— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.
— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille lapsille.
— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin lisätä, kun tulee lantaa enemmän.
— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata, että tahtoo monesti kylläksi käydä.
— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa. Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei tarvitse vettä kaukaa vetää.
— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.
— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi, vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa rahapennin ja toisen.
— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä kipene voitakin myötäväksi.
Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.
Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille ja läksin jatkamaan matkaani.
* * * * *
Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin vilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan kaikui ja mielet olivat hilpeinä.
Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.
— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.
— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.
— Milloinka olet sen ostanut?
— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni omalla hevosella markkinoille.
Lipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota entistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä käydessäni.
— Onko tuo hevonen minkä hintainen?
— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.
— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.
— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä on vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista talvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin laihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen hyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei rikkaillakaan parempata.
— No jokohan, sanoi toverini epäillen.
— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja heilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet, tällä on juoksijan merkit.
— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.
— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.
Lipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta eipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna. Ohjastaminen oli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja huulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei sittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa ruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa. Luulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa mielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi sitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata ruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.
— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen iloisesti kääntyen taas meihin päin.
Me myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu todellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.
— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoiLipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska.Olisiko teillä antaa vähän lainaan.
Toverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi unohtuneen kotiin.
Puoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei joutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää ja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin tarpeen, kovin oli alas painunut.
— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin. Tämä on teennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin, koettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha, kyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin näetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne nuokaan jalat ole rimatekoa.
Kyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire matkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut, yhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle, enkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä näkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja matkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin hevosmiehet ovat.
* * * * *
Keväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa matkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli tyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut olla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan sommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui kuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.
Näitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle. Muistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno. Jonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla heidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn synnyttämään janoonsa.
Mutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin näyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä selälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään, kartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi viime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin kesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin siinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin, että on tässä ainakin osa joukoista kotona.
Pistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa. Näiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän toimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin syksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti kehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä vahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö kuuluisi muitten hänelle.
— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli teillä niin hyvää ja kirkasta vettä.
— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten noutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.
Nuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin, enkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys taitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa, niin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja leipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin ollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:
— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä nyt muu auttanee.
— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta toisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää lehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?
— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen enempi, kuin mitä tässä näkyy.
— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten talvemmalla hevonenkin.
— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei meillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.
— Mitenkä se niin kävi?
— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain ensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun se oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman kaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät kauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus ansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin ansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä kevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä leivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt tässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos sain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja kyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.
— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta miksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.
— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen karvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen halu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen tuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä täytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle lehmälle.
— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin lehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.
— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä että pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten. Mutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne vähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.
Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän itki sydämen pohjasta.
— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin epävakaisiin yrityksiin.
— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt täytyy sekin oppia… Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se nyt kävikin… Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään, josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.
Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla heille mitään hyötyä.
Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen. Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä sittenkin kyyneleet kostuttivat.
Ihaili.
Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa valkeiksi.
Väisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet, mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja muutenkin puhtaus kaikissa.
— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen. Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin ääressä.
— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.
— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.
— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan, että saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne tuommoisessa kunnossa.
Väisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle. Hän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään tuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat olleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti hänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos vanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää suuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään kuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä. Heille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein täydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä, muutti tuonelaan.
Leenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin hän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin itki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki erosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon, niin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän kutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille: — En mitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä voimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut… Mutta toisekseen, havahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos minua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat likoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa vierasten varaan.
Leena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin puhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran ajoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä. Aikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se kumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta rikkaannu.
— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.
— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.
— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.
Onneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut valkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi ja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut. Viimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla sai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin ennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi kovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin housutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.
Viimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi korvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista. Tyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä lepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi ihaillen:
— Nyt se on kun porvari…
Alarapun aviopari.
Eihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan minkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi pakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin menivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.
He olivat kumpainenkin laiskan totkeita työmiehiä, eikä heitä koskaan pyydettynä palvelukseen, silloin kuin muita, ainoastaan vihon viimeiseksi, jolloin ei enää ollut muita saatavissa. Sattuipa sitte tulemaan, keskinkertaista huonompi ruisvuosi ja silloin he jäivät ilman paikkaa, ei ollut ketään tahtovata. Tämmöisen sattuman varalta oli Penjalla ja samoin Reetallakin tapana puhua joka syksy, että tokkopa hän ruvenneekaan palvelukseen ja nyt se toteutui väkisin. Puheensa vahvistukseksi piti Reeta joka kesä kappaviitisen potattia kasvussa ja nyt ne olivat tasaiseen tarpeeseen. Penjalla ei ollut senkään vertaa varustettua, olihan vaan siksi palkkarahoja tähteenä, että sai niillä kappakymmenisen jyviä.
Toisistaan tietämättä olivat kumpainenkin käyneet eri ajoilla pyrkimässä asuntoa Petäjämäen mökkiin ja pääsivätkin siihen. Penjaa oli viehättänyt mökin lämmin tupa ja Reeta piti yhtä paljon mökin uudesta saunasta, jossa sopi kenenkään häiritsemättä nukahdella mieleisiään ruokaunia, joita hän oli aina pitänyt suuressa arvossa.
He eivät olleet koskaan palvelleet yhdessä talossa ja katselivat vähän vieraan tavalla toisiaan, kun palvelusvuoden kuluttua ilmestyivät Petäjämäen mökkiin huonemiehiksi. Reeta oli oikein pahastuvinaan, kun ei hänelle oltu ilmoitettu Penjan tulosta ja sanoi että tähänkö se tuokin vötkylä on otettuna.
— Vähemmin tulee ikävä huonemiehille, kun on useampia, nauroi mökinmies.
Penja mahtoi ajatella Reetasta samoin, mutta ei puhunut siitä muille.
Kohta tuli näkyviin, että he olivat tarpeen toisilleen. Penja oli käyttänyt jyvänsä myllyssä, vaan eiväthän ne vielä jauhoinakaan kelvanneet syötäväksi. Useampia kertoja hän jo mainitsi, että kukahan joutaisi tekemään leipää, kun Reeta viimein virkkoi:
— Joutaisin tässä minä, jos nuo sattuisivat syntymään.
— Koetahan, sanoi Penja ja kantoi jauhosäkin tupaan.
Silloin se yhteiselämä alkoi. Talonväenkin vuoksi tahtoi Reeta saada leivistä hyviä, ja että niitä tulisi paljon, leipoi hän ne ohuviksi ja kirjaili jokaisen päällyskuoren lusikan kärellä. Penja ei osannut edeltä päin ajatellakaan näin hyvää leipuria ja kiitollisena antoi hän koko leivän palkasta. Tämä oli Reetan mielestä liika paljon, mutta täytyihän se ottaa. Palkinnoksi leivästä keitti hän sitten runsaammasti potattihauvikkaita ja syödessä survasi kuppia Penjaan päin ja sanoi:
— Tuossa on sullekin potattia.
Kurkalta kävi Penja noppamassa potatin kerrallaan. Ei saanutkaan usein keittoruokaa, kun ei ollut keittämistä eikä pataa.
Myöhemmin hän sai vähän lihaa, vaan kun ei osannut siitä mitään laittaa, täytyi pyytää Reetaa yhtiöön. Tämä lisäsi muut aineet ja niin tuli toimeen ruu'an muute.
* * * * *
Toisen kerran oli. Reeta tekemässä Penjalle leipää, kun mökinmies otti tuon yhteen menon oikein puheeksi.
— Teitä näkyy nuo ruokapuuhat vetävän väkisinkin yhteen päin, sanoi hän, niin eiköhän ole selvintä heittää pois tuo kurkalta syönti ja käydä sanomassa papille, että se lyöpi leivät yhteisiksi.
— Parastapa taitaisi olla, arveli Penja naurahtaen.
— Vai semmoisia siinä rupesitte vätystelemään, torui Reeta taputellen hymyssä suin leivän päällystä. Jos vaan vielä puhutte siitä, niin heitän tämä leivän teon kesken.
— No näytäpä, saatatko heittää kesken, puhui mökinmies. Sitten me uskotaan että et taivu tuumaan, vaan jos et heitä, niin silloin se on päätettynä.
Reeta oli heittävinään leipomisen kesken, mutta tuli samassa takaisin sillä syyllä, että eihän niitä muutkaan jouda leipomaan.
— Ei jouda, eikä tarvitse joutaakaan, teki mökinmies päätöksen. Se on sitä myöten valmista. Ala vaan Penja varustella tarpeita pappilaan menoa varten. Ensi perjantaina pääsette sinne minun hevosessani.
Reeta koetti olla sanoissaan vasten, mutta ääni ja kasvojen ilmeet osoittivat selvää taipumista. Penja ei ruvennut joutavata teeskentelemään. Eipä hän viitsinyt tarkemmin tiedustellakaan toiselta, suostuiko tämä eli ei, lähti vaan kyselemään vähän rahaa velaksi, yhteenmenokustannuksiin. Eräs hänen entisistä isännistään tekikin tuon raha-avun ja Penja sai ne maksaa takaisin puuastioita tekemällä, johon työhön hänellä oli parhaiten halua ja taitoakin.
Perjantaina he lähtivät pappilaan. Reetakin oli lopettanut teeskentelemisen. Mitäpä se pitkittämällä parani, kun on kerran mies saatavissa, eikä ole omista eväistä paljon kehumista.
Heti kuulutuksen perästä he rupesivat rehellisesti yhteen ruokaan ja jopa välistä pistivät supakkata keskenään, kuten rakastuneet ainakin. Ne mahtoivat olla tulevaisuuden tuumia, sillä Penja ryhtyi kohta nikkaroimaan. Olipa höylää ja rahaa lainaksi hakiessaan saanut puolen tusinaa teurastettuin eläinten sarvia, joista vuoleksi ja laittoi Reetalle oivalliset imurit pakottaville selkäverille. Itseään varten hän ne etupäässä teki, mutta saattoihan niillä valmiilla pelillä masautella pois liikoja veriä lähimmäisenkin hartioista. Eikä kulunutkaan monta viikkoa, kuin ympäristöllä tiedettiin yleisesti, että Reeta on oivallinen kuppari. Kupattavia alkoi käydä tihkipäätä, niin että sarvia täytyi laittaa paljoa enemmän. Jopa haittoivat talon emännätkin kotiinsa ja siellä kulettivat talosta taloon, jossa Reetalla oli hyvää elämätä pitkäksi ajaksi. Kotiin tuotavaksi kertyi sieltä aika nivakka särvinaineita ja joku penni rahaakin.
Sillä aikaa veisteli ja lepäili Penja yksinään kortteerilla. Ei hän paljoa särpimiä kaipaillut, kunhan oli kirjattua leipää. Mutta kerran sattui leipäkin loppumaan ja Reetalle tuli palattuaan kiire teko. Siinä kiireessään heitti hän päällykset koristelematta ja leipoi leivät sileiksi. Mutta siinäpä tuli erehdys. Penja oli pitkää rupeamata viettäissään käynyt äreämmäksi entistään ja kun ruualle ruvetessaan näki leivät kirjailemattomiksi, alotti hän siitä juonipuheet.
— Tuollaisiako sinä teitkin, etkä kirjannut, alkoi murista.
— Välttää ne ilmankin, syö vaan pois, kehoitti Reeta.
— Enpään syö, syö sinä.
— Syön minä ja syöt niitä vielä sinäkin.
— Enpään syö, vie vaan pois.
— Ettäkö tosissasi olet? kysyi Reeta.
— Mitäs et kirjannut. Siinä on.
Penja heitti leivän Reetan syliin ja paiskautui vihoissaan nurkkaan maata. Nyt näki Reeta, että se on täyttä totta, eikä auttanut muu, kuin ruveta houkuttelemaan.
— Elä hyvä Penja suutu, minä teen ensi kerralla kirjaleipiä.
— Mistäpä sinä tehnet, kun mätit kaikki jauhot tähän taikinaan.
— Minä otan velaksi?
— Kuka sinulle antaa velaksi?
— Antaa se Peltolan emäntä, kun minä vien sille aluksi rahaa?
— Mistä sinulla rahaa on?
— Kuppauksista sain.
— Sait lampaan päitä ja sokeita ahvenia, vaan et rahaa.
— Aivan rahaa sain, kun vedin toista kymmentä sarvea Ruhmu-Riston hartioihin, kehui Reeta.
— Ruhmu-Riston hartioihin, jamasi Penja, sillä tuo tieto ei häntä ollenkaan lauhduttanut. Mikä se senkin laiskan hartioita pakottaa. Vieläpä tätä rötköä kupata!
— Kuppasin minä, kun tahtoi ja otin rahat pois.
— Otit sinä, mutta pane mieleesi, että elä mene toista kertaa semmoisten kanssa saunaan.
— Mikä siitä on. Hyhpä toki! sanoi Reeta, joka ymmärsi Penjan mielialan.
— No koetapa! kiivastui Penja. On niin lähellä, etten jo nyt anna hantsausta.
Hän kiivastui niin, että kohosi ylös nurkastaan ja silloinpa ei enääReeta uskaltanut virkkaa poikkipuoleista sanaa.
Tästä alkaen joutui hänen ammattinsa tarkastuksen alaiseksi. Vaimoväkeä sai kyllä kupata kuten ennenkin, mutta jos miehiä oli, silloin piti Penjan päästä istumaan saunan penkille. Siinä hän hikoili uskollisesti alusta loppuun, ja hyvin epäilevästi poistui niinkin vähäksi ajaksi, kuin tarvitsi ulkoa noutaa löylyvettä saunaan. Hikoilemiseen nähden olisi Penjan sietänyt saada hyvä palkka, mutta enintään sai vaan kahvikupin, eikä kaikistellen sitäkään. Hänellä oli omat merkkinsä, että ketä on enin epäiltävä.
— On se tuo Penja saanut pulskan eukon, imartelivat muutamat. Vieläpä niin osavan kupparin.
Tämmöisten lauseiden lausujat saivat olla varmat, ettei tarvitse olla kahden kupparin kanssa.
Tämä järjestys ei ollut tulopuolelle ensinkään eduksi. Kaikki saaliit menivät leipänä ja särvinohtinata sai palkita kirjattu leivän kuori, johon ruokajärjestykseen Penja olikin aivan tyytyväinen. Reeta siitä välistä vähän juonitteli, mutta minkäs taisi, kun mies oli heittäytynyt niin hyväksi, ettei eronnut eri työpaikkoihin. Kerran hän jo siihen kuivuuteen työlästyi, niin että teki ankaran syytöksen.
— Mitä sinä minusta otit, kun et laita mitään? sanoi hän.
— Minäkö sinut otin? kysyi Penja puolestaan.
— Kukas muut, kuin sinä?
— Itsehän sinä tulit.
— Niinkuin sinä tahdoit.
— Minäkö tahdoin? Sanopa, milloinka minä sinua tahdoin?
Eihän sitä Reeta voinut miten muistaa, kuin ei mitään tahtomista ollut ollutkaan.
Semmoisena heidän elämänsä pysyi sitten ainaisesti. Penja ei luopunut koskaan luulostaan ja vaatimuksestaan, ja kun Reetakin niihin tottui, ei niistä syntynyt tämän suurempia riitoja. Ruokapuoli se ei tullut koskaan sen runsaammaksi, mutta kun heille ei joukkoa lisääntynyt, pysyivät he leivissä ja saivat siksi vaatettakin, että huonetöissä tarkenivat.
Hessu.
Tämä oli hänen yleisesti tunnettu nimensä, jonka mainittua jokainen paikkakuntalainen ymmärsi, että oli puhe suutari Hessusta. Tupa-ammatissa oli hänen luonteensa taipunut erittäin leikilliseksi ja sellaisena se pysyi kaikissa tilaisuuksissa, silloinkin kuin hän muutamien saapasparien tehtyä hippasi kaupunkiin ja siellä mitä kiireimmin joi itsensä juovuksiin. Tämän nautinnon vuoksi teki hän työtä ainakin yhtä ahkerasti kuin köyhä perheen isä kymmenen lapsensa elatukseksi. Toinen kiihoittaja ahkeruuteen oli se, etteivät muut suutarit ennättäisi pistäytyä hänen alueelleen. Harvemmin sitä tapahtuikaan, paitsi joskus, kun talven lähestyessä sattui Hessulle säästymään rahoja useampia markkoja ja niiden juonnissa viipyi niin kauvan, etteivät puutteisimmat jaksaneet avojaloin odottaa varsinaisen suutarinsa tuloa. Paljon hän pahoitteli tällaista virkansa laimin lyömistä ja tuli siitä syystä joskus lausuneeksi paheksumisensa koko juomapuuhaan.
— Eikö se olisi muutenkin hyvä vähentää niitä ryyppypäiviä, neuvoivat tuttavat.
— Yhteen ikälukuun se tulee, missäpähän aika kuluu, kun eivät vaan ihmiset tulisi turhaan odottamaan, puhua lirpatteli Hessu omituisen sukkelalla puhetavallaan.
— Vaan olisipa siitä kukkarokin hyvillään, jos vähentäisi niitä ryyppypäiviä.
— Eikö mitä, selitti Hessu naurahdellen. Suu on minun kukkaroni ja se on sitä enemmin hyvillään, kuta useimmin siihen antaa.
— Sepä on väärin kaataa kaikki omaan suuhunsa. Olisit ennemmin hankkinut joukkoa ja elättäisit sitä, kun et muuten osaa tallentaa.
— Vai joukkoa! kauhistui Hessu. Mihinkäs minä silloin joutuisin, jos niiltä leipä loppuisi. Niille ei kävisikään sanominen, että pidetäänpä viikko lomaa, niin kuin minä nyt sanon aina suulle, kun loppuu rahat ja punssi.
Työhön ryhdyttyä oli Hessu erinomaisen ahkera. Ikä ja tarkka naskalin reikään tähtääminen olivat kuluttaneet näön, että täytyi hyvin läheltä katsoa, ja siinä asennossa, saappaan teos leuvan alla, näytti hän vähäisine vartaloineen ja pienine piikkipartoineen aivan siltä, kuin orava istuisi käpy sylissä. Eikä hän tästä käpristyneestä asemastaan suoristunut silloinkaan, kuin tarvitsi kääntyä puhetovereihinsa, joina hän mieluummin piti kunkin työtalonsa lapsia. Niille hän keksi kymmenetkin eri ehdot, jotka olivat suoritettavat, ennen kuin rupeaa tekemään uusia kenkiä. Milloin heidän oli palkinnoksi itkettävä, milloin naurettava; milloin taas kapaloitava kissoja ja kammattava niiden päitä. Näitä sovinnoita tehtäissä oli Hessun ääni niin lapsellisen lempeä ja samalla niin vakava, ettei lasten mieleen koskaan tullut ajatus, että he olisivat narrina, sillä syyttä itkeminen ei ollut niinkään helppoa. Kerrankin kun muuan pieni poika koetti turhaan saada itkua aikaan, ehdotteli se että kun veli vähän löisi, niin sitten se lähtisi paremmin. Kissojen kapaloimisessa taas päin vastoin tahtoi tulla itku työksi, kun kissalla oli kynnet, joilla se koki vastustella tuota hänelle vastenmielistä vaatetustapaa. Mutta kun tehtävä oli onnistunut ja saatu varma lupaus uusista kengistä, niin silloin lapset hyppelivät ilosta Hessun ympärillä ja syleilivät häntä kuin parasta ystäväänsä ainakin.
Oli loppupuoli viikosta, kun vein Hessulle lapikasten tekeet. Hän epäili, tokko ennättäisi niitä sillä viikolla valmistaa, kun näet pitäisi lauvantaina käydä kaupungissa.
— Antaa jäädä siellä käynnin toiseen aikaan, esittelin hänelle.
— Ei se soveltuisi heittää toiseen aikaan, puhua lipatteli hän naurahdellen.
— No, eiköhän tuo kumminkin soveltuisi, esittelin edelleen.. Minulla on lauvantaina kaupungissa käynti ja koetan siellä toimittaa suutarinkin asiat.
Hän näkyi arvaavan ajatukseni ja yhä enemmän leppyisenä teki esteitään:
— Ei ne nyt tällä kertaa tulisi minun asiani muilta toimitetuksi, itseni siellä pitää olla.
Olin jo edeltäpäin arvannut, ettei Hessua niillä tuumilla saa estetyksi pois kaupungista, kun se oli nyt niin lähellä ja rahaakin irtautui viikon työstä parin kolmen pullon hinta. Ne olivat välttämättä vietävät pois, etteivät jääneet sunnuntain yli mieltä vaivaamaan. Päätin heittää lapikasten tekopalkan sillä kertaa maksamatta, että jäisihän se säästöön toisen viikon varaksi, mutta Hessupa piti lähtöäni silmällä ja tuli hyvin nöyränä pyytämään niitäkin penniä.
— Minä maksan ensi viikon aikana, antaa olla tallessa sinne asti, esittelin hänelle.
— Tallellahan ne olisivat, vaan antakaa nyt kumminkin, kyllä minä teen iltaan mennessä ne kengät valmiiksi, neuvotteli Hessu.
Pistin kouraan ne muutamat lantit, jotka hän määräsi palkakseen, minkä otossa hän aina oli hyvin tunnollinen, varsinkin kun ne olivat näin pyytämällä saatavana. Viivyttelemättä kiirehti hän työpaikkansa ääreen.
* * * * *
Oli jotenkin myöhä, kuin jouduin palautumaan kaupungista. Aurinko painui mäen taakse ja leikkuuväkeä kulki työpaikoiltaan viettämään lepopäivää. Pari kaupungista palautuvaa ajoi kotiinsa päin.
Peltojen ohi tultua metsäiselle matkalle ei siellä näkynyt enää ketään. Mutta tuolla ojelmuksen luona tuli jalkamies ja hämärässäkin huomasi, että sillä on kiire. Takin helmat huiskivat kahden puolen ja jalat vippasivat vilkasta neliä. Ajattelin ensin, että sieltä tulee jokin hätäsanoman saattaja, ennen kuin huomasin että suutarihan se onkin, jolla on oma kiireensä. Kohdalle ehdittyä pysähtyi hän ottamaan muutamia käymäaskelia ja kysäsi:
— Vieläköön tapaan puodit auki?
— Jo hyvinkin, aivan oiisi kiireellä, vakuutin hänelle toivossa, että jos ennättäisivät sulkea kiinni.
Vasta matkan päästä muisti hän kääntyä sanomaan, että kengät ovat valmiit ja tervatut. Vastausta hän ei enää joutanut kuuntelemaan, näin vaan miten kepeästi kantapäät kohoilivat ja takin liepeet leuhtoivat mennessä.
Asunnolle ehdittyäni menin katsomaan kenkiäni ja näin että niiden ompelemiseen oli Hessu pannut parhaan taitonsa, eikä siis ollut ihme, jos päivä kuluikin täperälle.
Sunnuntai-aamuna läksin kävelemään kirkolle. Raikkaassa aamu-ilmassa tuntui poistuvan kesän kolakkuus. Raukeita, kesän kävelystä kyliänsä saaneita lehmiä seisoskeli tien vierellä ja keskellä tietäkin. Kellokas oli ensin pysähtynyt, sitten sitä mukaa toiset ja siinä asennossa ne seista luuhottivat, taikka paneutuivat pitkäkseen, lähelle puolta päivää, ellei paimen käynyt hoputtamassa aitaukseen. Tietä ajavat saivat sivuuttaa jos tahtoivat, itsestään ne eivät väistyneet, ennenkuin pyörä kovasti jysähti.
Kaupungin läheisyyteen ehdittyäni alkoi aurinko paistaa korkeammalta. Kaduilla vallitsi sunnuntaiaamun hiljaisuus. Vasten päivää oleva katuvieri näytti niin leppoisen lämpimältä. Siinä liikkui joitakuita ihmisiä aamukävelyllä, muutamat taas olivat menossa kirkkoon, sillä etäämpää kuului jo huomenkellojen kumahtelu.
Mutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi seisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet raskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon kautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu mies onkin.
— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.
— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille piisaavansa, ilakoivat pojat.
— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin pojille.
— Niin, niin… sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin… vaan en minä nyt lähde… tässä on niin lämmin ja hyvä olla…
Lämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt. Alustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen kiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen, melkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa, saadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo ystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan matkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä ja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin soukkelossa.
Tuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:
— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?
Sen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan ja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:
— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä niiden pikku poikain kanssa…
Siihenpä se lähtö raukesi aikaihmistenkin kanssa ja luultavasti mies piti paikkansa, kunnes poliisi yhytti ja saattoi ennen tunnettuun olopaikkaan.
* * * * *
Seuraavan viikon puolivälissä palasi Hessu kaupunkimatkaltaan. Hänen istumisesta käpristynyt ruumisraiskansa oli pitkällisestä syömättömyydestä ja paljosta juonnista mennyt yhä surkeammaksi. Päälle päätteeksi oli jalkakin särkynyt retustellessa, että hädin tuskin pääsi liikkumaan. Nyt eivät taas entiset varallisuudet olleet mieltä vaivaamassa, ainoastaan vanhat vaatehetvanat päällä ja haihtumaisillaan oleva punssin kihonen päässä.
— Joko viimeinkin tulivat kaikki asiat toimitetuksi? kyselivät muut.
— Jopa tulivat, myönnytti Hessu. Nyt pitää taas ryhtyä työhön. Mutta kissa ryökäs kaikkiakin, kun särkyi jalkani.
— Miten se särkyi?
— Enhän minä muista sitäkään. Arestihuoneessa vaan heräsin nyt viime kerralla, kun nilkkaani alkoi oikein kolottaa.
— Joko siellä arestissa piti olla montakin kertaa?
— Ei toki tarvinnut olla kuin kahdesti tällä käyntikerralla, kertoi hän hyvillään.
Pari päivää ennätti Hessu ruokailla ja tehdä työtänsä, kun poliisi tuli noutamaan entisistä humalasakoista vedelle leivälle. Kenkä oli kesken ompelun, kun tämä ilmoitti asiansa.
— Voi kun tulit pahalla aikaa, tässä jääpi työ kesken, päivitteli Hessu ja veteli ahkerasti pikilankaa.
— Saat siltä tehdä töitäsi, kun maksat sakon rahalla, neuvoi poliisi.
— No rahan toivossako ne minua niin alituistaan sakoittelevat, puhui Hessu jonkun verran kyllästyneenä. Eikö ne vielä tiedä, että minä kannan tarkasti joka pennin sinne juomakauppaan. En minä ennätä ommella niin paljoa, että heille vielä ilman edestäkin antaisin.
— Ei se ruunu sinun rahojasi himoitse, selitti poliisi, vaan kun sinä olet juovuksissa, niin siitähän sinua aina sakoitetaan.
— Minkäs minä sille taidan, kun juomat ovat semmoisia, että niistä tulee juovuksiin?
— Joisit vähemmän, taikka et ollenkaan. Tarvitsisit ne vähät ansiosi muuhunkin, neuvoi poliisi totisena.
— Kyllähän ne tarvitsisi, myönnytti Hessu mielellään. Vaan kun siihen juontiin on kerran tavastunut, niin mihinkäpä siitä pääsee.
— Eiköhän tuo mieliteko rupea vähenemään, kun käyt taas vettä ja leipää rippailemassa.
— Enpä usko. Olisi se jo osannut vähetä. Mutta ihan paikallako minun täytyy lähteä?
— Eipä tässä jouda enää kauvan virantelemaan. Ala vaan laittautua taipaleelle.
— Kissa ryökäs kaikkiakin, kun jäi vielä monet kengät tässäkin talossa tekemättä.
Pikku poika tuli paraiksi näyttelemään paljaita jalkojaan, että niihin pitäisi kengät olla. Hessu unohti heti vastoinkäymisensä ja alkoi mitä herttaisimmalla tuulella ollen antaa neuvoja vastaisen varalta.
— Niin, kyllä minä tulen muutamain päiväin perästä tekemään, selitti hän. Vaan sillä aikaa sinun on pidettävä jalkopohjat hyvässä voiteessa, etteivät kulu… Ja koppakengätkö ne sitten tehdään?
— Koppakengät ja vielä naukuvat, selitti poika.
— Niin ne tehdäänkin. Mutta sinun pitää sillä aikaa, kun minä olen kylässä, kerätä naukuja. Laita semmoinen pieni pussi ja kun näet, että kissa rupee naukumaan, niin juoksuta silloin kissan suun eteen ja kun on herennyt naukumasta, niin solmia pussin suu tarkasti kiinni, ettei nauku pääse pois… Muistatko nyt kerätä, muuten et saa naukuvia kenkiä.
Poika arveli vähän, mutta asia oli niin miellyttävä, että täytyi katastella, missä se aina tarvittava kissa olisi ja mahtaisiko siltä nyt jo saada tuota puuttuvata ainetta.
Hakumies alkoi panna kiirettä. Jatkaen keskusteluaan pojan kanssa, laitteli Hessu kapineitaan kokoon ja kun oli ne saanut paikoilleen, veti takkikulun päälleen, jolloin oli kaikki valmiina. Pari markkaa pyysi hän tehdyn ja vastaisen työn päälle matkarahoiksi. Mutta mahdollisesti ne solahtivat jo matkan alussa suuhun ja niin sai hän nälkäpäivät kärsittyään palata kovasti kurisevalla vatsalla pitkän matkan työpaikalleen takaisin.
Tästä ei Hessu koskaan valittanut, hän otti elämän tyytyväisesti vastaan semmoisena kuin se oli. Nautti, kun oli nauttimista, kärsi, kun sitä tahdottiin, ja palveli näin yhteiskuntaa voimiensa mukaan.
Varosen jouluharmit.
Oli jouluyö. Harmaisen koivukon keskellä seiso; korkea maalaiskirkko, sekin huurteisena aina huippuunsa asti.
Aamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista kylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta yötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia kynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa yhteisessä suuressa joulusalissa.
Myöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon monista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen juhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä täyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset verkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja ajajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi harmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja siinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja hattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä maahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi huoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.
Viimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin seisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä, kopistellen heiniä turkistaan.
— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.
— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii hevonen, näyttää niin täydeltä.
— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä
— Taitaa olla siellä.
— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä toinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.
— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä tulilla.
Varonen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.
Emäntä kiirehti vaimoin ovelle, ehtiäkseen istumapaikalle. Ruunuista loisti häikäisevä valo hämärästä tulleen silmiin ja täytti mielet juhlallisilla tunteilla. Hiljainen sohina syntyi sijoittelevan kansan liikkeistä, johon silloin tällöin yhtyi kovempi juhlallinen kaiku, kun kirkon palvelijat kulkivat sakariston ovista.
Alhaalta ei emäntä Varonen enää löytänyt tyhjää paikkaa, kun ei haluttanut tunkeilla. Hän peräytyi ovensuuhun ja nousi parvelle. Siellä oli vielä tyhjää tarpeeksi, mutta valoa niukemmalta. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, pystytti sen eteensä ja asetti virsikirjan siihen viereen.
Kohta alkoi kaikua tuon tunnetun "Lauluja nyt laskekaa" jouluvirren sävelet. Koko sydämen hartaudella yhtyi siihen emäntä Varonen, mutta isäntä Varonen, joka oli saanut paikan alhaalla lähellä ovea, otti osaa ainoastaan kuuntelemalla. Miesten puolella ei muutkaan ottaneet niin yleisesti lauluun osaa, oliko siihen sitten syynä äänivarain puute, vai heittivätkö vaimojensa huoleksi, jotka hujauttelivat niin, että lukkarikin aivan turhaan vaivasi itseään huutamalla sekaan.
Unisia silmiä ei näkynyt ollenkaan, ei saarnankaan aikana. Nekin, jotka eivät käsittäneet saarnan sisältöä, pysyivät virkeinä ulkonaisen juhlallisuuden vaikutuksesta.
Isäntä Varonen kuunteli saarnan alkupuolta hyvinkin tarkkaavaisesti, kunnes hänen silmänsä yhtyi muutamaan kynttilään, joka oli kallistunut ja valoi lakkaamatta rasvaa jalustalle. Huomaamatta kohosi jo Varonen istuiltaan mennäkseen korjaamaan, kun tuli ajatelleeksi että se on sopimatonta. Täytyi vaan nähdä, kuinka kynttilä kului harmittavan nopeasti, eikä sille voinut mitään. Hän koetti kääntää silmiään toisaanne ja ajatella, että pitäjään yhteistä tavaraahan se on, mutta väkisin siihen silmä kääntyi ja papin saarnan kuuleminen hämmentyi. Tuo huolettomasti asetettu kynttilä vaivasi mieltä, kunnes se oli palanut loppuun ja tuiskahtanut sammuksiin.
* * * * *
Päivän valettua olivat kirkonmenot ohitse ja joukot virtasivat ulos kirkosta. Jokaisella oli kiire joutua ensimäisinä matkalle, ettei jäisi hitaitten kanssa yhteen joukkoon. Emäntä Varonen meni määrättyyn paikkaan odottamaan toveriaan. Hän sai seista pitkän aikaa portilla, eikä miestä näkynyt. Viimein se tuli taluttaen hevostaan.
— Missä sinä niin pitkään virakoit? kysyi emäntä jo ulompaa.
— Missä! virkkoi Varonen kiukkuisella äänellä. Kun rosvot, hylyt, ovat vieneet mäkivyöt ja suitset.
— No elä nyt, ihmetteli emäntä..
— Niin nuo katalat ovat tehneet ja miten täältä nyt pääsee kotiinsakaan. Voi sen…
— Elähän kovin kiukkuille juhlapäivänä, houkutteli emäntä.
— Kiukkuileisi sitä jos kuka, kun uudet, vasta ostetut hevosvärkit varastetaan. Hirteen semmoiset…
— Koetetaan kärsiä vahinko, lohdutteli emäntä. Kun päästäisiin taloon, niin otetaan suitset lainaksi.
Muuta keinoa ei ollut ja Varosen täytyi lähteä hevosta taluttamaan lähimpään taloon. Sieltä he saivat siksi lainaa, että pääsivät paluumatkalle.
Vaikka emäntä aina vähän päästä muistutti miestään kiukkuamisesta, ei tämä yhtä kaikki malttanut pitkältä olla äänetönnä.
— Siihen kostoon ne parikymmentä markkaa nyt menivät, puhui Varonen. Olisi ne varkaan hyväksi välttäneet huonommatkin. Johan minä ostaissani hekkoilin ottaa halvempihintaiset, vaan tulin sitten ostaneeksi nämä, kun luulin saavani itse pitää.
— Ei se niillä rikastu, jos on vienytkin, sanoi emäntä ja kääntääkseen miehensä ajatukset toisaanne, alkoi puhua kirkkotoimista.
— Kyllä saarnasi rovasti kauniisti ja aivan näkyi heltyvän kyyneliin asti, kun puhui, ettei Jeesuksella ollut kätkyttä, ainoastaan tallin soimi vuoteena.
Hän luuli jo miehensäkin ajattelevan samaa, kun tämä vähän aikaa vaiti oltuaan alotti:
— Olisi siellä tallissa ollut vanhat mäkivyönresut ja jos minä älysin ne ottaa, niin varmaan olisivat säilyneet.
— Voi kun sinä olet tuohon maailman tavaraan kovasti kiintynyt, puhui emäntä nuhtelevasti. Et sinä osaa enää mistään muusta ajatella.
Varonen itsekin mahtoi tuntea vikansa ja koetti pysytellä loppumatkan äänetönnä. Muiden joukkojen seuraan päästyä hän ei kumminkaan malttanut olla ottamatta aina uudestaan puheeksi noista kadonneista kapineistaan. Kävipä hän pitkiä joulunpyhiä viettäissään puhumassa siitä naapuritaloissakin. Ennen Tahvanan iltaa, ei olut ketään niillä seuduin, joka ei olisi tietänyt, mikä vahinko Varoselle on tullut ja kuinka harmissaan tämä siitä oli.
* * * * *
Seuraavan arkipäivän iltana muuttui Varosen mieli iloiseksi ja hän tuli hyvissään kertomaan emännälleen, että nyt ne mäkivyöt ja suitset löytyivät.
— Mistä ihmeestä? kysyi emäntä kummastellen.
— Tuo Takaliston mökin Tuomas oli ottanut ja toi nyt hämärissä pois.
— Mitä tuo sanoi, kun toi?
— Sanoi tulleen itselleen ereyksen. Ei sanonut oman puolellaisilta varastavansa ja syytti minua, kun olen vienyt hevoseni toiselle puolen kirkkoa.
— Ja mitä sinä siihen sanoit?
— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.
— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen rakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin toiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.
— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.
— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin häpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä puollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas…
Varonen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla eukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.
Oja-Taavetin lasku.
Taavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen työaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu yhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa näissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei kaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin halkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä sai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate juuriin tarttuillut.
Työn kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen, eikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan, kaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin ruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä sivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi sanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ tuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.
Moni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse mittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti. Eikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.
Mutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei lopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi seuraavalla tavalla.
Taavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo niin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä makailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä, mutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.
Muut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi aivan levollisesti, että voipipa olla.
Kohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin pappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu, niin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen tekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan, kopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.
— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella äänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.
— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa vartta.
Ehkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja kysyi:
— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?
— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos jalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.
Papilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja arveli:
— Ei taida syntiä ollakaan.
— Eihän niitä erittäin paljon ole, sanoi Taavetti ja näytti rupeavan muistelemaan.
— Onko kuitenkin vähän, arveli pappi hymyssä suin.
— On, onhan niitä vähän, myönnytti Taavetti katsoen allapäin lattiaan.Mutta pian hän kohotti päätänsä ja sanoi:
— On minulla hyviäkin töitä.
— No mikäs hätä tässä sitten onkaan, sanoi pappi nauraen. Ehkä jäisitkin saaliin puolelle, jos lasku tehtäisiin.
Taavetinkin suu hymähti vähän nauruun, kun virkkoi:
— Eihän tuota tietäisi.
— Pianhan ne tässä tutkitaan, sanoi pappi tekeytyen vakavaksi.Luetteleppa ensin synnit ja sitten hyvät työt, niin arvaillaan.
Taavetti rupesi ajattelemaan.
— Enpä minä muista sitä ennen tehneeni mitään syntiä, kun kerran nuorena miehenä ollessani varastin viinan kauppiaan lekkeristä hallin täyden viinaa.
— Vai niin, sanoi pappi. Minkään arvoisena tuo synti pidettäisiin?
— Se nyt on noin kahden ruiskapan arvoinen, sillähän se möi muillekin.
— Entäs korko tältä ajalta? huomautti muistoon panija.
— Vieläpä nyt korko sen vertaiselle, vastusti Taavetti. Eikähän sille oikeastaan tullut mitään vahinkoa, kun minä panin saman verran vettä sijaan, mutta olkoon se kaksi kappaa kumminkin.
— Antaa sitten olla. Vaan eikös siitä viinan juonnista tullut yhtään syntiä?
— Eihän siitä mitä syntiä, kun minä en ole pahapäinen enkä kiroile.
— Se jääpi siis kahteen kappaan. Olikos niitä muita?
— Petinhän minä kerran Alapihan isäntä-vainaata kahdeksan kymmenen aitasylen latomapalkalla.
— Olikoon se monen kapan synti?
— Ei se monen — silloin olivat jyvät hyvässä hinnassa — enintään neljän ruiskapan.
— Se on vasta kuusi kappaa. Lieneehän tuohon lisäksi muitakin petoksia.
— Ei ole, vakuutti Taavetti. Enkä minä olisi sitäkään tehnyt, mutta sattui niin tiukka rahasta, etten olisi muuten saanut kunnan veroa maksetuksi.
— Siihenkö ne sitten loppuivat? kysyi pappi.
— Enpä minä muista muuta tehneeni. Miten mahtaisi se lukeutua synniksi, kun löin kerran humalaista korvalle ja taisinpa kirotakin?
— Miten itse arvannet?
Taavetti ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Jospa pannaan yksi kappa siitä kiroamisesta, vaikka sen humalaisen alku se oli.
— Siis kaikkiaan 7 kapan edestä syntiä. — Etkö sinä koskaan ole langennut haureuden syntiin?
— Saivat ne kerran viekoitelluksi yöjalkaan, mutta putosin pitkospuilta puroon ja käännyin takaisin.
— Tokko olit kiitollinen Jumalalle, kun se tuolla tavalla esti pois pahalta tieltä?
— Ne toverithan ne taisivat kuriillessaan pudottaa, sanoi Taavetti.
Pappi joutui vähän hämille, kun hänen opetusyrityksensä kävi niin nolosti. Hän keskeytti siihen syntipuolen tutkimisen ja kysyi:
— Mitäs ne hyvät työt olivat?
— Niin ne hyvät. Annoinhan minä kerran renkinä ollessani kerjäläisukolle kengät ja sitten toisen kerran eräälle köyhälle leskivaimolle hakkasin 3 syltä halkoja ilmaiseksi.
— Elähän mitään, virkkoi pappi. Niitähän taitaa olla niin runsaasti, ettei ennätä laskeakaan.
— Ei niistä paljoa kartu, sanoi Taavetti, ne olivat jo paikatut kengät, enkä minä niitäkään halkoja hakannut pystystä metsästä, vaan rantteista.
— Monenkohan kapan hyviä töitä ne olisivat?
— Jos pari kappaa niistä kengistä, on se niillä puolen talvea kävellyt, ja toiset pari niistä haloista.
— Niillähän jo kuittautuukin enemmät kuin puolet, sanoi pappi. Ja kuinka paljon mahtaneekaan olla jälellä?
— On niitä vielä pari, muisteli Taavetti. Kerran niittyä raivatessani pelastin lampaan mutahautaan kuolemasta ja toisen kerran nostin mustalais-akan keväisestä jäästä, johon se olisi yksinään kuollut.
— Mitenkäs monta kappaa niille arvataan? kysyi pappi salaa nauraa myhähtäen.
— Oli se lammas noin viiden kapan arvoinen, mutta sille vanhalle akalle nyt ei osaa panna mitään arvoa, sanoi Taavetti. Vaan kyllä minä yhden kapan tahtoisin siitä nostamisesta, kun kastui jalkineet ja loppu päivä meni niitä kuivaillessa.
Pannaan vaan yksi kappa, myönnytti pappi. Ei taida muuta tullakaan.
— Eipä tule.
— Siis yhteensä kymmenen kapan edestä hyviä töitä, alkoi pappi tehdä loppulaskua. Niistä kun seitsemän syntikappaa vähennetään pois, niin sinä jäät Jumalalta kolmen kapan saaliiseen.
— Eihän tuo paljon olisikaan, sanoi Taavetti, ikään kuin lohduttaen velallista.
— Eipä ole, sanoi pappi ja rupesi ajattelemaan että mihinkä tapaan tässä nyt olisi puhetta jatkettava.
— Mitäs arvelisit siitä, virkkoi hän vähän päästä kääntyen entistään totisempana Taavettiin päin, jos Jumala mittaisi sinulle nuo kolme kappaa pussiisi ja heittäisi sitten helvettiin?
Taavetti katsoi pelästyneenä pappiin ja virkkoi hätäisesti:
— Jokoon tuo tuon tekisi?
Pappi keskeytti totisuutensa ja naurahtaen virkkoi:
— Olet niin perin yksinkertainen, ukko rukka, että en tahdo tuomita. Sen neuvon kumminkin annan erotessani, että elähän peri noita kolmea kappaa, vaan pidä itseäsi vaivaisena syntisenä, niin ehkä Jumala sinuakin armahtaa.
Taavetti lupasi olla perimättä ja ystävällisesti katellen he erosivat.
Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.
Aattopäivän aamusta aikain oli Katri muistutellut Mikolle, että lähdettäisiin nyt jouluna kirkkoon. Hän pyytäisi naapurimökistä siksi aikaa loisvaimon lapsia katsomaan ja elukoita hoitamaan.
— Niinpä tuolla on tuisku ja pakkanen, etten minä ollenkaan haluaisi lähteä.
Mikko oli juuri tullut ulkoa ja lähenteli uunin eteen, jossa viluisena nosteli hartioitaan ja tassutteli jäisiä kenkiänsä lattiaan.
— Tuisku ja pakkanen, Katri jamasi. Harvoinhan talvella on vesisade, mutta käypipään ne muut ihmiset kirkossa. Sinä se olet ainainen viluinen. Nyt olisi niin sileä tiekin jäälle asti, kun ovat tukkia vetäneet, ettei milloinkaan sen parempi. Vaan mitäpä siitä lienee, ethän sinä kuitenkaan lähde.
— Kun tuolla luulisi tarkenevan, Mikko sanoi myöntyväisesti, kääntäen selkäpuoltansa uuniin päin. No laitahan lähtösi, niin koitetaan mennä.
Katri pääsi kuin pälkähästä. Hän haki aitasta omansa ja Mikon pyhävaatteet tupaan lämpenemään, juoksi sitten naapurimökissä puhumassa kodin pitäjälle. Mikko kävi pari kertaa heinässä, ettei pitkinä pyhinä kesken loppuisi ja hakkaili vielä vähän kotapuita palorantteista. Viimeiseksi illan hämärtäessä nuoritteli liistelaidat rekeen ja teki tammalle tavallista jauhoisemman appeen, että jaksaa aamulla varhain lähteä.
Puolen yön aikana nousi jo Katri keittelemään kahvia ja Mikkokin kävi hevostaan einehtimässä.
— Nyt siellä vasta pakkanen on, Mikko sanoi tupaan tultuansa ja puristeli paljaita sormiaan. Eiköhän heitetä toiseen kertaan se kirkkoon lähtö?
— Sepä olisi sitä, kun heitettäisiin ja on kerran hommattuna, Katri nuhteli. Minusta siellä ei ole sen pakkasempi kuin illallakaan.
— Eihän se sinusta ole, vaikka sylki suuhun jäätyisi. Mutta kun tahdot niin lähtään vaan.
— Otatko sinä einepalasta? Katri kysyi.
— Vieläpä tässä muuta einettä, kunhan joudutat kahvia.
Mielissään kaatoi Katri oikein täydet kupit Mikolle ja olisipa kolmannenkin antanut, mutta ei tämä huolinut, pani vaan tupakan ja lähti valjastamaan hevosta.
— Pitäisiköhän odottaa sitä kotimiestä, Katri arveli.
— Tottapahan tulenee, Mikko sanoi. Jos tässä ruvetaan sitä odottamaan ja käpistelemään, niin palellutaan ennenkuin on ennätetty lähteäkään.
— No ei odoteta. Minä heitän ruokahuoneen avaimen tuvan pöydälle ja lihapannun uuniin, niin kyllä se ne löytää.
Hevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään ja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen. Mikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka viimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan majailla matkamiesten mukana.
Mikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta virstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti ryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita vastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli saanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.
Tie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin että reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.
Viimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui kuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko tirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se ei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin että turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä päättyi sileä tiekin.
Mikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen aika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.
— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.
— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen hallitsen, Mikko vakuutti.
Häntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen sisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan hyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään. Tyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin uunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja sitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.
— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.
— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.
— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan tuvassa lämmittelemässä.
— Käydään vaan.