The Project Gutenberg eBook ofTarinoita ja tapahtumiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tarinoita ja tapahtumiaAuthor: Kauppis-HeikkiRelease date: March 30, 2024 [eBook #73299]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA JA TAPAHTUMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tarinoita ja tapahtumiaAuthor: Kauppis-HeikkiRelease date: March 30, 2024 [eBook #73299]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tarinoita ja tapahtumia
Author: Kauppis-Heikki
Author: Kauppis-Heikki
Release date: March 30, 2024 [eBook #73299]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1897
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA JA TAPAHTUMIA ***
TARINOITA ja TAPAHTUMIA
Kirj.
Kauppis-Heikki
Porvoossa, Werner Söderström, 1897.
Saitureita.Pääskysten elämästä.Syksyllä ja keväällä.Ihaili.Alarapun aviopari.Hessu.Varosen jouluharmit.Oja-Taavetin lasku.Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.Omena ja Kaunikki.Naapurit.Kahden puolen ikkunata.
Saitureita.
Kuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat isänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän olla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen pojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno niminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.
Isänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä tehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja piti huolen ruasta ja vaatteista.
Heti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu ja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on usein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä säästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja muutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis aina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän markan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan, jotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.
Alussa nämä "tilikirjat" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa, mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku kirjaimen sukunenkin joukkoon.
Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä. Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa, että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä, syntyi sana kun syntyikin.
Ikävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat usein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä herkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja leipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei vuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.
Mutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan koko karttunut mieltä myöten.
— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki ruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi Kusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos mentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois lähtevän.
— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä jo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.
— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.
— Entäs äiti, muistutti Mauno.
— Äiti hoitaa taloutta.
— Jaksaneeko?
Kysyivät itseltään, ja sanoi jaksavansa ja oli kehoittamassa.
Veljekset lähtivät heti tietämään arenttiehtoja paikan omistajalta ja onnistuivatkin jo samalla tiellä tekemään päällisen sopimuksen viiden vuoden ajaksi. Kevättalvella sai jo muuttaa asumaan.
Nyt tuli veljeksille kiire elukkain hankkiminen. Ensi töikseen riensivät he läheisille markkinoille hevosta ostamaan. Kauppa onnistui niin hyvin, että heille kohta tarjottiin parikymmentä markkaa voittoa. Kuston valtasi samassa voitonhimo ja hän sanoi:
— Mene sinä Mauno katselemaan toista, minä myön tämän.
Mauno meni ja kohta hänellä olikin toinen.
— Tuossa on sinulle kaikki rahat, sanoi Kusto yhä innostuen. Osta niin monta kuin saat, vaan elä anna pettää itseäsi. Tämä kauppa taitaa kannattaa.
Mauno suostui jatkamaan ja kohta heillä oli toista sataa voittorahoja. Hän oli tarkka hevosen tuntia ja oppi pian ostomiehelle tarpeelliset metkuttelemiskeinot. Kusto taas oli kuin luotu hevosen myöjäksi. Jokainen tuntematoin ajatteli ulkomuodosta katsoin, että tuolta mieheltä minä otan hevosen puolella hinnalla, mutta loppupäätös oli aina se, että muutamia markkoja jäi Kustolle voittoa ja välistä kymmeniäkin.
Hyvillä mielin palasivat veljekset markkinoilta ja alkoivat ostella muitakin talossa tarvittavia elukoita ja kaikkia tärkeimpiä työkaluja. Entiset rahat kuluivat jotenkin vähiin, mutta nyt oli heillä tiedossa useampia keinoja, miten rahoja vastaisuudessa hankistaan.
Kevättalvella muuttivat Kuosmas-veljekset Juureisaholle, joka oli toista peninkulmaa etäällä tehtaasta. Paljon oli heittänyt entinen asukas tekemistä, mutta kyllä veljeksetkin näyttivät, miten töitä tehdään. Melkein yötä päivää he vedättivät makua pelloille ja samoin sulan tultua latoivat aitoja, ojittivat peltoja niin, että sen huomasi syrjäisetkin, että tuossa tehdään työtä. Kävipä maanomistaja itsekin ihailemassa vastatulleiden lampuotiensa uutteruutta ja arveli itsekseen, että viiteen vuoteen ne perkkaavat hänen maansa kasvitarhan kalttaiseksi. Tässä toivossaan hän kumminkin pettyi. Kesän aikana ja varsinkin ensimäisen, tahtoivat veljekset panna kaikki voimansa maantyöhön, mutta talven tultua tuli muutos. Ennen opitut tehtaan työt vetivät puoleensa kuukausiksi ja markkina-ajat menivät hevoskaupan hoteella. Kaikistellen se ei kyllä ollut yhtä edullista, vaan kannatti kumminkin.
* * * * *
Viisivuotisesta asumusajasta oli viimeinen talvi veljeksillä menossa.He olivat juuri tulleet markkinoilta ja tekivät tiliä voitoistaan.Samalla tekivät he laskua kaikista rahavaroistaan, jotka nousivat jopaljo kolmannelle tuhannelle.
— Mitä sanot Mauno, virkkoi Kusto, vieläkö jatketaan tässä oloa eteenpäin.
— Mistäpä niitä parempiakaan olopaikkoja löytynee, sanoi Mauno.
— Niin mutta ajatteleppa, kun isäntä tahtoo, että meidän pitää tähän rakentaa uusi tupa ja korjata navetta. Sinä et ymmärrä, veli Mauno, kuinka paljon ne tulevat maksamaan.
— Maksaahan ne, myönnytti Mauno. Mutta tupa tässä on aivan tarpeellinen, sillä tämä kohta kaatuu päälle.
— Siksipä minä olen ajatellut, että muututaan toiseen paikkaan, sanoiKusto.
— Ei nyt yhden tuvan tautta muututa, esteli Mauno. Onhan meillä siitä kulukista luvassa kolmea vertaa pitempi kontrahti.
— Jää sinä tähän, sanoi Kusto, mutta minä haen asuntoni muualta.
— Ettäkö ero tulisi? kysyi Mauno vähän ihmetellen.
— Niin, en minä rupea semmoisiin kulutuksiin toisen maalla, vahvistiKusto.
— Mitenkäs äidin kohta sitten jäisi? kysyi Mauno.
— Annetaan äidin olla toinen kuukausi toisen luona, esitti Kusto.
— Sehän olisi kuin kerjäläisen muuttelemista, moitti Mauno. Miksei koko vuotta?
— Vuosittain ei tule elatuskustannus tasaisesti jaetuksi, jos sattuu katovuotena toiselle ja hyvänä vuotena toiselle, selitteli Kusto.
— Tulee tarpeeksi tasaista, jos muuttuu keskitalvella.
— Kyllä sitten, jos keskitalvella.
— Suostuneeko äiti siihenkään.
— Miksei suostuisi, eihän äidillä ole mitään perintöä.
Mauno tahtoi kumminkin kysyä äidiltä itseltään, suostuisiko tämä heidän tuumaan, jos ero tulisi. Ja kuului suostuvan, vaikka ei näyttänyt olevan mieleistä erotuuma yleensä.
— Milloinka sinä jo tahtoisit erottavan? kysyi Mauno.
— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana katsella asuinpaikkaa.
— Aijotko ostaa omituisen maan?
— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla…
Kusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa kuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä sydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle pitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi tilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä markkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari pienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli kaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä toisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan kuin Kustolle luotu emännäksi.
Nämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten olisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan. Nytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän sanoi:
— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei ensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut, että ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi, kun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi veli, puhunko oikein?
— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika jakaa.
— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja sovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä; siinä vaan kuluu.
— Koetetaan.
— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen puoleen.
— Olenkos minä ennenkään omaan puoleeni?
— Et ole, en kykene sanomaan, mutta jos näin viimetilissä sattuisi mielet muuttumaan.
— Jos et itse muuta.
— En minä missään tapauksessa, vakuutti Kusto.
— Mutta minua jo epäilyttää, ettei me sovita kaikkia tavaroita jakamaan, sanoi Mauno. Kumpiko meistä esimerkiksi ottaa liinakkotamman, se kun on vähän potkuri?
— Saatan minä ottaa, sanoi Kusto. Mutta jos luulet minun voittavan, niin arvataan edeltäpäin kumpaisellekin hevoselle hinta ja joka paremman ottaa, palkitkoon rahalla huonomman. Se keino on hyvä muitakin tavaroita jakaissa.
— Mikä ne sitten lopussa muistaa, kuka se kulloinkin on joutunut maksuun ja minkä verran, huomautti Mauno.
— Ei heitetä loppuun, selitti Kusto. Jaetaan rahat ensin ja joka ottaa paremman elukan, tai muun kapineen, niin maksakoon rahat paikalla käteen.
— Rahatko ne siis otetaan ensin jaettavaksi? kysyi Mauno.
— Heitetään iltaan, mennään ensin aittaan, siellä ei tarvita rahoja, kun otetaan puntari.
Nyt saatiin asia alulle. Kusto otti puntarin ja keräsi liedestä kourallisen kylmiä hiiliä mukaansa aittaan. Jauhot suostuivat he jakamaan ensiksi. Mauno rupesi säkkiä pitämään ja toinen ammentamaan.
— Nosta jo, käski Kusto.
— Pane heitä niin paljon kuin varot puntarin kannattavan, sanoi Mauno.
— Ei panna leiviskätä enempi kerrallaan, sillä lopulla puntaria tekee hivuskarvan ala naulan ereyksen ja silloin ei tule tasaista.
— No huokeampi se on minulle, mutta aikaa tässä menee.
— Onhan meillä aikaa, lohdutteli Kusto ja riputteli hypyn kerrallaan pussiin, samalla kuin toinen kiikutti sitä puntarin nokassa.
— Kumpaiselleko ensiksi kopistetaan?
— Se on sama, ei tässä hairausta tule.
— Tuossa on sitten sinulle.
Samassa vetää kahnautti Kusto hiilellä seinään merkin ja joutui neuvomaan:
— Elä pitele säkin nurkista niin, että sinne jääpi jauhoja.
— Ei jäänyt. Alahan ammentaa uudestaan ja joutuin, uupuu siinä käsi, jos sinä kovin tarkasti tiputtelet.
Toinen mittaus kävi jo paljon sukkelammin. Kusto piti tarkan huolen hiilimerkistä ja joutui aina muistuttamaan, ettei jauhoja jäänyt säkin nurkkiin, kun hänen puolelle tyhjennettiin.
Jyviä jakaissa ei ollut muuta silmällä pidettävää, kuin ettei mittakappaa missään tapauksessa kolauteta ennen pyhkäsemistä ja että pyhkäsy tapahtuu niin ettei jyvääkään jää laiteille. Viimeisen vajaan kapan jakoi Mauno rehellisesti kouralla, vaikka Kusto ensin esitteli puntarijakoa.
* * * * *
Yönseutuna jakoivat veljekset raha-omaisuutensa ja seuraavana aamuna voivat ryhtyä muun irtaimen tavaran kimppuun. Ensin oli koottava kaikki näkösälle. Jokainen nurkka siinä katseltiin ja mikä vaan penninkään arvoiseksi arvattiin, tuotiin jaettavien joukkoon. Kaikki vanhat virsut, kengän kappaleet ja mitä vaan oli, otettiin tutkittavaksi raha-arvon mukaan.
Kun ei enää huoneista, eikä ulkoa löytynyt muuta kun joku luudan tynkä, alkoi itse jakaminen. Kusto haki uunilta pari sileäpintaista pärettä ja ojensi niistä toisen Maunolle.
— Mitä sinä näillä? kysyi tämä.
— Ei kulu paperi, selitti Kusto. Otahan kynä käteesi.
Heidän taloudessaan kun ei ollut rautaa arvokkaampia metallitavaroita, joutui kaksi kirvestä ensiksi esille. Kuston keksimä järjestys vaati, ettei niitä saanut yhtä rintaa vertailla toisiinsa, vaan ne olivat tutkittavat yksi kerrallaan. Esineen hinnasta ei saanut keskustella sen enempi, kuin että minkä se uutena maksoi ja sitten ajatella nykyinen hinta ja merkitä päreesen numeroilla. Sen tehtyä asetettiin päreet rinnatusten. Jos numerot olivat samat, ei siinä ollut mitään korjaamista, muuten pantiin eroitus kahtia. Niin tuli toiselle kirveelle hintaa 1 markka 60 penniä, toiselle 1 markka 22 1/2 penniä.
— Mitenkäs nyt tehdään? kysyi Mauno. Kumpiko maksaa ne 37 ja puoli penniä?
— Se joka haluttaa ottaa paremman kirveen.
— Minä otan paremman, se kun on minun nimikkoni, sanoi Mauno.
— Ota vaan, sanoi Kusto. Et tarvitse antaa kuin 37 penniä, puoli penniä pannaan muistiin.
Mauno antoi rahat paikalla. Tätä tekoa tekivät veljekset niin ahkerasti, että tuskin syödäkään malttoivat. Silloin tällöin vaan kävivät hevosille antamassa ruokaa.
Alussa oli tavaroiden otto vapaaehtoinen, mutta Mauno siitä viimein teki muistutuksen.
— Sinä otat aina sen puolen, jossa on rahaa muassa, sanoi hän.
— Eihän se mitään, lohdutteli Kusto. Sinä saat tavarat sitä parempia.
— En minä aina paraimpiakaan tahtoisi, sillä se on rahoille hupa.Asetetaan nyt niin, että vuorotellen toiselle ja toiselle rahapuoli.
— Ei hyvä veli se oikein sovellu, sillä kuka sen takaa, tuleeko enempi sinulta kuin minultakaan olluksi ajattelematta omaa etua, kuin on edeltäpäin tiedossa, mikä tavara millekin joutuu. Jaetaan ennen vaikka arvalla silloin kuin kumpainenkin haluttaisi ottaa saman puolen.
— No jaetaan arvalla, mutta mistä ne arvat tehdään?
— Onhan meillä pieniä penniä, laitetaan niistä. Anna sinä yksi, minä panen toisen.
— Tuossa on, vaan mitenkä niillä…
— Kohta sen näet.
Kusto otti veitsensä ja raapasi sen kärjellä toisen pennin kupeesen pari raamua.
Ensimäisen erimielisyyden sattuessa vetäsi Kusto jaettavaan esineesen hiilellä ristin ja asetti sitten pennit hattuun, jossa puisteli niitä vähän aikaa ja sitten ottamaan. Jolle nousi merkitty penni, se sai hiiliristillä merkityn esineen.
Tämän keinon keksittyä jatkoivat veljekset jakoa aivan tyytyväisesti, vaikka kyllä siinä meni monta päivää. Viimein joutuivat miesten omat vaatteet jaettavaksi ja siinäpä ei enää entiset jakotavat oikein soveltuneet. Kusto oli paljon pienempi Maunoa, joten vaatteita ei sopinut vaihettaa. Täytyi panna omatunto kiusaukseen, niin vaarallista kuin se olikin. Pahimmin pelkäsi Kusto veljeänsä, sillä se oli pitkässä jakotyössä käynyt entistään joutuisammaksi hinnoittelemisessa. Kerran -vaan katsahti esineen päälle ja tekasi samassa numerot päreen pinnalle. Siinä olikin parhaallaan käsissä muutamia paria hurstihousuja.
— Mauno, tee omantunnon mukaan! varoitti Kusto katsellen lahkeen suut ja kaikki. Uneuta sinä pois mielestäsi, että nämä ovat minun housut, eläkä pane korkeampaa hintaa kuin oikein. Katsos, täälläkin on reikä.
— Revennyt vähäisen, mitä se…
— Niin, ja Kuston housut ovat pienempiäkin, sanoi äiti, joka oli tullut katsomaan vaatteiden jakoa ja pitämään siinä lempipoikansa puolta.
— Sekin on otettava lukuun, vahvisti Kusto.
— Mitäs te sanotte siihen, kun leipä loppuu, mistä minä jauhoja otan? kysyi äiti, kesken muun homman.
— Niin, mitenkä tehdään, sanoi Kusto kääntyen Maunon puoleen.
— Ottakaa nyt kumpaisen säkistä hyvänsä ja toisella kerralla toisen.Muistaahan nuo.
— Ei sen äidin muistiin ole luottamista, sanoi Kusto. Käy mittaamassa puntarilla yhtä paljon kumpaisenkin säkistä; se on selvin.
— Potattiakin pitäisi hakea kuopasta, minä en niitä sieltä asti saa, kun säilöstelee jalkoja.
— Ja nehän ovat unehtuneet vielä jakamatta.
Vaatteiden jaon toimittivat he kumminkin loppuun ja sitten kävivät yhtenä antamassa äidille jauhoja ja siltä tieltä suoraan potattia jakamaan ja noutamaan.
— Kapalla ne kaiketi jaettaneen, sanoi Mauno ja aikoi ottaa sitä käteensä aitasta lähtiessä, vaan Kusto joutui estämään.
— En minä anna hiekkasia potattia mitata vasta ruunatulla kapalla, se kuluu siinä, sanoi hän ja otti omansa pois.
— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.
— Ennen vaikka puntarilla.
— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen työlästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?
— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli Kusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei sen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä liikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.
Kusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin Mauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon pääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa loput yksin potatin, ja niin se kävikin.
* * * * *
Veljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi pitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä minkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä sulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut. Kovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta uusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.
Viimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi. Siinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä kysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä verran etua talon ostoon.
Ensimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä ja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä oli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille kylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.
Vasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä hän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin kertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä, jotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.
Juurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä. Kaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui niin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi hän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.
— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.
— Onhan niitä neljä, sanoi poika.
— Entäs nuo toiset?
— Ne ovat muita talon ihmisiä.
Ei ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein rohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä on perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta renkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.
Onneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän pani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä vettä kasteluksi.
— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä naiselta, joka ammensi vettä.
— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.
— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli uteliaana puhuteltavaansa.
— Ottaa minun luvalla, ei näy tässä parempiakaan luvan antajia, sanoi nainen tehden työtänsä.
Kusto ei osannut miten jatkaisi keskustelua. "Siltä väliltä", ajatteli hän naisen sanoja, hämmennellen apetta. Saattaisi olla tuokin, mutta tottahan se silloin olisi talon ihminen.
Naisen ulkomuoto ei ollut vähääkään viehättävä, niin että Kusto saattoi mielellään uskoa tämän toiseksi. Hän päätti antaa aikaa asialle ja tekasi pienen hätävalheen, että hän on matkalla vähän vilustunut ja pyrki taloon yöksi, vaikka olikin keskipäivä. Tekipä vielä illan kuluessa sellaisen uhrauksenkin, että keitätti suuren pannun kahvia ja juotteli talon väkeä, sekä joi itse. Ja sillä tavoin hän pääsi selville, että se haettava oli kuin olikin aivan sama, jota päivällä puhutteli navetassa. Hän oli isännän sisar, Reeta nimeltään, vanha piika, usein hyvin kiukustunut elämäänsä ja asemaansa.
Hämärätä viettäissä teki Kusto muutaman tuttavuus yrityksen Reetalle, mutta tuli kohta huomaamaan ettei sitä ollut hyvä lähennellä talottomana ollessa, vielä vähemmin vasikannahkan ostelijana.
Kusto ei pahastunut Reetan katsantokannasta, piti sitä päinvastoin taloisen ihmisen merkkinä, kun ei mielly maattomiin joutomiehiin. Tämä vähäinen kosinta puuha antoi kiihoitusta Kuston maan ostolle. Naapurissa vielä kertoivat, että Reetalla olisi joku leskimies, talon isäntä, kosiana. Tämä tieto kiihoitti kilpailemaan, eikä nyt joutanut kesää odottamaan. Hän lähti tositeolla kyselemään tilusten hintoja ja ostikin kohta pienen rappeutuneen tilan. Heti ostettua muutti hän sinne tavarat ja elukat, sekä toi äitinsä hoitamaan taloutta.
Talon isännäksi päästyä lähti Kusto julkisesti kosintamatkalle. Hän meni kuin tuttuun paikkaan ainakin ja esitti kohta morsiamelle asiansa.
— En minä lähde sinne vanhan akan käskettäväksi, teki morsian tenän ensi aluksi.
— Ei se äiti ole siinä sen pitemmältä kuin sinä tulet, se menee toisen veljen luokse, selitteli Kusto ja sai kuin saikin taipumaan, niin että liitot tehtiin ja kihlaiset juotiin.
Sitten seurasi "syynillä" käynti sulhasen kotona, joka päättyi hyvin, vaikka kyllä morsian ensin halveksi mokomata "räsämänttiä", kun ei ollut kattoakaan kaikissa huoneissa.
— Vaihdetaan parempi, kun aika joutuu, lohdutteli sulhanen.
Ensimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin, pannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla kestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka kyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen leivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.
Häiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui siihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat kiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta kaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla, jos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut antaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan vihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen vihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi. Morsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.
— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan kudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.
— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto mitä suloisimmin.
— Onko siellä kangaspuut?
— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.
— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.
— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupailiKusto.
— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta aikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun pitäisi sinne niin kiireellä joutua?
— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto rehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi suuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.
— Vai niin, sanoi morsian ja katsahti jo vähän tylysti sulhaseensa.Koska se on sillä lailla, että minun tulolla ei ole mitään kiirettä,kun vaan rahat joutuisivat, niin saat pitkään odotella kumpaisiakin.Tule ensi lauantaina pappilaan, niin tehdään ajoissa ero.
Kusto ihan hämmästyi ja koetti purkaa puheitaan, lupailipa kesäänkin odottaa, mutta asia oli jo pilalla.
— En minä ole niin miehen puutteessa, että lähtisin sinun maittesi päällisiksi.
— Sovitaan pois, houkutteli Kusto yhäkin. Se on niin ilkeä mennä puruille ja tulee se maksamaankin kymmeniä markkoja sinulle, sillä minä tahdon tilin mukaan kaikki kuluni.
— Elä minun markkojani sure. Markkasi saat, etkähän sinä muuta vailla olekaan, sanoi morsian ilmeisen tylysti. Tule vaan ensi lauantaina pappilaan.
Oli Kustosta vähän ikävätä, kun niin hyvät toiveet menivät tuolla lailla. Ei hän sentään suuriin suruihin antautunut, eikä herennyt toivottomaksi. Maan vaihto oli saatava toimeen millä tavalla hyvänsä ja kun näytti siltä, ettei naimiskaupan kautta ennätä hankkia rahoja, ei ollut muita keinoja kuin kiire velan otto.
Kusto alkoi heti kysellä, kellä tiedettäisiin olevan rahoja lainata. Eivät muistaneet olevan niissä tienoin kellään rahoja. Viimein joku arveli, että ehkä Myssylässä olisi, mutta se isäntä kuuluu olevan salarikas saituri, ettei ilmoita rahojaan, eikä anna velaksi, kuin hyvin harvoille. Kustossa heräsi toivo, sillä hän ei pitänyt mainittuja ominaisuuksia minäkään pahana. Ja eikös Kusto arvannutkin oikein. Siellä löytyi niin erinomainen isäntä, että Kusto otti hänet ikipäiviksi esikuvakseen. Se oli alussa puhutellen niin köyhä, että jos ei Kusto olisi edeltäpäin tietänyt, olisi hän ehkä ollut taipuvainen auttamaan sen kurjaa kohtaloa muutamalla pennillä. Köyhyys paistoi joka kohdasta. Huoneet olivat päälle kaatumassa, talon kalut kaikki vanhoja kuluja, eikä niitäkään, kuin ihan välttämättömimpiä. Semmoisia kuin kahvipannuja ei ollut ensinkään. Isännän vaatteus kokonaan, mutta varsinkin housut, menivät paikkojen paljoudessa edelle Kuston arkihousuista.
Kauvan aikaa puhui Kusto kauppa—aikeistaan, ennen kuin johti puheen rahoihin.
— Eihän minulla mitä rahoja ole, kielsi Myssynen heti.
— Niinhän nuo ihmiset puhuvat että on teillä, sanoi Kusto.
— Joku satanen jos sattuu olemaan, niin siitä ovat ottaneet puhuakseen.
Kusto ei ollut kuulevinaankaan Myssysen rahattomuutta, vaikeroitsi vaan omaa puutettaan ja esitteli maatansa velan vakuudeksi. Ja viimein sieltä taas "joku satanen" ilmestyi, josta se monen verukkeen perästä kohosi tuhanteen ja lopulta lupasi Myssynen katsella summan täyteen, sillä aikana kun Kusto käypi päättämässä talon kaupan ja teettää velkakirjan.
Tyytyväisenä palasi Kusto kotiinsa, sillä nyt olivat rahat tiedossa ja olipa hän nähnyt samassa talossa tytönkin, jota päätti käydä kysymässä, niin pian kun sai entisen kanssa tilit selväksi.
* * * * *
Huonolla kevätkelillä ja keskellä kauppakiireitä täytyi mennä lauantaina pappilaan puruille entisestä morsiamesta. Eri teitä ja eri hevosella ajoi sinne kumpainenkin. Asiasta ilmoitettua rovastille, katsoi tämä heihin kumpaankin tutkivasti ja virkkoi:
— Kun täydessä ijässä olevat ihmiset olette noin kevytmielisiä.
— Tämän Reetan syy se on kokonaan, selitti Kusto, osoittaen selvyyden vuoksi sormellaan.
— On yhtä paljon itsesikin, vastasi Reeta.
— Mitä ne syyt ovat? kysyi rovasti.
— Ei ihan mitään, jouduttautui Kusto selittämään sormellaan viittilöiden. Tämä Reeta vaan aivan tyhjästä kyllästyi ja tahtoo purkaa, ja samahan se on. Sen minä kumminkin tahdon, että Reeta ennen purkua maksaa tilin mukaan kaikki minun matkakuluni ja muut menot… Täällä on tilikirjat.
Kusto alkoi kaivaa niitä poveltaan.
— Ehkäpä ne ennätätte muuallakin selvitellä, sanoi rovasti, täällä ei olisi aikaa näin lopulla viikkoa.
— Se on oikein sanottu rovastilta, kiitteli morsian. Vai täällä hänen tilikirjojaan ruvetaan tutkimaan. Ja tuostahan nyt kuulette, mitkä ne eron syyt ovat. Eihän tämä minusta välittäisi mitään, kun vaan saisi rahani.
— Elkää uskoko, rovasti, se on kaikki vihapuhetta, sanoi Kusto ja pani tilikirjat taskuunsa.
Rovasti naurahti ja toimitti sitten eron, viitsimättä pitemmältä kuunnella heidän syitänsä.
* * * * *
Vielä viime lopussa koitteli eronnut morsian Kuston kärsivällisyyttä, kun ei antautunutkaan tiliin matkakuluista, ajoi vaan kotiinsa ja käski tulla sinne, jos on saaliissa. Mutta ei Kustokaan heittänyt tiliänsä perimättä, vaan ajoi perästä.
Paljon kylmempää oli nyt kohtelu, kuin edellisillä kerroilla. Heiniä tosin viskasivat hevosen eteen, vaan talliin eivät panneet, eikä miestäkään viety kamariin. Tilintekokin tapahtui tuvassa kaikkein kuulten.
Asianomaiset istuivat toinen toisessa päässä pöytää, Kustolla tuttu tilikirja edessä ja kädessä lyijykynä, että jos tarvitsisi tehdä korjauksia kotona tehtyihin laskuihin.
— Kaksi käyntiä täältä kautta pappilassa, alotti Kusto, yhteensä 52 ja puoli virstaa, joka, luettuna 10 penniä virstalle ja 6 penniä peninkulmalle rekirahaksi, tekee yhteensä 5 markkaa 50 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?
— Tottahan tuo lienee oikein, vastasi Reeta arviolta.
Kusto merkitsi sen kohdan hyväksytyksi.
— Sitten kaksi matkaa täällä, yhteensä 26 virstaa ja rekirahat, summa 2 markkaa 75 penniä. Reeta, onko oikein?
— Mahtaa olla, vaan lasketko sinä senkin vasikannahkain ostossa käyntisi tähän?
— Ei, ei, vakuutti Kusto totisesti ja niin kiintyneenä tileihinsä ettei yhtään huomannut syrjäisten naurun tirskunaa. Nämä viimeiset ovat sulhasina käynti ja toinen se, jolloin ilmoitit erottavan. Muistathan.
— Muistan.
— Sitten miehen ja hevosen arkipäivä. Onko 2 markkaa paljo?
— Pane vaan sinne.
* * * * *
— Sitten seuraa tili eväistä. Kolme rieskaa ja kaksi leipää, niinkun sen näit, yhteensä 18 naulaa ja neljännes, joka 15 pennin jälkeen naulalta tekee 2 markkaa 73 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?
— Antaa vaan tulla.
— Sitten kalakukko, niinkun sen näit, jossa oli 4 naulaa kaloja ja 1 naula sijanlihaa. Onko, Reeta, mielestäsi paljon, jos pannaan kaloille ja kukon kuorelle 1 markka ja lihalle 50 penniä?
— Kyllä kestetään.
— Paistettua sijanlihaa 3 naulaa paraalta paikalta, niinkun sen näit.Onko paljon 60 penniä naulalle?
— Kestetään sekin.
— Sitten 2 naulaa voita, niinkun sen näit, 75 penniä naulalle. Mitä sanot, Reeta?
— Sepä taisikin olla viimenen.
— On täällä vielä kahvitili, muistutti Kusto. Kaksi kuppia nisun kanssa ja kaksi ilman. Yhteensä 30 penniä. Onko paljon.
Reeta ei vastannut mitään, kysyi vaan yleistä summaa ja saatuansa tietää, heitti jotenkin tylyllä tavalla rahat Kuston eteen ja tarttui samassa arvostelemaan tiliä.
— Mistä sinä tiesit niin neljännesten päälle kaikki leivät ja lihat?
— Minä pelkäsin tämmöistä tapausta ja punnitsin varalta, selitti Kusto.
— Ja sitten ilkesit tulla meitä puntarin nokasta syöttämään.
Reetalla oli aikomus pitää pitempi erojaispuhe entiselle rakastajalleen, mutta samassa tuli renkipoika ulkoa ja sanoi että vieraan hevonen on potkaissut porsasta, niin että se taitaa kuolla. Monissa miehin mentiin ulos ja totisesti siellä porsas sätkytteli viimeisiä kertoja sorkkiansa. Se oli saanut armottoman kovan potkun päähänsä terävänaulaisesta kenkäjalasta.
— Kyllä siinä meni porsas, surkutteli emäntä. Kaikenlaisia hevosia heitä on.
— Ei siinä tule mitään vahinkoa, kun lopettaa kiireelle ja panee lihaksi, lohdutteli Kusto.
— Lopetettava se kyllä näkyy olevan, puuttui isäntäkin puheesen, mutta turhaa on sanoa, ettei siinä vahinkoa tulisi, parin kuukauden vanhassa porsaassa.
Renki sai käskyn lopettaa porsaan ja muut joukot poistuivat äänettöminä huoneesen.
— Olipa se vähän ikävä tapaus, puheli Kusto kynsiskellen tukkaansa.
— Oli se tavallaan, sanoi isäntä tekeytyen totiseksi, vaikka hänelle samalla näkyi juolahtavan hupaisempi ajatus mieleen. Asia on minun mielestäni niin, että kenen eläin vahingon tekee, se sen maksaa.
Kustolle tuli tuiki vaikea olla, kun kuuli puhuttavan maksusta.
— Jääpihän siitä lihat taloon, koki hän esitellä. Otatte toisen porsaan ja minä annan 50 penniä "kärsärahaksi".
— Antaa olla kukkaron aukomatta niin vähän tautta, keskeytti isäntä. Tästä täytyy tehdä toisenlainen tili. Vieras saapi pitää porsaan omanansa, kun maksaa meille laskun mukaan sen ruan ja hoitopaikan.
— Mitenkä sitä osaa laskea, kun ei ole mitan mukaan syötettynä, sanoiKusto, ihmestyen isännän esityksestä.
— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä osattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä kuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan kuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.
Mutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa toisiin huoneisin nauramaan.
— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja käski sitten renkipojan noutamaan allasta.
Poika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan lattialle.
— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole jaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.
— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta tänne.
Renkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.
— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse selväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.
Ei ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa kikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja kävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty kuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja että maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella kuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.
— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata allasta, vai miten sulhanen tahtoo.
Kusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan, vaikka kunnianimellä mainittiin.
— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.
— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on 15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4 markkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3 markkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.
— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.
— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta koitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon, jos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.
— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon syy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä vahingoita.
— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä, Sitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen, onko 50 penniä paljon?
Kusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään, jonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.
— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko paljon.
Nyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä heräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan ja virkkoi:
— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.
— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan, poika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin, jos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.
Kusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.
— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.
— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.
Kusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle hyvästit, lähti ulos.
Renkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt omaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään, vasemmalle puolelle.
Kusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan rekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon joukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja useammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.
— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä porsasrahat palkinnoksi.
— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää vähemmällä, nyt vei sen porsaan.
— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan tyhjänä mennä.
* * * * *
Hevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen pilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin erotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin. Toisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille koristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö oli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä kovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön isälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä mukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin maksettava, joskaan ei erittäin kiireelle. Tällä muistutuksella ei ollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan ainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.
Kauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän kotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä menoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.
Nuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia, eikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.
Nyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella sai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan niistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin tuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.
Yhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen, nimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat kojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet köyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin rahoja kotiin päin.
Tanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua kokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan heille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli pistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia keittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät tätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli isännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin juontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.
Sama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto valitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka sitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja keitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein Kusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että "eikö pojat keitätä kahvia". Ja mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda omaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.
Kekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen asti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.
Jos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:
— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä.Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.
Lomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:
— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Katkesi kaiketi se.
— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Oikein on.
— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.
Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa rahat käteen.
* * * * *
Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää. Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.
Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät vastaan ja kyseli:
— Antaako ne teille penniä palkasta?
— Antaa, antaa, selittivät lapset.
— Minä saan 10 penniä.
— Minä 15 penniä.
Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta. Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset; aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt", niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.
Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain lomassa pitämässä puoliansa.
Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina kotiinsa.
Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen nivakka puolukoita.
— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.
— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!Riihi on palanut!
Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.
— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä, päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.
Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan monta "lestiä" hiiliä.
Kuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:
— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä nyt tuli.
— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa puolukkatili.
Hän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen pihaan.
Seuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri vahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain poiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä kotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina ostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia tuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.
Monta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä kuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka olikin kielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni Liisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi Kusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään tienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin täyttä siitä tuli.
20, kun mittasi vähän vajaaksi.
Kuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin saisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.
— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot, jos minä toisin viinaa kaupaksi?
— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.
— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.
— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta sitä et saa yrittääkään.
Kusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.
Seuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä luvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää, vaan ei aivan myötäänsä.
Kuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin askeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin istumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä. Alituinen nuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä ostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut penniäkään.
Muutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän meni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven narahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä aitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen seisoi jyväpussi selässä odottamassa.
— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät sanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi rappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.
— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia näen. Tupaan heti!
Hän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.
— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan jyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?… Mari! Nouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä varastamassa. Kuuletko Mari?
— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten istumaan.
— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla semmoisia.
— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.
— Miten opettanut?
— … ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta lapsiltasikin.
— Minäpä en ole sitä tietänyt.
— Nytpä tiedät.
— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään alta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.
Kusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.
— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä onSaku? Tietääkö tytöt?
Mutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.
— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian aivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.
— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.
Tuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä lisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä… Mitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?
— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti koskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin rikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken maailman väen joka sunnuntai-illaksi.
— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.
— Ei tarvitseisi, vaan onhan ne. Antasit mennä kansakouluun, niin oppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.
— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille annan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.
— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen sänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.
Kusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten nukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä kertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat jyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta tämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää kaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.
Tappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin kotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat, jotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen askein lausumansa epäilys, että "ei tullut minun lapsistani ihmisiä", tahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä olisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut huomen aamulla tehdä.
Loppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä luopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi,jos Marivielä kerrankaanottaa kouluun lähettämisen puheeksi. Itsepuolestaan oli hän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin, kuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.
Pääskysten elämästä.
Puut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille loi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä kukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren alta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut sekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta nauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa, laulaa ja liikkua.
Kartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä Ne olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan pitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat korjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin suojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja itsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli saatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita pehmoisia aineita vuoteeksi.
Tuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin kerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä irroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka kävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka ei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia mutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.
Tuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta tehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä kuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka yhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut oikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä kumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä taisi olla se, kun toisen pesän rakentajalla ei ollut toveria; hän oli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä. He asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella selittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei ole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan aikeestaan.
Kun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta, ryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua. He jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja itse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan korjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta tuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut. Naapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden taloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden. Mutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki teot niiden puolelta, joilla oli.
Tuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä kantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat suunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle ja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan. Alakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa korjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi, kun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan. Siinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä sen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.
Kauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen kiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei sittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi katkeamatta, tulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä olot paranevätkin.
Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen, hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu muuttui samassa hyväksi.
Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin. Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen. Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.
Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään. Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä, ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä lentoliikkeitä.
Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä, kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana. Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin yhtyneet.
Syksyllä ja keväällä.
Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo vesi otsalta ja janotti armottomasti.
Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta lähdevettä.
Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu, sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita oksia lattialta.
— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo seisauttaen rukkinsa.
Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.
— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti olevan puheliaampi miestään.
Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.
— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä lukeakaan.
— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin kehoitukseksi.
— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue sitten Isämeitä.
Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua, että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.
— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?