Nuori ritari Klaus Hermaninpoika Fleming oli niitä teon ja toimen miehiä, jotka eivät paljoa puhu, sillä heidän ajatuksensa pukeutuvat lakkaamatta käytännöllisiin toimiin. Hänellä oli kyllä tunteita, syviä ja lämpimiä, mutta ne asuivat supisuomalaisen tyyneyden alla. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat varsin väärin sitä hidasverisyydeksi. Hänen Kirsti sisaressaan oli samaa tarmokasta toimintakykyä, mutta sen ohella hän oli hellempi mieleltään ja vilkkaampi luonteeltaan. Hän osasi puhua ja haaveilla; tunteet saivat hänet usein valtaansa, mutta samoin kuin veli puki ajatuksensa, puki hän tunteensa toimintaan. Suuruuden aineksia oli molemmissa, ja kumminkin kulki sisar jälkeä jättämättä kautta maailman, kun taas veli sai historiassa kuulun nimen.
He istuivat rinnatusten vuorella, auringon alkaessa kallistua lännen maille. Tuttavallisesti ensin puheltuaan lähimmistä sukulaisistaan ja itsestään Kirsti käänsi puheen Stolbovan rauhaan ja kysyi, mitä veli siitä arvelee. Tämä vastasi totuttuun tapaansa lyhyesti:
— Venäjä on sidottuna, Puola voimatonna, Suomi saa rauhassa kasvaa ja varttua ja Ruotsi on nousemassa suurvallaksi. Me joudumme pitkällisiin sotiin, kenties muilla taistelutantereilla.
— Ruotsi on voittanut Jaakko de la Gardien johdolla, Suomenmaa EevertHornin johdolla. Minun mielestäni on oikein, että ne siten jakavatkunnian keskenään. Jos minä olisin mies, niin tahtoisin astua EevertHornin sijaan; mutta minulla on veli, joka täyttää sen paikan paremmin.
— De la Gardie ja Horn ovat tehneet paljon; mutta nyt alkaa kuningas kohota päällikköjensä yläpuolelle. Hän menee kauemmaksi opettajiaan.
— Mutta hän saattaa kaatua sodassa, kuten Eevert Hornkin.
— Milloin on kuningas kaatunut kesken toimiaan?
— Olen kuullut kerrottavan, että Harald Kaunotukka unohti valtakuntansa velhonaisen tähden.
— Unohtiko? No, kyllä hän sen korvasi jälleen. Ebba Brahe löytää kyllä lohdun, ja kuningas on jo aikoja sitten tehnyt samoin.
— Minä en puhu hänestä, josta olisi tullut ansiollisin kuningatar. On prinsessoja, joilla on pienemmät ansiot.
— Oletko sinä mustasukkainen?
Kirstin poskille lehahti hehkuva puna, ja se harmitti häntä. Hän vastasi:
— Mustasukkainen saattaa olla ainoastaan samanarvoisia kohtaan.
— No, enpä ymmärrä, mikset sinä voisi olla Ebba Brahen vertainen. Mutta ole levollinen. Rakkaus on lapsentauti, ja kuningashan ei enää ole lapsi.
— Oletko varma siitä?
— Niin varma, että hän on valtaneuvoston kanssa keskusteleva seuraavasta lemmenliitostaan.
— Ja sittenkin hän saattaa uneksia! Ritari, joka ei ollut uneksija, nousi ylös.
— Väkeni on valmiina lähtöön, minun täytyy jättää sinut. Hyvästi, Kirsti! Vahinko, ettet ole syntynyt Brandenburgin prinsessaksi, koskapa olet syntynyt kuningattareksi. Mutta — lisäsi hän myhähtäen kauniin myhäilynsä, joka ani harvoin valaisi hänen totisia kasvojaan — sinähän olet Fleming; en tiedä Brandenburgeissa mitään, mitä sinun kannattaisi kadehtia.
Ja hän poistui kiireisin askelin. Pian hän oli jälleen joukkonsa etunenässä ja ratsasti pois.
Kirsti Fleming jäi ajatuksiinsa vaipuneena istumaan vuorelle ja palautti mieleensä sadun taivaanlaen vaarallisesta kohdasta. Tuo kaikki oli ollutta ja mennyttä niinkuin aavenäky; hän oli pysynyt uskollisena itselleen ja ystävyydelleen. Siitä puolin hänen tähtensä oli loistava huomaamattomana, kaukana vaaroista ja valtaistuimista, kulkien tuntematonta tulevaisuutta kohden. Hänen kohtalonsa oli oleva naisen kohtalo: uhrata oma itsensä.
Silloin häntä lähestyi Sigfrid mestari joka tuli häätalolta päin. Vanhus ei nähnyt Kirstiä; hän kulki ohitse syviin ajatuksiin vaipuneena. Neitonen mainitsi hänen nimensä ja pyysi häntä viereensä istumaan.
— Joko palaatte kaupunkiin, arvoisa isä? kysyi hän.
— Tuonne taloon jätin ne, jotka elämän iloja iloitsevat. Minun iässäni ajatellaan enemmän tulevaa elämää, ja minä iloitsen luonnon heräämisestä, joka on esikuva meidän omasta ylösnousemisestamme.
— Olen teille kiitollisuuden velassa, Sigfrid mestari. Muistatteko, että kerran ennustitte ymmärtämättömän lapsen elämänvaiheita.
— Saattaa olla. Ymmärtämättömiä lapsia me olemme kaikki tyynni.
— Te ennustitte, ja ennustus on käynyt toteen. Käyvätkö ennustuksenne aina toteen?
— Minä saatan erehtyä. Me näemme täällä niinkuin peilissä tumman luvun. Tähdet kulkevat kulkuaan tuolla päämme päällä. Ihminen päättää, Jumala säätää. Armas neiti, paras on uskoa omassatunnossa olevaa ennustajaa; se ei valehtele milloinkaan.
— Mestari, te puhuitte iästänne. Tiedätteköhän, että te olette nuorempi minua?
— En, sitä en tiedä. Voitteko kääntää ajan virran juoksemaan takaisin kohti lähdettään.
— Uskokaa minua, te olette minua nuorempi. Te voitte, mitä minä en voi — te voitte uneksia.
— Kaikki ihmiset voivat uneksia.
— Minä en voi. Muistatteko, mitä kerran sanoitte minulle: jotakin kuolee siinä ihmisessä, joka joutuu Jupiterin kanssa vastakkain. Totta puhuitte: mennyttä on uneksimistaitoni. Kun ihminen on heittänyt sydämensä tuleen ja se on siinä tuhaksi palanut, ei hän enää uneksi.
Sigfrid mestari katsoi häneen kummastellen, melkeinpä ankarasti.
— Se ei ole mahdollista, se on sekä Jumalan tahtoa että luonnon lakeja vastaan. Pyhät marttyyrit, jotka on tulen liekissä poltettu, ovat samalla hetkellä uneksineet taivaan autuudesta. Poloiset, jotka ovat myyneet sielunsa synnille, uneksivat tulevaisen elämän rangaistuksista. Sielulla on aina jotakin, mikä on takana päin, kuten myös jotakin, mikä odottaa edessä päin. Sydän on juonikas vehe; se on olevinaan tuhkana ja silloin se kytee kuin sysihauta syvyyksissä, joihin silmä ei näe. Siinä, missä me seisomme, uneksii luonto uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Tänä hetkenä, jolloin tässä olemme, uneksii vuosisata tulevia vuosisatoja, kevät uneksii kesää ja silmänräpäys iankaikkisuutta. Tekö yksin olisitte tulevaisuutta ja sielua vailla?
— Kunnianarvoisa isä, minä tiedän kylväjän kylvävän siementä tuhkaan, ja Jumala saattaa kyllä kylvää minuun uuden elämän. Selittäkää minulle, mitä sanoitte tästä meidän ajastamme. Onko se vanha vai nuori?
— Vanha se on vuosisatain perinnöstä, ja nuori se on tulevien aikakausien elinvoimasta. Sata vuotta sitten odotti Martti Luther maailmanloppua, kosk'ei hän voinut käsittää, kuinka olisi mahdollista enää nousta sen korkeammalle ymmärryksessä tai vaipua syvemmälle pahuuteen. Määrä ja mitta on pantu, eikä sitä yksikään tiedä, vain Jumala. Minä odotan vielä näkeväni näillä vanhoilla, sammuvilla silmilläni kummallisia nähtäviä. Minä odotan Antikristusta, joka on ilmestyvä lopun edellä.
— Kuinka, arvoisa isä? Te odotatte Antikristusta ja sanotte kuitenkin aikakauttamme nuoreksi tulevaisesta voimasta?
— Niin, enpä tahdo salata teiltä, armas nuori neiti, että ihmeellisiä merkkejä on kahtena viime vuonna näkynyt taivaalla ja ne jatkuvat yhä, niin että sokeakin huomaa jotakin suurta ja peloittavaa olevan tulossa. Eikä siinä kyllin, että monessa kohti on nähty sotajoukkojen taistelevan ilmassa, pohjoisesta päin tullen ja toisia kohdaten kaakon ilmalta, eikä siinäkään, että merkkejä nyt näkyy auringossa ja kuussa ja meren aallot ankarasti pauhaavat niinkuin Raamattu ennustaa. Kummallisempaa kuitenkin on, että Mars, Jupiter ja Saturnus nyt ovat senkaltaisessa yhdistelmässä, jommoista tuskin milloinkaan ennen on ollut, ja hirmuisten pyrstötähtien usmia leviää ylitse maailman, niin että ne tekevät kaikki planeetat rauhattomiksi ja ikäänkuin raastavat mukaansa taivaan voimat. Tämä tietää, että pian on tuleva sellainen suuri, pitkällinen ja kauhistava sota, ettei ole ollut maan päällä senkaltaista hamasta pakanuuden ajasta, ja Gog ja Magog kaiketi nousevat kristikuntaa vastaan ja heidän päänään on Antikristus, synninihminen. Mutta katso, juuri semmoisten raskaitten aikain lähestyessä Jumala varustaa kansansa uusilla voimilla, niin että siitä tulee väkevä kuin nuori jalopeura ja että se vankasti nousee tulevia vaivoja vastaan. Ja tämä on minunsententiam, minun tyhmän ymmärrykseni oletus, että eritotenkin Ruotsin valtakunnan, yhdessä Suomenmaan kanssa, joka on sen ulkovarustus, pitää tänä aikana nousta suurempaan voimaan ja valtaan kuin milloinkaan ennen, ja niin siitä on tuleva se Mikael, jonka sotisopana on Jumala ja jonka säkenöivä miekka on maahan kaatava Antikristuksen. Siihen toimeen on Jumala kutsunut valitun sankarinsa, Kustaa Aadolfin, jonka merkit Tyko mestari jo minun nuoruuteni aikana näki taivaalla Cassiopean tähtisikermässä. Hän on sen tekevä. Hän on nuori, hänen valtakuntansa on hänen kanssaan tuleva nuoreksi ja voitoista voimalliseksi. Tuleva on raudan ja veren aika, mutta sen jälkeen sanoo Herra: "Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan ja hopeaa raudan sijaan ja vaskea puiden sijaan ja rautaa kivien sijaan ja tahdon tehdä vaivas rauhaksi ja työs vanhurskaudeksi. Ei enää sinun maassas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa, eikä kadotusta sinun äärissäs; vaan sinun muuris pitää autuudeksi ja sinun porttis kiitokseksi sanottaman."
— Enkö ollut oikeassa, isä? Teidän puheenne on kuin kahdeksantoistavuotiaan uneksimista. Mutta ettehän puhu itsestänne mitään. Ja kumminkin olen kerran kuullut teidän uneksivan korkeasta, ihanasta tornista, josta tähtitaivas levisi kirkkaudessaan teidän eteenne niin lähelle, että te melkein saatoitte syliinne sulkea koko luodun maailman. Olen kuullut teidän uneksivan kauneimmista tieteenvälineistä, parhaimmista, mitä ihmisen nero on voinut keksiä avaruuden tutkimista varten, ja ne olivat teidän omianne; te istuitte hiljaisessa yössä, mitaten äärettömyyttä ja säätäen lakeja planeetoille ja auringoille, joiden olemassaoloa ei tähän saakka ole voitu aavistaakaan. Te olitte nuori ja rikas ja kartutitte tähtitiedettä hämmästyttävillä keksinnöillä. Ei ollut koko oppineessa maailmassa yhtään niin loistavaa nimeä kuin teidän nimenne; te olitte vuosisadan mies ja ihmishengen opastaja tähän asti tutkimattomissa korkeuksissa. Teidän jalkainne alla oli maa ja teitä korkeammalla oli ainoastaan Herra Jumala.
— Niin, niin oli, sellaiselta minusta näytti, virkkoi vanha mestari ajatuksissaan. — "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos sinä maahan lankeat ja kumarrat minua." Mutta kiitetty olkoon Jumala, että minä näistä viettelevistä unista heräsin vanhana ja unohdettuna köyhässä majassani, huonojen omatekoisten putkieni ja harppieni ääressä. Kuka minä olen, Herra, että minä sinun luomaasi laittaisin? Missä olin minä silloin, kun kointähdet sinun ylistystäsi veisasivat?
— Sentähden, että olette nöyrä, on Herra kumminkin antanut teille ennustamisen hengen ja taidon lukea tähtien kirjoitusta. Te ette voi kieltää olemattomiksi Jumalan lahjoja. Mitä te sanotte itsestänne?
— Minä olen se muurahainen, jolle Herra sanoi: mene, kuljeta kortesi ja jää unohduksiin! Minä olen se honka, jonka Herra pystytti vuoren huipulle katsomaan laajalti ympäri ja näkemään yön tulon ja auringon nousun ennen muita metsän puita. Minä olen se viisas mies, jonka jälkeen tulee muita ja viisaampia, niin että minun viisauteni pitää tuleman hulluudeksi ihmisten edessä, niinkuin se on hulluutta Jumalan edessä. Minä olen tänäpäivänä profeetta, eikä kukaan minua usko; minä olen huomenna poissa, eikä kenkään minua muista. Kenties pitkien aikojen kuluttua, kun taivaan tähdet kirkkaasti kimaltelevat tuntemattoman hautani yläpuolella, kenties silloin joku yksinäinen matkamies pysähtyy illan tullen vuorille Pohjanlahden rannalle ja muistelee muinaista lapsuudenaikaista satua ja virkkaa itsekseen: tässä kulki entisinä aikoina mies, joka luuli osaavansa lukea, mitä Jumala on kirjoittanut taivaan kannelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä; hän eli valistumattomaan aikaan, jolloin vielä uskottiin tähtien vaikutukseen.
— Niin, isä, mahdollista on, että olette oikeassa. Mutta silloin, kun maatamme valaisee suurempi ja kirkkaampi valo, silloin ihmiset hakevat vanhoista kirjoista teidän nimenne ja sanovat toisilleen: hän oli ensimmäinen oppinut tutkija, jonka Suomenmaa on synnyttänyt tieteelle ja maailmalle. Hän oli, lähinnä Jumalan sanaa, ensimmäinen viisauden lähde, joka lähetti purojansa eri haaroille tekemään maata hedelmälliseksi. Niinkuin hän oli alku, niin oli hänen suuruutensakin alun suuruutta, koskapa kaiken alun tulee sulattaa jäätä ja murtaa vuoria. Hän oli köyhä ja unohdettu, hän kärsi toisinaan vainoa, monesti kiittämättömyyttä; mutta katso, kuinka suurta hän on saanut aikaan vähillä apukeinoillaan, ja katso, kuinka pitkän jonon seuraajia hän on saanut tutkimusten tiellä! Suuri taito tai kunnia ei ole rakentaa valmiiksi sitä, jonka perustuksen edelläkävijät ovat luoneet; mutta kunnia on rakentaa perustus, joka kestää läpi aikakausien.
— Armas neiti! Sanoitte minua äsken nuoremmaksi itseänne. Mutta milloinka minä ihanimmissakaan nuoruuteni unelmissa olisin voinut kuvata niin kauniita kukkasia illan taivaalle kuin te nyt kuvaatte eteeni jälkimaailman taivaanrantaan? Kiitos siitä, että olette tehnyt vanhan, köyhän miehen rikkaammaksi kuin moni muu on, joka vaeltaa elämän kauneimmassa kukoistuksessa! Aurinko menee mailleen; ylistäkäämme Jumalaa!
Ja niinkuin koko luonto olisi tahtonut totella tuota kehoitusta, levisi vanhan mestarin näin sanoessa hehkuva kimaltelu meren lahdelle, rannoille, vuorille ja metsiin. Satakieli viserteli korkeassa tammessa meren rannalla; rastas vastasi tervehdykseen vuorelta hongan latvasta; häälauluja kuului Trollbölen talosta, ja paimentyttö, jota ei oltu kutsuttu häihin, lauloi kirkkaalla äänellä yksinäistä lauluaan joen äyräällä. Juhannusyö laskeutui hiljaisena ja tuoksuvana yli tienoon tuntematta pimeyttä tai surua. Maa näki edessään kesän ja hedelmän. Luminen, karu pohjola uneksi vielä kerran onnellista nuoruutensa unelmaa.
Niillä, jotka puhuvat onnen vaihteluista ja johtavat kaikki vain sattumuksesta, oli muistettavana vuonna 1789 paljon syytä kummastella ajan tapahtumia. Kaikkien ihmetellessä, mitähän oikeastaan oli tuleva hurjasta Ranska-poikasesta, joka alkoi ruveta niin hillittömäksi, tapahtui kummallisia asioita myöskin sävyisässä, syrjäisessä, unohduksiin joutuneessa Suomessa. Elokuun 25. päivänä 1788 oli kuningas Kustaa lähtenyt Kymenkartanosta paluumatkalleen Ruotsiin melkein pakolaisena, vaarojen ja kavalluksen keskitse, epätoivoissaan kruunustaan, monen jo pitäessä häntä valtaistuimelta syöstynä yksinvaltiaana, jonka kuusitoistavuotisesta hallituksesta ei ollut jäävä jäljelle muita merkkejä kuin onnistumaton vapaudensorron yritys, kruununpolttimot, uusi teatteri ja muutamia sieviä sekä suorasanaisia että runopukuisia korulauseita. Venäjän Katarina riemuitsi, Ruotsi horjui, Suomi näytti pettävän perinnäisen uskollisuutensa ilmikapinalla, kansat epäröivät, puolueet kohottivat uudelleen päätänsä sen musertavan iskun jälkeen, joka niitä oli kohdannut 1772; ei kukaan tiennyt edellisenä päivänä, mikä kohtalo oli seuraavana tuleva maan ja kansan osaksi. Kesäkuun 5. päivänä 1789 nousi sama kuningas jälleen maihin Suomen rannikolle Turussa, ja miten olikaan kaikki silloin muuttunut kuin kuvat taikapeilissä! Ajan ilma oli edelleenkin täynnä ukkosta, mutta pahin rajuilma näytti jo menneen ohitse, vihollinen ei enää riemuinnut, Ruotsin manner ei enää vavissut kuninkaan valtaistuimen alla, Suomi oli malttanut mielensä ja pudistanut niskoiltaan kavalluksen kuin häpeällisen valheen, kansat saivat rohkeutta, puoluemiehet hiipivät rajan yli pakoon, Kustaa III:n aurinko loisti vielä kerran ennen laskeutumistaan melkein yhtä viehättävän kirkkaasti kuin hänen nuoruutensa ja onnensa aikana. Historia vain piirsi poiskäännetyin kasvoin yhdistys- ja vakuutuskirjan nimen aikakirjoihin.
Ruotsin aseellinen käsivarsi, joka edellisenä vuonna oli sisäisestä suonenvedostaan ensi iskussaan hervahtanut voimatonna alas, kohosi jälleen parantuneena ja voimakkaana jatkamaan taistelua. Sotajoukkoja ja laivastoja oli talven kuluessa varustettu kiireisessä taisteluinnossa, rivit olivat täyslukuiset, marssikäskyt valmiit; missään ei puuttunut rohkeutta, kuuliaisuutta eikä yksimielistä isänmaanrakkautta, mutta kuitenkin puuttui kolme muuta sodan menestyksen tärkeintä edellytystä: rahaa, päälliköitä ja aiotun retken rohkeaa ja tarkkaa suunnitelmaa. "Sodassa — sanoo Yrjö Kaarle von Döbeln — ei mikään ole mahdotonta, kun vain osataan itsepäisesti taistella vastuksia vastaan, luottaa onnelliseen sattumaan ja pakottaa itse onni avuksi." Tähän saatettaisiin lisätä: jos vain on päällikkönä Döbelnin lainen mies. Kustaa III oli epäilemättä nero, mutta hän ei ollut nero sodan alalla.
Pieni Loviisan kaupunki kuningatar-nimineen oli tähän aikaan etuvartijana lähinnä valtakunnan rajaa, joka kulki pitkin Kymenjokea. Sinne kokoontui keväällä 1789 kenraalimajuri Kaulbarsin johtamana se Ruotsin sotaväen osasto, jonka tuli suojella rantatietä ja sopivana hetkenä marssia Haminaa vastaan — osa Dalin rykmenttiä, uplantilaisia, vermlantilaisia ja nerikeläisiä sekä suomalaisia Kymenkartanon komppaniasta ja eskadroona Uudenmaan rakuunoita. Kaupunki oli muuttunut leiriksi; mutta leirejä ja sodanvaaraahan tällöin oli kaikkialla, ja enin osa asukkaita piti turvallisempana kaupunkia kuin saaristoa, jossa ehkä olisi jouduttu venäläisten risteilijäin saaliiksi.
Johonkinhan nuorten upseerien oli ryhdyttävä, kun he siinä viikosta viikkoon turhaan odottelivat edemmäksi marssimisen käskyä. Miksi he eivät olisi nauttineet nuoren elämän suloa, jonka säikeet vihollisen luoti saattoi milloin hyvänsä äkkiä katkaista? Ei ollut sievistä maalaisneitosista eikä hienosti sivistyneistä nuorista aatelisneideistäkään puutetta, sillä mitä kaupunki oli mahdollisesti vailla, sen korvasivat runsaasti ympäristön aateliskartanot. Miksi ei pidettäisi tanssiaisia raatihuoneella?
Sotaretkellä oltaessa tullaan pian tutuiksi. Soittoa oli, siispä tanssittiin ikäänkuin ei kellään olisi ollut aavistustakaan siitä, että verinen sota raivosi muutaman penikulman päässä Savon järvien rannoilla. Ensimmäiset tanssiaiset olivat hyvin onnistuneet ja toisia tuli sen jälkeen. Loviisassa huviteltiin.
Viime tanssiaisten jälkeisenä aamuna oli kenraalinrouva Kaulbarsilla (syntyjään Adlerfelt) vieraiden vastaanottohetki, ellei tahdo sanoacour; hän oli käymässä miehensä luona Loviisassa ja hänen asuntonsa oli tällä kertaa kaupungin ylhäisimpäin seurapiirien kokouspaikkana. Kello yhdestätoista yhteen saakka ilmoittautui joukoittain rouvia, neitosia ja upseereja tervehdysvierailulle, ja päivystävä ajutantti saattoi heidät sisään, missä heidät otettiin vastaan sen ajan tapaan kursailevan kohteliaasti ja heille tarjottiin Unkarin viinejä, säilykehedelmiä ja leivoksia, ja sen jälkeen he, neljännestunnin keskusteltuaan päivän uutisista, poistuivat jättääkseen tilaa uusille vieraille. Sotaelämä toi mukanaan vapaanlaisen keskustelukielen; päällikön puoliso oli määräävänä kaikessa. Kaikki nöyrtyivät tuon älykkään henkilön edessä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta, että sota-asiatkin, milloin vain soveltui, muuttuivat kamaripolitiikan osaksi.
— Kuinka voitte, armollinen rouva, eilisten voittojenne jälkeen? kysyi iloinen, lihavahko, siviilipukuinen herra, joka oli sen uutuuden viehätyksen koristama, joka silloin vielä seurasi kuninkaallisen Vaasan ritariston tähteä. — Toivottavasti oivallisesti? Totuttu kun ollaan näkemään koko maailma jalkain juuressa.
— Aina vain olette ilkeä, hyvä tohtori, vastasi kenraalitar. Se onkin teidän oikeutenne, se kuuluu teidän ammattiinne. Mutta mitä minun on tekeminen? Kärsivällisesti poden jo kolmattatoista nuhaani Suomessa. Jotakinhan täytyy uhrata isänmaan hyväksi. Määräättekö ehkä kuppausta vai suoneniskua? Älkää kieltäkökään, te olette verenjanoisempi kuin Donin kasakka!
— Älkää, armollinen rouva, puhuko verestä; pitäköön sota huolen suoneniskuista. Olihan meillä äskettäin oivallinen senlaatuinen Porrassalmella. Millaisilta tuntuivat eiliset tanssiaiset, teidän armonne?
— No eipä hullummilta, tanssi oli vilkasta; on omituinen viehätys tuossa tulivuorella tanssimisessa. Mutta, rakas tohtori, minä alan käydä vanhaksi…
— Tekö? Se ei ole mahdollista. En ole vielä koskaan kuullut sulottarien ilmoittavan ansioluettelossaan vanhuudenheikkoutta, kun ovat tahtoneet saada eläkettä aatelisesta neitsytlaitoksesta.
— Kenpä tietää? Kohtapa Kellgreninkin kolme sulotarta ylistelevät hiusjauhetta, joka kätkee maailman silmiltä heidän ensimmäiset harmaat hiuksensa. Minä katselin eilen erästä nuorta paria — sisareni tytärtä Cecile Almsköldiä ja tuota rakastettavaa nousukasta, joka eilen unohti sadannen lemmittynsä, vannoakseen tänään ikuista uskollisuutta sadannelle-ensimmäiselle.
— Ketä? Tuotako, joka ilmaisee ihailuaan jakkaralla ikkunan luona istuvalle neiti Mandelkronalle? Vänrikki Rosiako, niinkö?
— Juuri häntä.LuutnanttiRosia, jos suvaitsette. Minä luen ansiokseni, että minulla on ollut vähäinen osuus hänen ylennyksessään, minkä hän muuten hyvin on ansainnutkin. Hän oli yksi niistä neljästä uusmaalaisesta rakuunasta, jotka onnellisesti taistelivat Värälän luona huhtikuussa. Muistattehan sen kahakan, jossa kapteeni Rosenlew kuudellakuudetta miehellä karkoitti neljäsataa vihollista. Ehkäpä muistatte myöskin Rosin ja Stegenbergin kaksintaistelun Cecilen hansikkaasta; tiedättehän sen mielettömyyden?
— Enkö sitä tietäisi? Enkö tuntisi Yrjö Rosia? Minähän hänet paransin erään kerran keuhkokuumeesta. Se oli … malttakaas … toisissa raatihuoneen tanssiaisissa. Molemmat nuoret herrat löysivät yht'aikaa tuon kalliin saaliin, neiti Cecilen hansikkaan, törmäsivät tietysti huimapäisinä toisiaan vastaan ja koettivat sitten parhaansa mukaan syöstä miekkansa toinen toisensa läpi. Sehän on aivan luonnollista. Mutta kummasta sitten tuli hansikkaan onnellinen valloittaja?
— Ei kummastakaan. Minä pyysin sen takaisin oikealle omistajalleen, mutta tietysti vasta sitten, kun se jo oli maksanut verta … ymmärrättehän?
— Ah … Stegenberg sai kaikkien taiteen sääntöjen mukaan miekanpiston kolmannen kylkiluunsa yläpuolelle. Minä vakuutan teille, armollinen rouva, se oli kaunis kuuden viikon haava, aivan täsmälleen siinä paikassa, johon se oli tarkoitettukin, niin ettei se poikaparalta vienyt kaikkia voimia. Jos se olisi sattunut vain tuumaakaan alemmaksi, olisi hänen retkensä ollut kunnialla päätetty. Mutta Yrjö Ros osaa käyttää miekkaansa; minä en tiedä parempaa miekkailijaa koko Ruotsin armeijassa. Te, armollinen rouva, saatte kunniaa suosikistanne. Häneltä ei puutu muuta kuin että hän olisi ylhäistä sukua … tuolta iloisimmalta ja kevytmielisimmältä pojalta, mikä konsaan on taistellut kaunotarten kunniaksi. Hän on ansainnut ylennyksen, hän tanssii todellakin kuin sotajumala.
— Todellako? Minä sanoin itsekseni, kun näin hänen tanssittavan Cecileä gavotti'ssa: kas, tuossa vasta on nuoruutta! Sitokoon hänet, ken voi! Yhtä helposti saisi sidotuksi autereenkin. Mutta se on häviävä, tohtori … ja minun iälläni se on jo hävinnyt. Pidättehän te kelpo keittiöstä, eikö totta?
— Kelpo keittiö, armollinen rouva, on lääkintätaidon ensi sääntöjä.
— No niin, tiedättehän, että on monenlaisia multasieniä, puolikypsiä, kypsiä ja liian kypsiä. Te tietysti pidätte puolikypsistä tehtyä piirakkaa parempana kuin liian kypsistä tehtyä?
— Sallitteko? — Ja tohtori otti panoksen nuuskaa kultarasiastaan, jonka hän oli saanut Kustaa III:lta. — Kypsiä, muttafraiche'ejaniiden pitää olla … tsih! Nyt aivastin sen vakuudeksi.
— Älkäämme puhuko enää siitä. Minua huvittaa tämän nuorukaisen suojeleminen. Hän on rakastettava ja (hiljaisella äänellä) hänestä voi olla meille hyötyäkin. Tiedättehän, Platen vehkeilee, Siegroth vehkeilee, kaikki riippuu sodan uhkapelistä. Me tarvitsemme nuorta miestä, jolla on sekä älyä että sydäntä ja joka voi mennä tuleen meidän edestämme. Hän ei saa olla sukulaisuussuhteissa minkään vanhan perheen kanssa, vaan hänen täytyy olla nousukas, jonka on meitä kiittäminen kaikesta. Tohtori … minä luotan teihin. Minä olen ajatellut Cecileä… Mutta puhettamme kuunnellaan. (Ääneen.) Olette oikeassa, minusta on gavotti parempi kuin menuetti … varsinkin kun ollaan nuoria. Luutnantti Ros!
Nuori luutnantti jätti velvollisuutensa tuntevana sadannen-ensimmäisen lemmittynsä ja lähestyi kumartaen kaikkivaltiasta hallitsijatarta.
— Tohtori Ekströmer ja minä olemme tulleet erimielisiksi hyvin syvällisestä ja vakavasta asiasta eilisten tanssiaisten johdosta. Tahdotteko olla hyvä ja ratkaista meidän riitamme?
— Liian suuri kunnia minulle, teidän armonne! Olen koettava parastani.
— Me väittelimme lääkintätaidosta. Ankara tohtori sanoi minun voivan tulla toimeen ilman hänen neuvojaan ainoastaan sillä ehdolla, että lakkaan tanssimasta. Ja minä vastasin, ettei moinen taito, joka kieltää tanssimasta, voi olla muuta kuin inhoittavaa puoskaroimista. Mitä sanotte siitä, hyvä luutnantti?
— Johtuu mieleeni pieni komparuno, mutta ilmoitan jo edeltäkäsin, etten minä ole sen tekijä.
— Antakaa kuulua!
— Määrätkää mulle latinaks': ain' nuorten kanssa ilakoida, rakastaa, laulaa, karkeloida, niin jään mä teille potilaaks'.
Mut reseptit, nuo annetut, jos multa liekin sammuttaisi, niin herra tohtor' oppinut myös oitis matkapassin saisi!
— No, mitä rakas tohtori, siihen vastaatte? Eikö se ole oikea terveen järjen arvostelu lääkintätaidosta?
— Verraton, armollinen rouva, ainakin neljänteentoista nuhaan asti.
— Emme häiritse enää kauemmin luutnanttia oppineilla riitakysymyksillämme. Joko mietitte uusia valloituksia eilisten voittojenne jälkeen? Antakaa anteeksi, minä en ole unohtanuttoistataistelutannerta; minä toivon majesteetille ja isänmaalle monta niin urhoollista käsivartta kuin teidän on, hyvä luutnantti… Stegenbergin haava on luultavasti jo parantunut?
— Toivottavasti.
— Hyvä. On hullutuksia, joita ei sovi ankarasti arvostella, enkä minä tässä erikoistapauksessa aio esittää ammuntarangaistusta. Kuitenkin on vielä ratkaisematta, kuka oikeastaan on saava Cecilen hansikkaan.
— Oi, te olette julma, armollinen rouva! Enkö minä sen hyväksi pannut alttiiksi henkeäni?
— Panitte kyllä. Mutta panihan Stegenbergkin. Ei siinä kyllin, hyvä herra, että osoitetaan rohkeutta; täytyy myöskin osata olla uskollinen.
— Ai, ai, keskeytti tohtori, te olette mennyttä miestä.
— Mennyttä miestäkö? Miksi te luulettekaan minua? Tahdotteko, armollinen rouva, koetella minua?
— Ehkä. Mutta saammehan vielä jonkin aikaa pitää teidät Loviisassa?
— Minä olen täällä osoittamassa teidän armollenne kunnioitustani ja sanomassa jäähyväisiä. Kello neljä iltapäivällä satuloidaan hevoseni; minut on komennettu tarkastamaan Artjärvelle äsken kokoontuneita rekryyttejä.
— Lähdettekö yksin? Tiet eivät ole turvallisia.
— Lähden vanhan ystäväni kornetti Peuran kanssa. Kaikki rakuunamme ovat palvelustoimissa.
— Hyvä luutnantti — virkkoi kenraalitar, suoden lämpimän katseen kauniista silmistään — minä toivotan teille onnea matkalle ja tervetuloa takaisin, niin pian kuin virkatoimiltanne pääsette. Mihin hyvänsä teitä käytetäänkin, olette te aina kunnialla täyttävä velvollisuutenne. Mutta te olette nuori, ja sentähden on teille anteeksiannettava, että rakastatte seikkailuja. Minä pyydän, säästäkää henkeänne, joka voi tulla kuninkaallenne hyödylliseksi; älkää enää antautuko kaksintaisteluun kauniiden naisten hansikkaista. Jos sen sijaan löytäisitte metsästä lumotun linnan, tapaisitte jättiläisen, tappaisitte lohikäärmeen ja vapauttaisitte kauniin, vangitun prinsessan, no niin, silloin nimitän minä teidät urhoolliseksi ritarikseni Pyhäksi Yrjänäksi, ja silloin…
— Silloin on neiti Cecilen hansikas minun.
— Niin, silloin on Cecilen hansikas teidän, kuitenkin vain sillä ehdolla, että luovutte vapautetun prinsessan sydämestä ja kädestä ja pysytte edelliselle mielitietyllenne uskollisena kolme viikkoa.
— Liian pitkä aika, siinä on kaksi ja puoli viikkoa liikaa! nauroi tohtori.
— Ah, armollinen' rouva, miksette määrännyt kolmea kuukautta … kolmea vuotta … koko elämääni?
— Hiljaa! Ei koskaan pidä luvata enempää kuin mahdollisesti jollakin tavoin saattaa toivoa voivansa pitää. Hyväksyttekö ehdotukseni? Muuten saa hansikkaan kilpaveljenne, joka sen paremmin ansaitseekin, koska hän on vuodattanut verta sitä valloittaessaan.
— Enpä ollenkaan ansaitsisi kaikkea hyvyyttä, jota te, armollinen rouva, osoitatte poloiselle sotilaalle, ellen ihastuneena suostuisi ehdotukseenne ja ottaisi vastaan sitä kunniaa, että pääsen teidän armonne ritariksi. Valitettavasti on hyvin vähän toivoa löytää meidän metsistämme lumottuja linnoja; mutta jos se huvittaa teidän armoanne, niin saanhan koettaa onneani.
— Päätetty siis. Tohtori Ekströmer on todistajana.Au revoir, tulevaPyhä Yrjänä-ritarini!
— Jääkää hyvästi, teidän armonne! Jääkää hyvästi, herra tohtori!
Nuorukainen lähti suudeltuaan kenraalitarta kädelle ja syvään kumarrettuaan, ja miettiväisenä katseli hänen suojelijattarensa hänen poistumistaan. Sitten vaativat muut vieraat hetkiseksi hänen seuraansa, kunnes tohtori Ekströmer otti hattunsa ja virkkoi leikillisesti:
— Te, armollinen rouva, olette sfinski, kun annatte ihailijanne arvattavaksi ratkaisemattomia arvoituksia.
— Ratkaisemattomia arvoituksiako? Mitä sillä tarkoitatte?
— Uusi ritarinne ei voi koskaan täyttää lupaustaan. Se on vastoin luonnon järjestystä.
— Kolmen viikon uskollisuusko? Ja te, joka sanotte tuon olevan vastoin luonnon järjestystä, te tahdotte, että naisraukan pitäisi panna koko elämänsä onni niin huonon kortin varaan!
— Minä olen poikamies, armollinen rouva!
— Sitä pahempi. Mutta selittäkää toki arvoituksenne!
— Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Ennenkuin tämä Don Juan tai Pyhä Yrjänä ehtii Artjärvelle ja sieltä takaisin Loviisaan, on hän rakastunut jo ainakin kaksikymmentä kertaa. Ja kuitenkin te, armollinen rouva, vaaditte häntä olemaan uskollisena kolme viikkoa. Lähettäkää hänelle kumppaniksi Leporello, niin saatte kuulla iloisen aarian, mitenkä Espanjassa on tuhat ja viisi.
— Te olette inhoittava. Minä kysyn kornetilta, joka tässä näytteleeLeporellon osaa.
— Antakaa anteeksi, siitä ette, armollinen rouva, vähääkään viisastu. Kornetti Perpetuus — minä en koskaan saa hänen nimeään päähäni — on oivallinen Sancho Panza, mutta aivan kelvoton kertoilemaan moisia lemmenseikkailuja. Harvoin minä olen nähnyt tyhmempää miestä.
— Tohtori … teillä on tapana leikkiä ihmishengillä. Oletteko myöskin tottunut leikkimään ihmissydämillä.
— Minä en ymmärrä teitä, armollinen rouva.
— Minä sanoin teille äsken, että alan jo tuntea olevani vanha. Jos olisin vielä nuori, olisi tanssiaislemmitty samanarvoinen minulle kuin hyvä ateria teille … olisi kaikki! Mutta on hetkiä, jolloin kaikki nuo pienet tarkoitusperät, joita varten elämme, minusta näyttävät tyhjiltä ja merkityksettömiltä. Kun ei enää uneksita, tahdotaan todellisuutta. Tohtori, määrätkää minulle lääkettä neljääkymmentä vuottani varten!
— Keisarinna Katarina on kuudenkymmenen vanha. Potemkin, Yermolov ja monet muut väittävät, ettei hänellä suinkaan ole ikää enempää kuin korkeintaan viisikolmatta.
— Jasitäte sanotte lääkkeeksi. Mikä parantumaton epikuurolainen!
— Mutta ymmärtäkäähän toki sanani oikein. Te, armollinen rouva, pyydätte suuria päämääriä. Jollette niinkuin Katarina voikaan taivuttaa jalkoihinne Eurooppaa ja puolta Aasiaa, niin tyytykää Suomeen. Sehän ei tosin ole mikään keisarikunta, mutta sitä varten kannattaa kuitenkin elää. Nuoruus on kunnianhimoinen, ja te olette tunteva itsenne nuoreksi.
— Noin haastelevat miehet. Kun he saavat suupalan kunniaa ja leikkipallon verran valtaa, niin on heillä tavaton, ihmeteltävä ruokahalu. Mutta te ette ymmärrä nuoria, tohtori. Milloinka voidaan kieltäytyä kaikesta, uhrata kaikki, unohtaa kaikki, heittää pois elämä kuin riepu ja oma maine kuin olisi se karamellipaperi, ellei juuri nuorena?… Mutta antakaa anteeksi!… Herra majuri … madame … joko todellakin aiotte lähteä?…
Ja kenraalittarella oli sen jälkeen kylliksi tekemistä muista vieraistaan, jotka maltittomina olivat odotelleet tuon tuttavallisen keskustelun loppua, voidakseen sanoa jäähyväiset.
Tohtori Ekströmer kumarsi, huulilla usein nähty hyväntahtoinen, hieman ivallinen hymy, ja sanoi päällystakkiaan kiinni pannessaan itsekseen:
— Vai niin, olisihan minun se pitänyt arvatakin. Hän on rakastunut Rosiin ja on siis mustasukkainen koko maailmalle. Semmoisia ovat naiset. Aina niin omaa voittoa pyytämättömiä ja ystävällisiä nuorille, kauniille miehille … aina niin helliä ja uhraavaisia sisariensa tyttärille, kun he ovat ehtineet niin pitkälle. Se on ymmärrettävää; tietysti on hyvä olla edes tätinä, kun ei voi olla enempää. Ihmisraukat! Noita neljääkymmentä vuotta ei saa parannetuksi muulla kuin kuudellakymmenellä vuodella, ja onpa esimerkkejä, ettei edes siinäkään aina ole ollut kylliksi.
Niiden suurien, haarautuvien laaksojen eteläpuolella, joissa Saimaan ja Päijänteen vesistöt levittäytyvät sisämaahan, kulkee idästä länteenpäin selänne, jossa on paikoin kukkuloita, paikoin mäntyä kasvavia hiekkaharjuja, paikoin taas mahtavia harmaakivijoukkoja tai sieviä, lehtimetsien kaunistamia rinteitä. Näiden kukkulain eteläpuolella, jotka lännessä ovat Uudenmaan ja Hämeen vanhana, historiallisena rajana, laskeutuu laajoja tasankoja hitaasti merta kohti, vaikka kyllä niidenkin alueelle vielä on tunkeutunut tiheään kukkuloita, solia ja vesiä, niin että siellä sota-aikana pienoinenkin joukko olisi voinut maata suojella ryntäävää vihollista vastaan. Seutu on kaunista, hedelmällistä savimaata, tiheämmin asuttua kuin moni muu Suomen seutu. Melkoiset rälssitilat muistuttavat vielä tänäkin päivänä muinaisista mahtavista aatelisista, joiden keskuudesta on kohonnut maallemme moni kuuluisa sotilas ja kansalainen; mutta vuosisatojen ruoste ja koi on kalvanut näitä suuria tiluksia, moni niistä on hajonnut tai liukunut pois vanhain sukujen käsistä, ja sodan vaiheet ovat täällä toisinaan rakentaneet muureja entisten veljien välille, toisinaan taas niitä kukistelleet.
Näillä paikoin, eräässä länteenpäin Elimäen kirkolta olevassa metsäseudussa, jossa maanselkä alenee viehättävästi vaihteleviksi kukkuloiksi ja laaksoiksi, nähtiin myöhään eräänä iltana kesäkuussa 1789 kahden ratsastajan vaivalloisesti ponnistelevan eteenpäin tiettömässä ja asumattomassa sydänmaassa. He olivat mahdollisimman kauan kulkeneet tietä myöten Laptreskin kirkolle päin ja sitten lähteneet oikomaan metsää myöten, mutta vähitellen joutuneet harhaan. He pääsivät kuitenkin eteenpäin vielä niin kauan kuin he kulkivat polkua, jonka samanne päin pyrkivät jalkamiehet olivat tallanneet. Mutta vihdoin hävisi sekin johto, ja ratsastajat huomasivat, että heidän täytyi joko kääntyä takaisin tai tunkeutua yhä syvemmälle tuntemattomaan saloon.
Siihen vuodenaikaan oli yö valoisa ja se olisi muissa olosuhteissa miellyttävine vaikutelmineen vallannut jokaisen luonnon kauneudelle alttiin mielen. Laulurastas liverteli uupumatta sointuvia säveliään metsässä, ja ivaillen mukaili sitä ruisrääkän käheä ääni loitolta kosteasta ruohikosta. Lempeä kirkkaus, mailleen menneen, mutta kohta jälleen haudastaan nousevan auringon jälkiloiste viivähteli vielä koivujen vaaleanvihreillä lehvillä ja leikki pienen metsälammen välkkyvällä pinnalla, joka siinteli sieltä täältä puiden runkojen välistä. Kevyt usva nousi hienona, valkoisena harsona metsän kosteimmista paikoista. Joskus lähti ratsastajia pelästynyt metso lentoon ihan hevosen jalkain edestä tai kiipesi orava ylemmäksi siltä riippuvalta oksalta, joka sulki ratsastajilta tien ja sentähden taipui syrjään. Lukemattomia hyttysparvia tanssi ilmassa ja ne hajosivat toisinaan kuin savu uinahtavan yötuulen unisesta puhalluksesta.
— Käännytään takaisin, Jaakko! sanoi kärsimättömästi toinen ratsastaja, noin kahdenkymmenen vanha nuorukainen, joka oli kääriytynyt viittaan, minkä alta näkyi Uudenmaan rakuunain tunnettu univormu. — Ratsastammehan itään päin, vaikka meidän olisi pyrittävä länteen. Etkö kuule kosken kohinaa tuolta kaukaa? Se on Anjalan koski.
Toinen ratsastaja näytti kestäneen ainakin viidenkymmenen talven vaivat, ja arpisissa kasvoissa oli hänellä selviä merkkejä sekä auringon paahteesta että sapelin iskuista. Yllä oli hänelläkin rakuunain univormu, jota hän oli koettanut suojella tomulta karkealla, hämäläisten mekon kaltaisella palttinapuserolla. Jalkoja suojelivat jonkinlaiset hyvin alkuperäiset, samasta halvasta kankaasta tehdyt säärystimet, mikä kaikki oli omituisessa ristiriidassa ratsusaappaitten, hatun ja ohjesäännössä määrätyn, välttämättömän kankipalmikon kanssa.
— Anjalan koski! toisti mies ärtyisästi hymyillen. Sontiaisia siinä on, mutta ei koskea.
— Mutta minä sanon, että me ratsastamme itään päin, jatkoi nuorempi ja hienompi ratsastaja, pysähdyttäen hevosensa ja kuunnellen. — Etkö näe, miten taivas niskottaa tuolla lounaassa? Saamme vielä niskaamme myrskyä ja sadetta, ennenkuin suoriudumme tästä lemmon erämaasta. Ja se on sinun syysi, Jaakko.
— Minunko syyni? Minäkö tahdoin lähteä oikomaan metsää myöten, jotta pikemmin päästäisiin perille? Kuljemmeko me nyt itään päin? Moinen kamariherra, joka ei osaa matkata metsässä ilman aurinkoa! No, niinpä opetan sinulle jotakin hyödyllistä, armollinen herra. Tarkastele havupuiden runkoja, niin on sinulla aina kompassi käsillä. Tuo hongan paljas puoli näyttää pohjoista ja tuuhea puoli etelää. Ymmärrätkö nyt, että me kuljemme länteen päin, ja taivaanranta ruskottaa koillisessa auringon nousun edellä? Anjalan koskelle on ainakin neljä penikulmaa.
— Anna mennä sitten, mies, äläkä riitele ilmansuunnista! Minulla on nälkä ja jano, ja väsynyt olen kuin loppuun ruoskittu kuormahevonen. Saan katarrin tästä kirotusta yökylmästä; kylläpä huomenna on sitten hupaista komentaa ja kiekua kuin käheä kukonpoikanen.
— Oletko sinä sotamies, Yrjö? Olisitpa kaalellut Pommerin soissa, vanhan Fritsin husaarit kintereilläsi yöt päivät. Etkö kuule lehmänkelloa tuolta järven rannalta?
— Sontiaisia, Jaakko, sontiaisia! Hanki nyt tähän vaikka torpparin maja. Onhan sotamieskin joskus ihminen.
— Juo vettä ojasta!
— Kiitos vain. Toimita minulle reikäleipä, talonpoikaisjuusto ja viilipiimää, niin unohdan kaikki Helsingin pihvipaistit ja Tukholman piirakat. Hanki minulle vain jokin töllinnurkka, olkikupo ja lammasnahkavälly, niin unohdan kerrassaan kaikki sotaelämän vaivat, ryssät, valtiopäivät, salaliitot, tyrannit, Sprengtportenit, vapaamuurarit, tallirengit ja koko valtakunnan menestyksen. Jaakko, kunnon ukko, olisipa tässä edes täysi heinälato, niin paneutuisin siivona narrina ja uskollisena alamaisena ensin toiselle, sitten toiselle korvalliselleni nukkumaan uneksiakseni tytöstäni — tai oikeammin tytöistäni, Jaakko — sillä legioona niitä on, niin etten tiedä lukuakaan, jok'ikinen päivähän minä olen rakastunut. Ah — pitkä haukotus keskeytti puheen — heinälato on kohta ainoa kunnianhimoni. Sen helmassa olisin valmis laulamaan:
Teille sylin', myriaadit!Sulle suukkon', koko maa!
— Joutavia loruat!
— Niin, nyt minä tahdon loruta; kuinka minä muuten jaksaisin pysyä hevosen selässä? Talonpoikaisjuuston ja heinäladon muistaminen saattoi minut entiselle hyvälle tuulelle. Jaakko, elämä on kuitenkin kummallinen ilveily. Minä olen tuommoinen onnen kantamoinen, sinähän minut löysit melkein kuin maantieltä ja otit armoihisi, kunnon tervaskanto, taivutit minun tähteni kankeaa selkääsi päälliköiden vastaanottohuoneissa, toimitit minut latina- ja kadettikouluun etkä raskinut polttaa tupakkaa kuuteen vuoteen, jotta olisit saanut minulle ensimmäisen univormun. Ja kuitenkin — voitko uskoakaan? — oli minulla vielä kolme tuntia takaperin mielessä kunnianhimoisia unelmia loistavasta tulevaisuudesta. Sotamarsalkan sauva on minusta usein näyttänyt olevan niin lähellä kuin tuo metsän pihlaja; kreivittären sydän on minun mielestäni monesti ollut helpompi anastaa kuin tuo tuomenkukka, jonka saavutan kädelläni. Minä olen ollut ujostelematta ratsastavinani siinä, missä everstimme nyt ratsastaa johtaen Uudenmaan rakuunain ripeitä rivejä, ja toisinaan olen taas unten hevolla ollut ajavinani esikunnan johtajana, missä kreivi Meijerfelt nyt ratsastaa. Niin, sitten kun rupesin kaikkien muiden tavalla haaveilemaan politiikkaa, ei minusta pieni suuriruhtinaan kruunukaan, sellainen kuin Suomen, ole näyttänyt riippuvan paljoa korkeammalla kuin tuo männynkäpy, jonka voin siepata miekkani kärjellä. Nyt sitä vastoin, Jaakko (uusi haukotus), näyttää elämä minusta kanervakankaalta, ja onnetar, tuo oikullinen naikkonen, kilistelee korvissani todellista lehmänkelloa, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin kaukaa, alinomaa viekkaasti, ilvehtien, saavuttamattomasi…
— Sääli sinua, Yrjö, ettet juo. Muuten olisi sinusta tullut toinenLidner.
— Seis, mies, kunnioitusta runoilijoille! Vaikka voisinkin tyhjentää kolmen kannun maljan yhdellä henkäyksellä, ei minulta sittenkään koskaan syntyisi "Spastaran kuolemaa". Mutta totta puhuen, Jaakko, minä alan väsyä elämään. Huomaa: ylipäällikönrouva on huomannut minut hyväksi kavaljeeriksi rykmentin tanssiaisia varten, ja sentähden on majesteetti suvainnut tehdä minut luutnantiksi, jotavastoin sinä, kunnon poika, joka otit vanhaa Fritsiä kiinni kauluksesta, kun minä vielä puuhevosella ratsastelin, sinä, joka olet kärsinyt kaikenmoista kurjuutta kruunun palveluksessa, minun vain rauhassa tanssiessani, ja joka olet sata kertaa varmempi ratsastaja kuin minä, sinä yhä vain olet halpa, unohdettu kornetti. Sinulla olisi pitänyt olla ylhäinen kummi ennen muinoin kätkyessä maatessasi, Jaakko. Mitä olen minä tehnyt onneni hyväksi? Olen kohtuullisesti hullutellut palveluksessa; olen tanssinut huvikseni, juonut huvikseni, rakastanut huvikseni ja vehkeillyt huvikseni. Kurjaa on tuo salainen vehkeileminen; minä olen nyt kuningasmielinenpar dépit, suuttumuksesta. Jollemme kohta pääse taistelemaan, lähden yksinäni Haminaa vastaan, ammun kuoliaaksi ensimmäisen ryssän, minkä tapaan, ja sanon sitten jollekin toiselle rehelliselle miehelle, jolla on yllään vihollisen vihreä nuttu: olkaa hyvä, kostakaa, ampukaa minut huviksenne, minä ammuin teitä ja minä tein sen myöskin huvikseni.
— Oh, loruja! Mitä viisaustiedettä tuo on?
— Sano sitä miksi hyvänsä, vaikka lapsentaudiksi: ehkä onkin tuhkarokko tarttunut päähäni. Minä en enää jaksa elää huvikseni niinkuin tähän asti. Muilla on isä ja äiti; veljiä ja sisaria; muilla on tuollainen oikea ystävä, jota minulla ei koskaan ole ollut. Minä olen kuin tuon ruskean vuorenseinämän sammal. Ei yhtään vehreää oksaa kasva siinä. Ja se on kurjaa.
— Kyllä minä sen voin käsittää, Yrjö. Ei yhtään vehreää oksaa, tämmöinen vanha, kuivunut kanto vain kuin minä, mutisi Jaakko, ja hänen karkea äänensä kuulosti tavattoman pehmeältä, josta merimies olisi arvannut suolaista vettä rupeavan pisaroimaan huippupurjeista.
— Ei, anna anteeksi, Jaakko, vastasi nuorukainen, hänkin hellemmin. — Sinä olet se korsi, joka pidät minua elämässä; niin, vitsas sinä olet, oikein sitkeä ja luja katajavitsas, joka pitää minua kiinni sidottuna. Kas niin, älä nyt ole vihoissasi; minä loruan tyhmyyksiä; niinhän minä aina teen. Tuhat … tuostahan se ihana lehmänkellon ääni kuuluu ihan läheltä!
Todellakin hämmästytti ratsastajia ei yksi, vaan viisitoista, jopa parinkymmentäkin lehmää, jotka rauhassa kuluttivat kesäyötänsä kosteissa juurissa kytevän, savuavan tulen vaiheilla, avoveräjäisellä, aidatulla kesantopellolla. Siinä vaaleni metsäkin ja harveni, ja tuli näkyviin pieni, kaunis, niityiksi ja pelloiksi raivattu laakso. Mutta vain riihiä ja latoja näkyi siellä täällä, ei mitään ihmisasuntoa. Ei edes paimentakaan ollut karjassa.
— Alan aavistaa jo, että saamme hyvänkin yösijan, jatkoi puhelias Yrjö. — Toden totta, Jaakko, minä alan jo tuntea jonkin paremman esimakua kuin talonpoikaisjuuston ja lammasnahkavällyjen. Eespäin, eespäin, johan ihan tunnen ilmassa paistinhajua jostakin lumolinnasta. Me lähestymme jotakin seikkailua. Kenraalinrouva on toden totta ennustanut kuin Kassandra: minä olen voittava Cecile Almsköldin hansikkaan.
Jos nuori Yrjö-herra odotteli löytävänsä linnan tai edes herraskartanonkaan tästä tuntemattomasta seudusta, niin kohta hän sai huomata pettyneensä. Molempain ystävysten ratsastettua vähän matkaa, kapeni laakso ja muuttui jälleen jylhäksi metsäksi. Ei pienintäkään tölliä, ei ainoatakaan ihmisolentoa ollut nähtävänä missään.
— Mitä nyt? virkahti nuorukainen unisena ja maltittomana. — Linna näkyy painuneen maan uumeniin. Jaakko, sinä olet hämäläinen, ryhdyhän toimeen ja loitsi se esiin! Etkö muista yhtään vanhaa loitsuasi? "Nouse pois makoamasta!"
— Jos olisin lappalainen tai pohjalainen, niin ehkä koettaisin. Mutta kuulehan!… Metsä puhuu.
Kova kahlekoiran haukunta kuului tiheimmästä metsästä. Hevoset hirnahtivat ja näyttivät vainuavan tallin olevan lähistöllä.
Ratsastajat ajoivat koiran ääntä kohti, vaikka vähän vastahakoisesti, sillä se johti heidät aivan syrjään. Metsä tuli niin tiheäksi, että heidän täytyi laskeutua maahan ja vaivoin tunkeutua hyvin tiheässä, melkein lävitsetunkemattomassa kuusikossa vesojen ja puiden runkojen välitse eteenpäin.
Tällä kertaa he eivät kulkeneet turhaan, sillä talutettuaan hevosensa korkealle, metsäiselle mäelle ja edelleen tiheän koivikon läpi, näkivät he edessään kapean laaksonpoukaman, jonka halki juoksi kirkas puronen ja jossa joka taholla ympäröivien korkeitten kukkulain välillä välkkyi järven vesi tavattoman mustana tuntemattomien syvyyksien yllä. Tuossa yksinäisessä seudussa oli muun maailman silmiltä kätkettynä asunto, joka rakennustavaltaan ei ollut varsin tavallinen. Liian pieni se oli aateliskartanoksi, mutta kuitenkin liian suuri tavalliseksi talonpoikaistaloksi. Kylkirakennus ja päärakennus, jonka julkisivun kuusi ikkunaa oli luukuilla huolellisesti suljettu, otsikko, jossa oli kolme luukutonta ikkunaa, kaunis parveke, jonkinlainen umpinainen pikku-ikkunainen kuistikko pihan puolella, pari ulkohuonerakennusta, jotka samoin olivat tarkoin teljetyt, puutarha, koirankoppi, josta yhä vain kuului karheaa haukuntaa — semmoiselta se näytti tuo yksinäinen asunto, väsyneiden matkamiestemme viimeinen turva. Olikohan talo asuttu? Vai oliko se autio? Ja kuka ihmisarka olento oli paennut sinne yksinäisen salon turviin? Se oli tietysti tutkittava. Kukaan ei tarjonnut vieraille kattoa pään päälle. Paitsi koiraa ei kuulunut eikä näkynyt ketään elävää olentoa.
Kun ratsastajat varovaisesti taluttaen väsyneitä hevosiaan pääsivät rinteen alle, oli heillä siinä edessään matala kivimuuri, joka suurena piirinä kiersi salaperäisen asunnon ja vieressä olevan puutarhan ympäri. Sen korkeutta lisäsi punaiseksi maalattu säleaita, jonka yläreuna oli varustettu uhkaavilla rautapiikeillä. Jos sen yli sai kiivetyksi, oli sisäpuolella tiheä, korkea, melkein lävitsetunkemattomalta näyttävä orjantappurapensasto, joka juuri äskettäin oli alkanut kukkia ja levitti ihanaa tuoksua vilpoiseen kesäyöhön.
Maltittomina ratsastajat ajoivat mutkittelevan muurin viertä, kauan turhaan etsien jotakin pääsyä pihaan. Vihdoin he löysivät pienen portin, mutta se oli luja ja hyvin suljettu; mahdotonta oli saada sitä auki. Muuta keinoa siinä ei ollut kuin sitoa hevoset johonkin vaahteraan, joita kasvoi ulkopuolella, ja kiivetä portin yli.
Yrjö koetti heti; hän hyppäsi rohkeasti satulasta, ja jonkin verran rautapiikkien repimänä pääsi hän pihan puolelle puutarhaan. Hänen tyynempi ystävänsä seurasi häntä kömpelömmin liikkein. He olivat siis lumotun linnan muurin sisäpuolella ja alkoivat tarkastuksensa.
Puutarha oli varsin tavaton. Ylenmäärin oli siellä harvinaisia, ulkomaalaisia korukasveja, jotka olivat niin huolellisesti hoidettuja ja taitavasti kasvatettuja, ettei parhaimmallakaan puutarhurilla olisi ollut mitään muistuttamista. Varsinkin ruusut olivat hyvin komeita. Hoitaja — mies tai nainen — näkyi erittäin rakastavan noita miellyttäviä kasveja. Niitä oli tavattoman paljon ja niin monenlaisia, ettei Yrjö eikä hänen ystävänsä koskaan olleet osanneet moista uneksiakaan. Tuulilta suojattuina ja odotellun auringon lämmössä ne edustivat kaikkia kehityksen eri asteita, ensimmäisistä heikoista vesoista aina täydelliseen kukoistukseen saakka, ja varmaankin ne olivat saaneet alkaa kasvunsa kasvihuoneessa, koskapa muuten olisi ollut mahdoton käsittää, mitenkä ne olisivat voineet ehtiä jo niin pitkälle Suomen kevätkesän viileässä ilmassa.
Vaikka vaeltavat ritarimme eivät joutaneetkaan pitkälti katselemaan, ehti näky kuitenkin vaikuttaa heihin.
— Ei, Jaakko, sanoi Yrjö, minä en murra ovia enkä edes kolkutakaan, niinkuin kyllä olisi oikeus kolkuttaa, kun näin tulee taloon, nälkä ja jano aseina. Tässä on jotakin, joka pidättää kättäni. Kummallista, kun en tohdi edes kiroillakaan. Täällä on ilmassa jotakin viattoman puhdasta; minä en mistään hinnasta pahoittaisi noita sieviä ruusuja.
— Kaikki ovet lukossa, kaikki alakerran ikkunat lujasti suljetut! huomautti vähemmän haaveksiva ystävä. — Ellei koira haukkuisi, voisi taloa luulla asumattomaksi. Pannaan hevoset liekaan ja mennään nukkumaan jonkin katoksen alle.
— Ei syömättä! vastasi Yrjö, jonka tuo huomautus herätti todellisuuteen. — Asumatonko, sinä sanot? Kuka sitten olisi kastellut näitä ruusuja, jotka kuolisivat tai metsistyisivät, ellei niitä alinomaa ja hellästi hoidettaisi? Jaakko, et sinä ole syntynyt puutarhuriksi. Seiso tässä vahdissa. Haluanpa vähän paremmin tutkistella tätä lumottua linnaa.
Puhuessaan Yrjö heitti yltään viittansa ja ratsusaappaansa ja ryhtyi hurjanrohkeaan yritykseen, jollaiseen mies antautuu ainoastaan ollessaan kaksikymmenvuotias tai rakastunut tai rakuuna — ellei hän sattumalta ole kaikkia yht'aikaa. Talo oli valkeaksi maalattu ja laudoitettu, niin että vaakasuorassa ulkokatteessa oli jonkinlaisia uurteita, jotka olisivat olleet riittäviä pysykkeitä kissan käpälälle, mutta olivat hyvin huonoja tukia ihmisjalalle. Yrjö kiipesi ensin nurkkaa myöten ylös ja kapusi sitten laudoitusta pitkin hiljaa eteenpäin, kunnes pääsi kiinni parvekkeeseen, joka oli otsikon keskimmäisen ikkunan kohdalla. Siitä hän tarttui rautakaiteeseen, nousi sen ulkopuolelle parvekkeen reunalle ja katsahti ikkunasta sisään samalla uteliaasti, rohkeasti ja kuitenkin melkein arasti.
— No, mitä näkyy? kysyi Jaakko alhaalta. Mitä siellä on? Hämähäkin verkkoja, pesuvaatteita vaiko tyhjä maitohylly?
— Siellä on pieni, sievästi sisustettu kamari, jonka ovi on auki johonkin pihanpuoleiseen huoneeseen.
— Nouse parvekkeelle!
— Ei, en uskalla. Minua peloittaa, Jaakko. Tuntuu siltä kuin suojelisi näkymätön voima tätä taloa. Jospa vain aurinko nousisi! On niin hämärää huoneissa, etten voi erottaa, mitä sisempänä oikein on.
— Nyt nousee aurinko kukkulan takaa. Jos pihan puolella on ikkuna, täytyy siitä kohta ruveta paistamaan huoneeseen.
— Jaakko, ruudut rusottavat… Siellä on joku… Lapsi se on… Nyt loistaa ensimmäinen säde ruudusta. Valo leviää… Minä erehdyin, Jaakko!
— Emännöitsijäkö se on?
— Ei, nuori tyttö. Aurinko kultaa hänen tummat hiuksensa.
— Aika poika se tuo on! Saadaanpahan nähdä, että hän tulee tanssien päistikkaa alas.
— Jospa vain näkisit hänet! En koskaan vielä ole nähnyt niin viatonta ja viehkeää.
— Yrjö … pidä lujasti kiinni kaiteesta!
— Vaiti, ei sanaakaan! Hän rukoilee aamurukoustaan. Noin minä tahtoisin osata rukoilla… Jumala sinua siunatkoon!… Nyt kohottaa hän silmänsä … rukous on lopussa … hän tulee tännepäin…
Samassa nuorukainen liikahti ikäänkuin paetakseen, mutta unohti kapean jalansijansa, menetti tasapainonsa ja putosi nurinniskoin parvekkeelta.
Jaakko näki hänen putoavan ja mutisi jotakin hulluista pojista, jotka luulevat jaloissaan olevan kissankynnet, kunnes huomasi suojattinsa vuotavan verta. Yrjö oli loukannut itsensä johonkin terävään kivensärmään ja koetti nähtävästi vaivoin nousta ylös. Ystävän tutkiva silmä huomasi heti hienon, punaisen naarmun ohimossa.
— Juokseeko sinusta verta, poika? Mikä sinulla on? Etkö vastaakaan? No jopa nyt! Olethan kalpea kuin talvinen jänis! Ja Jaakko juoksi noutamaan satulastaan siteitä.
Mutta ennenkuin hän niitä löysi, tapahtui jotakin, joka heti palautti veren Yrjön kalpeille kasvoille. Parvekkeen alla olevasta ovesta astui esiin nuori tyttö — ei emännöitsijä eikä karjakko, ei enkeli eikä keijukainen — vaan kaikesta päättäen kuolevainen olento niinkuin muutkin, kun eivät satu olemaan rakkauden värikästen kaukolasien takana. Hän oli lapsi tai melkein lapsi, solakka, notkea, joustava, enemmän etelä- kuin pohjoismaalainen, hänen silmänsä olivat suuret ja tummankiiltävät, hiukset melkein siniseen vivahtavan mustat, koristelemattomasti taapäin pyyhkäistyt, niin että valkoinen otsa ja ohimot jäivät paljaiksi. Vaaleassa, yksinkertaisessa musliinipuvussa oli jotakin, jossa Yrjön hurmaantunut silmä oli näkevinään taitavamman käden kuin tavallisen maalaisompelijan työtä. Koko olento oli hänestä aamun kirkkaassa valossa niin ilmankeveä, niin viehättävän ylhäinen, ettei hän voinut olla häpeämättä äskeistä vakoiluaan, jolla hän oli häirinnyt niin suloista olentoa tämän rauhoitetussa asunnossa.
Tuntemattomalla neidolla ei näyttänyt olevan aavistustakaan vieraiden läsnäolosta. Hän hengitti mielihyvin vilpoista, vielä kosteata aamuilmaa, meni lähimmän pensaan luo, jossa kastehelmet välkkyivät kukissa ja lehdillä, taivutti oksat syrjään ja tarkasti ruusun-umppua, joka ei vielä ollut täysin puhjennut. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä yksinkertaisempaa, mutta Yrjöstä hän näytti puhuvan ruusuille ja ne puolestaan vastaavan hänelle … niinkuin olisi umppu hänen tullessaan levittänyt terälehtensä, ja samalla uusi ihmeellinen nuoruuden ja kauneuden tuoksu virrannut puutarhaan. Lempeä hymy leikki nuoren tytön rakastettavilla kasvoilla, hän kulki pensaalta toiselle, poimi sieltä täältä pois kuivan lehden, sitoi siellä täällä jonkin itsepäisen oksan lujemmin kiinni tukeen, otti vihdoin ruiskukannun, joka oli valmiina pensaan luona, ja astui muurin luo purolle täyttämään kannuaan. Sieltä hän löysi molemmat vieraat, jotka siihen asti olivat olleet pensasten peitossa. Jaakko peseskeli puhtaaksi ystävänsä ohimon veristä haavaa.
Tyttö pysähtyi kummastuneena. Hänen vilkkaissa kasvonpiirteissään kuvastui silmänräpäyksessä vuoroittain pelkoa, epäilystä ja kummastusta; sitten heti hämmästystä ja sääliä. Hän oli huomannut Jaakon huolelliset sitomispuuhat.
Nuorta Yrjö-herraa hävetti sukkasillaolo ja myöskin, että hänet oli tavattu vieraalle alueelle tunkeutuneena.
— Minä olen hyvin pahoillani, hyvä neiti — sanoi hän kohteliaasti kumartaen — että olemme häirinneet teitä niin sopimattomalla tavalla, mutta meillä tuskin oli muuta neuvoa. Nimeni on Yrjö Ros ja arvoltani olen kuninkaallisen majesteetin uusmaalaisen rakuunaväen luutnantti, ja kumppanini on Jaakko Peura, saman väen kornetti.
— Muuten sanotaan minua myöskin Peuroniukseksi, veljeni mukaan, joka on pappi, oikaisi Jaakko, kömpelösti koettaen asetella paikoilleen toisella korvallisella riippuvaa hiustupsua, jota lyijypalanenkin osaltansa koetti painaa alas, jotta tuo itsepäinen olio olisi pysynyt suorana, kuten ajan tapa ja univormuohjesääntö vaati.
— Ehkä — jatkoi Yrjö — uskallan, armollinen neiti, toivoa anteeksiantoa, jos lisäksi ilmoitan, että olemme esimiestemme käskystä virkamatkoilla maan puolustustoimissa. Me tulemme Loviisasta, olemme tarkastaneet rekryyttijoukon Laptreskissa ja aiomme samaa tarkoitusta varten Artjärvelle. Meille näytettiin oikotie metsän halki, mutta me eksyimme emmekä vähintäkään tienneet olevankaan tätä viehättävää paikkaa, johon meillä on ollut onni tulla tupsahtaa aivan ruusujen keskelle.
Nyt odotti Yrjö toki vastausta, mutta sitä ei tullut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä ja arasti hymyillen katsoi häntä silmiin, mutta oli vaiti.
Yrjö vei pikku kätösen huulilleen. Tyttö katsoi häneen viattomasti kummastuneena ja ojensi sitten heti kätensä Jaakolle, joka arveli, että hänenkin oli osoitettava samaa siihen aikaan varsin tavallista kohteliaisuutta. Pahaksi onneksi oli Jaakolla ruma tapa purra tupakkaa. Sentähden hän luuli kohteliaisuuden vaativan häntä ensin vähän puhdistamaan karkeita viiksiään, ennenkuin hän uskaltaisi niillä koskettaa hienoa kättä, mutta tuon manööverin aikana käsi äkkiä vetäytyikin pois.
Satoja kertoja ennen rakastunut Yrjö seisoi peräti hämillään. Mutta nähtyään hänen verisen otsansa muisti tyttönen äkkiä jotakin, jonka oli aivan unohtanut. Hän juoksi purolle, täytti kannunsa vedellä, pani tuttavallisesti kätensä Yrjön otsalle, tutki haavaa, pesi pois veren, kääri nenäliinansa haavan siteeksi, päästi kaulastaan punaisen silkkihuivin ja kiinnitti sen siteen peitteeksi. Hän ei sitä tehdessään voinut olla koskematta nuorukaisen poskeen, mutta hänen kätensä ei vavissut; ei vähintäkään heijastusta Yrjön poskien punasta näkynyt hänen tyynellä otsallaan. Se oli vain sisaren luonnollista, lempeää hoitelemista, ja kun side oli valmiina, koetti hän ilmeikkäin elein osoittaa, ettei haava lainkaan ollut vaarallinen, vaan paranisi pian.
Kun ei mitään ääntä kuulunut noilta kauniilta huulilta, johtui Yrjön mieleen, että hänen vaalijansa luultavasti oli ulkomaalainen eikä siis ymmärtänyt ruotsia, jota hän oli puhunut. Hän siis ilmaisi kiitollisuutensa ranskaksi — turhaan; saksaksi — turhaan; hän haki muististaan muutamia englantilaisiakin sanoja — yhtä turha vaiva. Epätoivoissaan hän solkkasi muutamia venäläisiä sanoja ja kirouksia, jotka sotamiesten suusta olivat tarttuneet hänen korvaansa — ei sekään auttanut. Jaakko luuli löytäneensä tuon käsittämättömän äänettömyyden avaimen ja tulkitsi ystävänsä sanat suomeksi. Kaikki vain turhaa ponnistelua; enemmän kuin sata vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin suomen kieli oli kotiutuneena hienojen neitosten huulilla, ja enemmän kuin sata vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin se jälleen tuli niillä kotoiseksi. Nuori tyttönen katseli vieraita milloin välinpitämättömästi, melkeinpä tylsästi, milloin maltittomasti, mikä ilmeni vilkkaissa eleissä. Vihdoin hän juoksi pensaan luo, taittoi kaksi ruusua ja antoi heille kummallekin yhden, ja hänen katseensa oli kysyväinen kuin olisi hän sanonut: näitäkö te tahdoitte?
Kun hän ei heidän kasvoistaan nähnyt mitään vastausta kysymykseensä, näytti hänen mieleensä johtuvan jotakin muuta, hän palasi ovelle, josta oli tullut puutarhaan, ja pysähtyi odottamaan.
— Hän kehoittaa meitä seuraamaan itseään! huudahti rakastunut Yrjö.
— Mene sinä edeltä, minä vien hevoset talliin. Ja ilmoita hänelle jollakin tavalla, että hänen pitää antaa kaksi piimäkehloa, sillä muuten et jätä minulle mitään, laski Jaakko leikkiä.
— Huuti, mies! vastasi Yrjö, vaikka hän tunti takaperin ei ollut muuta ajatellutkaan kuin hyvää aamiaista.