The Project Gutenberg eBook ofTarasconin TartarinThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tarasconin TartarinAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Jalmari HahlRelease date: March 29, 2023 [eBook #70406]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1900Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARASCONIN TARTARIN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tarasconin TartarinAuthor: Alphonse DaudetTranslator: Jalmari HahlRelease date: March 29, 2023 [eBook #70406]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1900Credits: Tapio Riikonen
Title: Tarasconin Tartarin
Author: Alphonse DaudetTranslator: Jalmari Hahl
Author: Alphonse Daudet
Translator: Jalmari Hahl
Release date: March 29, 2023 [eBook #70406]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1900
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARASCONIN TARTARIN ***
Kirj.
Alphonse Daudet
Suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.
"Ranskassa jokaisessa on vähän tarasconilaisuutta."
I Osa. Tarasconissa:
I. Jättiläispuu-puisto.II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät.III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksenjatkoa.IV. He!V. Tartarinin mennessä klubiin.VI. Molemmat Tartarinit.VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset.— Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa.Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.IX. Kangastuksen omituisia seurauksia.X. Ennen matkallelähtöä.XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja…Eikä neulanpistoja!XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.XIII. Lähtö.XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!
II OSA. Turkkilaisten parissa:
I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivänilta. Herra armahda!II. Aseisiin! Aseisiin!III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat"turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.IV. Ensimmäinen metsästysyritys.V. Piu! Pau!VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukistatehdystä rukousnauhasta.VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory.X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämänkukan nimen.XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri.XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.
III OSA. Jalopeurojen parissa:
I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.III. Jalopeuraluostari.IV. Karavaani matkalla.V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.VI. Vihdoinkin!VII. Tuhasta tuleen.VIII. Tarascon! Tarascon!
Jättiläispuu-puisto.
Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa, puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat, ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa, kiilloituslaatikko päänalaisena.
Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.
Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta annas peijakas, kun astui sisälle!…
Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen, samoin puutarhakin!… Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta; yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-, kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat; ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa; mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.
Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän ihmeellisen puutarhan läpi!…. Toista oli, kun minut vietiin sankarin työhuoneeseen.
Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä, ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.
Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja, rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja, kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi mitä!
Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin pöyristyttääkseen sisäänastujaa… Kuitenkin oli jossakin määrin rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä, hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli kirjoitettu:
Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!
Tahi:
Ladattuja aseita, varokaa!
Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua sisälle.
Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä, paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän, ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.
Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verratonTarasconin Tartarin.
Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.
Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.
Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.
Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä, suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus, jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla. Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.
Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa, kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa. Se on komeata nähdä… Onnettomuudeksi riistasta on puute, on täydellinen puute.
Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa tulleet varovaisiksi.
Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä, ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.
Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin, lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia… Mutta niiden takana on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti huutamaan: "Tuossa on Tarascon!… Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko tekee mutkan.
Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaanNopsakintuksi. Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka, ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole saavutettu.
Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat sitä takaa.
Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, jaNopsakinttuon jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,, vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.
— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka sunnuntai?
Mitäkö tekevät?
No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal. peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan, ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja laulamaan.
Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi, ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.
Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin, lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien kajahtaessa.
On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle; mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!
Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan. Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.
Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.
En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.
Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:
Sä, valkotähti, jot’ ihailen;
Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:
Sä mökkien maahan tahdotko tulla?
Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:
Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.(Lystikäs laulu).
Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen. Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin, laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat tyytyväiset.
Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä oli kaikki Tarasconin romanssit.
Kaikki!
Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat… Välistä hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren duetin oopperasta "Robert Paholainen"…. Se, joka tätä ei ole kuullut, ei ole erinomaista kuullut… Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti tapahtua… Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi laulaa, säestäen itseään:
Robert, jota lemmin ma,Sä, kuin sait mun uskoni,Näet suuren tuskani (kahdesti),Itseäsi armahda,Armahda myös minua.
Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin, sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!… en!… en!…" lausuen tämän omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet toisti vielä kerran:
Itseäsi armahda,Armahda myös minua.
— En!… en!… en!… ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!…en!…"
Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin, jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä laulamastaRobert Paholaisenduettia."
Ja todellakin hän itse sen uskoi!…
He!
Näitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa saavuttamastaan korkeasta asemasta.
On näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa kaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella. Kelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan Tartarinista: "Siinä vasta on mies!" ja on selvää, että hän oli pätevä arvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.
Virkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti Ladevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut hänestä: "Siinä on itsenäinen luonne!"
Vihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen käyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen näköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän oli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille saappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki tämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen markkinakuninkaan arvoisen maineen.
Kun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki yllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat kunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla hänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä ihailua toisilleen:
Siinäpä vasta on vahva mies!… Hänellä onkaksinkertaiset lihakset!
Kaksinkertaiset lihakset!
Ainoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.
Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta, Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa. Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle, seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään… Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan menehtyä.
Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta, koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden kynsistä… Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua! taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja Fennimore Cooper…
Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan seinältä alas täydet sotatamineet!
Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:
"Tulkootpahan he vain nyt!"He?KutkaHe?
Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt…He!oli kaikki, mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii, mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy…He!oli intiaani Sioux, joka tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty. Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä. Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo, Abruzzo-vuoriston rosvo…Helopuksi oli ne… s.o. sota, matkat, seikkailut ja kunnia.
Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä vaati taisteluun… ne eivät koskaan tulleet… Mitäpä riivattua ne muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?
Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään klubiin.
Tartarinin mennessä klubiin.
Temppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia vastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi lähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna Tarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä mennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien toitotuksen jälkeen.
Valmiit taisteluun! niin sanotaan meriväessä.
Vasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan käteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan taskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen väkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään; se olisi ollut epärehellinen ase!…
Ennen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa hiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja ojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan läpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs, sehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan rautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti paukahti ulospäin muuria vastaan… Josheolisivat olleet takana, niin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!… Mutta, onnetonta kyllä,heeivät olleet portin takana.
Avattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen oikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.
Avignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat valottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka liekki vavahteli Rhônen sumussa.
Muhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön, iskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä säkeniä kivityksestä… Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja, isoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua — erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan vaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka iltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden johdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas… Eikö mitä! hän vain oli varoillaan.
Paras todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän mennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä ja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä Rhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin näiden rosvopesien sopessahesyöksyisivät esiin pimeistä varjoista hyökäten hänen kimppuunsa.Heolisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen takaan… Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan ollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei edes juopunutta. Ei ikinä mitään!
Välistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia ääniä… "Ahaa!" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan paikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa maata vastaan intiaanien tavoin… Askeleet lähenivät. Äänet kävivät selvemmiksi… Ei enää ollut epäilystäkään!Helähestyivät…Heolivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen ja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän kimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa… kun hän äkkiä keskeltä pimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti puhuttelevan häntä:
"Kas, kas… sehän on Tartarin… Ja hyvästi, Tartarin!"
Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä, jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa! iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.
Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin oven edessä, ennenkuin astui sisälle… Lopulta hän väsyiheitäodottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivâthenäyttäytyisi, ja luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja, mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!… ei mitään!… ei koskaan mitään!"
Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen varusmestarin kanssa.
Molemmat Tartarinit.
Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli ikänsä pysynyt Tarasconissa?
Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen, ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä ymmärrätte miksi… Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.
Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho Pançan säärillä.
Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette, miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät epäsuhtaisuudet!… Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"
Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En liikahda paikaltani."
Tartarin-Quijote,kovin innostuneena: Peitä itses kunnialla, Tartarin.
Tartarin-Sancho,hyvin tyyneenä: Tartarin, peitä itses villapaidalla.
Tartarin-Quijote, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään kaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!
Tartarin-Sancho, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi hyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!
Tartarin-Quijote, haltijoissaan: Tappara, tappara tänne!
Tartarin-Sancho, soittaen palvelijattarelle: Jeannette, suklaatini.
Tämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia, lämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia, jotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan Tartarin-Quijoten huudahdukset.
Tästä huomataan, miksi Tarasconin Tartarin ikänsä oli pysynytTarasconissa.
Europpalaiset Shang-Hai’ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. OlikoTarasconin Tartarin petturi? Kangastus.
Kerran kuitenkin Tartarin oli vähällä lähteä matkalle, pitkälle matkalle.
Kolme veljestä, nimeltä Garcio-Camus, Shang-Hai’iin siirtyneitä tarasconilaisia, oli tarjonnut hänelle erään siellä olevan konttorinsa johtajapaikan. Siinähän juuri näytti tarjoutuvan hänelle sovelias elämänala; melkoisia affäärejä, koko joukko kauppapalvelijoita komennettavissa, ja kauppasuhteita Venäjän, Persian, Aasialaisen Turkin kanssa, sanalla sanoen, suuret kauppayritykset.
Tartarinin huulilla sanat:suuret kauppayrityksettuntuivat tavattoman juhlallisilta.
Garcia-Camus’ien kauppahuoneella oli sitäpaitsi se etu, että siellä välistä kävi tataareja. Silloin suljettiin ovet nopeasti. Kaikki kauppapalvelijat tarttuivat aseisiin, konsulilippu nostettiin ylös tangon päähän, ja piu, pau, ikkunasta ampumaan tataareja.
On turhaa mainita, kuinka innokkaasti Tartarin-Quijote vastaanotti tämän ehdoituksen; pahaksi onneksi Tartarin-Sancho ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan, ja koska jälkimäinen oli voimakkaampi, ei asiasta tullut mitään. Kaupungissa siitä puhuttiin paljon. Lähteekö hän matkaan? eikö hän lähde? Lyön vetoa siitä, että hän lähtee, lyön vetoa ettei hän lähde. Kas siinä painava kysymys… Päätös oli se, ettei Tartarin matkustanutkaan, mutta joka tapauksessa tämä juttu tuotti hänelle paljon kunniaa. Se, että joku oli ollut vähällä lähteä Shang-Hai’iin tai että hän sinne todella oli mennyt, oli tarasconilaisten mielestä yhdenveroista. Kun alinomaan puhuttiin Tartarinin matkasta, ruvettiin lopuksi luulemaan, että hän siltä oli palannut. Ja iltaisin klubissa kaikki Tarasconin herrat pyysivät häneltä tietoja Shang-Hai’n elämästä, tavoista, ilmanalasta, opiumista ja suurista kauppayrityksistä.
Tartarin, jolle nämät asiat olivat hyvin selvillä, kertoi alttiisti kaikki yksityiskohtia myöten, ja lopulta tämä kelpo mies ei itsekään ollut vallan varma siitä, oliko hän käynyt Shang-Haissa, vai ei. Senpätähden hän, kertoessaan sadannen kerran tataarien tulosta sinne, viimein virkkoi ihan luonnollisesti: "Silloin minä käsken kauppapalvelijoideni tarttua aseisiin, nostatan konsulilipun, ja piu! pau! ikkunoista ampumaan tataareja". Kuullessaan tämän vapisi koko seura.
- Mutta tästä päättäen tuo Tartarin oli aika valehtelija.
— Ei! ja tuhannesti ei! Tartarin ei ollut valehtelija…
— Ja kuitenkin hänen piti hyvin tietää, ettei hän ollut käynytShang-Haissa!
— Tietysti hän sen tiesi. Mutta…
Mutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä valehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet eteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei Marseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa. Etelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta, mutta luulee niin tekevänsä… Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan valhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.
Niin, kangastus!… Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä Etelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä merkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista kokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka eivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä suurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen hyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin Notre-Dame. Saatte nähdä… No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos sellaista yleensä on, on aurinko… Kaikkea, mitä se vain valollaan koskettaa, se liioittele!… Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni kauppala… Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin kokoinen… ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän suurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta…
Vieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee Tarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo päällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja miehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä oli käynyt?
Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja kohti.
Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta… Äkkiä ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle puotiin huutaen: "Jalopeura!… jalopeura!…" Yleinen hämmästys, kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea Atlas-vuorten jalopeura.
Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei kukaan saanut sanaakaan sanotuksi…
Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä… Atlas-vuorten leijona siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.
Jalopeura, tuhat tulimaista!…
Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!… Se oli jo enemmän, kuin mitä suuri Tartarin voi kestää…
Äkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.
Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."
— No, tuota noin, mutta!… minun pyssyni… minun neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!… rohkeni varovainen Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät tepastellen ylpeinä tiehensä.
Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä. Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen… Puettuna kabylilaiseen pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia kohtaan. Ja koska hänelläkin olikaksinkertaiset lihakset, oli hänen saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.
Tartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.
Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari… Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä…
Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet. Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua, meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen…
Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja Atlas-vuorten jalopeura vastatusten… Toisella puolen Tartarin, seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura, suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen, tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten etukäpälillä… Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.
Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa, tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia kohti hirvittävän kiljunnan.
Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät, lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin… Tarasconin Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan… Hän seisoi vankkana ja järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi… Kun lakkien ampujat vähän rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota kannattaisi metsästää."
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.
Kangastuksen omituisia seurauksia.
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta miesparka oli jo sanonut liiankin paljon…
Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki, rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus….
Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.
Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan peljästyneen näköisinä.
"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"
"Tuota noin, minkä sitten?… Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"
Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoillatuota noinja lopetetaan sanoillavai mitä, jotka molemmat äännetään seudun omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanattuota noinjavai mitäkajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.
Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!… no!… kenties… eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella kerralla: "Se on varma asia!"
Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin, hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt, tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten jalopeuroja…
Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen valossa aina puoliyöhön saakka.
Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho. Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi, kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot, luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.
Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti, että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.
Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä lähteä liikkeelle linnun tavoin…
Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri Duveyrier’n esityksiä.
Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä päivästä alkaen hän elätti itseään pelkälläkeitetyllä vedellä. — Tarasconissa kutsutaankeitetyksi vedeksiruokalajia, joka on tehty kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot olivat.
Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin, milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.
Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja väijyksissä jättiläispuun takana.
Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa, iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen astuvan edestakaisin eläinkojun takana.
Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.
Ennen matkallelähtöä.
Sillä välin kuin Tartarin täten ihastuneena antautui kaikenlaisiin sankarimaisiin temppuihin, olivat koko Tarasconin katseet hänen kiinnitettyinä; huomio ei enää kiintynyt mihinkään muuhun. Lakkien metsästys liipoitteli vaan yhdellä siivellä, romanssit unohtuivat nurkkaan. Apteekkari Bézuquet’llâ piano riutui ikävissään vihreän peitteensä alla, ja kärpäset kuivua kutistuivat sen päällä, vatsa ylöspäin… Tartarinin retki oli pysäyttänyt kaikki.
Olisipa pitänyt nähdä, miten kernaasti nähty tuo kuuluisa Tarasconilainen oli vieraissa. Hänen seurastaan tapeltiin, riideltiin, sovittiin kuin lainaesineestä, jopa se hankittiin varkain. Naisista ei ollut sen suurempaa kunniaa, kuin mennä Mitainen menaserialle käsi kädessä Tartarinin kanssa sekä antaa hänen jalopeuran häkin edessä selittää, millä lailla näitä suuria petoja metsästettiin, mihin täytyi tähdätä; kuinka monen askeleen päästä, olivatko tapaturmat lukuisat, y.m., y.m.
Tartarin antoi kaikki ne selitykset, joita ikinä haluttiin. Hän oli lukenut Jules Gérardin teokset ja tunsi leijonanajon pilkulleen, vallan kuin hän sitä olisi harjoittanut. Hän puhuikin näistä seikoista hyvin kaunopuheliaasti.
Mutta ihanimmillaan hän oli päivällisillä presidentti LLadevèzen tai kelpo päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, luona, kun kahvia tarjottiin ja kun häntä pyydettiin, kaikkien siirtäessä tuolinsa lähemmäksi, puhumaan tulevista metsästysretkistään…
Silloin sankarimme, nojaten kyynäspäätään pöytään ja härppien mokkaansa, liikutetulla äänellä kertoi kaikista niistä vaaroista, jotka odottivat häntä siellä vieraassa maassa. Hän mainitsi pitkät kuuttomat väijykset, myrkylliset suot, laakeriruusun myrkyttämät rannat, raesateet, paahtavat auringonpaisteet skorpionit, heinäsirkkasateet; hän kuvaili myös Atlas-vuorten leijonain tapoja, niiden hämmästyttävää notkeutta ja niiden julmuutta kiiman aikana…
Sitten hän innostuen omasta puheestaan nousi seisovilleen pöydän äärestä, hypähti keskelle ruokasalia matkien jalopeuran kiljuntaa, pyssyn pamausta piu! pau! räjähtävän luodin vinkunaa, pfft! pfft! huiski käsillään, kaatoi kumoon tuoleja…
Kaikki pöydän ääressä istuvat olivat kalpeat, Miehet katselivat toisiaan pudistaen päätään, naiset ummistivat silmänsä päästäen kauhunhuutoja, vanhukset heiluttivat sotaisesti pitkiä sauvojaan, ja pikkupojat, jotka pannaan aikaiseen nukkumaan, kavahtivat ylös unestaan ärjymisen ja laukauksien herättäminä, olivat kovasti peloissaan ja pyysivät sytyttämään tulta lamppuun.
Vastaiseksi Tartarin ei lähtenyt matkaan.
Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja… Eikä neulanpistoja!
Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?… Sangen arka kysymys, johonTartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.
Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut paikaltaan… Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!
Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.
"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!" sanoi Costecalde hymyillen.
Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa; sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.
Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa, esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen näköisinä.
"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?"
Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!
Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen, kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa:se ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan.
Se ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus…
Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi, niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä lauloivat kuorossa:
Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,Se yhäti ladataan,Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.
Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten vuoksi.
Oi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!
Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään, kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta kärsimystä.
Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!…
Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio, jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.
Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa:Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, näiden vehnusten äänet saapuivat sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)
Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan ja huusi hirvittävällä äänellä:
"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!… Eikä neulanpistoja!"
Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan kykenemättömiä ritareja.
Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
Keskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.
Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari Bézuquet’n tunnustuksen veroinen… Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.
Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana, mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.
"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja suurena kuin velvollisuus.
Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."
Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä, kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"
Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti… täytyihän hänen ensin varustautua.
Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä, seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:
Tarasconin Tartarin
Asearkku.
Vuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös Tastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa ja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee kuitenkin matkalla.
Lisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa säilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan lihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä kohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa, vedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien välttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon hänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa, kanverttia ja rutto-ätikkää.
Tartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän toivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta asettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin eikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.
Lähtö.
Vihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.
Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien jaTartarinin pienen talon edustan.
Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita, kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki; tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan hevosen selässä.
Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeurojaturkkilaisten pariin.
Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia, Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksiturkkilaisten parissa.
Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian uurtamia vakoja.
Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.
Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli. Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta… Tuossa ovat säilytetyt herkkutavarat… rohdosarkku asearkut…" Ja lakkien metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.
Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.
"Hän tulee!… hän tulee!" huudettiin.
Hän tulikin…
Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen huutoa.
"Sehän onturkkilainen"…
— "Hänellä on silmälasit!"
Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä; kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman suurichechia, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman pitkä sininen tupsu… Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä, yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan. Siinä kaikki…
Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!
"Eläköön Tartarin!… eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen… Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.
Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.
Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.
Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.
Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.
Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.
Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"
Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista… Vaunuihin! vaunuihin!
"Hyvästi Tartarin!… hyvästi Tartarin!…"
— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikköBravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.
Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan sisälle.