Tarzanista tulee jälleen eläin
Werper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli, murha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen kättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper värisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos jättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi hän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja belgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.
Taas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, — tällä kertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja tasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan. Jos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä tai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja hävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.
Tarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka aikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko tämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?
Ehkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa — kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon läpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta, ja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan apinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat varovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin kylkeä.
Pedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin. Viidakon asujamet eivät havahdu hitaasti — täysi tietoisuus ja jokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa heille heti sikeän unen jälkeen.
Samassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden lujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas Apinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.
Kahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama leijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö hämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli kyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun — joka tapauksessa se ei toteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen kimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon, Tarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.
Apinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen nähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin, että joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta tutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli lähtenyt yksin tasangolle.
Tarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen, että Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt kauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen ajatellessaan miehen tekoa — jättää toveri vaaran hetkellä pulaan ollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei Tarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia riippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. — Tarzan ei etsisi häntä.
Noin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon reunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä mukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun asti.
Ja aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua. Hänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle, eivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan hankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä ennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi. Jälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.
Avatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi ja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain Tarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin, hävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen urhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja valmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään kuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.
Apinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä välkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua, mutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden tapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka olivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt Oparin onkaloiden pimeydestä.
Hän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja rajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä haavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä oli palannut lapsuuden päiviin — hän näki jättimäisen naarasapinan Kaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin eriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat, Kertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita, hänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.
Hitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt, kun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn muodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin, joiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen lapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen eteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä poikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.
Hän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta vaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut kuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.
Heidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa. Tasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän hiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia, sileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa, kun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle saaliistaan — hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia suojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä kohti.
Hänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava uros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan edellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä pahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen suojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa varovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja viskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä vaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen, metsästysveitsi kädessään.
Nuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen tunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta, ja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan. Mutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin tasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa saavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja potkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin syöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että muu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen se käännähti ja kiiti pois.
Tarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä uudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta alkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa, ja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa uhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva Busuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen korviinsa.
"Suuret apinat", hän sanoi tovereilleen. "Siitä on pitkä aika, kun olen kuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?"
Tarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan taakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi siellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi sammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.
Seebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa näkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta apinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti hampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät pari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat edelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut ateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista, viedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin sammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä hän muuttanut suuntaansa niiden takia.
Hän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana kuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat pörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen mennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat seebran jäännöksiä.
Tarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka pelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan. Suuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä silmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse ikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä heikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman kärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi jälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti lempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat kaislat peittivät hänet näkyvistä.
Joella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän asettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita raunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja hän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen salaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon noustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut ollenkaan kiirettä — hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä, jolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja hetken oikkujen tyydyttäminen.
Apinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä tulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin pituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen ajatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus tai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt häneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen olemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut olemasta.
Tarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja jano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän pudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota pitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi, kapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla läpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden välissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia lehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi tukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen kohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki leijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski eläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja neljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin vanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös; etunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi ilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas keihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine aseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan muristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.
Kaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti pelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä kumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat saaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä kannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin lihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei kumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan toisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla kun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa kauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi Tarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.
Mutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli Tarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei kummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin ollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä kohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi ja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan, pienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että pakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin täydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan ihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät uhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin. Keihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet apinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön paino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen, mitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan pikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin toimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi apinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli alhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs tunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan lapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä kun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään ja siten välttäen mahtavan sarven.
Sitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin Apinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon polun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä vastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen pedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon kimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä sarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti olopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset ottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja merkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava, teatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat niistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.
Hetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi voittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä seitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa, kun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja kierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen tekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt vaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin keihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo voittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.
Sitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet leijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton ruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi viidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä — sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta Tarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi hänen näkyvistään.
La tahtoo kostaa
Heilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli apinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun hän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä tulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien pimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja laajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan ruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä miestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat. Heillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän etunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli Oparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli viisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.
Ylipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua Apinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin uskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli kahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti saanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis — ja hän oli kaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan esihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen käsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut milloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia, käpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin, täytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.
Tarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan ennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä voimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka muutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon merkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan tuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa, velvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen liittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli kasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien muiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät olleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus tullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien kaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi kiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä rakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden takia vihan ja koston virikkeeksi.
Näiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa joukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja kostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän ajatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään, kun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan. Tietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen kuolemansa ei tuottaisi nautintoa, — silloin vasta odotti La tuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä kidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava. Hänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi. Hän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään koskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt alttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän oli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän kuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.
Lan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He olivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan uskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän monilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas pitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta apinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen, mihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken johdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat, hän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin liikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen synnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain, että hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.
Lisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja halveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma kohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään ja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan joka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen edustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän oli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää sommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen oikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa papit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen rakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen puolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja sietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja ja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.
He marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja kulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä tulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä pysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin jälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti matalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän heilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon. La ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat veitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen sukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli suoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka oli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.
"Suuri tarmangani nukkuu tuolla", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan, josta juuri oli tullut. "Tule, niin voimme tappaa hänet."
"Älkää tappako häntä", käski La kylmäkiskoisesti. "Tuokaa suuri tarmangani minulle elävänä ja vahingoittumattomana. Kosto on Lan. Menkää, mutta älkää pitäkö melua!" Ja hän heilautti käsiään osoittaakseen tarkoittavansa käskyllään kaikkia seuralaisiaan.
Kaamea joukko hiipi varovasti viidakon läpi suuren apinan jäljessä, kunnes hän lopulta pysähdytti heidät kohottamalla kätensä ja osoitti eteensä ylöspäin. Siellä he näkivät apinamiehen jättiläishahmon pitkällään matalalla oksalla, ja unessakin toinen käsi piti kiinni tukevasta oksasta, ja vahva, ruskea jalka oli ojennettuna toisen yli. Apinain Tarzan makasi rauhassa, nukkuen raskaasti vatsa täysinäisenä ja uneksien Numasta, leijonasta ja Hortasta, metsäkarjusta, ja muista viidakon eläjistä. Apinamiehen uinuvia aisteja ei häirinnyt mikään vaaran ilmoitus — hän ei nähnyt kyyristeleviä, karvaisia hahmoja alapuolellaan maassa eikä kolmea apinaa, jotka rauhallisesti heilahtelivat hänen viereiseensä puuhun.
Ensimmäinen Tarzanin saama vaaranilmoitus johtui kolmen ruumiin töytäyksestä, kun kolme apinaa hyökkäsi hänen päälleen ja viskasi hänet maahan, jonne hän putosi puoliksi typertyneenä heidän painavien ruumiittensa alle. Hänen kimppuunsa kävi heti paikalla viisikymmentä karvaista miestä tai oikeastaan niin monta heistä kuin saattoi päästä häneen käsiksi. Apinamies tuli silmänräpäyksessä ryöppyävän, huitovan ja purevan kauhunkurimuksen keskipisteeksi. Hän taisteli sankarillisesti, mutta ylivoima oli liian suuri. Vastustajat lannistivat hänet vähitellen, vaikka heidän joukossaan oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi tuntenut hänen mahtavien nyrkkiensä painoa tai saanut jälkiä hänen raatelevista hampaistaan.
Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna
La oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan Tarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki, että apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi avuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.
"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme", komensi hän, ja he kantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet erään puun alle.
"Rakentakaa minulle maja", määräsi La. "Pysähdymme yöksi tähän, ja huomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän temppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen häneltä?"
Mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei Tarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies katseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän katseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.
"Missä on veitsi?" kysyi La häneltä.
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä pois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen ja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun minun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri sitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain veitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen teille."
La naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla oli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen varastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana ja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin että hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi järkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla kärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia Lan rakkautta.
Kun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. "Kidutan häntä koko yön", mumisi hän papeilleen, "ja heti päivän sarastaessa te voitte valmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan liekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin alttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta liekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen."
Lopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle aukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen kielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa sanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja oli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien, jolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa niissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.
Ja majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen vieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän kuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä. Hän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä monia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän oli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei ollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain vihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä asteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.
Ja La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti vihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. — Tänä yönä! — hän ajatteli. — Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. — Hän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita hymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla halveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi kuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli Oparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun uhrin — eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan pettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja polvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani sen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan vain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.
Kuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä silmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin kyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli valita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän jälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman sisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä uutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren mieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän näki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion liekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina jättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin kaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat tulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki seisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen vieressä — mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?
Viidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen tulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen torjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi jano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan kiedotut nuorat — ne tunkeutuivat lihaan — mutta hän ei valittanut. Tarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja ihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty — etteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis tuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin varma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.
La kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä veitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä viivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän kasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka nostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La näki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen naisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut Tarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt intohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.
Ylipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka oli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria kidutettaisi — kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä. Kaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin saastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin ruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle. Veistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten La, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.
Hänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa, hän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä tahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka itse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla äänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan kiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet ja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut kidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä, vaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.
Päivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin hereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian raakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis käsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin — hymy erotti hänen huulensa toisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni hänelle.
"Rakasta minua, Tarzan!" hän huudahti. "Rakasta minua, niin pelastut."
Tarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron pitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi vihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar hypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.
"Tulkaa liekehtivän jumalan papit", hän huudahti, "ja valmistakaa uhri".
Käpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni Tarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla köyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan laulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen, mutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat valkeat ja väsyneet — palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien luoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman tuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla kärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa liittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen — köyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena, iljettävänä — ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen soihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset, eläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi irvistykseksi — suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.
La lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle jumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin — soihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän likellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa kärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän tiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei ole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan päivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat sen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä tulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi, hänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli kadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen ympärillään.
Hän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön valkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä. "Tarzan, minun Tarzanini!" valitti La; "sano minulle, että rakastat minua — että palaat kanssani Opariin — niin saat elää. Kansani vihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän viimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?"
Viime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon ylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli sytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki, kuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi hänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava soihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen vastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta kaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui Tarzanin yli povensa aaltoillessa. "Kyllä vai ei?" kuiskasi hän.
Kaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon valon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun, joka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi ja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion juurella.
"Vastauksesi!" vaati La. "Mikä on vastauksesi Oparin Lan rakkauteen?"
Tarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin kuulivat sen — se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät suurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni vai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan apinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun tarkoituksen — apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan silmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti. "Sinä hylkäät Lan!" huudahti hän. "Sitten kuole! Soihtu!" komensi hän kääntyen pappiin päin.
Tarzan katsoi hänen kasvoihinsa. "Tantor on tulossa", hän sanoi. "Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään, että hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen, ja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua häneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!"
La tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut koirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi, että suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki sai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä, jotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin jatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin — kukaan ei voinut arvata kuinka kävisi.
"En voi rakastaa sinua, La", sanoi Tarzan matalalla äänellä. "En tiedä miksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua Oparissa — minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi rakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin torahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian myöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä pelastaa sinut."
Rovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas — liekit leimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa kuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin liekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä metsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää — Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit alkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille suunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.
"Paetkaa!" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä ja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa. Papit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu, astui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. "Petturi!" hän kiljaisi naiselle. "Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!" Nostaen ryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen häntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen ja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi kiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon mahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja sinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet yhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La seisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä — vain ylpeä halveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti niin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.
Äkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu — suunnattoman suuri torahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo. Papit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi ja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi häntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin valkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin hyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän näin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja kantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan kärsän ulottuvilta.
Joutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi ja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan hajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle puun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää puunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä maahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi suunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet viidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä mielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden merkki — se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu mielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa aikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut apinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko viidakossa tehnyt pahaa tarmanganille — valkoiselle apinalle, mutta kun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota leikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.
Tantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se nousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä heitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin pois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa vain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen mahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja puu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan taittunut.
Tarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor tai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä, olisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten pilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä, parjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin hyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen kauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan rakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi voinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden haihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä pitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen suuriin, riippuviin korviin.
Huomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä enemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla sen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa. Sitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa haralleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta. Tantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat silloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta alkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara kohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui — seuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.
Apinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti kallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä pienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki väristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa turvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän takanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään olleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan saaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi nopeasti heidän jäljessään.
Papitar ja kuitenkin vain nainen
Aluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten, mutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta katsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä auki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten hänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen ruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja ketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä polttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen siitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja silloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.
Oparin La oli omituinen ilmiö — olosuhteiden muovaama olento, jota raastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin sydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento nainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli mustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito, jalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon orja, mutta aina kuitenkin — nainen. Sellainen oli La.
Hän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi päätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen ihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen puolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään veitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen valmis.
Muuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui näyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle puolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja eksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin kuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.
Tarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. "Kutsu väkesi kokoon", sanoi Tarzan.
"He tappavat minut", vastasi La.
"He eivät tapa sinua", väitti apinamies. "Ei kukaan tapa sinua, kunApinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille."
La korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka kantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin pappien haukahtelevia vastaushuutoja: "Me tulemme! Me tulemme!" La uudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan lähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän ylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä ja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan heille.
"Ylipapittarenne on turvassa", sanoi apinamies. "Jos hän olisi tappanut minut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut teistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää hänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen viidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on vastauksenne?"
Papit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja Tarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia. He eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat lopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies kävi kärsimättömäksi.
"Te tottelette kuningattarenne käskyjä", hän sanoi, "ja menette takaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon viidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut, jotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin elävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja, annatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa Opariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen. Jollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän jumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen papittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa ja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?"
Papit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta. He löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä tulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään, kunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen esityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli täynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti rakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa ikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti sovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen kättään kääntyi Lan puoleen.
"Kadsh, ylipappi", hän ilmoitti, "uhraisi teidät molemmat liekehtivälle jumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme ilomielin Opariin kuningattaremme kanssa."
"Teitä on monta yhtä vastassa", aloitti Tarzan. "Miksi ette saisi tahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu asiaan, niin tappakaa hänet."
Oparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se näytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he olivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena se, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta huomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa, olivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.
He hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat äänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä ryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän vaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.
"Pappi", hän sanoi, "La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on suojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee hänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen ensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh, ylipappi."
"Suojelkaa häntä", huusi Tarzan toisille oparilaisille. "Suojelkaa häntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa tervehtimässä häntä."
"La on siellä tervehtiäkseen sinua", huudahti ylipapitar, "ja La odottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano minulle, että tulet!"
"Kukapa sen tietää?" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin kiiruhtaen itää kohti.
Hetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä vaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen kaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.
Apinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut viidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista kauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen tietoisuudessaan.
Vain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke sitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi Ahmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri hänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa esine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän likaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai mehukkaita toukkia.
Kului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan ajattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen mieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut parempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku, nousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen päivän.
Vaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja paikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien laajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla, meni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.
Hän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti olla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli ollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa synkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi harkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville syyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean päättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.
Vaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan hävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei olisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi ollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen ensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan ollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin milloinkaan tarvitsee.
Me saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta pitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden tuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta rouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on, että emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on suorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.
Paikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen ajan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille olennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä mielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.
Lisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen aikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja kuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein joka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä mittaa käytti kaikkia kykyjään.
Ja niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista kohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin hitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä edessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi yhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian päätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa — hän saattoi odottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti heikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja yöllä vain nukkumaan ja lepäämään.
Silloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän pysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota tiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.
Nämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli oli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen kerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin linnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia — hänellä ei ollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.
Oli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän ulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen sisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa täytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin monesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän myös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti tapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi turvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi onnistua.
Istuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta Tarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa hän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä paloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista ydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki valkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut kertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut jalokivivarasta.
Hän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä, lukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi maahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.
Hänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi — hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja. Irroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen nopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti paalutuksen harjan terävään ulkonemaan.
Hän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja apinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota hän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän tarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja kiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin paalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä juuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.
Nyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja alkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin vaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä elämässä — se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet houkuttelivat häntä — elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai panna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista vastaan.
Ei ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan — oven, ikkunan tai avoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa sisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen. Belgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen teltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva painettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei kuulunut mitään ääniä.
Vihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan maahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli rauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan — belgialaisen haju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan edes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut ketään.
Eräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja vaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat. Tarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään muuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut jalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet olivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian hän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut teltasta.
Tarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut. Jälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse — Tarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen yksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin oli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua ilmitulon vaaraan.
Erään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken tehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi jälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta. Majassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden joukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä ajoilta — se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun sieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta — sen herätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen — vaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.
Samassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä molemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa, heräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen muistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen halunsa oli kiintynyt.
Samoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli varmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne kätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.
Sitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki ja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.
Werperin pako
Kyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen teltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan, jossa Jane Claytonia pidettiin vankina.
Oven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä rohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle tupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun eurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.
Koska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän luonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta vahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa valkoinen nainen oli vankina.
Päästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: "Lady Greystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?" Mutta vastausta ei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden käsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.
Werperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen asiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat vaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu ilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta siitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt aukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin viivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane Claytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.
Hänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä ja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin. Hänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken karkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä saattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.
Ensiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla ryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua luovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja häntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui siihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna hänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet olivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän pelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet Zekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä Itä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.
Kun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli pelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli ranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja syystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.
Mutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä pelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan sivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut salaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista vaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut hänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa tulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja suostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.
Siinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi tai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta — pino oli varattu majojen rakentamista varten — ja pantu nojalle paalutuksen aitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin käyttökelpoinen pakotie.
Hän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän keinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään seuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa suoraan itään päin.
Muutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen puun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä naarasleijonaa.
Hänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli odottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen majan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa seinään pistettynä — epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku aikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain muutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen aina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut majasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle, kuinka voi päästä korkean seinän yli.
Hän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti, kun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa tassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän oli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan hetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa takaa-ajettu.
Werperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin aamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen jäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin paljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät karannutta belgialaista.
Jane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen tiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli nähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli musta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut mitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen sijaansa, — vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.
Lahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut hänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista päästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta juuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli nostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas neekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja asettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä olevan.
Huomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi lehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan suoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti pitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.
Hän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata, piilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien toisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei liikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti. Belgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan voiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.
Miehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella puolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo — keltaisenruskea hahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina tuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.
Werper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen kuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän pysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi. Polun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi äkkiä ratsumieheen.
Belgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen seurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin lihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin eläinten kuninkaan armoille?
Mutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se tuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan. Belgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus näytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä peto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan? Werperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä leijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen päästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein belgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan, hevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.
Mutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut Werperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen tarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen toiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja hevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.
Puoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti itseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski aamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun voimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen kallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.