"Ja oletko tyytyväinen?"
"Huh", sanoi apina.
Tarzan antoi hänen nousta maasta, ja hetken päästä olivat kaikki jälleen puuhissaan ikäänkuin ei mikään olisi häirinnyt viidakon tyyntä rauhaa.
Mutta syvälle juurtui apinain mieliin, että Tarzan oli mahtava taistelija ja kummallinen olento. Sillä hän olisi voinut tappaa vihollisensa, mutta oli antanut hänen elää, tekemättä mitään pahaa.
Kun heimo sinä iltana kokoontui, kuten heidän tapansa oli ennen pimeän tuloa, kutsui Tarzan ympärilleen vanhat urokset, ensin pestyään haavansa pikku puron kirkkaassa vedessä.
"Tänään olette taas nähneet, että Tarzan on suurin teistä", sanoi hän.
"Huh", vastasivat he yhteen ääneen. "Tarzan on suuri."
"Tarzan ei ole mikään apina", jatkoi hän. "Hän ei ole heimolaistensa kaltainen. Hänen tiensä eivät ole samat kuin heidän, ja siksi Tarzan lähtee oman heimonsa luo pitkin suuren, rannattoman järven vesiä. Teidän tulee valita itsellenne toinen hallitsija, sillä Tarzan ei enää tule takaisin."
Näin nuori loordi Greystoke astui ensimmäisen askeleen päämääräänsä kohti: löytää toisia itsensä kaltaisia valkoisia ihmisiä.
Hänen oma heimonsa
Seuraavana aamuna Tarzan lähti matkalle länteen merelle päin vielä runneltuna ja kipeänä haavoista, joita oli saanut Terkozin kanssa otellessaan.
Hän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen myöhään seuraavana aamupäivänä. Moneen päivään hän ei sitten paljoa liikkunut, ainoastaan sen verran, että sai tarpeekseen hedelmiä ja pähkinöitä, tyydyttääkseen nälkänsä.
Kymmenen päivän kuluttua hän oli taas aivan terve, lukuunottamatta kauheaa, puoleksi parantunutta haavaa, joka ulottui hänen vasemmasta silmäkulmastaan puoliympyrässä yli pään oikeaan korvaan asti. Se oli Terkozin jättämä jälki, kun hän oli repäissyt päänahan irti.
Toipumisaikanaan Tarzan koetti valmistaa itselleen viittaa Saborin taljasta, joka oli koko tämän ajan lojunut majassa. Mutta hän huomasi, että nahka oli kuivunut kovaksi kuin puu, ja kun hän ei tietänyt mitään vuotien parkitsemisesta, oli hänen pakko luopua lempituumastaan.
Silloin hän päätti pukeutua Mbongan kylän mustilta anastamiinsa vaatteisiin, sillä Tarzan tahtoi kaikilla mahdollisilla tavoilla osoittaa nousseensa alempien olentojen yläpuolelle, eikä mikään näyttänyt soveliaammalta ihmisen tunnusmerkiltä kuin vaatteet ja koristeet.
Hän keräsi siis ne erilaiset käsivarsien ja säärien koristeet, jotka oli anastettu nopean ja äänettömän suopungin uhriksi joutuneilta mustilta sotureilta, ja sovitteli niitä ylleen samaten kuin oli nähnyt niitä käytettävän.
Kaulaansa hän pani äitinsä, lady Alicen kultaketjut, joihin oli kiinnitetty jalokivikoristeinen medaljonki. Selkäänsä hän ripusti nuolikotelon, jonka nahkavyö kulki olan ylitse — sekin oli joltakulta mustalta otettu saalis.
Vyötäisillä oli hänen itsensä raa'asta vuodasta leikkaama ja muovailema vyö, josta riippui hänen isänsä metsästyspuukkoa suojaava omatekoinen tuppi. Vasemmalle olalleen hän heitti pitkän jousen, joka aikoinaan oli kuulunut Kulongalle.
Nuori loordi Greystoke oli nyt todella merkillinen ja sotaisan näköinen ilmiö. Tuuheat, mustat hiukset valuivat takana olkapäille, ja edestä hän oli ne leikannut metsästyspuukollaan, etteivät ne varjostaisi hänen silmiään.
Hänen suora moitteeton vartalonsa oli lihaksiltaan kuin muinaisen roomalaisen gladiaattorin, samalla kuitenkin pehmeäpiirteinen kuin kreikkalaisen jumalan, ilmaisten tavatonta voimaa, notkeutta ja nopeutta.
Apinain Tarzan oli alkuaikaisen ihmisen, metsästäjän ja soturin, ruumiillistuma. Kaunis pää ylväästi pystyssä, kirkkaiden silmien loistaessa älykkyydestä, hän olisi hyvin voinut edustaa jonkin hänen ikimetsässään muinoin asuneen villin ja sotaisen kansan puolijumalaa.
Mutta tätä Tarzan ei ajatellut. Häntä huolestutti se seikka, ettei hänellä ollut vaatteita osoittaakseen viidakon väelle olevansa ihminen, ja usein tuli hänen mieleensä myös se painostava epäluulo, että hän sittenkin oli apina.
Eikö hänen kasvoihinsa alkanut kasvaa karvoja? Kaikkien apinain kasvot olivat karvaiset, mutta mustat ihmiset olivat sileitä, lukuunottamatta hyvin harvoja poikkeuksia.
Tosin hän oli kuvakirjoissaan nähnyt ihmisiä, joilla oli ylen runsaasti karvoja huulilla, poskilla ja leuassa, mutta sittenkin Tarzan pelkäsi. Melkein joka päivä hän hioi terävää veistään ja raapi sillä poskiaan, poistaakseen nämä apinain alentavat tunnusmerkit.
Näin hän oppi ajamaan partansa — kömpelösti ja tuskallisesti, mutta kuitenkin tehokkaasti.
Kun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan Terkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna hän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä, sensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja silloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.
Mustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja ennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni pitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.
Tarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken kuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin hullut pakoon tiheikön läpi.
Tarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet hänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään puun alaoksalla istuvaa olentoa.
Hän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas tuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi köyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät katsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman vetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.
Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
Tarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet, koristukset ja lisäksi — sepä vasta oli onni! — kauniin lannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.
Nyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan ei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän olisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta heidän kateellisille katseilleen!
Hän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita pitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään lähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden pakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin kykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.
Mirando, selittivät he, joka oli ollut jonkun matkaa heidän edellään, oli äkkiä huutaen juossut heidän luokseen ja kertonut, että hirveä valkoinen soturi ajoi häntä takaa. Kolmisin he sitten olivat kiirehtineet kylää kohti, minkä vain jalat kantoivat. Sitten oli Mirandon kauhunhuuto saanut heidät katsomaan taakseen, ja he olivat nähneet mitä kamalimman näyn: kumppanin ruumis kohosi puihin, hänen kätensä ja jalkansa huitoivat ilmaa ja kieli riippui avoimesta suusta. Ääntä hän ei kuitenkaan päästänyt, eikä liioin ketään ollut näkyvissä.
Kyläläiset olivat hillittömän pelon vallassa, mutta vanha viisas Mbonga näkyi epäilevän koko juttua ja arveli, että se oli vain keksitty salaamaan jotakin muuta, mitä ei uskallettu kertoa.
"Te olette keksineet merkillisen selityksen, kun ette uskalla sanoa totuutta", sanoi hän. "Ette uskalla tunnustaa, että juoksitte tiehenne ja jätitte Mirandon, kun leijona hyökkäsi hänen kimppuunsa. Pelkureita te olette."
Tuskin oli Mbonga puhunut, kun oksien kahina mustien yläpuolella sai heidät katsomaan sinne. Heidän silmiään kohtaava näky saattoi vanhan viisaan Mbongankin vapisemaan, sillä sieltä lennähti Mirandon ruumis kumahtaen maahan heidän jalkojensa eteen.
Ulvoen lähtivät mustat pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin viimeinenkin heistä oli kadonnut ympäröivän viidakon tiheihin varjoihin.
Taas Tarzan laskeutui kylään, uudisti nuolivarastonsa ja söi uhriruokaa, jota alkuasukkaat olivat valmistaneet hänen vihaansa lauhduttaakseen. Ennen lähtöään sieltä hän kantoi Mirandon ruumiin kylän portille ja pystytti sen paaluvarustusta vasten niin, että kuolleen kasvot näyttivät tähystelevän portinpielen takaa viidakkoon vievälle tielle. Sitten Tarzan yhä metsästellen palasi rannalla olevaan majaansa.
Kauan aikaa kesti, ennenkuin kauhistuneet kyläläiset vihdoin rohkenivat palata kyläänsä kuolleen toverinsa hirveästi irvistävien kasvojen ohi. Ja kun he sitten lisäksi huomasivat ruoan ja nuolten kadonneen, olivat he varmat siitä, mitä jo olivat aavistaneetkin, että Mirando oli tavannut viidakon pahan hengen.
Se tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä. Ken sattui näkemään viidakon peljättävän jumalan, se oli kuoleman oma: ei yksikään kyläläinen ollut elävänä palannut sellaisesta kohtauksesta. Kaikki ne, jotka olivat saaneet surmansa hänen kädestään, olivat siis hänet nähneet ja rangaistuksena oli ollut kuolema.
Niin kauan kuin he antaisivat hänelle nuolia ja ruokaa, ei hän tekisi heille mitään pahaa, kunhan he vain eivät katsoisi häneen, ja siksi Mbonga määräsi, että paitsi ruokauhria oli tälle Munango-Kiwatille annettava myös nuolia, ja niin tehtiinkin tästä hetkestä alkaen.
Jos joskus joudutte tuohon kaukaiseen Afrikan kylään, saatte kylän ulkopuolelle rakennetun pienen olkikattoisen majan edustalla vieläkin nähdä rautapadan, jossa on ruokaa, ja sen vieressä kotelon täynnä hyvin vuoltuja nuolia.
Kun Tarzan tuli rannalle, missä hänen majansa sijaitsi, kohtasi hänen silmiään outo näky. Niemekkeiden ympäröimän sataman tyynessä vedenkalvossa keinui hiljaa iso laiva, ja rannalla vedettiin juuri pientä venettä maihin.
Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että joukko hänen kaltaisiaan valkoisia miehiä liikkui rannan ja hänen majansa väliä.
Tarzan huomasi, että nämä olivat monessa suhteessa hänen kuvakirjansa ihmisten kaltaisia. Hän hiipi lähemmäksi pitkin puiden oksia, kunnes oli melkein heidän yläpuolellaan.
Siellä oli kaikkiaan kymmenen miestä — mustanpuhuvia, auringonparkitsemia ilkeännäköisiä roikaleita. Nyt he olivat kokoontuneet veneen ympärille ja puhuivat kovaa ja vihaisesti, viittoillen ja huitoen nyrkeillään.
Äkkiä eräs heistä, pieni laihakasvoinen, mustapartainen olento, jonka kasvot Tarzanin mielestä muistuttivat Panbaa, rottaa, laski kätensä vieressään seisovan rotevan miehen olalle, jonka kanssa kaikki muut olivat väitelleet ja riidelleet.
Pikku mies osoitti sisämaahan päin, jolloin jättiläinen kääntyi muista poispäin katsoakseen viitattuun suuntaan. Samassa pieni laihakasvoinen mies veti revolverin vyöstään ja ampui häntä selkään. Iso mies heilautti käsiään ylöspäin, hänen polvensa notkahtelivat, ja ääntä päästämättä hän tuupertui kuolleena rannalle.
Ampuma-aseen pamaus, ensimmäinen, mitä Tarzan oli milloinkaan kuullut, sai hänet kummastumaan, mutta ei edes tämä outo ääni voinut järkyttää hänen terveen mielensä tasapainoa.
Mutta valkoisten vieraiden käytös huolestutti häntä. Hän rypisti kulmakarvojaan ja mietti ankarasti. Hyväpä oli, ajatteli hän, ettei ollut antanut valtaa ensimmäiselle päähänpistolleen juoksemalla veljinään tervehtimään näitä valkoisia miehiä. Ilmeisesti he olivat samanlaisia kuin mustat — heissä ei ollut sen enempää sivistystä kuin apinoissa — ja julmuudessa he olivat Saborin vertaisia.
Hetkisen seisoivat toiset ja katselivat pientä laihakasvoista miestä ja rannalla kuolleena makaavaa jättiläistä.
Sitten yksi heistä naurahti ja taputti pientä miestä selkään. Paljon puhuttiin ja viittoiltiin, mutta nyt riideltiin vähemmän.
Viimein he työnsivät veneen vesille, hyppäsivät kaikki siihen ja lähtivät soutamaan kohti isoa laivaa, jonka kannella Tarzan näki liikuskelevan ihmisiä.
Kun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren puun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa. Päästessään ovesta sisään hän huomasi, että kaikkea oli kopeloitu hänen poissa ollessaan. Hänen kirjansa ja kynänsä olivat lattialla, aseet, kilvet ja muut aarteet heitetty huiskin haiskin.
Tämän sekamelskan nähdessään hän joutui vihan vimmaan, ja äsken parantunut arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa ihoa vasten.
Kiireesti hän juoksi kaapille ja tutki alimman hyllyn salaista sopukkaa. Ah! Hän huudahti helpotuksesta vetäessään esiin pienen tinalippaan, ja sen avatessaan hän näki, että hänen kalleimmat aarteensa olivat säilössä. Hymyilevän, lujapiirteisen nuoren miehen kuva ja musta muistikirja olivat tallella.
Hiljaa! Mitä se oli?
Hänen herkkä korvansa oli kuullut heikon, mutta oudon äänen.
Hän hypähti ikkunan luo ja katsoessaan satamaan päin näki, että laivasta laskettiin venettä toisen jo vesillä olevan viereen. Heti sen jälkeen kapusi monta ihmistä aluksesta ja laskeutui veneisiin. He aikoivat palata yhä lukuisampina.
Hetkistä myöhemmin Tarzan pani merkille, että useita laatikoita ja myttyjä laskettiin odottaviin veneisiin, mutta heti kun nämä erkanivat laivan kyljestä, sieppasi apinamies lyijykynänsä ja palan paperia ja alkoi piirrellä muutamia rivejä, selvillä, kookkailla, melkein moitteettomilla painokirjaimilla.
Sitten hän kiinnitti paperin oveen pienellä terävällä tikulla, otti mukaan tinalippaansa, nuolensa ja niin monta jousta ja keihästä kuin saattoi kantaa, kiirehti ulos ovesta ja katosi metsään. —
Kun molemmat veneet olivat laskeneet maihin hopeankirkkaalle hiekalle, astui näistä rannalle merkillinen rykelmä ihmisiä. Noin kaksikymmentä sielua heitä oli kaikkiaan, jos voi myöntää, että myöskin viidellätoista merimiehellä oli tämä jumalallinen kipinä, sillä heidän raa'at roistomaiset kasvonsa tekivät heidät todellakin verenhimoisten elukkain näköisiksi. Seurueen muut jäsenet olivat eri lajia.
Eräs heistä oli vanhapuoleinen mies, jolla oli valkoinen tukka ja suuret ympyriäiset silmät. Hänen vähän kumaroita hartioitaan verhosi huonosti sopiva, mutta siisti pitkätakki; kiiltävä silkkihattu oli vielä täydentämässä ristiriitaa hänen ulkoasunsa ja Afrikan viidakon välillä.
Toinen maihin astunut seurueen jäsen oli pitkä nuori mies, yllään valkoinen palttinapuku, ja hänen jäljessään tuli taas vanhahko mies, jolla oli erittäin korkea otsa ja hätäiset, vilkkaat liikkeet.
Näiden jälkeen tuli lihava, räikeän kirjavasti puettu neekerinainen, jonka suuret silmät pyörivät pelosta, sillä ilmeisesti häntä kauhistutti viidakko ja kiroileva merimiesjoukko, joka purki laatikoita ja myttyjä veneistä.
Viimeinen maihin tuleva oli noin yhdeksäntoista vanha tyttö. Nuori mies nosti hänet yli veneen laidan ja kantoi hänet kuivin jaloin maalle. Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi, mutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.
Ääneti he sitten lähtivät majalle päin. Mitä tahansa aikeita heillä täällä oli, ainakin näytti varmalta, että kaikesta oli ennakolta sovittu laivalla. Merimiehet astuivat edellä, kantaen laatikoita ja myttyjä, jotka he sitten laskivat oven edustalle, ja toiset viisi niin erilaista ihmistä heidän jäljessään. Äkkiä eräs miehistä huomasi Tarzanin oveen naulaaman lapun.
"Halloo, miehet!" huusi hän. "Mitäs täällä on? Tätä lappua ei täällä, hitto vieköön, ollut tunti sitten."
Muut keräytyivät hänen ympärilleen, kurkotellen kaulojaan toisten olkien yli, mutta kun vain harvat heistä osasivat lukea, nekin kovin vaivaisesti, kääntyi vihdoin eräs silkkihattuisen ja pitkätakkisen vanhan miehen puoleen.
"Hei, rohvessööri", huusi hän, "tulkaas lukemaan, mitä täällä on".
Puhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään muut seurueen jäsenet. Korjaten silmälasejaan hän katseli hetkisen paperia, kääntyi sitten ja lähti saapastamaan tiehensä, itsekseen mutisten: "Tuiki merkillistä — tuiki merkillistä!"
"No no, peruukki!" huusi se mies, joka ensin oli pyytänyt hänen apuaan, "luuletteko te, että teidän piti lukea se vain omaksi huviksenne? Tulkaa koreasti takaisin, ja lukekaa se meille kovaa, senkin pitkäkaula!"
Vanha mies pysähtyi, kääntyi ja sanoi: "Oh, suokaa anteeksi, herra. Olin niin hajamielinen, kovin hajamielinen. Tuiki merkillistä — tuiki merkillistä!"
Taas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen kääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi karkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa:
"Lue se ääneen, vanha pöhkö!"
"Ah, niin, ah niin!" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas silmälasejaan ja luki:
"Kuka lempo se Tarzan on?" huudahti merimies, joka oli ennenkin puhunut.
"Hän näkyy osaavan englantia", sanoi nuori mies.
"Mutta mitä tarkoittaa 'Apinain Tarzan'?" kysyi nuori tyttö.
"En tiedä, neiti Porter", vastasi nuori mies, "ellemme ole tavanneet Lontoon eläintarhasta paennutta apinaa, joka on tuonut eurooppalaisen sivistyksen mukanaan tänne viidakkokotiinsa. Mitä arvelette, professori Porter?" lisäsi hän kääntyen vanhan miehen puoleen.
Professori Archimedes Q. Porter korjasi silmälasejaan.
"Niin, niinpä niin — tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" sanoi professori. "Mutta en voi mitään lisätä siihen, mitä jo olen lausunut tästä todella merkillisestä tapauksesta", ja professori lähti hiljalleen astelemaan viidakkoa kohti.
"Mutta, isä", huusi tyttö, "ethän sinä ole siitä vielä mitään sanonut".
"No, no, lapsi, no, no", muistutti professori Porter ystävällisesti ja kärsivällisesti. "Älä vaivaa sievää päätäsi sellaisilla vaikeasti ratkaistavilla arvoituksilla", ja taas hän lähti hitaasti toiseen suuntaan silmät maahan tähdättyinä ja kädet heiluvien takinliepeitten takana ristissä.
"Luulenpa, ettei se vanha nauta tiedä siitä sen enempää kuin mekään", murahti rottanaamainen merimies.
"Puhukaa siistiä kieltä!" huusi nuori mies ja kalpeni raivosta. "Te olette murhanneet päällystönne ja ryöstäneet meidät. Olemme täysin vallassanne, mutta teidän on kohdeltava professori Porteria ja neiti Porteria kunnioittavasti", ja nuori mies astui niin lähelle rottanaamaista, että tämä peräytyi hämmästyneenä, vaikka hänellä olikin kaksi revolveria ja uhkaavalta näyttävä puukko vyöllä.
"Senkin pelkuri!" jatkoi nuori mies. "Te ette ole koskaan uskaltanut ampua kunnon miestä, ennenkuin hän on kääntänyt selkänsä. Te ette uskalla ampua minua edes takaapäin". Ja hän käänsi selkänsä merimiehille ja käveli huolettomasti tiehensä, ikäänkuin todistaakseen olevansa oikeassa.
Merimiehen käsi livahti tavoittamaan toista revolveria, kostonhimoiset silmät kiiluivat katsellessaan nuoren englantilaisen poistumista. Hänen toverinsa odottivat jännittyneinä, mutta sittenkin hän epäröi. Sydämessään hän oli vieläkin suurempi pelkuri kuin William Cecil Clayton oli ajatellut.
Ei ole helppoa sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi käynyt, mutta silloin sekaantui asiaan uusi, salaperäinen voima, jonka kanssa yksikään retkeilijöistä ei luullut joutuvansa niin paljon tekemisiin tällä autiolla Afrikan rannalla.
Kaksi tuikeaa silmää oli läheisen puun lehvien lomista tarkastanut matkailijain jokaista liikettä. Tarzan oli nähnyt kuulutuksensa herättämän hämmästyksen, ja vaikkei hän ymmärtänyt vähääkään näiden outojen ihmisten puheesta, kertoivat heidän liikkeensä ja ilmeensä hänelle paljon.
Kun rottanaamainen merimies murhasi toverinsa, inhoitti se Tarzania, ja kun hän nyt näki saman miehen uhkaavan kauniinnäköistä nuorta miestä, yltyi hänen vihansa.
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ampuma-aseen vaikutusta, josta hän tosin oli vähän lukenut kirjoissaan, mutta kun hän nyt näki rottanaaman hypistelevän revolverin hanaa, ajatteli hän hetki sitten näkemäänsä näytelmää ja tietenkin epäili, että nuori mies murhattaisiin samoin kuin roteva merimies.
Tarzan pani siis myrkytetyn nuolen jouseensa ja tähtäsi rottanaamaan, mutta puu oli niin tiheä, että hän piankin huomasi lehtien ja pikku oksien voivan muuttaa nuolen suuntaa, ja siksi hän lennätti sen sijaan raskaan keihään väijytyspaikastaan.
Clayton oli edennyt vain kymmenen askelta. Rottanaama oli puoleksi vetänyt esiin revolverinsa, toiset merimiehet seisoivat liikkumatta odottaen, mitä tästä tulisi.
Professori Porter oli jo kadonnut viidakkoon, jonne häntä seurasi hätiköivä Samuel T. Philander, hänen sihteerinsä ja apulaisensa.
Esmeralda, neekerinainen, erotteli emäntänsä tavaroita majan luo kasatusta mytty- ja laatikkoröykkiöstä, ja neiti Porter oli juuri aikonut seurata Claytonia, kun jokin saattoi hänet taas kääntymään merimiehiin päin.
Ja silloin tapahtui kolme asiaa miltei yhtäaikaa — merimies kohotti aseensa ja tähtäsi Claytonia selkään, neiti Porter huusi varoittaakseen ja pitkä metallikärkinen keihäs suhahti kuin salama taivaalta ja lävisti rottanaaman oikean olkapään.
Sitten revolveri pamahti ilmaan ketään vahingoittamatta, ja merimies kyyristyi älähtäen tuskasta ja kauhusta.
Clayton kääntyi ja hyökkäsi tapahtumapaikalle. Merimiehet seisoivat pelokkaina ryhmissä paljastetuin asein ja tähystelivät viidakkoon. Haavoitettu mies väänteli ja ulvoi maassa.
Kenenkään huomaamatta Clayton otti pudonneen revolverin maasta, pisti sen paitansa alle ja alkoi merimiesten mukana tuijottaa salaperäiseen viidakkoon.
"Kukahan se oli?" kuiskasi Jane Porter, jolloin nuori mies kääntyi ja näki hänen seisovan silmät suurina hämmästyksestä aivan vieressään.
"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä", vastasi hän kahden vaiheilla. "Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos se oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella ystävämme… Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat menneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori! Herra Philander!" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?" jatkoi nuori mies huolestuneen näköisenä. "Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne, ettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin on jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on hajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai suunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi. Antanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä ehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy hänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie sekä hänet itsensä että teidät…"
"Olen aivan samaa mieltä", vastasi tyttö, "enkä ollenkaan loukkaannu sanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä minun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa. Ei ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa — pitäisi sitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen".
"Nyt sen keksin!" huudahti Clayton äkkiä. "Tehän osaatte käsitellä revolveria?"
"Osaan. Entä sitten?"
"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan kanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea tänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne, ja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet pitkälle."
Jane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven sulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.
Muutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton kulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria mennessään etsimään professoria.
Kun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava, oli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta Claytonille asetta.
Tämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi, surmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin vähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta häntä vastustamaan.
Clayton vastasi vain kohauttamalla olkapäitään, mutta lähtiessäänheidän luotaan hän otti maasta keihään, joka oli haavoittanutSnipestä, ja näin alkeellisesti varustettuna painui silloisen loordiGreystoken poika tiheään viidakkoon.
Tavantakaa hän huuteli kadonneiden ukkojen nimiä. Majaan turvautuneet naiset kuulivat hänen äänensä yhä heikkenevän, kunnes se vihdoin häipyi ja sulautui aarniometsän lukemattomiin muihin ääniin.
Kun professori Archimedes Q. Porter ja hänen apulaisensa Samuel T. Philander, jälkimmäisen kiihkeästä vaatimuksesta, vihdoin kääntyivät takaisin majalle päin, eksyivät he viidakon loppumattomissa sokkeloissa niin täydellisesti kuin yleensä on mahdollista, vaikkeivät itse sitä tietäneet. Pelkkä kohtalon oikku johti heidän askeliaan Afrikan länsirannikolle, niin etteivät he lähteneet marssimaan Zanzibariin, mustien maanosan vastakkaiselle puolelle.
Kun he sitten pääsivät rannalle eivätkä nähneet majasta merkkiäkään, oli Philander ihan varma siitä, että he nyt olivat määräpaikkansa pohjoispuolella, vaikka he itse asiassa olivatkin noin puolentoista sadan metrin päässä siitä etelään.
Näiden kahden epäkäytännöllisen teoreetikon päähän ei edes juolahtanut huutaa, jotta heidän ystävänsä mahdollisesti kuulisivat. Samuel T. Philander oli näet niin varma asiastaan kuin vain vääristä edellytyksistä tehty johtopäätös voi ihmisen vallata, että hän tarttui lujasti professori Archimedes Q. Porterin käsivarteen ja laahasi tätä heikosti vastustelevaa vanhaa herraa mukanaan Kapkaupunkia kohti, joka sijaitsee kaksituhatta neljäsataa kilometriä etelämpänä. —
Kun Jane Porter ja Esmeralda olivat päässeet majan suojaan, oli neekerittären ensi huolena teljetä ovi sisäpuolelta. Tätä ajatellen hän alkoi haeskella sopivia esineitä toteuttaakseen aikeensa, mutta ensi silmäys majan sisustaan toi kauhunhuudon hänen huulilleen ja kuin pelästynyt lapsi kätki tukeva mustaihoinen kasvonsa nuoren emäntänsä rintaa vasten.
Huudon kuullessaan Jane Porter kääntyi ja näki, mikä siihen oli syynä. Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko. Toinen silmäys keksi vielä yhden luurangon vuoteelta.
"Missä hirveässä paikassa me nyt olemmekaan?" mutisi hän pelästyneenä, mutta ei menettänyt malttiaan.
Vihdoin hän pääsi irti yhä kirkuvan Esmeraldan kiihkeästä puristuksesta, astui lattian yli kehdon luo ja aavisti, mitä saisi siellä nähdä, ennenkuin luuranko olikaan hänelle näyttäytynyt surkeassa hauraudessaan.
Mistä hirveästä murhenäytelmästä kertoivatkaan nämä mykät luut! Tyttö värisi ajatellessaan, että mahdollisesti häntä ja hänen ystäviään odotti sama kohtalo tässä kauhujen majassa, jossa he olisivat salaperäisten ja kenties vihamielisten olentojen vallassa.
Mutta vihdoin hän polkaisi päättäväisesti pikku jalkaansa lattiaan ja koetti pudistaa mielestään kaikki synkät enteet. Sitten hän kääntyi Esmeraldaan päin, käski tämän lopettaa ulvontansa.
"Hiljaa, Esmeralda, hiljaa ja heti! Onko tämä laitaa? Milloinkaan en ole nähnyt mokomaa isoa vauvaa."
Hän vaikeni, ja hänen oma äänensä värähti hiukan, kun hän ajatteli, että ne kolme miestä, joiden suojeluksessa hän oli, vaelsivat tällä hetkellä kauhistuttavan metsän pimennoissa.
Pian hän huomasi, että ovessa oli sisäpuolella raskas puinen salpa, ja hetkisen yhdessä ponnisteltuaan he saivat sen työnnetyksi paikalleen, — ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen.
Sitten he kädet toistensa ympärille kiedottuina istuutuivat penkille ja — odottivat.
Viidakon vallassa
Kun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet —Arrow-laivan kapinoitsijat — neuvotella, mihin toimenpiteisiin oli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki samaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun laivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän vihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda telkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat joutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet maihin.
Niin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein huimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön kasvot.
Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma. Myös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia, joiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.
Mutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä ihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat, jotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei heillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat aseistettuja.
Tarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta Snipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli myös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui majaan.
Hän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän vaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä kohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas paksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin läheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.
Merimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha. Hän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa ilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille, minkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.
Hän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen mieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka hänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.
Nähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja neekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta miestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän heilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja vähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen huuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.
Hiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun ja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja katseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.
Välistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni, että hän etsi molempia vanhuksia.
Tarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän huomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon halki Claytonia kohti.
Se oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan, mutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties olisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei Tarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.
Ei, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta silloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea taisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.
Hätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi jähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin kauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos milloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan sydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton, loordi Greystoken vanhin poika.
Ison pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja ylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden äärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että juuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä sitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa — todellinen loordi Greystoke.
Ilta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä nyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen oma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai palaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.
Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää; mutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin ja turvatonnaArrowinkapinoitsijain ja viidakon lukemattomien vaarojen käsiin.
Ehkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet rannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä selville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan. Ja niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon sinne päin, missä otaksui majan olevan.
Tarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon suoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli ajatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan käsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi hänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien kylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle miehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli. Hän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin tarkat silmät olivat keksineet.
Tarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen tämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin rannalle.
Aivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain kymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.
Clayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä kajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs koholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut. Varjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.
Voi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä ja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun valtavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen asetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle, että takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki sen, tuskin viidenkään metrin päässä — pitkän, notkean, lihaksisen ruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.
Peto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivatClaytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.
Clayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään eikä kyennyt pakenemaan.
Mutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara, ajatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä olevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus, ikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli kyyristelevän leijonan nahkaan.
Tuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti heittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten kuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun leijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston jättiläinen hajareisin pedon selkään.
Salamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan kaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin takaapäin pystyyn — yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut sylikoiran.
Tämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan viidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.
Outo mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen voiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet taistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne olleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja pitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.
Hänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden työntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto kohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa asennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin, olisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että leijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui kuolleena maahan.
Silloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja heiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan huudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.
Edessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti, lukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia käsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa vasten jalokivimedaljonki.
Metsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti maasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan käydessään leijonan kimppuun.
Clayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä pelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta rohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean katseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä, ettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös, ettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.
Kun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen, veti villi — siksi Clayton häntä luuli — taas esiin veitsensä ja leikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta. Sitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan Claytonia ottamaan osaa ateriaan.
Vahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä raakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt noudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli pelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin Apinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan ovella.
Hänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua apinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa kieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan villipedon murahduksia.
Ei, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä, ettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.
Lopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri suuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.
Clayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli sitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta nähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin, tarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma siitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi toisen seurata vapaaehtoisesti.
Kun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei hänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin he vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät vaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui oksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan lähemmäksi.
Äkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta — vain yksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.
Majassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa tarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.
Neekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen päivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista. Valkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti häntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä paljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi vaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut miltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa, kun ne etsivät saalistaan.
Äkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän saattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja kaikki oli hetken verran hiljaa… Aarniometsänkin äänet vaikenivat hiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto nuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito painautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.
"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Hiljaa, Esmeralda!" sillä neekerittären nyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja vetäneen puoleensa pedon huomion.
Nyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä rapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan ympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen — ikkunan kohdalle, jonne tyttö tuijotti kauhusta kangistuen.
"Hyvä jumala!" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta vasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun ikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen pahaenteisinä.
"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän. "Jumalan nimessä, mitä nyt teemme?Katso! Pian! Ikkunaan!"
Esmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti pelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi villin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä, oli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.
Leijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät nostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti kynsillään ristikon lujuutta.
Tyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi helpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan ikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja raapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun leijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi turvattomiin uhreihinsa.
Jos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman vahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta. Vähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea tehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi kaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon karvaiselta ihmissyöjältä.
Parikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen tavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se luopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo, jonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella painollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.
Tyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava ruho putosi takaisin maahan.
Yhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki osan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen käpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja hartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle sisään.
Kuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten ja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä murisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa voisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin saisivat pedon karkoitetuksi.
Jane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli häntä kaikin voimin.
"Esmeralda! Esmeralda!" huusi hän. "Auta minua, tai me olemme molemmat hukassa!"
Esmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli nälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.
Kauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen poikki, huutaen: "Oi taivas!"
Hän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä käydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman vaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman lihavaa ruumistaan.
Hetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka päämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään, mutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä. Sitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat mitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.
Esmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä tunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.
Tyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi kuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka tiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka Clayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.
Nopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan leijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului pamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane Porter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi, revolverin pudotessa hänen viereensä.
Mutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan toiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava pamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin, mutta vain hetkeksi.
Pian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin, mutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei käyttökelvoton.
Hän näki saaliinsa — molempien naisten — makaavan liikkumatta lattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä, tarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.
Hitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen.Pian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!
Varovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se sattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli saatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet liukuisivat pian perästä.
Tällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.
Metsänhaltija
Kuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti pahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se seikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen ylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan, että neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri tällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai petoa vastaan.
Mitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei Clayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli kuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä, sillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton, joka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian jäi auttamattomasti jälkeen.
Peläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken kuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta keveästi liukui hänen viereensä.
Silmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin epäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin eteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa hänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös puuhun.
Nyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan unohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien teitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä uskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen hitaudesta.
Notkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan korkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen kymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa myöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa, vaikka alla ammotti pimeä syvyys.
Ensimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla ja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää vaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön halki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli keskipäivällä pitkin Lontoon katuja.
Toisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja kuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille sitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään nähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina mukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan yläpuolella.
Vaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen nopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen oli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän kaksinkertaisen painonsa.
Äkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä korva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti tunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan, että Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet viidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin keveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan. Clayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin orava majan toiselle puolelle.
Englantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle juuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat menossa ikkunasta sisään. —
Kun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran kaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä viimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria saadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät hänen lihaansa.
Leijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuinJane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.
Hetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen, ja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna mutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.
Kuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien hampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus tajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin suun itseään kohti.
Kuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa olisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä lapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan äiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.
Jane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän painoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä ja —
Sabor päästi hirveän karjaisun.
Tyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla kohotti aseen omaa ohimoaan kohti.
Hän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki petoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki takana kahden miehen päät ja hartiat.
Kun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan, sai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon pitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken voimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.
Clayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti jotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.
Heidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä pitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä ripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.
Oli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja kynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman valkoisen tytön.
Mitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut ainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen, jota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian lopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä Jane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun apinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi tuntua turvallisemmalta.
Tarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän koetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli pistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä iskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla pedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan uskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen mies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.
Hitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen olkapäätkin ulkona.
Ja silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole hurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen, kuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä muistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat niin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät ikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.
Nopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja notkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille "koko nelsoniin", kuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista. Karjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta mustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.
Piesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi oudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote, joka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.
Yhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin niskaan, ja sen vastustus heikkeni.
Vihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja käsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi. Apinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin — ja rusahtaen taittuivat Saborin kaulanikamat.
Heti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänäClayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myösJane Porterin kauhistunut ääni:
"Cecil — herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?"
Clayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja pyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti kuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.
"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?" kuiskasi hän painautuen hänen lähelleen.
"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne, neiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää häntä."
Peloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia taistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.
Apinain Tarzan oli kadonnut.
Clayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, palasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.
"Se oli hirveä huuto!" sanoi Jane Porter. "Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta lähti ihmiskurkusta."
"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter", vastasi Clayton. "Tai ellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija."
Ja hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa — kuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä — hänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan — hänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.
"En käsitä koko asiaa", lopetti hän. "Ensin luulin häntä Apinain Tarzaniksi, mutta hän ei puhu eikä ymmärrä englantia, niin että se oletus ei pidä paikkaansa."
"Olkoon hän kuka tahansa", huudahti tyttö, "mutta häntä me saamme kiittää siitä, että vielä elämme, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon häntä kauheassa viidakossa".
"Aamen", lisäsi Clayton lämpimästi.
"Siunatkoon, enkös minä olekaan kuollut?"
He kääntyivät ja näkivät Esmeraldan istuvan lattialla silmät pyöreinä päässä, ikäänkuin ei voisi uskoa näkemäänsä.
Kun Jane Porter oli ollut ampumaisillaan Esmeraldan, oli leijona juuri silloin karjahtanut, ja se pelasti neekerittären hengen, sillä tyttö oli vavahtanut, jolloin revolverin suu kääntyi syrjään ja luoti tunki vahinkoa tekemättä lattiaan.
Nyt laukesi Jane Porterin jännitys, ja hän heittäytyi penkille ja purskahti kirkuvaan, hysteeriseen nauruun.