinni leuasta. — Enpä toki luule noiden kirkasten helmihammasten tekevän suurta kiusaa. Vai sydämensyttökö vikana? Luuletko minua niin viisaaksi, että minä voisin loihtia sen pojan sinua rakastamaan, jonka mieluimmin tahtoisit omaksesi?
— En — vastasi tyttö pudistaen tummakiharaista päätään — minä olisin kysynyt teiltä, tohtori, miten on hänen laitansa, joka asuu tuolla ullakkokamarissa. Hän ei ole terve.
— Kuka asuu sitten tuolla ullakkokamarissa?
— Hän. Tiedättehän sen, tohtori. Minun isäni.
— Etkö sinä sitten olekaan talon tytär … Matias Salmelan tytär?
— Minä luulin isoisän sanoneen teille kaikki. Ei nyt ole enää mitään vaaraa, kun musta kapteeni on kuollut.
— Rakas lapsi, minä en ymmärrä sanaakaan. Mitä sinuun koskee kapteeniMörkin kuolema? Oliko hän paha sinua kohtaan?
— Minuako? Ah… Ei, vaan isää kohtaan. Kun isä palasi takaisin kaksi vuotta takaperin, teetti isoisä ullakkokamarin. Ei kenenkään pitänyt saada tietää isän olevan täällä. Musta kapteeni olisi ampunut hänet kuoliaaksi.
— Maltahan … minä alan ymmärtää. Helka … niin se oli. Isoisäsi otti sinut Tukholmasta pikku tyttönä. Tuomas Sundhagenko sinun isäsi on?
— Kas niin, tiesittehän sen kuitenkin. Tietysti minä olen hänen lapsensa, ja isoisä sanoo, että minä saan käydä neitien koulua papin luona. Mutta isä on usein kipeä. Olkaa hyvä ja määrätkää hänelle hyviä rohtoja!
— Minä koetan huomenna.Consilia fovet nox… se merkitsee, että sinun pitää tänä iltana ensiksi pyörähtää kolme kertaa ympäri myötäpäivään, sitten pitää koettaa olla vaiti kaksikymmentä minuuttia, senjälkeen sukia ruskeat hiuksesi niin, että puolet tulee idän ja puolet lännen puolelle päätä; ja viimeksi pitää sinun uneksia hänestä, jota rakastat. Se on hyvin tärkeätä parannuskeinon onnistumista varten.
Tyttö katsoi tohtoria kummastellen ja juoksi sitten tiehensä heleästi nauraen.
Tohtori Ekströmer kävi neuvottelemaan sen ainoan oppineen tiedekunnan kanssa, mikä oli läsnä: itsensä kanssa. Mitä oli tehtävä? Mitä oli ilmaistava ja mitä salattava?
Ekströmerin ei ollut onnistunut löytää sielua anatomiasalista, mutta hän oli tutkinut sen säikeitä elävissä olennoissa ja tehnyt tutkimuksistaan johtopäätöksen, että kuten voi olla olemassa surua synnyttävää tietoa, voi myöskin olla onnellista tietämättömyyttä.
Matkustajille annettiin yhteiseksi makuuhuoneeksi talon vierashuone, niin että he saivat häiritsemättä puhella päivän tapauksista — noista kahdesta verivihollisesta, joista toinen oli aivan äkkiarvaamatta tullut näkyviin, kun toinen yhtä odottamatta hävisi ihmisten ilmoilta. Kapteeni Mörkin kuolema oli muuttanut kaikki. Eikö Yrjön nyt pitänyt ilmoittaa sukuperäänsä? Eikö hänen pitänyt täyttää pojan velvollisuutta ja haudata isänsä? Eikö hänen pitänyt ruveta sisarensa oikeuksien luonnolliseksi valvojaksi? Ja vihdoin, eikö hänen pitänyt ottaa haltuunsa epäilyksen alaista Yöjärven perintöä, jonka syystä kyllä pelättiin olevan menetetyn kruunulle?
— Ja kaikki miehen tähden, joka ei ollenkaan koske häntä! nurisiEkströmer itsekseen.
— Yrjö — tohtori sanoi seuraavana aamuna — minä olen miettinyt asiaa. Sinä olet minun potilaani etkä vielä ole läheskään parantunut. Minä en voi sallia sinun sekaantuvan sotkuisiin asioihin enkä vilustuvan hautajaispuuhissa tähän vuoden aikaan. Pysy toistaiseksi Yrjö Rosina, ja minä lupaan että koetan pelastaa Vernalle Yöjärven. Minä todistan virkavalallani, että kapteeni oli hullu.
Yrjön sydän kapinoitsi, mutta hänen ystävänsä oli oikeassa.
— Tiedätkö — tohtori jatkoi — että Helka on Sundhagenin tytär? Siitä sinulle selviää kapteeni Mörkiä vastaan tehty salainen ilmianto. Sundhagen oli keksinyt piilopaikan kiven alta, ja Helka pisti ilmiannon sinun taskuusi.
— Mikä halpamielisyys!
— Sano hätäkeino, sillä isänmaallisuudesta meidän ei sopine olettaa paperin joutuneen sinun taskuusi. Sundhagenilla oli omat syynsä, miksikä hän toivoi saavansa kapteenin pois tieltään; hän ei uskaltanut tulla ulos ovesta sinun vanhain ystäviesi, pitkien pistoolien, pelosta. Mutta Sundhagenista puhuttaessa muistuu mieleeni, että hän on pyytänyt lääkärin hoitoa. Sinun sanotaan olevan saman näköinen kuin hän oli nuorena. Tahdotko käydä katsomassa häntä?
— Säästä minua näkemästä häntä! Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi minua enemmän inhottanut kuin hän.
— Hm… Nauti järkevästi viinistä, rakkaudesta ja korteista, niin saat olla varma, ettet tule hänen kaltaisekseen vanhetessasi.
Itsekseen tohtori ajatteli: Onpa tämä juonikas poika, ja juonikkaita ovat isätkin. Toinen tahtoi syöstä miekkansa poikaan, ja toista ei poika voi kärsiä. Ei, nyt lakkaan jo etsimästä isiä Yrjö Rosille.
Hetkisen kuluttua tohtori Ekströmer oli kapteeniluutnantti Sundhagenin huoneessa. Tuo mies, joka ennen muinoin oli ollut komea ja ihmeen kaunis, makasi keltaisen kalpeana, riutuneena ja läähättäen vuoteellaan. Hänen eilinen, ensimmäinen käyntinsä ulkona kylmässä joulukuun ilmassa oli vaikuttanut kuin kuolettava myrkky. Tohtori tutki hänen valtimoaan ja huomasi, ettei hänellä enää ollut monta tuntia elettävänä.
— Olkaa hyvä, käykää istumaan! sairas sanoi kohteliaasti hymyillen. — Antakaa anteeksi, vaikka kajuuttani on kehnonlainen … ei yhtään nojasohvaa … ei edes tupakkaa piipun täyttä… Olisin hyvin iloinen, jos voisin tarjota lasin oikeata madeiraa. Mitä sanotte terveydestäni, tohtori? Vähän rappiolla tänään … alus vuotaa, mutta sen reiät kyllä tukkeamme. Ei niin vähästä pidä jättää hylyksi vanhaa risteilijää. Minä tunnen itseni ihan kuin uudelleen rikatuksi sen jälkeen kuin … niin, tiedättehän, että kapteeni Mörk on joutunut haaksirikkoon. Surkuteltavaa se on … hyviä miekkailijoita ei nykyjään enää ole monta… Vähän mustasukkainen … kukapa ei ole mustasukkainen, kun kuljettaa niin kaunista prikiä kuin hänen vaimonsa?… Vakuutanpa. teille, että hän lauloi kuin satakieli … teidän olisi pitänyt kuulla häntä Iphigeneiana! Ruskeatukkainen … mimmoiset latvapurjeet! Hänen sisarensa Antonia … minun vaimoni … oli vähän vaaleampi … Vestrisin oppilas … tanssi kuin merenneito. Näittekö hänet ehkä?… Muistatteko hänet ehkä "Rakastuneesta Arlequinista"? Semmoinen Kolombine … oo, tohtori, tekin olisitte laskenut lippunne…
— Älkää puhuko niin paljoa, se rasittaa teitä.
— Pyydän anteeksi, ei vähintäkään… Koska kapteeni on kuollut, aion minä lähteä jälleen palvelukseen. Ehkä olen vähän liian vanha kuljettamaan lippulaivaa, mutta meillähän on nyt sota, minä kyllä osaan järjestää taistelulinjan… Ehrensvärdillä olisi vähän oppimista minulta … ei sovi tuhmasti kääntää pitkää sivua kahtakymmentä vastaan niinkuin Ruotsinsalmessa… Jospa minä olisin saanut ampua Nassaun prinssiä pitkin laivaa ja sitten vallata sen… Mutta se kyllä korjataan…. Tervetuloa ensi kerralla rekattiin! Tohtori, me osoitamme teille kunniaa!… Ja sitten täysin purjein vihollista vastaan … tyrskyjä tuolla edessä … kanuunat kuntoon … hyökkäysmerkki…
Viimeisiä sanoja tuskin kuului. Merimies, joka oli hurjasti elämöinyt elämän merellä, vaipui uneen, josta hän oli heräävä vasta toisella rannalla. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat palanneet hänen ammattiinsa.
— Olipa tuossa vanhassa rentustelijassa kuitenkin kipinä rohkeutta, tohtori Ekströmer ajatteli pois lähtiessään..
Meidän ei ole sallittu edelleen seurata kuningas Kustaa III:ta sodan vaihteleville harharetkille vuonna 1790 — ei ottaa osaa taistelevien sotajoukkojen lakkaamattomiin yrityksiin, kun ne koettivat syöstä toinen toistaan Kymenjokeen — ei Viipurinlahdessa tapahtuneeseen varomattomuuteen ja urotyöhön — ei Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun, joka kääntyi voitoksi Ruotsin laivastolle — eikä edes Värälän rauhaankaan, joka päätti voittelun Ruotsin voittamatta tai menettämättä maata, mutta levittäen asekunnian loistoa, joka paransi monta haavaa ja peitti monta erehdystä. Jättiläismäinen Venäjän kotka ei ollut ilman odottamatonta ponnistusta saanut torjutuksi luotaan laihtunutta Ruotsin leijonaa, joka oli vielä kerran uskaltanut käydä sen saaliin kimppuun. Leijona huomasi saaneensa hieman naarmuja ja käpäliään pakottavan; mutta iloiten ja kummastuneena se näki vielä voivansa voittaa. Molemmat taistelijat ehtivät silloin kääntää katseensa paljon suurempaan ja peloittavampaan paloon, joka leimusi lounaan puolella ja uhkasi liekkeihinsä kietoa koko Euroopan. Vallaton poika Ranska, jonka itsevaltiaat olivat tähän asti toivoneet saavansa pidetyksi kurissa kohtuullisilla löylytyksillä, alkoi käyttäytyä kuin aika mies, joka itse hallitsee omaa taloansa, pyrkiipä vielä puhdistelemaan muittenkin taloja. Jo ennen sodan loppua Kustaa ja Katariina ajattelivat liiton mahdollisuutta.
Ei ollut vielä täyttä kahta vuotta kulunut viimeksi kuvailluista tapahtumista, kun kesällä 1791 tapaamme muutamia kertomuksemme tunnettuja henkilöitä siihen aikaan hyvin suositussa kylpypaikassa Aachenissa. Tuo kaupunki, jossa Kaarle Suuri syntyi ja jossa hänen hautansakin on, oli viime aikoina tullut kuuluisaksi rikinpitoisista lähteistään, mutta oli samalla saksalaisen ja hollantilaisen kukkaviljelyksen keskus. Ei missään, ellei ehkä Leidenissä ja Amsterdamissa, ollut tavattavana suurempaa ja komeampaa tulppaani- ja liljakokoelmaa; ei missään, ellei Persiassa tai Provencessa, rikkaampaa ja ihanampaa ruusujen paljoutta. Suuri kasvitieteellinen puutarha oli kuin oikea kukkakaupunki; se oli jaettu tarkasti erotettuihin kortteleihin ja esikaupunkeihin, joissa suosituimmat kukkasuvut yksinvaltiaina hallitsivat kukin aluettaan. Missä hyvänsä kuljettiin noiden hurmaavien kukkakuningaskuntien välillä, tuli vastaan voimakas, melkein huumaava tuoksu — olisipa sanottu kansallisuus, jos kansallisuuksien aika jo olisi ollut silloin tullut — lähimpien valtakuntien asukkaista. Ainoastaan tulppaanit ja kuusi vuotta sitä ennen Eurooppaan tuodut daaliat olivat koreina ja tyhminä siitä omituiset, että ne eivät kyenneet henkimään elämänsä tarkoitusta ympäröivään kesäilmaan.
Oli keveitten pilvien viilentämä heinäkuun päivä, noin kello kahdeksan ajoissa aamulla. Ratsuväenupseeri, jolla oli yllä Aachenissa tuntematon univormu, lähestyi ruusujen valtakuntaa taluttaen käsivarresta nuorta naista. He tulivat kylpemästä ja istahtivat sievälle, vihreäksi maalatulle penkille käytävän viereen. Nuori nainen sanoi saattajalleen:
— Täällä minä tahtoisin asua.
— Niin, miksi ei? vastasi upseeri leikillisesti. — On kaksi keinoa. Me joko muutamme Yöjärven tänne tai tämän kukkatarhan Yöjärvelle. Mutta asukaamme täällä aina heinäkuussa.
— Onko täällä lunta talvella?
— Luullakseni on, mutta ei niin paljoa kuin meillä.
— Samapa se, minä tahtoisin asua täällä kaikki vuodenajat, tietääkseni aina olevani rikas. Voitkosinäkuulla ruusujen tuoksun, Yrjö?
—Kuullakotuoksun? En, sinähän sen vain voit kuulla.
— En minäkään voi enää niinkuin ennen. Mutta tarkkaa: etkö todellakaan kuule hiljaista musiikkia?
— Kyllä, minä hengitän voimakasta tuoksua. Heikot henkilöt saattavat siitä saada päänkivistystä.
— Ei, ei niin. Minä en tiedä, onko se laulua vai puhetta, mutta selvästi minä sen kuulen. Miksi sinä naurat, kun minä sanon ruusujen puhuvan?
— Sentähden, että sinä olet rakastettavin pikku lapsi, mikä koskaan on nähnyt yhdeksäntoista suven ruusujen kukoistavan. Sinä kadehdittava, joka vielä voitnähdäJumalanäänenkäyskentelevän puutarhassa.
— Etkö luule minun sitä useinkin ajatelleen? Se mikä sinun mielestäsi on näkemistä, kuulemista, haistamista ja maistamista, sen kaiken minätunnen, niinkuin se olisi vain yhtä. Minä tunnen mieltymystä tai vastenmielisyyttä paljostakin, jota en voi käsittää millään aistimilla. Minä tunnen muutamia kohtaan ystävyyttä ja toisia kohtaan vastenmielisyyttä, enkä tiedä miksi. Minä tuntisin sinun läsnäolosi, vaikka minulla ei olisikaan mitään ulkonaisia aistimia. Miksikä sinä naurat minulle?
— Ei, anna anteeksi! Sinä olet lapsi sydämeltäsi, et ymmärrykseltäsi. Sinä olet ajatellut paljon ja oppinut paljon sinä yhtenä vuotena, jolloin asuit Elimäen pappilassa ja luit yhdessä Helka Sundhagenin kanssa. Sinä yhä ajattelet ja opit vielä sittenkin, kun lähdit vapaaherratar Wreden suojeluksen alaisena Helkan seurassa tänne vakaannuttamaan terveyttäsi. Mutta sittenkään et vielä käsitä elämää semmoisenaan kuin se on. Sinusta tulee kerran hyvän miehen vaimo…
— Minä tyydyn sinuun enkä tahdo ketään muuta.
— Näetkös nyt, miten lapsellinen hupsu olet! Enkö minä ole sinun veljesi? Ainoastaan sentähden en ole tähän asti välittänyt oikeuksistani, koska sinä et ole tarvinnut minun suojelustani. Ekströmer on sinun holhoojasi, enkä minä … mielelläni muuta nimeä.
Nuori tyttö piirteli päivänvarjollaan kuvia hiekkaan. Toista käytävää myöten lähestyi neljä naista, jotka olivat kävelyllä kylpynsä jälkeen. Siinä oli vapaaherratar Maria Wrede, syntyjään Sparre, jonka äskettäin Uudenmaan jalkaväkirykmentin ja rakuunain everstiksi nimitetty puoliso, sittemmin sotamarski, kreivi Fabian Wrede, oli valtakunnan etevimpiä ylimyksiä. Ylhäistä, hienoa, viehättävää, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempaa vapaaherratarta seurasi kaksi muuta naista, jotka niinkuin hänkin kuuluivat ylhäisiin seurapiireihin. Heidän takanaan asteli vähän kainona vähän matkan päässä nuori kamarineiti, jota emme varsin helposti tuntisi Salmelan talon entiseksi veitikkamaiseksi kasvatustyttäreksi Helka Sundhageniksi.
— Kas, tuossahan ovat pakolaiset, joita turhaan etsin kylpylaitoksesta! huudahti vapaaherratar iloisesti, huomattuaan nuo kaksi, jotka olivat istuutuneet penkille. — Sallikaa minun esitellä kenraalitar Kaulbars … neiti Almsköld, joka on äsken saapunut Aacheniin … neiti Anckarström … luutnantti Ros!
— Minua ihastuttaa teihin tutustuminen, nuori neiti, virkkoi kenraalitar leveään, miellyttävään tapaansa, jonka Yrjö Ros varsin hyvin tunsi.
Hän oli kärsinyt ja vanhentunut melkoisesti noina kahtena vuotena; tohtori Ekströmer olisi muistuttanut, että neljänkymmenen iän ei tarvinnut odottaa kuudenkymmenen ikää parantuakseen. Mutta kuitenkin oli vielä jotakin jäljellä entisestä Loviisan tanssiaisten hallitsijattaresta.
— Mitä luutnanttiin tulee — kenraalitar jatkoi — niin muistelen, että olemme nähneet toisemme ennenkin. Ehkäpä erehdyn.
— Armollinen rouva — Yrjö vastasi ja suuteli kunnioittavasti kukistuneen ylhäisyyden kättä — älkää pitäkö minua niin kiittämättömänä, että voisin unohtaa sen hyvyyden, mitä te olette osoittanut minulle!
— Hyvä luutnantti — kenraalitar virkkoi yhtä lämpimästi kuin ainakin neljänkymmenen ikäinen, ehkäpä vähän lämpimämminkin — jos kukaan on maksanut velkansa, niin olette ainakin te. Tiedättekö, armollinen vapaaherratar, että tämä nuori mies on noussut kuolleista? Minä en voi koko elämänikään kiitollisuudella palkita Kaipiaisten hautaa. Mutta kuinka tapaan minä teidät täällä, luutnantti? Toivoakseni ei haavasta ole koitunut terveydelle vahingollisia seurauksia?
— Minun täytyi pysyttäytyä sodan loppuaikoina Viaporin puolustusväessä, ja Aachenin rikkikylvyt huuhtonevat viimeisenkin ruudinsavun haavoitetusta päästäni. Kuinka hänen ylhäisyytensä kenraali voi?
— Niinkuin saattaa voida, kuneiole tullut mestatuksi. Tiedättehän, että kuninkaallinen majesteetti armahti urhoollisen sotilaan, joka täytti velvollisuutensa, sillä tavoin, että hän menetti vain virkansa ja päällikkyytensä. Mieheni kasvattaa artisokkia Linköpingissä, ja se on hänen mielestään tuotteliaampaa kuin kuninkaan palveleminen.
— Artisokkia! huudahti vapaaherratar Wrede johtaen rakastettavasti heti ensi tilassa puheen pois ikävistä muistoista. — Siis aivan kuin Rooman keisari Salonassa! Saanko vaivata teitä, armollinen kenraalitar, tilaamaan niitä minulle Linköpingistä? Artisokat ovat minun parasta herkkuani.
— Te imartelette miestäni; hän kyllä ihastuu, kun saa lähettää näytteitä taidostaan. Mutta Salonan keisaria mainittaessa … kuinka onkaan urhoollisen ritarini pyhän Yrjänän laita? Oletteko vieläkään vapauttanut lumottua prinsessaa?
— Hän seisoo tässä, armollinen rouva, osoittamassa teille nöyrää kunnioitustaan.
— Mitä? Neitikö olisi?… Cecile! Luutnantti Ros on voittanut sinun hansikkaasi.
Nuori nainen teki kauniin kumarruksen, melkein yhtä syvän kuin menuetissa, ja sanoi nauraen tyytyvänsä palkintotuomarin päätökseen, jos luutnantti vielä piti hänen mitätöntä panttiaan niin suuren kunnian arvoisena. Yrjöltä ei jäänyt huomaamatta, että tumma puna puhui toista kuin hänen ilvehtivä äänensä, ja samassa silmänräpäyksessä kohosi purppura myöskin Vernan poskille. Kaksi kilpailijaa — tanssiaislemmitty ja luonnonlapsi — katsahtivat nopeasti toisiinsa ensimmäisen ja viimeisen kerran Aachenin ruusutarhassa.
— Cecilen huomautus on oikea, virkkoi kenraalitar. Ehkä muistanette, luutnantti, ehdon, joka tohtori Ekströmerin mielestä oli mahdoton täyttää. Ritarini oli pysyttävä naiselleen uskollisena kolme viikkoa.
— Luullakseni on se ehto täytetty, Yrjö vastasi. Se onnellinen, joka on vapauttanut prinsessan, ja se vielä onnellisempi, joka on voittanut neiti Almsköldin hansikkaan, en ole minä. Se kadehdittava onni on tullut tohtori Ekströmerin osaksi.
— Mitä? Ekströmerinkö? Kuinka se on mahdollista.
— Kun nuori henkilö on viettänyt elämänsä pimeässä vankilassa — kun taitava lääkäri avaa vankilan portit — kun hän sanoo sille rakastettavalle ja onnettomalle vangille: ole vapaa, astu ulos maailmaan, nauti elämästä, nuoruudesta ja vapaudesta saman oikeuden mukaisesti kuin me muutkin kuolevaiset — niin eikö hän ole se, joka on purkanut lumouksen, vapauttanut vangin ja voittanut kalliin pantin, mitä kaksi taitamatonta kilpailijaa turhaan on tavoitellut?
Syntyi äänettömyys, jonka aikana pilkallinen hymy katosi neiti Cecilen huulilta ja kenraalitar kätki neuvottomuutensa ainaisesti uskollisen viuhkan taakse. Hän katsoi Vernaa, katsoi Yrjö Rosia, ymmärsi uuden tappionsa ja oli kyllin ylevämielinen tyytyäkseen siihen, kuten täydellinen maailmannainen ainakin.
— Luutnantti puhuu arvoituksia — hän sanoi seuranaiselleen — hän saa toiste paremmin selittää ajatuksensa. Kas siinä on, hyvä vapaaherratar, meillekin esikuva. Miksi olisi sotapäälliköille ja lääkäreille yksin suotu se onnekas etuus, että saavat pelastaa viattomia vankeja? Emmekö me kaikki voi korjata vääryyttä tai lohduttaa onnetonta? Onnen päivinä minä olin usein tyytymätön itseeni, minusta ei ollut kylliksi siinä, että vietin kolme neljättäosaa ajastani vain sitä varten, jotta viimeisen neljänneksen voisin loistaa hoviseurassa tai tanssiaisissa. Nyt on minulla mies, joka tarvitsee minua; minä olen perustanut pienen koulun Linköpingiin, minua ilahduttaa oppilasteni edistys, minulla on jotakin elämisen arvoista, minä olen onnellisempi nyt kuin ennen menestyksen päivinä… Mutta jopa on meidän aika lähteä yksinkertaiselle aamiaisellemme. Jääkää hyvästi, neiti, jääkää hyvästi, luutnantti Ros! Jos äidillisen ystävän kunnioitus ja iäinen kiitollisuus voi tuottaa teille jotakin tyydytystä, niin … käykää katsomassa minuakin! Muistoissani, sekä iloisissa että suruisissa, olette te aina pysyvä urhoollisena ja uskollisena ritarinani pyhänä Yrjänänä.