Marseillen satama. — Merelle! Merelle!
Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa, provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle [Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.] ilmestyvänturkkilaisenja aikaturkkilaisenlisäksi!… Eivätpä he koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon, turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!
Puheenaolevaturkkilainen, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? — oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa, asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien Touache-yhtiön lastauspaikkaa jaZouave-nimistälaivaa, jolla hänen piti matkustaa Afrikkaan.
Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen, pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi… Miesparka luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansamerenkulkija Sinbadja harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joistaTuhat yksi yötäkertoo.
Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia, amerikkalaisia… Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista. Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja, jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan, sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.
Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet korsikalaiset hevoset vetivät.
Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen, köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä, vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen vaaleassa vedessä.
Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita: silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita, sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja. Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.
Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat; niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen tähkäpäitä koreissaan… Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa suurilla kuparilevyillä.
Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia, ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.
Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti, pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan, rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun, halun lähteä kauas ja saada siivet.
Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.
Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra armahda!
Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarininchechia(punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkallaZouave-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.
Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloinZouave-laiva alkaa keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.
Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onnetonchechiaroikkui laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan näköisenä… Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se onchechia, tuo lähdettäessä niin uljaschechia, nyt vajonneena yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa pahoinvoinnista ähkivää päätä…
Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin; jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä, pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan… Kautta historioitsija-kunniani! tuoturkkilais-parka herätti sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan. Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta: "Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!… Johan tämän tiesin!… Kas vain! lähdetään tässä Afrikkaan… No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!… Miltäpä tuntuu nyt, hä?"
Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan korttia. MatkaseurueZouave-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa. Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä, naisia MarseillenAlcazarista, kiertäviä ilveilijöitä, rikas muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ… Ei yhdelläkään näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa juomalla sampanjaa yhdessäZouavenkapteenin kanssa. Tämä oli aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.
Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi…
Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan. Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin kolisevan ylhäällä kannella.
"Eteenpäin!… Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.
Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi…Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa…
Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.
"Herra armahda! laiva uppoaa!…" huusi hän hirvittävällä äänellä, ja saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.
Aseisiin! Aseisiin!
Laiva ei uponnut, vaan oli perillä.Zouave-laiva oli näet juuri saapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä merenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista, synkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine himmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa ulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä kuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen, hyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!…
Kuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään, maisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka seisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit, Casbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo montenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja puhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen tuttavuuttaan… Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia, joita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka ulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen kiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista suutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko merirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.
Nämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivathe, nuo kuuluisathe, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin kaduilta. Viimeinkinhesiis olivat päättäneet tulla esille.
… Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen. Mutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun, tempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa ryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa tupesta huusi hän matkustajille: "Aseisiin! aseisiin!" ja ensimäisenä hän itse karkasi merirosvojen kimppuun.
"Mikä ihmeessä Teidän on?" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli keskikannelta.
"Siinähän Te olette, kapteeni!… asestakaa miehenne mitä pikimmin!"
— No miksi niin, taatto taivahinen?
— Ettekö siis huomaa…?
— Mitä sitten?…
— Tuossa… edessänne… merirosvoja…
Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme rohtolaatikko selässä.
"Lurjus… odotappas…" ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä kohti ojennetuin tikarin.
Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin hänen vyöstään:
"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!… Eiväthän ne ole merirosvoja…. Nehän ovat tavärainkantajia."
— Tavarainkantajia!…
— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita viedäkseen ne maihin… Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!…
Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä, matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin, pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin… Kumpikin katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.
Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme, joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien näköisiä.
Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes, — algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka sai nimekseenDon Quijote!
Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.
Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään, että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin, tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi lihaksi ja vereksi.
Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin pieniä hopearahoja.
Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa, neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä…
Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin, sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa,rosa, la rose, bonus, bona, bonum, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi… Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu… Onneksi pieni keltakauluksiseen takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.
Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin välimuotoiseen kaupunkiin… Mutta nyt hän joutuikin vallan kuin keskelle Tarasconia… Kahviloita, ravintoloita, leveitä katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja, vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja… mutta ei ainoatakaanturkkilaista!… Hän itse oli ainoa… Tämänpä vuoksi hän tunsi hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat. Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi kesken.
Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa. Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas, merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään… Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja vaatteet… Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.
Ensimäinen metsästysyritys.
Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta täytyypä tunnustaa, ettächechiakolmena viime päivänä oli kovia kokenut!…
Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava: "Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen, uh, uh!… kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui pelottomana peitteensä alle.
Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana, palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!" huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.
Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä, hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu! pau!… Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin" murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.
Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.
Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia, ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia, afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä, huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja…
"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes niin paljonturkkilaisiakuin Marseillessa."
Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky pani hänen sydämensä sykkimään.
Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran metsästäjiä, pyssyt olalla.
"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen, "nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria mukana!…" Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella erästä näistä herroista.
"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"
— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.
"Olette siis ampuneet?"
— Tietysti… koko joukon… mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja kurppia.
"Mitä! laukkuunne?… panetteko ne laukkuunne?"
— Minnehän ne muuten panisin?
"Mutta siinä tapauksessa ne… ne ovat vallan pieniä…"
— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.
Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu… Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat pelkkää moskaa… He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi matkaansa.
Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi… Tarasconin Tartarin astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi… Täysi yö oli tullut; kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää sielua… Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä. Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien…. Joka askeleella tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän yhä kulki edelleen… Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan oikealle ja vasemmalle.
Piu! Pau!
Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa, tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä. Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren möhkäle, Atlas-harjanne kenties!… Vasemmalla näkymätön meri, joka hyökyi kumeasti… Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä…
Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin laskeutui polvelleen maahan ja odotti… Hän odotti tunnin, kaksi tuntia… Ei kuulunut mitään!… Silloin hän muisti kirjojensa kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta. Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä vuohen tapaan: "Mää, mää!…"
Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi… kun hän sitten huomasi, ettei mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!… Mää!…" Ei vieläkään mitään!… Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan perätysten: "Mää!… Mää!… Mää!…" niin voimakkaasti, että vuohta lopulta saattoi luulla häräksi…
Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni… Tuo musta seikka painoi alas päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä, palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä… se oli jalopeura, siitä ei ollut epäilystäkään!… Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka loistivat pimeässä… Tähtäys, laukaisu! piu! pau!… Työ oli tehty. Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien puristaen nyrkissään metsästystikaria.
Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen… Mutta hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta… yhä vain kuten kirjoissa!
Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.
"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa… Mutta hiisi vieköön, tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta, ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.
Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu teltta ei auennut… On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia… Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika provensaalilaisen tavoin.
"Pannahinen;…"
— Mitä lajia?… kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.
Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista…Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään… Hän, joka luuliolevansa keskellä erämaata!… Tiedättekö, missä hän todella oli…?Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.
Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia… Vallan lähellä häntä, ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä pikkuhuviloita ja varustuksia.
Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.
"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen… sillä en suinkaan ole uneksinut…. Jalopeurat tulevat tänne saakka… Tuossa on todistus siitä…"
Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle… Siinä oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen kyljellään, leveä haava päässä…. arvatkaapa mikä!…
"Jalopeura, totta vieköön!…"
Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.
Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen aasipahasen välillä!… Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.
Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!… kiitos!…" Sitten viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää liikkunut.
"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan. Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat… Tartarinilla oli vain aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan… Naaras näet lähestyi.
Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa… Turhaan tuo poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti; nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi… Eukko luuli, että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti: "vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni… hyvä rouvaseni .."
Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen tarpeeksi osotti.
Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut, kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan, ja asiasta sovittiin.
Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman askeleen päässä siitä valtatien varrella.
Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai, sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.
"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.
Elsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: "Jalopeurat?"
— Niin… jalopeurat… näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.
Ravintoloitsija remahti nauramaan:
"No mitäpä vielä… Jalopeuroja… mitähän ne täällä tekisivät?…"
— Eikö niitä siis ole Algeriassa?…
— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt… Ja kuitenkin olen jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin kuulleeni puhuttavan… Ehkäpä sanomalehdissä… Mutta se on paljoa kauempana, etäällä etelässä.
Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina seinille sekä tämä viaton nimikyltti:
Kaniinien yhtymäpaikka.
Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä rukousnauhasta.
Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin helposti lannistu.
"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."
Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä, suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa etelään.
Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi: ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti! Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!… Tartarinilta suorastaan puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen sisälle…
Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä painosta….
Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan. Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia, lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi. Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa alitse, sekä haukkailevan leivoksia.
Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan. Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa. Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma, kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta, sievää, ihailtavaa… Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä. Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli kylmä…
Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren… Mitä tehdä? Vastatako tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset… Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!… Ja kelpo Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus, näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin, tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla. Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan… Mutta yhä edelleen pieni jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka näyttivät virkkavan:
— Nouki meidät!…
Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan, maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja leivoksia.
Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen… Kuullessaan hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!" ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa…
Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —Mauritar oli kadonnut.
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa… Muutaman päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut, rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin" numero 36:n nurkassa.
Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.
Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!
Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen, kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.
Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.
Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta…
Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin. Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.
Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla, odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin astui pyhäkköön…
Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.
"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.
Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista, nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä pelokkaasti… Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat nukkuneet.
"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari… "Tässä on vielä helisemässä!"
Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita… Ei koskaan sen vaarallisempaa sattunut…
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan, ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:
Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä, lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita, ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun… Mutta tästä ei vielä saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi… Kuumeentapaisesti kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista, neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän" pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan… kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen, levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan kortin alituisesta tähystelemisestä.
Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia, jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen… Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan… Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä…
Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!…
Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.
Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi ilmoille:
"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä herra!…"
— Hyvä herra!…
— Entä sitten?… hyvä herra!…
— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!
— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!
— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!…
Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita, iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen tutustunut höyrylaivalla.
Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.
"Sepä minua suuresti hyödyttää…" virkkoi soturi rienaten; sitten hän lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory… kuka mokomaa tuntee?… Ei kukaan!"
Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.
"Anteeksi… minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.
Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen hartijoitaan:
"No! hyvä… Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."
Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.
Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti hänet siitä virkkaen:
"Jättäkää hänet… jääköön se minun asiakseni."
Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos koko huoneustosta.
Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi hänen nimeänsä:
"Herra Barbarin…"
— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.
- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain… Me kaksi olemme tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!
Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan pontevasti… Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.
"Ruhtinas!… Ruhtinas!…" toisteli hän huumautuneena.
Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä, voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.
Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja kommentarioita.
Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä — niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja huvikseen, ylimyksellisenä filosofina… Mikä eriskummallinen sattuma! Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän ulkona…" Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on salaperäiset puolensa!…
Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian, sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.
Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,Montenegron vapauden maljat.
Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli kuuma ja taivas täynnä tähtiä.
Plataanissa satakieli lauloi…
Tartarin sai maksaa laskun.
Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.
Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet nopsasti lentoon lehahtaisivat.
"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinasGregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.
"Pukeutukaa mitä pikimmin… Maurittarenne on löydetty… Hänen nimensä on Baia… Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo leski…"
— Leski!… mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi itämaalaisia aviomiehiä.
— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.
— Ai peijakas!…
— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in basaarissa…
Seurasi hiljaisuus.
"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme häneltä muutaman piipun… No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"
Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan avaroita alushousujaan:
"Mitä minun tulee tehdä?"
— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä kahdenkeskistä kohtausta!
— Osaako hän siis ranskaa?… virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.
"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä myöten käännän."
— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!
Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin, hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.
Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen "Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:
"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla…"
Ja päättyi näin:
"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen…"
Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli intohimoinen polttaja.
"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.
— Ei!… ei!… Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne halvemmalla…
"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa… Oi ruhtinas… ruhtinas…" Ja tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.
Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut. Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja…
"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?" ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän maksoi kuitenkin tinkimättä.
Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän saavutti toivotun kohtauksen.
Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti, kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa, eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa ja pari kolme revolveria.
Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan, iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.
Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella… Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar… Niin, todella, olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen tavoin kautta Tartarinin aivojen.
Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön naishenkilön… Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.
Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä pyörivät intohimoisesti… Baia katseli häntä hetken äänettömänä; sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa, jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.
Sidi Tart’ri ben Tart’ri.
Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan, saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri" nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.
Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäriCasbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämmeTartarin…
Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän — kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa, vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen, nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.
Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha, banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän, syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja syöden myskinsekaista marjahilloa.
Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.
Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.
Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin hekumallisenspleeninvaltaamana ollessaan koko päivän puhumatta, kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.
Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä… Mutta eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin. Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.
Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho, joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia, ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa… Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa, kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja… Mutta tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa, Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset ajatukset kauas pakenivat.
Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron vapaudesta… Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen… Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin "turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan, olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita, höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää, pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä. Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä, söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello kymmeneltä, kiittäen profeettaa.
Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan, joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia. Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka. Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.
… Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti koko yläilmat.
Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten, haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese… Tartarin, vallan liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista uskonnollisen tunteen huumausta.
Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.