Arabialaisten rosvoretki
Kun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli tyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin käytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin kaivattiin.
He huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet kallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat raivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he jättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä tukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa ruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja toinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana käytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.
Yhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen toverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän kuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he katsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua, sälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän mukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle rakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution laakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien metsien halki kaukaista huvilaa kohti.
Ja mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta kotia jo silloin, kun he olivat matkalla!
Pohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen mukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja lainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein alhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden läpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.
Mugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa kaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein Ugambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin rohkean lähestymisen.
Hänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat jääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut löytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja villillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen verran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.
Hän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö- tai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää hevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä yksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa tilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä voimakkaan arabialaisrotuisen selässä.
Rosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti heidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja juoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman sadan metrin päässä huvilasta.
Siellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi kiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa ja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja varoittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin kanssa takaisin huvilalle päin.
Rosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä. Mugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän oli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa ja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin ilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden — asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei pitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.
Greystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen ympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten wazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan vihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli kuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi laski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.
"Mitä, Mugambi?" hän huudahti. "Mitä on tapahtunut? Miksi lasket kaihtimia?"
Mugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen, ratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.
"Arabialaisia", hän selitti. "He eivät varmastikaan tule hyvässä tarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa."
Sievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton näki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän metallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien loistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa ja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.
Jane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja kiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia suojelijoita?
Rosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin päähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia metrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek istui satulassa suorana kätyriensä edessä.
"Arabialainen!" huudahti Mugambi. "Mitä teet täällä?"
"Tulemme rauhassa", huudahti Ahmet Zek vastaukseksi.
"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin", vastasi Mugambi. "Emme tarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny rauhaa."
Vaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon jäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut sen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.
Ahmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen matalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta epätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui, ja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli yhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa oli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän peräytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän määräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä sisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.
Noudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek käski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi, joka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.
Mugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan luoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady Greystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle rosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä tuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi poni kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.
Mugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja valmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.
Arabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä yläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen polvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen pitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia pysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta kerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.
Verenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan. Heitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti ovelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun räiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui säälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.
Miehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui lopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se kaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi arkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä olevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä niiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä puolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi. Arabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen, joka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi varoittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.
"Älkää ampuko naista", hän huusi. "Kuoleman oma, joka vahingoittaa häntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!"
Arabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä raskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset pistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi lennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti, että raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän tempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta murskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen emäntäänsä.
Mugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet soturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen kunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja kunniaa.
Ahmet Zek tarkkasi epätasaista taistelua huoneen toiselta puolen ja innosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu musketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike saattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai arabialaisten henkeä vaaraan.
Lopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään päästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain juureen.
Hetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan sanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti hänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja ulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa portin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.
Jane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan niityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten mielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin taloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.
Ja lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja ahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki hän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien kääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.
Kun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia kielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo siinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten tyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi verestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat jättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat melkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja polviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.
Kerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi joka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti. Loputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat kiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison mustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen pensaan viileään turvaan.
Koko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi tuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa kellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja heinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta jättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa ajatus — kostoa! kostoa! kostoa!
Oparin aarrekammio
Jonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen lattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut, mutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä avautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän kohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana hyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi lämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.
Hän nousi hitaasti istumaan — ja kuunteli. Yksikään ääni ei kantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja kulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli? Hänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja seurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut tapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.
Hän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras henkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä lannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen tietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin lattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi kadonneen. Lopulta hän löysi sen — raskaan sotakeihään, joka menneinä vuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä elämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan — niin läheisesti se oli liittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä lähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin kasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.
Tarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se, joka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen. Hän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin kaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin huolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin korkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin kaivosaukkoa kohti.
Mikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi tajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli pimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän loistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin tapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.
Hän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja syöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän molskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.
Hän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän pudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi päivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi heikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki vedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän ui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.
Hän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä Apinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli opettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä — hän ei tarvinnut enää toista opetusta.
Pitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas, ikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli ja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän pysyi vain vaivoin pystyssä.
Käytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne kääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään huoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli putkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti huoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen, päättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen, auringonvalaiseman taivaan.
Uteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen ainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut. Tarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti saranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.
Mielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean sisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka välkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka tapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan käsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä piikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman kalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat hiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui hänen kupeellaan — hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.
Apinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen. Se oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin alle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten auringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko uskaltaneet tai huolineet tutkia.
Väsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää pitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen ja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä lähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka oli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.
Hänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja aukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli viiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli otsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista aikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli aina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, — että hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.
Hänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi — aukosta hänen yläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja naisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja nousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi puolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.
Olennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti — siinä oli miehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät oviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla oli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä. Suoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen vieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi edessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan niihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta kuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä miehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.
Leijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän pää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät kiintyivät apinamieheen.
Maatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon valmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen muutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä oli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki kauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti Werperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs sinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.
Hän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän näki — tosiaan ihmeiden ihme! — alastoman jättiläisen, joka oli viskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi kädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.
Leijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun. Peto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen kuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi pedon kimppuun.
Tarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun astumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen keltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen kaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen lihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin ponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä vihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän, veitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.
Taistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna uhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että ihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja kuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.
Lopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti kuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran kouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa saaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin karmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin läpi.
Sitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka oli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.
Pako Oparista
Werper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen, joka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä afrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja verisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto, jonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?
Tarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen ilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui siltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja ihmetellyt löytöään.
La tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä avautuivat selkoselälleen.
"Tarzan!" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka oli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, — seurauksena alituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: "Sinä olet tullut takaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan, yhä odottaessaan Tarzania — omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut puolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi miehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan, että sinä olet minun takiani palannut!"
Werper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti ylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä? Belgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka ilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.
"Tarzan", kertasi apinamies miettivästi. "Tarzan! Nimi kuuluu tutulta."
"Se on sinun nimesi — sinä olet Tarzan", huudahti La.
"Minäkö olen Tarzan?" Apinamies kohautti hartioitaan. "No, se on hyvä nimi — en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole tullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en myöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?"
La pudisti päätänsä. "En ole kuullut siitä", hän vastasi. Tarzan kääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten ihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.
"En ymmärrä sellaista kieltä", hän sanoi ranskaksi.
Ponnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan uudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka suuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt muistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä. Belgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa äkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa tietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää apinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.
"En voi sanoa teille, mistä olette tullut", hän vastasi, "mutta erään asian voin sanoa teille — jollemme pääse pois tästä kauheasta paikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen oli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset juhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta temppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat jälleen."
Tarzan kääntyi taas Lan puoleen.
"Mitä", hän kysyi, "olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?"
Ylipapitar päästi inhon huudahduksen.
"Yrittikö hän tappaa sinut?" jatkoi Tarzan.
Nainen pudisti päätänsä.
"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?" Tarzan oli päättänyt päästä asian perille.
La kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.
"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle", hän ilmoitti.
Tarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole mitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.
"Haluatko kuolla", hän kysyi Werperiltä.
Belgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut kuolla.
"No hyvä, sitten et kuole", päätti Tarzan. "Tule! Me menemme. Tämä naaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei ainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden kivimuurien taakse suljettuna."
Hän kääntyi ylipapitarta kohti. "Nyt menemme", hän sanoi.
Nainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.
"Älä lähde luotani!" hän pyysi. "Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen pappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat sinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi."
Apinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. "Tarzan ei kaipaa sinua", hän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi belgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.
Huohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.
"Jää, sinun täytyy!" hän huudahti. "La tahtoo saada sinut — jollei hän saa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena", ja kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli kuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.
Vastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska ympärillä olevista kammioista ja käytävistä.
"Tulkaa, vartijapapit!" huuteli hän. "Uskottomat ovat häväisseet pyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla; puolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli saastuttajien verellä."
Tarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti belgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan sivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä taisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan häneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.
"Tulet tarvitsemaan tätä", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta oviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.
Heillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän rohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan. Tarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti oviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä. Muuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana oli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin vasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.
Ase iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea kohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja hyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti uhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen, mutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin urhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin epäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin heikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti sortunut ensi hyökkäykseen — sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt ovelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä vastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit pelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja kohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen alttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko ympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen ei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät apinamiehen julman keihään teurastettaviksi.
Päästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille. Apinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin koristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka suunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat esteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.
Belgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi, jossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti ahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein jokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai tämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.
Miehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa kohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin sisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja uhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen pistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen haasteesta.
Werper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään päästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat pörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja haukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.
Belgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan, kunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten ihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan ympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta lähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului luontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni, olisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui taisteluun.
Mutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa sellaisista viidakon yhteenotoista päättyy — toinen kerskuri menettää rohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen, koppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.
Tässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen onnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan näytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä edestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa. Vain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan matkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.
Miehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät kapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama polku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.
Mikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä siitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti sinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen siellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.
Belgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta. Kovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä nautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.
Lopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti, jotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken huvilaa kohti.
Vaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään petollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti, jollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita Tarzanin vaimosta.
Seuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän istuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama villisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä mittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti vältti häntä.
Lopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti kämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen valo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret silmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen ilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän edelleen pysytteli apinamiehen seurassa.
Jalokivet varastetaan
Kaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä laakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen päivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja silloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.
Eräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit hirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään heidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät olleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi julmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat erillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa, joka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.
Kylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka hän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun salaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa kadotuksessa.
Tarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai mielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli tehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen sivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa onnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset mielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi painanut hänen sieluunsa.
Kaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot olivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän säilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli puhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä tajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden puheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos Werper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.
Tuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas loistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä hän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä kiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli löytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.
Werper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt jalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne haltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi. Werper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut eteensä laakealle puupalalle.
"Näyttäkää minulle niitä!" sanoi belgialainen.
Tarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja murisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut. Tarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut eläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai saalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi sattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman villin ja paheksuvan varoitusmurinan.
Tästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko villiä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä muutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, — hän oli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut tiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja näin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut siihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.
Nyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin epämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen kimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen luuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen hyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja kiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi. Mutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä samoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut halveksia — suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä tunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin temppelissä.
Lisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä raastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana paloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja ja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura hänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen omaisuus, joka oli pienessä pussissa.
Kolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat kuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä. Werper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien ja lintujen rupattavaa ääntelyä.
Hetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät sieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää tuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse piiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä riistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja varuillaan.
Hänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä muuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään kiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti samaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti apinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään merkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset wazirinsa.
Kun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta. Hän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän kääntyi Werperiin päin.
"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät", hän sanoi.
"Miksi?" kysyi belgialainen.
"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien vihollisia."
Werper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen hurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt heidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä kykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla ollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä turvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana he voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat siellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin syy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa — he kantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä kannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi hänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.
Sentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata mustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa, sanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois rikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.
Oparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli hetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä, nousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon, kiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.
Tarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt pienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi riistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa kohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut ilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti sitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia silmiään — näkyvissä ei ollut huvilaa — ei latoja — ei ulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat menneet. Mitä se tarkoitti?
Ja sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli kohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt sen — Ahmet Zek oli käynyt siellä!
Busuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla hetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat kulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja merkitystä.
Kun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja seisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen, toteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he näkivät ympärillään.
Maassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja muiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden seassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista, että Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden hirveä tarina.
"Arabialaiset", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.
Wazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon vallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman vihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa ollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.
"Mitä he tekivät 'ladylle'?" kysyi eräs mustista.
Neekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.
"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa", sanoi Busuli. "Meidän vaimomme ja hänen."
Muuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon ja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät kädenliikkeellä vaikenemaan.
"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia", hän sanoi. "Suuri Bwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä pelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki voimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja meidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä soturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin."
Werper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla. He näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät heidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas harkkojen päälle.
Tarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli vakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää syötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien lähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman pian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.
Kun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän löyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin voidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa. Hämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia lihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään. Belgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että wazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien sodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa luonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet waziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa, että wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.
Werper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien edelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin ilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä välittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle, kun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan paikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin mitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen mieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä hänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.
Mutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman kallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain saisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!
Hänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat Tarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin lihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta kuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä omistajalta?
Werper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen käsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen silmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin tähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten, tuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta mitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.
Pian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä pidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua hän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen vaipunut.
Tarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan aarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa, ettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista mainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper oli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän epäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei ollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai kuolemansa olisi riippunut niistä.
Pitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen varma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi kaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja nosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon, muutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne hän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan tavoin, kun näki, mitä apinamies teki — hän tuskin saattoi pidättää tyytyväisyyden huudahdusta.
Tarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa huomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen raollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper tunsi olevansa hukassa — kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö hän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa ja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen perästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.
Nyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että mies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti, kuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat sitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty maahan.
Kului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäriTarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamallaWerper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.
Kauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen tarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti uhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut. Belgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi pussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää nahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa kohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin. Werper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa alle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan samaan asemaan kuin se oli ollutkin.
Ahneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa sen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä kaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen, valkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa tasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa hänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.
Werper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon enemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper astui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää kohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän kääntyi katsomaan nukkuvaa.
— Miksikä ei? — tuumi hän. — Sitten olisin turvassa.
Hän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti liekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.
Ahmet Zek näki jalokivet
Mugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien rosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja hänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai hänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen haavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen jättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan väkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat arabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut neekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.
He olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti apurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli Jane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin mistään muusta.
Ahmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan tulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu lunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi kärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli olemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti toisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin naisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta myyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen viettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin turkkilaisessa vaimolassa.
Jane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun valtaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta, ennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa ainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan kuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen tai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista taitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli miltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa — villien petojen ja villien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane, pelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli varma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi Oparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten menisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten linnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin joukkiota.
Jane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki, vähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä aistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan painettu sivu.
Ja hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert Werper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä. Kymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja hampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain veitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun kautta, mitä on maapallolla.
öisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana eteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren kissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta vihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen hurjat toverinsa asuivat.
Melkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle viidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta, hän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta aivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli ollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.
Musta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet pysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman poikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi sillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma ystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa heräsivät.
Hän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja totesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady Greystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni Mugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen ansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki. Arabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista vakoojaa kohtaan.
Kylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen nousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
Werper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista, joka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten ympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen apurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken huvilan raunioiden viereen.
"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se", sanoi Ahmet Zek. "Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet heidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen — kukaan ei ota sitä sieltä, missä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen olemassaolosta."
"Ja nainen?" kysyi Werper.
"Myyn hänet pohjoiseen", vastasi rosvo. "Se on nyt ainoa keino. Hänestä saa varmaan hyvän hinnan."
Belgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän saisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi, joka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa tilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa mennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.
Hän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin tietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti rosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli jälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän tuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen ei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.
"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen", hän kysyi, "sillä aikaa kun palaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan tienoille?"
Ahmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen kuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua hänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista jäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon päällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin kuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta kauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille vihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän lähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä erikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin suurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata päällikkönsä luota.
Lopulta arabialainen sanoi: "Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin palaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet kirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden tämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen hakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on suoritettu."
Werper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän mieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata sen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka tapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen apulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia, minkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa, saadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman ylellisen nautinnon.
Kylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli ommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä karkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi poistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.
Erikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka tuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja nyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui mukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime savukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina veltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä, jonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi kiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille paitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen vaatteittensa alla.
Mitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka suurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo säkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut tilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes laskenut niitä — hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.
Hän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut leirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle — kukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen kalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella kämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti ympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien jalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.
Välkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta uneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki kullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden omistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella pöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka aina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse kohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen kaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin yläpuolelle.
Hänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka yhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa kiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä pinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin peiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen takana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.
Werper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista itsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli pysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne verkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle, otti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen käsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä kohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.
Olisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän käsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan myöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen päästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun tämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa päällikölleen.
Belgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt, pidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija nähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota eurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle, meni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.
Kaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella äänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti siirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen. Rosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi. Hän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle teltan seinää.
Hänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja löysivätkin sen — ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat haparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi lennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan se nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien alle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista elottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi hätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia, jonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.
Hetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja hän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain kasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen muotoiseksi mytyksi — Albert Werper oli karannut.
Päällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia arabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan. Mutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet jälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa ratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään saalistaan läheisestä metsästä.
Heidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa piileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle. Parikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden lähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he portinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä niinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.
Pimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja kun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi varjoihin, häviten sinne kokonaan.
Hän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen etsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja, jossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan sen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja nurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen mies astuakseen toverinsa tilalle.
"Vankihan on varmasti sisällä?" kysyi tulija.
"Kyllä on", vastasi toinen, "sillä ovesta ei ole tullut ketään sen jälkeen kun saavuin".
Uusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli tullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen nurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva. Hänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään mielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri saamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.
Vartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä jättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka äänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa ylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu murskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä maahan.
Hetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: "Lady!" tuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein mielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli tyhjä!