The Project Gutenberg eBook ofTarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Lauri KarilaRelease date: January 17, 2017 [eBook #53984]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN, APINAIN KUNINGAS: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistäAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Lauri KarilaRelease date: January 17, 2017 [eBook #53984]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Tarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: Lauri Karila
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Lauri Karila
Release date: January 17, 2017 [eBook #53984]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN, APINAIN KUNINGAS: SEIKKAILUROMAANI AFRIKAN AARNIOMETSISTÄ ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Kirj.
16. englantilaisesta painoksesta suomentanut Lauri Karila
Alkuperäinen nimi: Tarzan Of The Apes
Kariston nuorisonkirjoja 29.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1921.
I. Merellä.II. Koti erämaassa.III. Hengen kaupalla.IV. Apinat.V. Valkoinen pikku apina.VI. Otteluita viidakossa.VII. Tiedon valo.VIII. Puunlatvasta metsästämässä.IX. Ihminen ihmistä vastaan.X. Metsänpeikko.XI. Apinain kuningas.XII. Ihmisen järki.XIII. Hänen oma heimonsa.XIV. Viidakon vallassa.XV. Metsänhaltija.XVI. "Tuiki merkillistä."XVII. Hautajaisia.XVIII. Viidakon vero.XIX. Alkuajan valta.XX. Isäin perintö.XXI. Kauhun paikka.XXII. Hukkaan mennyt retki.XXIII. Ihmisten veljestyessä.XXIV. Kadonnut aarre.XXV. Sivistyksen etuvartio.XXVI. Sivistyksen huipulla.XXVII. Sankari esiintyy jälleen.XXVIII. Loppu.
Merellä
Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.
Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.
Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.
Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä asuvilta villiheimoilta.
Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat kotiin.
Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli oltava palveluksessa vielä useita vuosia.
Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä edes saapunut määräpaikkaansa.
Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla tappotanterilla — voimakas, miehekäs mies — älyllisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti.
Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.
Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä kuningattaren palveluksessa.
Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta. Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.
Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.
Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä neuvoja he kukin antoivat.
Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordiGreystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.
Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.
Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.
Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin, jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä — kaikkien rotujen ja kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä — naakelia ja revolveria — eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.
Niinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja hänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla kohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla kuin painettujen merikertomusten kansien välissä.
Toisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain ketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän ihmisen merkilliseen kohtaloon, — niin ihmeelliseen, ettei sen vertaista liene ihmiskunnan historiassa.
Kaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli vuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan Claytonin ja lady Alicen kanssa.
Miehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka katseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen heistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi sievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta olisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään, jättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja kaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka likainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.
Aluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken. Päästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan tulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä iskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.
Mies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui vielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä pienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen roikale, jolla oli niska kuin härällä.
Nähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen hyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että lyyhistyi polvilleen.
Kapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä tämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana kokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi revolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan lihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton oli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti sattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa hetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.
Clayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi selvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan osoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana, jolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.
Kapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan hän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.
Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä, sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän kunnioitti ja pelkäsi — Englannin kauaskantavaa laivastoa.
Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman jäykän sanan kiitokseksi.
Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.
He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko puhua heille.
He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät häntä syömästä samaan aikaan.
Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.
Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä, niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi murhenäytelmäksi.
Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.
Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä synkännäköisiin merimiehiin.
Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä — se ei ollutkaan tarpeen — mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.
Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!
Entä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti kohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat partaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta ei voinut olla muu kuin pelkuruus.
John Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle sotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen taivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin, mikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt häntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä aikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli ehdottomasti myöhäistä.
Iltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli muutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo sille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren sotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan messinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:
"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra.Hitonmoinen elämä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Clayton.
"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että vietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet miehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta Mikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla ihan varma."
"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?" kysyi Clayton.
"Kapinaa!" toisti ukko. "Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa minun sanoneeni."
"Koska?"
"Tekeillä se on, herra, hyvinkin jo tekeillä, vaikken sano koska. Muuten olenkin jo puhunut liian paljon, mutta olihan herra silloin niin ystävällinen, ja minä ajattelin, ettei olisi haitaksi, jos varoittaisin teitä. Mutta pitäkää suunne kiinni, kun kuulette ampumista, menkää kannen alle ja pysykää siellä. No, ei sitten muuta, muistakaa vain olla hiljaa, tai saatte pillerin kylkiluittenne väliin, siitä saa herra olla, varma."
Sen sanottuaan ukko jatkoi puhdistamistaan, mikä vei hänet poisClaytonin luota.
"Hitto vie, tästä voi tulla paha leikki, Alice", sanoi Clayton.
"Sinun pitäisi heti varoittaa kapteenia, John. Ehkä vaara voidaan vielä välttää", sanoi rouva.
"Luullakseni minun pitäisi niin tehdä, mutta pelkistä itsekkäistä syistä on melkein pakko pitää suuni kiinni. Mitä tahansa he aikovatkin, säästävät he meitä kiitokseksi siitä, mitä tein Mustan Mikon hyväksi; mutta jos he saisivat tietää, että olen estänyt heidän aikeitaan, niin ei meille osoitettaisi mitään armoa, Alice."
"Sinulla on vain yksi velvollisuus, John: olla laillisen esivallan puolella. Ellet varoita kapteenia, niin olet yhtä syypää siihen, mitä ehkä tapahtuu, kuin jos olisit itse auttanut, näitä salahankkeita."
"Nyt käsität sanani väärin, kultaseni", vastasi Clayton, "Minä ajattelin sinua — se on minun ensimmäinen velvollisuuteni. Kapteeni saa syyttää itseään… miksi siis panisin oman vaimoni mitä hirveimpään vaaraan ja ryhtyisin nähtävästi turhaan yritykseen pelastaa kapteenia satimesta, johon hänen oma raaka hulluutensa on hänet vienyt? Sinä et osaa kuvitellakaan, rakkaani, mitä seuraisi, jos tämä murhamieslauma sitten kuitenkin saisi valtaansa Fuwaldan."
"Velvollisuus on aina velvollisuus, eikä mikään viisastelu, voi sitä muuttaa. Minä en kelpaisi vaimoksi englantilaiselle loordille, jos mitenkään olisin syynä siihen, että hän väistyy täyttämästä ilmeistä velvollisuuttaan. Ymmärrän kyllä sen vaaran, josta puhut, mutta sinun kanssasi voin sen kestää — ja kestäisin paljon urhoollisemmin kuin sietäisin sitä häpeää, ettet ole velvollisuutesi mukaan estänyt murhenäytelmää, vaikka olisit voinut."
"Käyköön sitten, niinkuin haluat, Alice", vastasi loordi hymyillen. "Ehkä me hätäilemmekin suotta. Tosin en pidä oloista tällä laivalla, mutta kenties asiat sentään eivät ole niin hullusti kuin kuvittelemme. Voihan ajatella, että vanha merikarhu ilmaisi vain häijyn sydämensä toiveita eikä puhunut tosiasioita. Kapina aavalla merellä lienee ollut tavallinen sata vuotta sitten, mutta nyt yhdeksännentoista vuosisadan lopulla sitä ei oikein voi kuvitella mahdolliseksi… Mutta tuollapa kapteeni juuri menee kajuuttaansa. Jos minun kerran on varoitettava häntä, niin voin tämän kiusallisen tehtävän suorittaa yhtä hyvin nyt, vaikka minulla muuten ei olekaan halua puhutella koko miestä."
Hetkistä myöhemmin hän koputti kajuutan ovelle.
"Sisään!" murahti kapteeni äreällä äänellä.
Ja kun Clayton oli astunut sisään ja sulkenut oven perässään, kysyi hän:
"No?"
"Tulin kertomaan teille, mitä tänään sain kuulla, sillä minusta tuntuu, että vaikkei se ehkä merkitse mitään, niin kuitenkin on hyvä, jos saatte varoituksen. Lyhyesti sanoen, miehistö suunnittelee kapinaa ja murhia."
"Se on vale!" ärjäisi kapteeni. "Ja jos olette taas sekaantunut tämän laivan kurinpitoon ja pistänyt nokkanne asioihin, jotka eivät teitä koske, niin saatte vastata seurauksista, saakeli soikoon. Minä piittaan viis siitä, oletteko vai ette englantilainen loordi. Minä olen tämän laivan kapteeni, ja tästä hetkestä pysytte erossa minun asioistani."
Tämän sanatulvan aikana kapteeni oli joutunut sellaiseen raivoon, että oli ihan sinipunerva kasvoiltaan ja huusi viimeiset sanat kiljuen. Samalla hän antoi huomautuksilleen pontta iskemällä toisella nyrkillään pöytään ja häristellen toisella Claytonin kasvojen edessä.
Greystoke ei hievahtanutkaan, vaan silmäili kiihtynyttä miestä rauhallisin katsein.
"Kapteeni Billings", sanoi hän vihdoin vitkaan, "antanette anteeksi suoruuteni, mutta saanen huomauttaa, että teissä on aasin vikaa."
Sitten hän kääntyi ja lähti kajuutasta kylmäkiskoisen huolettomasti, mikä oli hänelle ominaista ja varmemmin kuin herjaustulva sai Billingsin tapaisen miehen vihanvimmaan.
Jos Clayton olisi koettanut puhua hänelle järkeä, niin kapteeni olisi ehkä helposti joutunut katumaan äkkipikaista puhettaan, mutta nyt hän jäi auttamattomasti Clay tönin herättämän suuttumuksen valtaan, ja viimeinenkin mahdollisuus, että he toimisivat yhteisen turvallisuutensa hyväksi, oli mennyt.
"Kuulepas, Alice", sanoi Clayton tultuaan vaimonsa luo, "jos olisin ollut sinne menemättä, niin olisin säästynyt haukkumisilta. Se mies oli kerrassaan kiittämätön. Vähältä piti, ettei hän käynyt kimppuuni kuin hullu koira. Hän ja hänen laivahylkiönsä menkööt kernaasti minun puolestani vaikka hiiden kattilaan. Minä teen voitavani vain omaksi pelastukseksemme, kunnes pääsemme tästä turvaan. Ja luulenpa, että ensi työkseni pitää mennä hyttiimme tarkastamaan revolvereitani. Ikävä juttu, että sijoitimme kiväärimme ja ampumatarpeemme lastiruumaan muiden tavaroiden mukana."
Hyttinsä he huomasivat olevan hirveässä epäjärjestyksessä. Heidän laukkunsa ja kirstunsa oli avattu ja vaatteet heitelty pitkin tätä pikku kammiota, vieläpä heidän vuoteensakin oli revitty palasiksi.
"Ilmeisesti on joku muu enemmän huolehtinut tavaroistamme kuin me", sanoi Clayton. "Ihmettelen, totta totisesti, mitä tämä kotitarkastuksen pitäjä on etsinyt. Katsotaanpas, Alice, mitä puuttuu."
Perinpohjainen tarkastelu osoitti, että mitään muuta ei ollut otettu kuin Claytonin kaksi revolveria ja pieni ampumatarvevarasto, joka kuului heille.
"Juuri ne tavarat olisin suonut heidän meille jättävän", sanoi Clayton, "ja se seikka, että he halusivat yksinomaan niitä, on pahinta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin astuimme tähän kurjaan laivarähjään".
"Mitä nyt on tehtävä, John?" kysyi hänen vaimonsa. "En voi pyytää sinua uudestaan menemään kapteenin luo, sillä enhän tahdo, että sinua taas loukattaisiin. Ehkä on parasta pysyä puolueettomana. Jos päällystö kykenee estämään kapinan, niin meillä ei ole mitään pelättävää, mutta jos kapinoitsijat pääsevät voitolle, niin ainoa heikko toivomme on siinä, että me emme ole koettaneet estää tai vastustaa heitä."
"Oikeassa olet, Alice. Valitkaamme siis kultainen keskitie."
Ryhtyessään järjestämään kammiossa he molemmat huomasivat yhtaikaa paperipalan, joka pisti esiin oven alta. Kun Clayton kumartui sitä ottamaan, sai hän hämmästyksekseen nähdä, että se työntyi yhä pitemmälle hyttiin. Varmaankin joku ulkopuolelta sysäsi sitä.
Nopeasti ja ääneti hän astui ovelle, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan kahvaan avatakseen sen, laskeutui hänen vaimonsa käsi hänen ranteelleen.
"Ei, John", kuiskasi hän. "He eivät halua, että heidät nähdään, ja siksi emme mekään saa mennä ulos. Älä unohda, että olemme valinneet kultaisen keskitien."
Clayton hymyili ja laski kätensä alas. Niin he seisoivat ja katselivat pientä valkoista suikaletta, kunnes se lopulta oli kokonaan työnnetty näkyviin oven sisäpuolelle.
Silloin Clayton otti sen käteensä. Se oli likainen, kokoontaitettu paperipala. He aukaisivat sen ja lukivat siitä kömpelöin kirjaimin laaditun ilmoituksen, josta selvästi näkyi, että kirjoittaja oli sellaiseen työhön tottumaton. Siinä varoitettiin heitä ilmoittamasta, että revolverit olivat kadonneet, ja kertomasta, mitä vanha merimies oli heille sanonut, mikäli henki oli heille kallis.
"Luulenpa, että noudatamme tätä neuvoa", sanoi Clayton surkeilevasti hymyillen. "Tässä ei auttane muu kuin istua hievahtamatta ja odottaa, tapahtukoon mitä tahansa."
Koti erämaassa
Heidän ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kun Clayton seuraavana aamuna nousi kannelle tavanmukaiselle kävelylleen ennen aamiaista, pamahti laukaus ja sitten yhä uusia.
Hänen silmiään kohtaava näky vahvisti hänen pahimmatkin aavistuksensa. Pientä päällystöryhmää vastassa oli Fuwaldan koko kirjava miehistö, jonka etunenässä oli Musta Mikko.
Päällystön ampuessa ensi yhteislaukauksensa miehet juoksivat hakemaan suojaa, sitten he edullisista asemistaan mastojen, peräsinkojun ja kajuutan takaa vastasivat niiden viiden miehen tuleen, jotka edustivat laivan vihattua esivaltaa. Kaksi matruusia oli kaatunut kapteenin revolverin luodeista. He jäivät makaamaan taistelevien välille.
Äkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon komennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien neljän kimppuun. Miehistö oli saanut haltuunsa vain kuusi ampuma-asetta, joten useimmilla heistä oli kädessään keksi, kirves tai rautakanki.
Kapteeni oli ampunut tyhjäksi revolverinsa ja panosti parhaillaan kun hyökkäys tehtiin. Toisen perämiehen pyssy oli joutunut epäkuntoon, niin että vain kaksi asetta oli kapinoitsijoita vastassa, kun nämä nopeasti lähestyivät päällystöä, jonka täytyi peräytyä rajun rynnäkön tieltä.
Molemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä ampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten kera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.
Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet heidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin pään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet kymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.
Lyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken aikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten ja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain mitätöntä krikettipeliä.
Kun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli hänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä tapaisi häntä yksinään alhaalla.
Vaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli hänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän pelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton kohtalo oli heidät jättänyt.
Kääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa seisovan miltei rinnallaan.
"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?"
"Alusta alkaen", vastasi toinen. "Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka hirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?"
"Aamiaista luullakseni", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja koettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. "Ainakin menen pyytämään sitä heiltä", lisäsi hän. "Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän ajatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua."
Miehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä ja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen, välittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi he suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen ruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla päällystön luodeista.
Äkkiä eräs merimiehistä huomasi lähestyvät Claytonit ja huutaen:"Täällä on lisää kalanruokaa!" ryntäsi kirves koholla heihin päin.
Mutta Musta Mikko oli vieläkin nopeampi, niin että mies paiskautui luoti selässä kumoon, ennenkuin oli astunut viittäkään askelta.
Mustan Mikon kova huudahdus kiinnitti toisten huomion häneen.Osoittaen loordi ja lady Greystokea hän julisti:
"Nämä ovat minun ystäviäni, ja heidät jätetään rauhaan. Ymmärrättekö? Nyt olen minä tämän laivan kapteeni, ja mitä minä sanon, se pätee", lisäsi hän kääntyen Claytoniin. "Pysykää vain kajuutassanne, siellä ei kukaan tee teille pahaa."
Claytonit noudattivat Mustan Mikon käskyä niin kiireesti, etteivät ehtineet paljonkaan nähdä, mitä miehet puuhasivat tai suunnittelivat.
Toisinaan he kuulivat heikkoja kaikuja miesten kirouksista ja riidoista, pari kertaa ampuma-aseiden pahaenteistä rätinää. Musta Mikko oli omiaan johtamaan tätä kirjavaa murhaajajoukkoa ja osasi pitää heitä hyvässä kurissa.
Viidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata. Musta Mikko ei tiennyt, oliko se saari vai mantere, mutta hän ilmoitti Claytonille, että jos paikka tutkittaessa huomattaisiin sellaiseksi, että siellä voi asua, niin hänet ja lady Greystoke vietäisiin tavaroineen maihin.
"Siellä tulette hyvin toimeen muutamia kuukausia", selitti hän, "ja sillä välin ehdimme päästä jollekin asutulle rannikolle ja vähän hajaantua. Sitten pidän huolta siitä, että hallituksenne saa tietää, missä olette, ja voi lähettää sotalaivan teitä noutamaan. Te olette kyllä kelpo mies, mutta vaikeata olisi päästää teitä nyt jollekin asutulle seudulle. Siellä tehtäisiin monia kysymyksiä, eikä kenelläkään meistä ole varalla kovinkaan uskottavia vastauksia."
Clayton vastusti tätä epäinhimillisyyttä, että heidät vietäisiin tuntemattomalle rannikolle, missä he joutuisivat petojen tai mahdollisesti vielä petomaisempien ihmisten armoille. Hänen sanansa eivät auttaneet mitään, vaan ainoastaan kiukuttivat Mustaa Mikkoa. Claytonin oli siis pakko jättää asia sillensä ja koettaa mukautua onnettomuuteensa niin hyvin kuin osasi.
Noin kello kolmen aikaan iltapäivällä he tulivat kauniille metsäiselle rannikolle, vastapäätä erästä paikkaa, joka näytti olevan luonnollinen satama.
Musta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää, jotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman suun läpi.
Noin tunnin kuluttua he palasivat ilmoittaen, että sekä väylässä että satama-altaassa oli syvää vettä.
Ennen pimeän tuloa kuunariparkki lojui rauhallisesti ankkurissa sataman hiljaisella, rasvatyynellä pinnalla.
Rannikko oli ihana puolitroopillisessa kasvullisuudessaan, ja kauempana kohosi maa valtamerestä mäiksi ja ylängöiksi, joita miltei kauttaaltaan peitti alkuaikainen metsä.
Mitään asutuksen merkkejä ei näkynyt, mutta että siellä helposti voisi pitää yllä inhimillistä elämää, siitä oli todistuksena runsas lintu- ja eläinmaailma, josta katselijat Fuwaldan kannella silloin tällöin näkivät vilahduksia. Olipa siellä kimalteleva pieni jokikin, joka laski satamaan ja tarjosi yllin kyllin raikasta vettä.
Kun pimeys laskeutui maan ylle, seisoivat Clayton ja lady Alice yhä laivan kaiteen ääressä ja tarkastelivat ääneti vastaista asuinpaikkaansa. Mahtavan metsän tummista pimennoista kuului villieläinten ääniä — leijonan kumeaa karjuntaa ja toisinaan pantterin vihlovia kiljahduksia.
Alice painautui tiukemmin kiinni mieheensä ajatellessaan kauhuja, jotka vaanivat heitä tulevien öiden synkkyydessä, kun he kaksi olisivat yksinään tällä villillä ja asumattomalla rannikolla.
Myöhemmin Musta Mikko tuli heidän luokseen ja kehoitti heitä valmistautumaan aamullista maihinnousua varten. He koettivat taivuttaa häntä viemään heidät vierasvaraisemmalle rannalle, joka olisi niin lähellä asuttuja seutuja, että he saattaisivat toivoa pääsevänsä ystävällisten ihmisten pariin. Mutta mitkään rukoukset tai uhkaukset tai palkinnon lupaukset eivät tehonneet matruusiin.
"Minä olen laivalla ainoa mies, joka ei halua teidän kuolemaanne, ja vaikka tiedän, että se olisi varmin tapa pelastaa oma päämme, niin Musta Mikko ei ole niitä miehiä, jotka unohtavat hyvät työt. Pelastitte kerran henkeni, ja vastapalvelukseksi teen nyt teille samaa, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Miehet eivät siedä suurempia myönnytyksiä, ja ellemme saa teitä hyvin pian maihin, voivat he vielä muuttaa mielensä antamatta teille tätäkään tilaisuutta. Panen mukaanne kaikki tavaranne ja keittoastioita ja muutamia vanhoja purjeita teltoiksi ja ruokaa, joka riittää, kunnes tapaatte hedelmiä ja riistaa. Kun lisäksi saatte pyssyjä turvaksenne, niin teidän pitäisi voida aivan helposti elää täällä, kunnes tulee apua. Sitten kun pääsen varmaan suojaan, pidän huolta siitä, että Englannin hallitus saa tietää olinpaikkanne. En kuolemaksenikaan osaisi heille täsmälleen sanoa, missä olette, sillä sitä en tiedä itsekään, mutta he löytävät teidät sittenkin."
Kun hän oli poistunut, menivät he ääneti kajuuttaansa, kumpikin täynnä synkkiä aavistuksia.
Clayton ei uskonut, että Mustalla Mikolla oli pienintäkään aikomusta ilmoittaa Englannin hallitukselle heidän olinpaikkaansa, ja hyvinkin saattoi olla jokin petos suunniteltu seuraavaksi päiväksi, kun heidän oli mentävä maihin merimiesten mukana, jotka saattaisivat heitä tavaroineen. Kun miehet olisivat poissa Mustan Mikon näkyvistä, voisivat he lyödä kuoliaiksi vaaralliset matkustajansa, ja silti jäisi Mustan Mikon omatunto kirkkaaksi.
Ja vaikkapa he pelastuisivatkin tästä kohtalosta, niin eivätkö heitä odottaisi toiset vielä peloittavammat vaarat? Yksinään ollen, ajatteli Clayton, hän tulisi kyllä toimeen vuosikausia, sillä hän oli voimakas ja terve mies, mutta kuinka kävisi Alicen ja sen pikku olennon, joka oli piakkoin tulossa maailmaan, erämaan vaivojen ja vaarojen keskelle?
Miestä värisytti, kun hän mietiskeli tilanteen hirveää vaarallisuutta ja avuttomuutta. Mutta laupias kaitselmus esti häntä ennakolta näkemästä kauheaa todellisuutta, joka odotti heitä synkän salon armottomissa pimennoissa.
Varhain seuraavana aamuna heidän lukuisat arkkunsa ja laatikkonsa vivuttiin kannelle ja laskettiin odottaviin veneisiin rannalle kuljetettaviksi.
Siinä oli paljon erilaista muuttotavaraa, sillä Claytonit olivat arvelleet viipyvänsä kodissaan mahdollisesti viisi tai kahdeksan vuotta, niin että he tarpeellisten tavarain lisäksi olivat ottaneet mukaansa myös paljon ylellisyysesineitä.
Musta Mikko oli päättänyt, ettei mitään Claytonin tavaroita jätettäisi laivaan. Vaikea oli sanoa, oliko syynä tähän myötätunto heitä kohtaan vai hänen omien etujensa ajaminen.
Varmaa on ainakin, että jos kadonneen brittiläisen virkamiehen tavaroita keksittäisiin epäilyttävältä alukselta, ei sitä olisi helppo selittää missään sivistyneen maailman satamassa.
Niin innokas hän oli ajamaan perille tämän aikeensa, että käski merimiesten, jotka olivat takavarikoineet Claytonin revolverit, antaa ne hänelle takaisin.
Pieniin veneisiin lastattiin myös suolattua lihaa, laivakorppuja, vähän perunoita, papuja, tulitikkuja, keittoastioita, työkalulaatikko ja muutamia vanhoja purjeita.
Ikäänkuin itsekin peläten samaa kuin Clayton, Musta Mikko seurasi heitä maihin ja jätti heidät viimeisenä, sitten kun veneet — miesten täytettyä laivan tynnyrit raikkaalla vedellä — työnnettiin rannasta ja lähdettiin soutamaan takaisin Fuwaldaa kohti.
Kun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa, seisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä — kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen toivottomuus.
Ja heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä toiset silmät — toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
Kun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi näkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin kaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.
Urheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana katsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman yksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian jännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.
Clayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että luonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa kesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.
"Voi, John", huudahti hän viimein, "tämä on niin kauheata. Mitä meidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?"
"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice", vastasi hänen miehensä niin rauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan kotona, "on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme. Emme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi. Meidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että apua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, — vaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa."
"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta", nyyhkyttiAlice, "niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta —"
"Rakkaani", keskeytti Clayton hellästi, "minä olen ajatellut sitäkin, mutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä kohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua olosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä juuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se todistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin? Vieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina kootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla itseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät mitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä työkaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa."
"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin ajatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän pikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian hirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John, että olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen, alkuaikaisen miehen kelpo vaimo."
Claytonin ensi työnä oli valmistaa yöksi turvapaikka, joka suojelisi heitä petoeläimiltä.
Hän avasi sen laatikon, jossa olivat hänen pyssynsä ja ammuksensa, jotta he molemmat työskennellessään olisivat aseistettuja mahdollisten hyökkäysten varalta, ja sitten he yhdessä etsivät paikkaa, missä nukkuisivat ensi yönsä.
Noin sadan metrin päässä rannasta oli pieni tasainen, melkein puuton ala, jolle he päättivät aikaa myöten rakentaa vakituisen majan, mutta toistaiseksi oli heidän mielestään parasta kyhätä puihin pieni lava, jonne eivät ylettyisi paikkakunnan isommat petoeläimet. Clayton valitsi siis neljä puuta, jotka olivat neliössä lähes kolmen metrin päässä toisistaan. Muista puista hän hakkasi pitkiä oksia ja teki valitsemiensa puiden ympärille niistä kehän, joka oli runsaasti kolme metriä korkealla maasta. Oksien päät hän sitoi lujasti kiinni köysillä, joita Musta Mikko oli hänelle auliisti luovuttanut Fuwaldan varastosta.
Ristiin rastiin tälle kehälle Clayton sovitti pienempiä oksia vieretysten ja kattoi näin saadun pohjan suunnattoman isoilla "norsunkorvilla", joita ympäristössä kasvoi yltäkyllin. Päällimmäiseksi hän levitti monta kerrosta purjekangasta.
Pari metriä korkeammalle hän kyhäsi samanlaisen, vaikkakin kevyemmän laitteen katoksi ja kiinnitti loput purjekankaastaan sivuille seiniksi.
Kun kaikki oli valmista, oli hän saanut toimeen melko mukavan kammion, jonne hän sitten vei heidän huopapeitteensä ja eräitä keveämpiä matkatavaroita.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jäljelläolevat valoisat tunnit käytettiin järeiden tikapuiden valmistamiseen. Niiden avulla lady Alice saattoi nousta uuteen kotiinsa.
Pitkin päivää oli heidän ympärillään metsässä ollut loistavahöyhenisiä vilkkaita lintuja ja hyppiviä, lörpötteleviä marakatteja, jotka uteliaina tarkastelivat näitä uusia tulokkaita ja heidän kummia pesäpuuhiaan.
Vaikka sekä Clayton että hänen vaimonsa olivat hyvin varuillansa, eivät he nähneet mitään isompia eläimiä. Pari kertaa he tosin olivat huomanneet pikku apinanaapuriensa rientäviin kovasti kirkuen läheiseltä harjanteelta ja pelästyneinä katselevan sinne päin olkansa yli, siten ilmaisten yhtä selvästi kuin olisivat puhuneet, että siellä oli jotakin hirveätä ja vaarallista.
Juuri vähää ennen pimeän tuloa Clayton sai tikapuunsa valmiiksi, ja täytettyään ison astian vedellä läheisestä joesta he kiipesivät kutakuinkin turvalliseen, ilmavaan kammioonsa.
Kun oli hyvin lämmin, niin Clayton oli heittänyt sivuverhot katolle, ja heidän siinä istuessaan kuin turkkilaiset, jalat ristissä allaan, sattui lady Alice tähystämään metsän pimentoihin. Silloin hän äkkiä kumartui eteenpäin ja tarttui Claytonin käsivarteen.
"John", kuiskasi hän. "Katso! Mikä tuo on, ihminenkö?" Kun Clayton kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan, näki hän tummaa taustaa vasten hämärästi ison hahmon seisomassa harjanteella.
Hetken se seisoi kuin kuunnellen, kääntyi sitten hitaasti ja häipyi viidakkoon.
"Mikä se oli, John?"
"En tiedä, Alice", vastasi Clayton vakavasti, "nyt on liian pimeä eikä voi selvästi nähdä niin kauas. Kenties se oli vain nousevan kuun luoma varjo".
"John, jollei se ollut ihminen, niin se oli suunnattoman iso ja kauhea irvikuva ihmisestä. Voi, minä olen niin peloissani."
Clayton otti hänet syliinsä ja kuiskaili hänen korvaansa rohkaisun ja rakkauden sanoja, sillä suurinta huolta heidän onnettomassa kohtalossaan tuotti Claytonille hänen nuoren vaimonsa sielunahdistus. Vaikka hän itse oli urhea ja peloton, osasi hän kuitenkin arvostella pelosta johtuvia hirveitä kärsimyksiä — jollainen käsityskyky on harvinainen, vaikka se tosin oli vain yksi niistä monista ominaisuuksista, joiden takia loordi Greystokea kaikkien tuttujen kesken kunnioitettiin ja suosittiin.
Vähän tämän jälkeen hän laski sivuverhot alas ja kiinnitti ne lujasti puihin, jättäen vain pienen aukon rannalle päin. Kun heidän pienoisessa ilmakammiossaan nyt oli pilkkosen pimeä, laskeutuivat he lepäämään huopapeitteilleen, koettaen unesta saada hetkiseksi unohdusta.
Clayton makasi juuri aukon kohdalla ja piti kaiken varalta kivääriä ja kahta revolveria käsillä.
Tuskin he olivat sulkeneet silmänsä, kun heidän takaansa viidakosta kajahti pantterin karmiva huuto. Yhä lähemmäksi se tuli, kunnes he saattoivat kuulla tämän ison pedon olevan suoraan allaan. Tunnin tai enemmän he kuulivat sen haistelevan ja kynsivän puita, jotka kannattivat heidän majaansa, mutta vihdoin se lähti tiehensä yli ranta-aukeaman, jolloin Clayton selvästi näki sen kirkkaassa kuutamossa — iso, kaunis eläin se oli, suurin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.
Pimeyden pitkinä hetkinä he nukahtivat vain silloin tällöin, sillä öinen aarniometsä, jossa vilisi tuhansia eläimiä, piti heidän hermojaan jännityksessä, — läpitunkevat kirkaisut tai valtavien ruhojen hiipivät liikkeet heidän allaan saivat heidät tavantakaa hätkähtäen heräämään.
Hengen kaupalla
Aamulla he olivat vain vähän, tuskin ollenkaan virkistyneitä, mutta tavaton oli kuitenkin helpotuksen tunne, kun he näkivät päivän valkenevan.
Heti kun he olivat nauttineet laihan suuruksensa, johon kuului suolaista sianlihaa, kahvia ja laivakorppuja, alkoi Clayton kyhätä heille majaa, sillä hän ymmärsi, että he eivät voineet toivoa mitään turvaa ja mielenrauhaa öisin, ennenkuin neljä vahvaa seinää suojelisi heitä aarniometsän eläimiltä.
Tämä tehtävä oli vaikea ja vei suurimman osan kuukautta, vaikka hän rakensikin vain yhden pienen huoneen. Sen hirsiksi hän käytti kuuden tuuman vahvuisia pölkkyjä ja täytti raot savella, jota löysi maasta noin metrin syvyydestä.
Huoneen toiseen päähän hän sijoitti rannan pikkukivistä valmistetun tulisijan, liittäen kivet savilaastilla toisiinsa, ja kun maja oli valmis, laastitsi hän sen paksulti savella.
Ikkuna-aukkoon hän sovitti tuuman vahvuisia puikkoja kohti- ja vaakasuoraan ja yhdisti ne toisiinsa niin tukevasti ristikoksi, että se saattoi kestää voimakkaankin eläimen ryntäyksen. Näin he saivat valoa ja ilmanvaihtoa eikä heidän silti tarvinnut pelätä, että majassa olisi vähemmän turvallista. Kattona oli tiheä kerros oksia, jotka päällystettiin ruohoilla ja palmunlehvillä ja viimeksi savella.
Oven hän teki pakkauslaatikoiden laudoista, jotka naulattiin kerros kerroksen päälle ristiin, niin että hänellä vihdoin oli noin kolmen tuuman vahvuinen ovi, jonka erinomainen tukevuus pani heidät molemmat nauramaan.
Tässä kohtasi Claytonia suurin vaikeus, sillä hän ei tiennyt mistä saisi saranat. Kaksi päivää aherrettuaan hän kuitenkin sai kyhätyksi kovasta puusta kaksi vankkaa hakaa, joiden varassa ovi avautui ja sulkeutui helposti.
Laastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo olivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto oli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten he jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat mukavasti.
Vuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain helppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli asunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä vastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden tunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Öisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa ympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin, että pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat rauhallisesti.
Kolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia olentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti tietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.
Loistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet uusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut, tulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina, joka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi kuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi Claytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.
Kun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta — hän suunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista — tuli joukko heidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse harjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen ja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle kiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.
Lopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin pelkäsivät — ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin tällöin nähneet vilaukselta.
Se lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien itseään nyrkeillään — iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli syviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.
Clayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa puuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun kuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä, ja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen majaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki suoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän tunsi väristyksen selkäpiissään.
Hän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri ollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta kuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen kohtaloksi?
Vielä oli pieni mahdollisuus ehtiä majaan. Hän kääntyi siis äkkiä ja lähti juoksemaan sitä kohden, huutaen samalla vaimolleen, että tämä rientäisi sisään ja sulkisi oven, jos peto saisi hänet kiinni.
Lady Greystoke oli istunut vähän matkan päässä majasta ja kuullessaan miehensä huudon katsahti sinne päin. Hän näki apinan rientävän katkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen vauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.
Päästäen huudon Alice juoksi majaa kohti ja kynnykseltä loi taakseen silmäyksen, joka sai hänet kauhusta jäykistymään, sillä peto oli nyt ehtinyt hänen miehensä luo, joka seisoi pitäen kirvestä molemmin käsin koholla.
"Sulje ja telkeä ovi, Alice", huusi Clayton. "Kyllä minä selviän tästä kirveelläni."
Mutta hän tiesi, että nyt oli tulossa kauhea kuolema, ja sen käsitti lady Alicekin.
Apina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon painoinen. Sen ilkeät likekkäiset silmät hehkuivat vihaa tuuheiden kulmakarvojen alta, ja valtavat torahampaat paljastuivat sen karmeasti muristessa, kun se hetkeksi pysähtyi saaliinsa eteen.
Pedon olan yli Clayton saattoi nähdä majansa oviaukon tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä ja kauhu valtasi hänen mielensä, kun hän näki nuoren vaimonsa tulevan majasta ulos aseenaan pyssy.
Lady Alice oli aina pelännyt ampuma-aseita eikä milloinkaan halunnut niihin koskea, mutta nyt hän ryntäsi apinaa kohden pelottomana kuin poikastaan suojeleva naarasleijona.
"Takaisin, Alice", huusi Clayton, "Jumalan tähden käänny takaisin!"
Mutta Alice ei tahtonut totella, ja juuri samassa apina hyökkäsi, niin ettei Clayton ehtinyt sanoa mitään muuta.
Mies huitaisi kirveellään olan takaa, mutta väkevä peto tarttui siihen hirveillä kourillaan, riisti sen Claytonilta ja heitti kauas syrjään. Kamalasti muristen se nyt ryntäsi suojattoman uhrinsa kimppuun, mutta ennenkuin sen hampaat olivat ehtineet iskeä Claytonin kurkkuun, kuului pamahdus, ja luoti tunkeutui apinan selkään lapaluiden väliin.
Paiskattuaan Claytonin maahan peto kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Siinä seisoi kauhistunut nuori nainen koettaen turhaan laukaista toista kertaa. Hän ei ollut selvillä ampuma-aseen koneistosta, ja hana iski turhaan tyhjää patruunahylsyä.
Kiljahtaen raivosta ja tuskasta apina hyökkäsi hennon naisen kimppuun, joka tuupertui sen alle menettäen tajuntansa. Samassa pääsi Clayton pystyyn ja riensi apuun. Hänen onnistuikin odottamattoman helposti vääntää pedon ruho vaimonsa päältä syrjään — apina oli kuollut. Luoti oli tehnyt tehtävänsä.
Kun Clayton hätäisesti tarkastaessaan vaimoansa ei huomannut hänessä mitään loukkaantumisen merkkejä, päätti hän siitä, että peto oli kuollut samalla hetkellä kun se oli karannut Alicen kimppuun.
Hellävaroen hän nosti yhä tainnoksissa olevan syliinsä ja kantoi majaan, mutta runsaasti kaksi tuntia kesti, ennenkuin Alice tointui.
Hänen ensi sanansa herättivät Claytonissa epämääräistä pelkoa. Tajuihinsa tultuaan Alice katseli kummastellen ympärilleen ja sanoi sitten tyytyväisesti huoahtaen:
"Oh, John, kuinka ihanaa on todella olla kotona! Minä näin niin hirveää unta rakkaani, ikäänkuin emme enää olisikaan Lontoossa, vaan jossakin kauheassa paikassa, missä suuret pedot hyökkäilivät kimppuumme."
"Kas niin, Alice", sanoi hänen miehensä, silittäen hänen otsaansa, "koeta nyt nukkua taas, äläkä vaivaa päätäsi pahoilla unilla".
Seuraavana yönä syntyi tässä aarniometsän laidalla olevassa majassa poika, leopardin kiljuessa oven edustalla ja leijonan päästäessä kumeita kiljahduksia harjanteen takaa.
Lady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja vaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän enää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin käsittämään olevansa kaukana Englannista.
Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin onnelliseksi — olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.
Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa, oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä voinut tilannetta tajuta.
Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista, ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä. Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta, oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon ja tasoittanut lattian sileäksi.
Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.
Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.
Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin tunkeutuvan majaan.
Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen pyssynsä julma pauke.
Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta, jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten. Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja — aapisia, kuva- ja lukukirjoja — sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.
Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan, että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta, joka vielä oli rintalapsi.
Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta, sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.
"Pieni poikani itkee ruokaa — voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"
Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle, jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen säälittävää vaikeroimista.
Apinat
Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak, apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.
Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien leukojensa välissä.
Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin jalkoihin.
Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo oli ihan mäsänä.
Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.
Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen — vaarallisen tempun, johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään, mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.
Säikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää ajatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista runneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.
Hän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku ruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton kuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin se oli hänet vallannutkin.
Kertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin puolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin loiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean, litteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin pienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.
Hirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt yksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa voimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili, uskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet häntä hätyyttäneet.
Ainoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä — ja hän oli myös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua, silloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille oksille.
Siihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin kourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä, jokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että koko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.
Kaala oli Tublatin — mikä merkitsee murskattua nenää — nuorin vaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä, sillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.
Mutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas — komea, siromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan enemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös kykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.
Mutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen gorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon älykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat syynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten edeltäjistä.
Kun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat ne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat keskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden ja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään kuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset kääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku hyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan, ja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä, linnunpoikasia ja munia.
Näin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät kokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.
He samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja kulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä tässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat eteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä rystysillä.
Mutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin nopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin heidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä kuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.
Puolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi rantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan päämäärä.
Hän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin pieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen apina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt päätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä pesässä oli.
Ennen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen niskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän tuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä, jolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.
Viime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet edes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni keppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.
Tänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he saattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti he hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei raivoisia kiljahduksia — pieni musta keppi oli opettanut heitä tulemaan hiljaa.
Lähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti salavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi urosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen sylissään.
Sisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän yli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla peitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen valittava itku.
Kertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloinJohn Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.
Se näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta jähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa koirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita — montako, sitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui vastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen kimppuunsa.
Kun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen ollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa pikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi lapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala livahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.
Ottaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut oman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi hänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota kuollut ei enää voinut tyydyttää.
Korkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään. Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan, povesta.
Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen pesän sisällystä.
Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta, vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan, mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.
Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin uskalsi sitä koskettaakaan.
Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.
Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti haluttua esinettä.