"Sano, minkätähden!"
"Sotapäälliköllä on tytär, joka on kuuluisa kaunotar. Hän on ihana kuin enkeli." Ja juutalainen koetti niinhyvin kuin taisi kuvata tuon tytön suloisuutta, levittäen käsiänsä, siristäen silmiään ja vääntäen suunsa vinoon.
"No entä sitten?"
"Hänen tähtensä Andrei liittyi vihollisiin. Kun ihminen kerran rakastuu, on hän kuin lionnut kengän pohja, joka taipuu miten tahansa."
Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi, selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana paikallaan.
"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen. "Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat karkoitetut."
"Miksi et tappanut häntä paikalla?" huudahti Bulba julmistuneena.
"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."
"Sinä siis näit hänet itsensä?"
"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen luoksensa, sanoi hän…"
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.' 'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."
"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan."Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heitätpaikalla henkesi!"
Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.
Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja sielunsa.
Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset, sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille johtavalle tielle.
Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.
Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen, melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut, sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita aatelisherroja seisoi heidän takanaan.
Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.
Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain kahvat ja pyssyjen piiput.
Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä. Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut itselleen pikimustat, tuuheat viikset.
"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko heillä voimaa käsissään?"
"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän, mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat veljensä!"
Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta — samassa tilassa kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan, häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset harmaantuneet.
"Älä sure, Hlib, kyllä me sinut vapautamme!" huusivat kasakat alhaalta.
"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua. Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi peittämättä."
"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.
"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin ylhäältä.
"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi: "Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."
"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaenPopovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.
"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa, eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana piiloutuviin miehiin."
Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana valmiina."
"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt käsillään innostuneesti.
Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus. Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet, sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista viimeisenä ratsasti eversti.
"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja hajottakaa heidät!"
Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.
Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja. Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan. Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta. Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet, ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.
"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan. Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset", virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja lähellä.
Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin, Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.
Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa, riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."
Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta, eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan atamaniksi valittu.
Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin, jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa. Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.
"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni siinä ottelussa kunnostautui.
Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut." Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa, ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta, jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.
Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat vaskiset kypärit.
"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.
"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.
Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet. Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia. Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien, kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.
Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.
Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät tarkkaan kaikille haaroille.
Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä. He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka heti sinne tultuaan.
Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.
Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.
"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.
Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli veljille:
"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"
"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.
Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.
"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"
Leirissä syntyi levottomuutta.
"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"
Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."
Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.
"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän. "Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet, lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme rohkeudessa hänen vertaistaan."
Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.
"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.
"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.
"Neuvottelu on siis loppunut?"
"Loppunut on!" vastasivat kasakat.
"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua. "Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."
Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä, tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen kasakka."
Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien välitse ja kysyi:
"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"
"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.
"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."
Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.
Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.
Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.
Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.
Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.
"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."
Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.
"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"
"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.
"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.
"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.
"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"
Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.
Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.
Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin ranskalainen insinööri.
Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista, mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata, jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen osastoon kuormien suojaan — taistelujärjestys, jossa koskentakaiset olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui. "Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut. Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan, kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan, äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä — siihen kykenee ainoastaan ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on — voi sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi: "Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä, jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja, halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus! Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla, ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."
Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.
Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä; mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut, oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa, murhetta ja riemua.
Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan. Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi. Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:
"Kelpo miehiä ovat nuo koskentakaiset. Noin pitäisi kaikkien taistella."
Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan. Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä, viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä, neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään. Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita, ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä, tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.
Nezamoikowin osasto oli puoleksi vähentynyt.
Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät nuokkuvat kultaisissa korsissaan — näin oli käynyt uljaalle joukolle.
Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko, nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet, siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi. Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa minua vastustaa!"
"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy, niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle. Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä, joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.
"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka. Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun. Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet! Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen, tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa myöskin Balaban.
"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat horjua?"
"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."
Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa. Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.
Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan aivan kuormain päällä.
"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle. "Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"
"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina seisovat vielä kasakat."
Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut. Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja vielä parempaa — kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.
Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja, kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon, soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin, etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat. Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit, mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.
Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus! Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa, että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien henkien saattamana.
"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat horjua?"
"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät horju kasakkain joukot."
Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme. Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven. "Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.
"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun. Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan. Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti, kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin kuin nuori jahtikoira.
Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä maahan lyöt, omiasiko, onneton?"
Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita. Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on luotu mielettömiä suuteloita varten.
"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa hänet minun luokseni."
Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.
Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.
"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.
"Kuinka, poikaseni, autatko sinä puolalaisia?"
Andrei ei vastannut.
"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."
Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä eteen.
"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä veljen — se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.
Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui nurmelle sanaakaan sanomatta.
Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa, jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."
"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka oli tullut paikalle.
Taras nyökäytti päätään.
Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.
"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."
"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä itkevät."
Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen luoksensa.
"Vaara uhkaa, puolalaiset ovat saaneet apuväkeä!" huusi Golokopitenko.
Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko huutaen:
"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa Pisarenko.
"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä heidät kuolinhetkenä."
"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.
"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet: yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan maahan ruhjoi miehen allensa.
"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.
Ja hän huomaa nyt että kahdeksan miestä on hyökännyt Ostapin kimppuun.
"Ostap, Ostap, älä antaudu!"
Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.
"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään. Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.
"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä. Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.
"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh, mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen, jotta Taras pysyisi vaiti.
"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli tapahtunut.
"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni, jos vielä tahdot toipua."
Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli tapahtunut.
"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan mahdotonta päästä heidän kynsistään."
"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi. Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."
"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.
"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."
Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"
Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.
Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."
Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.
"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.
"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.
"Missä hän on nyt?"
"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.
"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa. Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko maaherrakunta.
Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.
"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan, samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä minulle palvelus."
Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.
"Mikä palvelus? Jos on semmoinen, että voin sen tehdä, niin miksen tekisi?"
"Vie minut Varsovaan!"
"Varsovaan? Miksi Varsovaan?" kysyi hämmästynyt Jankel.
"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan sanan."
"Kenelle?"
"Ostapille, pojalleni."
"Mutta eikö pani tiedä että…?"
"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa. Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput saat palattuani."
Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai, kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se, jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset rahat."
"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut sinne."
"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin vaan kätkemättä?"
"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään tynnyriin."
"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan viinaa?"
"Luulkoon vaan!"
"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.
"No, mitä sinä noin hölmistyit?"
"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi? Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta, varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen mikään ihminen ole."
"No, kätke minut kalakuormaan!"
"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."
"No pane sitte minut vaikka pirun selkään, kunhan vaan viet!"
"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia, maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille, minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."
"Tee miten tahdot, kunhan viet."
Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.