»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.
»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman vuoritemppeliin.»
Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan; mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän päätti voittaa heidät puolelleen.
»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:
»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.
»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito saadaan pyydystetyksi.»
»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.
»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni», ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»
Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.
»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»
»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»
»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin, hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho koettaa Teitä vahingoittaa.»
Higo huomautti kärsimättömästi:
»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»
Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi Tojin-sanin puoleen.
»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana tahansa?»
»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»
»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»
Tojin-san hymyili ystävällisesti.
»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»
»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla me kyllä onnistumme!»
Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.
»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi, jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen yltiöpäisyyden.»
»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen. »Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»
»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»
»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki, sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.
Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut. Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan. Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi. Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:
»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»
Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi liikutti.
He olivat kaivaneet syvän ojan aivan suojushaudan rinnalle. Tämän päälle he pingottivat hamppunuorista valmistetun lujan verkon, jonka reunat tehtiin hieman venyviksi. Verkko peitti koko ojan, mutta ei ollut liian lujasti pingotettuna. Sitten siroteltiin päälle hieno kerros oksia, lehtiä, kasvien juuria, multaa ja törkyä, ja näin oli pyydys valmiina odottamassa Atago Yaman velhotarta.
Matsuhaira-shirossa oli mieliala jännitetty ja kiihottunut. Vaikka ylioppilaat olivat työskennelleet hiljaisuudessa, salaa ja nopeasti, tuulisena ja sateisena yönä, jolloin heidän saaliinsa ei voinut olla ulkona hiiviskelemässä, niin sittenkin koko palvelusväki oli onkinut tietoonsa, että oltiin aikeissa saada velhotar pyydystetyksi. Suloinen mielihyvän väristys tuntui kaikkien jäsenissä ja samalla ahdisti ankara pelonalaisuus, sillä ärhentelevä Genji Negato oli uhannut hirveitä rangaistuksia, jos pienintäkään hiiskausta näistä asioista kuuluisi shiron ulkopuolelle.
Itse Tojin-sankin, jolle ei myöskään oltu annettu tietoa niiden toimenpiteiden laadusta, joitten avulla velhotar vangittaisiin, tunsi itsensä rauhattomaksi. Levoton kiihtymys ja sanaton pelko saattoivat hänet samallaiseen läikehtivään mielentilaan, jossa koko palvelusväki tuskaili.
Koko iltapäivän ja illan hän käveli edestakaisin suuressa kammiossaan; painostava hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yksinäisyyden ja koti-ikävän tunne, joka toisinaan näissä vieraissa oloissa pääsi ahdistamaan, tuntui tällä hetkellä syvemmältä ja tuskallisemmalta. Hän oli todellakin jo monta päivää ollut synkkä ja alakuloinen. Rauhatonna, tyytymättömänä, hermostuneena — tietämättään hän kuunteli ääniä ja odotteli jotakin tapahtuvaksi, jonka piti tapahtua. Hän yritti tehdä itselleen selkoa tuosta painostuksesta, joka oli häntä kiusannut ja joka nyt tänä mainittuna iltana tuntui käyvän sietämättömäksi.
Olikohan vaikuttanut se, että eräs näistä oppilaista oli muistuttanut kotimaassa olevaa vanhaa tuttavaa, vai sekö, että hän oli taannoin saanut kotipuolestaan kirjeen, jonka sisällyksestä selveni, että hänestä pidettiin kaukaisessa kotimaassa enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Ei — näillä ei voinut olla niin suurta vaikutusta. Ne seikat eivät olleet voineet tätä kuumeen tuskaa synnyttää.
Tähän oli jokin syvempi syy, paljoa kauniimpi ja salaperäisempi. Japanilaisen Lorclein kultaiset kutrit olivat kietoutuneet hänen ajatustensa ympäri! Hän ei saanut mielestään niiden häikäisevää hohdetta, niiden »auringonsäteitä», kuten ihmiset sanoivat, niiden vastustamatonta tenhoa. Mikähän olikaan tämä vuorten asuja, jota hyväntahtoisimmatkin ihmiset hyljeksivät ja pelkäsivät? Ja minkälaisia olivat ne noitapaulat, joihin hänen sanottiin takertuneen? Tämä ajatus pysähtyi huulille ja nosti niille hymyn. Häntäkö pitäisi leikkipallonaan ja pauloissaan nainen — noita — Japanin vuoriston raju olento, jonka kasvojakaan hän ei ollut vielä milloinkaan ehtinyt nähdä! Narrimainen ja naurettava ajatus! Ja sittenkin —!
Hän kalpeni päivä päivältä, huulet kävivät verettömiksi. Päiviin, viikkoihin, vieläpä kuukausiin hän ei ollut muuta ajatellut. Valoisina öinä oli hän valvonut ja odotellut tuota naista — oli etsinyt häntä kiihkeästi ja nälkäisestä Yöt ja päivät hän oli odottanut — odottanut ja kuunnellut, taukoamatta kuunnellut tuota hopeaääntä, joka hätäisesti ja yhtämittaa häntä kutsui — yksin häntä! Mitähän kuvittelulta nämä olivatkaan, jotka viekkaan hämähäkin verkkona olivat kutoutuneet hänen selvän ja terveen järkensä ympäri? Maa ja kansa kai siihen vaikuttivat! Olihan hän jumalien ja henkiolentojen mailla!
Yö oli tyyni ja kostea. Sade oli tauonnut, mutta sen kostea kosketus tuntui vielä ilmassa ja kasteverkkona ruohikossa ja puissa. Kammarin seinäverho oli pihapuutarhan puolelta nostettu paikoiltaan, joten hän asui melkein kuin avonaisella kuistilla tai porraskatoksessa. Hän näki kuun hopeoimat puitten oksat, joiden varjossa myriadit tulikärpäset välähtelivät, kilpaillen loistossa äärettömän taivaankannen valojen kanssa.
Kirsikkapensas, josta kauniita lehtiä tuiskusi kuin paperihiutaleita karnevalipäivänä, kasvoi puutarhan ulommaisessa laidassa. Silloin tällöin ulottivat karkeloivat hiutaleet ilmatanssinsa aina huoneisiin saakka ja taikoivat ilman melkeinpä juhlatuntuiseksi. Huoneen nurkkaukseen oli niitä kasaantunut lumihankea muistuttava koko, ja pöydillä, tuoleilla ja muilla huonekaluilla oli jälkiä niiden valkoisesta kosketuksesta. Bambulehdon hämärissä uguisu-lintu viritteli sulavia säveleitään, ja kattopäädyissä kilisevät tuulikellot heiluivat edestakaisin hiljaisessa tuulessa, metsälinnan liverrystä säestäen.
Temppelikellot kumahtelivat vuoristossa, kertoen yön joutuneen. Velhotar, odoteltuaan tätä merkkiä, hiipi esiin tuuheasta bambulehdosta, liikkui varovaisesti ja tuli suurkartanon suojushaudan partaalle. Sen reunaa pitkin hän asteli varovaisesti, kunnes kapeimmalla kohdalla hypähti äänettömästi ylitse. Kuun salamyhkäisessä valossa hän todellakin näytti velholta; puku oli lumivalkoinen, ja hiukset olivat kummallisena harsona hänen ympärillään. Eteenpäin hän kulki, kuin tuttuja polkuja ainakin.
Äkkiä velhotar kirkaisi, kuului kauhun sydäntäsärkevä huuto, ja senjälkeen oli kaikki hiljaista kuin haudassa. Kuu valaisi äänettömänä. Tuntui kuin koko elollinen maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan tuota peljästyksen ja hädän huutoa.
Hiljaisuus! Ei kukaan liikkunut. Ei kukaan edes hengittänyt.
Sitten, ikäänkuin äkkiä tajuntaansa heräten, Tojin-san hypähti jaloilleen, ja leimahtavien takahirain valossa hänen vartalonsa näytti kohoavan jättiläismäisen uhkaavana. Joka suunnalta kuului nyt liikettä. Samurai-vartijat, miekat kuutamossa paljaina ja vihaisina välkkyen, syöksyivät hurjina ääntä kohti. Metsästä kuului kiihkeätä melua, miesten rohkeita riemuhuutoja, hurjia äännähdyksiä ja kiljuntaa, ja sitten — oli kaikki taas hiljaa!
Pian he ilmestyivät pensaikosta esiin, taakkaa kantaen — jokaisen urhoollisen, pelottoman sotilaan käsi saaliissa kiinni. Valkoisia polkuja pitkin, viheriän, tasaruohoisen tantereen ylitse, kukkivan puutarhan poikki he kantoivat velhottaren Tojin-sanin kirsikkakoristeiseen huoneeseen. He laskivat hänet lattialle niinkuin metsän villiotuksen, kiedottuna siihen verkkoon, jonka he tätä metsästystä varten olivat vartavasten valmistaneet.
Velhotar makasi liikkumattomana kuin todellakin hengetön ruumis. Kun Tojin-san levottoman mielenkiihkon valtaamana liikahti häntä kohti, juoksi nuorukainen Junzo, joka opettajaansa rakasti, äkkiä hänen eteensä.
»Elkää koskeko häneen, rakas sensei! Hän on kirottu, saastainen!»
Hän siirsi pojan armotta syrjään ja kumartui velhonaista katsomaan. Pian oli hän irroittanut köydet ja silmukat, mutta tämä ei liikkunut vieläkään. Värisevin käsin, lempeästi ja hiljaa hän siirsi kimmeltävän hiusverhon tytön kasvoilta sivulle, ja silloin kohosi tukahduttava hämmästyksen tunne hänen kurkkuunsa — sillä kutrien alta ilmestyivät — valkoihoisen naisen kasvot!
Niin täydelliset, sirot ja somat piirteet, niin tunteellinen ilme! Kuin taikavoiman tenhoamana hän niitä katseli. Silmät olivat auki, suuret ja siniset; silmäripsit pitkät, kullahtavat. Pieni, ohut nenä! Huulet punaiset kuin äsken puhjennut ruusu ja yhtä viettelevät! Ja tätä ihanuutta kehänä kaunisti kultainen hiusmeri.
Tässä maassa, jossa vain tumma iho, pikimusta tukka ja tummat silmät olivat vuosisatoja vallinneet, näytti ihmeelliseltä, että tämä vuoriston asukas oli kuin muusta maailmasta tullut — kai todellakin henkimaailmasta. Tämä vainottu ja ahdistettu olento, jonka he olivat köysiverkolla pyydystäneet, niinkuin metsästäjä pyytää villipetoja, tämä hento, arka, värisevä pieni lapsi, hänen väriänsä ja rotuansa, oli nyt se mainittu kettu-nainen!
Tyttö ei ääntänytkään, eivätkä hänen silmänsä värähtäneet Tojin-sanin katseesta. Niiden jäinen ilme, omituinen kuin sumun takaa katsova, sai Tojin-sanin ääneensä huudahtamaan. Hän kumartui lähemmä tyttöä, tarkasteli tutkivasti noita avoimia, vääjäämättömiä silmiä ja virkkoi hätäisesti:
»Hyvä jumala, hän on sokea!»
Tämä ääni sai velhoon äkkiä eloa. Hän liikkui hiljaa ja äänettömästi kuin kissa. Äkkiä hän syöksyi kädet ojona Tojin-sanin kasvoja kohti. Tämä ei liikahtanut, seisoi vain kuin muuri vastassa, johon velhottaren oli turha voimiaan koetella.
Heti vetäytyi tyttö takaisin, läähättäen ja hengästyneenä; hän painoi käsin sydäntään, aivan kuin yrittäen vaimentaa sen sykintää. Hänen huuliltaan pääsi niin säälittävä ja valittava äännähdys, että se kuului melkein epäinhimilliseltä, ja onnettoman, kärsivän lapsen epätoivolla hän kätki kasvot hentoihin käsiinsä.
Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman (jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön. Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä suinkaan olleet tuulesta temmattuja.
Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä, räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli, ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja hölmistäneet.
Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.
Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen. Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.
Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä, voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.
»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»
Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:
»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»
Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaastiTojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:
»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.
Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin. Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.
Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa, suuntaa.
Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.
Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti, ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä tulemaan esille salasopesta.
Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset valittavat ja soimaavat sanat:
»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»
Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan. Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa oli kyyneleinen sointu.
Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen. Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.
Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen. Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo, rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen miehen olevan pahanhengen pauloissa.
Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen, vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan. Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää pelkäävän.
Hänen nimensä oliTama(jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi, hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar pukea sanoiksi ajatuksensa.
»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle, hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta. Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.
Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt. Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.
Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan. Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään. Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.
Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta, konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt. Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:
»Etkö halua istua?» kysyi hän.
Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset kädet lepäsivät helmassa ristissä.
»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä, niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen ääni vastasi:
»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»
Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan lähemmäksi kysyjää.
»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»
Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat; häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.
Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja. Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla? Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen pelon voimalla.
»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»
Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:
»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.
Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.
»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä epätoivosta.
Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen olalle. Ääni oli varma ja käskevä.
»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai vihattavaa?»
»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu, noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan, vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan vallassa!»
Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.
»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»
»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava, hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin — kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»
»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli katkera, musertavan ivan ilme.
Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.
»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion mukaan.»
»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»
»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan parhaani koettanut.»
Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin, joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat, avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin henkensä edestä.
Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat vuodet) olivat jälleen tulossa.
Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi hallitseva.
Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat herätäkseen.
Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle, kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.
Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian »suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden hoidettaviksi ja huollettaviksi.
Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies; epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa. Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. — Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle erikoiselle suunnalle.
Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet — murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut, asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!
Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan — uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen »gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.
Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi kultareunaisia siipiään.
»Mitä kuuntelet, Tama?»
Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.
Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä verhoihin.
»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.
»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen — tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»
»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan vielä kuunnella sen ääntä.»
»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen — niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas minulle, mitä pelkäät?»
Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»
»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»
»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.
Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää, milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.
»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä Pukuihin hyvin pian.»
»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyväTojin-san?»
»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua katsomaan, lapsukaiseni.»
»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he tulevat?»
»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat, lapsukainen.»
Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.
»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.
»Mitä näet, Tama?»
Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.
»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»
Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.
»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi», sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi nopeasti kädet silmilleen.
»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot ovat kuin unia — niin kovin ihania!»
Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:
»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka, miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan minä sinut erämaasta — valkeuteen!»
»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.
Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse. Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa, mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin, niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt. Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:
»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»
Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.
Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?
Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana ulkoilmaan:
»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»
Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus vasten kasvoja:
»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»
Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:
»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»
Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:
»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»
»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»
Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan, jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, — nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden vakuuttava sointu:
»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi sijalle.»
»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen sävy.
Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.
»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen puolestaan, jos tarvitaan.»
Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:
»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri. Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin tyytyväisiä.»
»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»
Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.
Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.
Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen olennon, jota hän suojeli ja turvasi.
Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san — heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja loukkaukset.
Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti kuin kissa kyntensä.
Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana, jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui ruohoiselle puutarhapolulle.
Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.
Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.
Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies, jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.
Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse, sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.
Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion ylivirkamies Gihei Matsuyama!
Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista, etsi kuumeisessa hädässä.
Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa, verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää ennen rähisevän kansan kokoontumista!
Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.
Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa, onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon katseita.
Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen, autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin entiseen palveluspaikkaansa.
Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja, samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä ystäviensä hylkäämällä.
Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien vesikukkien alla vai eikö?
Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään kuin tappavan tuskan ahdistamana.
Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä. Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä. Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!
Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.
Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia, joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.
Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti tarkkaavasti päänsä.
Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään, asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu, kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:
»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»
Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen, henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:
»Tama! Tama!»
Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman petollisia vuoriseutuja kohti.
Kesäisenä iltapäivänä hän heräsi sammal- ja lehtipeitteiseltä vuoteeltaan. Väsyneet, pakottavat silmät tuijottivat kirkasta, kalpeata taivasta, joka hymyili jumalaisena korkeitten mäntyjen ja hemlokkikuusten oksain lomitse. Metsälinnut visertelivät ja purojen pulppuava, lirisevä laulu kuului jostakin aivan läheltä. Joku harhaan puhaltautunut tuulen henki hiveli Tojin-sanin kuumia kulmaluita.
Hän ei voinut tietää, kuinka kauan oli siinä liikkumattomana maannut, häilyvissä unelmissa, taivas päänsä päällä ja suloinen herpaantuminen pitkän, väsyttävän kilpajuoksun jälkeen koko olennossaan.
Äkkiä hiipi häneen toisellainen, uusi tunne, epämääräinen, vastustamaton aavistus, että joku rakas henkilö oli käden ulottumissa, ja hän kohosi heikosti ja hitaasti ryntäilleen. Ihanana sävel virtana valahti hänen korviinsa hento, hyväilevä ääni, jota hän niin pitkät ajat oli kaipauksella odottanut:
»To—o—jin-san! Goran nasai!» (armon ylevä valonsäde).
Tama oli polvillaan hänen vieressään kaihomieliset kasvot likellä hänen kasvojaan; pehmeät, arat, pienet sormet koskettivat ohimoita, silmiä ja huulia.
Tojin-san vaipui takaisin mättäälle, suloiseen tainnostilaan, josta hän ei tahtonut herätä. Hämärästi hän muisti kuin epämääräisessä unessa vaeltaneensa äärettömien metsien halki, hakien, etsien! Nyt uni oli loppunut tähän kauniiseen kohtaan — joka vielä sekin oli kuin osa unta!
Tyttö liikahti huomaamattomasti. Peljäten tämän katoavan pelkällä liikahduksella ojensi Tojin-san suuret käsivartensa ja sulki hänet niiden syleilyyn.
Kultaisissa kiharoissa oli mäntymetsän tuoksu; huulilta tulvahti vastaan suloinen suitsutus. Tyttö lepäsi hetken liikkumattomana Tojin-sanin sydäntä vasten, mutta pian kyynelsointuinen ääni katkaisi Tojin-sanin lumouksen — ääni, joka hämmästelevän lapsen ujoudella saneli:
»Arvoisa vesi hyvää janoiselle suulle.»
Käsivarret avautuivat ja tyttö vetäysi pois etsimään pientä juomakulppoa, joka oli hänen vieressään.
Hän salli tytön kohottaa hänen päätään ja asettaa kulpon hänen huulilleen; intohimoisesti hän katseli juodessaan tyttöä yhä.
Tyytyväisenä hän ihaili tämän suloisia kasvonpiirteitä ja huulia, vaikka olikin rauhaton siitä, että hymy oli kadonnut niistä.
Hento, sortunut ääni kuiskasi:
»Ylevä ruoka myös hyvää Tojin-sanille. Mutta katsos! minulla ei ole muuta kuin riisiä! Se on hyvää Tamalle, mutta ei sinulle, Tojin-san!»
Vaikka hän oli niin heikko, nauroi hän iloisesti sille ajatuksellekin, että joku ruoka olisi hänelle sopimatonta ja samalla hyvää tytölle. Herttaisen naurun kuullessaan Taman kasvot elostuivat ja hän huudahti iloisesti:
»Sinä olet tullut paremmaksi! Nyt minä laitan riisiannoksen. On paha, ettei ole muuta. Olen hankkinut sen tuon korkean vuoren rinteellä olevasta temppelistä. Pappi oli liian lihava jaksaakseen juosta perässäni.» Hän nauroi entisellä veitikkamaisella tavallaan.
Tojin-san katseli häntä yhä äänettömänä, ihaillen jokaista liikettä, joka äänenvärettä. Tyttö äänettömyyden tuskastuttamana lisäsi rauhattomasti:
»Minä olen aivan noiden hupsujen karasu'in (korppien) kaltainen, jotka alituisesti ovat äänessä. Anna minulle anteeksi, Tojin-san. En puhu enää kenties — kahteenkymmeneen tuntiin — niin — enkös?»
Ei kukaan ollut koskaan suudellut hänen käsiänsä. Kosketus ja ääni saattoivat hänet ihmettelemään ja pelästymään. Hän veti vaistomaisesti pois kätensä ja piti niitä silmiensä edessä aivan kuin olisi katsellut niihin. Sitten hän kiihkoisasti ja kuin nyyhkyttäen naurahti, ojensi kätensä ja virkkoi:
»Tee vielä niin käsilleni, Tojin-san! Minä pidän siitä.»
Ruumiillisen vaivan ohella ahdisti Tojin-sania sielullinenkin tuska; vakavasti ja lempeästi hän asetti kädet takaisin tytön helmaan.
Tämän valmistama yksinkertainen ateria virkisti häntä ja sen kuluessa tyttö kertoi, miten hän oli edellisenä iltana löytänyt hänet Atago Yaman metsässä. Oli vasta kaksi vuorokautta kulunut siitä kamalasta tapahtumasta, joka heidät molemmat oli karkoittanut pois shirosta koleaan erämaahan. Yhden yön oli Tojin-san ollut sairaana ja kuitenkin tuntui kuin olisi kulunut useita vuorokausia.
Toistensa huutoja he eivät olleet kuulleet. Unta se oli ollut, harhakuuloa. Mutta inhimillistä ääntä selvemmin oli Tama kuullut, sokean tarkalla sisällisellä vaistolla, avunhuutoa vuoriston suojaamaan lymypaikkaansa. Se ei ollut ääntä, vaan sisällisten aavistusten herättämää kutsua. Hän oli laskeutunut varovaisesti alas vuorenrinnettä, etsien ja tunnustellen, ja jumalat olivat hänen askelensa oikeaan ohjanneet. Niin, aivan Tojin-sanin jalkain juureen!
Hän pyysi nöyrästi anteeksi, että oli shiron niin äkkiarvaamatta jättänyt; hän oli tehnyt sen siinä varmassa luulossa, että se oli ainoa keino Tojin-sanin pelastamiseksi. Nyt — nyt hän tahtoi toistaa valansa ja ennen antamansa lupauksen, ettei koskaan enää hylkäisi häntä, ei milloinkaan väistyisi hänen sivultaan. Hän rukoili saada jäädä hänen rinnalleen, vaikkapa hänen pitäisi orjana, nöyrimpänä ja alhaisimpana palvelijana seurata herraansa maailman ääriin.
Tojin-san ei vastannut; niin liikutettu hän oli Taman lempeydestä ja rakastella vaisuudesta. Koko kultaisen iltapäivän hän seurasi tämän pienimpiäkin liikkeitä, vähintäkin mielialan vaihdosta, nautti tytön pehmeitten käsien kosketuksesta, helkkyvästä äänen soinnusta, totteli pienintäkin pyyntöä, ja salli itseään palveltavan kuin olisi hän avuton lapsi ja velhotar hänen äitinsä.
Vähitellen vaikeni sirkkojen raksutus heinikossa, lintujen iloinen viserrys, jopa purojenkin laulun pulputus vaimeni, ja keveä iltatuuli keinutti luonnon suloiseen rauhaan ja sopusointuun. Laaja huntu levisi taivaanrannalta toiselle, peitti auringon ja päivänvalon.
Tama asetti männynhavuisen patjan hänen allensa ja levitti hänen verhokseen pehmeän silkkimanttelin, josta tuntui temppelin uhrisavun tuoksu ja johon oli upeasti koruommeltu jonkun temppelikunnan pyhät tunnusmerkit.
Väsyneenä uinahtaessaan lämpimän, tuoksuvan silkin alle hän tunsi Taman liikuskelevan jalkopuolessa ja kuuli hennon, kuiskaavan äänen hymisevän kuin hyvin kaukaa:
»Sayonara, Tojin-san! Imadzuka!» (Levätkäämme!).
Vuorimaissa ei pidetä aina lukua kultaisten kesäpäivien kulusta. Oli voinut kulua kuukausi tahi viikko tahi vain muutamia päiviä siitä kuin Tojin-san ja velhotar olivat Atago Yamaan vaeltaneet. »Pienen kuumuuden» ajasta oli jo päästy »suureen kuumuuteen», eivätkä he sitä huomanneet.
Vuoristoilma oli viileä. Edessä viheriöitsi ihana maaseutu. Kepeät varjot häilyivät auringon ruskeuttamilla poluilla. Hienot tuulenhenkäykset leyhyttivät hyviä tuoksuja heidän tiellensä. He asuivat auerverhoisessa paratiisissa, jossa kaikki henki kauneutta ja sopusointua. Heidän tunteensa olivat lintujen tunnetta, jotka leijailivat heidän yllänsä tai tulivat Taman kutsusta liidellen ja laadellen jakamaan riisi- ja marja-annoksia.
Tojin-san ei olisi löytänyt tietä takaisin kaupunkiin, vaikka olisi halunnutkin. Seitsemän kahdeksattaosaa maakuntaa oli vuorimaata, ja Tama oli johtanut hänet omia polkujaan myöten, omia tekemiään, joita ei kukaan muu tuntenut, kapeita salateitä, jotka kiemurtelivat vuoriston tiheimpien metsikköjen lävitse.
Ei pienintäkään asumusta, ei vähäisintäkään temppeliä ollut niitten polkuteiden varsilla, vaikka Tojin-san tiesi niitä olevan useitakin siinä vuoristossa ja oli kuullut lähempää ja kauempaa niin temppeli- kuin tuulikellojenkin soittoa.
Velhotar tunsi joka sopukan vuoristossa. Hän näytteli Tojin-sanille kirkasvetisiä lähteitä, salalampareita ja pienoisia järviä sekä uskomattoman ihania kallioluolia.
Pyhät kyyhkyset seurasivat Tamaa; ne tunsivat hänet. Ne olivat Tokiwan temppelistä, kertoi hän, olivat niiden hänen äidinpuoleisten esivanhempainsa perintöä, jotka olivat itse temppelinkin vuoristoon perustaneet. Hän tunsi ne kaikki, kunkin linnun erikseen, ja tiesi, miksi ne lentelivät näin kaukana temppelistä. Ne etsivät häntä, vartijaansa, joka oli niin monen monta päivää ollut poissa kotoa.
Kun Tojin-san ehdotti, että he käyttäisivät lintuja ruuaksi, karkkosi Tama peljästyneenä kauaksi hänestä. Koko ajan he olivat nauttineet riisiä, jota Tamalla oli sadoissa eri kätköpaikoissa tien varrella, kaloja, joita he pyysivät virroista, ja runsaasti kasvavia hedelmiä sekä villijuuria. Tyttö ei ollut koskaan kuvitellutkaan kyyhkysiä ateriainsa jatkoksi, ja senvuoksi olikin hänen peljästyksensä sangen liikuttava.
»Ne ovat temppelistä», sanoi hän varsin vakavasti. »Jumalat rakastavat niitä, enkä minä — minä saa syödä kiellettyä lihaa.»
»Kiellettyä lihaako?»
Tama katsoi häneen arasti, kasvoillaan outo ja uusi ilme. Näytti siltä kuin outo tuli olisi liekehtinyt hänen silmissään ja kosketellut hänen ruusunkauniita huuliaan. Kädet kohosivat ristiin rinnalle.
»Minäkin olen Ni—no—ama, kuten äitini», sanoi hän hiljaa kuiskaten.»Meidän molempain syntien tähden tein sovinnon Buddhan kanssa!»
Tojin-san katseli häntä lumoavassa hiljaisuudessa. Tytön sanat ja liikkeet olivat niin yksinkertaiset, että ne tekivät häneen pyhän vaikutuksen. Hän, jota vastaan koko buddhalaisen yhteiskunnan vihollismielinen käsi oli kohonnut, olikin Buddhan papitar. Sehän oli nurinkurista, mahdotonta! Hänhän oli ollut vain lapsi silloin, kun vanhemmat saivat surmansa! Mitä olivat he voineet opettaa hänelle niin nuorena?
Tama näytti käsittävän vaikenemisen epäilykseksi. Äkkiä hän hypähti taapäin, kohotti kädet pään yläpuolelle ja asetti kummankin käden sormet vastakkain. Hetkisen seisoi hän siten kasvot ylöspäin käännettyinä ja silmät ummessa.
»Sinulle, oi Tojin-san, tahdon minä tanssia! Äitini on opettanut minulle jumalten karkelon. Haiken suru!» (Katsele hartaudella!)
Hän notkui kummallekin sivulle, hennot, soreat käsivarret heiluen vitkalleen tanssin tahdissa. Suurimmissakaan temppeleissä Kiotossa ja Nikkossa ei hän ollut nähnyt papittarien esittävän sellaista tanssia. Hän muisteli satojen nunnain välkähteleviä pukuja, heidän loistavaa ritualilauluansa suurenmoisten alttarien edessä, heidän kivettyneen jäykkiä kasvonpiirteitään, ebenpuun väristä tukkaa ja kapeita, tutkimattomia silmiä. Mutta toista oli Tama, hajanaisine kultahapsineen, lumen valkoisine rintoineen ja kasvoineen!
Oikeassa oli Fukuin kansa! Hän oli auringon jumalatar uudessa hahmossa, kuin kevään henki koleassa maassa, herättäen kaikkien povissa ja silmissä, jotka hänen näkivät, kiihkeän jumaloimisen tunteita ja niiden sydämissä, jotka eivät uskaltaneet silmiänsä häneen luoda, pelkoa — pelkoa ja vihaa!
Hän oli ryöstänyt jumalattaren kasvot ja muodon, sanottiin, vaan sielu oli ketun!
Tojin-saniin syttyi äkkiä kiihkeä halu saada kumota noin järjettömät narrinluulot, häntä polttivat voimakkaan miehen vastustamattomat, tuliset intohimot, jotka tuntevat vain omat halunsa ja pyyteensä.
Mutta hetkistä myöhemmin oli Tama hänen edessään polvillansa, niin puhtaana ja niin luottavasi hymyilevänä.