Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen, kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan kouristi sydäntä.
Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten. Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.
Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:
"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. — Ihminen tai eläin, minä rakastan sinua…"
Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.
Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.
Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.
Luutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään viidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin kohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.
Sitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka viimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän ensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen kaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.
Puolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä tiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He saattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset liikkuivat edestakaisin kylän portista.
Vihdoin kuului merkki — rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli samanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla työskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin hullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät maahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.
Niin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille, ennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja seuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa käsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.
Hetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta ranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän keihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes ehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.
Pian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi verilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin univormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset ja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun he vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat työstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut ainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.
Huolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei tavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta, ja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa, huomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota valkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään käyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa D'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä liikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä merkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän toverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.
Vihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat leiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa heitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin vartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota ei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan kuolleitansa. —
Seuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa kylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä kotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja aitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.
Verkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen täyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa niistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin kuollutta.
Clayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä.Englantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, silläD'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiäystävyksiä.
Clayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä katkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter oli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja olihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista velvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi. Mutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti tämä päätänsä.
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla tällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan tai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut häneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen nimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän ei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi rohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa, milloin tahansa se meidät yllättää."
Clayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus ranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan haihtunut.
Oli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus ennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä että laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään perille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat kilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi epäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät he olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista vangitsijoistaan.
Totinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain muutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet varovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää kohti.
Clayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon puhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle saadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle ruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.
Ovella seisoi Jane Porter.
"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?" kysyi hän. "Löysittekö hänestä mitään jälkiä?"
"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.
"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"
"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."
"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.
"Emme tiedä, mitä he tekivät,ennenkuintappoivat hänet", vastasi Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin" hän pani erikoisen koron.
"Ennenkuintappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he…? Eiväthän he sentään liene…?"
Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa huuliltaan.
"Niin, neiti Porter, he olivat — ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.
Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.
"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."
Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun, mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä. Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.
Tyttö nosti päätään.
"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton", sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.
Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.
"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."
Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.
Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä ja luki:
Hyvä neiti Porter.
Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.
Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.Olen hyvin pahoillani.Teitäolisin kaikkein vähimmin tahtonutloukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.
W:m Cecil Clayton.
— Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, — päätteli tyttö. — Mutta se ei voi olla totta — oh, minä tiedän, että se ei ole totta!
Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "Teitäolisin kaikkein vähimmin tahtonut loukata."
Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki hänet vain alakuloiseksi.
Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen — eipä, hyvillään hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli palannut viidakosta — Apinain Tarzanin rakkauskirje.
Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen…
"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä…"
"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko!Missä on se, miss Jane?"
"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet valveilla."
"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"
"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana", vastasi tyttö. "Älä nyt välitä minusta."
"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja kyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja ihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan mikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi."
Jane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa uskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.
Ihmisten veljestyessä
Kun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella saniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty oksista.
Oviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon tiheän seinän.
Hän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa monista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki kestetyn kidutuksen jälkeen.
Pelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että hän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella seikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa, voidakseen keksiä missä hän nyt oli — ystävienkö vai vihollisten luona?
Vihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja sitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli pyörtynyt.
D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon lakkaamaton pauhu — miljoonien lehtien suhina — lintujen ja marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat hänen korviinsa.
Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen istuvan kyyryssä edessään.
Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.
Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit — kauniimmat kuin D'Arnot luuli koskaan nähneensä.
Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen ja laski viileän käden hänen otsalleen.
D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä — surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.
Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa, ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon neekerikielestä — mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.
Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli kurpitsan tapaisessa kuoressa.
D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta turhaa se oli.
Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä mukanaan kaarnanpalasia ja — voi ihmeiden ihmettä! — lyijykynä.
Kyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle sisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.
D'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä seuraavat englanninkieliset sanat:
"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?"
D'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies kirjoitti englantia — ilmeisesti hän oli siis englantilainen.
"Kyllä", vastasi hän, "minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin. Nyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä olette tehnyt hyväkseni."
Mies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.
"Mon dieu!" huudahti D'Arnot. "Jos olette englantilainen, kuinka ette osaa puhua englantia?"
Sitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli mykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.
Hän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:
"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja olen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä johtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?"
Tarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:
"Puhun vain oman kansani kieltä — Kertshakin suurten apinain kieltä, myös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän muiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole milloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa. Nyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen sanojen avulla."
D'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta, että maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan puhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että sellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.
Hän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen… "Paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa." Tämähän oli se amerikkalainen tyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.
Äkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille — tämä mies oli siis tuo "gorilla". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
"Missä on Jane Porter?"
Ja Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:
"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa."
"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?"
"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen, mutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin, ennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko viidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä olen Apinain Tarzan — mahtava taistelija."
D'Arnot kirjoitti:
"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun kirjoitan. Lepään vähän."
Tarzan taas:
"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo."
Monta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena päivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä, josta olisi seurauksena kuolema.
Silloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti, ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Hän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa kirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti D'Arnot:
"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen mukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne."
Tarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:
"Ajattelin sitä itsekin — ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret apinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä haavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät."
D'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla, mutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana yönä hän menetti tajuntansa.
Kolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään, kostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.
Neljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta D'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin täytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.
Kuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut, vaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon joutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti kuin nyt D'Arnotin oli käynyt.
Pari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkonaTarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta.He olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan hakikaarnanpalasia, että voisivat keskustella.
D'Arnot kirjoitti ensin:
"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?"
Ja Tarzan vastasi: "Opettakaa minulle ihmisten kieltä".
D'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden nimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille tätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.
Tarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa toista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli painokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle, kuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin opetettiin singe, apina, ja arbe, puu.
Tarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo osasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita, kuten: "Tuo on puu", "Tämä on ruoho", "Minun on nälkä", ynnä muuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli vaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut alkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle englanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne ranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin heikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.
D'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli perääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki oppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat sujuvasti puhella keskenään.
Kolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi D'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet voisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään täältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.
Juuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä ranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli näin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa jaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta Mbongan kynsistä.
D'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:
"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän läpi."
Tarzan nauroi.
"Mais oui", vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan Tarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.
Niin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton jaJane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.
Iltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen puun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti ajatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.
Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi nähdessään, etteivät risteilijä jaArrowenää olleet ankkurissa lahdella.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.
Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli, niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.
Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista, joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.
Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.
Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti hänelle Jane Porterista.
Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta risteilijältä — kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin, ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.
— Varmaankin he ovat aikoneet palata, — arveli D'Arnot.
Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka oli osoitettu Apinain Tarzanille.
Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.
"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.
D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.
"Mon dieu!"huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."
Sitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan tyhjäksi — saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti haavoittamansa hirven silmissä.
Tarzan oli pahasti loukkaantunut — D'Arnot tajusi sen nyt — mutta miksi? Hän ei voinut ymmärtää.
Ranskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi rasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet kidutuksista ja sairaudesta.
Jäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen — koskaan saamatta kuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja — aina pelätä ja varoa villieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä — autius ja toivottomuus ainoina tovereina, se oli kauheaa!
Sillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo. Milloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan lailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän olisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset kuin varjo.
Hän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan. — Majalle se menee, — ajatteli Tarzan.
Mitä D'Arnot voisi Saborille — tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi hänen kimppuunsa — tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?
Äkkiä Tarzan pysähtyi.
"Mikä sinä olet, Tarzan?" kysyi hän ääneen. "Apina vai ihminen? Jos olet apina, niin teet kuin apinat — jätät heimolaisesi kuolemaan viidakkoon, kun oikkusi käskee sinua menemään muuanne. Jos olet ihminen, niin palaat suojelemaan omaa vertasi. Ethän voi karata oman kansasi luota senvuoksi, että yksi heistä on lähtenyt sinun luotasi." —
D'Arnot sulki majan oven. Hän oli hyvin hermostunut. Rohkeitakin miehiä — ja D'Arnot oli rohkea — pelottaa toisinaan erämaan yksinäisyys.
Hän latasi kiväärin ja pani sen ulottuvilleen. Sitten hän meni pöydän luo ja otti käteensä Tarzanille osoitetun sinetöimättömän kirjeen.
Hänen mielestään siinä voisi olla ilmoitus, että hänen väkensä oli vain väliaikaisesti lähtenyt jonnekin, eikä hän näissä oloissa pitänyt vääränä lukea tätä kirjettä. Hän otti sen siis kuoresta ja luki.
Apinain Tarzanille.
Kiitämme teitä siitä, että saimme käyttää majaanne, ja valitamme, ettei meille suotu tilaisuutta suullisesti esittää kiitoksiamme.
Emme ole hävittäneet täällä mitään, vaan päinvastoin jättäneet tänne muutamia esineitä, jotka voivat lisätä mukavuuttanne ja turvallisuuttanne yksinäisyydessä.
Jos tunnette sen merkillisen valkoisen miehen, joka niin monta kertaa pelasti henkemme ja toi meille ruokaa, ja jos osaatte puhua hänen kanssaan, niin kiittäkää häntäkin kaikesta ystävyydestä.
Lähdemme täältä tunnin kuluessa emmekä milloinkaan enää tule takaisin, mutta sitä ennen tahdomme lausua teille ja viidakkotovereillenne jäähyväiset ja sanoa, että aina muistamme kiitollisina mitä teitte rannallenne joutuneille muukalaisille, ja että olisimme paljon paremmin kiittäneet teitä, jos olisimme saaneet siihen tilaisuuden.
Kunnioittaen
W:m Cecil Clayton.
— 'Emmekä milloinkaan tule takaisin!' — mutisi D'Arnot ja heittäytyi kasvoilleen vuoteelle.
Tuntia myöhemmin hän nousi ja kuunteli. Jokin koetti päästä ovesta sisään.
D'Arnot tarttui pyssyyn ja nosti sen olkaansa vasten.
Hämärä oli tulossa, ja majassa oli hyvin pimeä, mutta D'Arnot saattoi sentään nähdä, että salpa liikahti. Hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn.
Ovi avautui hiljaa ja raosta näkyi, että jokin hahmo seisoi sen takana…
D'Arnot tähtäsi sinertävään ovenrakoon ja — vetäisi liipaisinta.
Kadonnut aarre
Kun retkikunta oli palannut, turhaan koetettuaan päästä D'Arnotin avuksi, alkoi kapteeni Dufranne innokkaasti vaatia, että kaikki lähtisivät täältä niin pian kuin suinkin, ja muut, paitsi Jane Porter, olivat samaa mieltä.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "minä en lähde, eikä teidänkään pitäisi lähteä, sillä viidakossa on kaksi ystävää, jotka lähipäivinä varmaankin tulevat meitä tapaamaan siinä toivossa, että me olemme heitä odottaneet. Toinen on teidän oma upseerinne, kapteeni Dufranne, ja toinen on se metsäläinen, joka on pelastanut isäni koko retkikunnan. Kaksi päivää sitten hän jätti minut viidakon reunaan kiiruhtaakseen auttamaan isääni ja herra Claytonia, kuten hän luuli, ja hän viipyy nyt vain pelastaakseen luutnantti D'Arnotin, siitä saatte olla varmat. Jos hän olisi tullut liian myöhään voidakseen auttaa luutnanttia, olisi hän jo aikoja ollut täällä. Kun hän ei vielä ole palannut, todistaa se minun mielestäni aivan selvästi, että hän on viipynyt auttaessaan luutnantti D'Arnotia, ja että hänen on täytynyt ajaa neekereitä takaa kauemmaksi kuin siihen kylään asti, jonka matruusinne valloittivat."
"Mutta D'Arnot-paran univormu ja muita hänellä olleita kapineita löydettiin kylästä, neiti Porter", väitti kapteeni, "ja alkuasukkaat osoittivat tavatonta kiihtymystä, kun heiltä kysyttiin valkoisen miehen kohtaloa."
"Totta kyllä, kapteeni, mutta he eivät sanoneet, että hän oli kuollut, ja mitä taas tulee siihen, että heillä oli hänen vaatteitaan ja varustuksiaan, niin ei ainoastaan villeillä, vaan paljon sivistyneemmilläkin on tapana ryöstää vankinsa putipuhtaaksi, vaikkeivät aikoisikaan heitä tappaa. Mutta omatkin sotilaamme ottavat eläviltä ja kuolleilta mitä suinkin saavat. Myönnän kyllä, että asia tuntuu hyvin epäilyttävältä, mutta varmoja todisteita meillä ei ole."
"Ehkä teidän metsäläisenne on itse joutunut villien vangiksi tai surmattu", arveli kapteeni Dufranne.
Tyttö nauroi.
"Te ette tunne häntä", vastasi hän, ja hänen äänensä värähti hiukan, ikäänkuin olisi loukattu hänen omaa arvoaan.
"Tuota yli-ihmistänne sietäisi kyllä odottaa", myönsi kapteeni nauraen. "Minunkin tekisi mieleni nähdä hänet."
"Odottakaa siis, hyvä kapteeni", pyysi tyttö, "sillä minä ainakin aion jäädä tänne".
Ranskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi ymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.
Puhellessaan he olivat kävelleet rannalta majalle päin ja yhtyivät nyt pieneen ryhmään, joka istui leirituoleilla korkean puun varjossa.
Siellä oli professori Porter, herra Philander ja Clayton ynnä luutnantti Charpentier ja kaksi muuta upseeria, Esmeraldan häärätessä vähän taaempana, mistä hän tavantakaa toi julki arvelunsa niin vapaasti kuin vanhalle ja hemmoitetulle perhepalvelijalle soveltuu.
Upseerit nousivat ja tekivät kunniaa päällikölleen ja Clayton luovutti tuolinsa Jane Porterille.
"Puhelimme juuri Paul-paran kohtalosta", sanoi kapteeni Dufranne. "Neiti Porter väittää, ettei ole ehdottoman varmoja todistuksia hänen kuolemastaan — eikä oikeastaan olekaan. Sitäpaitsi hän uskoo kaikkivoivan viidakkoystävämme poissaolon merkitsevän, että D'Arnot yhä tarvitsee hänen apuaan, ollen joko haavoittunut tai vankina jossakin kaukaisessa alkuasukaskylässä."
"On arveltu sitäkin", huomautti luutnantti Charpentier, "että tuo villi on voinut kuulua samaan joukkoon kuin mustat, jotka ahdistivat meitä, ja että hän on kiirehtinyt auttamaan heitä".
Jane Porter katsahti nopeasti Claytoniin.
"Se tuntuu hyvinkin otaksuttavalta", sanoi professori Porter.
"Siihen mielipiteeseen en voi yhtyä", sanoi herra Philander. "Hänellä on ollut monta tilaisuutta itse vahingoittaa meitä tai johtaa mustia hätyyttämään meitä, mutta sen sijaan hän onkin koko täällä olomme aikana ollut suojelijamme."
"Se on kyllä totta", sanoi Clayton, "mutta emme kuitenkaan saa unohtaa, että häntä itseään lukuunottamatta täällä ei ole satojen kilometrien alalla muita kuin villejä ja ihmissyöjiä. Hänellä oli ihan samanlaiset aseet kuin heillä, ja sehän todistaa selvästi hänen ainakin olleen heidän kanssaan suhteissa. Kun hän on yksin kenties tuhansia vastassa, osoittaa se, että nämä suhteet tuskin ovat voineet olla muuta kuin ystävälliset."
"Tosiaankin olisi uskomatonta, ellei hän olisi ollut tekemisissä mustien kanssa", huomautti kapteeni, "eikä myöskään ole mahdotonta, että hän on liittynyt heihin".
"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon petojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden kaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja afrikkalaisia aseitaan."
"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat", sanoi Jane Porter. "Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä — pyydän anteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, — aion vain sanoa, että jos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä voimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja alastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt puhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen. Hän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja taistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto."
"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti Porter", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. "Olen varma siitä, ettei joukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa saadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes puoleksi niin innokas ja — kaunis."
"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä", vastasi tyttö, "jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison, karvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt hänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin olisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos olisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon alla — nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita, niin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte nähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka kuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin minäkin."
"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja", huudahti kapteeni. "Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja risteilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän ilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan."
"Herranen aika, kultaseni!" tokaisi nyt Esmeralda, "ette kai tarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään kauemmin kuin on pakko?"
"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda", vastasi Jane Porter. "Näinkö sinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti henkesi?"
"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse ikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä kerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt korjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme tiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua tämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä, kun on tullut pimeä."
"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda", sanoi Clayton, "ja siinä on todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se kuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden tunteita."
"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään", sanoi Jane Porter ivallisesti. "Kuinkahan teidän kävisikään, jos olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on elänyt?"
"Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi", vastasi Clayton tekeytyen alakuloiseksi. "Nuo yölliset äänet saavat hiukseni nousemaan pystyyn päässäni. Minun kai pitäisi hävetä, kun myönnän sen, mutta totta se on".
"Minä en oikein tiedä, kuinka sen laita on", sanoi luutnantti Charpentier. "Tuskin olen koskaan ajatellut pelkoa tai sen tapaisia, asioita, enkä ole koskaan koettanut määritellä, olenko pelkuri vai urhoollinen; mutta kun makasimme yöllä viidakossa D'Arnot paran katoamisen jälkeen ja lukemattomia ääniä nousi ja laski ympärillämme, silloin aloin todella tuntea, että sittenkin olen aika pelkuri. Minua ei oikeastaan peloittanut isojen petojen karjuminen ja murina, vaan ne merkit, odottamattomat äänet, joita kuulin aivan likeltä ja joihin sain turhaan odottaa jatkoa. Tuntui siltä kuin jokin iso ruumis lähenisi äänettömästi, ja kamalinta oli juuri se, ettei voinut tietää, kuinka lähellä se oli tai miten se aikoi hyökätä, sittenkuin ei enää kuulunut mitään. Tuollaiset äänet ja silmät suorastaan karmivat selkää!Mon dieu, minusta tuntuu kuin aina näkisin niiden tuijottavan pimeydestä. Pahinta oli, ettei lainkaan tiennyt, mitä siellä näkyi."
Kaikki olivat vähän aikaa ääneti. Sitten Jane Porter puhui taas:
"Ja hän on kaiken sen keskellä", sanoi hän kauhusta värähtävällä äänellä. "Ne silmät tuijottivat tänä yönä häneen ja teidän toveriinne, luutnantti D'Arnotiin. Hyvät herrat, voitteko todella jättää heidät, tahtomatta heitä auttaa edes sen verran, että muutamiksi päiviksi jäisitte tänne?"
"No, no, lapsi", sanoi professori Porter, "onhan kapteeni Dufranne suostunut jäämään, ja minä puolestani mukaudun noudattamaan lapsellisia oikkujasi".
"Huomispäivän voimme käyttää aarrearkun etsimiseen, professori", ehdotti herra Philander.
"Aivan niin, herra Philander. Olin melkein unohtanut koko aarteen", vastasi professori Porter. "Ehkä saamme kapteeni Dufrannelta lainata avuksi muutamia miehiä ja joku vangeista voi näyttää meille, missä se arkku nyt on."
"Se sopii mainiosti, herra professori. Me kaikki olemme käytettävissänne", sanoi kapteeni.
Sitten sovittiin, että seuraavana päivänä luutnantti Charpentier ottaisi mukaansa kymmenen miestä ja yhdenArrowinkapinoitsijoista oppaaksi hakemaan aarretta. Risteilijä jäisi vielä viikoksi pikku satamaan. Ellei D'Arnotista tällä välin mitään kuuluisi, täytyisi pitää varmana, että hän oli todella kuollut ja että metsäläinen ei tahtonut palata. Sitten molemmat laivat nostaisivat ankkurin, ja kaikki lähtisivät täältä.
Professori Porter ei seuraavana päivänä mennyt aarteenetsijäin mukana, mutta nähdessään heidän iltapuolella palaavan tyhjin käsin, kiirehti hän heitä vastaan, unohtaen tavallisen piittaamattomuutensa ja ilmaisten hermostunutta kiihkeyttä.
"Missä aarre on?" huusi hän Claytonille jo pitkän matkan päästä.
Clayton ravisti päätänsä.
"Poissa", sanoi hän lähestyessään professoria.
"Poissa? Se ei voi olla mahdollista. Kuka sen olisi ottanut?" huusi professori Porter.
"Sen tietää Jumala yksin", vastasi Clayton. "Ensin luulimme, että oppaamme oli vienyt meitä harhaan, mutta hänen hämmästyksensä, kun murhatun Snipesin ruumiin alta ei löydettykään arkkua, oli niin todellinen, ettei tarvitse pelätä hänen teeskennelleen. Sitäpaitsi huomasimme piankin, että jotakin oli ollut kätkössä ruumiin alla, sillä sinne oli kaivettu ontelo, joka tosin myöhemmin oli täytetty löyhällä mullalla."
"Mutta kuka sen on voinut viedä?" toisti professori Porter.
"Luonnollisesti voitaisiin ensiksi epäillä risteilijän miehiä", sanoi luutnantti Charpentier, "mutta aliluutnantti Janviers vakuuttaa, että kellään miehistä ei ole ollut lomaa maissakäyntiin eikä kukaan ole ollut ilman upseereja poissa siitä asti kun ankkuroimme. Enpä tiedä, mitä muutoin olisitte ajatellut, mutta nyt olen mielissäni siitä, että voimme todistaa miestemme olevan viattomia."
"Koskaan ei olisi johtunut mieleeni epäillä reippaita miehiänne, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa", vastasi professori Porter kohteliaasti. "Yhtä hyvin voisin epäillä kelpo Claytonia tai herra Philanderia."
Sekä upseerit että matruusit hymyilivät. Ilmeisesti oli ikäänkuin raskas paino pudonnut heidän sydämeltään.
"Aarre on varmasti ollut poissa jo kauan aikaa", jatkoi Clayton. "Ruumis oli hajoamistilassa, kun sitä nostimme. Jos sitä olisi äskettäin liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin merkkejä."
"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia", huomautti Jane Porter, joka nyt liittyi seuraan. "Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä kantamaan."
"Se on totta!" huudahti Clayton. "Varmaankin ovat siis mustanahat sen varastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja tuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan."
"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä", sanoi professori Porter alakuloisesti. "Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai aarretta enää nähdä."
Ainoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen isälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle itselleen.
Kuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät matkalle varhain seuraavana aamuna.
Jane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin olisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan tulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä. Ranskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan rohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen vakaumustaan.
Sitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan ei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa jonkin villiheimon kanssa.
Hän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan mahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä elämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa verhona — yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää puhetta.
Samaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen mieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos Tarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös villi vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia lapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen saadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.
Hän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia, ruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa sitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain Tarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös D'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin täten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan niin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.
Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi toimittaa perille.
Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.
Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut, hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:
"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin. Suokoon Jumala minulle anteeksi… Jos olisit tullut takaisin eikä olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi viidakkoon — ainiaaksi."
Sivistyksen etuvartio
Kiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen kaatuvan päistikkaa majan lattialle.
Pelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen uuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta ovesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli valkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli ampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.
Kauhusta kiljahtaen D'Arnot riensi apinamiehen luo, polvistui ja nosti mustatukkaisen pään käsiinsä, huutaen Tarzania nimeltä.
Mitään vastausta ei kuulunut, ja D'Arnot laski korvansa miehen sydämelle. Ilokseen hän kuuli sen sykkivän.
Varovasti hän nosti Tarzanin makuulavalle, lukitsi sitten oven ja alkoi sytyttämänsä lampun valossa tutkia haavaa. Luoti oli hipaissut päätä ja viiltänyt pahan ihovamman, mutta hän ei nähnyt mitään luunmurtumaa.
D'Arnot huokasi helpotuksesta ja alkoi pestä verta Tarzanin kasvoilta. Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi silmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia. Tämä oli nyt sitonut haavan kangaspalasilla, ja nähdessään Tarzanin vironneen hän astui pöydän luo ja kirjoitti kirjelipun, jonka ojensi apinamiehelle, selittäen siinä kauhean erehdyksensä ja lausuen ilonsa siitä, ettei haava ollut vaarallisempi.
Kun Tarzan oli lukenut paperin, nousi hän istumaan vuoteen laidalle ja nauroi.
"Se ei tee mitään", sanoi hän ranskaksi, ja kun hänen sanavarastonsa loppui siihen, kirjoitti hän:
"Olisittepa nähnyt, kuinka Bolgani tai Kertshak tai Terkoz piteli minua, ennenkuin tapoin ne, silloin vain nauraisitte tällaiselle pikku naarmulle."
D'Arnot antoi Tarzanille ne molemmat kirjeet, jotka oli häntä varten jätetty majaan.
Tarzan luki ensin toisen, ja hänen kasvoilleen tuli surullinen ilme. Toista kirjettä hän käänteli ja hypisteli hyvän aikaa, ilmeisesti ymmärtämättä, kuinka sen avaisi, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kiinniliimattua kirjekuorta. Vihdoin hän ojensi sen D'Arnotille.
Ranskalainen oli katsellut häntä ja ymmärsi, että kirjekuori tuotti Tarzanille päänvaivaa. Kuinka omituiselta tuntuikaan, että täysikasvuiselle valkoiselle miehelle voi kirjekuori olla salaperäinen laitos. D'Arnot avasi sen ja antoi sen takaisin Tarzanille.
Istuen kangastuolilla apinamies levitti eteensä paperin ja luki:
Apinain Tarzanille.
Ennenkuin matkustan pois, sallikaa minun yhtyä herra Claytonin lausumiin kiitoksiin siitä, että olette antanut majanne käytettäväksemme. Meille oli suuri pettymys, ettette koskaan tahtonut tutustua meihin. Olisimme niin mielellämme halunneet nähdä ja kiittää isäntäämme.
Erästä toistakin haluaisin kiittää, mutta hän ei tullut takaisin, vaikka en voi uskoa, että hän on kuollut. En tiedä hänen nimeään. Tarkoitan valkoista jättiläistä, jolla oli timanttimedaljonki rinnassa.
Jos tunnette hänet ja osaatte puhua hänen kieltään, niin kiittäkää häntä puolestani ja sanokaa, että odotin seitsemän päivää hänen paluutaan.
Sanokaa hänelle myös, että hän on aina tervetullut kotiiniAmerikkaan, Baltimoren kaupunkiin, jos hän vain haluaa tulla.
Löysin minulle tarkoittamanne kirjeen lehtien seasta puun alta lähellä majaa. En ymmärrä, kuinka te rakastatte minua, vaikka ette ole minua nähnyt, ja olen hyvin pahoillani, jos se on totta, sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle.
Mutta olkaa varma siitä, että aina olen ystävänne.
Jane Porter.
Lähes tunnin ajan Tarzan istui paikallaan ja tuijotti lattiaan. Kirjeistä kävi selvästi ilmi, ettei tiedetty Tarzanin ja hänen olevan sama henkilö.
"Sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle", toisti hän itsekseen yhä uudestaan.
Tyttö ei siis rakastanut häntä! Mutta miksi tarvitsi viidakossa teeskennellä rakkautta ja kohottaa hänet toivon huimaavaan korkeuteen, syöstäkseen hänet sitten tähän epätoivon kuiluun!
Kenties olivat tytön suudelmat olleet vain ystävyyden osoituksia.Mitä hän tiesi ihmisten tavoista?
Äkkiä hän nousi, sanoi D'Arnotille hyvää yötä, kuten oli oppinut, ja heittäytyi saniaisvuoteelle, jolla Jane Porter oli ennen nukkunut. D'Arnot sammutti lampun ja laskeutui myös makuulle. —
Kokonaiseen viikkoon he tuskin tekivät muuta kuin lepäilivät, D'Arnotin opettaessa Tarzanille ranskaa, niin että he sitten saattoivat välttävästi keskustella.
Kun he eräänä iltana istuivat majassa ennen maatamenoa, kääntyiTarzan D'Arnotin puoleen ja kysyi: "Missä on Amerikka?"
D'Arnot osoitti luoteeseen. "Monta tuhatta kilometriä valtameren takana", vastasi hän. "Mutta miksi sitä kysytte?" "Aion lähteä sinne." D'Arnot pudisti päätänsä.
"Se on mahdotonta, ystäväiseni", sanoi hän.
Tarzan nousi, astui erään kaapin luo ja palasi kädessään vanha, kulunut kartasto. Hän levitti esiin maailmankartan ja sanoi:
"Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle!"
Kun D'Arnot oli näyttänyt hänelle, että sininen tarkoitti vettä ja muunväriset paikat mantereita ja saaria, pyysi Tarzan häntä osoittamaan sen paikan, missä he nyt olivat.
D'Arnot täytti hänen pyyntönsä.
"Näyttäkää sitten Amerikka", sanoi Tarzan.
Kun D'Arnot pisti sormensa Pohjois-Amerikan kohdalle, nauroi Tarzan ja pani kämmenensä suurelle valtamerelle kahden mantereen väliin.
"Kuten näette, ei se ole kaukana", sanoi hän, "tuskin kämmenen leveyden päässä".
D'Arnot nauroi. Kuinka tämän asian selittäisi Tarzanille?
Hän otti lyijykynän ja merkitsi sillä pienen pisteen Afrikan rannikolla.
"Tämä piste", sanoi hän, "on kartalla monta kertaa isompi kuin majanne on todellisuudessa. Huomaatteko nyt, kuinka kaukana se on?"
Tarzan istui hetken aikaa ääneti ja mietti.
"Asuuko Afrikassa valkoisia ihmisiä?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Missä niitä on lähinnä?"
D'Arnot osoitti erästä paikkaa rannikolla pohjoiseen päin.
"Niinkö lähellä?" ihmetteli Tarzan.
"Niin", vastasi D'Arnot, "mutta se paikka ei ole lähellä".
"Onko heillä isoja laivoja, joilla voi mennä valtameren yli?"
"On kyllä."
"Me lähdemme heidän luoksensa huomenna", päätti Tarzan.
Taas D'Arnot hymyili ja pudisti päätänsä.
"Se on liian kaukana. Me kuolisimme jo aikoja ennenkuin sinne pääsisimme."
"Haluatteko siis ainiaaksi jäädä tänne?" kysyi Tarzan.
"En", vastasi D'Arnot.
"No sitten lähdemme huomenna. Minä en enää viihdy täällä. Mieluummin kuolisin kuin jäisin tänne."
"Hyvä on", sanoi D'Arnot kohauttaen olkapäitänsä. "Minä olen samalla kannalla. Jos te lähdette, niin minä myös."
"Se on siis päätetty", vahvisti Tarzan. "Huomenna minä lähdenAmerikkaan."
"Kuinka te luulette pääsevänne Amerikkaan ilman rahaa?" kysyi D'Arnot.
"Mitä raha on?" kysyi Tarzan.
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän edes vaillinaisesti voi sitä käsittää.
"Mistä ihmiset saavat rahaa?" kysyi hän viimein.
"He tekevät työtä."
"Hyvä on. Minä alan myös tehdä työtä."
"Ei, hyvä ystävä", vastasi D'Arnot, "teidän ei tarvitse huolehtia rahasta eikä myös tehdä työtä sitä saadaksenne. Minulla on tarpeeksi kahdelle — jopa kahdellekymmenellekin — paljon enemmän kuin yhdelle ihmiselle on hyödyllistä omistaa, ja te saatte siis kaikkea, mitä tarvitsette, kun tästä vain päästään takaisin sivistyneeseen maailmaan."
Seuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin kantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja keittoastioita.
Viimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän heitti omansa pois.
"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa", väitti D'Arnot."Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa."
"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn", tuumi Tarzan. "En pidä noista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun."
Kokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin kyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet mitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet heitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.
Tarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia sivistyksen temppuja — jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta toisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen ruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin villipeto.
Silloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: "Ei, te ette saa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä herrasmiestä.Mon dieu!Herrasmies ei koskaan tee noin — se on kauheaa."
Tarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta sydämessään hän inhosi niitä.
Matkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt matruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain kokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.
"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku", sanoi D'Arnot."Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa."
Äkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut ystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän käsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.
"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan", sanoi hän D'Arnotille.
"Hakemaanko?" huudahti D'Arnot. "Mutta rakas ystävä, mehän olemme nyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin olisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on. Tarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä tänne takaisin moneen kuukauteen."
"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda", väitti Tarzan. "Jatkakaa te vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa aarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin."
"Minulla on parempi suunnitelma", huomautti D'Arnot. "Mennään yhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan rannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa helposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän tarvitse erota. Mitä sanotte siitä?"
"No olkoon niin", vastasi Tarzan. "Aarre on hyvässä tallessa, milloin tahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin minusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun näen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka ihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina, josta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä tuhansia."
D'Arnot nauroi.
"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen armeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita. Silloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat ihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna ei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä lyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan villejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään, sillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka kauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"
"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak silloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi tullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle, että olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan, äitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli nälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut säästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla keräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan, kun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani."
"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.
"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi kertaa niin paljon kuin minä."
"Entä isänne?" jatkoi D'Arnot.
"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen apina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli ollut valkoinen mies."
D'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.
"Tarzan", sanoi hän vihdoin, "mahdotonta on, että Kaala-apina olisi ollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen, niin olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta niitä teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen mies, ja suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti sivistyneitten ja älykkäiden vanhempien lapsi… Eikö teillä ole pienintäkään muistoa varhaisimmasta lapsuudestanne?"
"Ei pienintäkään", vastasi Tarzan.
"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä oli asunut ennen teitä?"
"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te osaatte sitä lukea."
Tarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen päiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.
"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi Greystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu ranskankielellä", sanoi hän.
Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme jo ennestään. — John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut, kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.
D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta, joka puhui rivien välistä.
Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.
Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla, ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat vielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille suorastaan toivoakin:
"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan — onnellinen, terve ja kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan."
Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.
Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat miehet hetken aikaa ääneti.
"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä pikku kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.
"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni luuranko oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen… Sillä pojalla, josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja voisi olla synnyinpaikkani… Pelkäänpä, että Kaala puhui totta", lopetti hän alakuloisesti.
D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi, sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi, jäisi se iäksi ratkaisematta. —
Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja, joilla työskenteli joukko neekereitä.