D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.
"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasiTarzan. "Mieluummin minä tapan itse."
"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.
"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.
Taas hän jännitti jousta.
"Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset eivät tapa umpimähkään.Mon Dieu, kuinka paljon teillä onkaan oppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät riitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä joutumasta giljotiinin alle."
Tarzan laski jousensa ja hymyili.
"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani, mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi vastaamme… Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"
"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi D'Arnot. "Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."
"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä, troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan. Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.
Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies pyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.
Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä, ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"
"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.
"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."
Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin hämmästyneenä.
"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.
"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet yksinämme viidakossa."
Mies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.
"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja täällä", sanoi hän "ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät tervetulleiksi".
"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine", esitteli D'Arnot osoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille, kiirehti D'Arnot lisäämään: "Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan laivaston luutnantti."
Isä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja katsahti nopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja kauniisiin kasvoihinsa.
Näin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion. He jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon ihmisten tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset vaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.
Sivistyksen huipulla
Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon ihmisiä.
Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.
Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut D'Arnot.
Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli käytökseen ja puhetapaan.
"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".
Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet Tarzanin aarretta noutamaan.
Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur Tarzan" hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi, jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.
Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen ranskalainen jättiläinen loikoili.
Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistäseuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasiTarzanin.
Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale tekisi lopun ranskalais-parasta.
Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa. Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin käsi vaipui taittuneena ja voimattomana.
Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.
Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.
Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta. Toiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että viidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui turvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.
D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen kanssa.
"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi, niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista — eikö niin?"
"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin voisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan, joka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki valkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin. Eläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia kuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy ja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja siksi olen aina varuillani."
"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".
D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!
"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan. "Kuten leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-, kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla ole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."
"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan, mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta hieman ivallisesti.
"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se olisi vaatinut kaksintaisteluun.
"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti ranskalainen leikillä.
"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.
Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.
"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija. "Eikö totta?"
"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman pätevää syytä."
"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen summan lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä ehdoilla, jotka juuri mainittiin — alasti ja aseena vain veitsi ja köydenpätkä."
Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.
"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.
"Sama se", vastasi vedonlyöjä.
Tarzan nousi.
"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."
"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"
"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin helpompi löytää se nyt."
"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."
"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa veistä ja suopunkia hakemaan.
Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen, koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.
"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".
Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten hitaasti hotellin verannalle.
Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.
Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.
Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti…
Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.
Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.
Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse, hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen pitkän puukkonsa sen sydämeen.
Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi ilmoille heimonsa villin voittohuudon.
Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti paluumatkalle pitkin puiden oksia.
Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.
"Mon Dieu!"sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin. Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää takaisin."
"Minä tulen myös", sanoi eräs.
"Ja minä… ja minä… ja minä…" huudettiin joka taholta.
Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.
"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kunTarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.
"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan belgialainen upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."
D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä, niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi lähteä ihmiskurkusta — hänen ystävänsä suusta.
Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen kuollutta leijonaa.
D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla, jotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon vaikeakulkuisen viidakon läpi.
Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä arvoa.
Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia vain huvikseen.
Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.
Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla, jotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat, nukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat itseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.
Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma. Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään vastaavaa sijaan. —
Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.
Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään apinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.
Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään, ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos, suunnaten kulkunsa pohjoiseen.
Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon. Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin. Apinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti pyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut hänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.
D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin hän otti myös mukaansa.
Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri keinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.
Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"
"Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."
"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat omien sormieni viivat?"
"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta, mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski esimiehensä pöydälle.
"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista", sanoi virkamies.
Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten hän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes lasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.
"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa asennossa tähän kortille — ei niin, vaan vähän enemmän oikealle. Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha, nyt sama temppu vasemmalla kädellä."
"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne.Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."
Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän toimituksen kestäessä.
"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista päättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"
"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".
"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"
"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."
"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.
"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia. Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."
"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.
"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat selvät."
D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä? D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja antoi avatun kirjan virkamiehelle.
"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai voiko yleensä sanoa näistä mitään?"
Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle. Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin, mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon…"
Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.
"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle myöhemmin — jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."
"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin kuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään valkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"
"Taas te unohdatte — Kaalan", vastasi Tarzan.
"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.
Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
— Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, — ajatteli D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.
D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.
"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. "Tässä on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni, kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä kauemmin kuin pari päivää."
"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "HerraTarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."
"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en uskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on jättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi."
Sankari esiintyy jälleen
Baltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin neljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät, säännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja astui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. "Ah, herra Canler!" huudahti eräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.
"Hyvää iltaa, hyvä professori", vastasi tulija ja ojensi sydämellisesti kätensä.
"Kuka teidät laski sisään?" kysyi professori.
"Esmeralda."
"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette täällä?"
"Ei, herra professori", selitti Canler, "sillä minä tulin ennen kaikkea juuri teitä tapaamaan".
"Sepä hauskaa", vastasi professori Porter.
"Kuulkaahan, herra professori", lausui Robert Canler pontevasti, ikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, "nyt olen tullut puhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette suosiollisesti hyväksynyt kosintani."
Professori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä nojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän ymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.
"Mutta minä en ymmärrä", jatkoi Canler, "mitä Jane oikein tarkoittaa. Hän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu aina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle hyvästi."
"No no", huomautti professori Porter. "Jane on hyvin kuuliainen tytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään."
"Saan siis yhä luottaa apuunne?" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.
"Varmasti, aivan varmasti", vakuutti professori Porter.
"Kuinka saatoitte sitä epäillä?"
"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler. "Hän on täällä liehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä, mutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan isältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma, jos hän lopulta voittaisi Janen, jollei…" ja Canler vaikeni.
"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme naimisiin", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.
"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa", selitti professori Porter alakuloisesti, "sillä me emme voi kauemmin pitää tätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii".
"Mitä hän vastasi?" kysyi Canler.
"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka hän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi kutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat lähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa on, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra Clayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään."
"Claytonko matkustanut sinne?" huudahti Canler ilmeisesti närkästyneenä. "Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin mielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi puuttunut."
"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herraCanler", vastasi professori Porter.
Canler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, jaJane Porter astui huoneeseen.
"Oh, anteeksi!" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. "Luulin sinun olevan yksin, isä."
"Minä se vain olen, Jane", sanoi Canler, joka oli noussut; "ettekö halua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä."
"Kiitos", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille, jonka Canler hänelle tarjosi. "Haluaisin vain sanoa sinulle, isä, että Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein tarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin, niinkuin aioit viedä ne Afrikkaan."
"Kävikö Tabey täällä?" kysyi professori Porter.
"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."
"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori."Hetkinen vain, lapset…" ja hän kiirehti huoneesta.
Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.
"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla lienette tekin."
Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.
"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.
"Tiedän."
Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.
"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin, ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut, että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte, että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler, tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta kaikkiaan selvillä toisistamme."
Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti hymyillen:
"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän itsehillintää — enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää, kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan teidät enkä muusta välitä."
Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.
Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai parin kuluttua saapua heidän luokseen.
Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa, ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt lapsuutensa päivistä asti.
Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä, muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.
"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli vaatinut suunnattomia kuluja.
"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata. Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane… Älkää siis hänen vuoksensa puhuko asiasta mitään."
"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"
"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua sellaisessa pesässä… Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän pikku ilon…"
"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi… Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te ansaitsette ja ehkä haluatte."
"Miksi ette siis tee niin, Jane?"
"Minä rakastan toista."
"Canleria?"
"En."
"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi ennen lähtöäni Baltimoresta."
Tyttö vavahti tuskaisesti.
"Minä en rakasta häntä."
"Rahojenko vuoksi te siis, Jane…"
Jane Porter nyökkäsi.
"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa kylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen", sanoi Clayton katkerasti.
"Minä en rakasta teitä, Cecil", selitti tyttö, "mutta kunnioitan teitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen sen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä minun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta, olkoon hän kuka tahansa… Teistä tulee paljon onnellisempi ilman minua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun kanssani, ellei ole rakkautta."
Clayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies on koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä oli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler viikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.
Kului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi kaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että Janen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain päästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta asiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin noutamaan aviolupatodistusta ja pappia.
Clayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle kerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi vielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän tiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa Canleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.
Varhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.
Idässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden oli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä pysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.
Puolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut Claytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton mukautui hänen toivomukseensa.
Kotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti keskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä. Esmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt unettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja vaipui pian levottomaan horrokseen.
Idässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä ne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä sakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt oli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen lähestymistä.
Pian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta paluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui tuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin näkymättömän käden pidättäminä.
Äkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin tietä.
Nytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti mustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla makasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa tuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä, huutaen:
"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä, että tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?"
Clayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi hänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.
"Hitto vie!" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. "Jane Jane! Missä te olette?"
Kohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herraPhilander.
"Missä neiti Jane on?" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan ja ravisti vimmatusti.
"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään."
"Eikä hän ole vielä palannut?" Ja vastausta odottamatta Clayton juoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.
"Minne päin hän lähti?" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.
"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään, missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.
"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin", lisäsi hän, kun Clayton epäröi.
Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten enää olisi mahdollista.
"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.
"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."
"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander, "ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".
"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa, kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."
"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa…"
Ja koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. —
Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon väliin.
Vihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti nyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin huomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli päästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään kaupunkia kohti.
Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.
Kun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle hirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta oli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut tien.
Jane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän läpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt hän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja etelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet täydellisesti.
Tyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala antaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja pelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei enää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon hiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.
Mutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.
"Jane! Jane Porter!"
Se kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.
"Täällä minä olen!" huusi hän vastaukseksi. "Täällä! Maantiellä!"
Silloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli nopeasti kuin tuulispää.
Savupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä miestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän käden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain tuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin pois.
Sitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja maata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli itseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että hän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.
Oi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta sehän oli mahdotonta… Ja kuitenkin…! Kuka muu koko maailmassa voisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen kasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!
"Minun sankarini!" mutisi hän. "Ei, se on vain hourailua ennen kuolemaani."
Hän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä tähystivät, kirkasti hymyily.
"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut viidakosta etsimään vaimoaan — sitä naista, joka karkasi hänen luotansa", lisäsi hän melkein tuimasti.
"Minä en karannut", kuiskasi Jane. "Mutta täytyihän minun lähteä toisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko."
Nyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli aukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta kohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi lähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo sammuisi itsestään.
"Miksi te ette tullut takaisin?" kysyi Jane Porter.
"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut."
"Ah, sen minä kyllä arvasin!" huudahti tyttö. "Kaikki sanoivat, että te olitte lähtenyt mustien luo — että te kuuluitte samaan joukkoon."
Mies nauroi. "Mutta ette suinkaan te sitä uskonut, Jane?"
"En… mutta mikä teidän nimenne on?"
"Nimeni oli Apinain Tarzan, kun ensin jouduitte minut tuntemaan", vastasi toinen.
"Apinain Tarzan!" huudahti tyttö. "Ja teidänkö siis oli se kirje, johon lähtiessäni vastasin?"
"Minun. Kenen kirjeeksi sitä muuten luulitte?"
"Sitä en tiennyt, mutta siitä vain olin varma, ettei se tullut teiltä, sillä Apinain Tarzan oli kirjoittanut englanniksi, mutta tehän ette ymmärtänyt sanaakaan mitään kieltä."
Taas Tarzan naurahti.
"Se on pitkä historia, mutta minä sen kuitenkin kirjoitin, kun en osannut puhua. Ja nyt D'Arnot on vielä pahentanut asiaa opettaen minulle ranskaa englannin sijasta… Mutta lähdetään nyt", lisäsi hän. "Hypätkää minun autooni. Koetetaan saada kiinni isänne ja toiset. Heillä ei ole kovin pitkää etumatkaa."
Heidän ajaessaan maantietä pitkin Tarzan sanoi:
"Kirjeessänne sanoitte rakastavanne toista miestä — minuako te siis sillä tarkoititte?"
"Ehkä niin", vastasi tyttö kiertelemättä.
"Mutta Baltimoressa — oh, kuinka olenkaan teitä etsinyt — kerrottiin, että te luultavasti jo olitte naimisissa. Joku Canler-niminen mies kuuluu lähteneen tänne viettämään häitä teidän kanssanne. Onko se totta?"
"On".
"Rakastatteko häntä?"
"En."
"Rakastatteko minua?"
Tyttö kätki kasvot käsiinsä.
"Minä olen antanut toiselle lupaukseni. Minä en voi vastata teille,Tarzan", nyyhkytti hän.
"Te olette jo vastannut. Mutta kertokaa nyt, miksi menette naimisiin miehen kanssa, jota ette rakasta?"
"Isäni on hänelle velkaa."
Äkkiä muistui Tarzanin mieleen hänen lukemansa kirje — sekä Robert Canlerin nimi ja kaikki vihjailtu pula, jota hän ei silloin ollut kyennyt ymmärtämään. Hän hymyili.
"Jollei isänne olisi menettänyt aarrettaan, niin ettekö siis tuntisikaan itseänne velvolliseksi pitämään sille Canlerille antamaanne lupausta?"
"Minä voisin pyytää häntä vapauttamaan minut siitä."
"Entä jos hän kieltäytyisi?"
"Minun lupaukseni on lupaus."
Tarzan oli hetkisen ääneti. Auto vieri eteenpäin huimaavaa vauhtia epätasaisella tiellä, sillä tuli leimusi uhkaavasti heidän oikealla puolellaan, ja jos tuuli taas olisi kääntynyt, olisi se saattanut pyyhkäistä lieskan edellään hurjassa raivossa ainoan pakotien yli. Vihdoin he olivat päässeet vaarallisen kohdan ohi, ja Tarzan hiljensi vauhtia.
"Entä jos minä kysyisin häneltä?" uskalsi hän ehdottaa.
"Hän tuskin suostuisi vieraan pyyntöön", vastasi tyttö, "varsinkaan sellaisen, joka haluaisi minua itselleen."
"Terkoz toki sai väistyä", sanoi Tarzan synkästi.
Jane Porteria puistatti, ja hän vilkaisi pelokkaasti jättimäiseen olentoon.
"Täällä emme ole afrikkalaisessa viidakossa", virkkoi hän; "te ette ole enää mikään villi eläin. Olette herrasmies, eivätkä sellaiset kylmäverisesti tee murhaa."
"Sydämeltäni olen vielä villi eläin", vastasi toinen ikäänkuin itsekseen. Jälleen he olivat hetkisen vaiti.
"Jane Porter", sanoi mies vihdoin, "jos olisitte vapaa, niin suostuisitteko kanssani avioliittoon?"
Jane yritti koota ajatuksiaan. Mitä hän tiesi tästä oudosta miehestä, joka istui hänen vieressään? Mitä hän itse tiesi itsestään? Kuka hän oli? Ketkä olivat hänen vanhempansa?
"Te ette vastaa", sanoi Tarzan. "Pelkäättekö loukkaavanne minua?"
"En tiedä, mitä vastaisin", lausui Jane Porter alakuloisesti. "En käsitä omaa mieltäni."
"Ettekö siis rakasta minua?" kysyi mies tasaisella äänellä.
"Älkää kysykö minulta. Tulette onnellisemmaksi ilman minua. Teitä ei ole koskaan aiottu yhteiskunnan muodollisiin rajoituksiin ja sovinnaisuuksien pakkopaitaan — sivistynyt elämä väsyttäisi teitä, ja pian alkaisitte ikävöidä takaisin vapauteenne, elämään, johon minä olen yhtä täydellisesti soveltumaton kuin te olette meikäläiseen."
"Luulen ymmärtäväni teitä, sillä mieluummin toivon näkeväni teidät onnellisena kuin itse siksi tulevani… Käsitän nyt, että te ette voisi tulla onnelliseksi — apinan kanssa."
Hänen äänessään värähti juuri hiukkasen katkeruutta.
"Älkää, älkää sanoko niin", moitti tyttö. "Te ette käsitä."
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kiidätti äkillinen tienmutka heidät pienen kylän keskelle. Heidän edessään oli Claytonin auto hänen tuomansa seurueen ympäröimänä.
Loppu
Heidän nähdessään Jane Porterin, kuului helpotuksen ja riemun huudahduksia kaikkien huulilta ja kun Tarzanin auto pysähtyi toisen viereen, kaappasi professori Porter tyttärensä syliinsä.
Ensi hetkellä ei kukaan huomannut Tarzania, joka istui ääneti paikallaan. Clayton oli ensimmäinen, joka tuli häntä ajatelleeksi. Hän kääntyi ja ojensi Tarzanille kätensä.
"Kuinka voimme teitä kiittää", huudahti hän. "Te olette pelastanut meidät kaikki. — Maatilalla mainitsitte minua nimeltäni, mutta minä en voi muistaa teidän nimeänne, vaikka teissä on jotakin varsin tutunomaista… ikäänkuin olisin hyvin tuntenut teidät aivan toisenlaisissa olosuhteissa kauan sitten."
"Olette ihan oikeassa, monsieur Clayton", sanoi hän ranskaksi. "Suonette anteeksi, etten haasta teille englanninkieltä. Opettelen sitä parhaillaan, ja vaikka sitä aika hyvin ymmärrän, puhun varsin kehnosti."
"Mutta kuka te olette?" tiukkasi Clayton kääntäen hänkin puheen ranskaksi.
"Apinain Tarzan."
Clayton hätkähti kummastuksesta.
"Totisesti!" huudahti hän. "Niinhän olettekin."
Professori Porter ja herra Philander riensivät nyt kiittämään hekin ja ilmaisemaan kummastuksensa ja ilonsa, tavatessaan viidakkoystävänsä näin kaukana villistä kotiseudustaan. Seurue astui sitten pieneen vaatimattomaan ravintolaan, jossa Clayton heti tilasi ruokaa ja virvokkeita.
He istuivat vähäisessä ummehtuneessa tarjoiluhuoneessa, kun lähestyvän auton torven törähdys kuului etäältä heidän korviinsa. Herra Philander, joka istui ikkunan luona, vilkaisi ulos, kun ajopelit suhahtivat näkyviin ja lopuksi pysähtyivät toisten autojen viereen.
"Hyvänen aika", huudahti Philander, jonka äänessä oli rahtunen äreyttä. "Siellä tuli herra Canler. Olin toivonut, hm… ajatellut tai, hm… onpa oikein hyvä, ettei hän joutunut tulen alle", lopetti hän kömpelösti.
"No, no, herra Philander!" varoitti professori Porter. "No, no! Olen usein kehoittanut oppilaitani laskemaan kymmeneen, ennenkuin puhuvat. Teidän asemassanne, herra Philander, laskisin ainakin tuhanteen ja olisin sitten visusti vaiti."
"Niin kyllä", myönsi Philander. "Mutta mikä mustamekko hänellä on mukanaan?"
Jane Porter kalpeni. Clayton liikahti levottomasti tuolillaan. Professori otti hermostuneesti silmälasinsa ja hengähti niihin, mutta pani ne pyyhkäisemättä takaisin nenälleen.
Kaikkialla läsnäoleva Esmeralda murahti.
Ainoastaan Tarzan ei käsittänyt.
Samassa ryntäsi Robert Canler huoneeseen.
"Jumalan kiitos!" huudahti hän. "Pelkäsin pahinta, kunnes näin autonne, Clayton. Minun oli pakko kääntyä eteläisellä tiellä ja palata kaupunkiin, josta sitten suuntasin itään päin tälle tielle. Luulin, ettemme koskaan saavuttaisi maatilaa."
Kukaan ei näkynyt suuresti innostuvan. Tarzan silmäili RobertCanleria niinkuin Sabor silmäilee saalistaan.
Jane Porter vilkaisi häneen ja yskähti hermostuneesti.
"Herra Canler", sanoi hän, "tämä on monsieur Tarzan, vanha tuttava".
Canler kääntyi ja ojensi kätensä. Tarzan nousi ja kumarsi niinkuin vain D'Arnot oli voinut hänelle opettaa, mutta ei näkynyt havaitsevan Canlerin kättä. Canler taas ei ollut tätä laiminlyöntiä huomaavinaan.
"Saan esitellä pastori Tousleyn, Jane", sanoi Canler kääntyen pappismieheen. "Herra Tousley — neiti Porter."
"Voimme vihityttää itsemme heti", sanoi Canler. "Sitten meidän sopii ajaa kaupunkiin ja lähteä keskiyön junalla."
Tarzan käsitti suunnitelman. Hän katseli puoliksi suljetuilla silmillään Jane Porteria, mutta ei hievahtanut.
Neitonen epäröitsi. Huoneessa olijat tunsivat hermostunutta jännitystä, ja kaikki olivat ääneti.
"Emmekö voisi odottaa muutamia päiviä?" kysyi Jane. "Olen aivan lamaantunut. Tänään olen kokenut niin paljon."
Canler tunsi jokaisen läsnäolijan vihamieliset ajatukset. Häntä suututti.
"Olemme odottaneet niin kauan kuin aioin odottaa", sanoi hän epäkohteliaasti. "Sinä lupasit tulla vaimokseni. En halua enempää ilveilyä. Olen hankkinut lupakirjan ja tässä on pappi. Tulkaa, herra Tousley; tule, Jane. Täällä on kylliksi todistajiakin — enemmän kuin tarpeeksi", lisäsi hän epämiellyttävään sävyyn, ja tarttuen Jane Porterin käsivarteen alkoi taluttaa neitosta virkatoimitukseen valmistuvan pastorin luo. Mutta tuskin hän oli astunut askeleenkaan ennenkuin teräksenluja koura puristi häntä käsivarresta. Toinen käsi iskeytyi hänen kurkkuunsa, ja nyt ravisteltiin häntä ilmassa kuin kissa ravistelee hiirtä.
Jane Porter kääntyi kauhistuneena Tarzania kohti. Ja vilkaistessaan miehen kasvoihin hän näki taas helakanpunaisen juovan tämän otsalla.
Jane tiesi, että hänen villissä sydämessään kuohui murhan halu, ja kauhusta huudahtaen hän ryntäsi esiin apinaihmistä taltuttamaan. Mutta hänen pelkonsa kohdistui pikemmin Tarzaniin kuin Canleriin, sillä hän tiesi, kuinka ankaraan rangaistukseen oikeus tuomitsee miestaposta.
Ennenkuin hän ehti heidän luokseen, oli kuitenkin jo Clayton hypähtänyt Tarzanin viereen ja yritti kiskoa Canleria hänen kynsistään. Mahtavan käsivarren yhdellä ainoalla pyyhkäisyllä sinkautettiin englantilainen huoneen toiselle puolelle; mutta silloin Jane Porter laski oikean kätensä lujasti Tarzanin ranteelle ja katsahti häntä silmiin.
"Minun tähteni", pyysi hän.
Puristus Canlerin kurkussa hölleni.
Tarzan loi katseensa kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. "Haluatteko, että tämä saa elää?" kysyi jättiläinen kummastuneena.
"En tahdo, että hän kuolee teidän kätenne kautta, ystäväni", vastasi tyttö. "En soisi teistä tulevan murhaajaa."
Tarzan irroitti kätensä Canlerin kurkusta.
"Vapautettako neidin hänen lupauksestaan?" kysyi hän. "Se on henkenne hinta."
Hengästynyt Canler nyökkäsi.
"Lähdettekö tiehenne ettekä koskaan enää hätyyttele?"
Taaskin nyökkäsi mies päällänsä, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet, häntä niin läheltä uhanneen kuoleman pelosta.
Tarzan päästi hänet, ja Canler horjui ovea kohti. Siinä tuokiossa hän oli mennyt ja kauhun valtaama pappismies hänen mukanaan. Tarzan kääntyi Jane Porterin puoleen.
"Saanko puhutella teitä hetkisen kahdenkesken?" kysyi hän. Tyttö nyökkäsi ja lähti kävelemään pienen ravintolan ahtaalle kuistille vievää ovea kohti. Hän astui ulos Tarzania odottamaan eikä kuullut senjälkeen seuraavaa keskustelua.
"Odottakaahan", huudahti professori Porter, kun Tarzan oli astumaisillaan perässä. Professorin olivat äskeisten minuuttien nopeat tapaukset aivan ällistyttäneet.
"Ennenkuin jatkamme, hyvä herra, haluaisin selitystä siitä, mitä vastikään tapahtui. Millä oikeudella puutuitte tyttäreni ja herra Canlerin välisiin suhteisiin? Olin luvannut hänelle tytön käden, ja omasta mieltymyksestämme tai vastenmielisyydestämme riippumatta on se lupaus pidettävä."
"Minä sekaannuin siksi, professori Porter", vastasi Tarzan, "että tyttärenne ei rakasta herra Canleria — ei halua mennä hänen kanssaan naimisiin. Se tieto riittää minulle."
"Ette käsitä, mitä te olette tehnyt", sanoi professori. "Nyt hän varmaankin kieltäytyy tyttöä ottamasta."
"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi Tarzan pontevasti. "Eikä teidän ylpeytennekään tästä kärsi, professori Porter", lisäsi hän, "sillä te kykenette heti kotiin päästyänne maksamaan kaikki velkanne tuolle Canlerille".
"No… no, herra!" huudahti professori Porter. "Mitä tarkoitatte?"
"Aarteenne on löydetty", selitti Tarzan.
"Mitä — mitä sanotte?" huudahti professori. "Tehän olette hullu! Se ei voi olla mahdollista."
"On kuin onkin. Minä itse sen kahmaisin, tietämättä sen arvoa tai kenelle se kuului. Näin merimiesten kaivavan sen maahan, ja matkivana apinana täytyi minun penkoa se ylös ja haudata jälleen toisaalle. Kun D'Arnotilta kuulin, mitä se oli ja kuinka paljon se teille merkitsi, palasin viidakkoon sitä noutamaan. Se oli ollut syynä niin paljoon rikollisuuteen, kärsimyksiin ja suruun, että D'Arnotista oli parasta olla yrittämättä tuoda itse aarretta tänne, kuten olin aikonut. Ja niinpä olen tuonut sen sijaan maksuosoituksen. Tässä se on, professori Porter." Tarzan veti taskustaan kotelon ja ojensi sen kummastuneelle professorille. "Kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta dollaria. Asiantuntijat arvioitsivat aarteen mitä huolellisemmin, mutta jotta teillä ei olisi mitään epäilyksen syytä, osti D'Arnot sen itse ja säilyttää sitä siltä varalta, että mieluummin tahtoisitte aarteen kuin rahat."
"Jo ennenkin suuren kiitollisuudenvelkamme lisäksi, sir", virkkoi professori Porter vapisevalla äänellä, "tulee nyt tämä kaikkein suurin palvelus. Olette auttanut minut pelastamaan kunniani."
Clayton, joka oli lähtenyt huoneesta hetkistä myöhemmin kuin Canler, palasi nyt.
"Anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta minusta olisi parasta yrittää päästä kaupunkiin ennen pimeää ja matkustaa pois tästä metsäseudusta ensimmäisellä junalla. Eräs kyläläinen ratsasti tästä vastikään ohi ja kertoi minulle, että valkea on hitaasti levenemässä tänne päin."
Hänen tiedonantonsa kesytti keskustelun, ja koko seurue lähti odottavien ajoneuvojen luo.
Clayton, Jane Porter, professori ja Esmeralda istuivat ensinmainitun autossa, kun taas Tarzan kutsui herra Philanderin omaansa.
"Hyvänen aika!" huudahti herra Philander, kun auto läksi liikkeelle Claytonin ajopelien perästä. "Ken olisi voinut aavistaa, että tämä olisi mahdollista! Silloin kun teidät viimeksi näin, olitte todellinen villi, joka hypiskeli troopillisen Afrikan aarniometsän tiheikössä. Ja nyt kyyditsette minua Wisconsin maantiellä ranskalaisessa autossa. Hyvänen aika! Tämä vasta on kummallista!"
"Niin", vastasi Tarzan ja jatkoi oltuaan hetkisen vaiti: "Herra Philander, muistatteko mitään yksityiskohtia niistä kolmesta luurangosta, jotka löydettiin majastani afrikkalaisen viidakon ääreltä ja sittemmin haudattiin?"
"Muistan asian varsin selvästi, herra Tarzan", vastasi Philander.
"Oliko missään noista luurangoista mitään omituista?"
Philander tarkasti uteliaasti Tarzania.
"Miksi kysytte?"
"Asia on minulle varsin tärkeä", sanoi Tarzan. "Vastauksenne voi luoda valoa salaisuuteen. Eikä se ainakaan voi tehdä pahempaa kuin jättää sen edelleenkin salaperäisyyden verhoon. Olen viimekuluneina kahtena kuukautena yrittänyt päästä eräänlaiseen ratkaisuun noiden luurankojen suhteen, ja toivon teidän vastaavan kysymykseeni parhaan ymmärryksenne mukaan: Olivatko hautaamanne kolme luurankoa kaikki ihmisten luurankoja?"
"Eivät", virkkoi Philander. "Pienin niistä, se, jonka löysimme kehdosta, oli ihmisapinan."
"Kiitos", sanoi Tarzan.
Edellä ajavassa autossa Jane Porter taisteli hurjasti omien ristiriitaisten ajatustensa kanssa. Hän ymmärsi, miksi Tarzan oli pyytänyt häntä hiukan puhutella, ja hän tiesi, että hänen täytyi lähimmässä tulevaisuudessa antaa hänelle ratkaiseva vastauksensa. Tarzan ei ollut niitä miehiä, joille saattoi kieroilla, ja juuri se miete sai Janen harkitsemaan, eikö hän todellisuudessa pelännyt jättiläistä.
Hän käsitti sen lumouksen, joka hänet oli vallannut etäisessä viidakossa, mutta arkisessa Wisconsinissa ei tuntunut samanlaista tenhoa. Eikä moitteeton ranskalainen tehonnut yhtä voimakkaasti hänen naiselliseen perusvaistoonsa kuin roteva metsän jumala.
Rakastiko hän Tarzania? Hän ei sitä tiennyt — tällä haavaa. Hän vilkaisi salavihkaa Claytoniin. Eikö siinä ollut mies, joka oli kasvatettu samassa yhteiskunnallisessa koulussa kuin hänkin — mies, jonka asema ja sivistys olivat sellaisia kuin häntä oli opetettu pitämään hyvän toveruuden ensimmäisenä ehtona?
Eikö hänen arvostelukykynsä osoittanut hänelle tätä nuorta englantilaista aatelismiestä, jonka rakkauden hän tiesi olevan sitä lajia kuin sivistynyt nainen vaatisi. Eikö Clayton ollut kaiken järjen nimessä sopiva puoliso hänen kaltaiselleen?
Voisiko hän rakastaa Claytonia? Miksipä ei! Jane Porter ei ollut luonnostaan kylmästi laskeva, mutta kasvatus, ympäristö ja perinnäisyys olivat yhteisvoimin opettaneet hänet harkitsemaan sydämenkin asioissa.
Että tuon nuoren jättiläisen voima oli hänet tenhonnut kaukaisessa Afrikan metsässä, kun hän tunsi noiden varikkojen käsivarsien puristuksen, ja nyt taas tänään Wisconsinin metsissä, näytti hänestä johtuvan vain tilapäisesti palautuvasta sielullisesta alkuvaistosta — alkuaikojen miehen vetoamisesta hänen luonteessaan piilevään alkuaikojen naiseen.
Jos Tarzan ei häneen enää milloinkaan koskisi, — niin hän tuumi, — ei hän enää koskaan tuntisi kiintymystä tuota miestä kohtaan. Hän ei siis ollut häntä rakastanutkaan. Se oli ollut pelkkä ohimenevä hullaannus, kiihtymyksen ja ruumiillisen kosketuksen tuottama. Kiihtymys ei aina kirpaisisi heidän tulevia suhteitaan, jos hän menisi Tarzanin kanssa naimisiin, ja tuttavallisuus tylsistyttäisi kosketuksen tehon.
Hän katsahti taaskin Claytonin. Tämä oli hyvin komea ja herrasmies kiireestä kantapäähän. Sellaisesta aviomiehestä hänen sopisi ylpeillä.
Ja sitten Clayton puhui, — minuutti aikaisemmin tai minuutti myöhemmin olisi saattanut merkitä äärettömän paljon kolmen ihmisen elämässä, mutta sattuma suosi Claytonia ja vihjaisi hänelle otollisen hetken.
"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän. "Ettekö anna myöntymystänne — tahtoisin uhrata koko elämäni tehdäkseni teidät hyvin onnelliseksi."
"Kyllä", kuiskasi tyttö.
Sinä iltana sai Tarzan tilaisuuden puhutella Jane Porteria hetkisen kahdenkesken aseman pienessä odotussalissa.
"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän; "ja minä olen saapunut esihistoriallisen luolaihmisen hämärästä ja kaukaisesta muinaisuudesta tänne teitä pyytämään… Teidän tähtenne olen tullut sivistyneeksi mieheksi, teidän tähtenne olen matkustanut yli merien ja mantereiden, teidän tähtenne haluan olla mitä ikinä vain tahdotte. Suostutteko kanssani avioliittoon?"