Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan. Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita. Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta alotteestaan — kyllä te osaatte sen järjestää. — Sitten ilmestyn minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko asiasta."
Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi. Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia. Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"
"Puhu!"
"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen seikkaan — itse sen kylläkin ymmärrätte — että monet koskentakaiset ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä, ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit, ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."
"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.
"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."
"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.
"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"
"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta olemme valmiit henkemme uhraamaan."
Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.
"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."
"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."
"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne mukaan."
Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa. Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet, hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla keiteltiin tervaa — sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.
Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa. Heidän perin huonot pukunsa — muutamat olivat paitasillaan ja pieni piippunysä suussa — osoittivat, että heitä oli kohdannut joku onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen, harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.
"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.
"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.
"Kuinka niin?"
"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"
"Kerro!"
"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"
"Puhu, me olemme täällä kaikki!"
Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.
"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"
"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.
"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla, koska ette ole mitään kuulleet."
"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"
"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä kuullut."
"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.
"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole omiamme."
"Miksi eivät ole?"
"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen, niin et saa pitää jumalanpalvelusta."
"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"
"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."
"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."
"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen. Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."
"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"
"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."
"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"
"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön hyvä Jumala kenellekään muille antako."
"Kuinka niin?"
"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."
Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian alkoikin kuulua ääniä ja melua.
"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.
"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.
"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"
"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"
"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"
Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.
Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.
"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan. "Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä koskaan ole kuulleet — niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka tärkeätä se on!"
"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin mielipidettä.
"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan! Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään! Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"
"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul, rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"
"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"
Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.
Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."
"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.
"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."
"Mikä on sinun nimesi?"
"Jankel."
"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:
"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."
Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.
"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."
Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.
Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.
Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä — enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"
Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.
"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."
Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.
"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.
"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"
Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.
"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on totta!"
Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti sitten muun sotaväen joukkoon.
Pelko oli vallannut koko lounaisen Puolan.
"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua. Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin hävittää.
Suuri vaara oli jälleen uhkaamassa.
Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin, jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan, ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!
Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.
Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot. Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten — sanalla sanoen: kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.
"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", — vastasi koshevoi — "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat vasta piippujansa sytyttelevät."
Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen. Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla, joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan. Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.
Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia, miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja lujiksi.
Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.
Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin jalopeura.
"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras. "Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja vedä."
Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin, joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:
"Kelpo poika on hänkin — kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi. Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo soturi!"
Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille, mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä, saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.
Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat nälkään!"
Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä hävitettiin.
Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä. He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.
Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen toimettomuus ollenkaan mieleen.
Varsinkin Andrei ikävystyi.
"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka, pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas, joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."
Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta kannaltaan.
Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista. Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, — vai mitä se ennusti? Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu, joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.
Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään olevaa kaunista luontoa.
Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista. Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia. Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen, kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut, kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot, tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.
Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin. Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on, ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja heräsi.
Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin. Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui kiivaasti:
"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä olento, niin huonoon aikaan ilmestyit — ammun sinut paikalla."
Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa. Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta: hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä: "Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."
"Olet, kaksi vuotta sitten Kiovassa."
"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:
"Sinähän oletkin tatarilainen, sotapäällikön tyttären palvelijatar."
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein huudosta.
"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar? Elääkö hän vielä?"
"Hän on tuolla kaupungissa."
"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"
"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."
"Onko neitinne jo naimisissa? — No mutta puhuhan toki, olet niin kummallinen."
"Hän on ollut syömättä toista päivää."
"Mitä sinä sanot?"
"Ei yhdelläkään kaupungin asukkaalla ole leivän murustakaan; multaa on meidän täytynyt syödä."
Andrei kalpeni.
"Panitar on kaupungin vallilta nähnyt sinut. Hän sanoi minulle: Mene, ja sano ritarille, että jos hän minua muistaa, hän tulisi luokseni, ja jollei muista, niin pyydä, että hän antaisi sinulle leivänpalasen tuodaksesi vanhalle äidilleni, sillä minä en tahtoisi nähdä äitini kuolevan nälkään silmieni edessä. Parempi on, että minä kuolen ensin ja sitten hän. Pyydä kauniisti ritaria, suutele hänen jalkojaan. Ehkä hänelläkin on vanha äiti. Hänen tähtensä antakoon ritari meille vähän leipää!"
Sekavat tunteet heräsivät nyt nuoren kasakan mielessä.
"Mutta kuinka olet sinä päässyt tänne?"
"Maanalaisen käytävän kautta."
"Onko täällä semmoinenkin?"
"On."
"Missä?"
"Ethän vaan petä, ritari?"
"En, sen vannon pyhän ristin nimessä."
"Tuolta virran rannalta se alkaa, siitä, missä seisoo pensas."
"Ja vie aivan kaupunkiin."
"Kaupungin luostariin."
"Menkäämme, menkäämme heti!"
"Mutta Kristuksen ja Pyhän Äidin nimessä, palanen leipää."
"Pian hankin. Seiso tässä kuorman vieressä, — tai ei, parempi on että laskeudut kuormalle maata, ei kukaan sinua siinä näe, kaikki nukkuvat, palaan tuossa tuokiossa."
Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa uudistuneet nuoren kasakan sielussa.
Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä. Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle, yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle? Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan, että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen, leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta. Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua: "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää hevonen, pidättäkää!"
"Vaiti, taikka tapan sinut!" huudahti Andrei pelästyneenä.
Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi, oikein liikkui.
Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle. Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi hengittää.
"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."
Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän, jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse rantaan päin.
"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. — Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti, kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"
"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."
Tämän sanottuaan tarkasti hän tuimasti huntuun kääriytynyttä naista.
Andrei seisoi kuin suolapatsas eikä uskaltanut vilkaistakaan isäänsä. Kun hän sitten viimein kohotti silmänsä, näki hän, että vanha Bulba jo oli painanut päänsä kämmentään vasten ja nukkui. Andrei teki ristinmerkin. Nyt katosi hänestä pelko, ja kun hän katsahti tatarilaistyttöön huomasi hän tämän seisovan edessään aivan kuin tumma graniittipylväs ja kaukaisen liekin äkillinen heijastus valaisi hänen kuolonkalpeita kasvojaan. Hän nykäsi tyttöä hihasta, ja he lähtivät eteenpäin alinomaa taakseen katsoen. Jyrkältä rantatörmältä laskeutuivat he erääseen rotkoon, joka oli melkein kokonaan heinäin ja sammalten peitossa. Kenttä kasakkaleirineen katosi kokonaan heidän näkyvistään. Arolta kävi lievä tuulenhenki, joka ennusti päivän pian sarastavan. Mutta kukon laulua ei vielä mistään kuulunut, sillä kaupungissa ja sen hävitetyssä ympäristössä ei ollut yhtään ainoata kukkoa. Pientä puuta pitkin kulkivat he puron yli, jonka toinen ranta oli korkea ja jyrkkä. Siinä nähtävästi oli luja ja luotettava kohta kaupungin linnoituksessa. Puron takana kohosi luostarin paksu seinä. Epätasainen, kivikkoinen ranta oli kokonaan aroruohon peittämä. Kuilun ylälaidalla näkyi vanhan aidan jäännöksiä, jotka todistivat siellä ennen olleen puutarhan. Tyttö riisui nyt kenkänsä ja läksi kulkemaan paljain jaloin, kohottaen varovaisesti hamettaan, sillä maa oli hyvin vetelää. Kaislikon kautta kuljettuansa tulivat he eräälle paikalle, johon oli ajettu kokoon risuja. Lykättyään risut syrjään löysivät he aukon, joka oli vähän isompi kuin leivinuunin suu. Tatarilaistyttö kyyristyi ja meni edellä, ja hänen perässään tuli Andrei, jonka taakkoineen oli hyvin vaikea liikkua ahtaassa käytävässä. Pian vallitsi heidän ympärillään täydellinen pimeys.
Andrei pääsi vaivoin eteenpäin, sillä käytävä oli pimeä ja kapea.
"Pian saamme valoa", sanoi tyttö. "Nyt lähestymme jo sitä paikkaa, johon tullessani jätin lampun."
Valoa alkoikin jo vilkahdella. He saapuivat vähäiselle aukeamalle, joka nähtävästi oli kappeli. Ainakin oli seinää vasten asetettu pieni pöytä ja sen yläpuolella näkyi vanha katolilainen madonnan kuva. Pieni hopeainen öljylamppu heitti siihen himmeää valoaan. Tyttö kumartui, nosti maasta pienen korkeajalkaisen kuparilampun ja sytytti sen pyhimyskuvan edessä olevan lampun liekistä. Yhdessä he kulkivat eteenpäin, väliin kirkkaassa valossa, väliin mustassa varjossa. Nuoren ritarin kauniit, terveyttä uhkuvat kasvot olivat jyrkkänä vastakohtana hänen seurakumppaninsa kalpeille, surkastuneille piirteille. Käytävä alkoi käydä avarammaksi, niin että Andrei voi jo oikaista itsensä. Uteliaana katseli hän multaseiniä, jotka muistuttivat Kiovan luostarin luolia. Täällä, niinkuin Kiovankin luolissa, näkyi syvennyksiä seinissä ja siellä täällä ruumisarkkuja; näkyipä ihmisten luitakin, jotka kosteudesta olivat pehmenneet ja toiset hajonneetkin. Nähtävästi oli täälläkin ollut hurskaita ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne maailman myrskyistä, suruista ja kiusauksista. Paikottain oli tuntuvan kosteata ja vettäkin näkyi. Andrein täytyi usein pysähtyä, antaakseen seurakumppaninsa levähtää, sillä tämä näytti olevan aivan uupunut. Vähäinen leivänkappale, jonka hän oli ahminut, sai aikaan vaan kivistystä hänen vatsassaan, ja tytön täytyi usein jäädä liikahtamattomana seisomaan.
Vihdoin näkivät he edessään pienen rautaoven.
"Jumalan kiitos, vihdoinkin olemme perillä", virkkoi tyttö heikolla äänellä ja aikoi kohottaa kättään kolkuttaakseen ovelle, vaan ei jaksanut. Andrei löi silloin nyrkillään oveen, kuului kumahdus, josta päättäen oven takana oli avara holvi. Hetken kuluttua helisivät avaimet, joku tuli portaita alas, ja ovi avattiin. He näkivät edessään munkin avainkimppu ja kynttilä kädessä. Andrei säpsähti, sillä katolilainen munkki herätti aina kaikissa kasakoissa inhoa ja halveksumista. Munkki peräytyi hänkin askeleen nähtyään koskentakaisen kasakan. Mutta yksi ainoa epäselvä sana tytön huulilta saattoi kuitenkin hänet rauhoittumaan. Munkki lukitsi oven, vei heidät rappusia ylös ja pian olivat he luostarikirkon suuressa holvistossa. Alttarin luona, jolla paloi useita kynttilöitä, oli pappi polvillaan ja rukoili hiljaa. Kummallakin puolen häntä seisoi kaksi kuoripoikaa sinipunervissa kaapuissa ja suitsutusastiat käsissä. Pappi rukoili, että taivas antaisi kaupungin ihmeen kautta pelastua, hän pyysi pyhiltä kansalle rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ettei se vaikeroisi maallista onnettomuutta. Muutamia naisia, jotka muistuttivat haamuja, oli kirkon lattialla polvillaan, ja heidän päänsä olivat painuneet alas. Pylväitten vieressä seisoi muutamia murheellisen näköisiä miehiä. Alttarin yläpuolella olevaan moniväriseen ikkunaan kajastui jo aamun kultainen koi, ja kirkkaita valotäpliä lankesi kirkon lattialle, ja taivaankaaren väreissä kohosi ilmaan pyhä savu.
Ihmeissään katseli Andrei pimeästä nurkastaan valon vaikuttamaa, ihmeellistä kuvaa. Mahtavasti kajahti äkkiä kirkossa urkujen juhlallinen ääni. Se kasvoi kasvamistaan, laajeni jo ukkosen jyrinäksi, mutta taas samassa hiljeni, muistuttaen naisen heleää ääntä. Vaan äkkiä se uudestaan ukkosena pauhasi, kunnes äkkiä kaikki hiljeni. Mutta kauan vielä holvit toistivat urkujen jo vaienneita ääniä. Kaikkea tätä kuunteli Andrei suuresti ihmeissään. Samassa tunsi hän, että joku tarttui hänen nuttunsa liepeisiin.
"Lähtekäämme", virkkoi tatarilaistyttö.
Kenenkään huomaamatta pääsivät he ulos kirkosta ja tulivat eräälle torille. Rusko jo punoitti kirkkaana aamuisella taivaalla ja aurinko oli nousemaisillaan. Neliönmuotoinen tori oli aivan tyhjä. Sen keskellä seisoi vielä puisia pöytiä, todistaen, että siellä vielä joku viikko sitten oli myyty ruokatavaroita. Tori oli paksun, kuivuneen likakerroksen peittämä. Sen varrella oli vähäisiä kivestä ja savesta tehtyjä yksikerroksisia taloja, joiden katot olivat tavattoman korkeat ja varustetut useilla ikkunoilla ja aukoilla. Toisella puolella, kirkon läheisyydessä, kohosi muita korkeammalle toisista erillään oleva rakennus, joka varmaankin oli raatihuone tai joku muu julkinen rakennus. Se oli kaksikerroksinen, ja katolla kohoavassa pienessä tornissa käyskenteli vartija. Suuri kellotaulu oli kiinnitetty kattoon.
Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina. Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis, varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.
Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen: "Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.
Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka, ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla päivänsä lyhentänyt.
Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi kelpaa."
"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."
"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte puolustaa kaupunkia?"
"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa tuossa tuokiossa… Mutta mehän jo olemmekin perillä."
Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen, hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille. Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä, juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi. Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.
Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet, olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat, samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät kuin hienoin silkki.
"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken, mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.
Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti silmänsä Andreihin — ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:
"Oletko vienyt äidilleni?"
"Hän nukkuu".
"Entä isälle?"
"Vein, ja hän sanoi itse tulevansa kiittämään ritaria."
Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet, johonka tuon neitosen katse kohdistui.
"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä.Minätäytän sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi — se olisi niin suloista, etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja sekin, mitä hän on salannut isältäni — kaikki on minun. Ei ole yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta. Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän, että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."
Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan kaunista alahuultaan — ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen kauhean tuskansa.
"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun sydäntäsi?"
"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt! Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat? Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten? Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"
Ja kun hän vaikeni, kuvastui hänen kasvoissaan sanomaton tuska.
"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen, joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima, rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa, ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."
"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat isä, toverit ja heimosi — ja me olemme sinun vihollisiasi."
"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli. "Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani — olet sinä. Ja minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien hylkään."
Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki, itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.
Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia." Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään tuntee.
Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.
Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa, joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville, mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.
Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin:
"Kas tällaista, hyvät panit, on nyt tapahtunut; sen kaiken on viina saanut aikaan! Tällaisen häpeän alaiseksi me nyt olemme joutuneet. Näkyy siis nyt kerta kaikkiaan olevan asian laita niin, että jos teille viinamäärää lisää, niin kristillisen sotajoukon vihollinen vetää jalastanne housut ja vielä sylkäsee kasvoihinne, ettekä te kykene lainkaan itseänne puolustamaan."
Kasakat seisoivat allapäin, pahoilla mielin, hyvin tuntien syyllisyytensä. Ainoastaan Nezamaikovin osaston päällikkö Kykybenko lausui:
"Maltapas, vaari! Vaikkei olekaan lainmukaista vastata, kun koshevoi puhuu koko sotajoukon edessä, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei asia ollutkaan aivan niin. Et ole puhunut täysin totuudenmukaisesti. Kasakat olisivat syypäät ja ansaitsisivat kuoleman, jos he olisivat juopuneet sodassa, vaikeassa, raskaassa työssä, mutta mehän olemme istuneet toimettomina, viruneet joutilaina kaupungin edustalla. Ei ole noudatettu paastoa eikä muuta kristinopin määräämää pidättäytymisaikaa. Jos sitä olisi noudatettu ei olisi tullut kysymykseenkään, että miehet olisivat juoneet itsensä juovuksiin. Mutta näyttäkäämme nyt vihollisille, mikä on palkkana siitä, että he ovat hyökänneet kimppuumme. Olemme ennen taistelleet hyvin, mutta nyt iskekäämme niin, ettei noilta lurjuksilta jää jälelle kantapäitäkään."
Tämä osastopäällikön puhe miellytti kasakoita suuresti. He nyökkäsivät hyväksyvästi ja sanoivat: "Hyvin puhui Kykybenko." Mutta Taras Bulba, joka seisoi koshevoin lähellä, sanoi: "No koshevoi, mitä arvelet? Eikö puhunut Kykybenko totta? Mitä tähän aijot vastata?"
"Mitäkö vastata? Sanon, että autuas on se isä, joka sellaisen pojan on siittänyt. Ei se vielä viisas ole, joka moittia osaa; silloin vasta mies on viisas, kun hän järkevällä sanalla voi toista rohkaista, aivankuin kannus juotettua hevosta. Aijoin itse lausua teille kehoittavia sanoja, vaan Kykybenko ehti ennen minua".
"Hyvin puhui koshevoikin!" huusivat kasakat. "Hyvin puhui", toistivat monet. Ja vanhat, harmaapääukotkin nyökäyttivät päätään ja virkkoivat hiljaa: "Hyvin puhui".
"Kuulkaa nyt, panit", jatkoi koshevoi. "Linnojen valloittaminen, vallihautojen kaivaminen, ja kiipeäminen ei ole kasakalle soveliasta. Mutta kaikesta päättäen ei ole vihollinen saanut suuriakaan varastoja viedyksi kaupunkiin, sillä heillä näkyi olleen sangen vähän rattaita. Väki kaupungissa on nälissään ja he kyllä pian syövät kaiken tuodun muonan. Olkoon nyt niin tai näin, mutta pian täytyy heidän lähteä kaupungista. Jakaantukaamme sentähden kolmeen joukkoon ja asettukaamme kolmelle tielle porttien edustalle. Pääportin eteen kolme osastoa, kummankin sivuportin eteen kaksi. Djadkinskin ja Korsunskin osastot väijyksiin! Taras päällikkö joukkonsa kanssa asettukoon myös väijyksiin. Tytarevskin ja Timoshevan osastot varajoukoksi kuormaston oikealle puolelle. Shtsherbinovin ja Steblikovin osastot vasemmalle! Astukoot sitten rivistä ne jotka voivat parhaiten suutaan pieksää, ja osaavat vihollista ärsyttää! Puolalainen on luonteeltaan turhanpäiväinen. Se ei voi sietää haukkumista ja ehkäpä he jo tänään saadaankin kaikki houkutelluiksi tulemaan ulos portista. Osastopäälliköt tarkastakoot kukin osastonsa. Kenellä ei ole riittävästi väkeä, lisätköön tähteillä Perejaslavin osastosta. Tarkastakaa kaikki aseenne uudestaan! Yksi viinaryyppy ja leipä miestä kohti, vaikka luulen, että kaikki vielä eilisestä ovat kylläisiä, sillä, suoraan sanoen, söivät pojat eilen niin, että luuli heidän yöllä halkeavan. Ja vielä yksi asia: jos joku kurja juutalainen uskaltaa myydä kasakalle yhdenkään ainoan pikarillisen viinaa, niin minä hirtän hänet koivet taivasta kohden. Ja nyt, veikot, toimeen!"
Niin puhui koshevoi ja kaikki kumarsivat hänelle syvään ja astuivat paljaspäisinä kuormiensa ja leiriensä luo. Vasta hyvän matkan päähän tultuansa panivat he lakit päähänsä. Kaikki alkoivat varustautua. He koettelivat miekkojaan ja pyssyjään, täyttivät ruutisarvensa, tarkastivat kuormiaan ja valitsivat itselleen ratsuja.
Osastonsa luo astuessaan ei Taras voinut olla ajattelematta, minne Andrei oli kadonnut. Oliko hän joutunut vangiksi muiden kanssa? Mutta ei, ei ollut Andrei sellainen, että olisi antanut vangita itsensä elävänä. Tapettujen kasakkain joukossa ei hänen ruumistaan myöskään ollut. Taras vaipui syviin ajatuksiin ja astuskeli edestakaisin kuulematta, että joku häntä kutsui. "Kuka se?" kysyi hän vihdoin ajatuksistaan herättyään.
Hänen edessään seisoi Jankel, juutalainen.
"Herra päällikkö, herra päällikkö!" puhui juutalainen kiivaasti ja katkonaisella äänellä, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain tärkeää sanottavaa. "Olen ollut kaupungissa, herra päällikkö!"
Kummastellen katseli Taras juutalaista ja kysyi: "Mitenkä hitossa sinä sinne pääsit?"
"Sen kerron heti", vastasi Jankel. "Kun aamun koittaessa kuulin melua ja kasakat alkoivat ampua, tartuin kauhtanaani ja aloin juosta sinne päin, sillä minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tietää, mistä mellakka johtui. No niin, juoksin suoraa päätä kaupungin portille ja tulin sinne juuri silloin kun viimeinen osasto marssi kaupunkiin. Katselen ja huomaankin, että osaston etunenässä ratsastaa pani Galjandovitsh. Minä tunsin hänet varsin hyvin, sillä kolmatta vuotta sitten lainasin hänelle sata kultarahaa. Minä läksin hänen peräänsä muka tarkotuksella karhuta häneltä saatavaani ja niin jouduin sitten muiden kanssa kaupunkiin."
"Kuinka uskalsit lähteä sinne ja vielä päälle päätteeksi perimään velkaa?" kysyi Bulba. "Eikö hän käskenyt hirttää sinut?"
"Hirttää hän minut todellakin aikoi", kertoi juutalainen. "Palvelijat jo tarttuivatkin minuun ja heittivät nuoran kaulaani, mutta minä rukoilin pania, selittäen, että varsin hyvin voin vielä odottaa suoritusta ja lupasinpa antaa lainaksi lisääkin, jos hän vaan auttaisi minua perimään saatavani muilta ritareilta; sillä panilla, totta sanoen, ei ollut ainoatakaan kolikkoa taskussaan, vaikka hän omistaa monta maatilaa, neljä linnaa ja aroja aina Shklovaan saakka, eikä hän olisi voinut lähteä sotaankaan, elleivät breslaulaiset juutalaiset olisi hänelle rahoja lainanneet. Samasta syystä hän ei päässyt valtiopäivillekään."
"Mitä sitten teit kaupungissa? Näitkö meikäläisiä?"
"Kuinkas en! Meikäläisiä on siellä paljon: Utska. Rohym, Samyilo,Haivalh."
"Hiiteen kaikki ne!" karjasi ärtyneenä Taras. "Mitä sinä minulle omaa heimoasi luettelet. Minä kysyn, näitkö keitään koskentakaisia."
"En muita kuin poikanne Andrein."
"Andreinko?" huudahti Bulba. "Missä näit hänet? Holvissako?Maanalaisessa kuopassako? Sidottuna?"
"Kukapa olisi uskaltanut hänet sitoa? Hänestä on nyt tullut mahtava ritari. En tahtonut häntä tunteakaan! Kultaiset ovat hänellä olkamerkit, hihojen reunukset ovat kullatut, lakki ja vyö ovat kultaiset, ja kaikkialla näkyy hänen puvussaan vain kultaa. Niinkuin luonto keväällä auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja ruohon tuoksuessa, niin hänkin nyt loistaa kultaa ja komeutta. Ja parhaimman hevosensa antoi hänelle sotapäällikkö. Kaksisataa kultarahaa maksaa yksin hevonen."
Bulba kävi kalman kalpeaksi.
"Minkätähden on hän pukeutunut vieraaseen pukuun?" kysyi hän käheästi.
"Siksi, että se on hänelle edullisempaa. Hän kiitelee ratsullaan, opettaa muita ja muut opettavat häntä; hän käyttäytyy kuin rikkain puolalainen pani."
"Kuka hänet on sellaiseen toimeen pakottanut?"
"Enhän ole sanonut, että häntä olisi pakotettu. Omasta tahdostaan on hän tietysti liittynyt heihin."
"Kuka liittynyt?"
"Herra Andrei?"
"Mihinkä liittynyt?"
"Liittynyt heidän puolellensa; poikanne on nyt kokonaan heikäläinen."
"Sinä valehtelet, senkin roisto!"
"Kuinka uskaltaisin valehdella? Hölmöhän olisin, jos valehtelisin! Omaksi turmiokseni valehtelisin. Tiedänhän, että juutalainen hirtetään kuin koira, jos hän valehtelee herralleen!"
"Toisin sanoen, hän on siis kavaltanut isänmaansa ja uskonsa?"
"En ole sanonut, että hän on kavaltanut; olen sanonut, että hän on mennyt heidän puolellensa."
"Valehtelet, kirottu juutalainen! Sellaista ei ole voinut tapahtua!Sekoitat asiat, mokoma koira!"
"Kasvakoon ruohoa taloni kynnys, jos en totta puhu! Sylkeköön jokainen isäni ja äitini ja appeni ja isänisäni ja äitin isän haudalle, jos nyt asioita sekoitan. Jos pani tahtoo, voin vielä ilmottaa senkin, minkätähden herra Andrei on mennyt heidän puolellensa."