Teaterin tirehtööri koetteli biljardikepin tutkainta ja katseli ympärilleen, eikö siellä olisi ketään, jolle hän voisi lausua pilkkapuheita tuosta oivallisesta tarinasta.
"Tiedän kyllä, että Melissa on eriskummainen, itsepäinen tyttö," jatkoi opettaja, "mutta hän on tullut entistään paremmaksi. Luulenpa, että hänessä olen saanut aikaan paljonkin hyvää. Pyydän hartaasti, ettette enää yhtään sekaannu tähän asiaan, vaan kelpomiehenä hylkäätte tytön minulle. Olen valmis — — — — —" Nuoren miehen kulkku rutistui taas ja hän vaikeni äkisti.
Tirehtööri ymmärsi hänen vaikenemista väärältä kannalta, katsahti ylös ja sanoi, raakamaisesti nauraen:
"Te tahdotte ottaa tyttörukan itsellenne, vai kuinka? — Älä luulekaan, poikaseni — siitä tuumasta ei tule mitään!"
Hänen äänensä solvasi enemmän kuin hänen sanansa, silmäys vielä enemmän kuin ääni ja koko hänen olentonsa suututti. Lyönti on ainoa keino, joka vaikuttaa sellaisiin vintiöihin. Opettaja sen tiesi; koko hänen hillitty vihansa puhkesikin toimeksi; hän läjähytti virnuttelevaa renttuherraa nenälle. Lyönti viskasi kiiltävän lakin sinne, biljardikepin tänne ja halkaisi opettajan hansikan peukalon kohdalta sakarisormelle saakka. Se teki miehen ristisuuksi ja pilasi vähäksi ajaksi hänen huolellisesti vaalitun partansa soreutta.
Huuto, kirous ja useain jalkain töminä kuului. Miesjoukko hajosi sitte ja kaksi pistoolia paukahti melkein yhtaikaa. Ihmiset lähenivät taas teaterin esimiehen ympärille ja kouluopettaja seisoi yksinään, hihaltaan nyppien palavan etulaaingin palasia. Joku piti hänen toisesta kädestä kiini. Kun opettaja katsahti sinnepäin, huomasi hän, että se käsi vuosi verta, mutta sormet olivat kuin suonenvedolla tarttuneet kimeltelevän veitsen varteen. Eikä hänen oma muistonsakaan tiennyt selittää mistä ja milloin hän sen oli temmannut.
Mr Morpher oli se, joka piti hänen kädestä kiini ja koetti taluttaa häntä ovellepäin. Mutta opettaja ei totellut, vaan alkoi kuivalta keroltaan puhua jotakin Melissasta.
"Kaikki hyvällä kannalla, poikaseni!" sanoi herra Morpher. "Melissa on kotona".
He menivät yhdessä ulos kadulle. Sillaikaa kuin jatkoivat käyntiään, kertoi herra Morpher, että Melissa vähää ennempänä oli töytännyt kammariin, huutaen, että koulumestaria paraikaa murhattiin. Koska nuori mies tahtoi olla yksinään, erosi hän Morpherista ja poikkesi koulullepäin, luvattuaan, ettei hän sinä iltana enää menisi teaterin esimiestä tavoittelemaan. Hän hämmästyi, huomatessaan, että ovi oli auki — ja hämmästyi vielä kovemmin, älyttyään Melissan siellä sisässä.
Olen jo ennenkin viitannut siihen, että tämän opettajan luonteessa, niinkuin useimmissa varsin arkatuntoisissa hengissä, oli hiukan itsekkäisyyttä. Hänen vastustajansa törkeä syytös vihastutti häntä vielä pahemmin. Mahdollista oli siis, ajatteli hän itsekseen, että ihmiset siltä kannalta käsittivät hänen taipumustaan tuohon tyttöön, joka vielä oli lapsena. Hänen tunteensa olivatkin tosiaan vähän liiaksi kiihtyneet ja naurettavat. Melissa oli paitsi sitä ollut vapaaehtoisesti luopumaisillaan hänen ystävyydestä ja hoidon alta. Eikö ihmiset usein olleet häntä varoittaneet tuon tytön suhteen? Miksi kielsi hän yksinään yleisen luulon totuutta, koska hänen kentiesi viimein kuitenkin täytyisi tunnustaa heidän ennustukset todeksi? Hän oli kapakassa ruvennut tappelemaan ja saattanut oman henkensä vaaraan, osoittaaksensa — mitä? — Mitä hän oli osoittanut? — Mitä ihmiset hänestä sanoisivat? — Mitä hänen ystävänsä sanoisivat? — Mitä sanoisi Mac Snagley? — —
Sillä mielellä ollessaan, hän ei suinkaan olisi tahtonut tavata Melissaa. Hän astui ovesta sisään, meni pöytänsä lähelle ja sanoi tytölle muutamilla, pikaisilla ja nurjilla lauseilla, että hänellä oli työtä ja että hän tahtoi olla yksinään. Kun Melissa nousi, istuutui opettaja hänen paikalleen ja kätki kasvot käsiinsä. Kun hän katsahti ylös, seisoi tyttö vielä hänen edessään. Melissa katseli häntä tuskissaan mustilla silmillänsä.
"Murhasitteko hänen?" kysyi tyttö.
"En!" vastasi opettaja.
"Sitä varten annoin teille veitsen," virkkoi tyttö pikaisesti.
"Anoit minulle veitsen?" kertoi opettaja hämillään.
"Aivan niin! Minä olin siellä pöydän alla. Minä näin, että löitte häntä. Näin teidän molempain kaatuvan. Hän pudotti veitsensä. Sen annoin teille. Miksette pistäneet häntä?" sanoi Melissa hätäillen; hänen mustat silmänsä vilkahtivat ja hän viittasi pienellä ruskealla kädellään mitä tehoa tarkoitettiin.
Opettaja tirkisti hämmästyneenä häneen.
"Niin", sanoi Melissa. "Jos vaan olisitte kysyneet minulta, niin olisin myöntänyt, että olin aikeissa lähteä teaterijoukon kanssa. Mitäpä syytä siihen arvaatte? Olisin lähtenyt, koska ette virkkaneet minulle, että muuttaisitte muualle. Sen tiesin kuitenkin. Kuulin kyllä, kun puhuitte siitä tohtorille. Luulitteko, että minä jäisin tänne Morpher-perheen luoksi. Parempi sitte kuolema."
Näytelmä-liikennöllä, joka oivallisesti osoitti hänen luonnettaan, otti hän povestansa muutamia lakastuneita viheriöitä lehtiä ja jatkoi, niitä ojennetulla kädellä näyttäen, vilkasta ja omituista puhettansa.
"Tuossa on se myrkyllinen kasvi, jonka sanoitte tappavan minua. Minä menen teaterijoukkoon tahi syön näitä ja kuolen tähän. Se on minusta yhdenlainen. En suinkaan jää tähän elämään, koska minua täällä vihataan ja inhotaan. Te ette ikinä minua hylkäisi tänne, jos ette minua vihaisi ja inhoisi niinkuin muutkin." — —
Hänen pieni povensa nousi innoissaan ja kaksi suurta kyyneltä luikahti mustain ripsien alta, mutta hän pyyhki ne liukkaasti pois ikäänkuin ne olisivat pistäneet.
"Jos panette minut vankeuteen," sanoi Melissa vimmastuneena, "pidättääksenne minua teateriväestä erikseen, niin myrkytän itseni. Isäni murhasi itsensä — miksen minäkin voisi tehdä samalla tavalla? — Te sanoitte, että yksi ainoa suupala tätä juurta viepi hengen minulta ja se on nyt aina tässä varalla" — hän löi pienellä kulakalla rintaansa.
Opettaja muisti tuota tyhjää sijaa haudan vieressä ja ajatteli sitä pientä innostunutta olentoa, joka seisoi hänen edessään. Silmänräpäyksen kuluttua, otti hän tytön molemmat kädet omiin käsiinsä ja virkkoi, hänen tunnokkaisin silmiin katsoen:
"Lissy, tahdotko seurataminua?"
Tyttö kaulaili häntä kiivaasti ja vastasi:
"Tahdon."
"Nyt — tänä iltanako?"
"Tänä iltana."
Käsi kädessä läksivät he ulos tielle — sille kaidalle tielle, jota myöten Melissan väsyneet jalat kerran olivat astuneet kouluopettajan ovelle ja jota hän opettajan mielestä ei koskaan enää saisi kävellä yksinään. Tähdet tuikkivat kirkkaasti heidän päänsä päällitse. Tulipa siitä sitte hyvää tai pahaa, surua tai iloa — läksy oli luettu ja koulun ovi sulkeutui ijäksi päiväksi heidän takanansa.
Kuvaus sulo-elämästa Red Gulch'issa.
Sandy oli "ottanut" lasillisen liiaksi. Hän loikoi kukkivan azalea-pensaan juurella, johon hän pari tuntia sitte oli kaatunut; kuinka kauan hän siinä oli maannut, oli hänelle itselleen tietämätöntä eikä hän siitä lukua pitänytkään; yhtä ratkaisematonta ja epätietoista oli, milloin hän pystyyn nousisi. Hänen ruumiinsa tila oli hänen henkeen ja aatteisinsa tuonut täydellisen ja onnistuttavan levon.
Red Gulch'issa se, paha kyllä, ei suinkaan ollut mitään outoa eikä se nostattanut huomioakaan, jos mies nähtiin päihtyneenä, etenkin jos ystävämme Sandy oli siihen tilaan langennut. Vähää ennempänä oli joku pilkkakirves pystyttänyt Sandyn pään likelle satunnaisen muistopatsaan, johon oli kirjoitettu: "Mac Corklen viinan vaikutus — kuolettaa 40 askeleen päästä". Mutta paitsi tätä pilallista poikkeusta oli Sandy saanut levätä häiritsemättä. Kuleksiva muuli, joka oli päässyt vapaaksi kuormituksestaan, oli syönyt kuivat ruohot hänen ympäriltään ja uteliaasti nuuskinut kaatunutta miestä; juoksija koira oli, niinkuin koko hänen sukunsa tapa on, kovasti surkutellut juopunutta miestä, nuoleksinut Sandyn pölyisiä saappaita ja viimein kyyristynyt hänen jaloilleen, missä se vieläkin loikoi, laiskasti räpyttäen silmiään päivänpaisteessa ja irstaalta näyttäen niin että se koiramaisesti mielisteli halventunutta miestä, hänen heikkoa luonnettansa oikein liehitellen ja alamaisesti jätkytellen.
Mäntyjen varjot olivat vähittäin kiertyneet auringon aseman jälkeen, kunnes ne olivat siirtyneet tien yli ja nyt kirjoittivat lakean niittymaan pitkillä mustilla ja kultaisilla viiruilla. Vähäiset tuprut punaista pölyä, joita sivutse vyrrivät kuormarattaat ajoivat ylös, painuivat taas alas ja peittivät lepäävää urosta tomuun, niin että häntä oli vaikea tuntea Sandyksi. Aurinko kallistui yhä alemmaksi eikä Sandy vieläkään liikahtanut.
Mutta viimein häirittiin tuon tieto-viisaan, niinkuin usean muunkin, rauhaa erään viisaustiedettä kaipaavan sukupuolen hyökkäyksellä hänen alueesensa.
"Miss Mary", niinkuin häntä kutsui se pikkuinen lauma, jonka vasta oli laskenut valloilleen jykeästi rakennetusta kouluhuoneesta, tuolta petäjikön takaa — Miss Mary aloitteli iltamarssiaan. Erinomaisen kaunis kukkaterttu azaleapensaassa tien vastaisella puolella nostatti hänen huomionsa; hän meni tien poikki sitä ottamaan ja tipsutteli varovaisesti punaisen pölyn ylitse, valkeita hameitaan huolellisesti kohotellen ja monella tavalla inhoansa näyttäen, ikäänkuin valkea pikkuruinen kissanpoika, jonka täytyy saattaa tahratonta turkkia sekä pehmeitä käpäliään vaaranalaisiksi likaisella maantiellä. Miss Mary joutui pensaan juurelle ja tavoitti juuri kädellänsä kukkia, kun hän kompastui Sandyn lepäävän vartalon yli.
Hän päästi tietysti sen vienon, vaan kimakan huudon, joka on hänen sukupuolelleen ominainen tukalassa tilassa; mutta kun kerran oli suorittanut sen välttämättömän veron naispuolen heikkoudelle, rohkaisi hän mieltänsä ja pysähtyi silmänräpäykseksi makaavan hirviön likelle, vaikka valmiina pakenemaan. Kun ei ääntä, eikä liikettä huomattu, tuli hän yhä utalammaksi ja potkaisi pienellä jalallaan pilkallisen muistomerkin kumoon, halveksivaisesti mutisten: "luontokappaleet!" — millä nimityksellä hän luultavasti tällä hetkellä mielessään tarkoitti Red Gulchin koko miespuolta — sillä Miss Mary, joka vaati varsin paljon ihmissuvulta yleiseen ja miespuolelta etenkin, kentiesi ei osannut ansion mukaan pitää arvossa sitä jotenkin röyhkeää kohteliaisuutta, josta Kalifornialainen syystäkin on mainio. Vaikka hän äsken oli paikalle tullut, oli häntä jo opittu tuntemaan "saakelin ynseäksi".
Sillaikaa kuin Miss Mary vielä viipyi siinä, huomasi hän, että loivat auringon säteet paraillaan paahtoivat Sandyn paljasta päätä; hänen lakkinsa kellui käyttämätönnä nurmella. Miss Mary tarvitsi hiukan rohkeutta nostaaksensa lakkia ylös ja pannaksensa sitä miehen kasvoille — mutta hän toimitti kuitenkin sen hyvän työn ja läksi sitte paikalta pakoon. Kun hän oli poistunut muutamia askeleita, katsoi hän taakseen ja huomasi silloin hämmästyen sekä pelästyen, että Sandy oli noussut istumaan, oli temmannut lakin päästä sekä alkanut jupista jotakin.
Asian todenperäinen laita oli semmoinen, että Sandy mielensä pohjasta oli vakuutettu siitä, että päivänpaiste oli aivan mieluisa sekä terveellinen; hän arveli, että ainoastansa parantumattomat hassut makasivat pää peitettynä ja että hänen vastustamatonna oikeutena oli venyä paljaspäänä, jos hän niin tahtoi. Kaikki nämät asianhaarat olivat Sandyn sisälliselle tunnolle vallan selvät; mutta hän mahtoi kovaksi onnekseen ainoasti jotenkin tyydyttämättömällä tavalla ilmoittaa tunteitansa.
"Mitä hittoa?" sanoi hän körisevällä ja tavoittelevalla äänellä. "Mitä — mitä — mitä nyt? — Älä tule tänne nuuskimaan, sanon minä — — jaa, sen minä sanon, sinä helvetin pakana — päivä paistaa, jos tahdon — minä makaan, jos tahdon — — mitä hitoille se sinua koskee? — älä tule tänne — saakelin hauskaa päivänpaistetta — minä — minä — päivä paistaa, jos tahdon —!"
Miss Mary tuli entistään rohkeammaksi, koska heidän välinsä jo oli pitkä; hän seisahtui ja kysyi, kaihosiko mies jotakin (sillä hän ei ollut käsittänyt edellisen puhelman tarkoitusta).
"Mitä perkele? — Mitä tahdot?" jatkoi Sandy, ääni koko oktavi ylempänä.
"Nouse seisoalle, sinä hirmuinen ihminen!" sanoi Miss Mary kovin äkäisenä. "Nouse tuossa paikassa ylös ja mene kotiin!"
Sandy nousi hoipertuen. Hän oli kuuden jalan korkuinen ja Miss Mary vavahti. Mies horjui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi sitte.
"Mitä varten minä — — menisin kotiin?" kysähti hän äkisti juopuneen yksitotisuudella.
"Mene pesemään itseäsi!" vastasi Miss Mary, kovin paheksivilla silmillä katsellen likaista Sandya.
Miss Mary hämmästyi hämmästymistään, kun Sandy silmänräpäyksessä riisti päältään takin sekä liivit, heitti ne nurmelle, potki saappaat jaloistaan ja silmittömänä syöksyi mäeltä alas joelle päin.
"Jumala minua armahtakoon! — hän hukuttaa itsensä!" huusi Miss Mary ja juoksi kohta takaisin kouluhuoneesen, mihin hän salpasi itsensä lukon taaksi. Niin ristiriitaiset ovat usein naisten toimet.
Kun hän sinä iltana istui tee-pöydän ääressä emäntänsä, jurasepän puolison, kanssa, tapahtui, että Miss Mary ikäänkuin sattumalta kysyi häneltä, oliko hänen miehellänsä tapana joskus juoda liiaksi.
"Abner", vastasi Mrs Stidgers arvelevaisesti; "maltsaikaa; — Abner henkeni ja Jumalan kautta ei ole sanottavaksi ollut naukussa senkuin kolme kertaa viimeisen presendentinvaalin jälkeen".
Miss Mary olisi mielellään tahtonut kysyä, pyrkikö hän semmoisessa tilaisuudessa päivänpaisteesen makaamaan, pää paljaana ja oliko kylmä kylpy siinä tapauksessa vaaralliseksi katsottava, mutta sellainen kysymys olisi vaatinut selityksen, jota hän ei mielinyt antaa. Suurilla mustilla silmillään katseli hän vaan vakaasti punaposkista Mrs Stidgersia, joka oli uhkea esimerkki ison lännen kukoistuksesta — ja se puheenaine jätettiin sikseen. Samana iltana kirjoitti Miss Mary paraalle ystävälleen Bostonissa: "Jos rupeaisin valitsemaan, niin luulen, totta sanoen, että tämän yhteiskunnan juopunut puoli minusta melkein olisi parempi kuin raitis puoli. Tässä puhun tietysti miehistä — mitä naisiin tulee, niin en tiedä mikä heitä voisi muuttaa edes hiukan laatuun käyviksi".
Yhdessä viikossa oli Miss Mary kokonansa unhottanut tuon vähäisen väliseikan, vaikka hänen kävelynsä melkein hänen tietämättänsä, kiertyivät toiseen suuntaan. Hän huomasi kuitenkin, että veres terttu azaleakukkia joka aamu oli hänen pöydällään. Mutta se ei häntä hämmästyttänyt, sillä hänen oppilaansa, jotka tunsivat hänen mieltymystä kukkiin, koristivat aina hänen istuma-paikkansa vereksillä kimpuilla vuokkoja, sireeniä ja lupiinia; vaan ei kukaan myöntänyt tuoneensa azaleoita, vaikka usealta kysyttiin.
Muutamia päiviä kului taas. Sitte tapahtui eräänä päivänä, että nuori herra Johnny Stidgers, jonka sija oli likinnä ikkunaa, kun opettajatar paraillaan luetti, muitten mielestä peräti suotta purskahti aivan hillitsemättömään nauruun, joka miltei pilannut koko luokan järjestystä. Miss Mary ei saanut häneltä muuta selitystä kuin että joku oli "kurkistanut ikkunasta". Suuttuneena ja harmistuneena läksi opettajatar pesästään tavoittamaan ja rankaisemaan rauhan rikkojaa. Kun hän pyörähti kouluhuoneen nurkan ohitse, seisoi hän äkisti äsken juovuksissa olleen miehen edessä — tämä oli nyt vallan selvä, mutta hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät erinomaisen ujoilta ja häpeileviltä.
Vihan vimmassa Miss Mary ei suinkaan olisi jättänyt tätä viimeksimainittua seikkaa hyödyksensä käyttämättä, jos ei hän samassa tuokiossa vastoin tahtoansa olisi älynnyt, että tuo "luontokappale", vaikka edelliset synnit olivatkin häneen jättäneet jälkiään, kuitenkin oli jokseenkin kaunis ja viehättävä — todellakin jonkinlainen valkeaverinen ja hyväluontoinen Simson, jonka paksuja liinankarvaisia hiuskierukoita eivät millaisetkaan Delilan saksit nähtävästi koskaan olleet niittäneet. Kovat sanat kuolivat Miss Maryn huulille ja hän vastaanotti ainoastaan miesparan änkättyjä anteeksipyyntöjä kulmakarvojaan halveksivaisesti nostellen ja poimunteitansa huolellisesti ko'oten, ikäänkuin Sandysta niihin olisi voinut tarttua joku pahuus, jos hän likelle pääsi. Kun Miss Mary taas astui kouluhuoneesen ja hänen silmänsä tapasivat azaleoita, leimahti uusi valo hänen ajatuksiinsa; hän nauroi sydämellisesti ja lapset nauroivat myöskin ja kaikki olivat sangen onnelliset kukapa oikein tiesi mistä syystä.
Joku aika tämän tapauksen jälkeen sattui sitte eräänä lämpimänä kesäpäivänä, että kaksi lyhytkoipista pikkuherraa kompastui koulun kynnykselle juurikun he töin tuskin olivat lähteeltä kulettaneet sinne ämpärillisen vettä. Miss Mary tarttui sääliväisesti ämpärin sankaan ja läksi itse lähteelle ämpäriä uudestaan täyttämään. Lähteen äyräällä loihe varjo hänen tielleen ja voimakas käsivarsi, joka oli puettu siniseen liinapaitaan, vapautti häntä pikaisesti ja vakaasti hänen kantamuksistaan. Miss Mary ujoksui ja vihastui.
"Parempi olisi, jos kantaisitte vähän enemmän tuota nestettä omaksi tarpeeksenne", sanoi hän siniselle käsivarrelle, pitkiä silmäripsiään nostamattakaan.
Miehen nöyrä äänettömyys saattoi Miss Marya katumaan sanojansa ja oven suussa kiitti hän sentähden sitte auttajaansa niin lempeästi, että miesparka oli hämmästyksestä kuukahtumaisillaan — josta lapset taas purskahtivat nauramaan ja Miss Mary yhtyi siihen nauruun niin halukkaasti, että vieno punastus nousi hänen puhtaisin, muuten aivan vaaleihin poskipäihin. Seuraavana päivänä ilmestyi tuntemattomalla tavalla tynnyri oven ulkopuolelle ja samalla salaisella tavalla täyttyi se joka aamu kylmällä lähdevedellä. Mutta mustasilmäistä Miss Marya suosittiin ja kunnioitettiin muullakin hiljaisella tavalla. "Bill-saakeli", Slumgullionin kyytivaunujen ajaja, laajalta tunnettu "kohteliaisuudestaan", koska aina pyysi kauniimman sukupuolen istumaan kutsin-istuimelle, oli Miss Maryn suhteen tehnyt poikkeuksen yleisestä tavastaan sentakia, että Bill'illä oli paha tapa "kiroilla, vastamäkeä ajaessaan;" hän antoi aina Miss Maryn yksinomaiseen valtaan toisen puolen koko vaunuja. Jack Hamlins, tuo mainio kortinlyöjä, matkusti kerran äänetönnä muutamia peninkulmia yksissä Miss Maryn kanssa ja heitti sittemmin putelin erään iloisen kumppaninsa päähän, koska tämä uskalsi mainita Miss Maryn nimeä kapakan juomatuvassa. Erään oppilaan koreasti puettu vaan vähemmin kunnioitettava äiti, jonka mies oli tuntematon, käveli usein ujosti tuon vaalean vestaalin temppelin läheisyydessä, vaan ei koskaan tohtinut astua sen pyhälle alueelle; hän oli tyytyväinen, kun nöyrästi sai palvella tuota naispappia kaukaa.
Semmoisia vähäisiä keskeymisiä sattui toisinaan, mutta muuten kiersi Red Gulch'in ylitse yksitoikkoinen juhlakulku kirkkaita, helteisiä päiviä, lyhyitä hämäriä ja tähdenvaloisia öitä. Miss Mary mieltyi yhä enemmän vaelluksiin hiljaisissa, uneksivissa metsissä. Hän luuli kentiesi, niinkuin Mrs Stidgers, että petäjäin sulohajuinen huoku oli terveellinen rinnalle; varmaa on, että hänen yskimistään harvemmin kuului, että koko hänen vartalonsa nousi suoremmaksi sekä turpeammaksi ja että hänen poskensa tulivat punaisemmiksi, askeleet vakaammiksi. Kentiesi oppi hän paraikaa sitä ijankaikkista läksyä, jota kärsivälliset, ijäti viheriät kuuset väsymättä ja yhä matkivat ihmisten korviin, olkootpa nämät sitte kuuliaiset tahi huolimattomat.
Eräänä päivänä otti hän lapset keralleen pitkälle kävelylle. Pois mentiin pölyiseltä maantieltä, pois hajallansa olevilta puoleksi rappeutuneilta taloilta, liejuisilta kaivannoilta ja puodinikkunain koreilta repaleilta, pois koko siltä vähäisen kultauksen ja värjätyn lasin ohuelta keitin-öljyltä, johon raakuus semmoisissa paikoissa verhottuu — ja kuinka viehättävää eikö nyt ollut! — Kuinka metsä avasi pitkät tuoksuavat pylväskäytävänsä vastaanottaakseen heitä, kun he olivat ehtineet viimeisen säretyn kallion, viimeisen saviläjän ja viimeisen tyhjennetyn kaivoksen ohitse! — Kuinka lapset heittäyivät maan ruskeaa rintaa vasten innokkaasti sitä hyväilemään samalla kuin täyttivät ilman raittiilla naurullaan ja kuinka Miss Mary itse, unhottaen akkiloida valkeaa kesäpukuaan, lensi kuin lintu poikooksensa etupäässä, kunnes hän viimein riehuen, nauraen ja hengästyneenä, ruskeat hiuspalmikot hajallaan, lakki niskassa ja posket hehkuvina kaukana metsässä sattui tulemaan aina onnettoman Sandyn kanssa vastakkaa!
Katsomme tarpeettomaksi kertoa niitä anteeksipyyntöjä ja selityksiä, jotka nyt seurasivat. Taitaa olla kylliksi, jos mainitsemme, että siltä näytti, kuin Miss Mary ja entinen juomari ennenkin olisivat samalla tavalla yhtehen yhtyneet, että Sandy kohta otettiin iloisen seuran jäseneksi ja että lapset sillä sukkelalla vaistolla, jonka Luoja näyttää antaneen heikoille, tunnistivat häntä ystäväkseen, leikitsivät hänen valkean harjansa sekä viiksien kanssa ja harjoittivat monenlaista vapautta häntä kohtaan. Kun hän viimein muutamista suurista kivistä kuusen juurelle teki heille uunin, oli heidän ihastuksensa vallan rajaton.
Kun he kaksi tuntia onnellisina olivat leikkineet noin lapsellisesti, oli Sandy polvillaan opettajattaren jalkain edessä sillaikaa kuin tämä mäen rinteellä istuen sitoi laakerista ja sireenistä seppeleitä ja hän itse haaveksivilla, ihastuneilla silmillä katseli tuota naista. Koska Sandy noin oli siinä polvillaan, näytti melkein siltä, kuin joku yliluonnollinen muutos olisi tapahtunut hänessä heidän ensimmäisen yhteensattumisen jälkeen. Mutta eroitus oikeastansa ei kuitenkaan ollut niin suuri. Se heikko, haaveksivainen, laiska ja himoisa ihmisluonne, joka ennen oli katsonut lasin varsin mieluisaksi, tavoitteli nyt, pelkään mä, ainoastaan uutta päihtymystä rakkaudesta.
Sandy itse miltei sitä älynnytkin. Hänen mielensä teki ryhtymään johonkin työhön — tappamaan harmaata karhua tahi nylkemään villi-ihmisen kalloa, sanalla sanoen jollakin tavalla uhraamaan itseänsä tuon vaalean, mustasilmäisen pienen opettajattaren edestä. Mielelläni tahtoisin esitellä häntä sankaruuden loistavassa valossa ja ainoastaan pakolla voi minua pidättää se järkähtämätön vakuutus, että semmoisia asioita aivan harvoin tapahtuu todellisessa elämässä. Kaunis lukijattareni, joka muistaa kuinka harvoin rakastettu Adolf, vaan kuinka usein joku vähemmän miellyttävä vieras tahi romantillisuutta peräti kaipaava poliisipalvelija häntä pelastaa jostakin uhkaavasta vaarasta, antaa minulle epäilemättä anteeksi.
He istuivat niinikään häiritsemättä koko sen suloisen kesäpäivän sillaikaa kuin tikat rääkättivät ja nakuttelivat heidän päänsä päällitse ja lasten äänet hyväsointuisesti kuuluivat alhaalta notkelmasta. Mitä he virkkoivat jääkin mainitsematta. Mitä he tuumivat — se olisi huvittavampi tietää — vaan se on tuntematonta. Tikat saivat kuulla, että Miss Mary oli isätön sekä äiditön, että hän setänsä kodosta oli lähtenyt ja sitte tullut Kaliforniaan terveyttä sekä itsenäisyyttä hakemaan; — että Sandy myöskin oli ilman isää sekä äitiä, että hän puolestaan oli tullut Kaliforniaan onnea hakemaan ja että hän oli elänyt hurjaa, laitonta elämää, vaan nyt tahtoi koettaa parannusta; — ynnä paljon muuta, joka epäilemättä tikan kannalta katsoen tuntui aivan yksinkertaiselta ja aikaa vievältä.
Mutta semmoisella pakinalla riensi iltapuoli tiehensä; kun lapset taas olivat kokoontuneet ja Sandy herkkätuntoisuudella, jota opettajatar osasi aivan suureksi arvostella, sanoi heille jäähyväiset, ennenkin uudispaikkaan joutuivat — silloin arveli Miss Mary, että se päivä oli ollut lyhin koko hänen ahkerassa elämässään.
Pitkä kuiva kesä kallistui loppumaan ja samaten myöskin koulun lukukausi. Vielä oli päivä jälellä, vaan sitte olisi Miss Mary valmis, joksikuksi ajaksi kumminkin, lähtemään Red Gulch'ista. Hän istui yksinään koulusalissa, poski kätensä nojassa ja silmät puoleksi ummessa; hän oli valveillaan vaipunut semmoisiin uneksimisiin, joihin Miss Mary — koulukurin pahennukseksi, luulen ma — joku aika sitte oli tottunut painumaan. Hänen sylensä oli täynnään sammalia, sanajalkoja sekä muita muistomerkkiä metsästä; hän oli niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ettei hän kuullut, kun ovea hiljaa kolkutettiin tahi hämmentyi kentiesi hänen unelmissaan se ääni tikkain nakutuksiin kaukana sakeassa metsässä. Kun sitä naputusta vielä kerran toistettiin, säpsähti hän ja riensi, posket punastuvat, ovea avaamaan.
Kynnyksellä seisoi nainen, jonka kasvoissa nähtiin lakastuneen kauneuden selviä jälkiä ja jonka loistava, julkea, silmäänpistävä puku oli kummallisena vastakohtana hänen nöyrälle katsannolleen. Miss Mary tunsi häntä nimettömän oppilaansa epäiltäväksi äidiksi. Koettaen poistaa ehdotonta vastenmielisyyttään, pyysi hän jäykästi vieraan astumaan sisään ja kokosi vaistomaisesti helmansa tiukasti ympärilleen sekä siirtyi loitommalle. Hänen käytöksensä oli kentiesi syynä siihen, että ujo vieras, silmänräpäyksen hämillään aprikoituaan, jätti korean päivän-varjonsa avonaiseksi, pisti sen hiekkaan oven ulkopuolelle ja sitte istuutui salin alhaisempaan päähän, pitkän koulupenkin kolkalle. Hänen äänensä oli vapisevainen ja tavoitteleva, kun hän aloitteli:
"Minä kuulin sanottavan, että aiotte huomenna matkustaa alas ranteelle ja minä ajattelin sillä tavalla, etten voisi antaa teidän lähteä, Miss, ennenkuin kiittäisin teitä kaikesta hyvyydestänne Tommya kohtaan".
"Tommy", sanoi Miss Mary, "oli sievä poika ja ansaitsi suurempaa huomioa kuin mitä hän oli voinut osoittaa hänelle".
"Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss, kunniaa ja kiitosta!" virkahti vieras ja ilon punastus levisi hänen poskiinsa sen keinotekoisen värin alle, jota Red Gulch'issa pilkallisesti kutsuttiin hänen "sotavärikseen;" hän koetti hämillään muuttaa pitkää penkkiään likemmäksi kouluopettajatarta. "Kiitoksia siitä todistuksesta, Miss — Niin, kyllä se onkin varma totuus, vaikka sitä nyt sanoo hänen oma äitinsä, jonka ei sopisi kiittää häntä — mutta ompa se varma totuus, ettei koko maailmassa voikaan löytyä armaampaa, aimollisempaa ja siivompaa poikaa kuin tuo nulikkani — ja vaikkei semmoisen, kuin minä olen, sovikaan sanoa sitä, niin on sekin totta, ettei myöskään voi löytyä armaampaa, kauniimpaa ja enkelinkaltaisempaa opettajatarta, kuin se, joka hänellä on ollut. Jumala teitä siunatkoon!"
Miss Mary, joka vakaana istui pulpettinsa takana, linjain olallaan, avasi silmänsä suuriksi, tätä kuullessaan, vaan ei virkkanut mitään.
"Kyllä minä tiedän, niinkuin sanottu on, ettei semmoisen, kuin minä olen, sovi kiittää tietä, Miss!" jatkoi vieras liukkaasti, "eikä minun sopisi, tietäähän sen jokainen, tulla tänne valoisalla keskipäivällä teitä puhuttelemaan. Mutta kas! asia on semmoinen, että tulen rukoilemaan teiltä jotakin — en omasta puolestani, Miss, en omasta puolestani, vaan tuon armaan poikani takia, Miss!"
Erään katsahduksen kautta nuoren opettajattaren silmistä rohkaistuna ja pistäen ahtaisin lavendelinvärisiin hanskoihin puserretut kädet polviensa väliin, sormet alaspäin, kumartui hän eteenpäin ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Katsokaa, Miss! Ei ole ketään, joka pitäisi huolta poikaraukasta senkuin minä vaan eikä semmoisen, kuin minä olen, sovi kasvattaa häntä; sen tiedätte. Mennä vuonna jo vähän tuumin suorastaan lähettää hänet pois San Franciscon kouluun; mutta kun sitte kuului puhetta, että tänne hankittaisiin opettajatar, niin ajattelin, että parasta oli odottaa, kunnes saisin nähdä teidät — ja kun vaan vilahdukselta olin nähnyt teidät, niin tiesin, että kaikki oli hyvä ja että voisin vähän kauemmin pitää pikkua poikaani kotona. Te ette suinkaan voi arvatakaan, kuinka mahdottomasti hän teitä rakastaa, tuo poikarukka; jos vaan voisitte kuulla, kun hän herttaisella tavallaan puhuu teistä ja jos hän itse voisi rukoilla sitä, mitä minä nyt aion rukoilla, niin en luule, että koskaan voisitte kieltää".
"Se ei ole muuta kuin luonnollista", jatkoi hän kiireesti ja hänen äänensä vävähti kummallisesti sekä ylpeydestä että nöyryydestä; "se ei ole muuta kuin luonnollista, että lapsi kovemmin mieltyy teihin kuin minuun, Miss — sillä hänen isänsä oli, näetten, oikein jalo mies, kun ensin opin häntä tuntemaan — ja pojan täytyy ennemmin tahi myöhemmin unohtaa minua. — Kas niin! en minä itke sitä asiaa, en. — Katsokaa, Miss! sentähden oli aikomukseni — sentähden oli aikomukseni — pyytää teiltä, että ottaisitte Tommyni — Jumala häntä siunatkoon! Hän on armain, aimollisin pikkuenkeli tässä maailmassa; se on varma totuus, se — että — että — ottaisitte hänet mukaanne, Miss! ja — myöskin pitäisitte häntä".
Vieras nainen oli noussut seisoalle, nuoren tytön käteen tarttuaksensa ja lankesi nyt polvilleen hänen viereensä. "Minulla on rahoja runsaaltakin ja ne ovat kaikki poikani omat — sekä teidän, Miss, jos häntä tahdotte ottaa. Pankaa hänet johonkuhun hyvään kouluun, missä toisinaan voitte käydä häntä katsomassa sekä auttaa häntä un — un — unohtamaan äitiään. Tehkää hänen kanssaan mitä vaan tahdotte. Pahinkin, kaikkein pahinkin, mitä voitte tehdä, on kuitenkin viittäkymmentä vertaa parempi kuin mitä hän minun luonani oppisi. Mutta ottakaa hänet pois, — Jumalan tähden, ottakaa hänet pois tästä syntisestä, viheliäisestä luolasta! Te sen teette? — Ettehän voi kieltää minulta? — Te teette sen; minä tiedän, että sen teette — eikö niin? — Te sen teette — te ette voi, ette saa kieltää, Miss. Tehkää häntä niin hyväksi ja kunnolliseksi kuin itsekin olette ja kun hän on mieheksi, kelpomieheksi kasvanut — — niin virkkakaa hänelle hänen isänsä nimen — sen nimen, joka vuosikausiin ei ole päässyt huuliltani — Aleksanteri Morton'in nimen, Miss, jota täällä Sandyksi kutsuvat! — Miss Mary! Älkää ottakaa pois kättänne! Miss Mary, puhukaa kanssani! — Te tahdotte ottaa poikani? — Älkää kääntykö pois, Miss Mary! — Taivaan Jumala! Hän menee luotani!"
Miss Mary oli noussut ja pimenevässä hämärässä hapuillut ikkunaa. Hän seisoi siinä, ikkunan puitteesen nojaten ja silmäillen sitä ruusunpunaista hohdetta, joka joutuisaa vaaleni pois läntiseltä taivaanrannalta. Sen loiste tapasi vielä Miss Marya; tapasi hänen puhdasta, nuorta otsaa, hänen valkeaa kaulusta ja hänen kovasti ristiin puserrettuja valkeita käsiään — mutta sekin valo himmeni pian. Vieras ryömi polvillansa hänen sivulleen.
"Minä tiedän, että teidän ensin täytyy miettiä tuota asiaa. Mielelläni tahdon odottaa tässä vaikka koko yö; mutta minä en voi lähteä, ennenkuin olette antaneet minulle vastauksen. Älkää kieltäkä sitä minulta! Jumalan tähden, älkää kieltäkä! — Te suostutte! — Minä sen luen teidän kauniista, sievistä kasvoistanne. Minä sen luen teidän silmistänne, Miss Mary! Te tahdotte ottaa poikani!"
Viimeinen punainen säde leimahti, valaisi Miss Maryn vaaleita kasvoja sekä syviä silmiä melkein ylenluonnollisella loisteella ja sammui taas. Hämärässä ja yleisessä hiljaisuudessa kuului Miss Maryn vastaus leppeänä ja rauhallisena:
"Minä otan pojan. Lähetä hänet tänä iltana luokseni!"
Onnellinen äiti nosti Miss Maryn hameen helman huulilleen. Hän olisi tahtonut peittää hehkuvat kasvonsa sen immellisiin poimuihin — vaan hän ei tohtinut. Hän nousi.
"Tietääkö hän — tietääkö pojan isä mitä nyt tuumitte?" kysyi Miss Mary pikaisesti.
"Ei! ja vähän hän siitä taitaa huoliakin. Jumala teitä siunatkoon, Miss. Hän ei koskaan ole edes kysynyt poikanupukasta mitään eikä nähnyt häntä, niin että häntä tuntisi".
"Menkää hänen luokseen samalla tiellä — tänä iltana — nyt! — virkkakaa hänelle mitä olette tehneet. Sanokaa hänelle, että minä olen ottanut hänen lapsensa — ja sanokaa hänelle, ettei hän koskaan enää — saa nähdä — sitä lasta. Olkoonpa se lapsi missä tahansa, niin hän ei saa hakea sitä — vaikka veisin sen jos mihinkin, niin hän ei saa seurata jälestä! — Menkää nyt! Minä olen väsyksissä, — ja minulla on vielä paljon tekemistä!"
He läksivät yhdessä ovelle. Kynnyksellä kääntyi vieras nainen opettajattareen päin.
"Hyvää yötä!"
Hän tahtoi vielä kerran polvistua Miss Maryn jalkain juureen. Mutta samalla silmänräpäyksellä ojensi nuori impi käsivarsiansa, likisti hetkisen aikaa syntistä naista viatonta rintaansa vasten ja työnsi hänet sitte hiljaa ulos ovesta, jonka hän sulki ja salpasi.
* * * * *
Bill-saakeli älysi äkisti virkansa arvon ja tilanalaisuutta, kun hän seuraavana aamuna Slumgullionin postivaunujen kutsilla tarttui ohjaksiin, sillä kouluopettajatar oli hänen matkustavaistensa joukossa. Kun hän ajoi ylös suurelle maantielle, pidätti hän yhtäkkiä hevoiset, koska vaunujen sisästä kuului lempeä anomus ja hän odotti nöyrästi niinkauan kuin "Tommy" Miss Maryn käskystä putkahti alas.
"Tommy! älä siitä pensaasta — tuonnemmasta".
Valkeakiharainen Tommy veti esiin uuden puukkoveitsensä ja leikkasi azaleapensaasta oksan, jonka hän ylpeästi kantoi Miss Marylle.
"Onko kaikki valmis?"
"Valmis on".
Vaunujen ovi sulkeutui Red Gulchin sulo-eläman viimeisen kohtauksen jälkeen.
Tuhlaaja-poika.
Oli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä poika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei enää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä tointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen puheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan ruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä virheitään.
"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiinRed Dog'issa", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle."Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?"
"Mustat, minun muistaakseni".
"Ah!" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, "Kaarlella oli siniset silmät".
Sitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset tiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka "Isossa lännessä" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta omituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena. Eräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu "vanginvartijoille sekä poliisimiehille", kiersi ympäri matkustavain koko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin missäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr Thompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä pistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa hänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka olisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että muutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey Tibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö hävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa varten.
Ken pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä miellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä päivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin omituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli nuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen aikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte joutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. "Se tarttui minuun v. 59 New-Orleansissa", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia tarkoittaen. "Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. — Olkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati".
Tämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen mieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille olopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista vuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden vanhana miehenäkin.
Kohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli löytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului niitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja. Kaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen mukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa, koska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli oppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin pastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa seuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia tapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta kentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson oli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien joukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten riveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla — se oli paljas mäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden, että valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät heidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet aina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot hautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja korkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain harmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät, tutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä kertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle suureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä taskupipliastaan.
"Tuo on kuningas Davidin psalmista", virkahti hän eräänä päivänä haudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä huolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti helpomman kysymyksen:
"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä KaarleThompsonia?"
"Helvettiin menköön koko Thompson!" sanoi haudankaivaja suorastaan.
"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa", vastasi vanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.
Mr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän viimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään kynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä pimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan ohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies kiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko ei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat vahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä nurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies pystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella rutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.
"Nuori mies!" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen, "tahtoisinpa tietää nimenne".
"Thompson!"
Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.
"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.
Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.
Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi kaikki asiat.
Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen toimiinsa; kentiesi — ja se näytti vielä uskottavammalta — hän ei oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli toivonut, näytti täydelliseltä — mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta — joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, — ja älysi, tyystemmin aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa — hän ei ollut oikealla tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa — ja niin kauan kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.
"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki, jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta, porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja riemuitsemaan!"
Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä, mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte — koti ei enää tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan lapsen — pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla sekä — rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.
Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin, jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen, että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen. Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:
"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta ulos. Tännepäin, herttainen herraseni — kuumuus täällä sisässä on tosiaankin ahdistava".
Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta; hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi "ihan paraaksi" koko jutusta.
Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." — "Hän tuumii pitää piplianselitystä" — "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" — kuului pitkin salia.
"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella äänellä ja katsannolla — "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin — sittekuin hän oli tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin — katselkaa nyt häntä".
Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana, surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä. Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.
"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr Thompson — "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa — astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". — ("Amen!" kuului vanhimman fröökkinä Smithin suulla). — "Mutta, ylistetty olkoon Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" — "Ei! Ei!" — vastasivat tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.
"Kolkuttakaa ja teille avataan! — — Ja kun minä heräsin synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä. En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä sikojen, publikanien ja —" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni, tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".
Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään, paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan kaulalle.
"Kalle! — vanha kunnon lurjus — Mitä kuuluu?"
"Vaiti! — Käy istumaan! — vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.
"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! — Onpas se veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä sinun puolestasi!"
"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle! kuinka sinä julkenet?"
"Mitä ukkoparalle tuli? — Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! —Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"
"Vaiti, mies! vaiti!" — Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi — milloin tahansa — kun vaan nyt menet; men…!"
Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:
"Seisahdu!"
Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.
"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita kasvojaan.
"Ei mitään — mutta seisahdu — Jumalan tähden! — Odota — ainoastaan huomiseen saakka. — — Minä rukoilen — minä pyydän teitä — älkää tuota tehkä!!"
Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä — kentiesi myöskin vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.
"Kuka?" sopotti hän käheästi — "kuka tuo mies on?"
Kaarle ei vastannut.
"Pois tieltä, kaikkityyni!" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille."Kaarle, tule tänne! — Minä käsken sinua — — minä — minä pyydän,Kaarle — sano minulle, kuka hän on!"
Ainoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli KaarleThompsonin vaaleilta huulilta:
"Teidän poikanne!"
* * * * *
Kun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr Thompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat vielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa — tyhjiksi ne todellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli kuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen unta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle Thompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja kokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat, kyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi tahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka näytti täyttävän koko huoneen.
"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä mainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli erään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, — miehen, joka oli ollut irstas kumppani synneissäni. — Ja kun vielä kysyitte muutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän mielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte — ainoastaan siinä tarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! — — Mutta kun sitte virkoitte kuka olette — kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen elämään — silloin — vasta silloin. — O! Jos minä olinkin nälkäisenä, koditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en suinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin siihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!"
Vanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä vuoteellaan.
"Minulla ei ollut isää — enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin tätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen — varsin onnellinen".
Hän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne oikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan tänne palaja. — Maailma on laaja. — Jääkää hyvästi! — Ette tahdo tarttua käteeni. — — Jääkää hyvästi!"
Hän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti hän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja suuteli sitä monta kertaa.
* * * * *
"Kaarle!"
Ei mitään vastausta.
"Kaarle!!"
Vanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se oli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää ja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen pojankin askeleet.
Maata ja vettä myöten.
1.
Prairie.
[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyyPohjois-Amerikan sisämaissa.]
Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa, kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat, vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin hiljaa eteenpäin.
Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut tuimaan vaaleaan näköönsä.
Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä, että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta. Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta — sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution näkyalan ja luonnon kanssa.
Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen — siinä tietysti perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen, ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.
Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen, ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin, etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.
Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa — olin tullut sinne Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa syntyneen hispanialaisen päälle.
"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.
"Aivan oikein — ja oliko se nyt Mr Tryan?"
Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla. Hän kertoi minulle — vaikka sitä tiesin ennenkin — että vanhan hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin lepääville nuorukaisille:
"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä ylös Altascarille?"
Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.
"Tahdotkos, Kerg?"
"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"
Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.
"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".
"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".
Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.
"Wise?"
Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan. Ukko punastui pikaisesti.
"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"
"Kiitän nöyrimmästi! — Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin vetää irti takahampaita, arveli hän".
Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.
"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.
Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:
"Ei ole satulaa".
"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"
"Tuo Kerg tuossa" — veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuinKainilla uhratessaan mahtoi olla.
"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.
Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas puhumaan.
"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! — onhan hän koko kavalieri — ja voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle, jos herra hyvin ajaa asiansa".
Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.
Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan perheen keskessä.
Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä, äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa, joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan; kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta, kuin tuo perhe.
Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.
Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan omistamiseen.
"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma. Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset, on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat pettää itseään; se on tietty! — Se on heidän kotimaansa, sanovat he. En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! — Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin parannusta? — He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden. Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! — Sakramenskattua roskaa kaikkityyni! — vallan toista elämää on kotona Missourissa".
Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa. Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä, että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.
"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".
En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi, muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.
"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".
Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.
Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi. Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo tuntui minusta tutulta — se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä — mutta hän makasi niin makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.