The Project Gutenberg eBook ofTamaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TamaJapanilainen lemmentarinaAuthor: Onoto WatannaTranslator: Eetu AaltioRelease date: August 18, 2023 [eBook #71435]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1911Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAMA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TamaJapanilainen lemmentarinaAuthor: Onoto WatannaTranslator: Eetu AaltioRelease date: August 18, 2023 [eBook #71435]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1911Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tama
Japanilainen lemmentarina
Author: Onoto WatannaTranslator: Eetu Aaltio
Author: Onoto Watanna
Translator: Eetu Aaltio
Release date: August 18, 2023 [eBook #71435]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1911
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAMA ***
Japanilainen lemmentarina
Kirj.
ONOTO WATANNA [Winnifred Eaton]
Englanninkielisestä alkuteoksesta suomentanut
Eetu Aalto
Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.
Fukui'ssaolivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia oli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla bambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret, katuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset kansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra Muukalaisen) tulosta.
Vihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden anomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien ja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.
Kaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella kiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien sijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät kojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja Amerikasta ja sen kansasta.
Tojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion esiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä oli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina kamaripalvelijaan saakka.
Kaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro (herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin ihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen lattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja. Kummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin kammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai, josta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli hän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa. Englanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän tapoinensa erinomaisesti.
Antaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen verevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta. Hän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen velvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan valkoisen miehen tapoja ja tarpeita:
Tämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä määrä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan tulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota amerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen välillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat piti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä hän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän hankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä häntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä liuta.
Vaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan, olivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon yhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he tulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin keskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen päivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta, niin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä oikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on ala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi tietä: totteleminen tai itsemurha.
Talon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin synkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta ja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli, reippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut lemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin ja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot, jotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman suurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan talossa asunut.
Kaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon lapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko riisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan, ja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt ja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä vuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille. Tämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji Negatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston koolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat keksisivät keinon vastaisten harmien varalle.
Joihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä. Olisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu muukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren uhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas konnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä paremmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla millään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa ruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.
Johduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan Tsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa auringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen. Suositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä ruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa sammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut entiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa». Kun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat suuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat uhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.
Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä. Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.
Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?
Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin. Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se joutuisi kiertovaelluksille.
Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä naarmusta.
Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä — samaa verta.
Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas, selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi varmasti jonkun ratkaisun.
Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» — vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.
Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa, kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.
Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla» ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.
Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa, jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen häntä käynyt.
Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa, hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa helvettiä».
Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista, ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja. Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan. Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja alentavat solvaukset vain lisäsivätJo-i'n— muukalaisvihaajan — verenhimoa ja vihollisuutta.
Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä, hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät katseet ja viekkaat hymyt.
Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!
Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä, hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa. Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta jäljitellessään.
Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti, rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä, katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera, jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä suurimmalla hellyydellä.
Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle, menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen kylmä ja ilkkuva katse.
»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»
Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi sen täydellistä kamaluutta.
Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.
Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli, tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa, hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».
Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan sidottu.
»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi, vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen, jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja tuntea itsensä jälleenelävän! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan. Järjettömyyttä!
Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.
Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen, suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.
Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon) liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen maahan.
Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta, hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.
Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a (talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.
Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen kutsuvan häntä ulkopuolella:
»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»
Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!
Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä, juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon. Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.
Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston synkkään saloon.
»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta, ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»
Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.
Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet, hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.
Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti, oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu. Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja »kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua, ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä — niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.
Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.
»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?” kysyi hän kohteliaasti.
»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen; ne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja pettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä taikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme itse noidatkin.»
Japanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa edestakaisin.
»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»
»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi amerikalainen vakavasti.
Virkamies vastasi kiihkeästi:
»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka ette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten tänäkin iltana, ylhäisyytenne!»
Tojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa vanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».
»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin oli — henki?»
»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on ainakin ihmishahmo.»
»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa esittämiään väitteitä.
»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta. Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia. Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»
Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.
»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän huvitettuna.
»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti. »Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»
Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja etusormen välissä.
»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää yksin, omaa omituista elämäänsä?»
»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman; heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»
Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:
»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa, koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun. Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen loistoonsa.»
Tojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli ääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:
»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen» aikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»
»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura kohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään toipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät saattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti senjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»
Hän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.Vähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.
Tojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.
»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.
»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti, katsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.
Voimakkaasti virkkoi amerikalainen:
»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti toivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy taikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille tarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää sellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin lieteen saakka.»
Vastasi japanilainen juhlallisesti:
»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa, kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan, me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme — ja vakaumuksiamme.»
Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.
»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston peloittavan velhottaren temppeliin.»
Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.
»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta, jolla ei ole sielua?»
»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö — laatuansa.»
»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme »kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra, karttaa ja varoa.»
Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä. Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.
»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti, »huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen istuutua.»
»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti, ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa tupakka-hibachista.
»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei Matsuyaman kohtaloa.»
»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.
Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.
»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.
»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan. Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»
Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.
»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa, silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni, mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa kimaltelevan hunnun peittoon.
»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle, hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös, toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista edelleen.
»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»
Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:
»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette, vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi todeksi vakuuttaa.»
Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen äänensä:
»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»
»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän huimaavan takaa-ajon aikana.»
Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden kätensä:
»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja rakas Teille vai kuinka?»
Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän vastasi:
»Hän oli poikani!»
Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta, ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan, pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa. Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki limittäisen ristikko-oven.
Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan, heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama kurillisesti vinossa.
Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö, joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.
Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun, johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.
Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa, suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta. Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren. Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista, lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja palasi huoneeseen.
Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen, että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.
Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin kunnianosotuksin.
Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet lämmittivät hänen sydäntään.
Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan, hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.
Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut, hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei —. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.
Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä —, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.
Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla; suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä, raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta, poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä. Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.
Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin ruoskittu koira.
Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän kutsutti Obunin luokseen.
Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä. Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.
»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös, tyttöseni!»
»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!” Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan vieraana!»
Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi, sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme. Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti! hyvitellään.
»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä, lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»
Ja tulkki käänsi näin:
»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen hirvittävää vihaansa.»
Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi uhkeat rintansa.
Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.
Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja levottomuudesta.
Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei maailmassa ole.
Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät keittiön puolelle.
Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli, puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.
»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»
Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.
»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy huulilla.
»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»
Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:
»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.
Tojin-san hymyili leveästi.
»Kuinka sitten? Milloin?»
»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi ennen tuloanne.»
»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»
»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin ansaitsemattomasti kuulun.
»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi- ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin, tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä, suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin — ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»
Hän koetti hermostuneesti poskeansa.
»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka oli kuin oravanpurema.»
»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.
»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.
Tojin-san naurahti.
»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»
Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.
»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»
»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis, vai kuinka arvelet?»
»Niin on.»
»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta säästyisitte hänen näpistyksiltään?»
»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli mahdollista.»
Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon. Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta suunnilta kiertelivät.
Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä, että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.
Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan luokse.
Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.
Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä, jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän vastauksen.
»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se, ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.
Higo vastasi punastellen ja hämillään:
»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»
»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»
»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti. »Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»
»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»
»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».
»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa sensei?»
Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.
»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta englanniksi:
»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne kuitenkin poikkeusasemassa.»
»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu — englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille suurennuslasin ja asetti sen taululle.
Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.
»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'. Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»
Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin, mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:
»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. EräsGuai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»
»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.
»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.
Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme kasvoilla hän kysyi:
»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»
»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»
Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:
»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin — kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen mies, hyvä herra.»
»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»
»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.
Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!
Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.
»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa tätä surullista kertomusta.»
»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»
»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät. Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»
He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa, katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen huomautti silloin uneksivasti:
»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»
»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»
Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin nuorukaisen olkapäälle.
»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja dogmien välisistä suhteista?»
Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti vihdoin:
»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi muuttaa.»
»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»
»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»
Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli juhlallisella vakavuudella:
»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»
Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.
Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita, vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet, lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.
Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa kahdelta eri sivulta.
Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa. Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.
Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja heidän rauhaansa häiritsemään?
Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.
Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti. Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö bambupuistoon.
Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti. Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti, että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.
Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.
Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta, jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse; oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo viheriä ja lämmin.
Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa harmistuneen katseen.
»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.
Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan päärakennuksen autioissa käytävissä.
Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.
Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!
Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.
Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa ilmakehän sähkövirtani kanssa.
Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle. Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!
Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:
»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»
»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani», virkkoi toinen.
»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen. Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin — kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat —kultaa!»